(EDIT 24.2.2015.
Jatkoajan keskustelupalstalla on puhuttu tästä kirjoituksesta. En halua rekisteröityä sinne, koska käsittääkseni palstalla vaaditaan henkilötietojen ilmoittamista. Näin ollen vastaan lyhyesti tämän jutun alkuun.
Kirjoitan sillä asiantuntemuksella, minkä saa SM-tason kestävyysjuoksuvalmennuksella ja lukemalla hyllymetreittäin kestävyysurheilusta. Dopingin käytännöstä en ymmärrä enempää kuin olen - lähinnä pyöräilijöiden elämäkerroista - lukenut, koska en ole dopingin kanssa koskaan henkkoht tekemisiin joutunut.
Eri urheilulajien eroista seuraava omakohtainen anekdootti. Kun lasketaan suorituksesta pois ensimmäiset viisi minuuttia (koska syke nousee sinä aikana suunnilleen vakiotasolle) ja viimeiset kaksi minuuttia (loppuveto), niin juostessani puolimaratonin täysillä sykkeen vaihteluväli oli max - min noin kymmenen lyöntiä. (Okei, tämä ei ollut ennätysjuoksuni, koska siinä en pitänyt sykemittaria, mutta pari minuuttia hitaampana tarpeeksi lähellä.) Sen sijaan pyöräilyn vastaavassa suorituksessa sykkeen vaihteluväli on yli 20 lyöntiä ja hiihdon vastaavassa noin 30 lyöntiä. Pyöräilyssäkin se olisi varmaan hiihdon tasoa, jos Suomessa olisi tarpeeksi pitkiä mäkiä.
EPO auttaa juuri palautumisessa sekä rasituksen aikana että suoritusten välillä. Tästä syystä sen käyttö oli elinehto pyöräilyn etappiajoissa. Hiihdossa hyöty on ehkä suurempi juuri yhteislähdöissä kuin väliaikalähdöissä, mutta en usko eron olevan suuri. Kestävyysjuoksussa hyöty on sykkeen pienemmän vaihteluvälin takia pienempi kuin hiihdossa ja pyöräilyssä, mutta en tiedä kuinka suuri ero on.
Korostan, että en tunne ainuttakaan suomalaista yleisurheilijaa tai hiihtäjää (näistä en maajoukkuetasoisia paria poikkeusta lukuun ottamatta tunnekaan), jonka tietäisin tai edes vakavasti epäilisin käyttävän dopingia. Nappeja vetäviä voimailijoita kyllä tunnen.)
Hesarin Nyt-liitteessä oli juttu, jossa Suomen johtava dopingasiantuntija, antidopingtoimikunnan lääketieteellinen johtaja Timo Seppälä kertoi, mitä urheilussa tapahtuisi mikäli doping oli sallittua. Ansiokkaassa jutussa Seppälä arvioi mm. eräiden yleisurheilulajien ME:n kehitystä dopingvapaassa kilpailussa.
Seppälä ja niin ikään juttuun haastateltu liikuntalääketieteen erikoislääkäri Tapio Kallio (400 metrin aitojen Suomen mestari 1984) ovat lääkeaineiden asiantuntijoita. Itse en osaa edes kirjoittaa niiden nimiä oikein. Näin ollen en ota kantaa siihen, miten mikäkin kama vaikuttaa, miten se annostellaan tai mitkä ovat sivuvaikutukset. Tämä juttu keskittyy siihen, miten dopingin käyttö vaikuttaisi tulosten kehitykseen ja olivatko Nytissä esitetyt arviot doping-ennätyksistä oikeita. Aluksi muutama perusfakta.
1. Douppaamalla voidaan vaikuttaa suhteellisesti enemmän naisiin kuin miehiin. Tämä jutussa mainittiinkin ja aivan oikein. Aikoinaan ihmeteltiin, miksi Kiinan naiset murskasivat uinnissa ennätyksiä, mutta miehistä ei juuri ollut huipulla havaintoa. Eräs nimettömänä pysytellyt länsimainen valmentaja totesi tuolloin, että naisista voidaan kyllä tehdä miehiä, mutta miehistä ei voida tehdä kaloja. Vanhan vitsin mukaan Kiinan johtava urheilulääketieteen asiantuntija on nimeltään Do Ping. Maan ihmenaiset pistivät 1993 kestävyysjuoksun ME:t täysremonttiin mutta sitä ennen tai sen jälkeen oli huomattavasti hiljaisempaa. Ja missä olivat kiinalaiset miesjuoksijat? Tämä sama ilmiö on havaittavissa myös yleisurheilussa, jossa miesten heittolajien taso on jonkin verran pudonnut 80-luvusta siinä missä naisten taso on romahtanut totaalisesti. Naisiin voidaan siis vaikuttaa mieshormoneilla. Olenkin joskus kieli tukevasti poskessa sanonut, että olympialaisten ja muidenkin kisojen pitäisi olla sukupuolineutraalit. Saavat naiset tulla mukaan, jos pärjäävät miesten joukossa. Jos taas haluavat kisailla keskenään, menkööt paralympialaisiin (vammaluokitus: puuttuva Y-kromosomi).
2. Hyvin karkeasti ottaen dopingaineet voidaan jakaa kahteen luokkaan: anaboliset steroidit ja piristeet. Edellisiä käytetään kasvattamaan lihasmassaa eli voimaa ja jälkimmäisiä nitistämään väsymystila. Loogisesti tästä seuraa se, että steroideja käytettäisiin tasaisesti jatkuvasti, koska voimaa kasvatetaan aina, kun taas piristeiden käyttö keskittyisi kilpailuihin. Aiemmin testattiin lähes pelkästään kilpailun jälkeen, ei harjoituskaudella. Lisäksi testit olivat sen verran kehittymättömiä, että kovin pitkän ajan takaa ei käyttöä havaittu. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, piristeiden havaitseminen testeissä on muutenkin helpompaa kuin steroidien. Voimalajeissa hyötyä on pääasiallisesti steroideista, piristeistä vähemmän. Kestävyyslajeissa useimmat steroidit ovat jopa haitallisia, hyötyä on vain piristeistä. Siksi voimalajeissa kyettiin aiemmin hyödyntämään dopingia monin verroin tehokkaammin kuin kestävyyslajeissa. Niissä dopingin merkitys on aina ollut hyvin vähäinen (joojoo, palaan EPOon myöhemmin). Dopingin vaikutus näkyy siis voimalajien nykyisissä ennätyksissä selvästi, kestävyyslajeissa ei. Tästä voi päätellä, kuinka paljon parantamisen varaa ennätyksissä olisi dopingia hyödyntämällä.
3. Asiantuntemattomien lempilapsi on aina ollut dopingin salliminen lääkärin valvonnassa. Tätä systeemiä rummutti etenkin professori Pertti Hemánus 90-luvulla. Nytin jutussa asiantuntijat tyrmäävät ajatuksen täysin ja oikein perustein. Kuvitellaanpa: Lääkäri antaa urheilijalle voimanappeja. Otat sitten kolme päivässä. Neljä olisi vaarallista. Eihän nyt kukaan varmaan ottaisi neljää tai viittä. Eihän? Sehän olisi kiellettyä. Ja sitä paitsi, miten vaarallisuus määriteltäisiin? Syötettäisiin perinteisesti koekaniineina toimiville lääketieteen opiskelijoille eri ryhmille eri määriä aineita ja katsottaisiin kuolleisuusprosentti? Muistathan sitten, että se kolme nappia on vielä OK, koska kolmen napin annostuksen ottaneista kuoli seuraavan viiden vuoden aikana vain 18 %. Neljään nappiin kuoli 24 % ja 20 % on se sallitun määrän rajaluku. Kontrolloitua käyttöä kannattanut Hemánus oli muuten Tampereen yliopiston tiedotusopin proffa, mikä taas selittää aika paljon nykyisten toimittajien laatua ja järjenjuoksemattomuutta.
4. Sekä Seppälä että Kallio arvioivat, että huipulla olijoista dopingia on edes kerran käyttänyt noin kolmasosa. Oletan, että luku koskee yleisurheilua. Molemmat toteavat, että säännöllisesti käyttäviä on huomattavan vähäinen. Ja mikä sitten on dopingia? Esimerkiksi tiedän tapauksen, jossa urheilija on kerran hätätoimenpiteenä saanut verensiirron (tämä on dopingsäännöissä kiellettyä) menetettyään enemmän verta kun lääketieteellisesti on hyväksyttävää ja osallistunut toivuttuaan kilpailuihin ennen periaatteellisen karenssiajan umpeen menoa. Siirron tehnyt lääkäri ei sivumennen sanoen edes tiennyt kyseessä olevan urheilija. Onko urheilija douppaaja vai ei? Yleisurheilussa järjestelmällinen doping on nykyään siis varsin harvinaista. Jutussa mainittu poikkeus on Itä-Euroopan heittolajit – olematon harjoituskauden testailu, ihanteellinen laji douppaukselle ja se näkyy tuloksissa. Syy dopingin vähäisyyteen on testauksen ohella yleisurheilun luonne. Kiinnijäämiseltä välttyminen edellyttää testaajien edellä olemista eli design-douppausta. Siihen ei ole varaa muuten kuin valtion tuella. Kommunismin romahdettua yleisurheilu on menettänyt ideologisen luonteensa, joten rahahanat ovat ehtyneet samalla kun testit ovat kehittyneet.
5. Yleisurheilussa doping ei siis kannata lajin ”winner takes it all” -luonteen takia taloudellisesti. Ei liiku niin suuri raha, että lupaavaa urheilijaa kannattaisi ryhtyä viemään huipulle dopingin vaatimalla isolla taloudellisella satsauksella. Yksilölajeista toinen tilanne on pyöräilyssä, joka on rahakas joukkuelaji. Tämä näkyy paitsi dopingtesteissä kiinnijääneiden määrässä, myös yli 50-vuotiaiksi eläneiden entisten ammattipyöräilijöiden harvalukuisuudessa. Joukkuelajeissa liikkuu myös iso raha, mutta niissä useimmiten kyse on taidosta, jota ei dopingilla paljon parannella. Samoin on otettava huomioon, että futarin ei tarvitse olla lajinsa absoluuttisesti paras. Jalkapallossa joukkueelle on minimaalinen merkitys, jos pelipaikkansa maailman 10. paras pelaaja saadaan nostettua dopingilla 3. parhaaksi. Yksilöurheilussa 3. ja 10 parhaan välinen ero on valovuosi. Joukkuelajeissa, mikäli dopingkontrolli on edes välttävä, riski on turha ottaa. Jos kontrollia ei ole ja dopingista on merkittävää hyötyä, sitä myös käytetään. Katsotaan vaikka satunnaisen NFL-joukkueen pelaajalistaa - Cincinnati Bengals. Oikeasti, uskooko joku että vielä junnuiässä hoikat keskipituudeltaan 183-senttiset sprintterit kyseisiä ominaisuuksia edellyttäviä pelipaikkoja (CB, RB, S, WR) miehittävät kolmisenkymmentä heppua ovat saavuttaneet keskimäärin 92 kilon painonsa syömällä tavallista tukevampia kaurapuuroannoksia? Tai onko sattumaa, että useimmat NHL:ään lähtevät suomalaiset joutuvat ensimmäisen kauden jälkeen vaihtamaan leukasuojuksen kahta numeroa isompaan?
6. Minulta on kysytty, onko kestävyysjuoksussa mahdollista saavuttaa ME ilman dopingia. Vastaan että kyllä. Perustan tämän aihetodisteisiin. Jokaisen – pysytään miesten lajeissa – ME:n takana on tasainen kehitys ja pitkä ura, mitkä ovat douppaajille harvinaisia. Jotakin kestävyysjuoksuvalmennuksesta myös tiedän omasta kokemuksesta ja uskon, että kun projisoi huippulahjakkaaseen, nuorena aloittaneeseen erittäin motivoituneeseen juoksijaan, jonka harjoitusolosuhteet ja valmennus ovat hyvin järjestetyt, nykyiset ME:t ovat täysin uskottavia. Lisäksi olen tarkkaan katsellut jokaisen ME-suorituksen (paitsi maratonin) useaankin kertaan eikä silmä kerro vauhtiin nähden epäuskottavasta energiankulutuksesta. Toisin kuin aikoinaan Espanjan ja Italian juoksijoiden kohdalla. Heidäthän EPO-miehiksi todistettinkin.
Nytin jutussa Seppälä tekee seuraavat arviot muutamien lajien douppaamalla saavutettavissa olevista ME-tuloksista (suluissa nykyiset ennätykset). Käsitellään vain miesten lajeja, koska naisten lajeissa parannukset ovat suhteessa samanlaiset eli suuremmat, koska naisiin dopingilla voidaan vaikuttaa enemmän:
100 m: 9,25 (9,58)
200 m: 18,50 (19,19)
400 m: 40,00 (43,18)
10000 m: 24.00 (26.17,53)
Maraton: 1.50 (2.03.38)
Korkeus: 255 (245)
Seiväs: 640 (614)
Pituus: 920 (895)
Kuula: 24,00 (23,12)
Keihäs: 105 (98,48)
Aluksi helpoin tapaus eli seiväs. Siinä on aivan selvät mekaniikan aiheuttamat rajat. Korkeuteen voidaan soveltaa samaa periaatetta. Kysykääpä huviksenne penkkiurheilijalta, miksi seiväshyppääjät eivät käytä kymmenmetrisiä seipäitä päästäkseen korkeammalta. Vastaus on yleensä, että seipäällä on jokin säännöissä määrätty maksimimitta. Ei ole. Kyse on energian säilymisestä; liike-energia eli ½mv2 muutetaan potentiaalienergiaksi eli mgh. Tunnetaan g ja v (seipään kanssa maksimivauhti on 10 m/s vaikka käyttäisi millaista dopingia), m supistuu pois. Lopputulema on h = 5 metriä. Tähän päälle hyppääjän painopisteen nosto ponnistamalla (max metri) ja sen peruskorkeus (metri) ja olettamus, että painopiste kulkee suunnilleen riman kohdalla. Saadaan seitsemän metriä. Tästä kymmenisen prosenttia tehohäviöihin (ilmanvastus ym), niin ollaan kutakuinkin maksimissa eli 640, kuten arvio olikin.
Korkeushypyssä kyse on samasta asiasta kuin seiväshypyssä, mutta liike-energian muuttaminen potentiaalienergiaksi ei onnistu alkuunkaan samalla prosentilla, koska sitä ei pysty varastoimaan seipääseen. Mikään doping ei pysty muuttamaan ihmisen jänteitä energiavarastoksi tai kehittämään uutta tehokkaampaa tekniikkaa, joten voitaneen olettaa prosentuaalisen ennätysparannuksen olevan samaa luokkaa kuin seipäässä. Lopputulos 255, eli täsmälleen arvio.
Pituushypyn voisi olettaa olevan myös laskettavissa, kyse on fysikaalisesti ottaen heittoliikkeestä. Tietyllä nopeudella liikkuvan kappaleen painopiste sinkoutuu tietyltä korkeudelta tietyssä kulmassa ja törmää maan vetovoiman vaikutuksesta aikanaan maahan. Hyppääjä tulee lankulle maksimissaan nopeudella 11 m/s. Hänen painopisteensä on kehon mittojen määrämällä korkeudella ja hän voi sen korkeutta nostaa jonkin verran ponnistamalla, mutta tällä ei eteen suuntautuvan liikkeen takia liene merkitystä. Arvioidaan painopisteen olevan ponnistuksen jälkeen (toki hyppääjä liikkuu eteenpäin ponnistuksen aikana, mutta yksinkertaistetaan) noin metrin korkeudella. Jos heittokulma on 45 astetta ja hyppääjä kykenee säätelemään kehonsa asentoa optimaalisesti, maahantulojälki osuu ehkä noin 30 cm painopisteen laskennallisen osumakohdan taakse. Lopputulos on vähän alle 13 metriä... Ilmeisesti pituushyppyä, toisin kuin seivästä, rajoittavat muut kuin fysiikan lakien määräämät tekijät. Tilastollisesti tarkastellen pituushypyn ME on viimeisen sadan vuoden aikana vähiten kehittynyt kaikista kenttälajeista; ensimmäinen ME oli 761. Tähän nähden on uskottavaa, että pituushypyssä ollaan lähellä äärirajoja.
Koska pituudessa ratkaisevat ominaisuudet ovat pitkälti samoja kuin pikajuoksussa, voidaan se niputtaa yhteen 100 ja 200 metrin kanssa. Näissä lajeissa yhdistävä tekijä on ominaisuusvaatimusten lisäksi muutama poikkeusyksilö. Usain Bolt on täydellisin pikajuoksija, jonka maailma on koskaan nähnyt. Kuten Nytin jutussa todettiin, hänen kehityksessään puolestaan ei ole pienintäkään viitettä dopingista. Tilastollisesti hän ja pari muuta ovat selvästi muita edellä. Sama tilanne on pituushypyssä, jossa neljä kaikkien aikojen parasta yksilöä on kymmenen sentin sisällä, mutta selvästi muiden edellä. Näin ollen kuulostaa uskottavalta, että ennätysparannukset ovat suhteellisen vähäisiä dopingin avulla. Uskoisin niiden kuitenkin olevan hieman suurempia kuin Seppälän arviot, etenkin pituushypyssä.
400 metrillä arvioitu ennätysparannus on suhteellisesti selvästi suurempi kuin satasella ja kahdellasadalla, yli kolme sekuntia. Kahdellasadalla arvio ei ollut puolitoista sekuntia, vaan noin 0,7 sekuntia. Eikä satasella 0,75 sekuntia, vaan 0,3 sekuntia. Silti on ilmeistä, että 400 metrin arvio on oikean suuntainen. Tämä on nimittäin se juoksulaji, jossa dopingista olisi todennäköisesti eniten hyötyä. Juoksija törmää loppusuoralla seinään ja kylpee maitohapoissa. Jos tätä saadaan dopingilla viilattua, niin ennätyksestä lohkeaa aimo siivu. Ei ehkä ihan noin paljon, muistetaanpa legendaarisen ME-mies Butch Reynoldsin käry, mutta lähelle neljääkymmentä kuitenkin.
Heittolajeissa Seppälä arvioi ennätysparannukset suhteellisen pieniksi. Perustelukin on ilmeinen; useimmat ennätykset on tehty 80-luvulla eli doupattuna. Esimerkiksi kuulan ennätysparannuksen hän arvioi alle metriksi. Siinä mennään metsään. Jo 70-luvulla Brian Oldfield työnsi 22,86 eikä silloin voinut olla käytössä yhtä tehokasta dopingkamaa, tietämyksestä puhumattakaan. Lisäksi kuulan kaikkien aikojen tilastossa on ensimmäiset seitsemän miestä puolen metrin sisällä eli ihmeellistä poikkeusyksilöä ei ole ollut. Puolet kaikkien aikojen TOP 30 -listastataas on peräisin tältä vuosisadalta. On siis ilmeistä, että kuulassa olisi parantamisen varaa, ehkä jopa puhtain konstein. Steroidien vaikutus kuulaan ja muihin voimalajeihin taas on suurin kaikista lajeista. Näin ollen oikeampi arvio maksimista olisi ehkä 26 metriä, ainakin 25.
Keihäänheitto on kaikista listan lajeista vaikein arvioida. Zeleznyn tulos on yli viisi metriä edellä seuraavaa eli Aki Parviaista. Oliko Zelezny Boltin kaltainen poikkeus? Vai onko kyse siitä, että laji on niin vähän harrastettu? Entä dopingin vaikutus? Keppi ei lennä voimalla; jos satakiloinen keihäänheittäjä juoksisi viisi metriä sekunnissa ja saisi koko liike-energiansa siirrettyä keihääseen, se lentäisi yli 300 metriä. Kaikkea energiaa ei siis saada mitenkään käyttöön. Mikäli Zeleznyn piiskamainen heittotapa onkin ratkaiseva ja hän on poikkeusyksilö, ei voiman lisääminen dopingilla auta merkittävästi. Tällöin arvio 105 metriä on lähellä totuutta. Jos taas kumpikaan näistä ei pidä paikkaansa (keihäs saa voimasta energiaa aina saman prosentin ja Zelezny ei ole poikkeusyksilö), 120 metriäkin on paperia. Pistäisin roponi satavitosen puolesta.
Sen sijaan kestävyysjuoksuissa mennään metsään ja raskaasti. Väittämä, että dopingin avulla vedeltäisiin maraton 1.50 ja kymppi 24 minuuttia on absurdi. Suhteellisina nopeuksina nämä tarkoittaisivat sitä, että maraton juostaisiin nykyistä kympin ME:tä kovemmalla vauhdilla ja kymppi alle kolmen tonnin ME-vauhtia. Toki voihan tämän kuvitella; kyse on vain nopeuden ylläpidosta pidempään. Kestävyyslajeissa auttavat piristeet ja niitä taas ei ole koskaan, toisin kuin steroideja, käytetty koska niiden valvonta on helppoa. Näin ollen voisi ajatella, että niiden vapauttaminen toisi roiman ennätysparannuksen. Meillä on kuitenkin kaksi ennakkotapausta, jotka todistavat muuta.
Ensinnäkin pyöräilyssä piristeitä on käytetty iät ja ajat, mistä on enemmän suoraa ja epäsuoraa todistusaineistoa kuin kukaan haluaa ikinä tietää. Mikäli piristeillä saisi arviossa esitetyn 10 prosentin parannuksen suorituskykyyn, ei pyöräilyssä olisi koskaan ollut kellään puhtaalla urheilijalla mitään mahdollisuuksia. Voi olla, että huipputasolla ei ollutkaan. Mutta ero taatusti puhtaan kansallisen amatöörin ja Tour de Francen voittajan välilläkin oli pienempi kuin tuo dopingin vaikutukseksi esitetty kymmenen prosenttia. Toinen ennakkotapaus saatiin 1980, jolloin piristeet tunnettiin kyllä hyvin. Moskovan olympialaisissa ei tullut yhtään ainutta dopingkäryä. Eikä vika varmaankaan ollut venäläisen dopinganalyysilabran työn laadussa, vaan ylempää tulleissa määräyksissä. Jos piristeet toisivat noin ratkaisevan edun, olisivat neukkujen kestävyysjuoksijat putsanneet pöydän. Ja kyllä, he tekivätkin lähes jokainen ennätyksensä. Harmi heidän kannaltaan, että miesten lajeissa se riitti vain yhteen mitaliin, pronssia 800 metrillä. Kamaa takuulla käytettiin: esimerkiksi kuulantyönnön kultamitalisti Vladimir Kiseljov kävi muutamaa vuotta myöhemmin lähellä kuolemaa. 400 metrin voittaja Viktor Markin taas kellotti 44,60. Koko urallaan hän pääsi alle 45,30 vain kaksi kertaa, toinen kerta oli neljä vuotta myöhemmin Moskovassa ns. varjokisoissa... On ilmeistä, että kaikkia keinoja käytettiin kotikisoissa menestymiseen - vanhemmat lukijani muistavat stadionin porttien avaamisen neukkujen heittovuorojen ajaksi parempia tuulia varten, kiekonheiton "luovan" mittaustekniikan ja kolmiloikan brasilialaisen ME-miehen yliastutuiksi tuomitut hypyt. Vaan eipä löytynyt kestävyysjuoksuun sellaista vippaskonstia, joka olisi toiminut.
Kestävyyslajeissa on suoritukseen vaikutettu veridopingilla - EPO on tunnetuin esimerkki. Näin maallikkona kuitenkin arvelen sen suoritusta parantavan vaikutuksen olevan kestävyysjuoksussa paljon pienempi kuin esimerkiksi hiihdossa tai pyöräilyssä. Kestävyysjuoksu on suorituksena tasaisempi, kun muut lajit ovat intervallimaisempia. EPOlla ja muilla dopingaineilla pystyy käsittääkseni vaikuttamaan enemmän maksimitehoihin ja suorituksen aikaiseen palautumiskykyyn kuin anaerobiseen kynnykseen. Pitkän matkan juoksussa pidetään yllä tasaista nopeutta ja maksimiteho otetaan irti vasta loppukirissä, muuten tulisi noutaja. Näin ollen kestävyysjuoksussa dopingin mahdollinen hyöty on pienempi itse suorituksessa. Harjoituskaudella tätä eroa ei ole, koska silloin dopingin käytön tarkoitus on nopeuttaa palautumisaikaa, jotta jaksaisi tehdä seuraavan harjoituksen nopeammin. Mutta tässä törmätään kestävyysjuoksussa taas elimistön kestokykyyn; jalkojen rakenne ei todennäköisesti kestäisi lisääntynyttä iskutusta. Vammautuneena taas ei voi harjoitella, joten se dopingin hyödystä. Hiihdossa ja pyöräilyssä vastaavaa ongelmaa ei ole.
Arvioisin dopingin vaikutuksen kestävyysjuoksussa olevan sellaisen, että kympin juoksussa mentäisiin 25 minuutin pintaan muttei alle, maratonilla vähän alle kahden tunnin. Siis jos tultaisiin elävinä maaliin, pyöräilyssä Tom Simpsonin tapaus on klassinen esimerkki piristeistä kesken kisan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
"Put me back on that bloody bike" - Simpsonin viimeiset sanat.
Ruukinmatruunan omassa lajissa (kamppailulaji) ei dopingista ole hyötyä. Siitä seuraa vain pahaassa tapauksessa nousu ylempään painoluokkaan - ja pahimmassa pimahtaminen, porttikielto dódzólle ja potkut lajiliitosta. Doping, varsinkin testosteronipohjaiset aineet, panee psyyken sirittämään, ja jokainen tietää kauhukertomukset pimahtaneista bodareista - jotka muuten usein ovat tosia. Mietitäänpä Tony Halmeen edesottamuksia.
Taito- ja välinelajeissa dopingista ei ole hyötyä, sillä mikään doping ei paranna tekniikkaa - ainoastaan fyysistä suorituskykyä. Uinnin kanssa on vähän sama juttu - veden läpi ei mennä voimalla, vaan tekniikalla. Toki kasvanut vesilinjapituus parantaa runkonopeutta. Mäkihypyssä taas seuraus voi olla todella tuhoisa, eli että painopisteen paikka muuttuu ja lennosta tulee täysin hallitsematonta.
Purjehduksessa tunnetaan venekunnalta suorituskoodi TBP. Eli suomeksi Taken By Police - ruorijuoppoudesta. Venekunta oli maistellut skumppaa ennen aikojaan, ja ruorijuoppouden raja ylittyi.
Kiitos taas mielenkiintoisesta tiedon pläjäyksestä. Lisäisin noihin doping-aineisiin vielä kolmannen, tosin harvinaisemman ryhmän, eli ampujille tutut beetasalpaajat.
Ai niin, tosiaan. Alkkomahooliakin on alalla käytetty rauhoittavana aineena.
Minäkin kiitän tästä paketista. Itselläni on ollut ihan selvästi huomattavan väärä käsitys douppaamisen tehoista, ja siitä missä ne tehoavat.
Eikös muuten T.Rautavaara myöskin ottanut pienet beetasalpaajat ennen jousiammuntoja, vai oliko se vain legendaa.
Ja sitten sohvalle suomalaisen yleisurheilun ja toiveajattelun pariin. Yritän olla hivenen positiivinen tällä kertaa. Onhan vastuskin kauttaaltaan kovempi.
Becker, tosiasiassa douppaamisen tehopohdinnat ovat aina parhaimmillaankin enemmän tai vähemmän stetson-menetelmään pohjautuvat. Ennen kaikkea on muistettava, että mikään ihmeaine ei tee huipputuloksia, vaan niiden tarkoitus on mahdollistaa aiempi kovempi harjoittelu.
Rautavaaran salpaajista en muista kuulleeni.
Lontoossa jos yllättyy positiivisesti yleisurheilumenestyksen suhteen, odotusten on oltava todella alhallaa. Paitsi miesten keihäässä, ehkä. Toivotaan toki että olen taas väärässä.
Muutama jälkijättöinen kommentti kommenttiisi. Nyt-lehden juttua en ole nähnyt.
Näkyvimmin ja ensimmäisenä ns. julkisuuden henkilöistä dopingin käytön sallimista taisi ajaa professori Hannu Tapani Klami. En silti epäilisi suomalaisten juristien tason poikkeavan merkittävästi muista.
Mitä itse lääkärien valvontaan doping-asiassa tulee, niin niinhän sitä käytännössä tehdään. En siis pidä asiaa kovinkaan kummallisena, koska se vain laillistaa nykytilanteen. Jos minun tai lapseni on pakko doupata menstyäkseen, mielummin annan sen tapahtua lääkärin kuin talonmies Nyrösen kontrolloimana.
Dopingin yleisyydestä esitetyt arviot vaikuttavat aika alhaisilta. Kun ajattelee kiinnijääneiden määrää ja laajuutta esim. USA:n pikajuoksupiireissä, niin pitäisin asiaa yleisempänä. Jamaikalaisethan liittyivät samaan kööriin jäämällä joukoittain kiinni. Ihan omankin vaatimattoman salikokemukseni perusteella sellaisia lihaksia kuin nähdään olympilaisten pikajuoksujen finaaleissa ei millään saada aikaan ilman kehittynyttä kemiaa. Kenttälajit ovat sitten kokonaan vielä oma lukunsa.
Kummallinen väite, ettei muka yleisurheilussa likkuisi suuri raha. Miksi ihmeessä sitten järjestetään timanttiliigoja tai muita rahakkaita kisoja?
Dopingin käyttöön ajaa myös yleisurhilussa menestyksen jano, jonka avulla halutaan taata asema yhteiskunnassa. Hyvin menestyneet yleisurheilijat ovat miljönäärejä myös ja erityisesti jenkeissä. Doping käytölle on siis vahvat sosiaalis-taloudelliset motiivit.
Kyllähän myös kestävyysjuokussa on tuon tuosta käry käynyt tai muuten vaan paljastunut vilunki: Vainio, Maaninka, Baumann, Boulami, Decker, Jegorova, Soboleva. Miksi muuten hiihdossa - joka kai on harjoittelultaan ja vaadittavilta ominaisuuksiltaan lähellä kestävyysjuoksua - on jatkuvasti ollut käryjä? Vain norjalaiset ovat asialta säästyneet.
Tietysti hyvä kysymys on, mitä doping on. Piiritason suomalaisurheilijakin syö erilaisia "lisävalmisteita" jo sen verran, että heidän kalmonsa tuskin tulee haudassa mätänemään ellei asiaa auteta jollain muilla myrkyillä.
Jääkiekossa ei muuten ole käytetty leukasuojaa sitten 70-luvun...
Edelleenkin on varmaan mahdollista menestyä ilman d:tä, mutta urheilijat itse omilla käryillään vaikeuttavat uskoa asiaan.
Urheilupiirien nurinkurisuutta asiaan kuvaa se, että suoritusta alentavat aineet ovat niin ikään kiellettyjä. Kun joku olympiamitalisti kärähti pilven poltosta, nousi hirveä mekkala ja poikaparka menetti mitalinsa. Tai sitten suhtautuminen Karalahteen? Ihmeellistä meininkiä.
Yritetäänkö urheilujärjestöjen toimesta uskotella, että urheilijat elävät siivosti, normin mukaan eivätkä koskaan poikkea kaidalta polulta. Koulussa ne hyvät urheilijat olivat useimmiten myös hyviä koulukiusaajia.
Ano, muutama jälkijättöinen kommentti kommenttiisi.
Klami tuota ajoi, olet oikeassa. Hemanus säesti. Lääkärit valvovat dopingia, mutta oleellinen ero on se, että nykyään sääntöjä ei ole. Nämä diletantit halusivat valvontaan säännöt.
USA:n pikajuoksu- ja voimalajipiirit ovat varmasti sotkuisempia kuin tuo arvioitu kolmasosa, tai olivat ainakin kymmenisen vuotta sitten. Nykymeininki on tietojeni mukaan puhtaampaa, ei toki puhdasta. Mitä kehittyneisiin lihaksiin tulee, on muistettava että kyseiset yksilöt ovat lujaa harjoitelleita poikkeusyksilöitä ilman mahdollista dopingiakin.
Kyllä yleisurheilussa liikkuu isokin raha. En ilmeisesti onnistunut leipätekstissä selvittämään riittävän hyvin mitä tarkoitin, mutta yritän tässä uudestaan.
Jos urheilija X on maailman 100. paras yleisurheilulajissaan, hän ei tienaa elantoaan. Jos urheilija Y on maailman 100. paras pyöräilijä, hän tienaa isoa palkkaa. Jos urheilija Z on maailman 100. paras missä tahansa vähänkään isommassa joukkuepelissä, hän on monimiljonääri. No niin. Jos lähdetään douppaamaan urheilijaa, siihen tarvitaan asiantuntemusta kiinnijäämisen välttämiseksi ja hyödyn saamiseksi. Eli rahaa. Eli odotettavissa olevaa voittoa. Yleisurheilussa ei pääse omilleen, ellei urheilija saavuta arvokisamitalia eli ole vähintään kymmenen parhaan joukossa maailmassa. Pyöräilyssä pääsee omilleen, jos on 100 parhaan joukossa, joukkuepeleissä lukumäärä on tähänkin nähden vähintään kymmenkertainen lajista riippuen. Douppaamisen saaminen taloudellisesti kannattavaksi on siis ison riskin peliä yleisurheilussa. Lisäksi yleisurheilussa dopingkontrolli on perinteisesti ollut paljon kovempaa kuin pyöräilyssä, joukkuelajeista nyt puhumattakaan. Kokonaan toinen juttu on se, jos valtio tukee. Sitä taas ei ole enää dopingissa nähtävissä.
Syy siihen, että doping on hyödyllisempää hiihdossa kuin kestävyysjuoksussa, löytyy tekstistä.
Piiritason suomalaisurheilijat eivät muuten läheskään kaikki syö "lisävalmisteita". Oma ykkösvalmennettava, joka on jotain muuta kuin piiritasoa, syö vain kalkkia, rautaa ja magnesiumia. Ja niistäkin kahta viimeistä vain satunnaisesti tarvittaessa.
Heh, tuo leukasuojajuttu oli ansa ja katsoin lukeeko kukaan tarkasti... onnittelut! Viimeisin näkemäni leukasuoja taisi olla Jiri Sejballa vuoden 1986 MM-kisoissa.
Koulukiusaamisesta voin todeta, että olen tutustunut asiaan enemmän kuin ikinä haluaisin ja yhdessäkään tapauksessa kiusaajat eivät olleet urheilijoita. Siis jos potkupalloilijoita ja lätkäidiootteja ei lasketa urheilijoiksi, kuten ei pitäisikään ennen kuin ovat aikuisten maajoukkuetasoa.
Jonkin verran kommentoin itsekin joskus kestävyyslajeja harrastaneena.
Kestävyysjuoksussa voidaan EPO:lla saavuttaa merkittäviä tulosparannuksia, ja näinhän kävi 90-luvulla, kun maailmanennätykset hyppäsivät yhtäkkiä. Käryjä ei ole ollut, mutta aihetodisteet puhuvat puolestaan.
90-luvulla EPO:n käytöstä ei käytännössä jäänyt kiinni ja EPO korvasi aiemmin käytetyn verenvaihdon pääasiallisena doping-menetelmänä. Piristeistä on jäänyt kiinni 70-luvulta lähtien, joten en usko niiden käytön enää olevan kovin yleistä.
Pyöräily on kestävyyslajeista suurin (taloudellisesti), ja alan kaikki tuotekehitys tehdään siellä. Pienemmät lajit voivat vain kopioida pyöräilyn parissa kehitettyjä menetelmiä kuten suonensisäistä nesteytystä tai vastaavia.
Tour de France tai hiihdon arvokisat edellyttävät, että erityisesti palautumisen edistämiseen kiinnitetään huomiota.
Jaska mainitsi kestävyysjuoksusta iskunkestävyyden eli ruumiin fysiikan rajat voivat tulla vastaan, jos suorituskyky viedään maksimitasolle. Kestävyysjuoksu on myös tasaisen vauhdin urheilua, kun taas hiihto ja pyöräily ovat "intervallimaisempia".
Käytännössä hiihto muistuttaa luonteeltaan maastojuoksua. Hiihtäjät ovatkin yleensä pärjänneet hyvin maastojuoksin SM-kisoissa. Ratajuoksuissa tarvitaan toisenlaista askelta ja esim. Annamari Sandellin askel sopi hyvin maastojuoksuun mutta ei niinkään ratajuoksuihin.
Menestys kestävyysjuoksussa edellyttää myös kevyttä ruumiinrakennetta. Osa Suomen kestävyysjuoksun menestyksen heikentymisestä johtuu keskipituuden (ja -painon) noususta. Ihmiset syövät paremmin kuin ennen ja luusto kasvaa painavammaksi kuin menneinä vuosikymmeninä. Myös ns. luonnollinen liikunta on hävinnyt, jolloin kestävyysominaisuudet eivät kehity, jos niitä ei erikseen kehitä.
Hiihto on myös osittain väline- ja olosuhdeurheilua toisin kuin kestävyysjuoksu, vaikka keskeinen tekijä on kuitenkin hengitys- ja verenkiertoelimistön kyky kuljettaa happea.
Hiihdossa ei tarvita "iskukestävyyttä" eli jalan iskeytymisestä asfalttiin aiheutuvia vammoja ei ole, mutta hiihto toisaalta rasittaa selkää.
Jatketaan vielä kommentointia...
Pyöräily muistuttaa kestävyyslajeista eniten joukkueurheilua. Ilmanvastus on yksin ajettaessa paljon suurempi kuin peesissä, joten tiimityö ratkaisee suurissa pyöräilykilpailuissa.
Ilman hyvää tiimiä, jossa kullakin ajajalla on oma roolinsa, ei pärjää esimerkiksi Tour de Francessa.
Väliaikalähdöllä ajettava tempoajo ja ratapyöräily poikkeavat tässä suhteessa maantiepyöräilystä.
Vasarahammer:
Kestävyysjuoksussa voidaan EPO:lla saavuttaa merkittäviä tulosparannuksia, ja näinhän kävi 90-luvulla, kun maailmanennätykset hyppäsivät yhtäkkiä. Käryjä ei ole ollut, mutta aihetodisteet puhuvat puolestaan.
Juuri näin. Kun katsoin Italian ja etenkin Espanjan heppuja (jotka nyt eivät kuitenkaan ME-miehiä olleet, mutta hallitsivat arvokisoja), silmä sanoi että nyt on jotain pielessä. Vauhdin ja tekniikan osamäärä antoi suuremman energiankulutuksen määrän kuin mahdollista. Sama juttu niiden Kiinan ihmenaisten kanssa.
Piristeistä on jäänyt kiinni 70-luvulta lähtien, joten en usko niiden käytön enää olevan kovin yleistä.
Jos koskaan olikaan. Ja jos oli, niin siinä tapauksessa piristeiden hyöty on huomattavasti uskottua pienempi.
Pyöräily on kestävyyslajeista suurin (taloudellisesti), ja alan kaikki tuotekehitys tehdään siellä. Pienemmät lajit voivat vain kopioida pyöräilyn parissa kehitettyjä menetelmiä kuten suonensisäistä nesteytystä tai vastaavia.
Tämä unohtui mainita. Kaikki systeemit verenvaihtoa myöten ovat pyöräilydesignia.
Tour de France tai hiihdon arvokisat edellyttävät, että erityisesti palautumisen edistämiseen kiinnitetään huomiota.
Salt Lake Cityn tuloslistat olisivat ihan jotain muuta, jos Johann Mühlegg ei olisi doupattuna vetänyt muuta sakkia ihan dingdong-kuntoon ohuessa vuoristoilmassa eka kisassa.
Menestys kestävyysjuoksussa edellyttää myös kevyttä ruumiinrakennetta. Osa Suomen kestävyysjuoksun menestyksen heikentymisestä johtuu keskipituuden (ja -painon) noususta. Ihmiset syövät paremmin kuin ennen ja luusto kasvaa painavammaksi kuin menneinä vuosikymmeninä. Myös ns. luonnollinen liikunta on hävinnyt, jolloin kestävyysominaisuudet eivät kehity, jos niitä ei erikseen kehitä.
Ruumiinrakenteen muutos on mielenkiintoinen väittämä ja sitä olisi syytä tutkia. Voi olla. Sen sijaan luonnollinen liikunta on päivänselvä juttu. Ei tarvitse muuta kuin katsoa 10-12 -vuotiaiden junnujen yleisurheilutuloksia etenkin juoksuissa nyt ja 20 vuotta sitten. Siinä iässä ohjattu harjoittelu ei ole vielä käytännössä päässyt vaikuttamaan, joten mennään luonnollisilla pohjilla. Nykyiset paikkakunnan ykköset eivät olisi 20 vuotta sitten mahtuneet kolmen parhaan joukkoon.
Hiihdossa ei tarvita "iskukestävyyttä" eli jalan iskeytymisestä asfalttiin aiheutuvia vammoja ei ole, mutta hiihto toisaalta rasittaa selkää.
Ehkä dopingilla voidaan vahvistaa selän rakenteita tukevaa lihaksistoa, mutta akillesjännettä ja vastaavia iskua vastaanottavia ruumiinosia kestävämmäksi rakentavia dopingaineita tuskin on olemassa. Siksi juoksussa vammariski kasvaa voimakkaammin harjoittelua dopingilla tehostettaessa.
Ilman hyvää tiimiä, jossa kullakin ajajalla on oma roolinsa, ei pärjää esimerkiksi Tour de Francessa.
Tähän tiivistyy syy siihen, että dopingkehitystyö on tehty pyöräilyssä eikä yleisurheilussa tai hiihdossa. Ei dopingia kannata kehittää muutamaa yksittäistä voittajaa, vaan suuria massoja varten.
Lähetä kommentti