Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


torstai 29. joulukuuta 2011

Korea dynastia

Rakkaan Johtajan, Kim Jong-Ilin heitettyä lusikkansa junanvaununsa nurkkaan Rakastetuksi seuraajaksi nimitettiin hänen nuorin poikansa Kim Jong-un. Tämä tarkoittaa sitä, että Kimien dynastia on nyt hallinnut Pohjois-Koreaa jo kolmen sukupolven ja yli kuudenkymmenen vuoden ajan, mikä ylittää monen virallisenkin kuningassuvun saavutuksen.

Uusi johtaja Kim Jong-un on vielä salaperäisempi kuin edeltäjänsä. Isoisä Kim Il-sung oli julkinen hahmo jo ennen Pohjois-Korean syntymistä ja siksi hänestä tiedetään suhteellisenkin paljon. Isä Kim Jong-il oli Korean jaon tapahtuessa muutaman vuoden ikäinen pikkupoika. Hänestä kasvatettiin määrätietoisesti Suuren Johtajan seuraajaa parinkymmenen vuoden ajan. 80-luvulta lähtien tuleva johtaja esiintyi julkisuudessa jonkin verran ja salaperäisyyden verhosta huolimatta hänestä tiedettiin edes jotakin valtaannousun tapahtuessa 1994. Sen jälkeen varmojen tietojen määrä ei liiemmin kasvanut, sen sijaan tiedettiin kyllä varmasti että maa oli tiukasti hänen rautahansikkaassaan pakollisten puhdistusten oltua ohi.

Kun Kim Jong-un pääsi muutama vuosi sitten seuraajan asemaan, hänestä tunnettiin lännessä vain yksi ainoa, 11-vuotiaana otettu valokuva. Paljastui, että hän - mitä todennäköisimmin - oli käynyt Sveitsissä yksityiskoulua parin vuoden ajan 14-15 vuoden iässä salanimellä Pak Chol ja piti koripallosta. Paljon muuta ei tiedettykään. Eikä tilanne ole siitä liiemmin muuttunut.

Pohjois-Korea on maailman suljetuin valtio. Se on stalinismin viimeinen linnake. Se on ydinasevaltio. Sen armeija on maailman neljänneksi suurin. Mikäli kaikki koulutetut reservit kutsutaan palvelukseen, se on toiseksi suurin. Se on edelleen virallisesti sotatilassa eteläisen naapurinsa kanssa Korean sodan jäljiltä, vuoden 1953 raja on yhä vain aselepolinja. Aselepolinja on samalla maailman suurin elintasokuilu; asukasta kohti laskettu BKT on Etelä-Koreassa virallisten tilastojen mukaan noin 20-kertainen, todellisuudessa kukaan ei tiedä Pohjois-Korean oikeaa tilannetta. Etelässä eletään kehittyneen teollisuusvaltion yltäkylläisyydessä, pohjoisessa syödään ruohoa.

Sanalla sanoen Pohjois-Korean tilanne on räjähdysherkkä. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu lähivuosina. Ainoa, mistä ollaan yksimielisiä on se, että Kim Jong-un on avain. Pohjois-Korean tulevaisuus riippuu siitä, mitä hän on. Ei välttämättä siitä, mitä hän ajattelee, koska on vielä epäselvää missä määrin hän on maan todellinen johtaja. Periaatteessa mahdollisuuksia on neljä ja jokaisesta niistä seuraa erilainen skenaario.


1. Nukkehallitsija

On mahdollista, että Kim Jong-un olisi pelkkä nukkehallitsija ilman todellista valtaa. Hänen sijastaan valtaa käyttäisi joku muu, joko yksittäinen henkilö tai klikki. Tätä teoriaa puoltava seikka on lähinnä hänen kokemattomuutensa; hän ei ole tiettävästi koskaan tavannut ulkomaiden merkittäviä johtajia eikä ollut merkittävissä tehtävissä kotimaassaan. Voisiko edes Kim Jong-il antaa todellisen vallan näin kokemattomalle pojalle?

Paljon useampi seikka puhuu kuitenkin nukkehallitsija-teoriaa vastaan. Ensinnäkin, kuka tai ketkä olisivat sitten todellisia pomoja? Esimerkiksi maan virallinen valtionpäämies Kim Yong-nam on jo 83-vuotias ja lienee ollut lähinnä seremoniallinen hahmo vailla merkittävää valtaa. Armeijan vahva mies, 69-vuotias kenraali Ri Yong-ho? 81-vuotias pääministeri Choe Yong-rim? Todennäköisempi ratkaisu on salaperäinen puolustusvoimien poliittisen yleispoliittisen neuvoston varapuheenjohtaja, nousevana tähtenä pidetty kenraali Kim Jong-gak, mutta useimmin esitetty veikkaus de facto -johtajaksi on Kim Jong-Ilin lankomies Jang Sung-taek, 65-vuotias puolustusneuvoston varapuheenjohtaja. Vaatimattomalta kuulostavan tittelin ei pidä antaa hämätä, käytännössä se tarkoittaa Pohjois-Korean toiseksi vaikutusvaltaisinta asemaa, minkä vahvisti marssijärjestys Rakkaan Johtajan hautajaisissa. Merkittävin nukkehallitsija-teoriaa vastustava tosiasia on kuitenkin kysymys: miksi? Jos todellinen valta on jossain muualla kuin Kim Jong-unilla, mihin häntä sitten tarvittaisiin? Ainoa järjellinen syy olisi kansan pitäminen rauhallisena marionetin avulla ja on jotenkin vaikea uskoa, että se olisi tarpeellista, jos jollakulla yksittäisellä hahmolla tai valtaklikillä olisi langat tiukasti käsissään. Mitä kansa muka tekisi, marssisi kaduille pitämään mielenosoituksia? Ei onnistu. Pohjoiskorealaiset ovat käsittämättömän pahasti pihalla muun maailman tilanteesta. On sinänsä ymmärrettävää, että tiedotusvälineet pystytään kontrolloimaan ja ulkomaalaiskontaktit estämään, mutta vähintäänkin outoa että ulkomailla käyneiden pohjoiskorealaisten kertomukset eivät leviä. Maalla on sentään useita suurlähetystöjä, urheilijat ja taiteilijat käyvät kansainvälisillä areenoilla - pelaapa muutama maajoukkuefutari ulkomailla ammatikseen - ja on muitakin työkontakteja. Pohjoiskorealaiset rakentavat etenkin Afrikkaan monumentaalisia patsaita ja monet länsimaiset animaatiofilmit piirretään Pohjois-Koreassa. Toisaalta esigorbatsovilainen Neuvostoliitto oli avoin yhteiskunta Pohjois-Koreaan verrattuna eivätkä sielläkään neukut voineet uskoa millaista lännessä oli. Muistan lapsuudesta kun isän työkaveri meni naimisiin venäläisnaisen kanssa. Tämän päästyä muuttamaan Suomeen oli ensimmäisellä tavaratalokäynnillä tullut itku, kun hän ei voinut kerta kaikkiaan uskoa, että tavarat olivat kenen tahansa ostettavissa. Tähän suhteuttaen on täysin uskottavaa, että pohjoiskorealaiset luulevat oikeasti maansa olevan maailman edistynein. Valtion ote on niin vahva, että on vaikea uskoa, että nukkehallitsijaa tarvittaisiin. Joku vain nimitettäisiin pomoksi ja kaikki tuumaisivat että jaaha ja jatkaisivat entiseen malliin.

Toki on mahdollista, että valtataistelu on käynnissä kulissien takana ja Kim Jong-un on pihalla kuin lumiukko. Tällöin kyse olisi siitä, että isä olisi nimittänyt poikansa duuniin bona fide ja kenraalit olisivat nyökytelleet vieressä sisäänpäin hymyillen. Siinä tapauksessa nyt tapeltaisiin nurkan takana verissä päin ja muutaman kuukauden kuluttua joku olisi selvinnyt kukkulan kuninkaaksi, jolloin Kim voitaisiin hoidella nätisti niskalaukauksella tai mikä nyt korealainen tapa vastaavissa tilanteissa onkaan. Mitään merkkejä tällaisesta valtataistelusta ei kuitenkaan ole havaittu. Päinvastoin, esimerkiksi Ri Je-gangin yllättävä "onnettomuus" viime vuonna ja pääministeri Kim Yong-ilin syrjäyttäminen samoihin aikoihin viittaavat siihen, että valtataistelu seuraajasta käytiin jo Kim Jong-ilin eläessä.

Oletetaan kuitenkin, että Kim Jong-un olisi nukke. Tällöin vaihtoehtoja olisi kaksi: valta olisi jollain yksittäisellä henkilöllä (Jang?) tai sitten klikillä. Jälkimmäisessä tapauksessa valtataistelu olisi piakkoin edessä, ei ainakaan kovin nopeasti tule mieleen tilannetta jossa diktatuurissa mikään johtotroikka olisi pysynyt kovin kauan tasavertaisena ilman että joku olisi raivannut itsensä primus inter paresiksi - vai mitä, Zinovjevin ja Kamenevin haamut? Joka tapauksessa seuraus on yksi johtaja ja paluu vaihtoehtoihin, jotka on seuraavassa lueteltu numeroin 3 ja 4.


2. Siirtymäkausi

Maailman sivu monarkioissa nuoren kuninkaan astuessa valtaistuimelle hänen sijastaan on hallinnut varakuningas tai sijaishallitus siihen asti, kunnes uusi yksinvaltias on saavuttanut tietyn iän tai katsottu valmiiksi hallitsemaan. Tämä vaikuttaa hyvin todennäköiseltä vaihtoehdolta. Kim Jong-il saattoi olla mulkku, mutta ei hän hölmönä olisi selvinnyt. Voi olla, että hän päätti nimittää poikansa seuraajaksi ja lankonsa luotsaamaan häntä muutaman seuraavan vuoden. Tähän viittaa se, että lankomies ilmestyi kuvioihin merkittävänä pelurina pian sen jälkeen kun Kim Jong-ilin vanhin poika Kim Jong-nam tipahti vuosituhannen alussa pois seuraajaehdokkaiden listalta. Tällöin Rakkaan Johtajan oli täytynyt tajuta, että nuorimmainen (sivumennen sanoen, keskimmäinen poika Kim Jong-chul tipahti puh pah pelistä pois koska isä-Kim piti häntä liian naismaisena) ei todennäköisesti olisi vielä valmis hallitsemaan sitten kun hän itse päätyisi Suuren Johtajan viereen mausoleumiin. Siksi piti hankkia luottomies pojalle tutoriksi. Perinteisesti tällaisiin hommiin on nimitetty sukulainen, joten siinäkin mielessä Jang Sung-taek sopi tehtävään kuin chilipippuri kimchiin. Isä-Kimin velipuoli, aiemmin Suomen suurlähettiläänäkin ollut Kim Pyong-il on ilmeisesti joutunut epäsuosioon eikä häntä näkynyt hautajaisissa.

Tästä varsin todennäköisestä tilanteesta on kaksi vaihtoehtoa. Joko homma menee putkeen tai sitten ei. Putkeen meno tarkoittaa sitä, että sijaishallitsija siirtää aikanaan vallan vähitellen tai kertarysäyksellä Kim Jong-unille kuten isä suunnitteli. Ei-putkeen meno taas tarkoittaa sitä, että sijaishallitsija tekee oharit ja yrittää raivata kruununperijän pois tieltä, mikä ei olisi mitään uutta historiassa (soittaako Towerin prinssit kelloja?). Kenties isä-Kim varautui tähänkin pistämällä Jangia vahtimaan muita luottomiehiä, kuten kansallisen puolustusneuvoston varapuheenjohtaja O Kuk-ryolin. Tai sitten sijaishallitsija kuolee tai syrjäytetään kaappauksella ennen kuin kruununperijä on valmis, jolloin isot pojat leikkivät taas jonkin aikaa Kukkulan kuningasta.

Joka tapauksessa siirtymäkausi on siirtymäkausi ja siksi väliaikainen järjestely. Mikäli tällainen tilanne on kyseessä, niin tiedämme asiasta muutaman vuoden kuluttua enemmän. Lopputuloksena on taas kerran yksi absoluuttinen johtaja.


3. Tyranni

Kim Il-sung ja Kim Jong-il olivat tyranneja. Siksi on todennäköistä, että myös Pohjois-Korean seuraava johtaja noudattaa kaavaa. Oletetaan, että seuraaja on todellakin Kim Jong-un, mikä nyt todennäköisintä onkin. Jos Kim haluaa säilyttää valtansa, ainoa tapa siihen on jatkaa tyranniaa. Ei ole esimerkkiä hirmuhallitsijasta, joka olisi kyennyt uudistuksiin ja vallan säilyttämiseen. Toisaalta hän ei edes välttämättä halua uudistuksia. Pohjois-Korea voi jatkaa nykyisellä kaavallaan vaikka maailman tappiin, jos siellä estabilishmentin keskuudessa ei nouse riittävän vahvaa - ja typerää, koska se menettäisi etuoikeutensa onnistuessaan - oppositiota.

Kim Jong-unin tyranniutta puoltaa muutama sekä henkilöön että kulttuuriin liittyvä seikka. Henkilönä nuori Kim on esi-isiensä geeneillä varustettu eikä heitä voi ihmisystäviksi sanoa. Kimin persoonallisuudesta ei tiedetä juuri mitään, mutta hänen ulkomuotonsa kertoo jotakin. Tuollainen ylipaino - jotkut analyytikot epäilevät diabetesta ja korkeaa verenpainetta - jo alle kolmikymppisenä ei kerro ainakaan asketismista tai itsekurista, vaan ahneesta mukavuudenhalusta. Ei hyvä ennuste. Mitä taas Korean kulttuuriin tulee, niin demokraattisista perinteistä maata ei ainakaan voi syyttää. Tyypillinen itäaasialainen vanhempien (sekä iältään että asemaltaan) kunnioittaminen ja kyseenalaistamisen puute on hallitseva piirre. Inhimillisiä perinteitäkään ei ole liiemmin kunnioitettu. Vähän tunnettuja tosiasioita Koreasta ovat esimerkiksi seuraavat vähemmän hauskat yksityiskohdat:
1) Japanilaisten vankileirit toisen maailmansodan aikana olivat suurelta osin korealaisten vartioimia - eivätkä todellakaan erityisen miellyttäviä paikkoja.
2) Korean sota on niitä historian julmimpia, mitä tulee siviileihin ja sotavankeihin kohdistuviin rikoksiin.
3) Etelä-Koreankin demokratia on nuorta perua, aiemmat sotilashallitukset syyllistyivät käsittämättömiin julmuuksiin, jotka on suurelta osin pimitetty jälkimaailmalta. Esimerkiksi Jeju-saaren kapina vaati kymmeniätuhansia kuolleita ja julmuudet saivat SS:n näyttämään partioliikkeeltä. Koko juttua piiloteltiin aina vuoteen 2006 asti.

Jos Kim Jong-un on tyranni jo nyt, tulemme lähiaikoina näkemään sisäisiä puhdistuksia. Niin joutui jopa isä-Kim toimimaan, vaikka hänen seuraajuuttaan ehdittiin valmistella moninkertainen aika vuosia ja hän oli asemaansa valmis. Ulkomaailmalle todennäköinen seuraus tyranniudesta on se, että kaikki jatkuu ennallaan. Pohjois-Korea voi uhitella ohjuksillaan ja ydinaseillaan, mutta siitä ei seuraa mitään vakavampaa. Tyranni - ja mahdolliset valtataistelijat - tajuaa, että vanhentuneella aseistuksella, huonommalla teknologialla ja ilman liittolaisia tosimatsissa tulisi turpiin niin että tärisisi. Pohjois-Koreassa mennään vanhalla kaavalla, kansa kärsii nälästä ja kurjuudesta kuten aina. Ikävä juttu heidän kannaltaan.


4. Uudistaja
Jäljelle jää mielenkiintoisin vaihtoehto. Entäpä jos Kim Jong-un on uudistaja? Johtaja, joka yrittää joko muuttaa totalitaarisen järjestelmän tai jopa yhdistää Koreat rauhanomaisesti, jolloin seuraus on väistämättä Etelä-Korean kapitalistisen järjestelmän dominanssi.

Tätä vaihtoehtoa vastaan puhuvat edellä luetellut tyranniutta puoltavat näkökannat. Mikäli Kim - tai kuka tahansa vahva mies - haluaa säilyttää valtansa ja on järjissään, hän ei ryhdy uudistuksiin. Mikäli taas hän yrittää ryhtyä uudistuksiin tajuamatta mihin on rupeamassa, on hyvin todennäköistä että valtaklikki kykenee syrjäyttämään hänet, koska tällöin Kim ei ole riittävän fiksu suojautuakseen juonitteluja vastaan.

Mikäli Kim on uudistaja, on ilmeistä että hänen on täytettävä kaksi ehtoa: ensinnäkin hänen tulee olla riittävän fiksu kyetäkseen tukahduttamaan uudistuksia vastustavan opposition. Toiseksi hänen tulee haluta kansansa parasta, koska tämä kehitys johtaa mitä todennäköisimmin Koreoiden yhdistymiseen. Ollessaan riittävän fiksu Kim tajuaa, että se johtaa samalla hänen valtansa päättymiseen ja hänen on se hyväksyttävä.

Ensinnäkin Kimin fiksuus. Oletetaan, että Kim todellakin oli salaperäinen sveitsiläiskoulua käynyt Pak Chol. Tämä on varsin todennäköistä yhdennäköisyyden perusteella sekä siksi, että jotenkin kuulostaa varsin epätodennäköiseltä, että korealaisdiplomaattien lapsia lähetettäisiin ulkomaille hankkimaan epäilyttäviä vaikutteita vieläpä siten, että maksettaisiin kalliita lukukausimaksuja. Joka tapauksessa luokkatoverien kertoman mukaan Pak Chol ei ollut koulussa erityisen menestyvä, mikä on saanut analyytikot epäilemään hänen kyvykkyyttään selvitä Pohjois-Korean valtataisteluissa. Eräs seikka on kuitenkin jäänyt huomaamatta. Kim osasi ainakin aluksi heikosti opetuskieli saksaa, tosin kielitaito parani. Luokkatoverien kertoman mukaan hän menestyi koulussa keskinkertaisesti muissa oppiaineissa, mutta hyvin matematiikassa. Jos osaa opetuskieltä huonosti, niin luulisi eksaktissa aineessa menestymisen olevan mahdotonta. Niin se onkin, jos on heikot älynlahjat. Mutta fiksulle ihmiselle matematiikka on helppo oppiaine, vaikka sitä opiskelisi suahiliksi osaamatta sanaakaan. Ei tarvitse muuta kuin käyttää järkeään, mikä taas ei ole kielitaidosta kiinni. Näin ollen on todennäköistä, että Kim on hoksottimiltaan selvästi keskitason yläpuolella. Tätä puoltaa myös se, että eivät hänen isänsä ja isoisänsä voineet mitään taviksia olla, koska kykenivät nousemaan valtaan ja pysymään siellä. Genetiikka toimii, lisäksi on huomioitava että Kim on ilmeisen älykkään isän kolmesta pojasta se, jonka hän valitsi eli luultavasti fiksuin - etenkin kun kyseessä on nuorin poika, mikä on kaikissa kulttuureissa se epätodennäköisin vallanperijän asema.

Kimin uudistusmielisyyden puolesta puhuvat muutamat hänen harvoista julkisuuteen vuotaneista kommenteistaan. Hänen isänsä japanilainen sushi-kokki kertoi nuoren Kimin todenneen kerran: Tässä me olemme, pelaamme korista, ratsastamme, ajamme vesiskoottereilla ja pidämme hauskaa. Mutta entäpä tavallisten ihmisten elämä? Lisäksi hän mainitsi Kimin todenneen, että maan teollisuusteknologia on pahasti jälkeenjäänyttä. Toisaalta hän kertoo myös nuoremman Kimin olevan aivan samanlainen kuin isänsä. Mutta oliko sekin vain teeskentelyä - varmin keino tulla valituksi seuraajaksi on miellyttää edeltäjäänsä. Mikäli Kim on uudistaja, hän on tajunnut että ei kannata mennä sanomaan: Faija hei, minä haluaisin tuoda kapitalismin rakkaaseen kotimaahamme, vaan hän on teeskennellyt kilttiä poikaa.

Tuskin ulkomailla vietetyt opiskeluvuodet ovat jääneet vaikuttamatta. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Kim Jong-Ilin vanhimman pojan poika, 17-vuotias Kim Han-sol opiskelee UWC-koulussa Bosniassa ja hänen väitetään usein ilmaisseen internetissä tuntevansa syyllisyyttä perheensä osuudesta Pohjois-Korean tragediaan. Jos Kim Jong-uniiin tarttui vähänkin samanlaisia ajatuksia, seuraukset voivat olla erikoisia.

Mikäli Kim Jong-un haluaa toteuttaa uudistuksia, hänen on ensin kyettävä saavuttamaan isänsä ja isoisänsä veroinen valta-asema. Jos hän yrittää liian aikaisin, hänet syöstään vallasta. Siksi on luultavaa, että ainakin muutama seuraava vuosi mennään entiseen malliin. Jos sitten aikanaan uudistuksia tulee, ne saattavat edetä joko vähitellen tai samalla rytinävauhdilla kuin Saksojen tapauksessa. Lopputuloksena tulee kuitenkin olemaan yhdistynyt Korea.

Kummallista kyllä, Kim Jong-unin ollessa uudistaja hänen pahin ongelmansa ei ole sisä- vaan ulkopoliittinen. Yhdistynyt Korea ei näet ole kenenkään alueen valtapelurin etu. Alueen merkittävimmät tekijät ovat Koreaa neljältä suunnalta ympäröivät vallat: tärkeimpinä idässä Japani ja lännessä Kiina, vähän vähemmän merkityksellisinä pohjoisessa Venäjä ja etelässä Taiwan. Viidentenä on Yhdysvallat, jolla on lusikka joka sopassa ja melkein 30 000 sotilasta Etelä-Koreassa.

Vertailukohtaa Koreoiden yhdistymiselle on haettu Saksoista, mikä onkin hyvä analogia. Eroja on neljä oleellista:
1) Saksat eivät käyneet keskinäistä sotaa. Tosin tämän painolasti Koreoiden suhteessa vähenee koko ajan, koska nuorimmatkin sodan henkilökohtaisesti muistavat ovat jo yli kuusikymppisiä.
2) Elintasokuilu oli monin verroin pienempi.
3) Itä-Saksan väkiluku oli noin neljäsosa Länsi-Saksasta, kun taas Pohjois-Korean väkiluku on noin puolet Etelä-Koreasta.
4) Vanhan vitsin mukaan Itä-Saksassa oli kommunismin vastustajia saman verran kuin Kiinassa eli noin 15 miljoonaa. Tämä johtui siitä, että idässä tiedettiin aika tarkkaan, missä lännessä mennään. Nyt taas pohjoisessa ei liene kovin kummoista kuvaa siitä, miten hyvin asiat ovat etelässä.
Näistä eroista 2 ja 3 kertovat, että yhdistyminen tulee suhteessa paljon kalliimmaksi kuin Saksojen tapauksessa, 1 ja 4 taas kertovat että henkinen yhdistyminen lienee sekin vaikeampaa. Ongelmat ovat sitä luokkaa, että Etelä-Koreassa läheskään kaikki eivät toivo yhdistymistä.

Mikäli yhdistyminen kuitenkin tapahtuisi, seuraukset olisivat etenkin taloudellisesti merkittävät. Aluksi tietysti etelä kokisi melkoisen iskun, mutta vähitellen tilanne tasoittuisi. Itse asiassa ennen Korean sotaa maan pohjoisosa oli teollistunut ja etelää pidettiin takapajuisena maanviljelysalueena. Tapahtuisi ainakin seuraavaa:
1) Korean teollisuusmahti saisi halpatyövoimaa pohjoisesta
2) Seuraavan kymmenen vuoden aikana laadukas teollisuustuotanto moninkertaistuisi (muistelen jostain lukeneeni, että se kaupunki, jossa on eniten tekniikan tohtoreita koko maailmassa on Soul)
3) Etelän kansantaloutta rasittaneita sotilasmenoja voitaisiin leikata murto-osaan
4) Itä-Aasian geostrateginen tilanne heittäisi häränpyllyä

Alueen viisi merkittävintä peluria eivät näistä pitäisi. Kiina inhoaisi halpatuotantoon saamaansa kilpailijaa, lisäksi se menettäisi siitä riippuvaisen Pohjois-Korean. Japani ja Taiwan taas eivät pitäisi kilpailusta teollisuustuotannon alalla, missä Korea voimistuisi huomattavasti, koska siellä yhdistyisivät halpatyövoima, laatuosaaminen ja vähentyneet puolustusmenot. Venäjään tilanne vaikuttaisi luultavasti vähiten, kun taas Yhdysvallat suhtautuu aina nihkeästi status quon muutoksiin.

On kuitenkin kyseenalaista, pystyykö yksikään ulkovalta tai Etelä-Korea tapahtumien vyöryä estämään, jos Kim Jong-un jonakin kauniina aamuna käskee avata Koreoiden välisen rajan.

9 kommenttia:

Vasarahammer kirjoitti...

Uudistukset ovat toki mahdollisia, jos ne tehdään Kiinan tyyliin eli taloudellisina uudistuksina samalla, kun poliittinen järjestelmä pidetään valtaklikin käsissä.

Tällainen järjestely ei sekään ole immuuni turbulenssille (Kiinassakin oli Tiananmen) mutta huomattavasti stabiilimpi kuin Gorbatshovin Neuvostoliitto, jossa vapautettiin liian nopeasti ja kansa lakkasi pelkäämästä.

Poliittisesti Pohjois-Korea selviää nojautumalla Kiinaan ja torjumalla yhdistymisen tätä kautta.

Vasarahammer kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Jaska Brown kirjoitti...

Aivan oikein, Vasarahammer. Tässä kirjoituksessa keskityinkin vain poliittisten uudistusten mahdollisuuksiin. Taloudellisten uudistusten spekulointi vaatisi oman tekstinsä, jonka kirjoittamiseen taas minulta ei löydy sitäkään vähää kompetenssia kuin poliittisilla uudistuksilla spekulointiin. Toivoinkin vain, että joku asiaatuntevampi lukisi tekstin ja saisi kenties siitä jotain oivalluksia irti.

Pohjois-Koreassa on jonkin verran näitä taloudellisia kokeiluja ollutkin, ulkoa muistelisin että Kaesongin (siis se ainoa kaupunki, joka sodan seurauksena siirtyi etelältä pohjoisen haltuun) alueella on jonkin verran yhteistyöyrityksiä ja liikennettä etelänaapurin suuntaan. Ja onhan Pohjois-Korean kaakkoisosassa se luonnonsuojelualue, jolla on jonkin verran turismia etelästä. Mitään asiasta ymmärtämättä epäilen vain, että pohjoisen kokemukset näistä ovat heidän kannaltaan hieman arveluttavia. Oleellinen ero Kiinaan kun on siinä, että Kiinalla ei ole sitä itseään isompaa kapitalistista naapurivaltiota, johon kansalaiset haluaisivat liittyä. Liika tieto etelän oloista pimennossa eläneille pohjoisen asukeille saattaisi saada Kimin dynastian pussihousut tutisemaan...

Vasarahammer kirjoitti...

"Oleellinen ero Kiinaan kun on siinä, että Kiinalla ei ole sitä itseään isompaa kapitalistista naapurivaltiota, johon kansalaiset haluaisivat liittyä. Liika tieto etelän oloista pimennossa eläneille pohjoisen asukeille saattaisi saada Kimin dynastian pussihousut tutisemaan..."

Joo, ei Taiwan oikein kelpaa rinnastukseksi, koska se on niin pieni valtio. Kiinalaisilla oli lisäksi esimerkki, miten toteuttaa taloudellinen vapauttaminen ja samalla säilyttää autoritaarinen yksipuoluejärjestelmä. Tämä esimerkki oli Singapore ja sen pitkäaikainen ja kunnioitettu johtaja Lee Kuan Yew.

Taloudellinen vapautuminen ei onnistuisi ilman, että omat kansalaiset olisivat yhteydessä eteläkorealaisten kanssa. Tämä taas lisäisi tietoisuutta omista surkeista olosta ja vuosikymmeniä jatkuneen propagandan valheellisuudesta.

Pohjois-Korean esimerkki osoittaa, että kansan aivopesu on mahdollista ja ulkopuoliset vaikutteet voidaan nykymaailmassa eliminoida perinteisin stalinistisin menetelmin. Kim Jong-Ilin hautajaisia seuranneiden suru oli yhtä aitoa kuin Stalinin kuolemaa surreiden 1950-luvulla.

Pohjois-Korean asukkaat ovat oppineet rakastamaan Isoa Veljeä.

Jaska Brown kirjoitti...

Tuo usko Isoon Veljeen on sitten ihan oma psykologinen ilmiönsä. Olisi mielenkiintoista spekuloida sillä, mitä seurauksia rajan avautumisella olisi pohjoiskorealaisten (ja miksei etelän veljienkin) psyykelle.

vieras kirjoitti...

Minulla on semmoinen mutu-tuntuma että Pohjois-Korea on olemassa niin kauan kuin Kiina ja Venäjä sallivat sen pysyvän. Jos Kiina ja Venäjä jostain syystä saisivat tarpeekseen Pohjois-Koreasta niin

Neuvostoliitto ja Maon Kiina käytännössä keksivät Pohjois-Korean, koska ne tukivat Kim Il Sungin sotatoimia ja sen jälkeen kun aselevon jälkeen Pohjois-Korea ja Etelä-Korea jäivät erillen. Neuvostoliiton loppuminen vähensi venäläisiltä saatua apua paljon.

Kuinka paljon Pohjois-Koreassa ja Etelä-Koreassa on elossa heitä jotka muistavat ajan ennen kuin Korea jakautui etelään ja pohjoiseen? Kiinnostaisi tietää minkälaiset olivat yhtäläisyydet ja erot nykyisen Pohjois-Korean ja Korean tasavallan alueiden välillä 1910-45 ja 1897-1910 sekä ennen 1897.

Jaska Brown kirjoitti...

Vieras, aivan oikein.

Korean ainoa maarajahan on pohjoispuolella, lähes kokonaan Kiinan ja pieni pätkä (jotain 10-20 km) Venäjän kanssa. Tietääkseni tämä raja on pysynyt koko ajan samana.

Kiina ja PRK tekivät 1962 rajasopimuksen, jonka mukaan maiden välinen raja seurasi pääosiltaan perinteistä linjaa, jonka muodostavat suurimmaksi osaksi Jalu- ja Tumenjoet. Jokilinja on tietysti periaatteessa selvä, ongelmia oli vain näiden välissä. Tämä jokilatvojen välinen alue on vuoristoseutua, joten sillä ei ollut aiemmin käytännössä merkitystä käsittääkseni asumattomana. Erityisen ongelman muodosti Paektu-san, korealaisten pyhä vuori, jonka molemmat katsoivat kuuluvan itselleen. Lopulta kiinalaiset tekivät omalta puoleltaan myönnytyksen ja 60 % kiistellystä alueesta siirtyi PRK:n haltuun. Tiettävästi Kiinalla ja PRK:lla on edelleen erimielisyyksiä joistakin jokien saarista.

Etelä- ja Pohjois-Korean väliaikaiseksi rajalinjaksi määritettiin MS2:n jälkeen 38. leveysaste. Jos katsoo Korean karttaa, huomaa että etenkin länsiosassa tällä suoralla viivalla oli hauska seuraus. Nykyinen rajalinja on Korean sodan aselepolinja, joka poikkeaa 38. leveysasteesta lähinnä siten, että lännessä PRK työntyy enemmän etelään ja idässä Etelä-Korea pohjoiseen. Karkeasti katsoen näyttää siltä, että E-K sai uutta aluetta vähän reilun kaksikertaisen määrän PRK:hon nähden. Toisaalta itäosa on vähemmän merkityksellistä sekä väestöllisesti että geopoliittisesti, mm. yksi Korean suurimmista kaupungeista eli Kaesong siirtyi sodan seurauksena etelältä pohjoiselle.

Etelä-Korean väestöstä on yli 65-vuotiaita noin viisi miljoonaa ja Pohjois-Korean noin 0,6 miljoonaa, katso tästä. Nämä muistanevat Korean sodan ainakin jollain lailla.

Arawn kirjoitti...

Se, että isä valitsee jonkun pojistaa seuraajakseen, ei kerro välttämättä vielä mitään kyseisen pojan fiksuudesta. Se kertoo oikeastaan vain siitä, että isä haluaa jättää perintönsä juuri tälle pojalle. Kuninkaat ja vastaavat ovat kautta aikain valinneet seuraajikseen lempilapsiaan, vaikka nämä eivät olisi olleet hallitsijoiksi sopivia. Totta kai isä VOI tehdä valinnan sillä perusteella, kenet hän katsoo parhaaksi hallitsijaksi jälkeensä (valitsemillaan kriteereillä), mutta yhtä hyvin isä voi vain valita pojan, josta hän tykkää eniten.

Kimin dynastian tapauksessahan vaihtoehtoja oli vain kolme ja kaksi pelattiin ulos jo suht aikaisin. Vanhin poika sähläsi yrittäessään Japanin disneylandiin, mikä kertoo kapinallisesta luonteesta. Keskimmäistä poikaa isäpappa tosiaan ilmeisesti piti "naismaisena", joten ei kelpaa. Jäljelle jää vain nuorin, jossa ei ehkä sitten ollut mitään merkittäviä vikoja, joskaan ei (ehkä?) merkittäviä etujakaan.

Jaska Brown kirjoitti...

Aivan. Joku kommentaattori totesikin, että Kim III oli kehnoista vaihtoehdoista vähiten kehno. Ja esiintuomasi pointti "suosikkipojasta" on siinä mielessä merkittävä, että Kim II:sta tuskin rasitti päätöstä tehdessä ajatus siitä, kuka olisi PRK:n kansalle paras valinta. Siksi on mahdollista, että valinta osui suosikkiin eikä parhaaseen.