Maratonjuoksu on ollut olympiakisojen ohjelmassa alusta lähtien joka kerran. Naiset pääsivät omalle 42195 metrin taipaleelleen vuodesta 1984 lähtien. Miesten maratonin olympiavoittajien joukossa on suhteettoman suuri määrä sellaisia, joiden elämä on ollut tavalla tai toisella erikoinen. Joko ennen tai jälkeen kultamitalin moni on kohdannut traagisen kohtalon. Vankilaan on syystä tai syyttään päätynyt ainakin kolme, yksi murhattiin ja kaksi on luultavasti kuollut oman käden kautta. Monen juoksu-ura on päättynyt pian voiton jälkeen onnettomuuteen tai vammoihin. Aivan kuin Olympian maratonsankarit olisivat nykyajan Ikaroksia, jotka polttavat siipensä lennettyään liian lähelle aurinkoa.
Seuraavassa listassa vuosiluku on aina linkki kyseisen vuoden olympiamaratonin kohokohtiin (mikäli video on ollut saatavilla) ja nimi linkkinä tarkempaan artikkeliin.
1896: Spiridon Louis
Ainoa isäntamaan edustaja, joka voitti kultaa yleisurheilussa ensimmäisissä nykyajan olympialaisissa Ateenassa. Juhlittu kansallissankari joutui myöhemmällä iällään ongelmiin, kun 1926 häntä epäiltiin sotilaallisten asiakirjojen väärentämisestä. Vuoden vankeuden jälkeen Louis todettiin syyttömäksi ja vapautettiin. Berliinin olympialaisissa 1936 hän oli kunniavieraana luovuttaen Adolf Hitlerille oliivinlehvän Olympiasta rauhan symbolina. Sinänsä lohdullista että Louis kuoli maaliskuussa 1940, vuotta ennen kuin Saksa valloitti Kreikan.
1900: Michel Théato
Pariisin olympialaisten voittajaa pidettiin pitkään isäntämaan Ranskan edustajana, kunnes vasta vähän alle sata vuotta kisojen jälkeen kävikin ilmi, että hän oli kansallisuudeltaan luxemburgilainen. KOK listaa mitalin edelleen Ranskan saldoon.
1904: Thomas Hicks
Hicks voitti kaikkien aikojen raskaimmissa oloissa, hirmuisessa helteessä käydyn olympiamaratonin. Salaperäinen mies: syntymävuodesta löytyy ainakin kolme erilaista versiota väliltä 1872-76 ja yleensä kuolinvuodeksi ilmoitettu 1963 on sekin epävarma.
1908: Johnny Hayes
Ainoa olympiamaratonin kultamitalisti, jonka voitto on jäänyt toisen osanottajan varjoon; ensimmäisenä maaliin tullut Dorando Pietri hylättiin, koska toimitsijat olivat auttaneet loppusuoralla muutamaan kertaan pyörtyilleen miehen maaliviivan yli.
1912: Kenneth McArthur
McArthurin saldo oli vakuuttava: eteläafrikkalainen juoksi urallaan kuusi maratonia ja voitti jokaisen. Ehkä listaan olisi kertynyt enemmänkin, mutta seuraavana vuonna hän loukkasi jalkansa tapaturmaisesti ja juoksut oli juostu.
1920: Hannes Kolehmainen
Tukholman olympialaisten sankari Kolehmainen palasi itsenäistyneen Suomen edustajaksi Antwerpenin maratonille USA:sta. Hän oli ensimmäinen maratonin olympiavoittaja, joka oli ottanut osaa olympialaisiin jossakin muussakin lajissa aiemmin. Samoin hän oli ensimmäinen, joka oli mukana myös seuraavalla olympiamaratonilla, mutta lopputuloksena oli keskeytys.
1924: Albin Stenroos
Jo 35-vuotiaalla Stenroosilla oli takanaan pitkä ura ennen ensimmäistä ja viimeistä suurmenestystään. 1912 tuli olympiapronssia 10 000 metrillä. Ensimmäisen maratoninsa hän oli juossut jo 15 vuotta ennen olympiavoittoaan, ennätys alallaan. Sitkeä yritys palkittiin lopulta.
1928: Boughera El Ouafi
Ranskaa edustaneen algerialaisen juoksijankyvyt havaittiin hänen värväydyttyään Ranskan armeijaan. Hän oli ensimmäinen maratonin olympiavoittaja, joka oli aiemminkin kilpaillut olympiamaratonilla; Pariisissa 1924 tuli seitsemäs sija. Olympiavoittonsa jälkeen hän sai Amerikan kiertueella rahapalkkioita ja julistettiin ammattilaiseksi. Uransa jälkeen hän työskenteli kahvilanpitäjänä ja autotehtaassa, kunnes jäi bussin alle ja työkyvyttömäksi. El Ouafi unohdettiin, mutta seuraavan ranskalaisen voitettua maratonin olympiakultaa hänet etsittiin esille. Köyhyydessä eläneelle miehelle järjestettiin eläke, josta hän ei saanut kovin montaa vuotta nauttia. Algerialaiset terroristit ampuivat hänet 1959, kun El Ouafi kieltäytyi tukemasta Algerian itsenäisyysliikettä.
1932: Juan Carlos Zabala
Ensimmäinen maratonin olympiavoittaja, joka vakavissaan uhkasi uusia voittonsa; seuraavissa kisoissa johti 33 kilometriin asti, mutta keskeytti jäätyään takaa-ajavan ryhmän ohittamaksi.
1936: Sohn Kee-chung
Esiintyi kisoissa nimellä Kitei Son, koska Koreaa miehittänyt Japani halusi japanilaistetun version. Samasta syystä pronssimitalisti Nam Sung-yong esiintyi nimellä Shoryu Nan. Eräs korealainen lehti julkaisi voittajasta kuvan, jossa Japanin lippu oli redusoitu kilpailuasusta pois. Kahdeksan toimittajaa linnaan ja yhdeksän kuukauden ilmestymiskielto. Sohn oli kotoisin aivan Kiinan rajan läheltä Sinuijusta, mutta muutti onnekseen jo nuorena Souliin. Niinpä hän jäi Korean jaossa etelän puolelle rajaa. Vanhemmalla iällä Sohnista tuli kansallissankari paitsi omien saavutustensa, myös valmennusmenestyksen ansiosta. Valmennettavista Suh Yon-bok alitti Sohnin hallussa olleen kaikkien aikojen parhaan maratonajan voittamalla Bostonin maratonin 1947 ja Hwang Yong-cho ylsi valmentajansa tavoin olympiakultaan 1992. Siinä välissä Sohn oli vihdoinkin saanut ansaitsemansa maailmanmaineen myös omalla nimellään tuomalla olympiasoihdun stadionille Soulin olympialaisten avajaisissa 1988. 74-vuotiaan askel oli yhä hämmästyttävän kepeä.
1948: Delfo Cabrera
Etienne Gailly tuli stadionille ensimmäisenä, mutta puhki poikki hoiperteleva belgialainen joutui antautumaan viimeisellä kierroksella sekä Argentiinan Cabreralle että isäntämaan Tom Richardsille. Neljäs oli Etelä-Afrikan Johannes Coleman, joka toi tuulahduksen 12 vuoden takaa: hän oli silloin kuudes. Seuraavissa olympialaisissa Cabrera oli maratonilla kuudes, ensimmäinen aiempi olympiavoittaja joka ylsi maaliin asti. Miehen loppu oli onneton, Cabrera kuoli auto-onnettomuudessa 62-vuotiaana.
1952: Emil Zátopek
"Satu-Pekka" on edelleen ainoa maratonin olympiavoittaja, joka on saanut kultaa muussakin lajissa samoissa kisoissa. Helsingin kolmoisvoittaja - 5000, 10 000 ja maraton - on kestävyysjuoksun suurimpia legendoja. Seuraavissa olympialaisissa hän uusi Cabreran saavutuksen ja oli maratonilla kuudes. Tsekkoslovakian armeijan palveluksessa Zátopek yleni everstiksi, mutta Prahan keväässä 1968 hän tuki Dubcekia. Neuvostomiehityksen jälkeen natsat menivät ja tie vei uraanikaivokseen. Zátopek ehti kuitenkin kokea maansa vapautumisen ja oman rehabiliointinsa.
1956: Alain Mimoun
"Zátopekin varjo" sai kolme olympiahopeaa ja kaksi EM-hopeaa ratamatkoilla. Joka kerta voittajan nimi oli Zátopek. Melbournen olympialaisissa osat vaihtuivat, tsekki jäi kuudenneksi ja 35-vuotias Mimoun nousi vihdoin korkeimmalle korokkeelle. Jo ennen urheilu-uraansa algerialaissyntyinen ranskalainen oli kokenut kovia. Hän oli värväytynyt Ranskan armeijaan ennen 18-vuotispäiväänsä ja osallistunut taisteluihin Saksan vallatessa maan. Sittemmin hän päätyi Vapaan Ranskan joukkoihin ja haavoittui sirpaleista vasempaan jalkaansa Monte Cassinon taistelussa Italiassa. Lääkärit suosittelivat aluksi amputaatiota, mutta Mimoun taivutteli heidät yrittämään leikkausta, joka onnistui. Toivuttuaan Mimoun ehti vielä mukaan länsirintamalle hyökkäämään Ranskasta Saksaan. Mimounin urhein teko taisi kuitenkin olla se, että hän kääntyi aikuisena muslimista kristityksi ja onnistui silti säilyttämään henkensä. Lenkkeilyä hän jatkoi miltei elämänsä loppuun asti. Mimoun kuoli viime kesänä 92-vuotiaana, vain kuukausi vaimonsa jälkeen.
1960 ja 1964: Abebe Bikila
Bikila voitti 1960 paljain jaloin ja 1964 tossut jalassa. Ensimmäinen olympiavoittaja, joka onnistui uusimaan temppunsa, vaikka vain kuusi viikkoa ennen Tokion kisaa häneltä oli poistettu umpilisäke. Vuonna 1968 hän yritti kolmatta kultaa, mutta joutui jalkavaivaisena keskeyttämään. Seuraavana vuonna Bikila joutui auto-onnettomuuteen ja halvaantui vyötäröstä alaspäin. Mikään hoito ei auttanut ja Bikila kuoli 41-vuotiaana vuonna 1973. Virallinen kuolinsyy oli aivoverenvuoto, mutta huhut itsemurhasta lähtivät heti liikkeelle.
1968: Mamo Wolde
Etiopialainen yritti samaa kuin edeltäjänsä, mutta jäi seuraavissa kisoissa pronssille. Ura oli monipuolinen: hän aloitti jo vuoden 1956 olympialaisissa karsiutumalla alkuerissä 800 metrillä, 1500 metrillä ja 4 x 400 metrin viestissä! Etiopian levottomuuksissa hänen syytettiin osallistuneen kansanmurhaan ja Wolde tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankeuteen. Tuomiota seurasi kylläkin välitön vapautus, koska hän oli istunut jo yhtäjaksoisesti yhdeksän vuotta 1993-2002 vankilassa. Hän kuoli maksasyöpään vain muutamaa kuukautta myöhemmin.
1972: Frank Shorter
Ainoa mies, joka on voittanut maratonin olympiakultaa syntymäkaupungissaan. Shorterin isä oli USA:n armeijan miehitysjoukkojen lääkäri Münchenissä. Toisin kuin monilla muilla olympiavoittajakollegoillaan, hänellä on ollut onnea myös uransa jälkeen. Shorter oli USA:n juoksubuumin isä ja menestyvä liikemies. Ilmeisesti hän oli osansa epäonnesta saanut jo lapsuudessaan perheväkivallan uhrina. Toisaalta tämä on saattanut heijastua ongelmalliseen yksityiselämään, molemmat Shorterin avioliitoista ovat päättyneet eroon.
1976 ja 1980: Waldemar Cierpinski
Toinen kaksinkertainen olympiavoittaja on jäänyt pahoin Abebe Bikilan varjoon ja se lieneekin hänen tragediansa. Toki myös se, että itäsaksalaisena häntä vainoavat dopingsyytökset - todennäköisesti aiheellisesti. Kahden olympiakullan ohella menestys jäi vaatimattomaksi, ainoana muuna saavutuksena pronssi yleisurheilun ensimmäisissä MM-kisoissa 1983.
1984: Carlos Lopes
Lopes kulki pitkän tien olympiavoittajaksi. Ensimmäisissä arvokisoissaan EM-Helsingissä 1971 hän oli 10 000 metrillä viimeinen maaliintulija. Suomalaisille Lopes tuli tutuksi vedettyään Montrealin kymppiä viimeisen kierroksen alkuun asti. Alkukesästä 1984 Lopes juoksi Tukholmassa 10 000 metrillä alle Henry Ronon maailmanennätyksen - mutta neljä sekuntia aiemmin maaliin oli tullut maanmies Fernando Mamede. Epäonnen soturi Lopes oli jälleen kerran jäänyt ilman äärimmäistä menestystä. Lopes päätteli, että kirikyvyn totaalisesti puuttuessa olympiakympiltä ei olisi menestystä luvassa ja päätti keskittyä maratonille. Vain kolme viikkoa ennen starttia hän jäi auton alle. Tällä kertaa oli onni myötä ja mies selvisi säikähdyksellä. 37-vuotiaana hän on yhä maratonin vanhin olympiavoittaja. Samalla Lopes oli Portugalin ensimmäinen olympiavoittaja kaikki lajit huomioiden. Kahdeksan vuotta aiemmin saatu kympin olympiahopea oli Portugalin ensimmäinen yksilölajeissa.
1988: Gelindo Bordin
Bordin voitti olympiakultaa kahden Euroopan mestaruutensa välissä. Seuraavissa olympialaisissa hän oli taas yksi ennakkosuosikeista, mutta joutui keskeyttämään venäytettyään lihaksensa kaatunutta juoksijaa väistäessään.
1992: Hwang Yong-cho
Jokainen kestävyysjuoksua harrastanut tietää, miltä tuntuu kun tietää ettei enää yksinkertaisesti pysty ylläpitämään samaa tasaista vauhtia, vaan kroppa huutaa että on pakko hellittää. Kun sillä hetkellä puristaa vauhtia vielä pikkuisen kovemmaksi, temppua tavataan piireissä kutsua "raastoksi". Normaali-ihminen kestää raastoa noin 0,65 sekuntia, treenatut huippu-urheilijat ehkä pari minuuttia. Maailman huippuluokan maratonjuoksijoilla normi on minimissään kolme kilometriä eli kymmenisen minuuttia. Raaston maailmanennätys syntyi Barcelonan kaduilla ja Montjuicin ylämäessä ennen maalia Etelä-Korean Hwangin ja Japanin Koichi Morishitan raastettua viimeiset 15 kilometriä. Molemmat vietiin suoraan tiputukseen ja kumpikaan kilpakumppaneista ei toipunut koskaan entiselle tasolleen. Morishita kärsi vammoista ja lopetti muutamaa vuotta myöhemmin. Hwang juoksi vielä Aasian mestariksi 1994, mutta joutui seuraavan kauden jälkeen lopettamaan vasta 25-vuotiaana.
1996: Josia Thugwane
Vuoden 1996 olympiamaratonilla nähtiin kaikkien aikojen tiukin kirikamppailu. Kolme juoksijaa oli loppusuoralla samaan aikaan. Kovimmaksi naamaksi osoittautui vain 158-senttinen eteläafrikkalainen, joka onnistui ylläpitämään vähän ennen stadionille tuloaan repäisemänsä 20 metrin keulan. Koko kisoihin pääsy oli hiuskarvan varassa: viisi kuukautta aiemmin Thugwanen ajama auto oli kaapattu. Välikohtauksessa ammuttu luoti viilsi hänen leukaansa ja selkä vahingoittui hänen paetessaan hyppäämällä liikkuvasta autosta. Olympiamaratonin jälkeisenä vuonna Thugwane voitti vielä Fukuokassa, mutta sitten ura meni alamäkeä. Uusintayritys olympialaisissa tuotti vasta 20. sijan.
2000: Gezahegne Abera
Vasta 22-vuotias etiopialainen voitti seuraavana vuonna maailmanmestaruuden. 2002 oli vaisumpaa, mutta seuraavana vuonna tuli voitto Lontoon maratonilla uran toiseksi parhaalla ajalla. Tämä osoittautui kuitenkin joutsenlauluksi; jalkavaivoista kärsinyt 25-vuotias Abera starttasi enää yhdelle maratonille eikä juossut sitä maaliin. Paluu "siviiliin" oli kuitenkin onnistunut, liikemieheksi ryhtynyt juoksija pyörittää hotellia.
2004: Stefano Baldini
Yksikään miesmaratoonari ei koskaan ole onnistunut triplassa: olympiakulta, maailmanmestaruus ja Euroopan mestaruus. Naisistakin temppuun on pystynyt vain Rosa Mota. Tuplaan on yltänyt kaikilla mahdollisilla yhdistelmillä monikin. Lähimmäs triplaa on päässyt Baldini, jolla on palkintokaapissaan olympiakullan ja kahden EM-kullan lisäksi kaksi MM-pronssia. Maanmies Gelindo Bordinilla on muuten samat mitalit, mutta MM-pronsseja vain yksi. Brasilian Vanderlei de Lima tosin on sitä mieltä, että Baldinin olympiakulta kuuluisi hänelle. Kisaa johtanut de Lima joutui 35 kilometrin jälkeen häirikön hyökkäyksen kohteeksi ja taklattiin sivuun reitiltä hetkeksi. Vähän myöhemmin Baldini ja USA:n eritrealaisvahvistus Keflezighi ajoivat pronssille jääneen de Liman ohi. Brasilialainen saa toki muodostaa asiasta oman mielipiteensä, mutta olin sanonut pari kilometriä ennen välikohtausta Baldinin voittavan. Etumatkaa oli reilu puoli minuuttia (35 km kohdalla 28 sekuntia) ja se supistui vauhdilla, joka kertoi Baldinin saavan de Liman kiinni, mikäli nopeudet pysyisivät vakiona. Lisäksi de Limalla oli jo väsymyksestä kertovaa hartiakiertoa, kun Baldini puolestaan meni kuin juna kiskoilla. Olin laskenut Baldinin voittavan noin puolella minuutilla ja de Liman ottavan hopeaa Keflezighin jäädessä pronssille. Välikohtaus vei de Limalta absoluuttisesti noin kymmenen sekuntia. Lopputuloksissa eroa voittajaan oli minuutti 16 sekuntia, joten henkisen stressin osuus oli reilut puoli minuuttia. Tämä saattoi maksaa de Limalle hopean, johon eroa oli 42 sekuntia.
2008: Samuel Wanjiru
Haile Gebrselassien odotettiin kruunaavan uransa Pekingin maratonilla. Saasteista ilmaa pelännyt Gebre päätti kuitenkin keskittyä kympille. Sieltä tuliaisina oli vasta kuudes sija ja saasteet eivät maratonilla tahtia haitanneet, joten Gebre kertoi myöhemmin katuneensa päätöstään. Tosin tuskin maratoniltakaan olisi kultaa tullut, pronssia ehkä. Valvoin keskellä yötä television äärellä ja odotin joka hetki kärkiryhmän lennon katkeavan Pekingin aamuisen viileyden muuttuessa koko ajan paahtavammaksi helteeksi. Ei se vain katkennut, vaan sain monttu auki katsella Kenian ensimmäistä maratonin olympiavoittoa uskomattomalla ajalla 2.06.32. Edellinen olympiavoittaja Baldini oli kahdestoista ja kuuden vuoden takainen yllätyseuroopanmestari Janne Holmén yhdeksästoista. Pidin vasta 21-vuotiasta Wanjirua kandidaattina alittamaan kahden tunnin mahdottomalta tuntuvan haamurajan. Toisin kuitenkin kävi. Wanjiru ajautui elämässään ongelmiin. Poliisi pidätti hänet lyhyeksi aikaa vaimon aseellisesta uhkaamisesta. Wanjirulla oli luvaton AK-47, koska elämä Keniassa oli rauhatonta. Taloa oli yritetty usein ryöstää. Kerran Wanjirun auto pysäytettiin ja rosvot ottivat hänet panttivangiksi. Tilanne laukesi vasta poliisin ammuttua yhden ryöstäjistä. Vähän myöhemmin Wanjiru syöksyi kotinsa parvekkeelta kuolemaansa. Oliko kyseessä äkillinen itsemurha vai onnettomuus, ei koskaan selvinnyt. Tilanteeseen liittyi kuitenkin mustasukkaisuusdraama, kun yksi Wanjirun kolmesta vaimosta oli löytänyt hänet sängystä toisen naisen (ilmeisesti ei kumpikaan muista vaimoista) kanssa.
2012: Stephen Kiprotich
Ensimmäistä kertaa olympiamaratonilla oli tilanne, että edellinen voittaja ei voinut puolustaa titteliään siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli kuollut. Kiprotich oli yksi ennakkosuosikeista ja otti itselleen maailman maratonvaltikan, mikä varmistui seuraavana vuonna Moskovan MM-kullalla. Tie mestariksi ei ollut tasainen: 12-vuotiaana ugandalainen oli sairastunut tuntemattomaksi jääneeseen tautiin ja ollut kolme vuotta poissa koulusta. Palattuaan ja tervehdyttyään hän aloitti harjoittelun tosissaan. Ratkaisut eivät olleet helppoja; Ugandan perinteet alalla olivat vähäiset. Onnekseen Kiprotich on heimoltaan kalenji, mikä on Ugandassa harvinaista mutta Kenian juoksupiireissä normi. Niinpä Kiprotich muutti 17-vuotiaana harjoittelemaan heimoveljiensä kanssa naapurimaahan, jossa kehitys oli tasaisen nopeaa.
Onko Ylen toimittaja narsisti?
14 tuntia sitten
8 kommenttia:
Waldemar Cierpinskin ura muistuttaa hyvin paljon Lasse Virenin uraa. Kummasakin tapauksessa dopingsyytökset ovat tuskin aiheettomia.
Göteborgin EM-kisoissa oli tapana, että naisryhmä lauloi osan voittajille soitetuista kansallislauluista.
Baldinin saadessa kultaa ryhmä ei laulanut, mutta ei mitään Stefano veti Italian kansallislaulun itse komeasti.
Olipas ansiokas tietopläjäys. Vaikken mikään urheiluhullu ole, niin näitä tarinoita luki suurella mielenkiinnolla. Ihmiskohtalot ovat aina kiinostavia, etenkin huippu-urheilijoiden.
Minulta on jotenkin mennyt mielenkiinto nykyisiin pitkänmatkan juoksuihin, koska ne tuppaavat olemaan Afrikan sisäisiä mestaruusotteluita. Eivätkä nämä voittajatkaan persoonina ole erityisen kiinnostusta herättäviä.
Becker, urheilussa tuppaavat parhaat voittavan. Tulivatpa he sitten Afrikasta tai vinkuintiasta.
Ano, Minä kas kun olen rassisti....
Ano 1: Tuohon on parasta etten sano mitään.
Ano 2: Ha, tuota en tiennytkään - tai ainakaan muistanut.
Becker: Aivan totta. Ongelma on siinä, että afrikkalaisjuoksijoista ei tunnu saavan mitään irti mediamielessä. He eivät ole persoonallisuuksia - tai ainakaan heitä ei sellaisina esitetä, mikä tietysti kertoo median rasismista jotakin. Tämä ei sitten ollut huumoria. Medialle neekeri on ensisijaisesti aina neekeri eikä persoona. Katsoo mitä tahansa juttuja tummaihoisista millä tahansa alalla, niin huomaa kyllä mikä on se artikkelien suurin yhteinen tekijä.
Jos Suomen hiihdossa käytettiin 70-80-luvuilla systemaattisesti dopingia ja veritankkausta (jossa suomalaiset olivat edelläkävijöitä), niin on sinisilmäistä uskoa, etteivät suomalaiset tehneet yleisurheilussa samoin.
Ja mitä sitten - nuo suomalaisten suomalaissyyllistäjät! TeeTeeÄr oli topingin huippulapra, ja kuinka monet sen "maan" edustajat ovatkaan koko (lyhyehkön) loppuelämänsä saaneet kärsiä laulujensa lunnaista! Suomalaisten syyllistäjät aina luulevat suoalaisten olevan se maailman pahis. Enkelsmannit sanovat: Right or wrong - my country ! Hyvä Lasse, täytit 70 tänään!!!
Lähetä kommentti