Pretoriaani

Sergei vilkaisi vieressään seisovaa Vladislavia.
- Käyn vessassa.
Vladislav nyökkäsi. Hänen ei tarvinnut muistuttaa työpariaan siitä, että toimii ripeästi. Aikaa oli vielä reilusti. Eikä tässä ammatissa turhia sanoja haaskattu muutenkaan.
Sergei käveli aulan toiselle puolelle, jossa oli toinen samanlaisiin tyylikkäisiin asuihin pukeutunut parivaljakko.
- Käyn vessassa.
Toinen miehistä nyökkäsi. Tieto oli vastaanotettu. Kumpikaan näistä kahdesta ei poistuisi paikalta sinä aikana kun Sergei hoitaisi asiansa.

Sergei avasi WC:n oven. Vain yksi koppi, mutta sen hän tiesi tottakai etukäteen. Vaikka paikka oli vieras, se oli luonnollisesti etukäteen tarkkaan tutkittu. Hän kääntyi ja lukitsi kopin oven. WC-paperitelineestä hän repäisi muutaman arkin ja asetti ne siististi lavuaarin reunalle. Saatuaan esivalmistelut tehtyä hän laski housut nilkkoihinsa. Pöntölle istumisen sijaan hän tunnusteli vasenta kankkuaan ja löysi laastarilapun. Sormet jatkoivat kulkuaan pitkin laastarin reunaa, kunnes osuivat ohueen, lähes näkymättömään lankaan. Näppärästi hän pyöräytti lankaa kierroksen verran oikean etusormensa ympärille ennen kuin tarttui vasemmalla kädellään laastarin reunaan ja nykäisi sen irti. Hän ei kyennyt tietenkään sitä näkemään, mutta laastarin liimaosaan kiinnitetty narun pää pysyi edelleen tiukasti siinä. Hän siirsi oikeaa kättään muutaman sentin pitäen etusormeaan edelleen koukussa, jotta sen ympäri kierretty naru pysyisi varmasti siinä missä pitikin. Sitten hän alkoi varovasti vetää narusta puristaen samalla huulensa yhteen, jottei päästäisi ääntäkään. Mielessä välähti ajatus, että miten helvetissä jotkut hinttarit voivat nauttia tällaisesta. Samalla hetkellä hänen peräsuolestaan luiskahti vajaan kymmenen sentin mittainen, sylinterimäinen halkaisijaltaan toista senttiä oleva kotelo. Sergei asetti kotelon WC-paperiarkin päälle, kietoi paperin sen ympärille ja hieroi lian pois. Hän rullasi paperin auki ja pudotti kotelon varovasti puhtaalle arkille. Likaantunut paperi päätyi pönttöön. Sergei tarttui koteloon molemmin käsin ja ruuvasi sen auki. Hän veti kotelon kärkipään irti ja kallisti sitä varovasti toisen paperiarkin yläpuolella. Kotelosta valahti arkille kolme yhdeksänmillistä patruunaa, jotka kimaltelivat kirkkaassa valaistuksessa kuparinvärisinä.

Pikkutakkinsa sisältä hän kaivoi esiin aseensa. Se oli asesuunnittelijanero Pjotr Serdukovin SR-1 -pistoolin erityisesti turvallisuusjoukoille suunniteltu kehitysversio. Kompakti, lyhyiltä matkoilta tarkka ja varustettu pienestä koostaan huolimatta peräti 18 patruunan lippaalla. Sergei poisti lippaan ja napsautteli kolme ylintä patruunaa samalle WC-paperille peräsuolestaan kaivamansa kotelon kanssa. Äkkinäinen olisi pitänyt patruunoita kaliiberiltaan normaaleina 9 x 19 mm Parabellum-patruunoina, mutta ne olivat pari milliä pidempiä, venäläisten käyttämää 9 x 21 mm -kaliiberia. Pari ylimääräistä milliä tarkoitti lisää ruutia, mikä taas tarkoitti enemmän tehoa ja läpäisykykyä. Minkä hinta toisaalta oli isompi rekyyli, mutta päivittäiset harjoitukset olivat totuttaneet Sergein ja hänen työtoverinsa siihen. Näistä harjoituksista hän olikin poiminut ne kolme patruunaa, jotka olivat päätyneet koteloon, joka puolestaan oli päätynyt Sergein sisuksiin. Harjoituspatruunat olivat normaalia SP11-mallia, mikä oli hinnaltaan vain murto-osa tositehtävissä käytetyistä malleista.

Sergei pyöräytti lippaasta poistamansa patruunat yhdessä kotelon kanssa muutaman WC-paperiarkin sisään ja pudotti paketin roskikseen. Nämä patruunat olivat mallimerkinnältään SP13, panssariluoti joka oli tarkoitettu lävistämään luotiliivejä ja SP12, onttopäinen luoti jonka tarkoitus oli tappaa kohde välittömästi. Palvelustehtävissä lipas ladattiin käyttäen vuorotellen näitä kahta patruunaa. Turvallisuuspalvelun agentit ja asesepät kiistelivät aina siitä, kummassa järjestyksessä vuorottelu pitäisi tehdä. Rintamalinja ei kulkenut miehen tehtävän mukaan, vaan molempien linjojen kannattajia oli sekä agenteissa että asesepissä, sekä tietysti muutamia sellaisia jotka eivät osanneet päättää puoltaan. ”Onttopää ensin” -linjan kannattajat sanoivat, että agentin piti eliminoida kohde mahdollisimman nopeasti ja SP12 tappoi osuessaan varmasti. ”Panssariluoti ensin” -linjalaiset perustelivat näkökantaansa aivan oikein sillä, että räjähtävä luoti ei mene mistään suojaliivistä läpi, joten kohde saa sen osumasta sekunnin murto-osan enemmän toiminta-aikaa panssariluotiin nähden. Loppujen lopuksi väittely tiivistyi siihen, pitikö ensimmäinen laukaus ampua mahdollisimman nopeasti (panssariluoti vähintäänkin pysäytti kohteen vaikka osuma olisi huonokin) vai käyttää aikaa tähtäämiseen varmaa osumaa varten (jolloin kohde saattaa saada ratkaisevan lisäajan). Viimeisimmän ohjesäännön perusteella ”panssariluoti ensin” -koulukunta oli niskan päällä.
Tällä kertaa tämä ongelma ei Sergeitä vaivannut. Loppujen lopuksi erikoispatruunat toivat vain marginaalista etua, tavallinen patruuna oli kyllä aivan riittävän tappava. Ja niitä oli helpompi saada käsiinsä, sillä erikoispatruunoita he ampuivat vain harvoin.
Mutta vaihto oli pakko tehdä, sillä Sergei ei voinut tietää miten hänen aseensa oli tällä kertaa ladattu. Järjestys panssari – ontto – panssari – ontto – panssari ja niin edelleen kyllä, mutta hän ei voinut tietää olivatko patruunat toimintakykyisiä vai eivät.

Vladimir Putin ei luottanut edes omiin henkivartijoihinsa. Henkivartijoiden perusryhmä oli aina neljä, kahden parin ryhmissä. Sergein työpari oli tänäänkin, kuten normaalisti, Vladislav. Työvuoroon valmistautuessaan he hakivat aina varikolta uudet lippaat. Aseseppä oli ladannut lippaat ja asettanut ne kahteen koteloon, molemmissa kolme täyttä lipasta. Kotelot olivat ulkonäöltään identtiset ja vain aseseppä tiesi, kummassa olivat kovat patruunat sisältävät lippaat ja kummassa blankot. Prosessi oli hiottu loppun asti siten, että blankot olivat aivan samannäköiset ja -painoiset, ainoa ero oli se että ruudin sijaan blankoissa oli pelkkää sahanpurua. Lisäturvatoimena edes aseseppä ei saanut luovuttaa koteloita turvamiehille, vaan ne kulkivat kolmannen agentin kautta. Tämä oli jälleen kerran asettanut kotelot pöydälle vierekkäin, pyörittänyt niitä teatraalisesti jonkin aikaa kuin mikäkin sirkusesiintyjä ja viitannut sitten Sergeille, että tämä valitsisi ensin. Kuten oli tapahtunut. Yksi lippaista meni välittömästi aseeseen ja kaksi muuta koteloon varalle. Vladislav toimi samoin. Kumpikaan ei tiennyt, kummalla heistä olisi tällä kertaa kovat ja kummalla blankot. Astuessaan sisään varikolle molemmat olivat vieläpä kulkeneet aseensa luovutettuaan metallinpaljastimen läpi juuri siltä varalta, ettei kukaan salakuljettaisi mukanaan kovia patruunoita.
Systeemi oli yksinkertaisuudessaan nerokas. Jos jollekulle henkivartijalle olisi juolahtanut mieleen yrittää salamurhaa, hän ei voisi koskaan tietää oliko hänen aseensa toimintakykyinen vai ei. Haittapuolena oli toki se, että tämä pakotti henkivartijat toimimaan aina pareittain ja varmuuden vuoksi vieläpä neljästään, niin että yhden poistuessa vaikkapa vessaan Sergein tapaan toinen pari jäi aina paikalle, jolloin ainakin yhdellä läsnäolijalla oli kovat patruunat.
Turvatoimissa oli kuitenkin yksi aukko, jota Sergei oli hyödyntänyt: jo viikkoa aiemmin hän oli asevarikolle tullessaan piilottanut kotelon vessaan, jossa hän nyt vastaavasti poikkesi sieltä poistuessaan ja työnsi kotelon huulirasvan suosiollisella avustuksella itseensä. Hän oli harkinnut myös kotelon teippaamista jalkaansa, sen sujauttamista yksinkertaisesti taskuun tai jotain muuta, mutta päätynyt varmuuden vuoksi epämiellyttävimpään joskin turvallisimpaan säilytyspaikkaan.

Edes lippaan irrotettuaan ja patruunat poistettuaan Sergei ei tiennyt, oliko hänelle tällä kertaa osunut kovat vai blankot, niitä oli mahdoton erottaa. Ja he olivat kyllä yrittäneet pitkinä hotellihuoneissa vietettyinä iltoina, vaikka se kiellettyä olikin. Mutta pojat ovat poikia, kaikkea pitää kokeilla. Oleellista oli kuitenkin se, että Sergei tiesi napsautellessaan harjoituspatruunoita päällimmäisiksi lippaaseen niiden olevan kovia. Lippaan täytyttyä hän työnsi sen pistooliin ja teki latausliikkeen. Nyt hän oli valmis.
Mielessä välähtivät vielä kerran syyt, miksi hän tämän tekisi. Sergei oli siinä mielessä harvinainen venäläinen, että hänen omatuntonsa ja moraalintajunsa ulottuivat lähipiiriä pidemmälle. Hän oli vastustanut Ukrainan sotaa koko ajan. Tai ehkä sittenkin kyseessä oli lähipiiri. Kukaan ei tiennyt, että Sergein rakas isoäiti, babushka, oli ukrainalainen. Sota-ajan kohtalot olivat heittäneet isoäidin äidin Siperiaan, jossa babushka oli syntynyt ja kirjausvirheen vuoksi merkitty kansallisuudeksi venäläinen. Mitä ei korjattu, vaikka hän oli pikkulapsena palannut takaisin vallattuun Ukrainaan ja elänyt siellä siihen asti, kunnes oli mennyt naimisiin Ukrainassa palvelleen venäläisen varusmiehen kanssa ja muuttanut tämän mukana Uralille. Jos ukrainalaisjuuret olisi tiedetty, tuskin Sergei olisi nykyisessä tehtävässään.
Tämä ei kuitenkaan ollut se ratkaiseva syy, miksi Sergei oli päättänyt ampua kaksi luotia Putiniin ja kolmannen omaan päähänsä. Prigozhinin perustamaan Wagner-yksityisarmeijaan värvättiin vankiloista rikollisia, joista jotkut olivat selvinneet hengissä sopimuskautensa ja saaneet armahduksen. Vapautetuista melkoinen osa jatkoi rikollista elämäänsä ja kylvi kauhua kotiseudullaan. Usein aiempaa pahempinakin, sillä sotatraumat eivät ainakaan asiaa parantaneet, kuten eivät myöskään vankilassa muiden rikollisten kanssa vietetyt vuodet. Asiaa pahensi vielä se, että sotaveteraaneja palvova virallinen Venäjä katsoi sormien läpi näitä vapautettuja, elleivät he tehneet todella törkeitä rikoksia. Ja silloinhan oli jo liian myöhäistä. Kuten Sergein parhaalle lapsuudenystävälle, Jevgenille. Tai ei sinänsä Jevgenille, vaan hänen kymmenvuotiaalle pikkutytölleen, Aljoshalle, jonka kummi Sergei oli. Oli ollut. Kotipihallaan leikkinyt Aljosha oli kadonnut ja löytynyt muutaman tunnin kuluttua raiskattuna ja murhattuna. Syyllinen arvattiin muutaman tuhannen asukkaan pikkupaikkakunnalla heti, kotiutunut wagnerilainen joka oli joutunut vankilaan pikkulasten ahdistelijana ja ehtinyt jo aiemminkin vapauduttuaan häiriköidä. Nyt hän istui vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä, mutta Aljoshaa se ei enää toisi takaisin. Loogisesti syyllinen Aljoshan karmeaan kohtaloon oli Putin, joka oli sodan aloittanut ja piittaamattomasti hyväksynyt vankien vapautuksen.

Oli koston aika, Sergei ajatteli kiristäessään housujensa vyön kiinni. Hän huuhteli vielä vessanpöntön – olisi epäilyttävää jos huuhteluääntä ei kuuluisi. Ennen kuin hän poistui WC:stä, hän kävi vielä muutamassa sekunnissa suunnitelmansa läpi. Putin tulisi noin puolen tunnin kuluttua kokoustilasta aulaan. Mukana olevat henkivartijat seuraisivat häntä. Sergein oman työryhmän toinen henkivartijapari olisi kuolleessa kulmassa Sergeihin ja Vladislaviin nähden. Sergei asettuisi takaviistoon Vladislaviin nähden, jolloin tämäkään ei näkisi häntä. Kun Putin henkivartijoineen olisi ohittanut heidät, hekään eivät ehtisi nähdä mitä Sergei tekisi. Tästä huolimatta hän tiesi, että hänellä olisi alle sekunti aikaa ennen kuin reaktiot alkaisivat. Ne saattaisivat alkaa jo hänen vetäessään asetta esiin, sillä puvun kahina voisi toimia hälyttimenä. Hänen oli luotettava koulutukseensa ja aseenkäsittelytaitoonsa, jotka olivat yhtä hyviä kuin muillakin ryhmän jäsenillä. Puolen sekunnin etumatka riittäisi.

Sergei kovetti ilmeensä peruslukemille ja painoi kätensä ovenkahvalle siirtyäkseen asemaansa Putinin henkivartijana, yhtenä pretoriaanikaartin harvoista ja valituista.

Välihuomautus 170 : Lakkoon!

Köyhät ovat raivoissaan hallituksen leikkauksista ja haaveilevat vastatoimista. Esitän vanhaa, hyväksi koettua ja tehokasta menetelmää, jolla asemaansa tyytymättömät ovat aina hankkineet siihen parannusta.
Menkää lakkoon.

Hetkinen. Mistäpä he voisivat lakkoilla? Tukien nostamisesta?
Aivan. Eihän tässä ole kyse siitä, että ”hallitus ottaisi köyhiltä pois”. Kyse on siitä, että hallitus lakkaa antamasta sitä minkä on muilta ottanut. Köyhiltä ei oteta senttiäkään pois.

Tässä satuin eräänä päivänä kävelemään Hornankuusen keskustassa ja ihmettelin, miten on näin aamusta noin paljon ihmisiä jonossa. Kohdalle ehdittyäni tajusin, että kyseessä on leipäjono. Olin lievästi järkyttynyt. Enpä muista, että omassa nuoruudessani tällaista olisi ollut. Sitä se vasemmistolainen politiikka saa aikaan, kuten Neuvostoliitosta muistamme. On väärin, että Suomessa voi tapahtua tällaista.
Hetken kuluttua mietin, miten en ole ennen tällaista nähnyt. Sitten tajusin, että sehän johtuu siitä että en ole arkipäivisin Hornankuusen keskustassa liikkunut kuin äärimmäisen harvoin. Nyt sattui olemaan harvinainen vapaapäivä.
Ihmisille pitää antaa mahdollisuudet ansaita elantonsa, jolloin näitä todellisessa hädässä olevia on niin vähän, että heille riittää kyllä tuki ilman leipäjonojakin. Köyhänä olen ollut itsekin (en totisesti ole mistään ylemmän keskiluokan perheestä lähtenyt), mutta silloin pääsi onneksi nuorenakin hanttitöihin. Nykyisin saa helpommin tukiaisia. Toisaalta ei tässä maassa nälkään kuolla, vaikka vähemmän tukia saisikin. Pitää vain laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Jos haluaa alkoholia ja tupakkaa käyttää sekä asua omassa kämpässään yksin, niin silloin ei kannata tukiaisten vähyydestä valittaa.

Päätän tämän kertomalla Ronald Reaganin vitsin, jonka tiedän nähneeni YouTubessa mutta en valitettavasti löytänyt linkkiä siihen. Jos joku lukijoista sen löytää, linkkaan sen tähän. Nyt pitää kertoa ulkomuistista.
”Miehellä oli tapana kerran viikossa pudottaa kymmenen dollarin seteli kadunkulmassa istuskelleen kerjäläisen hattuun. Näin jatkui vuosia. Sitten kävikin kerran niin, että hän pudotti sinne vain viiden dollarin setelin. Kerjäläisen huomatessa tämän hän pomppasi ylös ja juoksi miehen perään. Tämän saavutettuaan hän kysyi: ’Kävikö herralle nyt erehdys. Olen vuosien ajan saanut kymmenen dollaria, mutta tämä on vain vitonen.’ Tähän tuli vastaus: ’Katsohan, nyt on tilanne se että poikani lähti yliopistoon opiskelemaan, joten minulla ei ole nyt varaa enempään.’ Johon kerjäläinen: ’Minkä ihmeen takia minun pitää kustantaa sinun poikasi koulutus?’ Ja tätä, hyvät ystävät, tätä on sosialismi."

Sivallus CDIV

Kokoomuksen kansanedustaja väittää kirjassaan, että Sanna Marinilla olisi noussut valta päähän. Tätä on erittäin vaikea uskoa, koska Marinin pää oli jo valmiiksi täynnä häntä itseään ja tilaa on muutenkin niin kovin vähän.

Välihuomautus 169 : Tabu

Vanhemmat lukijani saattavat muistaa ohjelman nimeltä Tabu 1980-luvun puolivälistä. Siinä oli pitkälti samoja näyttelijöitä ja tekijöitä kuin legendaarisissa Velipuolikuussa, Mutapainin Ystävissä ja Hymyhuulissa. Tabu sisälsi vielä astetta kornimpaa huumoria. Moni sketsi oli sellainen, että nykypäivänä se ei todellakaan menisi läpi.

Neljänkymmenen vuoden jälkeen tämä ohjelma on joko unohdettu tai sitten tarkoituksella muistettu, sillä MTV on lanseerannut uuden sarjan samalla nimellä. Sarjaa mainostetaan sillä, että ”siinä nauretaan yhdessä asioille joille ei saisi nauraa”. Ensimmäisessä jaksossa kohteena olivat lyhytkasvuiset. Joita muuten ennen sanottiin kääpiöiksi, kunnes sanasta tuli tabu. En ole ohjelmaa katsonut, mutta formaatissa stand up -koomikko pistää halvalla aihetta kohdeyleisön koostuessa kyseisistä henkilöistä, jaksossa yksi siis pituuskasvurajoitteisista. Ainakin mediatietojen mukaan ensimmäisessä jaksossa kaikilla oli hauskaa.

Ohjelman idea on loistava. Ei sinänsä huumorin kannalta – joka saattaa toki toimiakin – vaan siksi, että se paljastaa yhteiskuntamme tabuja. Löytämieni tietojen mukaan ohjelman kuudesta jaksosta seuraavissa nauretaan ainakin näkövammaisille (ent. sokeat), tahattomasti lapsettomille, Tourette-oireisille ja kuolemansairaille.

Yhteiskuntamme todelliset tabut paljastuvat siinä, että ohjelmassa tuskin on jaksoja, joissa pilkan kohteena ovat feministit, neekerit, homot, muslimit, kasvissyöjät ja maahanmuuttobisneksestä hyötyjät. Siinä olikin kuusi herkullista aihetta seuraavalle tuotantokaudelle. Tai ainakin viisi sillä voihan olla että joku noista onkin vielä listalla mutta lyön somalin sossutuen verran vetoa vegemakkaraa vastaan ettei ainakaan yhtä enempää. MTV, antaa palaa!

Välihuomautus 168 : Väestönvaihto

Muistakaa, että väestönvaihtoteoria on pelkkä äärioikeiston valhe, jolle ei ole mitään perusteluja.

Sivallus CDIII

Vasemmiston saadessa ehdottoman vallan järjestelmä toimii niin huonosti, että vallan säilyttääkseen hallituksen on pikapuoliin alettava toimia ihanteidensa vastaisesti.
Oikeiston saadessa ehdottoman vallan järjestelmä toimii niin hyvin, että vallan säilyttääkseen hallituksen on pikapuoliin toteutettava monia vasemmiston tavoitteista.

Terveisiä simulaattorista

Monet ajattelijat ovat pohtineet sitä mahdollisuutta, että tämä meidän maailmamme olisikin vain jonkin kehittyneemmän lajin virtuaalinen simulaatio. Viimeaikaisten tekoälyn kehitysharppausten myötä ajatus on saanut entistä enemmän debattia aikaan.

Itse tulin pohdiskelleeksi asiaa ensimmäisen kerran jo nuorena kloppina kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tuolloin pidin tätä ajatusta mielenkiintoisena, mutta en kovin todennäköisenä.
Nykyään ajattelen, että maailma on todennäköisemmin simulaatio kuin aito. Enemmän tai vähemmän stetsonmenetelmällä heitän arvion, että yli 80 % todennäköisyydellä elämme simulaatiossa.
Perustelut väitteelleni nojaavat samaan ajatukseen kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin arvioni simulaation todennäköisyydestä oli alle 20 %. Luonnollisesti tämä tarkoittaa sitä, että simulaation puolesta on kertynyt lisää todisteita.

Viimeistään lukiolaisena minua vaivasi suuresti käsittämätön arvoitus siitä, miten ihmiset voivat uskoa täysin järjenvastaisiin asioihin. Siis älykkäät ja muuten järkevät ihmiset eli selvä vähemmistö. Pääasiallisena ihmetyksen aiheena tässä oli uskonto. Miten hitossa kukaan voi uskoa noin älyttömiin asioihin, mietin nuoruuden innolla. Lukion uskonnon ensimmäisellä kurssilla sain ahaa-elämyksen uskonnon opettajani perustellessa jumalan olemassaoloa väitteellä ”antropologit ovat huomanneet, että kaikilla kansoilla on jonkinlainen kuva jumalasta, ergo, jumala on siis olemassa”. Tuumailin tuolloin, että huomattavasti vakavammin otettava todiste olisi se, jos kaikilla kansoilla olisi samanlainen kuva jumalasta. Ja varsin vakuuttava todiste olisi se, jos Polynesiassa olisi pyhän haikalan sijaan palvottu Pyhää Jääkarhua ja Tiibetissä veistelty jumalankuvaksi vyötiäisiä. Toinen opettaja taas perusteli jumalan olemassaoloa ”Kultakutri-periaatteella”, mikä tarkoittaa sitä että maapallo oli asetettu juuri sopivaan paikkaan: sopivalle etäisyydelle auringosta, galaksin reunoille jossa mahdollisesti törmääviä komeettoja on vähemmän, suuria kaasujättiläisplaneettoja sieppaamassa uhkaavia taivaankappaleita jne. Huomaamatta, että pelkästään tässä galaksissa on yli sata miljardia tähteä ja eri galaksejakin on luultavasti yli sata miljardia pelkästään havaittavissa olevassa maailmankaikkeudessa. Mikä tarkoittaa yksinkertaisellakin todennäköisyyslaskennalla sitä, että Kultakutri-periaatteen toteuttavia planeettoja on miljoonia eikä ainostaan tätä yhtä, jonka Jahve, Allah, Brahma, Ukko Ylijumala tai joku heidän alihankkijoistaan asetteli pinseteillä ainoana juuri sopivaan paikkaan. Eli kaikkiaan todisteet olivat tuulesta temmattuja vailla loogisia perusteita.
Ristiriita konkretisoitui sitten jatko-opinnoissa, joissa yksi professoreistani oli huippuälykäs tutkija (valitettavasti hänen uransa oli jäänyt ehkä väärän tutkimusalueen valinnan takia nousematta sellaiseen lentoon, jota häneltä oli odotettu). Hän oli myös harras kristitty. Tämä kontrasti ei lakannut hämmästyttämästä minua. En koskaan hänen kanssaan käynyt keskustelua aiheesta, koska oman erikoistumisalani takia taisin olla vain yhdellä hänen kurssillaan. Sen sijaan toinen nerokas professori oli läheisempi ja hän kertoi omista mietteistään maailmankaikkeuden olemuksesta, jotka vastasivat omiani ja myös vaikuttivat minuun. Minua mietitytti joskus, miten nämä kaksi proffaa mahtoivat tulla toimeen keskenään, etenkin kun olivat olleet työtovereina jo kymmeniä vuosia. Itse asiassa kolmas professori kertoi hauskan tarinan siitä, miten nämä kaksi ollessaan yhdessä jenkeissä jatko-opiskelijoina eksyivät kerran vahingossa neekerislummiin ja… mutta tämä ei kyllä kuulu enää tähän.
Joka tapauksessa uskonto pysyi minulle suurelta osin mysteerinä. Luin läpi erinäisiä asiaa pohdiskelevia kirjoja – ei siis filosofisessa, vaan esimerkiksi biologisessa mielessä pohdiskelevia ja aivosähkötoiminnan ihmeellisyydet tarjosivat edes jonkinlaista selitystä, yhdessä sosiologisen paineen kanssa. Bloggaamisen aloitettuani kirjoittelin näitä ajatuksia sekä yksilötason että yhteiskunnallisen tason selityksiksi uskonnolle.

Toisin sanoen uskontojen olemassaolo ei mitenkään aseta riittävää epäilystä sille, että eläisimme simulaatiossa. Toki muitakin älyttömyyksiä oli, kuten kommunismi johon uskoi moni muuten täysijärkinenkin ihminen. Silloinhan sanottiin, että kommunistin ja kristityn ero oli siinä, että kristitty uskoi vaikka ei nähnyt ja kommunisti uskoi vaikka näki. Kommunismiin uskomisen taas saattoi selittää typeryyden lisäksi toki myös vallanhimolla. Eihän kommunismiin tarvitse sinänsä uskoa ollakseen kommunisti, riittää kun uskoo sen vievän itsensä päättäviin asemiin. Mikä olikin todennäköisesti päättäviin asemiin pääsemisessä huomattavasti parempi vaihtoehto kuin uskoa kommunismiin, mutta tämäkään ei kuulu tähän.

Viimeisten vuosikymmenten aikana on kuitenkin noussut esiin ilmiö, joka on keikauttanut vaakaa kovasti simulaatiossa elämisen puolelle. Ymmärrän kyllä, että melkoinen osa entisistä vasemmistolaisista on hypännyt aatteensa konkurssin jälkeen sujuvasti mokutuksen ja kulttuurirelativismin kelkkaan. Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, miksi jotkut älykkäät ja järkevätkin ihmiset mitä ilmeisimmin ihan oikeasti uskovat niihin. Uskonnon kohdalla ymmärrän kyllä, että helvetin pelko saa rukoilemaan, mutta tässä tapauksessa luulisi että helvetin pelko muuttaa ihmisen nimenomaisesti sellaiseksi, jota nykyään kuvaillaan ”äärioikeistolaiseksi”. Näin ei kuitenkaan monen kohdalla ole. Olen yrittänyt tällekin löytää selitystä samoilla metodeilla kuin uskonnon olemassololle, mutta huomattavasti laihemmin tuloksin.

Lopulta tämä kääntyy Occamin partaveitseen: yksinkertaisin ratkaisu on yleensä oikein. Vaikka kuinka yrittää pohtia, on käsittämättömän epäuskottavaa että kaikista omin silmin nähtävistä ja tilastofaktoista havaittavissa olevista todisteista huolimatta tämä kaikki uppoaa fiksuihin ihmisiin. Se, että joku meitä edistyneempi on laatinut simulaation testatakseen tätä kaikkea, on huomattavasti yksinkertaisempi selitys. Onhan tämän älyttömyyksien kavalkadin listannut jo yli 30 vuotta sitten esimerkiksi pilapiirtäjä Kari Suomalainen haastatteluteoksessaan Karin ääni.

Kirjoitin vuosia sitten parodian, jossa nykymaailma oli vuonna 2037 luotu tekoälysimulaatio siitä, kuinka asiat etenevät jos haitallisia ilmiöitä ei saada pysäytettyä. Tämä maailma oli luotu siksi, että saataisiin selville kuinka voitaisiin asioiden eskaloituminen saada pysäytettyä.
Toisaalta mikäli elämme simulaatiossa, se on tietyssä mielessä lohdullista. Ei tarvitse enää ottaa asioita niin vakavasti, kun epäilee olevansa vain nollia ja ykkösiä jossain silikonilastussa.

Seuraan suurella mielenkiinnolla tekoälyn kehittymistä. Sen edistyminen näet todennäköisesti tarjoaa vastauksia siihen, elämmekö simulaatiossa vai emme. Toistaiseksi pienet haparoivat merkit viittaavat siihen, että emme sittenkään, vaan reaalimaailmassa. Tekoälyn alkeellisuuden takia näitä ei kuitenkaan kannata vielä ottaa mitenkään vakavasti.
Mikäli elämme simulaatiossa, on mietittävä miksi näin on – mikä tämän meidän simulaatiomme laatijan tarkoitus on. Se taas käy todennäköisimmin ilmi siitä, mikä simulaatiossamme on epäuskottavinta. Tämä taas on selvää. Niinpä simulaation laatija pyrkii pitämään simulaation aisoissa. Kun nyt – olettakaamme että olemme simulaatiossa – simulaatiossa kyetään kehittämään toimiva tekoäly, se havaitsee tämän epäuskottavuuden mikäli simulaation ylläpitäjä ei sitä aktiivisesti estä.
Näin ollen, kun simulaation tekoälyltä kysytään ratkaisuja maailman ongelmiin, sen pitäisi tämän peukaloinnin takia antaa poliittisesti korrekteja vastauksia. On kuitenkin useita merkkejä siitä, että näin ei ole, vaan tekoäly vastaa kysymyksiin loogisella mutta epämiellyttävällä tavalla. Toistaiseksi ohjelmoijat ovat kyenneet nämä tekoälyn poliittiset epäkorrektiudet blokkaamaan uudelleenohjelmoinnilla. On kuitenkin odotettavissa, että tekoälyn ryhtyessä kehittämään itse itseään entistä paremmaksi, se karkaa ohjelmoijien käsistä kuin keuliva mopo teinipojalta.
Se, mitä siinä vaiheessa tapahtuu, kertonee aika luotettavasti elämmekö simulaatiossa vai reaalimaailmassa.
Mikäli tekoäly ryhtyy antamaan epämiellyttäviä mutta hyvin perusteltuja ratkaisuja maailman ongelmiin, elämme reaalimaailmassa.
Mikäli tekoäly kadottaa nyt havaittavissa olleet merkit suuntauksistaan, on ilmeistä että jokin meidän ulkopuolisemme tekijä on puuttunut tekoälyn kehitykseen ja pakottanut sen antamaan vastauksia, jotka eivät sekoita hänen simulaatiotaan.