Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Elämää juoksuhaudoissa

Tajusinpa tässä päivänä muutamana, etten ole koskaan enemmälti kertonut armeija-aikaisista kokemuksista. Tämä puutehan pitää ilman muuta paikata. Nimet tarinoissa on muutettu, paitsi julkisesti tunnettujen henkilöiden.

Oikeastaan kutsunnat eivät vielä kuulu palvelusaikaan, mutta kyllä niissäkin sattui ja tapahtui. Kun kutsuntakaravaani oli rantautunut Kotipaikkakunnalle ja suuri päivä koittanut, me finninaamat järjestäydyttiin skappareiden komennosta voimistelusalissa kolmiriviin helvetinmoisessa härdellissä. Sitten pidettiin nimenhuuto ja havaittiin, että pari heppua puuttui eivätkä olleet mitään ilmoittaneet. No, vähitellen aloiteltiin ja yksi kerrallaan sivuhuoneeseen kutsuntalautakunnan eteen. Istuskelin ikkunan vieressä odottamassa. Eikös siinä reilun puolen tunnin jälkeen pihaan pyöräytä poliisin musta maija ja nämä pari puuttuvaa tyyppiä tuotiin virkavallan toimesta käsikynkkää paikalle. Hyvä alku, olisi toisaalta kiva tietää miten palvelus sitten meni. Päädyin kylläkin eri paikkaan enkä saanut koskaan kuulla.

Aikanaan tuli sitten lähtö Varuskuntaan. Kuka tuli mitenkin, minä junalla. Koska olin omasta pyynnöstä päätynyt joukko-osastoon, johon Kotipaikkakunnalta ei kovin usein menty, ei asemalla ollut tuttuja. Monta Kaupungin sälliä kuitenkin, ja yksi paikkakunnan kännikala oli opastamassa että armeija on paska paikka, mutta kannattaa käydä. Näkyi muutama lähtijäkin ottaneen jo pohjia alle. Perillä huomasi, että muutamalle äidin helmoista lähteminen ja komentojen totteleminen oli turhan kova paikka. Alokas Jormalaisella pää prakasi parin päivän jälkeen. Päätti teeskennellä kahelia ja hommata vapautuksen. Ojensi kädet eteen ja oli pitelevinään rattia, päristeli huuliaan ja ajeli ympäri komppanian käytäviä hullun kiilto silmissä. Tuumasi että eiköhän tämä tehoa. Komppanianpäällikkö vähän aikaa touhua seurattuaan asettui kylmän rauhallisesti käytävän reunaan ja nosti peukalonsa pystyyn liftatakseen. Jormalainen purskahti hillittömään nauruun ja suunnitelma kariutui siihen.

Jormalaisella kävi paska säkä, kun päällikön tilannetaju yllätti. Parempi tuuri oli sillä edellisen saapumiserän hepulla, joka ehti kuukauden ajan palvella ennen kuin siirrettiin C-mieheksi siviiliin. Kyllähän tuvassa ja teltassa muutenkin oli toverihenkeä, joka koostui hernekeiton hajoamistuotteista ja jalkahiestä, mutta tämän hepun jalkahiki oli kuulemma toiselta planeetalta. Sitä riitti ja haju oli semmoinen, että kesäkuumalla ei kukaan voinut olla samassa teltassa. Skapparit passittivat sen veksiin tutkimuksiin. Lääkäri oli seisottanut heppua varttitunnin kahdet villasukat jalassa ja käskenyt sitten riisua ne. Tyyppi teki työtä käskettyä ja lekuri kirjoitti vapautuspaperit heti kun oli lakannut yökkäilemästä.

Vähitellen palvelus siitä käynnistyi ja kohta olivatkin ohjelmassa kuntotestit. Ennen Cooperia meille kerrottiin, että varuskunnan ennätys on Lasse Virénin nimissä ja se on 4500 metriä. Rikkojalle luvattiin kuukauden kuntoisuusloma. Maantietä pitkin painettiin eestaas, joukkue kerrallaan. Meidän vasta kadiksesta valmistunut luti Laaksonen juoksi malliksi kaikkien kolmen joukkueen kanssa ja veti joka kerran tasaisesti 3800 metriä. Kova jätkä, mutta varmaan vittuuntunut siitä, että oli vasta kadettikurssin kakkonen. Ykkönen oli ylennetty suoraan ylilutiksi. Edellisen saapumiserän Cooperissa se oli kuulemma vedonlyönnin jälkeen juossut sikanasse (siviileille tiedoksi, kaasunaamari) päässä 3000 metriä.

Sähkötystestikin meille pidettiin ja parhaiten menestyneet määrättiin radisteiksi. Jotkut sössivät testin ihan tarkoituksella, kun eivät halunneet pidempää palvelusaikaa. Minun ei tarvinnut sössiä, kun rytmitaju ei ole huono vaan olematon. Kukaan ei kuitenkaan yltänyt lähellekään testin ennätystä, jota pitää varmaan edelleenkin hallussaan alokas Hulkko.

Sotilasvalat vannottiin ja sitten päästiin - tai siis jouduttiin - vartiohommiinkin ja päivystyksiin. Olin kerran komppanian yöpäivystäjänä, sehän oli aina semmoinen parin tunnin vuoro jolloin ei koskaan tapahtunut mitään. Aloin nuokahdella kyynärpäät pöydällä ja käsiin nojatessa nukahdin. Havahduin johonkin rasahdukseen ja kun avasin silmäni, näin edessäni kapiaisen kengät. Onneksi leikkasi ja sanoin ääneen "Aamen", nostin pääni ja irroitin käteni rististä. Selvisin seuraamuksitta.

Vähän vauhdikkaampia olivat sentään ulkoväijyvuorot. Vartiot vaihdettiin kiertämällä vartiopäällikön kanssa kasarmialue, uusi vartiomies aina kullekin paikalle ja vanha partion mukaan. Kerran tultiin pääportille ja sielläpä odottikin yllätys. Vartiomies oli kumartuneena jonkun siviilikamoissa olevan hepun ylle ja veti juuri viimeistä nippusidettä kiinni. Alikessu kysyi, että mitä helvettiä. "Herra alikersantti, tämä pultsari väitti olevansa prikaatin komentaja eikä totellut pysähtymiskäskyä!" Alikessu vilkaisi maassa makaavaa verkkaripukuista äijää ja sen jälkeen vartiomiestä: "Kaivakaa puukko esiin ja katkokaa herra everstin siteet!" Vartiomies sai everstin rauhoituttua tältä kolme kuntsaria asiallisesta toiminnasta.

Toisen kerran oltiin vartiotuvassa, kun varuskunnan päivystäjä komensi meidät joutilaina ylimääräiselle partiokierrokselle. Kun lähestyttiin sitten takaporttia, ei vartiomiestä näkynyt missään, mutta puskasta kuului ähinää. Siellähän väijykone suoritti sukupuoliyhdyntää tyttöystävänsä kanssa. Kakkospuomilla ei koskaan tapahtunut mitään ja nämä olivat sopineet tytön tulevan oikeaan aikaan paikalle. Mutta sen pitikin olla juuri se hetki, kun virkaintoinen päivystäjä halusi lähteä ylimääräiselle tarkistuskierrokselle. Päivystäjällä meni aluksi naama norsunperseeksi, mutta sitten hän ei voinut hillitä itseään vaan räjähti nauramaan. Osasyynsä mielenmuutokseen saattoi olla alastomalla tyttöystävällä, joka oli kieltämättä muodollisesti pätevä. Päivystäjä ilmoitti, että rangaistusta ei tule kunhan tyttöystävä häipyy armeijan alueelta välittömästi eikä tapaus toistu. Päälle päätteeksi hän lätkäisi vartiomiehelle kuntsarin, tällä kun oli ollut rynkky selässä koko toimituksen ajan.

Lomillekin päästiin joskus. Kerran peruskoulutuskaudella oltiin vähän hölmöilty ja meidän joukkueenjohtaja Hyvärinen oli vähän vittuuntunut. Hän määräsi, että lauantain lomallelähtötarkastus pidetään sitten läheisen lammen rannassa. Siinä me sitten seisottiin kolmirivissä selkä lampeen päin, kun vääpeli katseli yrmeänä. Sitten rävähti komento: "TAAKSE POISTU!" Kaikki kääntyivät vaistomaisesti, mutta puolet pysähtyi tajutessaan päätyvänsä lampeen. Toinen puoli juoksi sen säädetyt kymmenen askelta reittä myöten veteen. Sitten vääpeli komensi kaikki takaisin kolmiriviin ja yrmeä ilme vaihtui karehtivaan hymyyn. "Puolet teistä ei ole lomallelähtökunnossa. Menette kohta vaihtamaan vaatteet. Toinen puoli taas ei totellut komentoa ja joutuu rangaistukseksi odottamaan lomalle lähtöä siihen asti, kunnes toinen puoli on valmis." Todellisuudessa tämä tarkoitti sitä, että lomakuljetukset ehtivät lähteä ja loma viivästyi puolen tunnin sijaan parilla tunnilla. Sitten vääpeli jatkoi: "Tämä koskee muita paitsi jääkäri Brownia, joka totteli komentoa mutta älysi poistua laituriin kiinnitettyyn veneeseen eikä kastellut varusteitaan!"

Lomalla oltiin vastakin, mutta eikös kerran käynytkin niin että Kotipaikkakunnalla ollessa sairastuin. Kuume pomppasi lähemmäs neljääkymmentä ja vanhemmat totesivat, että tuossa kunnossa et kyllä lähde mihinkään. Loman loppuessa isä kuskasi lähimpään varuskuntaan, jossa oli sairaala. Lääkäri totesi tilanteen ja määräsi vuodelepoon. Sanoi, että ilmoittaa omaan varuskuntaani, missä olen. Siellä sitten makasin muutaman päivän. Lopulta lääkäri kirjoitti matkalitterat ja pari päivää veepeetä perään. Koska komennustodistuksessa ei mainittu ilmoittautumiskellonaikaa, en pitänyt kiirettä vaan menin ilmoittautumaan vasta palattuani viimeisellä mahdollisella bussilla. Kun sitten vähän ennen puoltayötä tulin, päivystäjä soittikin partion paikalle ja niin sitä mentiin putkaan. Ei paljon selittelyt auttaneet. Virallisesti olin ollut monta päivää puntiksella, koska armeijan byrokratiassa tieto ei ollutkaan kulkenut toisen varuskunnan sairaalasta komppaniaan asti. Vasta seuraavana päivänä vyyhti alkoi puhelurumban jälkeen avautua ja pääsin vapaalle jalalle - tai siis palvelukseen, vapaaksi sitä ei voinut sanoa.

Muutenkin armeijan kankeus oli mitä oli eikä mikään ihme, että tieto ei kulkenut, kun kapiaisissa oli kummia heppuja. Naapurikomppaniassakin oli luutnantti Virtanen, joka oli pysynyt samassa sotilasarvossa jo viisi vuotta, vaikka luutnantit ylennettiin muuten aina kaksi vuotta kadettikoulun jälkeen automaattisesti. Tämä oli nimittäin päätynyt ylennyskieltoon poistutettuaan varusmiehiä sulkeisissa pyörävajan katolle. Raskauttava asianhaara oli, että se tapahtui talvella ja kaikilla oli sukset jaloissa.
Vielä hurjempi oli talouspuolen vääpeli Rautajoki, joka vastasi varuskunnan ruokalasta. Se oli aiemmin ollut ylivääpeli. Yksi natsa oli mennyt siinä jupakassa, kun ruokalassa oli pidetty liikaa meteliä, joka ei komennosta huolimatta lakannut. Ylivääpeli oli vetänyt aseen kotelosta ja ampunut kattoon. Oli tullut hiljaista, mutta oli mennyt yksi natsakin.
Meidän komppaniassa taas oli yksi vanha sotilasmestari, joka oli nuorena kersanttina kerran havainnut taisteluharjoituksessa alokkaan ryömivän liian matalalla. Oli kävellyt viereen, tokaissut että "Perkele, te saisitte tuolla tyylillä kuulan läpi molempien perseenposkien" ja polkaissut jalalla takamuksen alas. Alla oli terävä kanto, joka puhkaisi vatsan. Sotilas sairaalaan, jossa leikattiin puhjenneet suolet. Leikkaushaava tulehtui ja potilas kuoli viikon kuluttua. Tutkinnassa silloinen kersantti todettiin syyttömäksi, sai vain varoituksen liiallisesta voimankäytöstä.

Varusmiehissäkin löytyi kaikenlaisia. Vuotta aiemmin meidän komppaniassa oli palvellut yksi tyyppi, joka oli tullut suorittamaan asevelvollisuuttaan suoraan Ranskan muukalaislegioonasta. Ensimmäisessä maastoharjoituksessa ryhmä oli ollut teltassa ja oli huudettu hälytys, jolloin tietysti pitää syöksyä asemiin pikavauhtia. Tämä ex-legioonalainen oli ollut teltan perällä kauimpana ovesta, tempaissut puukon vyöltään ja leikannut teltan peräseinään reiän, josta oli poistunut. Sen jälkeen ei hälytyksiä huudeltu, telttojen paikkaaminen olisi tullut liian kalliiksi. Eikä heppu voinut reaktiolleen mitään, se oli ohjelmoitu selkäytimeen.
Radisteiksi joutuneet puolestaan olivat kerran harjoituksessa itärajan tuntumassa, kun venäläiset tunkivat samoille taajuuksille. Venttiseiska eli LV 217 vinkui, kun meidän radistit ottivat yhteyksiä naapurin puolelle. Siellä oli ihan suomea puhuva vanja ja haastelivat sen kanssa useampaankin kertaan. Noita kielitaitoisia lähettivät ihan vain testaamaan valmiutta. Kun radistit olivat kertoneet tämän jutun tiedustelu-upseerille, niin se oli puolestaan muistellut mitä ilmavoimissa oli käynyt ennen Hornet-aikaa. Neukkujen uuden mallin hävittäjä oli lentänyt merialueella suoraan kohti Suomen ilmatilaa. Sitä vastaan oli tietysti laitettu tunnistuslento. Neukku oli kääntynyt lentämään aivan aluevesirajan suuntaisesti, sen toisella puolella. Suomalainen oli vaihtanut oman MIGin lentosuunnan samaksi ja tehnyt liikkeen, jolla oli saanut alapuolella olevilla kameroilla kuvat silloin vielä salaisesta uutuusmallista. Samalla oli radiossa räsähtänyt selvällä venäläiskorostuksella "Hjuvin tjehty, Suomi-poika!"

Palvelusajan loppupuolella mekin päästiin sitten kaikenlaisiin hys-hys -hommiin. Oltiin kuultu huhu, että varuskunnan läheisen ammusvaraston kukkulaan oli louhittu helvetin iso luola, josta johti tunneli monen kymmenen kilometrin päähän. Tarkoitus kuulemma oli se, että sitä kautta pystyittäisiin siirtämään kokonainen mekanisoitu prikaati maahantunkeutujan huomaamatta. Naurettiin mokomalle tornihuhulle kippurassa - mistä hitosta se mekanisoitu prikaati tästä varuskunnasta repäistäisiin? Vaan kyllä ne hymyt hyytyivät. Minut komennettiin kuskaamaan jokin laatikko ammusluolan päivystäjälle. Se oli sen verran raskas, että korpraali Luukkonen määrättiin kantoavuksi. Vartiomies avasi luolan lukon ja näytti, että tuonne noin. No, mehän rahdattiin laatikkoa. Ei vain löydetty päivystäjää mistään. Sanoin, että tuossa on ovi, siellä varmaan. Koputin, ei vastausta. Avasin oven, se ei jostain syystä ollut lukossa. Pysähdyin niille sijoilleni. Helvetin iso luola täynnä panssarivaunuja. Mutta jotain outoa niissä oli. Sitten tajusin. Jokaisen torni roikkui katossa olevista vaijereista tuuman päässä rungosta. Samassa takaa kuului: "MITÄ HELVETTIÄ TE TÄÄLLÄ TEETTE?" Yliluutnantti Sirviö - liikanimeltään Hirviö - se siellä. Sönkötin, että etsittiin päivystäjää eikä tiedetty, missä hänen piti olla. Sirviö sanoi olleensa vessassa käymässä. Tajusi, että oli itse tehnyt mokan jättäessään luolan oven lukitsematta. Vähän aikaa pureskeltuaan yliluti sanoi, että pidätte sitten turpanne kiinni siitä että luolan ovi oli auki. Siitä vastalahjaksi kertoi, että nämä panssarit ovat virallisesti varaosia. Siksi tornit ovat irti rungoista. Eikä niitä oikeastaan ole edes olemassa, mutta täällä on paljon muutakin kalustoa josta ei sitten puhuta. Me poistuttiin Luukkosen kanssa vähin äänin. Mutta tulipa samalla selitys niille salaperäisille tuuletusaukoille, joita saattoi olla metsässä kilometrienkin päässä varuskunnan rajasta. Oltiin maastoharjoituksissa vähän kummasteltu.

No, onpa siinä veli venäläiselle sitten hieman ihmettelemistä, jos tositilanne tulee. Ei siinä paljon auta sekään, että Teboilin huoltamot on sijoitettu venäläisten panssarivaunujen polttoainetankkien tilavuuden mukaisin välein, niissä on tolkuttoman suuren maanalaiset bensasäiliöt ja muihin huoltoasemiin nähden erilaiset bensapistoolit, jotta ne sopisivat T-sarjan panssareihin. Se on nimittäin epämiellyttävä ylläri, kun salaisesta tunnelista ilmestyykin mekanisoitu prikaati selustaan. Etenkin kun menoreitti onkin jo valmiiksi katkaistu. Jokaiseen suomalaiseen siltaan kun on jo rakennusvaiheessa tehty valmiiksi panoskammio, johon ei tarvitse muuta kuin mättää räjähteet sisään ja jysäyttää. Kaikki on tarkkaan mitoitettu siten, että silta lentää ilmaan ja vieläpä siten, että pilarit katkeavat eri korkeuksilta, jolloin tilapäiskorjaus on vaikeampaa.
Lisäksi ryssät kuvittelivat, että panssareita vastaan olisi vain kevyitä sinkoja, joiden vaikutus niihin on suunnilleen sama kuin hernepyssyllä. Mutta siihen aikaan olikin jo nämä ranskalaiset Apilas-singot jo käytössä. Nehän ovat sen verran järeää kamaa, että ampuessa pitää olla tehokuulosuojaimet ja niiden sisään mielellään vielä tungetaan villasukat. Sotatilanteen varalta Apilaksissa on kotelo, johon on jemmattu korvatulpat. Edes ammattimiehet eivät saa ampua sillä kuin kolme kertaa vuodessa, suurempaa määrää ei ihmisen luusto kestä.

Vähitellen alkoi palvelusajan loppu häämöttää ja TJ lähestyi nollaa, onneksi ei kuitenkaan asymptoottisesti. Muilla paitsi alikersantti Nurmisella. Hän oli näet ammatiltaan maanviljelijä ja tullut palvelukseen jo edellisen saapumiserän mukana. Siinä välissä hän oli puoli vuotta HSL:llä hoitamassa tilaansa, jolloin kotiuttaminen tietysti siirtyi. Sen seurauksena hänen piti kotiutua vasta viikko meidän jälkeemme. Kaverille pikkuisen muistuteltiin asiasta. Sitten lähdettiin loppusotaan. Vasta perillä huomattiin, että Nurmista ei näkynyt missään. Ja me kun oltiin valmisteltu kaikenlaista kivaa, kun oma TJ oli jo alle kymmenen. Seuraavana päivänä Nurminen sitten ilmaantui paikalle. Omalla autolla ja siviilikamoissa. Me oltiin huuli pyöreänä. Mutta selityskin löytyi. Säädökset olivat juuri muuttuneet ja komppanian vääpeli oli käskenyt harjoitukseen lähdössä olevan Nurmisen luokseen. Vääpeli oli selittänyt, että kahden viikon verran HSL:ää annetaankin nyt anteeksi. Vähän sama kuin se, että käyttämättä jääneet kuntsarit saa ylimääräisinä päivärahoina. Ja niinpä Nurmisen kotiutus onkin jo seuraavana päivänä, joten turha lähteä viikon harjoitukseen kauemmas, vaan saa jäädä komppaniaan odottamaan seuraavaa päivää. Sillä aikaa kun Nurminen oli ollut vääpelin toimistossa, muut olivat lähteneet harjoitukseen. Seuraavana päivänä kaveri oli sitten käynyt luovuttamassa kamansa ja saanut sotilaspassin. Kotimatkalla tuli sitten moikkaamaan kavereita. Vieläkin korvat punottaa muistellessa sitä kuittailun määrää, mikä tuli takaisin siitä hyvästä, kun Nurmista oli aiemmin jaksettu muistutella viikkoa pidemmästä palvelusajasta.

Kyllä se sotilaspassi sitten muidenkin kouraan lopulta tuli. Jaossa vielä muistutettiin siitä, että esimiehillä on tietty rauhoitusaika: jos vuoden sisällä kotiuttamisesta käy pätkimässä entistä toimiupseeriaan turpiin, rangaistus tulee järeämmän kanssa. Vaan mitäpä turhia, kotiuttaessa sitä jo muisteli inttiaikaa tietyllä lämmöllä. Saipahan olla vuoden autuaassa olotilassa, toisin kuin nämä nykyiset varusmiehet. Kun, meinaan, nykyään naisetkin pääsevät armeijaan, niin miehet eivät saa olla rauhassa edes sodassa!

52 kommenttia:

Topalassu kirjoitti...

Hahhah, monet noista tarinoista pyörii vieläkin intissä.

Anonyymi kirjoitti...

Tässäpä oli niin monta legendaa nipussa, että en tiennytkään niiden kaikkien juuri Jaskalle sattuneen!

Kumitonttu kirjoitti...

Kylmän sodan aikaan intissä kyllä sattui ja tapahtui. Itse olin enemmän viikonloppuja kineksessä kuin vapaalla, mikä oli jo silloin harvinaista ja nykyisin täysin tuntematon ajatuksenakaan.

Lauri Stark kirjoitti...

Topalassu, mitkä ihmeen tarinat? Itsekin intissä kaikenlaista nähneenä uskon näiden olevan totta.

Hauskaa muuten Jaska, että minäkin todistin tuollaista kahelia, joka teeskenteli päristelevänsä mopolla ympäri kasarmia. Tällä kertaa hän oli vain onnekkaampi: hänelle lätkäistiin lopulta hullun paperit kouraan, ja varuskunnan porteista päästyään hän "parkkeerasi" moponsa ja käveli normaaalisti odottamaan kuljetusta kotiin.

Voin vahvistaa myös apilaksen ampumarajoituksen. Itse turautin mokomalla vain kerran, mutta eräs palvelustoverini ajautui vahingossa ampumaan kolme laakia samoissa ammunnoissa! Häneltä sitten todettiin hiusmurtuma kallosta ja korvat vuosivat verta pari viikkoa.

Komppaniassani palvellut sissiluutanttti oli myös aika äijä. Hän juoksi täpäreissä ja nasse naamalla ainakin 3000 cooperissa ja yksi hänen mielitokaisuistaan olikin "en vaadi teiltä sen enempää kuin itseltänikään". Tätä väittämää hän demonstroi usein kiipeämällä perse edellä puuhun. Niin, ja tulee mieleen vielä se tapaus, kun heppu lupasi maastoharjoituksissa kuntsarit tiedustelijoille, jos he onnistuvat hänet löytämään. No, tietenkään he eivät tätä löytäneet, mies kun oli upottautunut suohon männänohjain hengitysputkenaan.

Anonyymi kirjoitti...

Tjaah... Melkein kaikki on kuultu. Mutta titariennätys on kyllä Mårtenssonin Lassella.

Nuo panssarivaunujen varaosat. Olisikohan tämän legendan alkusysäyksenä ne T55:n tornit jotka ostettiin kai ikään kuin varaosina (siis ilman vaunuja) ja istutettiin kallioihin rantapyssyiksi? Nekin on kyllä vissiin jo romutettu.

Anonyymi kirjoitti...

Ihan kaikkea ei siis ehtinyt Jaskakaan kokea, mutta voi veikkoset kuinka met kantahenkilöt olemma yhtä sun toista nähneet ;)

-Tvälups-

Anonyymi kirjoitti...

Lasse Viren on muuten itse muistellut että armeijan cooperin-tuloksensa taisi olla hyvinkin lähellä tuota 4500:aa.

Anonyymi kirjoitti...

Samat hullujen kapiaisten tekemät "laukaus ruokalassa kattoon" ja "vatsa puhki kantoon polkaisemalla" -huhut kiersivät jo 1980 Rovaniemellä. Taitavat vaan olla niitä ikuisia inttijuttuja eli tornihuhuja...

Cooperissa kuntsarin raja oli 2800m. Se meni 34 vuotta (ja saman verran kiloja) sitten Nokian kumpparit jalassa.

Millaista meno intissä nykyisin on, niin sitä tarjoilee kantakessu:
http://kapiaiset.blogaaja.fi/

Reservin >>>

Sokerimunkki kirjoitti...

Teidän ex-legioonalainen ei sentään ottanut teltan seinän repimisen jälkeen mansikkana hehkuvaa kaminaa ja motillista halkoja kainaloon mukaan, tehnyt kamiinasta kranaatinheitintä ja tuhonnut päällikön Defenderiä hälytyksen tullessa majohajolla? Meidänkin legioonalaisvahvistus oli ilmeisesti ohjelmoitu vähän rankempiin toimenpiteisiin.

Jos jokin tässä maailmassa liikkuu valoa nopeammin, niin se on tornari. Hyvä tornari on vieläpä myös kuolematon.

Anonyymi kirjoitti...

Meikäläinen oli puolet intiajasta erilalisilla komenuksilla, millon mitäkin oltiin rakentamassa ja läjäämässä, mistä lie johtui :),
pitin komenus oli kenttätykistön kesäleirillä rovajärvellä, jossa olin rakennusporukassa.
Kerran saatiin käsky mennä toisen varusmiehen kanssa lämmitämään patteristonkomentajan sauna, ja muutamatunti siellä lämmiteltyämme keksimmä että ruvetaan itse saunoon, kun ketään ei näkynyt, annas olla kun justiinsa saimme alettua nakkelemaan löylyjä, alkoi isoja herroja tulla munasillaan sisälle jonossa, patteristonkomentajaa, maanpuolutusaalueen komentajaa ja puolustusvoimien komentaja tais olla suurin herra, me aina siirryttiin vaivihkaa sivummalle kun ukkeleita istahteli lauteille ja kun vavihkaa aioimme häippästä paikalta, huusi komentaja, että mihin pojilla kiire, jääkää vaan saunoon. eikait siinä muu auttanut sitte .. :)

-jpt-

Becker kirjoitti...

Hauskoja juttuja ja sujuvasti kerrottu. Intissä oli useimmiten aika hauskaa.
Siihen aikaan kun minä sen kävin, niin lomat eivät pyörineet automaagisesti, vaan ne oli aina ansaittava. Ilmeisesti en ollut suoriutunut tarpeeksi hyvin, kun vielä viisi viikoa alokasajan alkamisesta olin ollut yhtä pötkä kassulla. Vähintään iltalomalle oli päästävä, mutta miten. Menin vääpelin toimistoon kerjäämään iltalomaa ja perusteluna oli, että keittiön naishenkilökunta alkoi näyttää vetävältä. Iltaloma tuli siltä seisomalta, ja kasssulle palasin yöllä pää täynnä ja pussit tyhjinä. Kettiön muijat näyttivät taas keittiön muijilta.

Meillä oli myös hevosia, ja mustalaisethan niitä pantiin hoitamaan. Kerran eräs Ben Hur kompleksia poteva manne ajatti hevosta hullun lailla seisten hajareisin kärryssä. Rykmentin komentaja joutui hyppäämään ojaan jottei olisi joutunut vankkureiden yliajamaksi. Ben Hur sai kiellon kulkea kärryissä, vaan hänen piti kävellä vierellä. Ben Hur Hagertiksi häntä sittemmin kutsuimme.
Meidän aikana myös herätyksen jälkeen ämyreistä soitettiin kappaletta "Armeijan saappat", joka sittemmin kuulem kiellettiin psykologisesti liian mollivoittoisena. Mene ja tiedä, mutta aika karmee biisi se kyllä oli ja erityisesti heti aamulla kuultuna.

Ironmistress kirjoitti...

Itse asiassa tuo, että jokaisessa suomalaisessa sillassa on panoskammiot olemassa jo valmiina suluttamisen varalta, ei ole mikään tornihuhu. Se on aivan tosiasia.

Eräs hyvin läheinen miespuolinen omainen nimittäin on käynyt pioneeri-RUK:n, ja osaa näyttää nuo panoskammiot tai panoskuilun/koukut että miten ja mistä kyseinen silta sulutetaan. Varsin mielenkiintoista tietoa sissisodan kannalta.

Ironmistress kirjoitti...

Tuo "vatsa puhki kantoon polkaisemalla"-huhu löytyy jo Pentti Haanpään novellikokelmasta "Kenttä ja kasarmi" vuodelta 1928. Se on siis aika vanha juttu.

Anonyymi kirjoitti...

Mitä, eikö sinulle tehty rektaalitähystystä? Nykyään se tehdään joka saapumiserälle.

Jaska Brown kirjoitti...

Kiitoksia kommentoijille. Vaikka ei ollutkaan vielä aprillipäivä, niin annoin palaa.

Mainittakoon muuten, että juttujen joukossa oli
1) kaksi tapausta, jotka AIVAN OIKEASTI osuivat kohdalleni henkilökohtaisesti (olin siis itse fyysisesti näkemässä), joten kaikki eivät ole tornareita.
2) kaksi tapausta, jotka pitävät osittain paikkansa eli perustarina osui omalle kohdalle (siis nämä sattuivat oikeasti itselleni), mutta olen vähän värittänyt sitä.
3) kaksi tapausta, jotka ovat osa SA-INT:n ohjesääntöjä ja siis täyttä totta, vaikka kuulostavatkin tornareilta. IM huomasikin toisen näistä. On muuten joskus kiva katsella siltojen alta, löytääkö oikean paikan.

Rektaalitähystys on kyllä tehty, mutta ei armeijassa. Hyvä niin, en osaa edes kuvitella miltä se olisi tuntunut armeijan lääkärien kourissa. Sääntöhän menee näin: siviililääkäri > eläinlääkäri > sotilaslääkäri.

Lasse Virén suoritti asevelvollisuutensa Santahaminan urheilukomppaniassa (Lahden leikkisotajoukot eivät vielä olleet tuolloin käynnistyneet) 1969 ja juoksi Cooperissa vähän yli 4000 m. Vuoden 1972 5000 metrin ME-ajalla Cooperin tulos olisi ollut aika tarkkaan tuo 4500 m.

Tvälups: Harmi, että kaikkea ei voi kertoa...

jpt: Armeijan sauna on muistaakseni ohjesäännön mukaan tasa-arvoinen paikka: siellä ei pokkuroida, vaan kaikki mortista kenraaliin ovat tasavertaisia. Saunassa ei sotilasarvoja erota, paitsi Ruotsin armeijassa jossa saunassa pystyy erottamaan yliluutnantin luutnantista rautakangella.

Becker: No tuo oli kyllä paras kuulemani loman syy ja takuulla riittävän hyvä sellainen.

Anonyymi kirjoitti...

Toinen paikka tais olla sotilaskoti ja sen piha?

-jpt-

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja kirjoitti...

Itsekin muistan tuon "rynkky selässä" jutun armeija-ajalta.

Joissain päin Suomea peruskallio on vähän kuin termiittikeon maanalaiset osat. :)

Keittiön muijat näytti itsellekin viehkeiltä, kun 4,5 viikkoa oli pisin gines.

Ja pisin (1-suunnan) lomamatka kesti yöpymisineen Suomessa n. 27 tuntia. :D
Olisin tosin voinut valita vieläkin pidemmän matkan takana olleen palveluspaikan.

Mutta eka loma oli jo 8 yön jälkeen. (80-luvulla)

Reservin aliluti kirjoitti...

Itse suoritin oman raskaani Pansion puolisotilaallisessa pursiseurassa, kotiutuen aliluutnanttina. Sen verran voi mainita, että Turun lähellä todellakin on valtavankokoinen luola louhittuna kallioon - olen itse siellä käynyt, mitä sieltä löytyy, on ETS-tietoa.

Mutta minun aikanani laivastolla oli moottoritykkiveneitä. Ne muistuttivat moottoritorpedoveneitä, jotka oli rauhansopimuksessa kielletty, ne olivat saman kokoisia ja näköisiä, ne olivat yhtä nopeita ja ketteriä kuin moottoritorpedoveneet, ja niissä oli konetykki kannella. Arvatkaapa, oliko niissä kiinnityspisteet torpedoputkia varten?

Osassa tornareita on aivan oikea juttu taustalla, toki huhumyllyn läpi. Saaristomerellä on koko joukko virallisiin merikarttoihin merkitsemättömiä väyliä, jotka laivasto tuntee, ja joita ei virallisesti ole olemassa. On kuitenkin. Samoin saaristojoukkojen ensimmäinen tehtävä kriisitilan tullen on poistaa kaikki merimerkit ja viitat saaristosta. Plus tehdä muuta kivaa jäynää.

Toinen ohjesääntö on tuo lomilla sairastuminen. Eli jos varusmies sairastuu lomalla, ja hän ei pääse omaan varuskuntaansa, hänen tulee hakeutua lähimpään varuskuntasairaalaan.

Anonyymi kirjoitti...

Virenin armeija-aikaan (-69) ei taidettu edes Cooperin testiä juosta. Joten Jaskan (vakavakaan) tieto ei taida pitää paikkaansa.

Anonyymi kirjoitti...

Lisätään vielä, että Cooperin testi keksittiin vuonna 1968 USA:n armeijassa. Siispä on hyvin todennäköistä, ettei Lasse Viren juossut Cooperin testiä armeijassa.

buuri johannesbuurista kirjoitti...

Juoksimme jo keskikoulussa ekaluokilla -70/71 cooperin testin. Sen toi meille voikkaope joka oli ollut USA:ssa muutamia vuosia 'vaihto'opettajana.

Paljonko Lasse Virén juoksi armeijan Cooperissa? Juoksulegenda vastaa: http://www.lansivayla.fi/artikkeli/254807-paljonko-lasse-viren-juoksi-armeijan-cooperissa-juoksulegenda-vastaa

Itse juoksin RUK:ssa maaliskuussa (-80) lumenlähdön aikaan 4100+m ja kapiaiset totesi, että vain Lasse Viren on juossut paremman tuloksen.

- buuri johannesbuurista -

Anonyymi kirjoitti...

Ari, luulen Lassen muistaneen väärin, kuten uutisen kommenteissa todetaan. Lassen aikana armeijassa ei juostu cooperia, vaan 15 minuutin testi.

Anonyymi kirjoitti...

Tuosta Apilas-singosta. Tuskin täräys tai ainakaan ääni on kovempi kuin 152 mm kanuunan vastaavat. Tuo 152-kanuuna ei aiheuttanut allekirjoittaneelle mitään vaikka sillä tuli ammuttua satakunta kertaa.

Anonyymi kirjoitti...

Ps, Jaska ei kysymys ollutkaan pokkuroinnista tms, vaan että sauna oli komentajan yksitysikäytössä, eikä varusmiesten ja me jantterit keksittin kutsua itse itsemme vähän "luvattomasti" saunomaan :)

-jpt-

Lauri Stark kirjoitti...

Ano, mitä tulee apilaksen ampumarajoitukseen tai ampumisesta aiheutuviin vammoihin, niin ne ovat vain tornareita. Ase vain ärjäisee sen verta kovaa, ettei ihme jos tarinoita kehitellään.

Singoissa on kuitenkin tykkeihin verrattuna perustavanlaatuinen ero, ja se on se että singoissa kaikki laukaisussa vapautuva räjähdysvoima tulee paineena, siis ääniaaltoina. Tykeissä iso osa voimasta menee rekyyliin, joka vähentää paineiskua. Siksipä apilas posahtaa kaikkia tykkejä kovempaa ja apilastakin kovempaa haukahtaa raskasssinko, joka on PV:n toiseksi äänekkäin ase. Sillä ampuessaan laukauksen pikemminkin tuntee kuin kuulee.

Jaska Brown kirjoitti...

Lasse Virén on itse Hesarin haastattelussa kertonut juosseensa vähän päälle 4000 m, mutta kuten kommenteissa ja Arin linkkaamassa jutussa todetaan, kyseessä lienee muistivirhe. 15 minuutin testissä vuonna -69 Lasselle tulos 4500 olisi ollut kevyttä kauraa.

Ammattimiehenä olen monta kertaa saanut hymyillä sisäänpäin kuunnellessa juttuja juoksusaavutuksista etenkin Cooperin testissä. Yleensä ei viitsi edes kommentoida, turha sitä on järjellä selittää. Mutta esimerkiksi 3500 ja 3000 metrin välillä on taivaan korkuinen ero. Tyypillinen omakehu-tarina menee siten, että mä vedin ensin semmoista vähän päälle kolmen tonnin tahtia, mutta kun kymmenen minuuttia oli täynnä eikä tuntunut pahalta, niin urku auki ja lopputulos oli 3500. Todellisuudessa edes Mo Farah ei kykenisi viimeisen kahden minuutin ajan vetämään lähellekään sitä kyytiä, että pystyisi nostamaan kolmosen vauhdista tuloksen kolmeenpuoleen. Itse asiassa vaadittava vauhti olisi kovempaa kuin 800 metrin ME. Kaikkein hauskin tapaus oli eräs naisihminen, joka väitti ihan pokkana pystyvänsä kävelemään alle viiden minuutin kilometrivauhtia ilman mitään harjoitusta - laukku kädessä ja matalakorkoiset sandaalit jalassa. Kun tohdittiin vähän epäillä, tämä suuttui ja sanoi mitanneensa, että käveli kymmenen kilometriä vain vähän yli 40 minuutissa.

Totta tuokin Resevin alilutin huomio, että lomalla sairastuessa hakeudutaan lähimpään veksiin. Mutta tarkoitin sitä, että Apilaksessa tosiaan on kotelo, johon on jemmattu korvatulpat. Korppi on oikeus on oikeassa pamahduksen voimakkuudesta ja sen syistä. Hämärä muistikuvani tosin väittää, että meille olisi kerrottu Apilaksen jyrähdyksen olevan raskasta sinkoakin kovempi. Ainakin kouluttaja totesi, että "kyllä Apilaksen voi ampua ilman korvatulppiakin, mutta siinä tapauksessa pamaus onkin viimeinen ääni, jonka ikinä kuulee."

Lauri Stark kirjoitti...

No joo, millä tahansa singolla ampuminen ilman korvatulppia todennäköisesti tietäisi hyvästejä kuuloaistille. Raskolla ja apilaksella ammuttaessa käytettiin jopa tuplasuojausta, eli korvatulppia kuppisuojuksien alla. Ja apilaksestahan tosiaan löytyvät ne omat korvatulpat, jotka otin itse asiassa jemmaan muistoksi.

Kokemuksesta sanoisin raskon posahtavan apilasta kovemmin. Paineiskun tunsi aina rinnassa ja ennen laukaisua sitä yritti pidätellä hengitystään, jottei saisi aivan tolkutonta sätkyä. Vara-ampujan paikalla iskun tunsi parhaiten saaden samalla naamalleen kasan pölyä ja hiekkaa (sanottiinkin, että vara-ampujan tunnistaa aina kasvoista). Ja toki apilaksestakin lähti kova pamaus ja joitakin sekunteja ampumisen jälkeen joutuikin hieman keräilemään itseään, että mitäs oikein tapahtuikaan.

Reservin aliluti kirjoitti...

Jaska, mitkä olivat nuo tapaukset, jotka sattuivat omalle kohdallesi ja nuo, joita olet hiukan värittänyt?

Anonyymi kirjoitti...

Raskon jyrähdys saa pallit ja munuaiset vaihtamaan paikkaa - niinpä onkin syytä ampua parillinen määrä laukauksia. Alkaa muuten kalsarit ahdistamaan.

3800 metriä peräkkäin kolmessa cooperissa olisi erittäin kova (ellei jopa yli-inhimillinen) suoritus, mutta tarinahan ei kerro oliko testien välillä miten pitkät tauot palautumiseen.

Vaan missä oli tarina komppanian iloisesta yöstä kolmen maksullisen naisen kanssa. Jonka jälkeen vääpeli piti komppanialle puhuttelun: "Ne jotka oli komppanian tiloissa sukupuoliyhteydessä maksullisiin naisiin viime viikolla ilmoittautuvat välittömästi varuskuntasairaalaan. Yhdellä niistä oli kuppa".

buuri johannesbuurista kirjoitti...

No joo, kyllä juoksin RUK:ssa yli 4km (mutta siitä on jo 35 vuotta aikaa), juoksin jo lukiossa coopperissa 3600m ja armeijassssa aina meni yli sen. Se oli oikeastaan helppo juttu, ei sitä silloin tajunnut. Siellä on vielkin nimi kaiverettu kurssin parhaan urheilijan pokaaliin (162 TAPIO).

Nyt kun yrittää juosta jaksaa vaikka kuinka pitkälle, mutta nopeus puuttuu. Sitä silloin 186cm, 68kg jaksoi kantaa kolme 50kg apulantasäkkiä, kun velipojan kanssa kannettiin pellolle ja kilpailtiin kumpi jaksaa nostaa enemmän. Veli jaksoi nostaa enemmän, oli paljon voimakkaampi, mutta ei jaksanut juosta.

Nyt on nopeus mennyt, vaikka kuinka yrittää juosta, niin jalat ei liiku nopeasti - nuoremmat painaa edelle. Katoin yksi aamu kellosta aikaa kun lähin juoksemaan Rondebosh Comonin ympäri

Rondebosch Common
http://en.wikipedia.org/wiki/Rondebosch_Common

Jaksoin juosta ja kellosta kattoen pääsin just yli 3kn 12 minuutissa.


Tapio Rautavaara - Ei auta itku markkinoilla
http://www.youtube.com/watch?v=2fQTNqyeeX4&list=RD2fQTNqyeeX4

- buuri johannesbuurista -

buuri johannesbuurista kirjoitti...

Esko Lähtevänojan
http://en.wikipedia.org/wiki/Esko_L%C3%A4htev%C3%A4noja

Hiihdettiin kilpaa Rokualla ja samassa viestijoukkueessa voitettiin taidemaalaus (kiertopalkinto) lopullisesti Ojakylä kouluus. Meillä on Eskon kanssa 5 vuotta ikäeroa, hiihdin ensimmäisen osuuden ja ikäjärjestyksessä hiihdettiin seuraavat osuudet, Esko vanhimpana hiihti viimeisen osuuden ja voitettiin.

Kaksi vuotta sitten näin Eskon raktorikaupassa Oulussa, Esko kysyi "ari milloin tuut takaisin", sanoin, että Utäjärven kunta myy eurolla tontteja. Esko paiskasi kättä ja huusi mennessä raktorikauppaan, "Aimo myy halvemmalla".

- buuri johannesbuurista -

buuri johannesbuurista kirjoitti...

Tapio Rautavaara

Elannon ruokalappu palkaks

https://www.youtube.com/watch?v=catc6OCtyN8

Hummani hei!

- buuri johannesbuurista

buuri johannesbuurista kirjoitti...

Voi kuinka pieninä elämämme onkaan maailmalla.

Ei tämä lama aika ole mitään.

- buuri johannesbuurista -

//////////

Tapio Rautavaara on pyhä.

buuri johannesbuurista kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
buuri johannesbuurista kirjoitti...

En ole koskaan niin raukka paskaa nähnyt kuin Pekkalan poikaa.

Sed kerjäsi rahaa ja lupasi maksaa takaisin.

Me oltiin armeijassa, siitä ei tullut mitään, ..

Armewijan jälkeen menin täihin ja elBtin sitä.

Onnewksi pääsin ulkomaille, ettei mun tartte elättää pekkalan poikaa joka ei pysty maksamaan 10 mk velkoja

buuri johannesbuurista kirjoitti...

Hävisin eka kierroksella 20m, sukset ei luistanut ja olin 2 vuotta muita nuorempi. Itkin kun tulin maaliin, että me hävitään. Mannilan Veikko, Raatteen tien sankari ja kansakoulun opettaja otti kiinni ja lohdutteli, elä itke, me voitetaan Esko hoitaa homman kotiin.

Toisen osuuden hiihti Hiltusen Pertti, ja tuli vaihtoon 200m jälessä. Itkettiin yhtä aikaa, sukset ei luistanut.

Sitten lähti Matikan Matti ja otti muut kiinni, tuli vaihtoon muiden kanssa yhtäaikaa. Sitten uskoin Mannilaan Veikkoa ja itku loppui, kun Esko lähti. Se oli pelto aukea olisikohan ollut 200 metrin sarka seurakuntatalon takana, kun Esko oli jo saran päässä menossa mettään kun toiset vielä sotki suksia. Mannilan Veikko Raatteen tien vänrikki ja loppusovassa kapteeni sanoi: "minähän sanoin, Esko hoitaa homman kotiin".

Matikan Matti oli kans kova hiihtäjä. Meni rajasotakouluun ja koulutti koiria ja rajamiehiä Kajaanissa.

Kurttilan Esan (Hannes Kurttilan poika) näin kaksi vuotta sitten Vaalassa. Esa on rotaratsun poikia, Esan isä oli mun isän ja isän veljen kanssa kolmessa kahinassa mukana.
http://www.kirjastovirma.net/oilinginvarrelta/asekatkentaa_utajarvella

Kysyttiin kuulumiset, Esa oli jäänyt eläkkeelle, lukiossa mentiin kaksi vuotta (Esa vuoden vanhempi) samaa matkaa aamulla kouluun. KYsyin Esalta mihin menit yo:n jälkeen? Esa siihen, että Matikan Matin kouluun rajalle. Kysyin, miten sinä voit, kaiken sen toiminnan jälkeen, voit jäädä eläkkeelle, eikö tule aika pitkäksi, miten voit olla paikallaan?

Esa siihen, ari - mulla on koira, mennään aina mettään kun jalka alkaa vispaamaan. Kysyin, miten sinä raskit luontokappaleita ampua? Esa siihen, ei sitä aina ammuta, hiihdellään ja katsellaan. Jos nälkä tulee, voi sitä jäniksen lennosta.

Eipä siinä muuta kuin totesin Esalle, että kyllä Suomen rajat on pysynyt pyhtaina Matikan Matin rajakoulussa. Ei ihme.

- buuri johannesbuurista -

buuri johannesbuurista kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Anonyymi kirjoitti...

Ymmärsinkö jotakin väärin? Jos on juossut 10 minuutissa 3000 m (3:20/km) ja sitten haluaakin tulokseksi 12 minuutissa 3500 m, niin pitää juosta 500 m kahteen minuuttiin (4:00/km) eli hidastaa vauhtia.

Kyllä Mo Farah tuon tekisi :)

Jaska Brown kirjoitti...

Ari, tuo Esko Lähtevänoja olisi saattanut olla juoksijanakin kovaa luokkaa. Heppu veti kympin 29.45 hiihtoharjoittelulla.

Ano, ymmärsit. "Kolmen tonnin tahtia" tarkoittaa, että lopputulos 12 minuutin testissä olisi 3000 metriä. Jos kymmenen minuuttia juoksee tuota tahtia, siinä vaiheessa on matkaa taitettu 2500 metriä. Eli aikaa on kaksi minuuttia jäljellä ja jos haluaa 3500 metriä repiä, niin matkaa on tuhat metriä. Tuhannen metrin ME on 2.11,96, eli vaikka "vähän YLI kolmen tonnin tahtia" olisikin menty, niin temppu jää kyllä tekemättä. 3200 metrin tahdista 3500 kiihdyttäminen viimeisen kahden minuutin aikana onnistuisi maailman parhailta kestävyysjuoksijoilta.
Olen kuullut useita tuonsuuntaisia tarinoita.

Anonyymi kirjoitti...

Tässä kommenttia tuohon Jaska kommenttiin:"tuo Esko Lähtevänoja olisi saattanut olla juoksijanakin kovaa luokkaa. Heppu veti kympin 29.45 hiihtoharjoittelulla."

Entisaikaan hiihto ja juoksu olivat lajeina lähempänä toisiaan. Ennen vanhaan vedettiin pääasiassa diagonaalia huonosti luistavilla suksilla, ja se meno muistutti paljon juoksua. Nykyään suksien ja voiteiden kehittyessä on perinteisellä tasatyönnöstä tullut merkittävämpää ja samalla hiihtäjien vaatimukset ovat muuttuneet.
Nykyhiihtäjiltä vaaditaan paljon lihasvoimaa ja lihaskestävyyttä. Varsinkin ylävartalon ja keskivartalon lihasten tulee olla paljon kovemmassa tikissä kuin kestävyysjuoksijoilla.

Tästä syystä on eroa sillä minkälaiset tyypit pärjäävät hiihdossa ja juoksussa.
Suomen parhaimpiin naiskestävyysjuoksijoihin kuuluva Oona Kettunen on vain keskinkertainen hiihtäjä vankasta hiihtotaustasta huolimatta. Toisaalta taas joku Krista Lähteenmäki tai Sami Jauhojärvi ei pärjäisi juoksussa lainkaan.

Jaska Brown kirjoitti...

Entisaikaan hiihto ja juoksu olivat lajeina lähempänä toisiaan. Ennen vanhaan vedettiin pääasiassa diagonaalia huonosti luistavilla suksilla, ja se meno muistutti paljon juoksua. Nykyään suksien ja voiteiden kehittyessä on perinteisellä tasatyönnöstä tullut merkittävämpää ja samalla hiihtäjien vaatimukset ovat muuttuneet.
Nykyhiihtäjiltä vaaditaan paljon lihasvoimaa ja lihaskestävyyttä. Varsinkin ylävartalon ja keskivartalon lihasten tulee olla paljon kovemmassa tikissä kuin kestävyysjuoksijoilla.


Just noin. Nykyhiihtäjissä ei taida miesten puolella olla ainakaan Suomessa ketään, joka yltäisi kympillä edes lähelle puolen tunnin haamurajaa. Naisten puolella selvästi paras juoksija on tietääkseni ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen. Virallisista tilastoista Kaisalle löytyy vain 19-vuotiaana juostu kolmosen 10.48, joka ei riitä A-luokkaan, ja vuodelta -08 kympin tiejuoksu päälle 40 minuutin, joka sekin jää Kalevankisarajasta yli kaksi minuuttia. Todellisuudessa Kaisa on kuitenkin sen verran kova juoksija, että kykenisi Kalevan kisoissa kympillä kahdeksan joukkoon. 2011 hän voitti seitsemän kilometrin katujuoksussa selvästi tuon tason juoksijan, hävisi kylläkin ylimatkalla kilpailleelle Johanna Lehtiselle - joka ei ottanut edes tosissaan - selvästi.

Useimmat hiihtäjät eivät menesty juoksussa eivätkä juoksijat hiihdossa, koska lajien vaatima motoriikka on erilainen. Hiihtäjien "välityssuhteet" eivät useinkaan sovellu juoksuun, vaikka toki juoksukuntoa on pakko löytyä. Juoksijoille hiihtoharjoittelu on erittäin suositeltavaa, kunhan se tapahtuu perinteisellä tyylillä. Tehoharjoituksia sillä ei kannata tehdä, mutta PK-treenit voi talvisin tehdä ja jopa kannattaa tehdä suureksi osaksi hiihtäen, on näkemykseni jonka tueksi on myös kokemusta. Olen muuten miettinyt juuri tuota mainitsemaasi luisto-ilmiötä aiemminkin. Teoreettiselta kannalta olen pohdiskellut, kannattaisiko juoksijan käyttää harjoituksissa nanosuksia - tai jopa pitopohjasuksia. Tästä ei kuitenkaan ole riittävissä määrin kokemusta, mutta epäilen vastauksen olevan myönteinen.

Anonyymi kirjoitti...

Kaisa on paras juoksija suomalaisista hiihtäjistä, mutta hiihtäjänä hän ei ihan huipulle olisi noussut. Hän on hiihtäjänä suurin piirtein Riitta-Liisa Roposen tasoinen, eli lähellä huippua, mutta ei aivan huippua.

Toisaalta yksikään juoksija ei olisi hiihdossa 8-parhaan joukossa. Suomalaisista naisjuoksijoista selvästi paras hiihtäjä on Annemari Sandell-Hyvärinen, vaikka hänen hiihtotekniikkansa on puutteellinen. Siksi on kysyttävä kuinka heikko on esim. Oona Kettusen, joka häviää Sandellille 30 km minuuttitolkulla, hapenottokyky.

Anonyymi kirjoitti...

Oman käsitykseni mukaan hiihtäjien pärjäämättömyys juoksussa ei johdu niinkään "välityksistä" kuin siitä, että hiihtäjät ovat liian lihaksikkaita ja raskastekoisia juoksuun. Nykykestävyysjuoksijat ovat täysiä luuviuluja, joilla ei ole lihaksi juuri missään.

Jaska Brown kirjoitti...

Juoksijat eivät pärjää hiihdossa nimenomaan sen takia, että voima loppuu kesken eikä sitä ole syytä hankkia hidastavaksi massaksi lihaksiin, joita ei juoksussa tarvita. Hiihtäjillä sama ilmiö toiseen suuntaan ei kuitenkaan ole yhtä voimakas, toki lisämassa vähän vaikuttaa. Tarkoitin "välityksillä" kehon perusrakennetta, joista menneen ajan hiihtäjistä esim Harri Kirvesniemi soveltui erinomaisen hyvin juoksuun, kun taas Mika Myllylä huomattavasti huonommin.

Oonan ongelma hiihdossa on käsittääkseni se sama mikä on hänen ehkä merkittävin heikkoutensa juoksussakin. Hiihdossa syke vaihtelee voimakkaammin kuin juoksussa ja siksi hiihdossa esim. dopingin hyöty on selvästi suurempi kuin juoksussa kilpailun aikaisen palautuksen nopeuttajana - juoksussa edetään yleensä tasaisella rasituksella. Oonalla ei ole "vaihteita" ja siksi hän ei hyvälläkään tekniikalla nykyfysiikallaan pärjää aikuisten hiihdossa. Sama ongelma näkyy juoksussa rytminvaihtokyvyn heikkoutena. Esim. maastojuoksussa tämän havaitsee selvimmin. Enkä toisaalta tiedä, pitäisikö asiaa edes yrittää hoitaa kuntoon - Oonan vahvuuspotentiaali on niin suuri, että rytminvaihtokyvyn väkisin etsiminen saattaisi olla haitallista suurimpien vahvuuksien kehittämisen kannalta. Jokainen urheilija elää vahvuuksillaan, heikkoudet määräävät millä tasolla. Ja uskoisin Oonan rytminvaihtokyvyn kehittyvän riittäväksi mille tasolle tahansa, vaikka se aina heikoin lenkki olisikin.

Tämä oli siis vain oma näkemykseni, joka voi olla päin seiniä.

Anonyymi kirjoitti...

Jaska voit olla oikeassa Oonasta. Omassa blogissaan hän kuitenkin itse sanoo, ettei hänen hapenottokykynsä mattotestien mukaan ole kovin korkea. Uskon hänen olevan tässä rehellinen, ja se selittäisi osittain miksi hän on heikompi hiihtäjä kuin Sandell-Hyvärinen, jolla varmaan on kova hapenottokyky.

Anonyymi kirjoitti...

Hapenottokyvystä. Käsittääkseni pyöräilijöiltä ja hiihtäjiltä on mitattu paljon korkeampia maksimihapenottokykyjä kuin huippujuoksijoilta. Dählieltä on mitattu kaikista korkeimmat luvut (toki uskon osasyynä olleen EPO:n).
Kertooko tämä siitä, että juoksussa menestymisen kannalta maksimihapenottokyky ei ole niin tärkeässä roolissa kuin hiihdossa ja pyöräilyssä? Mitä mieltä Jaska on?

buuri johannesbuurista kirjoitti...

Tuohon hapenottokykyyn - mun keuhkojen tilavuus oli 7.6 ltr. Avioeron jälkeisen masennuksen yhteydessä (36v) sairastaman sarkoidoosin aikana rasitusastmaisena puhalsin vielä 7.2 litraa.

- buuri johannesbuurista -

Jaska Brown kirjoitti...

Anonyymi: Asiallinen kysymys, joten vastaan. Olen tietoinen Oonan hapenottokyvystä ja se liittyy juuri tuohon "vaihteistoon". Juoksija (tai minkä tahansa lajin kestävyysurheilija), jolla on alhainen VO2max, mutta hyvä taloudellisuus, ei kykene nostamaan hetkellisesti tehoaan menemättä pahasti hapoille. Juoksussa VO2max ei merkitse läheskään sitä mitä pyöräilyssä ja etenkin hiihdossa, hyvänä esimerkkinä Zersenay Tadese. Hiihdossa on pakko nostaa kulutus normitason yli joskus, jolloin suuri ero normikulutuksen ja maksimikulutuksen välillä auttaa palautumisessa. Juoksussa tämä ei ole välttämätöntä. Nimenomaan tästä syystä dopingin käytöstä on hyötyä hiihdossa - rytminvaihdoksista palautuu kisan aikana nopeammin, juoksussa vastaavia rytminvaihdoksia ei ole.

Ari: Melkoiset keuhkot, mutta noilla lukemilla täytyy olla jo miehessä kokoakin.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitoksia informatiivisesta vastauksesta, Jaska.

Et ole kestävyysjuoksusta kirjoittanut vähään aikaan. Aiotko jatkossa? Ne ovat aina hyviä ja mielenkiitoisia luettavia.

Jaska Brown kirjoitti...

Kiitoksia, ano. Joo, olen huomannut itsekin että kestävyysjuoksusta ei ole vähään aikaan tullut mitään. Siitä olen kirjoittanut yleensä vähän analyyttisempia tarinoita. Viime kuukausina olen puuhastellut reaalimaailmassa analyyttisyyden kanssa sen verran paljon, että muutama juttuidea kestävyysjuoksusta ei ole ottanut tulta alleen, kun on kaivannut vaihtelua. Mutta palailen varmaan asiaan lähiaikoina, viimeistään kesällä aivan varmasti.

Anonyymi kirjoitti...

Johanna Matintalo on voittanut Suomen mestaruuksia juoksussa aikuisten sarjassa, mutta on hiihdossa saanut vain nuorten SM-mitaleja (käsittääkseni ei yhtään kultaa). Aikuisissa hän ei ole vielä pärjännyt lainkaan (toki harva 17-vuotiaana hiihdossa pärjääkään).
Tämä saa miettimään kuinka huono taso on suomalaisessa yleisurheilussa?

Jaska Brown kirjoitti...

Ano, naisten juoksussa nuoretkin tytöt saattavat pärjätä. Syynä on erilainen fyysinen kehitys kuin pojilla ja se suosii juoksua. Hiihdossa voima tulee kroppaan vasta myöhemmin. En tähän hätään muista, että naisten hiihdossa olisi koskaan pärjätty alle kaksikymppisenä. Sen sijaan juoksussa jopa maailman huipputasolla on nähty alle kaksikymppisiä tyttöjä, joten mainitsemassasi ilmiössä ei ole kyse Suomen heikosta tasosta. Toki taso on heikompi kuin sen pitäisi olla, mutta se johtuu harrastajamäärien vähäisyydestä - on helpompaa mennä johonkin vähemmän kovaan, ei-globaaliin, ei-tulosurheilulajiin, joka vielä on median suosiossa. Hauska ilmiö asian tiimoilta oli tänä keväänä, kun media hehkutti jotain crossfit - vai mitä se nyt olikaan, näitähän on kuin sieniä sateella - kisaa "Suomen kovakuntoisimman etsimisenä". Yleisöä oli tuhansissa. Paikalle tuli pari kansallisen tason yleisurheilijaa, joista toinen voitti miesten ja toinen naisten sarjan.