Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


lauantai 18. helmikuuta 2017

Uusinta: Jorma

Lukijalle: Tässä tositapahtumiin perustuva puolifiktio tasan viiden vuoden takaa. Monta kertaa on lehmä ehtinyt noiden vuosien aikana lorottaa. Tarinassa mainittu vanhaisäntä Antti on jo kuollut. Komeat olivat hautajaiset, olin saattamassa suuresti arvostamaani miestä viimeisellä matkalla. Muuten olin niistä kuvioista jo vieraantunut. Jormaa olin nähnyt satunnaisesti, en edes joka vuosi. Mutta viime vuonna tartuin puhelimeen ja soitin hänelle. Olin saanut tietooni erään - hmm, tavallaan liikeasian - , joka oli menossa varsin huolestuttavaan suuntaan Jorman ja muiden asianosaisten kannalta. Asia ei suoranaisesti minua koskenut, mutta halusin katsella itseäni aamuisin peilistä (en kyllä tällä pärställä tajua miksi) ja auttaa miehiä mäessä. Jorma oli entisellään eli hyvä jätkä, vaikka tässä vuosien varrella on tullut pari kovaa kolausta elämässä. Asia saatiin ujutettua oikeille urilleen ja kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä, mikä mahdollisesti minulle vihakirjoittajien helvetissä pieneksi ansioksi lasketaan ja saan ehkä sen kahvallisen lapion:

Opin tuntemaan Joren jo ihan pikkupoikana. Jore oli silloin jo aikamies, parissakymmenissä. Jotain etäistä sukuahan me ollaan. Jos oikein muistan, niin äidit taisivat olla kolmansia serkkuja keskenään tai jotain sinnepäin. Lapsuudentuttuja kuitenkin, naapurikylillä kun asuivat. Joren äiti Maija pääsi sitten ns. hyviin naimisiin, talollisen vaimoksi. Antti oli vaimoaan vanhempi, sodan käynyt mies. Lapsia alkoi siunaantua vasta muutama vuosi avioliiton solmimisen jälkeen, Antin lähestyessä jo neljääkymmentä eikä sittenkään kahta enempää. Jorma ja pikkusisko Pirjo kasvoivat työntekoon pienestä pitäen, isä-Antti piti siitä huolen eikä Maija-emäntäkään helpolla päästänyt.

Antti oli sodan jälkeen perinyt isältään silloisten mittapuiden mukaan keskikokoisen tilan ja käärinyt hihansa. Sekamaataloutta ajan mukaan, lehmiä, lampaita, sikoja, kanoja, viljaa, metsää. Kuivankälppeä mies painoi työtä vuorotta ja talo kukoisti. Antti osti lisää metsää, raivasi peltoa, rakensi ison navetan, jossa Maija hoiti karjaa lasten vähän kasvettua.

Jore kasvoi miehen mittoihin ja tuli isän rinnalle hommiin siinä missä Pirjokin. Minä astuin mukaan kuvioon ollessani vähän toisella kymmenellä. Sesonkiaikana tarvittiin lisätyövoimaa ja rengiksi kelpasi kun vähän jaksoi. Heinäaikaan ajoin traktoria, levittelin AIV:tä tornissa ja harvensin sokerijuurikasta vanhaisännän kanssa.

Silloin oppi, millainen on työhullu mies. Jore ajoi paalaimella heinät valmiiksi, minä istuin vanhemman traktorin ratissa jalat hädin tuskin polkimille ylettäen. Muut mättivät pikkupaalit peräkärriin, minä siirsin traktoria sitä mukaa ja hyppäsin aina siirtojen välillä alas auttamaan. Siinä vaiheessa kun Jore oli saanut kaikki paalattua, hänkin ehti kuormaa tekemään. Silloin en enää hyppinyt eestaas, miehen tahti oli sitä luokkaa että olisin ehkä yhden paalin ehtinyt heivata lavalle ennen kuin olisi pitänyt traktoria siirtää. Välillä käytiin viemässä kuorma navetan ylisille ja syömässä. Joskus sääennuste lupaili matalapainetta tulevaksi ja silloin tuli kiire. Ei paljon kelloa katseltu, kun painettiin aamukolmeen yhtä soittoa että saatiin paalit sateen alta karkuun. Sen jälkeen piti vielä mennä saunaan, että saatiin pestyä pölyt pois. Muistan käyneeni saunassa, mutta seuraava muistikuva onkin sitten seuraavalta puoleltapäivältä ukonilmaan heräämisestä omassa sängyssä. Mitähän nykyiset lastensuojeluviranomaiset sanoisivat 20 yhtäjaksoisesta työtunnista, taisin olla sinä kesänä 12-vuotias. Yhtenä kesänä taas sateet yllättivät niitetyn heinän eikä auttanut muu kuin turvautua vanhaan konstiin eli heinät seipäille. Vanhempi väki haravoi, minä iskin seipäitä peltoon ja Jore, Pirjo sekä naapurin Jari mättivät heinää seipäille. Kolmikon työtahdista saa jonkinlaisen käsityksen, kun kerron etten ehtinyt tehdä mitään muuta kuin lyödä kangella reiät seipäille, pystyttää ne ja hakea uusia seipäitä ja tappeja peräkärrystä. Enkä totisesti liikkunut kävellen.

Niitä aikoja talossa tapahtui sukupolvenvaihdos. Antti luopui isännyydestä - teki tosin hanslankarina töitä melkein samaan malliin kuin ennenkin - ja siirsi hommat Jormalle ja Pirjolle. Sisarukset tekivät työnjaon, jossa eläimet olivat Pirjon ja kaikki muu Jorman vastuulla. Pirjo jatkoi siitä mihin äitinsä oli jäänyt. Tuvan yksi seinä oli jo kunniakirjoilla tapetoitu ja nyt piti aloittaa uusi, kun ennätyslehmiä ja maidon laatua sen kuin piisasi. Karja arvioitiin maakunnan parhaaksi. Jore puolestaan pisti metsää nurin, istutti uutta ja kasvatti viljaa. Voittoa kertyi ja talo kasvoi. Aiemmin oli vuokrattu lisämaata, mutta rakennemuutoksen myötä Jore sai hanskat naulaan lyöneiden kollegojen palstoja halvalla. Keskikokoinen talo oli kahdessa sukupolvessa kasvanut pitäjän ökytaloksi. Traktorit sekä muut pelit ja vehkeet olivat viimeisen päälle, laitteet Jore opetteli itse huoltamaan ja talousrakennukset pystytti omin käsin.

Ei Jore silti pelkkää työtä tehnyt kaiken aikaa. Viljelyn ja metsätöiden sesonkiaikojen ulkopuolella mies oli kylän hirviporukan kantava voima. Siinä sivussa riitti aikaa urheilulle. Jore hiihti kilpaa piirikunnallisella tasolla. Ura loppui luistelutyylin tehtyä harjoittelun syrjäkylillä mahdottomaksi. Juoksuradalla kykyä olisi saattanut olla pidemmällekin, mutta kesäajat olivat liian kiireiset. Silti Jorella tuntui aina olevan aikaa auttaa tarvitsevaa; milloin kylällä järjesti nuorisoseura tai naapuri talkoot, Jore oli ensimmäisenä paikalla heilumassa ja lähti viimeisenä todeten yleensä, että "käväisenpä vielä joku päivä hoitamassa tuon pikkuhomman valmiiksi". Jorella oli aina pilkettä silmäkulmassa ja poikamainen huumorintaju. Kuulin, että Jore oli kerran hankkinut metsäpalstan, jossa oli semmoista joulukuusen kokoista ja näköistä puuta. Valitettavasti paikka oli kohtuullisesti liikennöidyn tien varrella. Aina joulun alla pari kuusta katosi kaupunkilaisten matkassa. Kun tätä oli jatkunut pari vuotta kiihtyvällä tahdilla, Jore kyllästyi ja lainasi naapurin sikatilalliselta täyden paskervillerin. Itsenäisyyspäivän jälkeen Jore ajeli palstalle ja ruiskutteli luomulannoitteet kuusten oksille. Joulun alla metsään ilmestyi taas saappaanjälkiä ja tuore kanto. Jore hihitteli kylänmiesten kanssa miettien, millainen yllätys koittaa kun kuusivaras vie puun olohuoneeseen sulamaan. Elämäntavat miehellä olivat säntilliset; tupakkaa ei polttanut enkä muista koskaan nähneeni hänen ottavan yhtä saunakaljaa enempää. Lyhyesti sanoen, jos sanakirjassa olisi selitys ilmaisulle "hyvä jätkä", siinä olisi Joren kuva.

Oli Jorella oma heikko kohtansa. Miniää taloon ei löytynyt sitten millään. Teini-ikäisenä asiaa kummastelin, sillä Jore oli kumminkin supliikkimiehiä. Naisten kanssa hän ei vain ollut, en tiennyt iskikö ujous päälle vai mistä oli kyse. Olisi luullut, että tuollaisella miehellä ottajia riittäisi. Äitini kyllä käsitti, mistä taisi olla kyse; Joren äiti oli niitä pahansisuisimpia naisia. Saisi siinä olla miniällä kova luonto, jos saman katon alle tulisi. Olihan Maija toki mukava seuraihminen ja hoiti huushollin viimeisen päälle, mutta lapsiaan kohtaan hän oli mustasukkainen. Ei ollut epäilystäkään, kuka tuvan kynnyksen takana kaulinta heilutti. Naispappeuden ollessa tapetilla vanhoillisena pidetyltä kirkkovaltuustoon kuuluvalta Antilta kysyttiin mielipidettä. Antti totesi, että kyllä se nainen saarnan pitää siinä missä mieskin, hän sen hyvin tietää. Eräs kylänmies kertoi tulleensa taloon ilman että isäntäväki huomasi ja kuulleensa ainoan kerran, kun Antti vaimoaan moitti. Oli todennut, että kuvitteli torpasta vaimon otettuaan tämän olevan tyytyväinen ison talon emäntänä, vaan eipä tunnu kelpaavan. Vieras kääntyi kannoillaan ja kolisteli ovea kuuluvammin ennen uutta sisääntuloaan.

Maija ei hyväksynyt Jorelle minkäänlaista vaimokanditaattia. Pitäjään tuli eläinlääkärin kesäsijaiseksi nuori naisihminen, jota Maija kehui maasta taivaaseen. Oli niiiiiiiin reipas ja näpsäkkä, kun kävi hoitamassa utaretulehdukset kuntoon ja poi'ittamassa perätilassa olleen vasikan. Vaan antaapa olla, kun Maija sai kuulla hänen käyneen kerran ongella Joren kanssa. Kyllä alkoi naisesta vikoja löytyä. En minä tiedä, oliko siinä minkäänlaista romanssinpoikasen alkuakaan vai oliko Jore luonteeltaan lupsakan isäänsä kaltaisena vain käynyt näyttämässä paikkoja seutua tuntemattomalle. Veikkaan jälkimmäistä. Jotenkin olisi vaikea uskoa, että pitkälle koulutettu naisihminen olisi ollut kiinnostunut isonkaan talon isännästä, tällä kun olivat koulut jääneet kansakouluun ilman mitään ammattikoulutusta. Ainoa koulu, johon Jorea olisi laitettu oli reservinaliupseerikoulu, johon väen vängällä kapiaiset häntä tunkivat. Jore selvisi kuitenkin pelkällä korpinnatsalla, kun sanoi että kevätkylvöt odottavat. Ällistä ei koulunkäymättömyys kiinni ollut, Jorella hoksottimet pelasivat viimeisen päälle, vaikka mies luki pelkkää Maaseudun Tulevaisuutta. Mutta tyttöystäviä ei vain näkynyt. Vähän aloin epäillä, olisiko Jore näitä "luonnollisia poikamiehiä", mutta mitään viitteitä siihenkään suuntaan ei näkynyt. Tosin maaseudulla olisi ymmärrettävää, jos tällainen pidettäisiin tiukasti salassa. Oli miten oli, Jore vain paiski töitä eikä vaimosta ollut tietoakaan.

Paljon paremmin ei puolison etsintä mennyt Pirjollakaan. Siinä missä Jore oli isäänsä tullut, Pike oli tarvittaessa yhtä kipakka kuin äitinsä. Seurustelusuhteet katkeilivat ja palailivat entiselleen tai sitten vaihtuivat uuteen. Maija ei tietenkään tyttärensä sulhaskanditaatteja hyväksynyt, mutta sillä ei varmaan ollut asian kanssa tekemistä, keskinäinen yhteensopimattomuus ratkaisi. Tai sitten muuten hankalat ihmissuhteet; Pike näet kävi naapurikylän erään talon kaikki veljekset läpi. Itse en pysynyt alkuunkaan mukana, kenen veljeksen kanssa hän kulloinkin oli. Olisi mennyt edes ikäjärjestyksessä, niin olisi ollut helpompaa. Joka tapauksessa viimeisen veljen ollessa vuorossa kylillä naureskeltiin, että nyt olisi parasta natsata. Muuten talossa ei ole jäljellä muita miehiä kuin isäntä ja jos Pike sitä yrittää, niin emäntä pistää kyllä hanttiin. No, ei siitäkään mitään tullut ja vähitellen alkoi olla selvää ettei taloon tule sen paremmin miniää kuin vävyäkään.

Tässä vaiheessa minä olin varttunut jo aikamieheksi ja muuttanut Opiskelukaupunkiin. Käynnit kotiseudulla harvenivat, Jorea näin ehkä pari kertaa vuodessa ohimennen. Pysyin tapahtumien tasalla vain kuulopuheiden perusteella, vaan eipä niissä paljon kerrottavaa ollut. Pike piti isoa karjaa, Jore viljeli maata, hoiti metsää ja pihalla oli aina entistä isompi traktori. Valmistuttuani, mentyäni työelämään ja muutettuani taas en ole nähnyt Jorea edes joka vuosi.

Maaseutu jatkoi autioitumistaan. Kerran laskin huvikseni, kuinka monessa sukulaisen tai tuttavan talossa oli ollut lypsykarjaa lapsuudessani. Päädyin muistaakseni lukuun 36. Nyt jäljellä oli enää yksi, Jore ja Pike. Viisikymppiset sisarukset ilman jatkajaa tilalle. Vanhaisäntä ja -emäntä olivat muuttaneet kirkolle parempien palvelujen ääreen, tosin Antti kävi hyväkuntoisena aina auttelemassa pikkutöissä vaikka yhdeksänkymmentä ikävuotta alkoi lähestyä. Harmitti. Siinä menee iso talo hukkaan, ajattelin. Jore jatkoi entiseen malliin ja vaurastui entisestään. Maalla ei paljon raha-asioista haastella enkä tiedä oliko miehellä velkaa, mutta selvää oli että tila oli seitsennumeroisen summan arvoinen euroaikanakin eikä ensimmäinen numero ollut ykkönen, tuskin edes kakkonen.

Jokin vuosi sitten Jore alkoi rakentaa itselleen uutta taloa. Tuumasin että mikäpä siinä, olihan vanha päärakennus jo iäkäs ja jäisi sitten kokonaisuudessaan Pikelle. Kävin kerran vilkaisemassa rakennustyömaata. Onpahan melkoinen pytinki tulossa, päättelin sokkelin koosta. Mutta Jorella oli kaikki suurta ja viimeisen päälle tehty, joten en hämmästynyt. Ennen kuin kuulin että talosta tulee kaksikerroksinen. No nyt siihen on sitten iskenyt suuruudenhulluus, ajattelin. Mutta mihinkäs muuhun mies rahojaan laittaisi, tila on hirveällä työllä jo tehty niin isoksi ettei yksi mies pysty enempää hoitamaan.

Kohta tämän jälkeen kuulin huhun, että Jore seurustelisi serkkuni Sirpan kanssa. Nauroin, näitä huhuja Joren seurustelusta oli liikkunut ennenkin ja kaikki yhtä perättömiä. Sitä paitsi Sirpa oli ikäiseni ja Jore jo yli viisikymppinen, ikäeroakin oli melkoisesti. Vaan hymyt hyytyivät kun Sirpa alkoi kulkea kylillä maha pullollaan. Talo valmistui juuri sopivasti ja sinne muutti tuore perhe, Jore ja Sirpa poikansa kanssa. Jore pääsi vanhoilla päivillään isän rooliin, missä hän tietääkseni uikin kuin kala vedessä - Jore on aina sopeutunut kaikkeen ja pärjännyt mitä onkaan yrittänyt. Ehtipä jo yhdeksänkymppinen Anttikin vielä hyvävoimaisena isoisäksi.

Harvoin olen ollut yhtä yllättynyt ja onnellinen kuin kuultuani jo tietyllä tavalla sujuvaksi tuomittujen tapahtumien odottamattomasta käänteestä.

4 kommenttia:

Ohnon keisari kirjoitti...

Olipas kiva tarina.

Sitä olen itsekin pohtinut, että voisiko järkevälle ja ahkeralle ihmisille, maaseudulla asuvalle erittäinkin, oikeasti käydä elämässä joskus myös hyvin?

Täällä sydänmailla enkelitkin on piruja täynnä, vaan silti joskus soisi lähimmäistensä jonkun onnenmurusen noukkivan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Pidin tästä tarinasta silloin ja pidän vieläkin. Näitä lukisi lisää, niin että jos Jaskalla on pöytälaatikossa niin julkaisuun vaan.

Ja niin muuten, alakerran firmasta tuli tuoreeltaan sähköposti että sulle on myönnetty se kahvallinen lapio kun aikanaan päädyt vihakirjoittajien helvettiin. Meillä muillahan on tarjolla vain kettinkivartiset lapiot. Ei tule pahemmin lapioon nojailtua.

Anonyymi kirjoitti...

Uskomattoman sutjakkaasti etenevä ja hyvin kerrottu tarina ja mikä parasta, happy end! Voisi moni nykynuori käydä lukemassa, eikä tekisi pahaa kellekään kommunistille, jolta rukkaset putoaa käsistä neljältä kun tehtaan pilli soi. Monilla kun tuppaa olemaan sellainen käsitys, että maalla ei tehdä muuta kuin nostetaan erilaisia tukia ja korvauksia ja kaikki hyvä sataa laariin ihan itsestään.

Jaska Brown kirjoitti...

Kiitoksia kommentoijille! Työn alla on ollut yksi samantapainen henkilökuva, mutta nyt on muutama muu kiireempi aihe ja se on lojunut joitakin viikkoja keskeneräisenä. Ehkä keväällä.