Uskomaton yhteiskunta

On periaatteessa kaksi vaihtoehtoa perustaa ateistinen yhteiskunta:
1) ottaa ateismi valtion perusfilosofiaksi (vrt. Neuvostoliitto ym.)
2) perustaa siirtokunta ateistisesta väestöstä.

Ensimmäinen malli on perinteisesti osoittautunut pahasti epäonnistuneeksi. Syy siihen löytyy parista perusteesistä:
1) Suurimmalla osalla ihmisistä (ehkä noin 90 %, mutta joka tapauksessa murskaava enemmistö) korvien välissä oleva prosessori ei toimi riittävällä kellotaajuudella syy- ja seuraussuhteiden ymmärtämiseen, vaan jonkinlainen yliluonnollinen selitysmalli tuppaa aina olemaan taustalla.
2) Lopuillakin – sillä pienellä vähemmistöllä – lienee melkoisella osalla geenistössään sellainen ominaisuus, että tarve yliluonnolliseen on olemassa.
Näiden teesien korollaari on se, että oikeasti ateisteja voi väestöstä olla vain muutamia prosentteja.

Mikäli yhteiskunnan normiksi tehdään ateismi, on tällöin valtaosa väestöstä joko salauskovaisia tai sitten täysin tuuliajolla. Seurauksena on ensimmäisen ryhmän osalta kaksinaismoralismi ja toisen ryhmän osalta anarkia, joka saadaan pidettyä kurissa vain rautaisella valvontaotteella. Ei hyvä kumpikaan, ei yhteiskunnan eikä yksilönkään kannalta.

Neuvostoliiton ja kumppaneiden moraalista romahdusta on kuitenkin käsitelty niin paljon eri yhteyksissä, että päähuomio kiinnitetään vaihtoehtoon (2) eli ateisteista perustettuun yhteisöön.

Ensimmäinen ongelma on hieman yllättävä. Mistä tietää, että kaikki yhteisöön pyrkijät oikeasti ovat ateisteja? Kysymys uskotko jumaliin kun ei riitä. Luultavasti yli puolet siihen negatiivisesti vastaavia ei oikeasti ole ateisteja, vaan he uskovat esimerkiksi horoskooppeihin, homeopatiaan, aromaterapiaan tai {valitse haluamasi huuhaa}, jotka toimivat uskonnon korvikkeina. Yllättävän monet rupeavat ”ateisteiksi” egotripin takia kuultuaan, että ateistit ovat selvästi keskimääräistä älykkäämpiä. (Ehkä heille pitäisi kertoa se tosiasia, että yleensä ateistit ovat keskimääräistä vähemmän viisaita...)

Oletetaan, että tämä ongelma kyetään kiertämään ja ateistisen yhteisön jäsenet ovat todellakin aitoja ateisteja. Tällöin vakioväite on, että ateistinen yhteisö ei kestä vastoinkäymisiä vaan luhistuu ensimmäisen vakavan sellaisen sattuessa. Vastoinkäymiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: ulkoiset ja sisäiset. Ulkoinen vastoinkäyminen on esimerkiksi jonkin vihamielisen ryhmän hyökkäys, olkoon se sitten sotilaallinen, taloudellinen tai mitä muuta laatua tahansa. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö ateistinen yhteiskunta kykenisi puolustautumaan siinä missä mikä tahansa muukin yhteiskunta joutuessaan itselleen vieraiden arvojen hyökkäyksen kohteeksi. Muistan erään viime sotiin nuorena vähintäänkin agnostisena reservinvänrikkinä joutuneen kertomuksen. Kun saarnattiin kodista, uskonnosta ja isänmaasta, se ei paljoa häntä koskettanut. Tulikaste oli vastahyökkäys, jossa häneen iski lamauttava pelko juuri ennen hyökkäystä. Viime hetkellä häneen iskoistui ajatus: ”toisten on uhrauduttava ja kuoltava, jotta toiset saisivat elää … elää ihmisarvoista elämää.” Tämä ajatus kantoi häntä koko sodan läpi.

Kokemuksen nojalla on varsin ilmeistä, että jokainen yhteisö jonka jäsenistä riittävän suuri osa on ateisteja, joutuu sisäisiin ongelmiin. Itse asiassa ”ateisteja” on tässä sattumaa ja sana voitaisiin yhtä hyvin korvata sanalla ”älykkäitä”. Jokainen Mensan jäsen tietää tämän varsin hyvin.

Luulisi, että fiksut ihmiset kykenevät keskenään sopimaan erimielisyydet keskimääräistä paremmin, mutta näin ei vain ole. Tämä taas johtuu ajattelumallista, joka heihin on kokemuksen kautta iskoistunut. Asian selventämiseksi käytetään esimerkkiä.

Kuvitellaan esimerkkinä Arsenal – Chelsea -futismatsia. Arsenalin valmentaja pohtii, millä taktiikalla Chelseaa vastaan kannattaisi pelata. Merkitään parasta mahdollista taktiikkaa arvolla 1 ja huonointa mahdollista taktiikkaa arvolla 0. Mitä lähempänä ykköstä valittu taktiikka on, sitä paremmat menestysmahdollisuudet ovat. (Asteikon voi kuvitella lineaariseksi, logaritmiseksi tai vaikka epäsäännölliseksi, sillä ei tässä ole merkitystä.) Tällöin on varsin ilmeistä, että mikä tahansa arvo nollan ja ykkösen väliltä voidaan saavuttaa eri taktiikoin. Esimerkiksi 0,9-arvoinen taktiikka voi olla joko puolustus- tai hyökkäyspainotteinen.

Samaa ajatusmallia voidaan soveltaa mihin tahansa yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Millä tavoin yhteisön palontorjunta pitäisi järjestää? Paras ratkaisu on 1 ja huonoin 0, muut siltä välitä.

Kun ratkaisua pohditaan, seuraa asiantuntemuksen ongelma. Arsène Wengerin pohtiessa Arsenalin taktiikkaa hän päätyy tiettyyn ratkaisuun. Kun Fred Bloggs pohtii samaa, hän päätyy toisenlaiseen ratkaisuun ja on satavarma, että hänen ratkaisunsa on Wengerin ratkaisua parempi ja paras mahdollinen. Wenger itse puolestaan ei ole ollenkaan varma, onko hänen ratkaisunsa paras. Lienee kuitenkin ilmeistä, että Wengerin ratkaisu on Bloggsin ratkaisua parempi. Otetaan mielipiteen varmuutta kuvaamaan samanlainen asteikko kuin mielipiteen oikeellisuutta eli arvo 1 kuvastaa sitä, että henkilö on täydellisen varma mielipiteestään ja 0 täydellistä epävarmuutta. Tilannetta voidaan kuvata matriisilla:

	Toimivuus	Varmuus
Wenger	0,9	0,6
Bloggs	0,5	0,99

Siis: henkilö joka tietää, saa paremmat tulokset kuin henkilö joka ei tiedä, mutta henkilö joka ei tiedä, on varmempi mielipiteestään kuin henkilö joka tietää.

Tämä ilmiö on tunnettu. Kukaan ei ole sen varmempi mielipiteistään kuin idiootti, kun taas älykkäimmillä on useimmiten taipumus epävarmuuteen. Karkeana mallinnuksena voidaan sanoa, että yleensä älykkäillä mielipiteen varmuus on enintään sen oikeellisuuden toinen potenssi, kun taas idiooteilla mielipiteen varmuus on vähintään sen oikeellisuuden neliöjuuri. Jos sekä älykkään että idiootin mielipiteen oikeellisuus on 0,5, tällöin älykkään mielipiteen varmuus on alle 0,25, kun taas idiootin varmuus mielipiteestään on enemmän kuin 0,7. Sama kääntäen: jos molemmat ovat 80-prosenttisen varmoja mielipiteestään, älykön mielipiteen oikeellisuus on jotakuinkin 0,9 ja idiootin noin 0,6.

Jokainen älykäs ihminen on tottunut elämään tilanteessa, jossa oma mielipide asiasta X on erilainen kuin toisen ihmisen mielipide. Hän on myös tottunut siihen, että toinen ihminen on varma mielipiteestään. Mikäli älykäs on myös viisastunut, hän on havainnut että mielipiteestään varman kanssa on turha väitellä. Mikäli ei, hän kykenee vääntämään logiikallaan toisen solmuun – tosin useimmiten sillä tuloksella, että seuraus on konflikti. Joka tapauksessa hän on oppinut, että erimielisyyden sattuessa hän on – mikäli on edes suhteellisen varma kannastaan – käytännössä poikkeuksetta oikeassa.

Kun sitten älykkäät ihmiset kokoontuvat yhteen, he luonnollisesti tuovat omat opitut käyttäytymismallinsa mukanaan. Tuhoisin käyttäytymismalli on juuri heidän oppimansa: jos toinen on eri mieltä ja olen itse tietoinen todennäköisestä oikeassa olemisestani, olen oikeassa ja toinen väärässä. Kuitenkin kaksi älykästä voi olla Arsenalin taktiikasta oikeassa arvolla 0,95, vaikka toinen kannattaa puolustus- ja toinen hyökkäysvoittoista pelitapaa. Molemmat ovat 90-prosenttisen varmoja mielipiteestään ja he ovat tottuneet, että toisen ollessa yhtä varma – tai jopa varmempi – hän on silti todennäköisesti vääremmässä kuin itse on. Eipä tästä paljon muuta voi seurata kuin riitoja, konflikteja ja disintegraatio.

Ainakin osittain tämän takia ateistit ovat riidanhaastajia ja hankalia tapauksia yhteiskunnallisessa keskustelussa. He ovat turhautuneita ja tottuneita olemaan oikeassa. Siksi ateistinen yhteiskunta ei voi onnistua. Ei ainakaan ennen kuin tämä ongelma on kierretty.

Ongelman ratkaisuun on kaksi mahdollista tietä:
1) Älykkäät ihmiset ovat lapsesta asti tottuneet toimimaan toisten samanlaisten keskuudessa, jolloin peruskulttuuri on erilainen. Tätä ei tiettävästi ole missään kokeiltu ja ainakin Aldous Huxley on Uljaassa uudessa maailmassa skeptinen onnistumisen suhteen, kuten hänen kuvaamansa Kyproksen kokeilu osoittaa.
2) Älykkäiden on itsensä tiedostettava ongelma ja muutettava toimintakulttuuriaan sen mukaisesti eli opittava, että toisen eriävä mielipide voi olla yhtä oikea, vaikka hän olisikin siitä yhtä varma kuin itse on. Ilmeisesti tästä onkin peräisin vanha sanonta: Viisaampi antaa periksi. Tässä ongelma on ilmeinen, eli ne jotka muuttavat toimintaansa ovat häviäjiä. Yhteisö voi kukoistaa vain, jos kaikki sitoutuvat muuttamaan toimintaansa. Tämä taas on mahdotonta, ennen kuin jokainen on todella sisäistänyt ongelman ja ymmärtänyt olevansa itsekin siihen syyllistynyt.

Sarkastisesti huomautan lopuksi, että olen tässä(kin) tekstissä luonnollisesti vain osittain oikeassa.