Lukijalle: Tämän jutun julkaisemisen jälkeen olen Liisan kertaalleen tavannut, kun satuimme samaan paikkaan sattumalta. Ainakin tuolloin meni kuten ennenkin, toivottavasti nykyäänkin:
Salli oli tilannut nettikaupasta printteriin uuden mustepatruunan. Posti toi saapumisilmoituksen perjantaina. Kun minulla sattui olemaan lauantaina asiaa Huitsinnevadan keskustaan, lupasin käydä noutamassa. Postissa törmäsin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen Liisaan, joka oli myös siellä asioimassa. Tuli sitten lähetyksen noutamisen jälkeen muutama minuutti turinoitua.
Tutustuin Liisaan jo vuosia sitten ensimmäisessä valmistumisen jälkeisessä työpaikassani. Aluksi ihan hyvänpäiväntuttuna, muutama sana vaihdettiin ohimennen tai työasioissa. Minulle oli luonnollisesti muodostunut hänestä tietynlainen kuva sillä perusteella. Muutaman kuukauden kuluttua eräs henkilö sanoutui yllättäen irti tehtävistään ja minut nimitettiin hänen tilalleen. Siinä samalla päädyin Liisan lähimmäksi esimieheksi. Perehdyttäessään minua tehtävään edeltäjäni antoi kouraan nipun käsinkirjoitettuja konseptipapereita, joiden päällä oli teksti LUOTTAMUKSELLINEN. Hän kertoi, että oli tehtävään tullessaan – ei kovin kauan aiemmin - kirjoituttanut jokaisella alaisellaan vapaamuotoisen tekstin. Kyseessä oli eräänlainen curriculum vitae, mutta ei työnhakua vaan tutustumista varten.
Luin tietysti paperit mielenkiinnolla läpi. Mitään erityisen mieleen jäävää niissä ei ollut, mutta kannatti katsoa. Yksi poikkeus oli joukossa: Liisa. Kuva, joka minulle oli hänestä muodostunut, ei täsmännyt tekstin kanssa. Olin pitänyt Liisaa hitaana, jollain lailla vähä-älyisenä, mutta hyväntahtoisena ihmisenä. Odotin käsialan olevan epävarmaa ja tekstin vilisevän kirjoitusvirheitä. Toisin kävi. Teksti oli siistiä, kieli virheetöntä. Kaikki yhdyssanat ja taivutusmuodot olivat oikein. Teksti oli hyvin jäsennelty ja loogisesti etenevä. Vasta toisella lukemisella kiinnitti huomiota sisällön yksinkertaisuuteen. Ei sivistyssanoja, tarina sinänsä muistutti jotain viidesluokkalaisen ainetta sanastoltaan ja lauserakenteiltaan. Mutta se oli virheetön ja looginen.
Tarina jäi mieleen. Liisa oli syntynyt reilut neljäkymmentä vuotta aiemmin pieneen maalaistaloon metsän keskellä. Sisaruksia oli monta, Liisa sieltä nuorimmasta päästä. Normaalin varhaislapsuuden jälkeen oli tie vienyt kylän kansakouluun. Siellä alkoivat vaikeudet. Liisa ei millään pystynyt oppimaan samaa tahtia kuin muut. Toiset sisarukset pilkkasivat häntä, sanoivat ettei hänestä mihinkään ole. Eikä koulutiestä mitään tullutkaan. Ei siihen aikaan pikkupaikkakunnilla oltu erityisopetuksesta kuultukaan. Kansakoulun Liisa miten kuten selvitti, mutta siihen opintie sitten jäi.
Onneksi tuolloin pääsi työelämään kiinni ilman muodollista koulutustakin. Liisa teki monenlaisia töitä, oli siiivoojana, päivähoitajana, kauppa-apulaisena. Viimeisessä oli varmaan hieman ongelmia päätellen siitä, että havaitsin kerran että Liisa ei tiennyt kuinka monta metriä on kilometrissä. Laskupää ei toiminut lainkaan. Mutta raskaita perustöitä riitti silti tehtäväksi ja Liisa kykeni elättämään itsensä.
Sitten kuvioon tuli tietysti mies ja avioliitto. Liisa sai lapsia, hoiti heitä kotona ja samalla naapurin lapsetkin pientä korvausta vastaan. Lasten kasvettua taas työelämään mukaan ja samat rankat työt. Myös aviomies oli liittynyt samaan ”ei sinusta mihinkään ole etkä mistään tajua” –kuoroon. Puoliksi väärin, kyllä Liisasta moneen oli, mutta järjenjuoksu oli lähinnä järjenryömintää. Vähitellen rakennemuutos iski Liisaankin ja työpaikkoja meni alta parikin kappaletta. Samalla terveys alkoi rempata, tuli kaikenlaista kulumaa ja diabetes.
Tämä oli tilanne kun minä Liisaan tutustuin. Huomasin, että Liisaan pystyi luottamaan. Kun hänelle antoi tehtävän, saattoi olla varma että se tuli tehdyksi. Ja tehdyksi niin hyvin kuin hän suinkin pystyi. Ongelma oli siinä, että Liisa vaati pitkän perehdyttämisen mihin tahansa tehtävään eikä sekään aina riittänyt. Niinpä hänelle pystyi antamaan vain rutiininomaisia perustehtäviä. Vähänkin vaikeammissa hommissa meni sormi suuhun.
Välillä kävi vähän sääliksi, mutta Liisan olemus kertoi että hän ei sääliä kaivannut. Liisa halusi selvitä siinä missä muutkin. Vähän piti vain soveltaa tehtävänjakoa, mutta voi sanoa että Liisa todella teki saman työpanoksen kuin kuka tahansa, enemmänkin. Sillä Liisa oli aina ystävällinen ja auttavainen. Lyhyesti ilmaisten Liisa oli hyvä ihminen sanan parhaassa merkityksessä. Koskaan minulle ei selvinnyt, oliko hänellä mahdollisesti jokin synnynnäinen, diagnosoimaton lievä kehitysvamma. Ulkonäössä ei ainakaan mitään siihen viittaavaa huomannut.
Aikanaan tiemme sitten erosivat. Minä vaihdoin työpaikkaa ja vähän myöhemmin sieltä lähti myös Liisa.
Vuosia myöhemmin Huitsinnevadaan muutettuani kävelin paikkakunnan pääväylää, kun tutka rekisteröi tutun näköisen ihmisen. Kelasin että tuon minä tunnen varmasti. Samalla hänkin huomasi minut ja tuli tervehtimään. Ennen kuin hän ehti suutaan avata, välähti että ”tuohan on Liisa”. Aivojen arkiston pikakelaus muistutti, että niin tosiaan, Liisa oli kotoisin Huitsinnevadasta.
Siinä sitä vaihdeltiin sitten vuosien kuulumiset. Liisa oli palannut takaisin kotipaikkakunnalleen, diabetes ja muut sairaudet olivat ärtyneet niin pahoiksi että työelämään ei enää muutaman vuoden pätkätöiden ja työttömyysputkien jälkeen ollut paluuta. Ei siitä huolimatta, että hän oli sisukkaasti mennyt aikuisiällä takaisin kouluun. Kansakoulu oli päivittynyt peruskoulun oppimääräksi ja jonkin ammattikurssin hän oli myös käynyt. En uskaltanut kysyä, miten ihmeessä hän oli vanhemmalla iällä, nollatasolta lähtien, selviytynyt vieraiden kielten opiskelusta. Mutta ilmeisesti Liisa – kuten hänen tekstistään olin aikoinaan lukenut – pärjäsi jostain syystä kielissä selvästi odotettua paremmin. Synkkiä sävyjä elämään oli tuonut avioero, onneksi lapset olivat ehtineet kasvaa aikuisiksi. Liisa oli muuttanut syrjäkyliltä Huitsinnevadan keskustaan ja mennyt uusiin naimisiin. Kuten hän asian ilmaisi, ”pitää sitä olla joku jonka kanssa vähän otattaa”. Myöhemmin tapasin hänen uuden miehensä ja saatoin vain todeta, että siinä oli vakka kantensa valinnut. Molemmat olivat hiukan yksinkertaisia, rehellisiä kansanihmisiä, jotka tulivat toimeen miten parhaiten kykenivät.
Sen jälkeen näin Liisaa satunnaisesti, moikattiin mutta ei liiemmin juteltu. Jos satuin olemaan lasten kanssa liikkeellä, Liisa aina laski oliko lukumäärä muuttunut edelliskerrasta. Nyt oli kulunut pari-kolme vuotta siitä kun olin edellisen kerran Liisan nähnyt ja oli käynyt mielessä, oliko hänelle sattunut jotain vai oliko muuttanut kokonaan pois paikkakunnalta.
Lauantaina sitten Liisaan törmäsin ja turistiin muutama minuutti. Hän kertoi olevansa nyt virallisesti sairaseläkkeellä, olleensa jo muutaman vuoden. Asiantuntevasti tuli selvitys senhetkisistä sokeriarvoista. Liisa on hyvä hämäämään, olisi uponnut täysin häntä tuntemattomaan. Tiesin kuitenkin kokemuksesta, että Liisa vain toisti mitä hänelle oli kerrottu. Mies oli edelleen entinen, mitä sitä nyt enää vaihtamaan. Valitteli kunnan vuokratalon korkeita hintoja, taas olivat vuokrat nousseet eikä kahdella eläkeläisellä tahdo oikein rahat riittää. Lämpimät syysilmat ihmeteltiin ja toivoteltiin hyvät jatkot.
Tämän maailman Liisat ovat niitä maan yksinkertaisia, jotka yhteiskuntaa pystyssä pitävät. Liisasta ei koskaan ole ollut harmia kenellekään ja aina hän on ollut auttamassa, jos on tarvittu. Ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Jos minun pitäisi tehdä lista elämäni aikana tuntemistani ihmisistä, joita eniten arvostan, Liisa olisi ehdottomasti kärkipäässä. Hän on aina tehnyt parhaansa niillä vähäisillä resursseilla, jotka luonto on hänelle suonut.
Onko Ylen toimittaja narsisti?
14 tuntia sitten
12 kommenttia:
Vaikuttava kuvaus immeisestä, jolle elämä on antanut pallogrillin ahjoksi ja ratakiskonpätkän alasimeksi. Kaikki eivät tosiaan saa samanlaista pajaa, kuten Ruukinmatruunalla oli tapana todeta.
Off-topic: Prof. Vihavainenkin on taas kirjoitellut viisaita, kannattaa lukaista:
https://timo-vihavainen.blogspot.fi/2017/11/sydametttomyyden-merkitys.html
Itse tiedän yhden tuollaisen Liisan joka ei todellakaan ole älykäs ja peruskoulun suoritti apukoulussa. Onneksi isänsä antoi hänelle hyvää tukea, ja nykyisin Liisa on ns. taloudellisesti riippumaton. Teki ahkerasti töitä isänsä yhtiössä ja myi sen pois isänsä kuoltua.
Kommentiksi käy se sama kuin alkuperäiseen kirjoitukseen eli: Kaunis kertomus. Pistää vaan miettimään, että kuinka nykyisille Liisoille käy. Kun tuota avustavaa työtä ei juuri enää ole. Ja se vähä, mitä on, vaatii nykyisin tehtävään nähden ylikoulutetun oppiarvon.
On ilo lukea hyvien ihmisten kirjoittamia hyviä tekstejä, kiitos.
Vielä Tsadissa asuessani 2003 lopulle piipahdin usein eräässä töölöläisessä kivijalkakuppilassa olusilla. Kuppilassa kävi aika ajoin myös Pertti Kurikan Syntymäpäivien tuleva laulaja Kari Aalto, hänen tilauksensa oli yleensä kokis ja tousti. Juttelimme usein niitä näitä, mukava kaveri. Hänen ehdoton suosikkiajoneuvonsa oli Harley Davidson. Kun yhtye sitten päätyi Euroviisuihin asti, se ei ollut minulle yllätys. Vajavaisuuden takana oli se jokin, jolla pärjää. Kuten Danny aikoinaan lauloi: Tahto rautainen vie läi harmaan kallion... Toivottavasti sitä löytyy suomalaisista estämään meneillään olevan Suomen valtion ja länsimaisen sivilisaation tuho.
Hups!
Sipilät lykkäs. Bändihän oli Pertti Kurikan Nimipäivät. Pyydän bandin jäseniltä anteeksi, mutta takaronkkaan en mene.
Takapaksista löytyy eräs suurimmista videosuosikeistani:
https://www.youtube.com/watch?v=YXPTc5iYpQ8
Ano: Joo, Vihavainen on fiksu mies. Kävin tässä taannoin kuuntelemassa häntä ihan livenä.
Kumitonttu: Iloinen asia, että ei joutunut huijatuksi eroon rahoistaan kuten joskus vastaavissa tilanteissa käy.
Yrjöperskeles: Se, mikä tässä on huolestuttavinta on oppiarvojen tason lasku. Ei nykyinen AMK-arvo vastaa kolmenkymmenen vuoden takaista vastaavaa opistoarvoa. Tämä on suoranaista seurausta juuri tuosta mainitsemastasi vaatimuksesta. Kun tehtävään vaaditaan tietty oppiarvo, tämä tarkoittaa sitä että täytyy saada kyseisen oppiarvon suorittaneita mikä taas tarkoittaa (yleensä) sitä, että opintovaatimuksia löysätään. Olisi parempi pitää oppiarvon taso ennallaan ja täyttää vajaaksi jääneet paikat epäpätevillä. Tietäisi ainakin varmemmin että tietyn oppiarvon heppu osaa tietyt asiat eikä ole kädetön armosta läpipäästetty, jotta oppilaitos saisi valtiontuet. Oikeastaan pitäisi olla vaatimus, että jokaisessa oppilaitoksessa tulisi olla vähintään 20 % reputtajia, se takaisi tason paremmin kuin nykysysteemi. (Niille jotka ottavat edellisen lauseen vakavissaan sanon että en oikeasti tuota tietenkään kannata, mutta jos se olisi nykysysteemin ainoa vaihtoehto niin siinä tapauksessa joo.)
Veijo Hoikka: Kiitoksia ja toivotaan näin. Kun jokainen hoitaa oman tonttinsa siten, että mokutus ei tule siitä läpi ja rakentaa suomalaista yhteiskuntaa, niin homma hoituu.
Err. Lievä kehitysvamma ei yleensä merkitse, että ihminen näyttäisi yhtään erilaiselta kuin muut. Keskivaikeissakin tapauksissa suurin osa ei näytä erilaisilta. Down syndroomat sun muut ovat vaikeita kehitysvammoja, eivät lieviä/keskivaikeita. Toisin sanoen, keskivaikeaa/lievää kehitysvammaa ei millään lailla pysty päättelemään ihmisen ulkonäöstä ja tuntuu kyllä aika oudolta vihjata sellaiseen.
Ihmisen älyllisen suorituskyvyn arvioimisesta ulkonäön perusteella on toki mainio hokema: "Hän vaikutti ihan fiksulta, kunnes avasi suunsa...". Ja kääntäen: ellen olisi jostain syystä koskaan kuullut Paavo Arhinmäestä, saattaisin tiettyjen valokuvien perusteella arvioida asianomaisen ÄO:ksi jotain 70.
Mistä pääsemme toiseen tulkinnanvaraiseen asiaan: älykkyystesteissä tietyille afrikkalaisille etnisyyksille on mitattu suunnilleen tuonsuuruisia osamääriä, mutta kertovatko ne silti koko totuutta? Kun on tekemisissä kyseisten ihmisryhmien edustajien kanssa, antavat he itsestään varsin primitiivisen ja yksinkertaisen, mutta silti sinänsä normaaliälyisen vaikutelman.
Sen sijaan jos suomalaiselle on mitattu ÄO 70, kyllä se näkyy päältä.
RedEyedFrog: Kuten kirjoitin, "mitään ulkoista merkkiä ei ollut". Tosin se oli hieman totuuden kaunistelua, kyllä olemuksesta saattoi jotain epäillä. Siis tavasta liikkua ja reagoida, ei ulkonäöstä mistä lievää kehitysvammaa ei tosiaan voi havaita - ainakaan yleensä.
Qroquius Kad: Hyvä havainto Arhinmäestä. Valokuvista ei näe silmien liikettä eli reaktioita, mitkä puolestaan paljastavat paljon ja niistä huomaa, että älykäs kaveri. Viisauden kanssa on sitten vähintäänkin kyseenalaista.
Ja tuohon toiseen: eivät kerro. Älykkyystestit ovat länsimaalaisten laatimia ja kertovat suurelta osin siitä älykkyydestä, jolla pärjää sivistyneessä yhteiskunnassa (tähän normaali vastuuvapauslauseke eli liian korkea ÄO on yleensä haitaksi). Afrikkalaisessa yhteiskunnassa pärjäämiseen testi ei ole niin pätevä mittari, koska konteksti on erilainen.
Älykkyysosamäärä kertoo suunnilleen henkisen iän. Eli afrikkalaisen älykkyysosamäärä 70 kertoo heidän olevan suurin piirtein keskimääräisen eurooppalaisen 10-vuotiaan lapsen tasolla. Jos eurooppalaisen aikuisen älykkyysosamäärä on 70, hän on kehitysvammainen, mutta tavallinen afrikkalainen osaa käyttäytyä kulttuurinsa mukaisesti. On puhelias ja eläväinen, rikastaa kulttuuriamme.
Ei 10-vuotiaskaan eurooppalainenkaan ole tyhmä, osaa ampua pyssyllä ja ajaa autoakin, muttei osaa ratkoa differentiaaliyhtälöitä. Ero on siinä, että sen eurooppalaisen lapsen aivot vielä kehittyvät ymmärtämään vaikeampia juttuja, jos vain haluaa oppia, afrikkalaisen kehitys pysähtyy. Ilmeisesti tästä syystä Etelä-Korea kehittyi, Ghana ei, vaikka molemmat olivat köyhiä 1960-luvulla.
Tämä on ihan sama juttu kuin pituudessa. Joku jää pätkäksi, toisesta tulee hujoppi. Pätkäkin voi oppia pelaamaan koripalloa, mutta antaa aina tasoitusta pitemmille. Silti voi päästä NBA:han, kuten Earl Boykins.
Ukkeli: Ero on siinä, että sen eurooppalaisen lapsen aivot vielä kehittyvät ymmärtämään vaikeampia juttuja, jos vain haluaa oppia, afrikkalaisen kehitys pysähtyy.
Asiaa, kuten muukin kommenttisi. Tähän liittyen minulla on ollut kirjoitus hautumassa, toivottavasti saan sen ennen vuoden loppua valmiiksi. Otsikko on "Vertaisharha" tjsp.
Lähetä kommentti