Toisen maailmansodan joulukuuset

Armeijaslangissa joulukuuseksi tavattiin ainakin entisaikaan nimittää heppua, joka koristautuu erilaisin kunnia-, koulutushaara- ja taitomerkein. Vaikka ansiotta ei tietenkään merkkejä kanneta, koristautumishalukkaille irvaillaan vähintäänkin selän takana. Monet ansioituneet sotilaat eivät liiemmin leveile, esimerkiksi sotamarsalkka Gerd von Rundstedt piti kuulemma kunniamerkkejä vain silloin kun erikseen käskettiin eikä aina silloinkaan.

Tässä yksikössä ei sitten olla mitään joulukuusia, ilmoitti upseerikokelas jakaessaan meille ykkösluokan ampumamerkit peruskoulutuskaudella. Näitä pidätte vain siihen asti, että olette ansainneet koulutushaaramerkkinne. Eikä pidettykään. Aina siihen asti kunnes tupakaveri kertoi kokemuksensa. Oli nähnyt viikonloppulomalla rakuunan jolla oli kolmannen luokan kuntomerkki. Sellaisen sai juoksemalla 2600 metriä Cooperissa, mille nauroimme räkäisesti. Eihän muita kuin ykkösluokan merkkejä edes jaettu, mutta kuulemma sotkusta sai niitä ostaa. Hymyt hyytyivät kun tarina jatkui. Molemmat olivat vonganneet samaa naista ja tämä kolmannen luokan hevosmies oli vienyt voiton, naiset kun harakoiden tapaan ovat kiiltävän perään. Tupakaverilla taas oli tyhjä rintamus, kun ykkösluokan kunto- ja ampumamerkkejä oli kielletty pitämästä. Eikä koulutushaaramerkki tietenkään sanonut vosulle mitään. Siitä eteenpäin me pojat pistettiin merkit rintataskuun lomille lähtiessä ja kasarmin portin jäätyä taakse ruuvailtiin pillumagneetit rintaan.

Mutta asiaan. Tämä kirjoitus ei käsittele mitään sudenpentujen taitomerkkejä, vaan ihan oikeaa rautaa eli korkeimpia mahdollisia kunniamerkkejä. Joka armeijassa - jopa Italian - oli sankarinsa, jotka saivat enemmän kuin muut. Tässä kymmenen eri maata ja niistä jokaisesta esittelyssä yksi komeimmin koristeltu toisen maailmansodan aikainen rintamasotilas.

10. Japani: Saburo Sakai
Aloitetaan heti poikkeuksella. Saburo Sakai ei saanut ainuttakaan kunniamerkkiä, koska japanilaisiin tapoihin ei kuulu palkita eloonjääneitä. Laivaston hävittäjälentäjä Sakai ei ole edes eniten ilmavoittoja saavuttanut japanilainen; hänen noin 64 ilmavoittoaan oikeuttavat listalla viidenteen (tilastot vaihtelevat) sijaan. Sakai liittyi Japanin laivastoon 16-vuotiaana 1933 ja valmistui lentäjäksi luokkansa parhaana opiskelijana 1937. Hän lensi Zero-hävittäjää Kiinan taisteluissa ja sittemmin toisen maailmansodan alettua Filippiineillä, Indonesiassa ja Uudessa-Guineassa. Elokuussa 1942 Sakailla oli jo kymmenittäin ilmavoittoja, kun hän haavoittui vaikeasti Guadalcanalilla. Toinen silmä täysin sokeana, toinen heikentyneenä, vasen puoli ruumiista halvaantuneena, käsi ja jalka haavoittuneena hän onnistui palaamaan taistelusta tukikohtaansa. Japanissa hänet leikattiin, mutta toinen silmä jäi sokeaksi. Alkuvuodesta 1943 hänet määrättiin kouluttajaksi, mutta sotatilanteen heikennyttyä puolisokea mies komennettiin takaisin rintamalle 1944. Huolimatta fyysisistä rajoitteistaan Sakai onnistui yhä ampumaan alas vihollisia, vaikka lensikin uudenaikaisia vihollishävittäjiä vastaan vanhentuneella Zerollaan. Sodan päättyessä hänet oli ylennetty aliluutnantiksi - harvinaislaatuinen tapaus luokkatietoisessa Japanin laivastossa. Elämäkerrassaan Samurai Sakai sanoi yhä olevansa valmis lentämään kymmenen vuoden tauon jälkeen, jos kommunistiset voimat uhkaavat Japania. Hänen myöhempi elämänsä osoitti, että vihollisista voi tulla ystäviä. Sakai lähetti tyttärensä opiskelemaan USA:han, jossa tämä meni naimisiin ja Sakain lapsenlapset ovat amerikkalaisia. Mies itse kuoli 2000 oltuaan USA:n sotilastukikohdassa järjestettyjen illallisten kunniavieraana.

9. Hollanti: Erik Hazelhoff Roelfzema
Hollanti ei paljon ehtinyt pistää Saksalle kampoihin 1940. Yksi sen sotilaista oli nuori Hazelhoff, joka liittyi vastarintaliikkeeseen pian miehityksen jälkeen. Seuraavana vuonna hän onnistui pakenemaan sveitsiläisen (!) kauppalaivan mukana Englantiin, jossa hän liittyi Hollannin pakolaisarmeijaan toimien aluksi vastarintaliikkeen agenttien yhteysmiehenä. Hän teki viisitoista tiedustelumatkaa pikkuveneillä Hollannin rannikolle. Turhautuneena tehottomaan toimintaan hän liittyi RAF:aan, jossa hänet koulutettiin Mosquito-pilotiksi. Hän lensi 72 taistelulentoa ja sai Lentoansioristin sekä Hollannin korkeimman sotilaskunniamerkin, Vilhelmin mitalin. Sodan lopussa hänet nimitettiin kuningatar Vilhelmiinan adjutantiksi. Tässä tehtävässä Hazelhoff lensi konetta, jolla maanpaossa ollut kuningasperhe palasi Hollantiin. Hänen elämästään tehtiin elokuva 1977, pääosassa Rutger Hauer ja ohjaajana myöhemmin Hollywoodissa mainetta niittänyt Paul Verhoeven.

8. Norja: Gunnar Sönsteby
Tätä nykyä 93-vuotias Sönsteby on tämän listan henkilöistä ainoa, joka on yhä elossa. Saksalaisten miehittäessä Norjan hän taisteli Oslon ympäristössä liittyen sittemmin vastarintaliikkeeseen. Käytyään sabotaasikoulutuksessa Englannissa hänet lähetettiin takaisin Norjaan, jossa hän otti osaa useisiin iskuihin. Ansioistaan vastarintaliikkeen johdossa ja henkilökohtaisesta urheudestaan hän on ainoa, joka on saanut Norjan korkeimman sotilaskunniamerkin Krigskorsetin kolmesti. Sönsteby ikuistettiin valkokankaalle muutama vuosi sitten sivuhahmona elokuvassa Max Manus.

7. Ranska: Pierre Clostermann
Ranskalaisten kunniamerkkijärjestelmä on tolkuton sekamelska, jossa ei vapaudesta, veljeydestä eikä etenkään tasa-arvoisuudesta ole tietoakaan kunniamerkkiluokkien ollessa yleensä sotilasarvoon sidottuja. Tunnetuin taistelussa esitetystä urheudesta myönnettävä kunniamerkki on Croix de Guerre, joita myönnettiin toisessa maailmansodassa tuhansittain. Mikäli sotilas mainittiin päiväkäskyssä, hän sai kunniamerkkiinsä lisää koristeita. Vapaan Ranskan joukoissa lentänyt hävittäjäpilotti Clostermann sai näitä eniten, yhteensä 19 kappaletta. 23 ilmavoittoa saavuttanut Clostermann tunnetaan parhaiten pian sodan jälkeen ilmestyneestä ilmailukirjallisuuden klassikostaan Suuri sirkus.

6. Italia: Luigi Durand de la Penne
Italialainen sotilasteknologia on kautta aikain ollut edistyksellistä ja innovatiivista. Italian sotataidossa on puolestaan perinteisesti ollut pielessä vain kolme asiaa: strategia, taktiikka ja taistelutaito. Nille, jotka ovat osoittaneet näistä poikkeavaa toimintaa, on ollut tapana myöntää Kultainen mitali sotilaallisesta urhoollisuudesta. Eräs italialaisen teknologian neronleimauksista oli pienoissukellusvene eli ihmistorpedo, possuksi kutsuttu vekotin. Luigi Durand de la Penne oli 27-vuotias laivaston yliluutnantti, joka valittiin johtamaan pienoissukellusveneillä tehtyä hyökkäystä Aleksandrian satamassa majailevia brittien taistelulaivoja vastaan. Kolme "possua", kukin kahta sammakkomiestä kantaen, livahti sataman suojaverkon ali. De la Penne joutui jättämään räjähdyspanokset HMS Valiantin alapuolelle pohjaan possun juututtua kiinni mutaan, mutta jäi vangiksi jouduttuaan nousemaan pintaan. Laivan kannella hän odotti, kunnes räjähdykseen oli kymmenen minuuttia aikaa ja ilmoitti sitten laivan kapteenille odotettavissa olevasta räjähdyksestä kehottaen evakuoimaan laivan. Kommodori Morgan vaati tietää räjähdyspanoksen paikan, mutta de la Penne kieltäytyi kertomasta. Hän tiesi, että laiva ehtisi siirtyä pakoon ja antoi brittien ymmärtää panoksen olevan kiinnitettynä runkoon. Päällikkö kieltäytyi evakuoimasta eikä de la Penne taipunut oman kuolemansa uhallakaan. Laiva upposi, mutta matalaan veteen ja kyettiin korjaamaan toimintakuntoiseksi vuodessa. De la Penne jäi sotavangiksi, mutta siirtyi liittoutuneiden palvelukseen Italian vaihdettua puolta. Sodan jälkeen hän sai maansa korkeimman kunniamerkin Aleksandrian hyökkäyksestä. Medaglia d'Oron kiinnittäjänä piti olla kruununprinssi Umberto, mutta vara-amiraaliksi ylennetty entinen vihollinen Charles Morgan pyysi ja sai kunnian toimia tässä tehtävässä.

5. Neuvostoliitto: Aleksandr Pokryshkin
Neuvostoliiton sankarin arvonimi ja sen merkkinä kultainen tähti myönnettiin 12745 henkilölle. 101 sai sen kahdesti, kolme kolmesti ja kaksi neljästi. Kaksi viimeistä olivat marsalkka Zukov ja synttärilahjoiksi tähtiä itselleen myönnellyt Leonid Breznev. Kolmesti tähden saaneista yksi oli marsalkka Budjennyi ja kaksi muuta hävittäjä-ässiä, Pokryshkinin ohella Ivan Kozedub. Näistä kahdesta Pokryshkin sai Leninin kunniamerkin kuudesti Kozedubin joutuessa tyytymään kahteen, joten häntä voi pitää ansioituneempana, vaikka Kozedub johtikin ilmavoitoissa 62-59. Ensimmäisen ilmavoittonsa Pokryshkin sai jo Operaatio Barbarossan toisena päivänä, vaikka ensimmäisenäkin hän oli ampunut koneen alas - kyseessä sattui olemaan Sukhoi Su-2 kevyt pommittaja, joka oli vielä niin salainen etteivät neuvostopilotit tienneet sen olemassaolosta vaan luulivat viholliseksi. Viikkoa myöhemmin hänet ammuttiin alas linjojen takana ja julistettiin kuolleeksi, mutta niin vain mies kömpi takaisin omien puolelle etenevien saksalaisten keskeltä. 1944 Pokryshkin asetettiin lentokieltoon sankarin säästämiseksi, mutta hän asiasta vähät välitti ja jatkoi lentämistä. Sodan jälkeen hän yleni ilmavoimien marsalkaksi, joskin hänen tehtävänsä olivat arvoon nähden alempia.

4. Suomi: Martti Aho
Toisen luokan Mannerheim-risti myönnettiin kaikkiaan 191 sotilaalle, neljälle kahdesti. Näistä neljästä kaksi oli Suomen ilmavoimien menestyksekkäintä hävittäjä-ässää Ilmari Juutilainen ja Hans Wind, kolmas divisioonankomentaja Aaro Pajari. Tuntemattomin nelikosta on epäilemättä Martti Aho. Hänet on kuitenkin nostettu tässä esiin siksi, että Mannerheim-ristien saajista Ahon meriitit ovat tietyssä kohdassa merkittävämmät kuin kummallakaan hävittäjä-ässällä. Mannerheim-risti luotiin talvisodan jälkeen, mutta niitä alettiin myöntää vasta jatkosodan ansioista. Välirauhan aikana tehtiin kuitenkin satoja esityksiä Mannerheim-ristin saajiksi. Myöhemmistä kaksinkertaisista ritareista heidän joukossaan olivat ainoastaan Aho ja Pajari, joista Pajari ei ollut etulinjan taistelija eikä siksi tähän listaan valittavissa. Kapteeni Aho oli talvisodassa aluksi komppanianpäällikkö, sitten pataljoonankomentaja ja johti sodan lopussa kahta vahvistettua pataljoonaa Laatokan koillispuolella Pitkärannan taisteluissa. Melkoinen suoritus, kun vielä huomioi hänen ehtineen haavoittua kahdesti. Jatkosodassa majuri Aho toimi alussa JR 50:n komentajana - aika harvinainen tehtävä majurille - ja hänelle myönnettiin Mannerheim-risti nro 52 1.3.1942, tuolloin jo everstiluutnantiksi ylennettynä. Toinen risti tuli Lapin sodan ansioista 16.10.1944. Kesän suurhyökkäyksen aikana Aho oli ylennetty everstiksi ja haavoittunut Ihantalassa vajaa viikko myöhemmin.

3. Yhdysvallat: Audie Murphy
Harva voi kehua näytelleensä itseään omassa elämäkertafilmissään, mutta tämä mies voi. Pearl Harborin jälkeen Murphy yritti värväytyä, mutta 17-vuotias hylättiin aluksi alaikäisenä. Uudella yrityksellä seuraavana vuonna 18-vuotiaana sekä merijalkaväki, laskuvarjojääkärit että laivasto hylkäsivät nuorukaisen vain 167-senttisenä ja 50-kiloisena. Lopulta armeija hyväksyi ja Murphy pääsi tositoimiin Sisilian maihinnousussa 1943. Vuotta myöhemmin hän ansaitsi Ranskassa Kongressin kunniamitalin, USA:n korkeimman kunniamerkin ja sittemmin kenttäylennyksen upseeriksi. Kaikkiaan Murphy sai 33 yhdysvaltalaista kunniamerkkiä (mm. kaksi Hopeatähteä, kaksi Pronssitähteä ja kolme Purppurasydäntä) ja muutamia ulkomaisia (mm. Croix de Guerren). Sodan päättyessä hän ei ollut vielä täyttänyt 21 vuotta. Sodan jälkeen Murphy kirjoitti muistelmansa ja ryhtyi näyttelijäksi, jolloin hän sai kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen esittää itseään elämäkertaansa perustuvassa elokuvassa To Hell and Back.

2. Iso-Britannia: Charles Upham
Ison-Britannian ja Kansainyhteisön korkein mahdollinen kunniamerkki on Viktorian risti, joita myönnettiin toisessa maailmansodassa 181 sotilaalle. Uusiseelantilainen Upham oli ainoa, joka sai sen kahdesti. Ensimmäisen kerran hän sai sen vänrikkinä Kreetan taistelussa ja toistamiseen kapteenina 1945 ansioistaan vuoden 1942 Egyptin taisteluissa. Jälkimmäisellä kerralla Upham oli haavoittunut johdettuaan hyökkäystä ja tuhottuaan henkilökohtaisesti saksalaispanssarivaunun. Kun haavat oli hoidettu rykmentin sidontapaikalla, Upham palasi johtamaan komppaniaansa saksalaisten vastahyökkäyksessä. Komppania piti asemansa, kunnes sen vahvuus oli supistunut kuuteen mieheen, jolloin ylivoimaiset viholliset valtasivat asemat ja Upham jäi vangiksi. Useiden karkausyritysten jälkeen hänet siirrettiin pahamaineiseen Colditzin linnaan, jossa hän vapautui sotavankeudesta amerikkalaisten vallattua sen sodan loppuvaiheissa. Upham murtautui tällöin linnan asevarastoon, varustautui ja lähti metsästämään saksalaisia omin päin. Sodan jälkeen Upham palasi kotimaahansa, jossa hänen hyväkseen järjestettiin keräys. Keräyksen tuotoilla oli tarkoitus ostaa Uphamille maatila, mutta hän lahjoitti rahat hyväntekeväisyyteen ja osti maatilan velaksi. Väitetään, että koko loppuelämänsä aikana hän ei sallinut yhtäkään saksalaisvalmisteista autoa tiluksilleen.

1. Saksa: Hans-Ulrich Rudel
Natsi-Saksan merkittävin kunniamerkki oli Rautaristin ritariristi. Sen sai kaikkiaan 7365 sotilasta, joista 890 kahdesti (tammenlehvä), 160 kolmesti (miekat) ja 27 neljästi (timantit). Vain kerran se myönnettiin viidennen kerran, josta merkkinä tammenlehvät kullattiin. Hans-Ulrich Rudelin ansiolista on liian pitkä suorasanaisesti kerrottuna, se on pakko esittää luettelona suurimmaksi osaksi hänestä kirjoitettua Stuka-lentäjä -kirjaa lainaten:
- 2530 sotalentoa
- 519 tuhottua panssarivaunua
- yksi upotettu taistelulaiva
- kaksi upotettua risteilijää
- yksi upotettu hävittäjä
- 70 upotettua maihinnousualusta
- neljä tuhottua panssarijunaa
- useita tuhottuja siltoja
- yli 800 tuhottua maakulkuneuvoa
- yli 150 tuhottua tykki-, pst- tai it-asemaa
- yhdeksän ilmavoittoa
- tuli 32 kertaa alasammutuksi
- pelasti kuusi miehistöä vihollisen selustasta Stukansa kyytiin
- haavoittui viidesti
- Stalin lupasi 100 000 ruplan palkkion Rudelista
- maaliskuussa 1945 palasi lentämään, vaikka oli edellisessä kuussa menettänyt toisen jalkansa polven alapuolelta tultuaan alasammutuksi ja tuhosi yksijalkaisenakin vielä 26 panssarivaunua.
Sodan jälkeen sisukas eversti jatkoi tyylillään ja kiipesi mm. läntisen pallonpuoliskon korkeimman vuoren Aconcaguan huipulle. Siinä sivussa hän aiheutti muutamia pienimuotoisia skandaaleja natsiyhteyksillään. Rudelin hautajaisissa 1982 kaksi suihkuhävittäjää teki ylilennon, mutta ymmärrettävistä syistä Bundeswehrin upseerit väittivät sen tapahtuneen sattumalta.