Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


lauantai 26. elokuuta 2017

Uusinta: Viime vuosisadan unohdetut sodat

Lukijalle: Kun tässä on tullut käsiteltyä satunnaisesti lähinnä toista maailmansotaa, niin palautellaanpa mieliin sotia joita kukaan ei enää muista:

1900-lukua nimitetään usein ihmiskunnan historian verisimmäksi eikä syyttä. Koskaan ei sodissa ole kuollut lähellekään samaa määrää ihmisiä eikä koskaan ole käyty yhtä monia sotia. Toisaalta väestö on kasvanut voimakkaammin kuin koskaan aiemmin ja kasvaneen väestömäärän ansiosta tilastollinen todennäköisyys sodassa kuolemiselle oli varmasti pienempi kuin useina aikaisempina vuosisatoina. Joka tapauksessa viime vuosisadalta muistetaan lähinnä kaksi maailmansotaa, Vietnam, Korea, ehkä muutama muukin ja mahdolliset paikalliset sodat eri puolilla maapalloa. Moni täysimittainen sota on ehtinyt jäädä unholaankin. Tässä niistä kymmenen, listattuna merkittävyytensä, unohtuneisuutensa, seuraustensa ja uhriensa mukaan arvioituun järjestykseen.

10. Neuvostoliiton-Japanin sota

Mantsurian alue on aina ollut Venäjän ja Kiinan kiistojen aiheena. Lisämausteensa soppaan on tuonut Mongolia, mutta kun Japani soti Kiinassa 30-luvun lopulla, soppa kiehui yli äyräiden. Japanin, Neuvostoliiton ja Mongolian joukkojen välillä oli ollut jo useita rajakahakoita parin vuoden ajan. Toukokuussa 1939 Mongolian armeijan ratsuväkiosasto tunkeutui kiistellylle alueelle. Japanin nukkevaltion Mantsukuon joukot ajoivat heidät pois, jolloin mongolialaiset palasivat seuraavana päivänä suuremmin voimin. Tällöin Japanin armeija tuli Mantsukuon avuksi. Vastaavasti Neuvostoliitto lähetti joukkoja Mongolian tueksi.
Kesäkuun lopussa olikin sitten täysi rähinä päällä. Syyskuun puoliväliin asti raivonneissa taisteluissa kuoli kymmeniätuhansia sotilaita molemmilta osapuolilta. Lopputulos oli elokuussa alkaneen neuvostojoukkojen hyökkäyksen onnistuminen ja täydellinen voitto. Seuraus oli Japanin ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus alkuvuodesta 1941, mikä vaikutti merkittävästi operaatio Barbarossan epäonnistumiseen; NL kykeni siirtämään Kaukoidästä joukkoja torjumaan Saksan etenemistä, kun ei tarvinnut merkittävästi pelätä Japanin iskua selustaan. Neuvostoliitto sanoi sittemmin hyökkäämättömyyssopimuksen irti, kun oli aika iskeä Japaniin toisen maailmansodan lopussa. Irtisanominen tapahtui 5.4.1945, perusteena se että Japani oli liitossa Neuvostoliittoon hyökänneen Saksan kanssa ja sodassa Neuvostoliiton liittolaisten USA:n ja Britannian kanssa. Kuten päivämäärästä huomataan, Stalin ei pitänyt irtisanomisella kummempaa kiirettä.
Halhin-Golissa käytyjen taistelujen merkitys toiselle maailmansodalle oli mielenkiintoinen myös siinä mielessä, että niissä neuvostojoukkojen komentajana niitti strategista oppia muuan Georgi Zukov. Muistelmissaan hän kertoo varsin laajasti kyseisistä taisteluista ja tuntuu kovasti arvostavan niistä saamaansa kokemusta. Ilmeisesti myös korkein johto luotti Zukoviin jo tuolloin, koska ammuskelun alettua hänet lennätettiin paikalle suoraan esikuntaharjoituksesta Valko-Venäjältä.


9. Eritrean-Etiopian sota

Eritrea, alunperin Italian siirtomaa, kuului Etiopiaan vuodesta 1935 vuoteen 1991 asti. Itsenäistymistä edelsi 30 vuoden sissisota Addis Abeban keskushallitusta vastaan. Maiden välit olivat näin ollen vähemmän lämpimät, etenkin kun rajalinja autiomaassa oli vähän epämääräisesti merkitty. Vuonna 1997 perustettu rajakomitea ei saanut tulosta aikaan. Niinpä seuraavana vuonna 6.toukokuuta Eritrean armeija vyöryi Etiopian hallussa olleelle Badmen alueelle. Tooosi fiksua Eritrealta aloittaa rähinä, kun ottaa huomioon, että Etiopiassa on noin 16-kertainen määrä populaatiota. Tosin Vanhanen-Lynnin tutkimuksen mukaan etiopialaisten keskimääräinen ÄO on 69 ja eritrealaisten lienee samaa luokkaa, mikä selittänee päätöksen järkevyysasteen. Ainakin sen henkilökohtaisesti tuntemani tilastollisesti luotettavan otoksen (yksi) mukaan eritrealaisilla taitaa olla vielä vähemmän muumeja laaksossa kuin etiopialaisilla.
Sota riehui sitten varsin paikallisena parin vuoden ajan. Molemmat maat käyttivät satoja miljoonia aseistukseen, joten on turha väittää kehitysavun katoavan epämääräisiin kohteisiin. Sodankäynti muuttui ensimmäistä maailmansotaa muistuttavaksi juoksuhautataisteluksi. Raportit ovat "sodan sumun" hälventämiä, mutta ilmeisesti etiopialaiset luottivat massaan tehden rintamahyökkäyksiä eritrealaisten puolustautuessa vastaiskuin. Kymmeniä panssarivaunuja tuhoutui ja ihmishenkiä menetettiin kymmieniätuhansia, ehkä jopa toistasataatuhatta. Siviilitappiot olivat vähäiset alueen harvan asutuksen ansiosta. Sota päättyi 18.6.2000 ja alueelle luotiin YK:n valvoma puskurivyöhyke. Tyypilliseen tapaan välttävällä onnistumisella.


8. Bangladeshin itsenäisyyssota

Intian itsenäistyessä Britannian hallinnosta maa jaettiin kahteen osaan. Jakoperusteena oli kunkin alueen pääasiallinen uskonto, hindut Intiaan ja muslimit Pakistaniin. Tästä seurasi kuitenkin sellainen pikkuruinen ongelma, että Pakistan koostui kahdesta täysin erillisestä alueesta, Länsi-Pakistanista (nyk. Pakistan) ja Itä-Pakistanista (nyk. Bangladesh). Maiden välille kertyi yli neljätuhatta kilometriä merimatkaa. Linnuntietä matkaa oli kylläkin vain puolitoistatuhatta kilometriä, mutta välissä oli Intia, jonka kanssa suhteet olivat vähemmän lämpimät.
Itäpakistanilaiset olivat ymmärrettävistä syistä tyytymättömiä tilanteeseen. Maan hallinto ja eliitti sijaitsi Länsi-Pakistanissa. Vaikka enemmistö asukkaista oli itäpakistanilaisia, Itä-Pakistaniin käytetty budjetin osuus oli koko yhteiselon ajan noin 40 % siitä, mitä Länsi-Pakistaniin käytettiin.
Marraskuussa 1970 Itä-Pakistaniin iski kaikkien aikojen tuhoisin pyörremyrsky tappaen puolisen miljoonaa ihmistä. Länsi-Pakistan ei olisi voinut vähemmän välittää. Tästä Itä-Pakistania asuttavat bengalit suivaantuivat sen verran pahasti, että aloittivat aseellisen kapinan seuraavassa maaliskuussa. Pakistanin armeija määrättiin palauttamaan järjestystä, mikä taas niillä leveysasteilla on tapana toteuttaa tappamalla sopivaksi katsottu määrä siviilejä. Tämänkertaisen operaation arviot vaihtelevat kahdensadantuhannen ja kolmen miljoonan välillä. Itä-Pakistan julistautui itsenäiseksi 26.3.1971 nimellä Bangladesh.
Sotaa käytiin aluksi sissisotana. Pakistanin armeija oli koostunut lähes täysin länsipakistanilaisista, joten bangladeshiläiset joutuivat turvautumaan epäsymmetriseen sodankäyntiin. Pakistanin huoltoyhteydet emämaahan olivat kuitenkin sen verran hankalat, että aika pelasi heitä vastaan. Suurin riski oli Intia, joka tuki avoimesti Bangladeshiä. Intian ja Pakistanin välit kiristyivät sille asteelle, että Pakistan aloitti 3. joulukuuta sodan ilma-iskulla Intian lentokentille. Länsirintamalla sota pysyi enimmäkseen ilma- ja merisotana, vaikka Intia valtasikin pieniä alueita Pakistanissa. Idässä Pakistanin isku osoittautui massiiviseksi virheeksi. Intian armeija vyöryi Bangladeshiin ja kymmenisen päivää kestäneen sodan jälkeen Pakistanin maassa olleet joukot antautuivat. Bangladeshin itsenäisyys tunnustettiin rauhansopimuksessa. Sodassa kaatui vähän toistatuhatta intialaista, vajaa kymmenentuhatta pakistanilaista ja kolmisen miljoonaa bangladeshiläistä siviiliä.


7. Hererosota

Nykyinen Namibia oli aikoinaan nimeltään Saksan Lounais-Afrikka. Tämä siis ennen ensimmäistä maailmansotaa, jonka jälkeen Saksa menetti kaikki siirtomaansa. Hererot ovat eräs eteläisen Afrikan monista bantuheimoista. Vuonna 1904 kävi ilmi, että saksalaiset aikovat rakentaa rautatien hereroiden laidunmaiden poikki. Hereroilla oli muutenkin pinna kireällä olosuhteiden heikennyttyä, joten kapina alkoi yllätyshyökkäyksellä, jossa kuoli toistasataa saksalaista. Pääkaupunki Windhoek joutui osin eristyksiin. Emämaasta avuksi lähetettiin 14000 miehen joukko, jota komensi kenraaliluutnantti Lothar von Trotha. Hän paneutuikin tehtäväänsä päättäväisyydellä, josta voi hyvin kuvitella Heydrichin ja Eichmannin imeneen oppia vajaa neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Natsien tultua valtaan von Trothan mukaan nimettiinkin katu Münchenissä. Nykyään se on nimeltään Herero Strasse.
Kapina kukistettiin nopeasti ja eloonjääneet hererot vietiin leireille orjatyöhön. Vuonna 1904 hereroita arvioitiin olleen noin 80 tuhatta. Seuraavana vuonna heitä oli 25 tuhatta ja orjatyön loputtua muutama vuosi myöhemmin 15 tuhatta. Noin 80 % hereroista tapettiin muutamassa vuodessa. Tarinan opetus on kuitenkin siinä, että kansanmurhat eivät ole kovinkaan tehokas väestökontrollin väline; vain sata vuotta myöhemmin hereroja on jo 240 tuhatta eli kolme kertaa niin paljon kuin ennen kansanmurhaa ja viisitoistakertaisesti sen verran kuin kansanmurhan jälkeen.


6. Puolan-Neuvosto-Venäjän sota

Puola, kuten Suomi ja Baltian maat, oli itsenäistynyt Venäjästä ensimmäisen maailmansodan aikaisessa ja jälkeisessä sekamelskassa. Ongelma oli Puolan itäraja. Toisin kuin Suomi, Puola ei ollut suuriruhtinaskunta ja siksi sitä oli Venäjän alaisuudessa ollessaan hallittu ilman selkeää tullirajaa Venäjän kanssa. Puola oli tyytymätön väliaikaiseen rajalinjaan. Venäjällä riehui yhä sisällissota eikä punaisten voitto ollut vielä läheskään varmaa. Puola veti oikeat johtopäätökset ja päätti ottaa sen mikä sille mielestään kuului; voitti Venäjän sisällissodan kumpi puoli tahansa, se tuskin olisi halukas neuvottelemaan.
Ensimmäiset kahakat puhkesivat helmikuussa 1919 ja Puolan hyökkäys alkoi suuremmassa mittakaavassa huhtikuussa. Vilna ja Minsk vallattiin, Ukrainan kansallinen armeija liittoutui Puolan kanssa ja aseveljet valtasivat Kiovan neuvostojoukoilta toukokuussa 1920. Tässä vaiheessa puna-armeija oli kuitenkin jo käytännössä voittanut sisällissodan ja pystyi vastaamaan Puolan etenemiseen. Kiova vaihtoi uudelleen omistajaa ja puna-armeija saartoi elokuussa jo Varsovaa. Puolan kansallisssankariksi noussut Pilsudski kuitenkin johti joukkonsa onnistuneeseen vastahyökkäykseen, joka murskasi liian pitkälle huoltolinjoiltaan edenneet neuvostojoukot. Sota päättyi aselepoon lokakuussa, mutta rauhansopimus solmittiin vasta 18.3.1921. Siinä Puola sai nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän länsiosat ja mm. Liettuan nykyisen pääkaupungin Vilnan.
Sodassa kaatui noin satatuhatta sotilasta, kutakuinkin yhtä paljon molemmilta puolilta. Oleellinen kysymys kuitenkin on, mitä olisi tapahtunut bolsevikkivallalle ja maailmanhistorialle, jos Puola olisi ollut liikkeellä vuotta aiemmin, jolloin valkoisten armeija oli vielä voimissaan ja puna-armeija veitsen terällä. Puhumattakaan siitä, miten olisi käynyt jos Suomi, muut reunavaltiot ja länsivaltojen tuki olisivat kaikki olleet mukana kukistamassa bolsevikkeja eikä homma olisi jäänyt itsenäisten yrittäjien varaan.


5. Slovakian-Unkarin sota

Münchenin sopimuksen 1938 jälkimainingeissa tapahtui pari myöhemmän historiankirjoituksen kuoliaaksi vaikenemaa aluemuutosta. Saksan tekemä Tsekkoslovakian sudeettialueiden ja myöhemmin Tsekin miehitys kyllä muistetaan, mutta Puolan ja Unkarin Tsekkoslovakialta nappaamat alueet yleensä häveliäästi unohdetaan. Tsekkoslovakia joutui luovuttamaan Unkarille toistakymmentätuhatta neliökilometriä unkarilaisenemmistöistä aluettaan marraskuussa 1938. Tämä ei kuitenkaan unkarilaisille riittänyt. Hitler sekaantui asiaan ja ilmoitti Slovakian johtajalle, että tämän olisi parasta julistaa maa itsenäiseksi, tai hän päästäisi unkarilaiset irti. Jozef Tiso teki työtä käskettyä ja Slovakiasta tuli itsenäinen valtio 14.3.1939. Tällä varjolla Hitler pääsi sitten miehittämään sudeettialueiden lisäksi loppuosan Tsekistä.
Kymmenen päivää myöhemmin, 23.3.1939 aamunkoitteessa Unkari teki yllätyshyökkäyksen Slovakiaan. Reilun viikon ikäisen valtion armeija oli täysin valmistautumaton, melkoinen osa sotilaista oli yhä matkalla uusiin yksiköihinsä. Ymmärrettävistä syistä Tsekkoslovakian armeijan valtaosa kun oli ollut sijoitettuna Tsekin alueelle. Unkarilaiset etenivät aluksi nopeasti, mutta sekasorron keskellä slovakit saivat yllättäen koottua voimansa vastahyökkäykseen. Eteneminen pysähtyi väliaikaisesti, ja ennen kuin uusiin manöövereihin ehdittiin ryhtyä, aina rauhanhaluinen Natsi-Saksa tuli väliin onnistuen neuvottelemaan tulitauon heti sodan aloitusta seuranneena päivänä. Vähäiset kahakat jatkuivat vielä viikon ajan ja rauhansopimus allekirjoitettiin 4.4 Budapestissa. Slovakia luovutti Unkarille 1697 neliökilometriä alueestaan. Sodassa kaatui muutamia kymmeniä sotilaita molemmilta osapuolilta.


4. Ecuadorin-Perun sota

Ecuadorin ja Perun välinen itäraja oli maiden itsenäistymisestä lähtien ollut kiistan kohteena. Keskellä Amazonasin viidakkoa ei selvää rajalinjaa oltu sovittu, merkitsemisestä nyt puhumattakaan. Kolmantena osapuolena kiistassa oli Kolumbia, joka halusi myös pääsyn Amazonin pääuomalle. Peru ja Kolumbia solmivat vuonna 1922 sopimuksen, joka takasi Kolumbialle osan sen vaatimista alueista. Sopimus pidettiin kuitenkin salassa, koska itse asiassa osaa näistä alueista hallinnoi Ecuador...
Sopimus paljastui joidenkin vuosien kuluttua ja aiheutti huomattavasti närää perulaisten keskuudessa - nämä kun tunsivat maansa alueita luovutetun Kolumbialle. Seurauksena maat kävivät lyhyen sodan 1932-33, jossa suurin osa menehtyneistä sotilaista kuoli viidakkokuumeisiin eikä taisteluissa.
Ecuadorilaisetkaan eivät olleet asiasta huvittuneita, mutta solmivat kuitenkin Perun kanssa 1936 sopimuksen, jossa rajalinjaksi tunnustettiin de facto hallussa pidettyjen alueiden mukainen jako. Tässä unohdettiin sellainen pikku ongelma, että suurinta osaa viidakosta ei kumpikaan osapuoli hallinnoinut.
Muutaman vuoden kuluessa Perun ja Ecuadorin välit kiristyivät vähä vähältä äärimmilleen. Sotahistorialle kovin yleiseen tapaan jäi epäselväksi, kuka ampui ensin takaisin, mutta 5.7.1941 oli jo täysi rähinä päällä. Maailmalla konflikti jäi sen pikkuseikan varjoon, että joku Hitler oli pari viikkoa aikaisemmin tunkenut lapionsa Stalinin hiekkalaatikkoon.
Perun joukot olivat lukumäärältään ja varustukseltaan (mm. tsekkiläisiä panssarivaunuja) ylivertaiset ja pakottivat ecuadorilaiset perääntymään. Perulaiset valtasivat kiistellyn alueen ja pommittivat ilmasta Ecuadoria, saipa yksi kaatunut lentäjä myöhemmin kansallissankarin asemankin. Ecuador pyysi pian tulitaukoa, joka astuikin voimaan 31.7.1941. Seuraavassa tammikuussa solmitussa rauhassa Ecuador luopui aluevaatimuksistaan ja Peru suostui vetäytymään miehittämiltään alueilta.
Sopimus osoittautui kuitenkin latinolaiseen tapaan epätäydelliseksi. Maat päätyivät lyhyeen sotaan vielä kahdesti, 1981 (ei varsinaisia taisteluja) ja 1995 (rajakahakoita, joitakin kymmeniä kuolonuhreja). Vuonna 1998 osapuolet sopivat vihdoin rajan sijainnin täsmällisesti.


3. Ugandan-Tansanian sota

Kahjoista kahjoin hallitsija, kunnianarvoisa Idi Amin oli kaapannut vallan Ugandassa 1971. Suhteet naapurimaa Tansaniaan olivat kireät, koska se oli antanut turvapaikan syrjäytetylle Milton Obotelle ja toimi hallitusta vastustavien kapinallisten tukialueena.
Vuonna 1978 Amin oli syönyt eväänsä (mm. poliittiset kilpailijat...) loppuun presidenttinä ja hänen vastaisensa ryhmittymät kapinoivat. Amin lähetti uskolliset joukkonsa ajojahtiin, kapinalliset pakenivat Tansanian puolelle ja Aminin joukot perässä. Uganda julisti sodan Tansanialle, aikomuksenaan tuhota kapinallisleirit ja liittää osa Kageran alueesta itseensä.
Tansania mobilisoi armeijansa ja alkoi löylyttää taisteluhaluttomia ugandalaisia. Tässä vaiheessa toinen kahjo, Muammar Gaddafi, lähetti tuhansia libyalaisia virkaveljensä avuksi. Tämä ei paljon lohduttanut, koska Ugandan armeija juoksi karkuun sitä tahtia, että ihmetyttää vieläkin että maan ainoa kestävyysjuoksun arvokisavoittaja on naispuolinen. (Lisäys 30.8.2017: Tämän jutun ensimmäisen julkaisun jälkeen Stephen Kiprotich voitti kultaa maratonilla sekä Lontoon olympialaisissa että Moskovan MM-kisoissa.) Tansanian armeija valtasi pääkaupunki Kampalan 10.4.1979 ja seuraavana vuonna Obote palasi presidentin virkaan. Amin pakeni aluksi Libyaan ja sittemmin Saudi-Arabiaan, jossa hallitus myönsi hänelle turvapaikan ja muhkean määrärahan arvostettuna vanhempana valtiomiehenä.


2. Kreikan-Turkin sota 1919-22

Ottomaanien valtakunta oli ollut selkäänsäottavana osapuolena ensimmäisessä maailmansodassa ja sen seurauksena maa oli ympärysvaltojen hallinnassa. Sisällissodassa nuorturkkilaiset Kemal Atatürkin johdolla yrittivät saada maata haltuunsa. Tähän soppaan kreikkalaiset menivät sitten tyrkkäämään lusikkansa. Turkissa oli lähes kahden miljoonan asukkaan kreikkalaisvähemmistö ja kuten viimeaikaisesta talouspolitiikasta tiedämme, vaatimattomuus, suhteellisuudentaju ja suuruudenhulluuden vähäisyys eivät ole kreikkalaisten merkittävimpiä ominaisuuksia. Niinpä he vaativat itselleen koko Turkin rannikkoa ja palaa sisämaasta. Ympärysvallat tukivat ajatusta.
15.3.1919 kaksikymmentätuhatta kreikkalaista sotilasta rantautui Smyrnaan (nyk. Izmir) ja aloitti valloitusretken. Kesän 1920 lopussa Kreikka miehitti suurinta osaa länsi-Anatoliasta. Lokakuussa kreikkalaiset aloittivat taas uuden hyökkäyksen, toivoen pääsevänsä ratkaisutaisteluun kehnosti varustettuja turkkilaisia vastaan. Turkkilaiset onnistuivat kuitenkin perääntymään hallitusti ja hyvässä järjestykssä, jolloin klassiseen tapaan hyökkääjän huoltolinjat pitenivät yli sietokyvyn. Tässä vaiheessa sattuma puuttui peliin: Kreikan kuningas Aleksanteri I joutui lemmikkiapinansa puremaksi, sai verenmyrkytyksen ja kuoli. Perijää ei ollut, joten Kreikan poliitikkojen mielenkiinto suuntautui sisäpoliittiseen taisteluun. Kuninkaaksi tuli Aleksanterin isä, jo aiemmin kruunusta luopunut Konstantinos I. Tämä taas pisti armeijan komentoketjun uusiksi nimittäen omat, epäpätevät suosikkinsa johtoasemiin.
Seuraukset olivat arvattavat: alkuvuodesta 1921 Kreikan armeija kohtasi turkkilaiset kahdessa taistelussa, joista ensimmäisessä eteneminen pysäytettiin ja toisessa kreikkalaiset pakotettiin perääntymään. Seuraavana kesänä kreikkalaiset yrittivät vielä kerran strategisen tason hyökkäystä huonolla menestyksellä. 1922 turkkilaiset käynnistivät oman vastahyökkäyksensä murskaten Kreikan armeijan elokuussa.
Aselepo solmittiin lokakuussa 1922. Kreikkalaiset joutuivat vetäytymään miehittämiltään alueilta. Seurasi Kreikan ja Turkin väestönvaihto, jossa puolitoista miljoonaa kreikkalaista muutti Turkista Kreikkaan ja puoli miljoonaa turkkilaista Kreikasta Turkkiin. Sodassa kuoli virallisten lukujen mukaan kymmenisentuhatta turkkilaista ja kaksinkertainen määrä kreikkalaisia. Merkittävimmät tappiolukemat tulivat kuitenkin turkkilaisten suorittamista kreikkalaisten kansanmurhista; varmaa tietoa ei koskaan saada, mutta kuolleita oli satojatuhansia.


1. Kiinan-Vietnamin sota

On yleinen harhaluulo, että Vietnamin sota loppui amerikkalaisten joukkojen poistumiseen 1973. Tosiasiassa Etelä-Vietnam kukistui vasta kaksi vuotta myöhemmin ja Vietnamista tuli yhtenäinen kommunistinen maa 1976. Levottomuudet eivät silti päättyneet tähän, vaan Vietnam soti Kamputseassa 1978-9.
Maailmanpoliittisesti merkittävimmäksi olisi saattanut kuitenkin muodostua Vietnamin kiista pohjoisen rajanaapurin Kiinan kanssa. Vietnamin sodan aikana nähtiin taas kerran, että vihollisen vihollinen on ystävä. Neuvostoliitto oli tukenut Vietnamia Kiinan suhtautuessa nuivemmin molempiin perinteisiin vihollisiinsa. 70-luvun lopulla Vietnamin ja NL:n välit lämpenivät entisestään, mikä taas sai Kiinan hermostumaan. 15.2.1979 Kiina sanoi irti jo käytännössä kuolleeksi kirjaimeksi jääneen ystävyyssopimuksensa NL:n kanssa. Välien kiristymisen syyksi kelpasivat aina hyväksi havaitut keppihevoset vähemmistöjen kohtelusta (Vietnamissa asui puolisen miljoonaa kiinalaista) ja rajakiistat (muutama saarenpahanen Etelä-Kiinan merellä).
17.2.1979 Kiinan joukot vyöryivät Vietnamin rajan yli noin kahdensadantuhannen miehen vahvuudella. Eteneminen oli aluksi nopeaa vietnamilaisten välttäessä suoraa taistelua ja turvautuessa vanhastaan tehokkaaksi todettuun sissitaktiikkaan. Toimi tälläkin kertaa ja kiinalaiset tyytyivät miehittämään vain joitakin rajakaupunkeja. 6.3 Kiina julisti "tien Hanoihin tulleen avatuksi" ja ilmoittivat antaneensa vietnamilaisille kelpo opetuksen. Tämän jälkeen joukot vetäytyivät takaisin rajan taakse 16.3 mennessä, jolloin vietnamilaiset puolestaan totesivat antaneensa kiinalaisille kelpo opetuksen. Tappiolukemat jäivät epäselviksi, mutta kaatuneita oli yhteensä 20-100 tuhannen välillä.
Sota olisi saattanut osoittautua kohtalokkaaksi maailmanhistorialle, mikäli Neuvostoliitto olisi lähtenyt auttamaan liittolaistaan. Deng Xiaoping oli etukäteen varoittanut NL:ää, että Kiina oli valmis täyteen sotaan, mikäli NL hyökkäisi. Pohjoiset rajajoukot olivat täydessä valmiudessa, vakinaisen armeijan pääosa siirrettiin alueelle ja satojatuhansia siviilejä evakuoitiin valmiustoimena. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Jos Kiina olisi hyökännyt täydellä voimallaan Vietnamiin, olisi saattanut käydä toisinkin. Neuvostoliiton ja Kiinan sodan seurauksia voi vain arvailla. Nyt siltä vältyttiin, Kiina sai viestinsä läpi - Kaakkois-Aasia on meidän takapihaamme, näpit irti. Voitte kaveerata Vietnamin kanssa, mutta vain leikisti.
Kirjahyllyssäni on yli 700-sivuinen Vietnamin sodan historia. Siinä Kiinan-Vietnamin sota kuitataan yhdellä rivillä Vietnamin sodan seurauksia käsittelevässä luvussa. Kaikista tässä listassa luetelluista sodista siitä on kuitenkin eniten opittavaa. Sota opetti, että Kiina on aina valmis käyttämään tarpeelliseksi katsomiaan keinoja puolustaakseen valtaansa etupiiriinsä kuuluvaksi katsomillaan alueilla. Laskelmoidusti, kuten rajoitettu hyökkäys ja perääntyminen osoittivat. Tästä taas nähdään, että kiinalaiset ajattelevat aina pitkällä tähtäimellä ja harkitun opportunistisesti. Kun Tsou En-Lailta kysyttiin hänen näkemystään Ranskan suuresta vallankumouksesta, vastaus oli: "Liian aikaista arvioida." Länsimaisia liikemiehiä ja poliitikkoja opastetaankin olemaan äärimmäisen kärsivällisiä ja johdonmukaisia kiinalaisten kanssa neuvotellessaan (eli kilpaillessaan!). Voiko tämän pöljempää neuvoa antaa! Jos kestävyysjuoksijan valmentaja katsoo urheilijansa päävastustajaksi kovan kirimiehen, hän ei takuulla sano: Vastassasi on maailman paras kirimies, joten pidä huolta että loppukirisi on kunnossa. Ei todellakaan, strategiansa mestaria vastaan ei pidä kilpailla hänen omilla aseillaan vaan hyökätä hänen strategiansa kimppuun. Siksi länsimaisten aseet Kiinaa vastaan eivät ole kärsivällisyys ja laskelmointi, vaan arvaamattomuus ja moraalisuus.

19 kommenttia:

Ukkeli kirjoitti...

Iso-Britannia kaatoi Kiinan nimenomaan moraalittomuudella oopiumisodissa 1800-luvulla. Niitä sotia ei lännessä paljon muistella, mutta kiinalaiset muistavat. Kiinassa oli 1800-luvulla erittäin verinen sisällissota, taiping-kapina, joka on lännessä unohtunut. Kuolleiden määrää ei tiedetä, mutta oli miljoonissa.

Michelange kirjoitti...

Kun Tsou En-Lailta kysyttiin hänen näkemystään Ranskan suuresta vallankumouksesta, vastaus oli: "Liian aikaista arvioida."

Tuo juttu elää vuodesta toiseen ja näköjään arvovaltaisissakin medioissa, mutta se on lähes varmasti virheellinen.

Zhou oli marxilainen, ja marxismin näkemys Ranskan "suuresta" vallankumouksesta on aivan yksiselitteisen myönteinen: sehän oli Marxin "historiallisen materialismin" mukaan merkittävä porvarillinen vallankumous, joka teki lopun feodalismista avaten tien kapitalismille, ja sellaisena se oli kuin olikin "edistyksellinen" ilmiö; Ranskan vallankumouksen myötä maailmanhistoria siis nytkähti aimo askelen eteenpäin, kohti sosialismia ja senkin takana häämöttävää kommunismia, jonka myötä koko "ihmiskunnan esihistoria" päättyisi. On mahdoton ajatus, että Zhou olisi sanonut Ranskan vallankumouksesta jotain noin ympäripyöreää.

Jotain tuon lauseen suuntaista Zhou toki sanoi, mutta sillä tapahtumalla, jonka "merkityksen arvioiminen oli liian aikaista", viitattiin Pariisin ylioppilasmellakoihin vuonna 1968. Zhou oli vanha kettu, joka selvisi hengissä Maon ailahtevassa diktatuurissa. Kun kyseinen haastattelu tehtiin joskus vuoden 1970 tienoilla, Pariisin mellakat olivat hyvin tuore ilmiö; samaan aikaan Kiinassa raivosi "suuri proletaarinen kulttuurivallankumous", ja KKP:n vanhan kaartin miesten henki oli halpa. Oli ilmeisesti vielä epäselvää, mitä Ranskan mellakoista oli lupa sanoa ja ajatella; Ranskan ylioppilaiden joukossa oli toki paljon "maolaisia", mutta toisaalta itsensä Maon mielipiteet muuttuivat tämän tästä, joten oli viisasta puhua noista tapahtumista kieli keskellä suuta. Näin tulkittuna Zhoun sanoissa on huomattavasti enemmän järkeä kuin tuossa vakiintuneessa legendassa, jota mm. Ruukinmatruuna toisteli edesmenneessä blogissaan tämän tästä.

Anonyymi kirjoitti...

Spekulointina, ilmesesti jos 1920-luvun alussa bolsevikit olisi kukistuneet, ei hitlerilläkää olisi noussut valtaan saksassa, sitä ei tiedä olisko toinen maailmansota sitten alkun jostain muualta ..

-jpt-

Anonyymi kirjoitti...

Tuon Kiinan ja Vietnamin sodan varsinainen syy jäi nyt ihan sivulauseeseen, eli se että Vietnam valtasi Kamputsean. Koko tarina ei oikein ole kunniaksi kenellekään. Ensin Kiinan ja Neuvostoliiton tukemat punaiset khmerit valtasivat Kamputsean ja käynnistivät siellä melkoisen joukkomurhan. USA yritti naputtaa siitä jotain ja Kiina, Neuvostoliitto ja rauhantolvanat julistivat kaiken valheeksi. Sitten Vietnamin ja Kamputsean sukset menivät ristiin kun Kamputsea oli enemmän Kiinan kaveri ja Vietnam Neuvostoliiton. Vietnam valtasi Kamputsean ja nosti hirveän metelin joukkomurhasta, jota hetkeä aikaisemmin ei pitänyt olla olemassakaan. Rangaistukseksi Kiina hyökkäsi Vietnamiin ja USA alkoi tehdä Vietnamille kiusaa tunnustamalla vain punaisten khmerien hallituksen lailliseksi

Vasarahammer kirjoitti...

En tiedä, kelpaako tämä unohdettuihin sotiin, mutta minusta tästä ei paljon puhuta, vaikka toinen konfliktin osapuolista on EU:n jäsen eikä konfliktia vieläkään ole lopullisesti ratkaistu.

https://en.wikipedia.org/wiki/Military_operations_during_the_Turkish_invasion_of_Cyprus

Jaska Brown kirjoitti...

Ukkeli: Kullakin ajalla on oma moraalinsa, mutta muutoin aivan totta.

Michelange: Olen lukenut tuon sitaatin jostain muualtakin, mutta kuten niin usein muulloinkin, tarina oli siis liian hyvä ollakseen totta. Toisaalta Maon ailahtelujen takia oli viisaampaa olla sanomatta mitään varmaa...

jpt: Luultavasti näin.

Ano: Joka tapauksessa kiinalainen juttu.

Vasarahammer: Siinä sitä on ollut naurussa pitelemistä, kun kaksi NATO-maata eli Turkki ja Kreikka ovat olleet tuollaisissa väleissä. Eivätkä ne välit erityisen lämpimät ole vieläkään.

Anonyymi kirjoitti...

Tässä kerrotaan tuosta Zhou Enlain kuuluisasta kommentista Ranskan vallankumoukseen. Hän tosiaan taisi viitata Pariisin tapahtumiin 1968. Zhou oli älykön maineessa, joten ehkä hän olisi tarkoituksellakin tuon voinut sanoa, mutta kävi niin että vahinkolaukaus osui ja upposi.

Ironmistress kirjoitti...

Halhin-Golin sota lienee ollut se sota, jossa ilmoitetuissa ilmavoitoissa on ollut kaikkein eniten ilmaa.

Japanilaiset väittivät saaneensa noin 2000 ilmavoittoa ja venäläiset 589. Todellisuudessa venäläiset olivat menettäneet yhteensä 289 lentokonetta (ml. ilmatorjunta ja onnettomuudet) kun taas japanilaiset 162 lentokonetta.

Eniten paperivoittoja saavutti Hiromichi Shinohara, 58 kpl (siis kahdessa vuodessa enenmmän kuin Satoshi Anabuki (51) koko Toisessa maailmansodassa), kun taas neuvostolentäjistä eniten paperivoittoja sai Nikolai Zherdev,14 kpl.

Ironmistress kirjoitti...

Kiinan-Vietnamin sota myös osoittaa Kiinan ja Venäjän perimmäisen modus operandin eron.

Venäjä ajattelee ainoastaan lyhyen ajan intressejä tässä ja nyt, ja on toimissaan äärimmäisen irrationaalinen. Se ei ikinä tingi mistään ja kunnioittaa ainoastaan voimaa. Se ajattelee tunteella, ja sille arvovalta ja ulkonainen mahtavuus on kaikki kaikessa. Se on täysin immuuni kaikelle etiikalle ja oikeudelle.

Kiina puolestaan toimii äärimmäisen rationaalisesti, harkitusti ja ajattelee pitkän aikavälin intressejään. Kiina on kuin shakinpelaaja ja on valmis gambiitteihin sekä uhraamaan niin arvovaltansa, intressinsä kuin mahtavuutensa jos tällainen gambiitti palvelee sen pitkän ajan intressejä. Kiina pelaa laskelmoidusti ja se pyrkii ratkaisuihin, jotka hyödyttävät molempia osapuolia mutta enemmän sitä itseään, ja sellaisiin, joissa vastapuoli menettää jos se ei suostu Kiinan tarjoukseen. Kiina pyrkii aina ensisijaisesti käyttämään legitiimejä keinoja ja kansainvälistä yhteisöä ajaakseen asioitaan ja vasta sen jälkeen turvautuu voimaan.

Ei tarvitse kuin lukea Leniniä ja Sunzia ymmärtääkseen kiinalaisen ja venäläisen ajattelun eron.

Anonyymi kirjoitti...

Juu eipä noilla suurvalloilla ole etiikkaa tai oikeustta, vain intressejä, toiset toimii vain peitellyimmin ..

-jpt-

Ukkeli kirjoitti...

Hesarin piirtäjä Kari opetti työmiehiä joskus syömään moraalia, kun hallitus ei suostunut asekauppoihin. Oopiumisodat olivat hyvin kyynistä politiikkaa, mutta sillä tyylillä Iso-Britannia nousi maailman ykköseksi 1800-luvulla.

Ruukinmatruuna on totta kai oikeassa Sunzista, mutta eipä häntä ole aina uskottu Kiinassakaan. Jos Venäjä on niin surkea, miten ihmeessä se on onnistunut valloittamaan niinkin suuren alueen? Sehän nöyryytti Kiinaakin. No juu, historiassa tilanteet muuttuvat. Välillä pärjää, sitten taas heikommin.

QroquiusKad kirjoitti...

Kyllähän tuossa on vinha perä, ettei Venäjä ajattele rationaalisesti eikä pitkäjänteisesti, vaan ajaa vain lyhyen ajan intressejään tinkimättä mistään:

keväällä 1919 Venäjän sisällissota oli saada mullistavan käänteen, kun jalkaväenkenraali Nikolai Judenitsh tuli tapaamaan Mannerheimia kysyen milloin Suomi aloittaa hyökkäyksensä Pietariin? Mannerheim vastasi tiedon olevan väärää: Suomi ei tällaista hyökkäystä suunnittele nyt eikä harkitsekaan yhteistyötä valkoisen Venäjän kanssa, ennenkuin se tunnustaa Suomen itsenäisyyden.

Kesäkuussa britit raportoivat sotaministeri Winston Churchillille Mannerheimin olevan jo hyvinkin halukas hyökkäämään Pietariin Venäjän valkoisten kanssa, jos
1) Britannia tukee operaatiota
2) ympärysvallat kustantavat sotaretken kulut
3) valkoinen Venäjä tunnustaa Suomen itsenäisyyden
4) Suomi saa Petsamon ja alueita Venäjän Karjalasta
5) Aunuksen Karjalalle ja Arkangelin alueelle taataan autonomia ja
6) Britannia lainaa Suomelle 15 miljoonaa puntaa.

Churchill hieman nikotteli erityisesti rahakysymyksiä, mutta ryhtyi ajaman asiaa oman hallituksensa ja Venäjän valkoisten ylipäällikön, amiraali Aleksandr Koltshakin suuntaan.

Laadittiin jo operaatiosuunnitelma: suomalaiset hyökkäisivät Pietariin Suomenlahden pohjoisrantaa, Judenitshin venäläiset ja kenraalimajuri Johan Laidonerin virolaiset etelärantaa myöten. Britit hyökkäisivät Arkangelin sillanpäästään etelään kenraaliluutnantti Anton Denikinin valkoisten venäläisten hyökätessä etelästä Moskovaa kohti ja Koltshakin joukkojen hyökätessä Uralilta länteen kohtaamaan britit.

Bolsevikit olivat kauhuissaan: Lenin oli hankkinut jo väärennetyn ulkomaisen passin ja oli valmis pakenemaan. Mannerheim ei halunnut enää muuta kuin Koltshakin tunnustuksen Suomen itsenäisyydestä.

Ja siihen se kaatui. Koltshak piti Suomea Venäjän imperiumin osana ja puheli vain epämääräisyyksiä. Mannerheimin painostaessa kunnon vastausta hän lopulta myöntyi 24.6.1919 viestittämään: "Lupaan kunnioittaa Suomen kansan kansallista vapautta, vaikka se tietääkin ongelmia Suomen ja Venäjän suhteissa".

Eli kyllä, mutta ei. Se siitä. Kun Koltshakin hyökkäys Uralilta länteen ei sitten lähtenyt etenemään ja brittien oli vetäydyttävä, oli tämä loistava tilaisuus bolsevikkien hirmuvallan kaatamiseksi menetetty.

Paljolti siksi, että Koltshakille oli ylivoimaista julistaa Mannerheimille: "Kyllä, kyllä toki tunnustamme koska tahansa itsenäisyytenne!" vain palatakseen asiaan myöhemmin paremmalla ajalla.

klova kirjoitti...

Neuvostoliiton ja Puolan käymä sota oli myös merkityksellinen Suomelle.Samaan aikaan kun käytiin rauhanneuvotteluita Tartossa Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Neuvostoliittolaisten asenne muuttui aina jyrkemmäksi kun sota Puolassa edistyi hyvin ja maa oli valmis kompromisseihin kun sota menin ns perseelleen.

Jossain vaiheessa kun venäläiset kolkuttelivat Varsovan portteja,Tartossa suomalaiset saivat kuulla,että oikeastaan mitään sotaa ei ollutkaan ja siten koko rauhanneuvottelu ja alueista keskustelu olisi pelkkää ajanhukkaa.Ainakaan mitään Petsamoa ei Suomelle annettaisi ja rajaa täytyisi muutenkin tarkastella kriittisemmin.Jos Aleksanteri II olikin luvannut Suomelle Petsamon,ei se sitoisi Neuvostoliittoa joka oli,kuten Paasikivelle kerrottiin,ihan toinen maa.

Sitten kun puolalaiset seivästivät neuvotoarmeijaa heinäseipäillä,niin Paasikivelle ja Tannerille kerrottiin Petsamon olevan mahdollisuuksien rajoissa ja itä-karjalassakin voitaisiin järjestää kansanäänestys mihinkä maahan asukkaat haluaisivat liittyä.

Tarton rauhaahan kutsuttiin sitten joissakin piireissä häpeärauhaksi ja Bobi Siven ampui kuulan kalloonsa,sieltä se kaivettiin AKSn lippusalkoon kiinnitettäväksi.Yleensä pienen maan kannattaa muistaa,että suuri maa voi hetken olla heikko ja muistaa olla käyttämättä tuota heikkoutta liikaa hyväkseen.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Laitetaanpa tuohon listalle vielä Somalian ja Etiopian välillä käyty Ogadenin sota. Itse asiassa somalithan pärjäsivät siinä varsin hyvin kunnes suuruutensa huipulla ollut Neuvostoliitto päätti tukea Etiopiaa aseilla ja kuubalaisilla joukoilla.

https://en.wikipedia.org/wiki/Ogaden_War

Veijo Hoikka kirjoitti...

Taistojenteillä
Määfeather vastaan MCRigor. Jäädään odottelemaan revanssia UFC-kehässä. Veikkaanpa shakin valkoisia nappuloita.
Tämäkin vain tulee olemaan yksittäinen ns. tapaus, johon ufc tuo korjuun.

QroquiusKad kirjoitti...

Minkä ihmeen takia Mayweather tulisi octagoniin vain häviämään McGregorille? Viimemainittu kun kuittasi epäilemättä koko kamppailulajimaailman kunnioituksen pysyessään ottelussa täysillä mukana kolmannessa erässä, jossa useimmat odottivat ottelun olevan jo ohi.

Palautetaan nyt mieleen naisten vapaaottelun suurin tähti Ronda Rousey, joka alkoi voittamattoman uransa hybriksessä uskoa kykenevänsä voittamaan oman painoluokkansa miehiä, ja voivansa jopa kohdata Mayweatherin nyrkkeilykehässä.

Ehkäpä juuri siksi vastavaikutus olikin niin raskas judotaustaisen Rondan kohdattua octagonissa ammattinyrkkeilyn moninkertaisen maailmanmestarittaren Holly Holmin, jota vastaan hän ei jostain ihmeen syystä aiemmista otteluistaan poiketen pyrkinyt hyödyntämään mattopainiosaamistaan, vaan päättikin alkaa nyrkkeillä!

Tyrmäystappio oli Ronda-ruttanalle niin raskas pala, että hän tunnusti harkinneensa itsemurhaa. Nousihan hän näistä syövereistä toki uudestaan valloittaakseen mestaruuden jälleen itselleen hallitsevalta mestarittarelta Amanda Nunesilta - tullakseen tyrmätyksi 48 sekunnissa.

Viimeksi kun Rondasta kuultiin, olivat jutut showpainiin ryhtymiseen kuuloisia. Jos näin, on se epäilemättä kaikkien kannalta parasta: Rondan ei tarvitse enää satuttaa itseään turhan takia; showpainin voitot ja tappiothan ovat etukäteen sovittuja. Ronda on kaunis kasvoiltaan ja muodoiltaan, ja hänellä on vapaaottelu-uransa perintönä pahiksen rooli, jos hän sitä haluaa hyödyntää.

Mutta näitä odotellessa toivoisin kovasti Ronda-rassukan tosiaan hoitavan itsensä kuntoon ja Mayweatherin jäävän eläkkeelle.

Bwana kirjoitti...

Uusinnasta on nyt jäänyt Ugandan Stephen Kiprotichin Lontoon juoksu mainitsematta... Sinänsähän neljänsadan aidat ei kai kestävyysmatka joten annetaan John Akii Buan '72 kultamitalin olla.

Jaska Brown kirjoitti...

Ano: Kiitos tuosta Zhou-linkistä!

Ironmistress: Hyvä tiivistys Venäjän ja Kiinan erosta. Olen sillä kannalla, että Venäjä on selvinnyt toilailuistaan vain siksi, ettei mikään muu valtio uskalla ottaa sitä riskiä, että Venäjän voimavarat tulisivat jonkun tehokkaamman valtion käyttöön.

jpt: Pienten maiden oikeuksien piälle nostaa koira jalan, kuten Tuntemattomassa todettiin.

Ukkeli: Kyyninen politiikka toimii paremmin kuin idealistinen.

Qroquius Kad: Ylpeys kävi taas lankeemuksen edellä.

Klova: Venäjä ei ole koskaan niin vahva kuin näyttää eikä myöskään niin heikko kuin näyttää, on joku viisas todennut.

Yrjöperskeles: Tuo putosi listalta viimeisten joukossa.

Veijo Hoikka: Oli hyvä kusetus tuo matsi. Ihan sama kuin Chris Froome olisi haastanut Kenenisa Bekelen eläkkeeltä juoksukilpailuun.

Bwana. Joo, Kiprotich otti voittonsa tämän kirjoituksen jälkeen enkä epähuomiossa muistanut laittaa uusintaan mainintaa. Kiitos huomautuksesta, korjaan päätekstiä!

Anonyymi kirjoitti...

Pariisin opiskelijamellakoista kannattaa muistaa, että siinä oli alun perin kysymys opiskelijoiden sosiaalisista oikeuksista eikä suinkaan politiikasta. Opiskelijamäärät kasvoivat sodanjälkeisen ikäluokan tullessa täysi-ikäisiksi ja lisääntynyt opiskelijoiden määrä aiheutti kaikenlaista sosiaalista ongelmaa mm. asuntopulaa ja opetuksen kapasiteetin loppumista. Poliittinen roska oli joidenkin opportunistien masinoimaa. Valitettavasti Suomessa kommarit ja muu roskaväki saivat mellakoista potkua mm. Vanhan valtaukseen ja maolaiseen doktriiniin.

Vastaavaa mekkalaa käydään juuri nyt Euroopassa kun tietynikäsiä, lähinnä miehiä, on jouten.