Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


lauantai 9. kesäkuuta 2018

Uusinta: Linja-autossa on tunnelmaa

Lukijalle: Pistetäänpä uusiksi pakina muutaman vuoden takaa. Tämänkin jälkeen on tullut joukkoliikennettä käytettyä, mutta yhtä hyviä suorituksia ei ole tullut. Tosin jokunen vuosi sitten - en muista oliko se jo ennen tämän jutun julkaisua vai vähän sen jälkeen - oli toinen lystikäs tapaus. Teinipissis (ikää ehkä vähän yli 20, mutta jumittunut patologiselle teinipissiksen tasolle) puhui puhelimeensa kailottaen siten, että takuulla kaikki kahdenkymmenen metrin säteellä olevat kuulivat, jopa puolikuurot. Olen onneksi autuaasti unohtanut mistä puhui, muistan vain että henkilökohtaisia asioita ja niin täyttä höttöä kuin olla ja voi. Noin puolen tunnin kälätyksen jälkeen kuultiin seuraavat vuorosanat: "No jotkut sanoo että mä puhun aina kauhean kovalla äänellä. Mut emmä nyt tiedä. No riippuu tietysti keneltä kysyy." Jolloin mutisin riittävän kuuluvasti: "Kysy vaikka ihan keneltä tahansa tässä autossa." Lähimmän viiden metrin säteellä olevien ihmisten hartiat alkoivat kummasti nytkyä:

Tyhjiä paikkoja näkyi olevan riittävästi, joten asetin takkini ja laukkuni toiselle istuimelle. Aioin käyttää ainakin osan matkasta työskentelyyn. Istuin käytävän puolelle, jotta vastaantulevien autojen valot eivät pimeässä talvi-illassa häikäisisi. Kaivoin ikkunanpuoleisella penkillä olevasta laukusta läppärin ja muutaman paperin. Läppärin laitoin syliini ja paperit takin päälle viereiselle istuimelle, josta voisin niitä tarvittaessa vilkaista. Hommia olisi jonkin verran, mutta olipa matkaakin.

En ollut kiinnittänyt huomiota kanssamatkustajiin, kun ei ollut näkynyt sen paremmin tuttuja kuin erityistä silmäniloa herättäviä naisiakaan. Kohta oli kuitenkin pakko kiinnittää, koska aivan käytävän toisella puolella, aavistuksen verran takaoikealla istui pari ehkä kuusikymppistä naista, jotka alkoivat puhua pälistä. En kuunnellut, mutta en voinut olla kuulemattakaan. Ihan tavanomaista juoruilua, mutta asiaa – tai oikeastaan kälätystä – tuntui riittävän.

Keskityin työskentelyyn. Pystyn aika hyvin sulkemaan ulkomaailman päästä pois halutessani, ainakin jos on kyse asioista jotka eivät minulle millään tavoin kuulu. Jonkin ajan kuluttua huomasin kuitenkin silmänurkastani, että aina pulinan tauotessa käytävänpuoleinen nainen kuikuili omia tekosiani. Ei hän tietenkään siltä matkalta voinut saada läppärin näytöstä tekstistä selvää, mutta huomasin pään kurotuksen joka kerran kun nostin jonkin paperin käteeni tarkistaakseni jotain tietoa. Siinähän katselet, tuumailin. Ei se kuitenkaan saa selvää ellei nyt mikään ihmeellinen kotkankatse ole. Ja vaikka olisikin, ei näissä papereissa tällä kertaa ole mitään salaista.

Näin mentiin aikansa. Vähitellen alkoi tuo ainainen kuikoilu ärsyttää. Sain hommat hoidettua, suljin tietokoneen ja laitoin paperit laukkuun, josta kaivoin matkalukemiseksi Jared Diamondin uusimman. Siitäkin tuntui naapuri olevan kovasti kiinnostunut, että mitäs tuo nyt plärää.

Melkein saman tien kännykkäni soi. Arvasin ajankohdasta heti, kuka siellä soittaa ja miksi. Näyttöön vilkaistuani totesin olleeni oikeassa ainakin ensimmäisen osan suhteen – Sallihan se siellä. Samassa mieleeni välähti pirullinen ajatus … jos vain Sallin asia olisi se mitä arvelen, puhelu hoituisi nopeasti ja voisin hänen kysymykseensä vastata sopivan epämääräisesti…

- No moi.
- Moi. Ootko aikataulussa?
Lupaavalta kuulosti, eiköhän tämä tästä…
- Joo, kaikki kunnossa.
- Pitäis käydä vielä kaupassa.
- Tuutko asemalle?
- No en tietenkään, tuu kauppaan ja ajetaan sieltä sitten kotiin.
- Tämä sopii.
- Okei. Nähdään siellä.
No niin. Nyt ei saa sanoa että heippa vaan.
- Kuittaan.
- Heippa.

Kännykkä mykistyi. Pidin sitä edelleen korvallani ja laskin hiljaa mielessäni viisi sekuntia kunnes avasin suuni.

- No semmoinen vanha punainen kuplavolkkari.
...
- Niin niin. Just se. Kuvaile sen naamataulua.
...
- Oliko viikset?
...
- No en minä tiedä ... ai ne. Suihkuturbiinit.
...
- Suihkuturbiinit, sanoin. No totta hitossa ovat.
...
- Kyllähän isoista turbiineista pystyy menemään vaikka mies läpi ja jäämään silti henkiin.

Tässä vaiheessa vilkaisin syrjäsilmällä takaoikealle. Salakuuntelija vaikutti Lootin vaimolta, joka oli juuri katsonut olkansa yli Sodomaa.

- No se on kyllä sivuseikka tässä sotkussa. Saitko toimitettua ne sinne mihin piti?
...
- Hyvä. Kunhan Naukkarinen saa ne käsiinsä, niin sitten päästään asiassa eteenpäin.
...
- Siis Malesiassa? Eikö sen pitänyt olla Hongkongissa?
...
- Mitä helvettiä? Naukkarinen makaa perse homeessa Malesiassa, kun sen pitäisi olla jo oikeastaan Dubaissa valvomassa asennuksia. Miten voi kestää noin kauan yksinkertainen hakureissu?
...
- Et käske. Hoitakoot Cargogroupin pojat, se on niiden duuni. Käske sen painella suoraan Kruppin tehtaille.

Vilkaisu syrjäsilmällä. Salakuuntelijan naapurikin oli jo jähmetyttynyt ja levittänyt korvansa kuin hellekaudella jäähdyttelevä afrikannorsu.
...
- No ei helvetissä Berliinin kautta. Oletko koskaan kuullut Frankfurtista? Maailman suurimpia lentokenttiä?
...
- Kunhan nyt hoitaa sen. Kakstoista ja puoli kierrosta.
...
- Ei todellakaan enää ainuttakaan pingviiniä.
...
- Ihan normisäädöillä. Pidä tasaisena, ei yli neljänsadan asteen missään tapauksessa, katsokin ettei käy kuten Nokian rähmäkäpälille.
...
- Ei siihen enempää väkeä tarvita. Toisaalta selvitään ilman lomautuksia, kun tuo urakka tuli päälle.

Viereisessä penkissä istuvan tädin silmät vaikuttivat teevadeilta.

- Tuhat per lärvi.
...
- Joo, tee niin. Leasingilla, ilman muuta.
...
- Olen olen tosissani. Voi tulla hyvinkin kylmä.
...
- Ei tässä. En nyt ihan kaikkea voi tässä puhua, linja ei ole salattu.

Nyt käänsin jo reilusti päätäni ja mulkaisin. Tädit havahtuivat ja katselivat linja-auton kattoa tyyliin "eihän me tässä mitään".

- Joo, kyllä mä sen teen. Mutta tästä ei järjestetä mitään lehdistötilaisuutta.
...
- No joo joo. Tärkeä tilaisuus, lässyn lässyn ja normaalit puheet. Iltapukulinja.
...
- Se nyt painaa sihteeriään aina kun on tilaisuus.
...
- Miespuolinen? Ha! Joko se on tullu vanhaksi tai sitten homoksi.
...
- Grillimakkaraa.
...
- Siinä viitisenkymmentä. Eli tarvitaan varastotilaa.
...
- No just niin, samaa mieltä. Sen hautaustoimiston maine olis kyllä menny siinä viimekeväisessä.
...
- Siis et sä tiennyt? Nehän vuokrasi hotellihuoneen ja käytti sitä välivarastona.
...
- Ei tietenkään, nehän olis ruvennu jo haiseen. Pari päivää vaan.
...
- Niin joo, oli siitäkin huhuja. Mutta eihän ne kiinni jääny.
...
- Joo, hommaa se alihankintana.
...
- Okei, selvä. Tää oli tässä. Onks kymmenen aikaan hyvä?
...
- Selvä, mennään näillä. Moro vaan!

Otin kännykän korvalta ja painoin näppäintä. Takaoikealla vallitsi syvä hiljaisuus. Poimin kirjani sylistä ja keskityin siihen kaikessa rauhassa. Kesti kokonaiset viisi minuuttia, ennen kuin tädit alkoivat keskustella ilmoista. Omalla pysäkilläni nousin käytävälle. Tädit vetäytyivät ainakin puoli metriä kauemmas kohti ikkunaa. Tunsin katseet selässäni vielä kävellessäni poispäin asemalta.

4 kommenttia:

Terho Hämeenkorpi kirjoitti...


Bra, sano´ ruotsalainen !

Kun täällä Turussa ollaan, niin linjureissa ei kuulu mitään muuta kuin moottorin ääni. Märkäkorvat tuijottaa joko eteensä napit korvalla tai (äly)kännykkäänsä (koska älyä ei ole päässä!). Kaikki muut koettavat olla katsomatta mihinkään ja olla niinkuin ei oliskaan. Jaa, paitsi somalisaatanat ! Niiden ählötys ja mölötys on sellaista, että nousen yleensä pois seuraavalla pysäkillä, huokaisen / kiroilen hetken, ja kävelen loppumatkan joko baariin tai kaupunkikotiini.

Kaukolinjoilla onneksi noita miehittäjiä ei näy eikä kuulu. Kännisiäkään ei juuri näy eikä kuulu. Netistä saa ajoissa ostamalla mukavan halvan lipun. Ei tarvitse lähteä itse autoa käynnistelemään. Yleensä vallitsee mukavan unettava hiljaisuus; Tilaakin on ja voi ihan rauhassa matkustaa. Yksi poikkeus: Onnibussiin en mene. Syykin on: Minulla täysikasvuisella miehellä kun on täysikasvuisen pitkät jalat, joten vinossa ja kippurassa istuminen - ei kiitos!

No tämä nyt tästä. Tuota puhelinjippoa olen junassa joutunut muutaman kerran käyttämään. Otan suureen ääneen puhelun jollekin ruotsinkieliselle ystävälleni ja paasaan toisella kotimaisella puolisen tuntia, niin johan tepsii...! Siinä voi ihan oikeasti puhua; saapahan samalla viikon kielikylvyn! Eikä kukaan koskaan tule iholle; päinvastoin saan laajennettua omaa istumareviiriäni. Suosittelen tätä.

Jaska Brown kirjoitti...

Turun puolen joukkoliikennevälineiden hiljaisuudessa on tietysti se hyvä puoli, että välttyy kuulemasta Turun murretta. Näillä leveysasteilla noita miehittäjiä ei tosiaan onneksi näy, mutta joskus Hesassa työmatkalla käydessä huvittaa aina junasta noustessa tai junaan noustessa. Aamulla asemalla tuntuu siltä kuin olisi Suomessa, ihan suomalaisen näköistä porukkaa plus muutama aasialainen. Iltapäivällä asemalle palatessa on epävarma siitä missä on mutta ohikulkijoita laskiessa päätyy siihen että joko Bagdad tai Mogadishu.

Qroquius Kad kirjoitti...

Ilta-Sanomien kolumnisti Jyrki Lehtola tuli tietoisuuteeni viime vuosituhannen lopulla paperilehdestä, josta on palannut ainakin sähköiseen versioon (en ole aikoihin enää ostanut paperista) oltuaan siinä välissä Iltalehdessä (jonka paperiversiota ostan tapojeni orjana).

Kolumneista parhaiten jäi mieleeni Lehtolan kuvaus junamatkastaan:
istuttuaan paikalleen ja avattuaan läppärinsä polvilleen aloittaakseen työskentelynsä häntä vastapuolta istui räyhäreiskan oloinen mies kysyen:
"Mikäs perkeleen pelle sä luulet olevas?"
Kysymys toistui puolen minuutin välein yhdistettynä intensiiviseen tuijotukseen, joka teki Lehtolalle työskentelyn mahdottomaksi. Niin hän lopulta kysyi, mikä vastapuolen mies sitten oli?
"Reiska vaan tuolta avohoidon puolelta!"

Lehtola keräsi tavaransa, nousi ylös ja siirtyi toisen vaunuun. Reiska tuli perässä istuen taas Lehtolaa vastapäätä aloittaen touhunsa alusta. Kun Lehtola yritti olla kuin Reiskaa ei olisikaan, tämä ryki keuhkoistaan mehevän klimpin räkäisten sen harkitusti Lehtolan kengälle.

Lehtola päätti kolumninsa sarkastiseen pohdintaan, kuinka junassa on hauska matkustaa. Tätä lukiessa sitä pohti, kuinka Reiskaan olisi vaikuttanut kännykkämetodi:
Lehtola olisi ottanut kapulansa, ollut soittavinaan sillä jonnekin ja "saatuaan yhteyden" olisi aloittanut:
"Terve Igor, XX tässä, kuis menee? Siihen malliin...Kuule, mulla olis tässä ja nyt sulle sen sovitun palveluksen paikka? Ja tota, oliko Sergei vielä Suomessa?"
"---"
"No niin! Käviskö just ihan kohta?"
"---"
"Hyvä. Mä olen nyt junassa matkalla X:stä Y:hyn, seuraava asema on Z ja tossa vastapäätä istuu yks Reiska joka vittuilee kybällä. Tehän varmaan hoitelette sen?"
"---"
"Hieno homma...Jaa, Reiska saattaa haluta jutella sun kanssa, mites on...?"

Bluffissa pelitekniikkana on tosin se huono puoli, että aina löytyy joku mielikuvitukseton hölmöläinen joka haluaa katsoa sen...

Jaska Brown kirjoitti...

Tapaus Reiskassa jäi vaivaamaan, missä konduktööri oli? Tosin tuolla feikkipuhelulla olisi voinut olla se arvaamaton parantava vaikutus Reiskan mielenterveysongelmiin...