Vuoden 1918 sota

Muistuma lukion historiantunnilta. Edellisen oppitunnin läksy - Suomen yhteiskunnallinen tilanne ensimmäisen maailmansodan aikana ja jääkäriliike - on juuri kuulusteltu. Opettaja kääntää piirtoheitintaulun kirjoitustauluksi ja pyörittelee tussia kädessään vähän hämillisen näköisenä. Sitten tuttu rykäisy ja uuden aiheen aloitus: "Seuraavaksi käsittelemme sotaa, jolla on monta nimeä. Eri osapuolet ja erilaisen poliittisen näkemyksen kannattajat kutsuvat sitä eri nimillä. Jotkut kutsuvat sitä vapaussodaksi, jotkut kansalaissodaksi, toiset veljessodaksi, sisällissodaksi, luokkasodaksi tai punakapinaksi. Puolueettomin nimitys kaikista lienee... (kääntyy taululle, irrottaa tussista tupin ja kirjoittaa yllä olevan otsikon.)

Sodasta on kulunut kohta sata vuotta ja sen viimeisen veteraanin kuolemasta kohta kaksi vuotta. Silti ei ole erityisen viisasta perjantai-iltana eteläpohjalaisen nakkikioskin jonossa käyttää tapahtumista nimitystä kansalaissota. Vastaavasti punavihreässä ympäristössä saa fasistin leiman puhumalla vapaussodasta.

Usein väitetään talvisodan arpeuttaneen vuoden 1918 haavat. Osin totta, mutta pinnan alla kytee yhä tulehdus, jonka näkyvin oire on erimielisyys sodan nimestä. Poliittisesti supervärittyneet luokkasota ja punakapina ovat sentään poistuneet kielenkäytöstä lähes kokonaan, vaikka niidenkin käyttöön tietty oikeutus on. Tosiasia on, että osapuolet suurimmaksi osaksi jakautuivat yhteiskuntaluokkiensa mukaisesti, joten luokkasota on ymmärrettävä. Samoin kuin punakapina siksi, että de jure Suomen hallitus oli valkoisten hallitus.

Veljessota puolestaan on nimityksenä yhtä keinotekoisen makuinen kuin aspartaami, aivan kuten otsikon vuoden 1918 sota. Virallisessa kielenkäytössä nykyään useimmin esiintyvä sisällissota ei ole huono, mutta sen heikkoudet ovat paitsi nimityksen kuluneisuus (melkein joka maassa on ollut omansa), myös se, että sotaan sekaantui sekä venäläisiä että saksalaisia joukkoja.

Jäljelle jäävät kansalaissota ja vapaussota, molemmat poliittisesti värittyneitä. Juice Leskinen kertoi, että hänen muuttaessaan Tampereelle ihmiset tulivat kyselemään, kummalla puolella isoisä oli - eivätkä he tarkoittaneet kannattiko hän Tapparaa vai Ilvestä. Eikä siinä mitään, mutta vastaus ratkaisi, kelpasitko joukkoon vai et.

Kysymys esivanhempien osapuolesta voidaan esittää myös Yhdysvalloissa. Siellä siihen ei kuitenkaan liity tuomitsemista. Tähän voi tietysti todeta, että siellä sisällissodasta on kulunut yli 50 vuotta pidempi aika kuin Suomessa. Totta, mutta haavat umpeutuivat huomattavasti nopeammin. Tämä siitä huolimatta, että vastakkainasettelun aihe oli vähintään yhtä tulenarka kuin Suomessa.

Hävittyään sodan etelävaltiot olivat jonkin aikaa poliittisessa paitsiossa, mutta jo sodan päättymistä seuranneena vuonna ensimmäiset etelävaltiot saivat edustajansa takaisin kongressiin ja viimeisetkin viisi vuotta sodan päättymisen jälkeen. Etelän sotaveteraanien muistoa alettiin kunnioittaa julkisesti jo pian sodan päätyttyä ja heidän veteraanijärjestönsä perustettiin 1889. Pohjoisen vastaava järjestö oli perustettu jo 1866, vuosi sodan päättymisen jälkeen. Etelän ja pohjoisen veteraanien ensimmäinen virallinen yhteistapaaminen oli jo vuonna 1875 Bunker Hillissä, Yhdysvaltain vapaussodan taistelupaikalla. Vuonna 1881 Pohjoisvaltioiden veteraanit laskivat seppeleensä Etelävaltioiden kaatuneiden haudoille New Orleansissa, minkä jälkeen läheinen yhteistyö alkoi. Merkittävin huipentuma oli Gettysburgin taistelun 50-vuotisjuhla 1913, johon osallistui kymmeniätuhansia taistelun veteraaneja molemmilta puolilta.

Viimeisten veteraanien kuoltua 1950-luvulla veteraanijärjestöjen työtä ovat jatkaneet heidän jälkeläistensä järjestöt läheisessä yhteistyössä. Historianelävöittäminen ja uudelleenesittäminen ovat suuressa suosiossa - isoimmissa tapahtumissa on kymmeniätuhansia osanottajia. Monet heistä ottavat jonkun esivanhempansa tai muun sukulaisensa roolin.

Yhdysvallat on selvinnyt sisällissotansa traumoista ja molempien osapuolien veteraaneja kunnioitetaan tasapuolisesti. Tämä ei tarkoita sitä, että etelän poliittiset tavoitteet hyväksyttäisiin.

Sama ajattelutapa on omaksuttava myös Suomessa. Molempien osapuolten veteraaneja on kunnioitettava. Samoin kuin Yhdysvalloissa etelä on myöntänyt olleensa väärässä orjuuskysymyksessä, on Suomessa vasemmisto - esimerkiksi itse punaisten tärkeimpiin johtajiin kuulunut Oskari Tokoi - myöntänyt punaisten tappion olleen Suomen onni.

Kun sotaan lähdettiin, sekä punaiset että valkoiset sanoivat taistelevansa vapauden puolesta. Valkoiset voittivat ja ottivat käyttöön nimityksen vapaussota. Oikeiston pitää kuitenkin muistaa, että punaiset torpparit jos ketkä taistelivat vapautensa puolesta. Ja he sen myös saivat - sodan merkittävimpiä seurauksia oli torpparivapautus. Lakiin kuului aluksi punakaartilaispykälä, joka sulki pitkät vankeustuomiot saaneet pois lain piiristä, mutta pykälä kumottiin pian lain tultua voimaan eikä käytännössä vaikuttanut mitenkään.

Ainoa oikea nimitys vuoden 1918 tapahtumille Suomessa on vapaussota. Oikeiston on hyväksyttävä, että punaiset taistelivat vapautensa puolesta. Vasemmiston on hyväksyttävä, että nimitykseltä riisutaan sen tähänastinen poliittinen merkitys.

Kun sodan nimestä päästään yksimielisyyteen, jokainen suomalainen voi ilman leimatuksi tulemisen pelkoa ottaa selvää, kummalla puolella esivanhemmat olivat ja olla ylpeä heistä. Olisi hienoa ajatella kahden suomalaisen käyvän rakentavaa keskustelua, jossa selviäisi heidän isoisiensä olleen samassa taistelussa, toinen punaisten ja toinen valkoisten riveissä. Tai elävöittävän historiaa amerikkalaiseen malliin, pukeutua ajan vaatteisiin ja uudelleennäytellä tapahtumia.

Tämä esitys tulee puolueettomalta taholta - isoisät olivat vapaussodassa eri puolilla rintamaa, mutta talvisodassa molemmat rinta rinnan Summassa.