Toi löi ekax takasin

Maailmassa on käyty tuhansia sotia, joihin aloittamiseen on ollut aina syynsä. Tässä kymmenen sotaa, joiden syynä on ollut harvinaisen vähäjärkinen casus belli.


10. Balkanin sodat 1912-13

1900-luvun alkupuoliskolla Balkanin niemimaan valtiokartta oli kovin erilainen kuin nykyään, erilainen kuin ennen Itä-Euroopan mullistuksia, erilainen kuin ennen toista maailmansotaa ja jopa erilainen kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kreikka oli niemenkärjessä yksin ainoana rajanaapurinaan Osmanien valtakunta eli Turkki. Turkin Euroopan puoleisen alueen pohjoisnaapureita puolestaan olivat Bulgaria, Serbia, Itävalta-Unkari ja Montenegro.

Turkki oli hävinnyt sodan Italiaa vastaan 1911-12, mikä Italian sotahistoria tuntien oli saavutus sinänsä. Tästä rohkaistuneena Kreikka, Bulgaria, Serbia ja Montenegro vetivät oikeat johtopäätökset, löivät hynttyyt yhteen ja päättivät vallata Turkin Euroopan puoleiset alueet.

Ensimmäisenä liikkeelle lähti Montenegro, joka julisti Turkille sodan 8.10.1912. Muut kolme liittolaista hyppäsivät mukaan 17.10. Alkumenestys oli huomattava; Skopje ja Saloniki vallattiin. Aselevosta sovittiin 3. joulukuuta. Turkki lähti mukaan rauhanneuvotteluihin, joiden seurauksena Albania sai itsenäisyyden ja Turkki luopui Euroopan puoleisista alueistaan Dardanelleja ja Konstantinnopolia lukuun ottamatta. Neuvotteluissa ei kuitenkaan päästy lopulliseen sopimukseen, vaan ne katkesivat 23.1.1913. Aselepo raukesi 3.2.1913 ja taistelut jatkuivat. Asioiden sotkemiseksi joissakin lähteissä kahden kuukauden tauon jälkeen jatkuneet taistelut lasketaan omaksi sodakseen nimellä Toinen Balkanin sota, jolloin vastaavasti myöhempi sota tunnetaan nimellä Kolmas Balkanin sota. Uudet taistelut päättyivät rauhaan 30.5.1913 jo aiemmin sovituin aluemuutoksin.

Vaan eipä aikaakaan, niin taas rytisi. Bulgaria oli tyytymätön rauhanneuvottelujen tuloksiin muiden maiden saatua reilusti enemmän hyötyä. 16.6.1913 Bulgaria hyökkäsi Serbiaan ja Kreikkaan. Montenegro riensi Serbian avuksi ja Turkki tuli sotkemaan pakkaa hyökkäämällä sekin Bulgariaan. Myös Romania riensi apajille. Toisen (tai kolmannen, laskutavasta riippuen) Balkanin sodan lopputulos oli odotettu, bulgaarit ottivat pahasti selkäänsä. Aselepo solmittiin 31. heinäkuuta ja seuranneessa rauhassa Bulgaria menetti suurimman osan Ensimmäisessä Balkanin sodassa saamistaan alueista. Montenegro, Serbia ja Kreikka jakoivat Bulgarian uudet alueet keskenään, mutta kiitos Venäjän tuen Bulgaria sai pitää osan itsellään. Romania sai Dobrudzan alueen Bulgarialta ja Albanian itsenäisyys vahvistettiin.


9. Sansibarin sota

Nykyisin Tansaniaan kuuluva Sansibarin saaristo oli, uskomatonta kyllä, arabimaa. Pääsaari Sansibar oli ollut omanilaisten sulttaanien hallinnassa vuodesta 1698. Samalla se toimi myös arabien orjakaupan keskuksena, mikäli tämä nykyään poliittisesti epäkorrekti totuus sopii paljastaa. Britit olivat tapansa mukaan tunkeneet nokkansa joka paikkaan, niin Sansibariinkin, jossa heillä oli joltisenmoista vaikututusvaltaa sulttaanin touhuihin.

1896 entinen sulttaani heitti lusikkansa nurkkaan, mahdollisesti sitten vallan kaapanneen veljenpoikansa Khalid bin Bargashin suosiollisella avustuksella. Kuningatar Viktoria ei ollut huvittunut. Britannia esitti uhkavaatimuksen, mutta sulttaani kieltäytyi luopumasta vallasta. Aikarajan mentyä umpeen 27. elokuuta kello yhdeksän brittilaivasto avasi tykkitulen ja maihinnoussut merijalkaväki aloitti hyökkäyksen kohti sulttaanin palatsia. Sulttaani noudatti arabien perinteistä taktiikkaa ja juoksi karkuun ensimmäisen laukauksen kuultuaan. Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin Sansibar antautui.

Sodan lopputulos oli 500 kuollutta tai haavoittunutta sansibarilaista ja yksi haavoittunut britti. Tästä voidaan päätellä, että sansibarilaisilla ei ollut paljon käyttöä Gatling-konekivääreillään tai sitten tähtäys oli luokattoman huonoa. Sansibar jatkoi virallisesti sulttaanikuntana, mutta de facto siitä tuli Britannian siirtomaa.


8. Chinchasaarten sota

Etelä-Amerikan valtiot itsenäistyivät 1800-luvun alkupuolella Espanjan hallusta ja sekös espanjalaisia nyppi. Revanssihenki eli vielä pitkään ja niinpä tilaisuuden tullessa Espanja oli valmis yrittämään uudelleen jalansijaa maanosassa, mutta lievänä haittana oli Monroen oppi, jonka mukaan Yhdysvallat suojeli Etelä-Amerikkaa eurooppalaisilta valtapyrkimyksiltä.

Hyvä tekosyy tarjoutui 1863, jolloin Yhdysvallat olikin sopivasti sotkeutunut omaan sisällissotaansa. Perulaisessa pikkukaupungissa syntyi mellakka, jossa kaksi espanjalaista joutui tappeluun 40 perulaisen kanssa. Toinen espanjalaisista kuoli. Etelä-Amerikassa vierailulla ollut espanjalainen laivasto-osasto purjehti Peruun ja vaati hyvitystä. Kun hyvitystä ei tullut, osasto purjehti merelle ja valtasi guanon louhinnasta tunnetut Chinchasaaret. Linnunpaskan päällystämien, puolustamattomien saarten valtaaminen ei kuulosta kovin merkittävältä operaatiolta, mutta todellisuudessa kyseisten saarten guanotuotanto toi 60 % Perun valtion tuloista. Siinä sivussa Espanjan laivasto sulki Perun merkittävimmät satamat.

Muissa Etelä-Amerikan valtioissa nousivat antiespanjalaiset tunteet pintaan. Jo ennen sodanjulistusta Espanjan laivasto kärsi nöyryyttävän tappion Chilelle Papudon taistelussa 7. marraskuuta 1865. Peru ja Chile ryhtyivät sotaan Espanjaa vastaan seuraavan vuoden alussa. Ecuador liittyi mukaan tammikuun lopussa ja Bolivia (jolle kuului vielä tuolloin rannikkoa) maaliskuussa. Seurasi muutamia rannikkokaupunkien pommituksia ja pari laivastotaistelua, kunnes Espanjan laivasto vetäytyi tukialueen puuttuessa Filippiinien kautta emämaahan. Rauhansopimukset solmittiin toistakymmentä vuotta myöhemmin.


7. Italian-Kirkkovaltion sota

Italian yhdistyttyä pikkuvaltioista jäi maan keskelle vielä paavin hallitsema Kirkkovaltio. Yhdistymisen aikana Italia (siis lähinnä Sardinia) oli saanut tukea Ranskalta, eihän italialaisten sodankäynnistä ilman apuja olisi mitään tullutkaan. Kirkkovaltio jäi kuitenkin itsenäiseksi, koska siellä sattui olemaan ranskalainen varuskunta, joten italialaiset eivät uskaltaneet vallata sitä. Saksan-Ranskan sodan puhjettua 1870 Napoleon III kutsui Roomassa olleen varuskunnan kotimaahan hätiin, jolloin Italia päätti tarttua tilaisuuteen. Italian armeija ylitti Kirkkovaltion rajan, jolloin paavi koetti välttää verenvuodatusta ja komensi armeijansa vetäytymään Roomaan. Italialaiset piirittivät kaupungin, mutta eivät välittömästi uskaltaneet hyökätä, olihan heillä vain nelinkertainen ylivoima. Paavi päätti antautua, mutta vasta kun joukot olisivat kunnian nimisä esittäneet edes nimellistä vastarintaa. Kolmen tunnin tykistökeskityksen jälkeen Italian armeija marssi kaupunkiin. Taistelussa kaatui 19 paavin miestä ja 49 italialaista. Tämän sankarillisen esityksen ansiosta lähes jokaisessa italialaisessa kylässä on katu nimeltä via XX Settembre.


6. Suomen ja Iso-Britannian sota

Suomen liityttyä operaatio Barbarossaan länsiliittoutuneet suhtautuivat ymmärtäväisesti talvisodassa menetettyjen alueiden takaisinvaltaukseen, mutta varsin nihkeästi etenemiseen Neuvostoliitolle kuuluneille alueille. Britannia esitti epävirallisen uhkavaatimuksen etenemisen lopettamisesta. Valitettavasti Suomi ei aivan ehtinyt saavuttaa strategisia tavoitteitaan ennen brittien kärsivällisyyden loppumista, vaan britit julistivat sodan Suomen itsenäisyyspäivänä 1941. Suomen viimeiset hyökkäykset päättyivät vain muutamia päiviä tämän jälkeen. Kyseessä oli hyvin harvinaislaatuinen tapaus, jossa kaksi demokraattista maata on jopa virallisesti sodassa keskenään. Näitä ei maailmanhistoriassa ole kovin montaa tapahtunut ja useimmissa niissä ainakaan toinen maista ei ole ollut aito demokratia tai sitten sotaa ei ole julistettu eikä taisteluja käyty.

Taisteluja ei varsinaisesti käyty Suomen ja Iso-Britannian välilläkään. Noloa asiassa oli se, että britit kyllä hyökkäsivät kertaalleen Suomen maaperälle, mutta tekivät sen jo 31.7.1941 eli yli neljä kuukautta ennen sodanjulistusta. Brittiläiseltä lentotukialukselta lähtenyt lentokoneosasto pommitti Petsamon satamassa olleita saksalaisia ja suomalaisia laivoja ilman merkittävää menestystä - muutama uponnut pikkualus ja kaksi alasammuttua lentokonetta. Britit menettivät 16 lentokonetta ja seitsemän lentäjää kaatui.

Sodan jälkeen suomalaiset olivat tyytyväisiä siihen, että britit olivat julistaneet sodan. Sen ansiosta valvontakomissioon saatiin brittijäseniä. Itse asiassa joitakin suomalaisia harmitti se, että amerikkalaiset eivät olleet ryhtyneet sotaan, valvontakomission koostumus olisi ollut tällöin vielä suosiollisempi.


5. Espanjan-Amerikan sota

Espanja oli menettänyt suurimman osan siirtomaistaan 1800-luvun alkupuolella. Merkittävimmät jäljelle jääneet olivat Kuuba ja Filippiinit, joissa molemmissa kapinalliset kävivät sissisotaa itsenäisyyden puolesta 1800-luvun lopulla. Vuonna 1898 Kuuban kapinalliset saivat autonomian. Reilu viikko tämän jälkeen amerikkalainen taistelulaiva USS Maine räjähti taivaan tuuliin Havannan satamassa. Räjähdyksen syy jäi epäselväksi. Yhdysvaltain lehdistö, mediamogulit Joseph Pulizer ja William Randolph Hearst etunenässä, syytti espanjalaisia. Hearst lähetti toimittajansa Kuubaan. Tämä reportoi, että olosuhteet eivät vaikuttaneet sotaisilta. Hearstin väitetään vastanneen, että sinun hommasi on toimittaa jutut ja valokuvat, hän kyllä järjestää sodan.

Osin lehdistön painostuksen jälkeen Yhdysvaltain kongressi ryhtyi käsittelemään asiaa ja vaati Espanjaa vetäytymään Kuubasta. Espanjalle tuli pupu pöksyyn. Hätäpäissään espanjalaiset julistivat diplomaattisuhteet katkaistuksi. Tällöin kongressi, tätä iloisesti tekosyynä käyttäen, julisti Kuuban merisaartoon. Kaksi päivää myöhemmin Espanja julisti sodan ja kongressi totesi asiaintilan 25.4.1898 kaksi päivää tämän jälkeen.

Itse sodassa kävi kuten odottaa sopi. Filippiineillä ja Kuubassa käytyjen taistelujen jälkeen Espanja nöyrtyi ja vihollisuudet päättyivät 12.8.1898. Kuuban itsenäisyys tunnustettiin, Filippiinit, Puerto Rico ja Guam siirtyivät Yhdysvaltain hallintaan.


4. Sikasota

Kanada kuului vielä 1800-luvulla varsin kiinteästi brittiläiseen imperiumiin. Sen ja Yhdysvaltojen välinen raja Vancouverin saaristossa oli kulultaan hieman epäselvä, koska Oregonin sopimuksessa vuonna 1846 raja määrättiin kulkevaksi Juan de Fucan salmea pitkin. Ongelma syntyi siitä, että salmessa ovat San Juanin saaret eikä sopimus määrittänyt, kummalta puolelta niitä raja kulkee.

15.6.1859 amerikkalainen maanviljelijä Cutler, joka oli muuttanut saarelle, havaitsi suuren sian tonkivan puutarhaansa. Raivostuneena hän ampui possun. Sika puolestaan kuului niin ikään saarella asuvalle irlantilaiselle, joka oli kanadalaisen, legendaarisen Hudson Bay Companyn palveluksessa. Miehet eivät päässeet sopimukseen korvauksista ja britit uhkasivat pidättää Cutlerin. Amerikkalaiset lähettivät joukkoja saarelle suojellakseen uudisasukkaita. Britit vastasivat lähettämällä laivasto-osaston.

Tilanne alkoi kärjistyä huolestuttavasti, mutta ennen laukaustenvaihtoa diplomaatit saivat asiat järjestykseen. Sovittiin, että molemmat osapuolet vähentävät saarella olevien joukkojensa määrän 100 mieheen ja pysyvät tiukasti omilla alueillaan. Vuosien varrella tilanne rauhoittui ja joukot vierailivat toistensa luona pitäen hauskaa. Vasta 1872 rajasta päästiin sopimukseen ja San Juanin saari katsottiin Yhdysvaltain alueeksi.


3. Kulkukoirasota

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kreikan ja Bulgarian väliset suhteet olivat ymmärrettävistä syistä jännittyneet. Rajavartioiden välillä sattui pikkukahakoita aina silloin tällöin. Lopulta 22. lokakuuta 1925 nähtiin onnettomien yhteensattumien summa. Eräällä kreikkalaisella rajavartijalla oli lemmikkikoira, joka sattui karkaamaan Bulgarian puolelle rajaa. Sotilas seurasi perässä ja bulgarialaiset rajavartijat ampuivat hänet. Kostoksi Kreikka hyökkäsi Bulgariaan yrittäen miehittää Petrichin rajakaupungin vaadittuaan sitä ennen rangaistusta tekijöille, anteeksipyyntöä ja rahallista korvausta (rajavartijasta, ei koirasta). Kansainliitto vaati Kreikan vetäytymistä ja kumma kyllä, Kreikka suostui. Niitä harvoja kertoja, kun kyseinen pulju sai jotain hyödyllistä aikaan. Bulgarian armeija kärsi tusinan miehen tappiot Kreikan menetysten ollessa kymmenkertaiset. Viitisenkymmentä bulgarialaista siviiliä kuoli.


2. Jalkapallosota

El Salvadorin ja Hondurasin väliset suhteet olivat 1960-luvun lopulla kovasti jännittyneet. Honduras oli asukasluvultaan pienempi, mutta pinta-alaltaan yli viisinkertainen. Maassa asui yli kolmesataatuhatta elsalvadorilaista vierastyöläistä. Honduras sääti lain, jonka mukaan ulkomaalaiset maanviljelijät menettivät maansa. Tuhansia elsalvadorilaisia joutui poistumaan takaisin kotimaahansa.

Samaan aikaan Keski- ja Pohjois-Amerikan alueen neljä karsintalohkoa alueen ainoasta paikasta (isäntämaa Meksikon lisäksi) jalkapallon vuoden 1970 MM-kisoihin oli täydessä vauhdissa. Kuinka ollakaan, El Salvador ja Honduras voittivat molemmat omat lohkonsa ja päätyivät vastakkain välierävaiheessa. Välierät käytiin kaksiosaisena otteluna ja enemmän pisteitä kerännyt joukkue selviäisi finaaliin, maalierolla ei ollut merkitystä. Ensimmäinen ottelu käytiin 8. kesäkuuta 1969 Hondurasissa isäntämaan voittaessa 1-0. Toisessa ottelussa El Salvadorissa viikkoa myöhemmin osat vaihtuivat, tällä kertaa numerot olivat 3-0. Molempien ottelujen jälkeen puhkesi mellakoita. Seurasi play-off puolueettomalla maaperällä Meksikossa. 26. kesäkuuta peli oli tasan varsinaisen peliajan päättyessä, mutta jatkoajan jälkeen taululla komeilivat lukemat 3-2 El Salvadorille.

Samana päivänä El Salvador katkaisi suhteensa Hondurasiin, perusteena "Hondurasin haluttomuus puuttua elsalvadorilaisille tapahtuneisiin epäoikeudenmukaisuuksiin". Saman tien alkoivat rajakahakat.

Varsinaiset sotatoimet alkoivat 14. heinäkuuta El Salvadorin ilmavoimien hyökätessä Hondurasiin. Iskuja seurasi maavoimien hyökkäys ja El Salvador onnistui valtaamaan vähäisiä alueita. Hondurasilaiset voittivat kuitenkin pian ilmaherruuden ja iskivät huoltoyhteyksien kimppuun. Tarviketoimitusten tyrehtyessä hyökkäys pysähtyi. Amerikan valtioiden järjestö OAS neuvotteli tulitauon 18. heinäkuuta ja kaksi päivää myöhemmin taistelut taukosivat lopullisesti.

Historiallisesti sota oli merkittävä siinä mielessä, että se oli viimeinen kerta, kun mäntämoottorihävittäjät kävivät keskinäisiä ilmataisteluja. 25 vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen F-51 Mustangit ja F-4U Corsairit näkivät vielä kerran toimintaa. Hondurasilainen kapteeni Fernando Soto saavutti Corsairillaan peräti kolme ilmavoittoa yhdessä päivässä yhden alasammutuista koneista ollessa Mustang.

Sodassa menehtyi noin kolmetuhatta ihmistä, suurin osa siviilejä. Virallinen rauhansopimus allekirjoitettiin vasta 1980 ja rajasopimus 1992.

Entä miten karsintafinaalissa sitten kävi? El Salvador kohtasi Haitin syyskuussa kahdesti, voittaen vieraissa ja häviten kotona. Taas uusinta puolueettomalla maaperällä, jonka El Salvador voitti ja selvisi seuraavan vuoden MM-kisoihin. Itse kisoissa maa olikin sitten heittopussi häviten kaikki kolme alkulohkopeliään tekemättä maalin maalia.


1. Sota Jenkinsin korvasta

Vuonna 1731 Espanjan rannikkovartiosto pysäytti brittiläisen kapteeni Robert Jenkinsin prikin lähellä Kuuban rannikkoa ja nousi tekemään tarkistusta. Vartijat syyttivät Jenkinsiä merirosvouksesta ja seuranneessa hulabaloossa Jenkinsiltä leikattiin vasen korva irti. Espanjalaisten päällikkö meni vielä uhoamaan, että sama tapahtuisi Englannin kuninkaalle, mikäli tämä jäisi kiinni salakuljetuksesta.

Sitten kului seitsemän vuotta. Britannian ja Espanjan välien kiristyessä tarvittiin jokin hyvä tekosyy ja joku muisti tapauksen. Jenkins määrättiin tekemään välikohtauksesta selvitys parlamentin edessä. Mies esitteli silvottua korvaansa (purkkiin säilöttynä) ja tämä tapaus katsottiin casus bellin arvoiseksi loukkaukseksi Britanniaa kohtaan. Sota Espanjaa vastaan julistettiin 23. lokakuuta 1739. Kolme vuotta myöhemmin sota muuttui osaksi Itävallan perimyssotaa, joka päättyi 1748. Melkoinen sotku yhdestä korvalehdestä.

Jenkins itse sai komentoonsa Brittiläisen Itä-Intian kauppakomppanian omistaman laivan 1740-luvun alussa. Sen jälkeen mies katosi historian hämärään.