Elämää juoksuhaudoissa

Tajusinpa tässä päivänä muutamana, etten ole koskaan enemmälti kertonut armeija-aikaisista kokemuksista. Tämä puutehan pitää ilman muuta paikata. Nimet tarinoissa on muutettu, paitsi julkisesti tunnettujen henkilöiden.

Oikeastaan kutsunnat eivät vielä kuulu palvelusaikaan, mutta kyllä niissäkin sattui ja tapahtui. Kun kutsuntakaravaani oli rantautunut Kotipaikkakunnalle ja suuri päivä koittanut, me finninaamat järjestäydyttiin skappareiden komennosta voimistelusalissa kolmiriviin helvetinmoisessa härdellissä. Sitten pidettiin nimenhuuto ja havaittiin, että pari heppua puuttui eivätkä olleet mitään ilmoittaneet. No, vähitellen aloiteltiin ja yksi kerrallaan sivuhuoneeseen kutsuntalautakunnan eteen. Istuskelin ikkunan vieressä odottamassa. Eikös siinä reilun puolen tunnin jälkeen pihaan pyöräytä poliisin musta maija ja nämä pari puuttuvaa tyyppiä tuotiin virkavallan toimesta käsikynkkää paikalle. Hyvä alku, olisi toisaalta kiva tietää miten palvelus sitten meni. Päädyin kylläkin eri paikkaan enkä saanut koskaan kuulla.

Aikanaan tuli sitten lähtö Varuskuntaan. Kuka tuli mitenkin, minä junalla. Koska olin omasta pyynnöstä päätynyt joukko-osastoon, johon Kotipaikkakunnalta ei kovin usein menty, ei asemalla ollut tuttuja. Monta Kaupungin sälliä kuitenkin, ja yksi paikkakunnan kännikala oli opastamassa että armeija on paska paikka, mutta kannattaa käydä. Näkyi muutama lähtijäkin ottaneen jo pohjia alle. Perillä huomasi, että muutamalle äidin helmoista lähteminen ja komentojen totteleminen oli turhan kova paikka. Alokas Jormalaisella pää prakasi parin päivän jälkeen. Päätti teeskennellä kahelia ja hommata vapautuksen. Ojensi kädet eteen ja oli pitelevinään rattia, päristeli huuliaan ja ajeli ympäri komppanian käytäviä hullun kiilto silmissä. Tuumasi että eiköhän tämä tehoa. Komppanianpäällikkö vähän aikaa touhua seurattuaan asettui kylmän rauhallisesti käytävän reunaan ja nosti peukalonsa pystyyn liftatakseen. Jormalainen purskahti hillittömään nauruun ja suunnitelma kariutui siihen.

Jormalaisella kävi paska säkä, kun päällikön tilannetaju yllätti. Parempi tuuri oli sillä edellisen saapumiserän hepulla, joka ehti kuukauden ajan palvella ennen kuin siirrettiin C-mieheksi siviiliin. Kyllähän tuvassa ja teltassa muutenkin oli toverihenkeä, joka koostui hernekeiton hajoamistuotteista ja jalkahiestä, mutta tämän hepun jalkahiki oli kuulemma toiselta planeetalta. Sitä riitti ja haju oli semmoinen, että kesäkuumalla ei kukaan voinut olla samassa teltassa. Skapparit passittivat sen veksiin tutkimuksiin. Lääkäri oli seisottanut heppua varttitunnin kahdet villasukat jalassa ja käskenyt sitten riisua ne. Tyyppi teki työtä käskettyä ja lekuri kirjoitti vapautuspaperit heti kun oli lakannut yökkäilemästä.

Vähitellen palvelus siitä käynnistyi ja kohta olivatkin ohjelmassa kuntotestit. Ennen Cooperia meille kerrottiin, että varuskunnan ennätys on Lasse Virénin nimissä ja se on 4500 metriä. Rikkojalle luvattiin kuukauden kuntoisuusloma. Maantietä pitkin painettiin eestaas, joukkue kerrallaan. Meidän vasta kadiksesta valmistunut luti Laaksonen juoksi malliksi kaikkien kolmen joukkueen kanssa ja veti joka kerran tasaisesti 3800 metriä. Kova jätkä, mutta varmaan vittuuntunut siitä, että oli vasta kadettikurssin kakkonen. Ykkönen oli ylennetty suoraan ylilutiksi. Edellisen saapumiserän Cooperissa se oli kuulemma vedonlyönnin jälkeen juossut sikanasse (siviileille tiedoksi, kaasunaamari) päässä 3000 metriä.

Sähkötystestikin meille pidettiin ja parhaiten menestyneet määrättiin radisteiksi. Jotkut sössivät testin ihan tarkoituksella, kun eivät halunneet pidempää palvelusaikaa. Minun ei tarvinnut sössiä, kun rytmitaju ei ole huono vaan olematon. Kukaan ei kuitenkaan yltänyt lähellekään testin ennätystä, jota pitää varmaan edelleenkin hallussaan alokas Hulkko.

Sotilasvalat vannottiin ja sitten päästiin - tai siis jouduttiin - vartiohommiinkin ja päivystyksiin. Olin kerran komppanian yöpäivystäjänä, sehän oli aina semmoinen parin tunnin vuoro jolloin ei koskaan tapahtunut mitään. Aloin nuokahdella kyynärpäät pöydällä ja käsiin nojatessa nukahdin. Havahduin johonkin rasahdukseen ja kun avasin silmäni, näin edessäni kapiaisen kengät. Onneksi leikkasi ja sanoin ääneen "Aamen", nostin pääni ja irroitin käteni rististä. Selvisin seuraamuksitta.

Vähän vauhdikkaampia olivat sentään ulkoväijyvuorot. Vartiot vaihdettiin kiertämällä vartiopäällikön kanssa kasarmialue, uusi vartiomies aina kullekin paikalle ja vanha partion mukaan. Kerran tultiin pääportille ja sielläpä odottikin yllätys. Vartiomies oli kumartuneena jonkun siviilikamoissa olevan hepun ylle ja veti juuri viimeistä nippusidettä kiinni. Alikessu kysyi, että mitä helvettiä. "Herra alikersantti, tämä pultsari väitti olevansa prikaatin komentaja eikä totellut pysähtymiskäskyä!" Alikessu vilkaisi maassa makaavaa verkkaripukuista äijää ja sen jälkeen vartiomiestä: "Kaivakaa puukko esiin ja katkokaa herra everstin siteet!" Vartiomies sai everstin rauhoituttua tältä kolme kuntsaria asiallisesta toiminnasta.

Toisen kerran oltiin vartiotuvassa, kun varuskunnan päivystäjä komensi meidät joutilaina ylimääräiselle partiokierrokselle. Kun lähestyttiin sitten takaporttia, ei vartiomiestä näkynyt missään, mutta puskasta kuului ähinää. Siellähän väijykone suoritti sukupuoliyhdyntää tyttöystävänsä kanssa. Kakkospuomilla ei koskaan tapahtunut mitään ja nämä olivat sopineet tytön tulevan oikeaan aikaan paikalle. Mutta sen pitikin olla juuri se hetki, kun virkaintoinen päivystäjä halusi lähteä ylimääräiselle tarkistuskierrokselle. Päivystäjällä meni aluksi naama norsunperseeksi, mutta sitten hän ei voinut hillitä itseään vaan räjähti nauramaan. Osasyynsä mielenmuutokseen saattoi olla alastomalla tyttöystävällä, joka oli kieltämättä muodollisesti pätevä. Päivystäjä ilmoitti, että rangaistusta ei tule kunhan tyttöystävä häipyy armeijan alueelta välittömästi eikä tapaus toistu. Päälle päätteeksi hän lätkäisi vartiomiehelle kuntsarin, tällä kun oli ollut rynkky selässä koko toimituksen ajan.

Lomillekin päästiin joskus. Kerran peruskoulutuskaudella oltiin vähän hölmöilty ja meidän joukkueenjohtaja Hyvärinen oli vähän vittuuntunut. Hän määräsi, että lauantain lomallelähtötarkastus pidetään sitten läheisen lammen rannassa. Siinä me sitten seisottiin kolmirivissä selkä lampeen päin, kun vääpeli katseli yrmeänä. Sitten rävähti komento: "TAAKSE POISTU!" Kaikki kääntyivät vaistomaisesti, mutta puolet pysähtyi tajutessaan päätyvänsä lampeen. Toinen puoli juoksi sen säädetyt kymmenen askelta reittä myöten veteen. Sitten vääpeli komensi kaikki takaisin kolmiriviin ja yrmeä ilme vaihtui karehtivaan hymyyn. "Puolet teistä ei ole lomallelähtökunnossa. Menette kohta vaihtamaan vaatteet. Toinen puoli taas ei totellut komentoa ja joutuu rangaistukseksi odottamaan lomalle lähtöä siihen asti, kunnes toinen puoli on valmis." Todellisuudessa tämä tarkoitti sitä, että lomakuljetukset ehtivät lähteä ja loma viivästyi puolen tunnin sijaan parilla tunnilla. Sitten vääpeli jatkoi: "Tämä koskee muita paitsi jääkäri Brownia, joka totteli komentoa mutta älysi poistua laituriin kiinnitettyyn veneeseen eikä kastellut varusteitaan!"

Lomalla oltiin vastakin, mutta eikös kerran käynytkin niin että Kotipaikkakunnalla ollessa sairastuin. Kuume pomppasi lähemmäs neljääkymmentä ja vanhemmat totesivat, että tuossa kunnossa et kyllä lähde mihinkään. Loman loppuessa isä kuskasi lähimpään varuskuntaan, jossa oli sairaala. Lääkäri totesi tilanteen ja määräsi vuodelepoon. Sanoi, että ilmoittaa omaan varuskuntaani, missä olen. Siellä sitten makasin muutaman päivän. Lopulta lääkäri kirjoitti matkalitterat ja pari päivää veepeetä perään. Koska komennustodistuksessa ei mainittu ilmoittautumiskellonaikaa, en pitänyt kiirettä vaan menin ilmoittautumaan vasta palattuani viimeisellä mahdollisella bussilla. Kun sitten vähän ennen puoltayötä tulin, päivystäjä soittikin partion paikalle ja niin sitä mentiin putkaan. Ei paljon selittelyt auttaneet. Virallisesti olin ollut monta päivää puntiksella, koska armeijan byrokratiassa tieto ei ollutkaan kulkenut toisen varuskunnan sairaalasta komppaniaan asti. Vasta seuraavana päivänä vyyhti alkoi puhelurumban jälkeen avautua ja pääsin vapaalle jalalle - tai siis palvelukseen, vapaaksi sitä ei voinut sanoa.

Muutenkin armeijan kankeus oli mitä oli eikä mikään ihme, että tieto ei kulkenut, kun kapiaisissa oli kummia heppuja. Naapurikomppaniassakin oli luutnantti Virtanen, joka oli pysynyt samassa sotilasarvossa jo viisi vuotta, vaikka luutnantit ylennettiin muuten aina kaksi vuotta kadettikoulun jälkeen automaattisesti. Tämä oli nimittäin päätynyt ylennyskieltoon poistutettuaan varusmiehiä sulkeisissa pyörävajan katolle. Raskauttava asianhaara oli, että se tapahtui talvella ja kaikilla oli sukset jaloissa.
Vielä hurjempi oli talouspuolen vääpeli Rautajoki, joka vastasi varuskunnan ruokalasta. Se oli aiemmin ollut ylivääpeli. Yksi natsa oli mennyt siinä jupakassa, kun ruokalassa oli pidetty liikaa meteliä, joka ei komennosta huolimatta lakannut. Ylivääpeli oli vetänyt aseen kotelosta ja ampunut kattoon. Oli tullut hiljaista, mutta oli mennyt yksi natsakin.
Meidän komppaniassa taas oli yksi vanha sotilasmestari, joka oli nuorena kersanttina kerran havainnut taisteluharjoituksessa alokkaan ryömivän liian matalalla. Oli kävellyt viereen, tokaissut että "Perkele, te saisitte tuolla tyylillä kuulan läpi molempien perseenposkien" ja polkaissut jalalla takamuksen alas. Alla oli terävä kanto, joka puhkaisi vatsan. Sotilas sairaalaan, jossa leikattiin puhjenneet suolet. Leikkaushaava tulehtui ja potilas kuoli viikon kuluttua. Tutkinnassa silloinen kersantti todettiin syyttömäksi, sai vain varoituksen liiallisesta voimankäytöstä.

Varusmiehissäkin löytyi kaikenlaisia. Vuotta aiemmin meidän komppaniassa oli palvellut yksi tyyppi, joka oli tullut suorittamaan asevelvollisuuttaan suoraan Ranskan muukalaislegioonasta. Ensimmäisessä maastoharjoituksessa ryhmä oli ollut teltassa ja oli huudettu hälytys, jolloin tietysti pitää syöksyä asemiin pikavauhtia. Tämä ex-legioonalainen oli ollut teltan perällä kauimpana ovesta, tempaissut puukon vyöltään ja leikannut teltan peräseinään reiän, josta oli poistunut. Sen jälkeen ei hälytyksiä huudeltu, telttojen paikkaaminen olisi tullut liian kalliiksi. Eikä heppu voinut reaktiolleen mitään, se oli ohjelmoitu selkäytimeen.
Radisteiksi joutuneet puolestaan olivat kerran harjoituksessa itärajan tuntumassa, kun venäläiset tunkivat samoille taajuuksille. Venttiseiska eli LV 217 vinkui, kun meidän radistit ottivat yhteyksiä naapurin puolelle. Siellä oli ihan suomea puhuva vanja ja haastelivat sen kanssa useampaankin kertaan. Noita kielitaitoisia lähettivät ihan vain testaamaan valmiutta. Kun radistit olivat kertoneet tämän jutun tiedustelu-upseerille, niin se oli puolestaan muistellut mitä ilmavoimissa oli käynyt ennen Hornet-aikaa. Neukkujen uuden mallin hävittäjä oli lentänyt merialueella suoraan kohti Suomen ilmatilaa. Sitä vastaan oli tietysti laitettu tunnistuslento. Neukku oli kääntynyt lentämään aivan aluevesirajan suuntaisesti, sen toisella puolella. Suomalainen oli vaihtanut oman MIGin lentosuunnan samaksi ja tehnyt liikkeen, jolla oli saanut alapuolella olevilla kameroilla kuvat silloin vielä salaisesta uutuusmallista. Samalla oli radiossa räsähtänyt selvällä venäläiskorostuksella "Hjuvin tjehty, Suomi-poika!"

Palvelusajan loppupuolella mekin päästiin sitten kaikenlaisiin hys-hys -hommiin. Oltiin kuultu huhu, että varuskunnan läheisen ammusvaraston kukkulaan oli louhittu helvetin iso luola, josta johti tunneli monen kymmenen kilometrin päähän. Tarkoitus kuulemma oli se, että sitä kautta pystyittäisiin siirtämään kokonainen mekanisoitu prikaati maahantunkeutujan huomaamatta. Naurettiin mokomalle tornihuhulle kippurassa - mistä hitosta se mekanisoitu prikaati tästä varuskunnasta repäistäisiin? Vaan kyllä ne hymyt hyytyivät. Minut komennettiin kuskaamaan jokin laatikko ammusluolan päivystäjälle. Se oli sen verran raskas, että korpraali Luukkonen määrättiin kantoavuksi. Vartiomies avasi luolan lukon ja näytti, että tuonne noin. No, mehän rahdattiin laatikkoa. Ei vain löydetty päivystäjää mistään. Sanoin, että tuossa on ovi, siellä varmaan. Koputin, ei vastausta. Avasin oven, se ei jostain syystä ollut lukossa. Pysähdyin niille sijoilleni. Helvetin iso luola täynnä panssarivaunuja. Mutta jotain outoa niissä oli. Sitten tajusin. Jokaisen torni roikkui katossa olevista vaijereista tuuman päässä rungosta. Samassa takaa kuului: "MITÄ HELVETTIÄ TE TÄÄLLÄ TEETTE?" Yliluutnantti Sirviö - liikanimeltään Hirviö - se siellä. Sönkötin, että etsittiin päivystäjää eikä tiedetty, missä hänen piti olla. Sirviö sanoi olleensa vessassa käymässä. Tajusi, että oli itse tehnyt mokan jättäessään luolan oven lukitsematta. Vähän aikaa pureskeltuaan yliluti sanoi, että pidätte sitten turpanne kiinni siitä että luolan ovi oli auki. Siitä vastalahjaksi kertoi, että nämä panssarit ovat virallisesti varaosia. Siksi tornit ovat irti rungoista. Eikä niitä oikeastaan ole edes olemassa, mutta täällä on paljon muutakin kalustoa josta ei sitten puhuta. Me poistuttiin Luukkosen kanssa vähin äänin. Mutta tulipa samalla selitys niille salaperäisille tuuletusaukoille, joita saattoi olla metsässä kilometrienkin päässä varuskunnan rajasta. Oltiin maastoharjoituksissa vähän kummasteltu.

No, onpa siinä veli venäläiselle sitten hieman ihmettelemistä, jos tositilanne tulee. Ei siinä paljon auta sekään, että Teboilin huoltamot on sijoitettu venäläisten panssarivaunujen polttoainetankkien tilavuuden mukaisin välein, niissä on tolkuttoman suuren maanalaiset bensasäiliöt ja muihin huoltoasemiin nähden erilaiset bensapistoolit, jotta ne sopisivat T-sarjan panssareihin. Se on nimittäin epämiellyttävä ylläri, kun salaisesta tunnelista ilmestyykin mekanisoitu prikaati selustaan. Etenkin kun menoreitti onkin jo valmiiksi katkaistu. Jokaiseen suomalaiseen siltaan kun on jo rakennusvaiheessa tehty valmiiksi panoskammio, johon ei tarvitse muuta kuin mättää räjähteet sisään ja jysäyttää. Kaikki on tarkkaan mitoitettu siten, että silta lentää ilmaan ja vieläpä siten, että pilarit katkeavat eri korkeuksilta, jolloin tilapäiskorjaus on vaikeampaa.
Lisäksi ryssät kuvittelivat, että panssareita vastaan olisi vain kevyitä sinkoja, joiden vaikutus niihin on suunnilleen sama kuin hernepyssyllä. Mutta siihen aikaan olikin jo nämä ranskalaiset Apilas-singot jo käytössä. Nehän ovat sen verran järeää kamaa, että ampuessa pitää olla tehokuulosuojaimet ja niiden sisään mielellään vielä tungetaan villasukat. Sotatilanteen varalta Apilaksissa on kotelo, johon on jemmattu korvatulpat. Edes ammattimiehet eivät saa ampua sillä kuin kolme kertaa vuodessa, suurempaa määrää ei ihmisen luusto kestä.

Vähitellen alkoi palvelusajan loppu häämöttää ja TJ lähestyi nollaa, onneksi ei kuitenkaan asymptoottisesti. Muilla paitsi alikersantti Nurmisella. Hän oli näet ammatiltaan maanviljelijä ja tullut palvelukseen jo edellisen saapumiserän mukana. Siinä välissä hän oli puoli vuotta HSL:llä hoitamassa tilaansa, jolloin kotiuttaminen tietysti siirtyi. Sen seurauksena hänen piti kotiutua vasta viikko meidän jälkeemme. Kaverille pikkuisen muistuteltiin asiasta. Sitten lähdettiin loppusotaan. Vasta perillä huomattiin, että Nurmista ei näkynyt missään. Ja me kun oltiin valmisteltu kaikenlaista kivaa, kun oma TJ oli jo alle kymmenen. Seuraavana päivänä Nurminen sitten ilmaantui paikalle. Omalla autolla ja siviilikamoissa. Me oltiin huuli pyöreänä. Mutta selityskin löytyi. Säädökset olivat juuri muuttuneet ja komppanian vääpeli oli käskenyt harjoitukseen lähdössä olevan Nurmisen luokseen. Vääpeli oli selittänyt, että kahden viikon verran HSL:ää annetaankin nyt anteeksi. Vähän sama kuin se, että käyttämättä jääneet kuntsarit saa ylimääräisinä päivärahoina. Ja niinpä Nurmisen kotiutus onkin jo seuraavana päivänä, joten turha lähteä viikon harjoitukseen kauemmas, vaan saa jäädä komppaniaan odottamaan seuraavaa päivää. Sillä aikaa kun Nurminen oli ollut vääpelin toimistossa, muut olivat lähteneet harjoitukseen. Seuraavana päivänä kaveri oli sitten käynyt luovuttamassa kamansa ja saanut sotilaspassin. Kotimatkalla tuli sitten moikkaamaan kavereita. Vieläkin korvat punottaa muistellessa sitä kuittailun määrää, mikä tuli takaisin siitä hyvästä, kun Nurmista oli aiemmin jaksettu muistutella viikkoa pidemmästä palvelusajasta.

Kyllä se sotilaspassi sitten muidenkin kouraan lopulta tuli. Jaossa vielä muistutettiin siitä, että esimiehillä on tietty rauhoitusaika: jos vuoden sisällä kotiuttamisesta käy pätkimässä entistä toimiupseeriaan turpiin, rangaistus tulee järeämmän kanssa. Vaan mitäpä turhia, kotiuttaessa sitä jo muisteli inttiaikaa tietyllä lämmöllä. Saipahan olla vuoden autuaassa olotilassa, toisin kuin nämä nykyiset varusmiehet. Kun, meinaan, nykyään naisetkin pääsevät armeijaan, niin miehet eivät saa olla rauhassa edes sodassa!