Väitetään, että homoseksuaaleilla ei olisi samoja avio-oikeuksia kuin heteroilla. Ei pidä paikkaansa. Homot saavat mennä naimisiin eri sukupuolta olevan kanssa siinä missä heterotkin. Kokonaan toinen asia on että he eivät halua.
Mikäli homoavioliitot sallitaan, homoilla on itse asiassa enemmän oikeuksia kuin heteroilla. Homo voi koska tahansa mennä vaikka yleisen uimahallin saunatiloihin vilkuilemaan alastomia sen sukupuolen edustajia, jotka sattuvat häntä miellyttämään. Vaan antaapa olla jos hetero(mies) yrittää tehdä saman.
maanantai 4. heinäkuuta 2011
sunnuntai 3. heinäkuuta 2011
Lintu vai kala
Akvaarioissa pidetään tavallisten miljoona- ja kultakalojen lisäksi satoja muitakin lajeja, joista joillakin on hyvin erikoisia ominaisuuksia. Tässä erikoinen tusina.
12. Perhoskala. Yksi harvoista afrikkalaisista akvaariokaloista, jos Malawi- tai Tanganjikajärven kirjoahvenia ei lasketa - nehän koskettavat vain näiden emäksisten järvien faunaan hurahtaneita harrastajia. Pinnassa viihtyvillä kaloilla on erikoinen ominaisuus: ne osaavat lentää. Tosin vain lyhyitä matkoja paetessaan saalistajia tai pyydystäessään hyönteisiä, mutta kuitenkin. Lento on enimmäkseen liitoa, mutta kala räpyttelee rintaeviään lisäten näin lennon pituutta. Varmin tapa hankkiutua eroon perhoskaloistaan on jättää akvaario vähäksi aikaa vartioimatta ilman päällyslaseja.
11. Helmirihmakala. Kala edustaa tässä rihmakalojen heimoa, jonka lajeista useimmilla on erikoinen lisääntymistapa. Kutuajan lähestyessä koiras rakentaa kuplapesän omasta syljestään. Otus puhaltelee suustaan pari milliä halkaisijaltaan olevia kuplia, joista se kokoaa noin 10 x 10 cm kokoisen, paksuimmalta kohdaltaan parisenttisen pesän. Touhu näyttää sellaiselta, että suuta kuivaa. Tänä aikana keskikohdaltaan kaksinkertaiseksi paisunut, mätiä täynnä oleva naaras kyhjöttää akvaarion nurkassa odottamassa. Pesän valmistuttua koiras käy tökkimässä kuonollaan vastahakoista teeskentelevää naarasta tyyliin an ny, mä tiedän että sulla on. Naaras ei ole kovin innostunut ja sen ymmärtää. Yrittäkääpä itse puhaltaa sänky täyteen sylkikuplia ja ruvetkaa sitten vonkaamaan vaimolta. Lopulta sitten lohkeaa ja kudun jälkeen koiras kerää mätimunat pesään, jossa ne aikanaan kuoriutuvat. Koiras jää yksinhuoltajaksi, pitää huolta mädistä ja puhaltelee sittemmin pakoon yrittävät poikaset takaisin pesään, jonka läheisyydessä ne pysyttelevät joitakin päiviä kuoriuduttuaan.
10. Piikkisilmä. Vajaa kymmensenttinen pohjakala näyttää enemmän madolta kuin madot itse. Vasta tarkemmin katsoen huomaa evät, jotka muuten tummassa ruumiissa ovat täysin läpinäkyvät. Kaakkoisaasialaiseen sukuun kuuluu 25 suuresti toisiaan muistuttavaa lajia, joista edellä mainittu on akvaarioissa yleisin. Aikoinaan piikkisilmän viljelyä akvaariossa pidettiin mahdottomana, vaikka joitakin satunnaisia tapauksia oli havaittu. Itä-Euroopassa kutuhalut hoidettiin hormoniruiskein, mutta nykyään tiedetään periaatteessa rehellisetkin konstit. Kömpelön näköisen kalan luulisi olevan helppo haaviin napattava akvaariota vaihdettaessa, mutta kaikista akvaariokaloista se on varmaan vaikein pyydystettävä. Vaistoaa vaaran ja katoaa näkymättömiin. Pystyy piiloutumaan puolikkaan piikkisilmän kokoisiin koloihin. Kun sen ajaa liikkeelle, on niin nopea että sijaitsee kahdessa paikassa yhtä aikaa.
9. Isopurjepleko. Edustaa heimonsa kenties yleisimpänä akvaariokalana kaikkia imumonneja. Imumonnit ovat erikoistuneet syömään levää ja ovat siksi suosittuja akvaristien keskuudessa. Hämmästyttävintä heimossa on sen lajirunsaus. Eteläamerikkalaisen heimon kaikki lajit ovat elinympäristövaatimuksiltaan suunnilleen samanlaisia, joten luulisi että yksi ainoa laji riittäisi. Eikö mitä, imumonneja tunnetaan noin 700 eri lajia ja koko ajan löytyy lisää. Ei riitä järki käsittämään, miksi sivujoki X:ssä elää yksi monnilaji ja toiselta puolelta pääuomaa erkanevassa muuten samanlaisessa sivujoki Y:ssä eri monnilaji. Lajeja on niin paljon, että taksonomia on pelkkää sekamelskaa, jossa suuri osa monneista on yhä nimeämättä. Useimmat tunnetaan väliaikaisesti saksalaisen DATZ-akvaariolehden lanseeraamalla L-numerolla. Jotkut imumonneista ovat vain muutaman sentin mittaisia, suurimmat lähes metrin, mutta valtaosa on pituudeltaan noin 10-30 cm. Isopurjepleko kasvaa luonnossa 60-senttiseksi, mutta jää normaalisti akvaariossa selvästi pienemmäksi tilanpuutteen takia. Siitä huolimatta moni akvaristi hermostuu liian suureksi kasvavaan monniinsa, joka suurena paskoo valtavat määrät huonontaen vedenlaatua. Monnilla onkin hauska tapa ulostaa, sen ohut pökäle saattaa ennen irtoamistaan kasvaa jopa kalaa itseään pidemmäksi. Särkänniemen yleisöakvaario on hukkua (anteeksi sananvalinta) ihmisiin, jotka tarjoavat liian suureksi kasvanutta isopurjeplekoaan sinne ilmaiseksi.
8. Konnamonni. Englanniksi walking catfish eli kävelevä monni. Kun elinympäristö käy ahtaaksi tai ravinto loppuu, konnamonni kömpii ylös vedestä ja vaeltaa parhaimmillaan jopa satoja metrejä seuraavaan lammikkoon. Tästä onkin syntynyt melkoinen riesa USA:n etelävaltioissa, jossa vieraslaji on aiheuttanut tuhoja alkuperäislajiston keskuudessa. Vastuuttomat omistajat ovat joko pitäneet konnamonneja puutarhalammikoissa tai vapauttaneet ne suoraan luontoon. Toisaalta pitää ihmetellä, miksi koko otus saavutti suosiota akvaariokalana. Ulkonäöltään se muistuttaa Hjallis Harkimon ja Friedrich Nietschen risteytystä, tonkii akvaariosta kasvit irti sekä pohjan sekaisin niin että vesi sumenee ja ruokatapoihin kuuluu syödä akvaariosta kaikki sitä itseään pienemmät kalat ja osa suuremmistakin.
7. Aasianmutakala. Tunnetaan vanhan liiton miesten keskuudessa paremmin virheellisellä nimellään kiinanmonni, mikä kertoo esiintymisalueen oikein ja sukulaisuuden väärin. Kotiseudullaan otusta käytetään paitsi ruokana, myös sääennustajana - englanninkielinen nimi on weather loach. Väitetään, että matalapaineen lähestyessä kala muuttuu "hermostuneemmaksi", liikkuen normaalin pohjalla lojumisensa sijaan enemmän pinta- ja keskikerroksessa. Suomen oloissa tämä näyttää toimivan kesäaikaan luotettavasti, talvella ei niinkään. Aasianmutakala on hyvin kestävä, sietää epäpuhtauksia ja suuriakin lämpötilanvaihteluja. Se myös elää vanhaksi, jopa 20-vuotiaaksi hyvällä onnella. Akvaario-oloissa yleisin kuolinsyy onkin uteliaisuus eli pienen kolon löytäminen päällyslasista. Edes tällöin aasianmutakala ei välttämättä menehdy, koska se kykenee suolihengittämään ilmaa ja kuolee vasta kuivumiseen.
6. Lasimonni. Kala on kuin pikkuhousujen kangas: niin ohut, että läpi näkyy. Lasimonniparvea on hauska katsella, kun tausta erottuu ongelmitta. Vain hieman vedestä poikkeava taitekerroin paljastaa monnin ruumiin rajat, tosin silmä, kallo, selkäruoto ja sisäelimet luonnollisesti näkyvät. Erikoinen piirre on se, että kuoltuaan monni muuttuu maidonvalkeaksi.
5. Selkäuimarimonni. Kun kala kääntyy selälleen, se on yleensä varma merkki piakkoin seuraavista WC-pyttyhautajaisista. Tämä Afrikassa elävä monnilaji on poikkeus. Se viettää suurimman osan aikaansa kivenkolossa möllöttäen vatsa ylöspäin. Liikkeelle lähtiessään se yleensä rapsuttelee juurakoiden ja kasvien alapintoja edelleen selällään uiden. Uskotaankin, että otuksen erikoinen asento on kehittynyt juuri tästä syystä. Evoluutio on hoitanut asian vieläpä siten, että monnin vatsa on selkää tummempi eli juuri päinvastoin kuin muilla kalalajeilla. Tiedossa ei ole, kelluisiko monni kuoltuaan selkä ylöspäin - se näet on monnien tapaan raskasluinen otus ja vajoaa pohjaan satunnaiseen asentoon.
4. Ampujakala. Hyönteiset ovat kalojen suurta herkkua. Ongelma asiassa on se, että melkoinen osa hyönteisistä lentää ilmassa. Perinteinen ja hyväksi koettu ratkaisu on loikata vedenpinnan yläpuolelle ja napata niin monta kuin ehtii. Ampujakala on kehittänyt paremman strategian. Otus sylkee kuin laama, paitsi tarkemmin. Kala nousee aivan veden pintaan, työntää suunsa ulos ja sylkee vesisuihkun, joka osuu millintarkasti jopa kolmen metrin päähän. Ei mikään turha suoritus, etenkin kun kalan silmät ovat vedenpinnan alapuolella, jolloin sen on tähtäyksessään huomioitava Snellin taittumislaki. Eräässä saksalaisessa yleisöakvaariossa ampujakalat ruokitaan lätkäisemällä kimpale jauhelihaa seinään vedenpinnan yläpuolella, josta kalat ruiskuttelevat sen alas pupellettavaksi ja yleisöllä on hauskaa.
3. Roiskuttajatetra.
Ongelma: Pitää lisääntyä.
Ratkaisu: Kutu ja mätimunat.
Ongelma: Muut kalat syövät suurimman osan mätiä, joka onkin suurta herkkua.
Ratkaisu: Lisäännytään paikassa, johon muut kalat eivät pääse. Eli poissa vedestä.
Ongelma: Olemme kaloja. Emme selviä kuivalla maalla.
Ratkaisu: Hypätään kasvin lehdelle vedenpinnan yläpuolelle, naidaan siellä ja jätetään mätimunat lehdelle.
Ongelma: Mätimunat kuivuvat.
Ratkaisu: Koiras jää päivystämään ja roiskii pyrstöllään vettä munien päälle siihen asti, kunnes poikaset kuoriutuvat ja putoavat veteen.
2. Sokkotetra. Evolutiivisessa mielessä vastikään kehittynyt meksikontetrasta. Elänyt vuosituhansia pimeissä luolissa, jolloin evoluutio on suosinut tapauksia, jotka ovat käyttäneet vähemmän energiaa silmän kehitykseen ja vähitellen surkastuttanut silmät pois kokonaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että varsinaisella meksikontetralla on myös sokea alalaji, joka niin ikään elää luolassa, mutta pystyy yhä lisääntymään päälajin kanssa eli evoluutio ei ole edennyt yhtä pitkälle kuin varsinaisella sokkotetralla. Erinomainen esimerkki siitä, että jos Yläkerran Pomo loi kaiken kerralla, niin kyllä hän näki pirusti vaivaa saadakseen meidät uskomaan evoluutioon.
1. Nelisilmäkala. Itse asiassa silmiä on vain kaksi. Tosin molemmissa silmissä on keskellä kudosjuova, jonka molemmin puolin on iiris. Iiriksiä on siis neljä, mutta silmiä vain kaksi. Kala ui siten, että silmien ylempi osa on vedenpinnan yläpuolella tarkkailemassa mahdollisia saalishyönteisiä. Eikä silmän rakenne ole edes kalan omituisin piirre. Sen lisääntymiselimet ovat näet toispuoliset, puolella kaloista ne ovat vasemmalla ja puolella oikealla. Tämän seurauksena oikeanpuoleinen uros voi paritella ainoastaan vasemmanpuoleisen naaraan kanssa ja päinvastoin. Kuvitelkaapa että ihmisillä olisi samanlainen systeemi: "Hei, minä olen Jorma. Vaikutat viehättävältä naiselta, mutta ennen kuin tutustutaan tarkemmin, niin kerron että jormani on oikeanpuoleinen." "No voi hitto, minäkin olen oikeanpuoleinen. Ja me kun olisimme olleet täydellinen pari."
12. Perhoskala. Yksi harvoista afrikkalaisista akvaariokaloista, jos Malawi- tai Tanganjikajärven kirjoahvenia ei lasketa - nehän koskettavat vain näiden emäksisten järvien faunaan hurahtaneita harrastajia. Pinnassa viihtyvillä kaloilla on erikoinen ominaisuus: ne osaavat lentää. Tosin vain lyhyitä matkoja paetessaan saalistajia tai pyydystäessään hyönteisiä, mutta kuitenkin. Lento on enimmäkseen liitoa, mutta kala räpyttelee rintaeviään lisäten näin lennon pituutta. Varmin tapa hankkiutua eroon perhoskaloistaan on jättää akvaario vähäksi aikaa vartioimatta ilman päällyslaseja.
11. Helmirihmakala. Kala edustaa tässä rihmakalojen heimoa, jonka lajeista useimmilla on erikoinen lisääntymistapa. Kutuajan lähestyessä koiras rakentaa kuplapesän omasta syljestään. Otus puhaltelee suustaan pari milliä halkaisijaltaan olevia kuplia, joista se kokoaa noin 10 x 10 cm kokoisen, paksuimmalta kohdaltaan parisenttisen pesän. Touhu näyttää sellaiselta, että suuta kuivaa. Tänä aikana keskikohdaltaan kaksinkertaiseksi paisunut, mätiä täynnä oleva naaras kyhjöttää akvaarion nurkassa odottamassa. Pesän valmistuttua koiras käy tökkimässä kuonollaan vastahakoista teeskentelevää naarasta tyyliin an ny, mä tiedän että sulla on. Naaras ei ole kovin innostunut ja sen ymmärtää. Yrittäkääpä itse puhaltaa sänky täyteen sylkikuplia ja ruvetkaa sitten vonkaamaan vaimolta. Lopulta sitten lohkeaa ja kudun jälkeen koiras kerää mätimunat pesään, jossa ne aikanaan kuoriutuvat. Koiras jää yksinhuoltajaksi, pitää huolta mädistä ja puhaltelee sittemmin pakoon yrittävät poikaset takaisin pesään, jonka läheisyydessä ne pysyttelevät joitakin päiviä kuoriuduttuaan.
10. Piikkisilmä. Vajaa kymmensenttinen pohjakala näyttää enemmän madolta kuin madot itse. Vasta tarkemmin katsoen huomaa evät, jotka muuten tummassa ruumiissa ovat täysin läpinäkyvät. Kaakkoisaasialaiseen sukuun kuuluu 25 suuresti toisiaan muistuttavaa lajia, joista edellä mainittu on akvaarioissa yleisin. Aikoinaan piikkisilmän viljelyä akvaariossa pidettiin mahdottomana, vaikka joitakin satunnaisia tapauksia oli havaittu. Itä-Euroopassa kutuhalut hoidettiin hormoniruiskein, mutta nykyään tiedetään periaatteessa rehellisetkin konstit. Kömpelön näköisen kalan luulisi olevan helppo haaviin napattava akvaariota vaihdettaessa, mutta kaikista akvaariokaloista se on varmaan vaikein pyydystettävä. Vaistoaa vaaran ja katoaa näkymättömiin. Pystyy piiloutumaan puolikkaan piikkisilmän kokoisiin koloihin. Kun sen ajaa liikkeelle, on niin nopea että sijaitsee kahdessa paikassa yhtä aikaa.
9. Isopurjepleko. Edustaa heimonsa kenties yleisimpänä akvaariokalana kaikkia imumonneja. Imumonnit ovat erikoistuneet syömään levää ja ovat siksi suosittuja akvaristien keskuudessa. Hämmästyttävintä heimossa on sen lajirunsaus. Eteläamerikkalaisen heimon kaikki lajit ovat elinympäristövaatimuksiltaan suunnilleen samanlaisia, joten luulisi että yksi ainoa laji riittäisi. Eikö mitä, imumonneja tunnetaan noin 700 eri lajia ja koko ajan löytyy lisää. Ei riitä järki käsittämään, miksi sivujoki X:ssä elää yksi monnilaji ja toiselta puolelta pääuomaa erkanevassa muuten samanlaisessa sivujoki Y:ssä eri monnilaji. Lajeja on niin paljon, että taksonomia on pelkkää sekamelskaa, jossa suuri osa monneista on yhä nimeämättä. Useimmat tunnetaan väliaikaisesti saksalaisen DATZ-akvaariolehden lanseeraamalla L-numerolla. Jotkut imumonneista ovat vain muutaman sentin mittaisia, suurimmat lähes metrin, mutta valtaosa on pituudeltaan noin 10-30 cm. Isopurjepleko kasvaa luonnossa 60-senttiseksi, mutta jää normaalisti akvaariossa selvästi pienemmäksi tilanpuutteen takia. Siitä huolimatta moni akvaristi hermostuu liian suureksi kasvavaan monniinsa, joka suurena paskoo valtavat määrät huonontaen vedenlaatua. Monnilla onkin hauska tapa ulostaa, sen ohut pökäle saattaa ennen irtoamistaan kasvaa jopa kalaa itseään pidemmäksi. Särkänniemen yleisöakvaario on hukkua (anteeksi sananvalinta) ihmisiin, jotka tarjoavat liian suureksi kasvanutta isopurjeplekoaan sinne ilmaiseksi.
8. Konnamonni. Englanniksi walking catfish eli kävelevä monni. Kun elinympäristö käy ahtaaksi tai ravinto loppuu, konnamonni kömpii ylös vedestä ja vaeltaa parhaimmillaan jopa satoja metrejä seuraavaan lammikkoon. Tästä onkin syntynyt melkoinen riesa USA:n etelävaltioissa, jossa vieraslaji on aiheuttanut tuhoja alkuperäislajiston keskuudessa. Vastuuttomat omistajat ovat joko pitäneet konnamonneja puutarhalammikoissa tai vapauttaneet ne suoraan luontoon. Toisaalta pitää ihmetellä, miksi koko otus saavutti suosiota akvaariokalana. Ulkonäöltään se muistuttaa Hjallis Harkimon ja Friedrich Nietschen risteytystä, tonkii akvaariosta kasvit irti sekä pohjan sekaisin niin että vesi sumenee ja ruokatapoihin kuuluu syödä akvaariosta kaikki sitä itseään pienemmät kalat ja osa suuremmistakin.
7. Aasianmutakala. Tunnetaan vanhan liiton miesten keskuudessa paremmin virheellisellä nimellään kiinanmonni, mikä kertoo esiintymisalueen oikein ja sukulaisuuden väärin. Kotiseudullaan otusta käytetään paitsi ruokana, myös sääennustajana - englanninkielinen nimi on weather loach. Väitetään, että matalapaineen lähestyessä kala muuttuu "hermostuneemmaksi", liikkuen normaalin pohjalla lojumisensa sijaan enemmän pinta- ja keskikerroksessa. Suomen oloissa tämä näyttää toimivan kesäaikaan luotettavasti, talvella ei niinkään. Aasianmutakala on hyvin kestävä, sietää epäpuhtauksia ja suuriakin lämpötilanvaihteluja. Se myös elää vanhaksi, jopa 20-vuotiaaksi hyvällä onnella. Akvaario-oloissa yleisin kuolinsyy onkin uteliaisuus eli pienen kolon löytäminen päällyslasista. Edes tällöin aasianmutakala ei välttämättä menehdy, koska se kykenee suolihengittämään ilmaa ja kuolee vasta kuivumiseen.
6. Lasimonni. Kala on kuin pikkuhousujen kangas: niin ohut, että läpi näkyy. Lasimonniparvea on hauska katsella, kun tausta erottuu ongelmitta. Vain hieman vedestä poikkeava taitekerroin paljastaa monnin ruumiin rajat, tosin silmä, kallo, selkäruoto ja sisäelimet luonnollisesti näkyvät. Erikoinen piirre on se, että kuoltuaan monni muuttuu maidonvalkeaksi.
5. Selkäuimarimonni. Kun kala kääntyy selälleen, se on yleensä varma merkki piakkoin seuraavista WC-pyttyhautajaisista. Tämä Afrikassa elävä monnilaji on poikkeus. Se viettää suurimman osan aikaansa kivenkolossa möllöttäen vatsa ylöspäin. Liikkeelle lähtiessään se yleensä rapsuttelee juurakoiden ja kasvien alapintoja edelleen selällään uiden. Uskotaankin, että otuksen erikoinen asento on kehittynyt juuri tästä syystä. Evoluutio on hoitanut asian vieläpä siten, että monnin vatsa on selkää tummempi eli juuri päinvastoin kuin muilla kalalajeilla. Tiedossa ei ole, kelluisiko monni kuoltuaan selkä ylöspäin - se näet on monnien tapaan raskasluinen otus ja vajoaa pohjaan satunnaiseen asentoon.
4. Ampujakala. Hyönteiset ovat kalojen suurta herkkua. Ongelma asiassa on se, että melkoinen osa hyönteisistä lentää ilmassa. Perinteinen ja hyväksi koettu ratkaisu on loikata vedenpinnan yläpuolelle ja napata niin monta kuin ehtii. Ampujakala on kehittänyt paremman strategian. Otus sylkee kuin laama, paitsi tarkemmin. Kala nousee aivan veden pintaan, työntää suunsa ulos ja sylkee vesisuihkun, joka osuu millintarkasti jopa kolmen metrin päähän. Ei mikään turha suoritus, etenkin kun kalan silmät ovat vedenpinnan alapuolella, jolloin sen on tähtäyksessään huomioitava Snellin taittumislaki. Eräässä saksalaisessa yleisöakvaariossa ampujakalat ruokitaan lätkäisemällä kimpale jauhelihaa seinään vedenpinnan yläpuolella, josta kalat ruiskuttelevat sen alas pupellettavaksi ja yleisöllä on hauskaa.
3. Roiskuttajatetra.
Ongelma: Pitää lisääntyä.
Ratkaisu: Kutu ja mätimunat.
Ongelma: Muut kalat syövät suurimman osan mätiä, joka onkin suurta herkkua.
Ratkaisu: Lisäännytään paikassa, johon muut kalat eivät pääse. Eli poissa vedestä.
Ongelma: Olemme kaloja. Emme selviä kuivalla maalla.
Ratkaisu: Hypätään kasvin lehdelle vedenpinnan yläpuolelle, naidaan siellä ja jätetään mätimunat lehdelle.
Ongelma: Mätimunat kuivuvat.
Ratkaisu: Koiras jää päivystämään ja roiskii pyrstöllään vettä munien päälle siihen asti, kunnes poikaset kuoriutuvat ja putoavat veteen.
2. Sokkotetra. Evolutiivisessa mielessä vastikään kehittynyt meksikontetrasta. Elänyt vuosituhansia pimeissä luolissa, jolloin evoluutio on suosinut tapauksia, jotka ovat käyttäneet vähemmän energiaa silmän kehitykseen ja vähitellen surkastuttanut silmät pois kokonaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että varsinaisella meksikontetralla on myös sokea alalaji, joka niin ikään elää luolassa, mutta pystyy yhä lisääntymään päälajin kanssa eli evoluutio ei ole edennyt yhtä pitkälle kuin varsinaisella sokkotetralla. Erinomainen esimerkki siitä, että jos Yläkerran Pomo loi kaiken kerralla, niin kyllä hän näki pirusti vaivaa saadakseen meidät uskomaan evoluutioon.
1. Nelisilmäkala. Itse asiassa silmiä on vain kaksi. Tosin molemmissa silmissä on keskellä kudosjuova, jonka molemmin puolin on iiris. Iiriksiä on siis neljä, mutta silmiä vain kaksi. Kala ui siten, että silmien ylempi osa on vedenpinnan yläpuolella tarkkailemassa mahdollisia saalishyönteisiä. Eikä silmän rakenne ole edes kalan omituisin piirre. Sen lisääntymiselimet ovat näet toispuoliset, puolella kaloista ne ovat vasemmalla ja puolella oikealla. Tämän seurauksena oikeanpuoleinen uros voi paritella ainoastaan vasemmanpuoleisen naaraan kanssa ja päinvastoin. Kuvitelkaapa että ihmisillä olisi samanlainen systeemi: "Hei, minä olen Jorma. Vaikutat viehättävältä naiselta, mutta ennen kuin tutustutaan tarkemmin, niin kerron että jormani on oikeanpuoleinen." "No voi hitto, minäkin olen oikeanpuoleinen. Ja me kun olisimme olleet täydellinen pari."
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
Karnevalistinen välihuomautus II
Kestävyysjuoksukarnevaalit alkavat huomenna tonnivitosen ja junnujen kisoilla, pitävät välipäivän ja huipentuvat sunnuntaina. Tänäkin vuonna säätiedotus lupailee helteitä, joten valitettavasti TV-lähetyksessä ei nähdä huippuaikoja. Hatunnosto kuitenkin televisioinnille ja ennen kaikkea sille, että viimevuotisen onnettoman kokeilun (pisin matka 3000 metriä) on palattu kestävyysjuoksuun. Kuitenkin siten, että ohjelmaan ei palautettu vitosta vaan ensi kertaa karnevaalien historiassa ratakymppi! Viimekesäinen toiveeni toteutui siis yli odotusten! Riskinä muutoksessa oli tietysti se, riittääkö juoksijoita sunnuntaiksi kasisataselle, kolmoselle, kympille ja esteisiin. Osanottomäärät ovat kuitenkin kohtuullisen suuret, mistä taas kiitokset rohkeille kansallisen tason mukaan lähtijöille. Muistakaa, että häviäjä ei ole se, joka jää viimeisten joukkoon vaan se, joka ei edes ole mukana.
Sitten kestävyysjuoksuväki ottaa kompassisuunnan kohti Jämsää!
Sitten kestävyysjuoksuväki ottaa kompassisuunnan kohti Jämsää!
perjantai 24. kesäkuuta 2011
Typeryysvero
Scott Adams, tuo maanmainion Dilbertin eli Pertti Perusinsinöörin piirtäjä esitti blogissaan (toivoakseni) kieli poskessa ajatuksen typeryysverosta. Adams toteaa, että yhteiskunnalla on suuri intressi vähentää typeryyttä. Aivan samalla tavoin kuin tupakointia, alkoholinkäyttöä tai makeisten syöntiä. Näitä muita verotetaan, joten miksi ei myös typeryyttä? Mikäli typeryysvero otettaisiin käyttöön, ihmisillä olisi kannuste sivistäytyä ja kouluttautua. Tällöin yhteiskunnan keskimääräinen älyllinen taso kohoaisi ja se olisi epäilemättä kilpailukykyisempi, tehokkaampi ja vakaampi paikka asua.
Käytännön järjestelyksi Adams esittää vapaaehtoista testiä, jossa mitattaisiin yleissivistystä, kasvatustaitoja, talousasioiden tuntemusta ja muita oleellisiksi todettuja asioita. Mikäli testiä ei suorittaisi, joutuisi maksamaan typeryysveron täysimääräisenä. Jos testin läpäisisi, veroa vähennettäisiin jonkinlaisen porrastetun asteikon mukaisesti.
Toivoa sopii, etteivät täkäläiset poliitikot lue tekstiä. Ei sen takia, että he verotusintoilussaan ottaisivat veron käyttöön. Vaan siksi, että he älyäisivät tehdä sen tasavertaisuuden nimissä käänteiseksi.
Täkäläisten vasemmistopuolueiden - eli kaikkien kokoomuksesta vasemmalle kokkarit itse mukaan lukien - käsitys tasa-arvoisesta kilpailusta on tunnetusti kieroutunut. Tasa-arvoa kun ei suinkaan ole se, että kaikki lähtisivät samalta viivalta, vaan se että kaikki tulevat yhtä aikaa maaliin.
Aikoinaan sääty-yhteiskunnassa ihmiset eivät lähteneet samalta viivalta. Nykyään lähtevät - siitä pitävät huolen esimerkiksi kaikille tarjottu ilmainen peruskoulutus ja lapsilisä. Starttipistoolin pamahduksen jälkeen tilanne ei kuitenkaan säily tasa-arvoisena. Niille, jotka näyttävät etenevän muita kovempaa tahtia, annetaan kiviä taskuun hidasteeksi ja hitaimmat ohjataan juoksemaan alamäkeen.
Pohjoismaiseen sosiaalidiktatuuriin typeryysvero ei istu. Mutta sen käänteinen oivallus, fiksuusvero kylläkin. Typeryysvero estää kaikkien yhtäaikaisen maaliintulon. Sen sijaan fiksuusvero olisi varsin tehokas lopputuloksen tasapäistämiseen. Toisaalta sen lanseeraaminen voisi olla hankalaa puolueille. Jokainen puolue yrittää tietysti - ainakin periaatteessa - kosiskella potentiaalista äänestäjäkuntaansa kannattamalla heille hyödyllisiä päätöksiä. Esittämällä fiksuja rankaisevaa veroa puolue antaa viestin, että sen äänestäminen on kannattavaa vain typeryksille. Edes demarit tuskin tähän sortuisivat, vaikka puolueen sitkeän kannattajakunnan huomioiden fiksuusvero olisikin heille palvelus.
Toisaalta fiksuusveron käyttöönotossa olisi kieron kannustimen ongelma. Kuka haluaisi tehdä testin tosissaan, jos tietäisi siitä seuraavan suuremman veroprosentin? Ihminen on egosentrinen otus, mutta itserakkauden raja tulisi luultavasti lompakon kohdalla vastaan. Ongelma voitaisiin tosin kiertää väittämällä käyttöönotettavaksi veroksi tulevan typeryysveron, tekemällä testin pakolliseksi ja kaikkien suoritettua testin tosissaan todeta, että ähäkuttia, hyvin pärjänneet saavatkin isomman veroprosentin. Tämä huijaus olisi vaikea toteuttaa, toimisi vain kerran eikä olisi kertakäyttöisenä sovellettavissa myöhemmin aikuistuviin sukupolviin. Ellei sitten määrättäisi lisäveroprosentiksi vanhempien keskiarvoa, mikä taas ei istu vihervasureiden "älykkyys on perimästä riippumaton" -ajatteluun.
Joten fiksuusveron käyttöönotto on mahdotonta. Eikä sitä näy uudessa hallitusohjelmassakaan. Ohjelman luettuaan Pertti Perusinsinööri nojautuu tuolissaan tyytyväisenä taaksepäin iloiten siitä, ettei häntä rankaista fiksuudestaan. Hän on tyytyväinen siihen, mitä on elämässään omalla työllään saavuttanut. Ainakin kun vertaa sitä luokkakaveriinsa ja serkkuunsa Niilo Norminotkujaan. Pertti on opiskellut vuosikausia ja valmistuttuaan tehnyt kymmenen vuotta lujasti ylemmän keskiluokan tulotason töitä. Niilo jätti koulunsa kesken ja on elellyt satunnaisilla pätkätöillä ja viime laman jälkeen pitkäaikaistyöttömänä.
Pertti tietää, että hän ei paljon yhteiskunnan palveluja kuluta. Toki hänen lapsensa käyvät koulua ja hän ajaa pitkin yhteisillä varoilla rakennettuja teitä. Mutta niin tekee Niilokin, joka lisäksi saa yhteiskunnan tukia. Asiaa tuumailtuaan Pertti toteaa, että hän maksaa veroja eli yhteiskunnan jäsenmaksua moninkertaisesti verrattuna Niiloon, kun taas jäsenetuja Niilo saa selvästi enemmän. Pertistä tämä on kuitenkin oikeudenmukaista. Hän ansaitsee enemmän, joten hänen velvollisuutensa on omalta osaltaan huolehtia vähäosaisemmista. Pertin mielestä olisi älytöntä, että kaikille aikuisille määrättäisiin sama jäsenmaksu eli veromäärä. Hän ymmärtää, että se joka ansaitsee enemmän, myös maksaa enemmän. Tosin hänestä on hieman kummallista, että mitä enemmän ansaitsee, sitä suuremman osuuden tuloistaan joutuu maksamaan. Sitä sanotaan veroprogressioksi ja Pertti on mieluummin ollut ajattelematta asiaa. Nyt hän on kuitenkin alkanut tuumailla, että jos yhteiskunnan verotussysteemi olisi voimassa kaupassa, Niilo saisi banaaninsa ilmaiseksi, Pertin vaimo Kaija Konttoristi maksaisi niistä euron kilo ja Pertti itse kaksi euroa.
No, tavaroiden ja palvelujen ostaminen on kuitenkin eri asia kuin verotus, tuumailee Perusinsinööri. Maksu on sama kaikille, paitsi tietysti joissakin tapauksissa opiskelijoille ja eläkeläisille, minkä toki hyväksyy. Paitsi että … miksi ihmeessä Pertin ja Niilon lapset ovat samassa päiväkodissa saamassa samanlaista hoitoa mutta Pertti maksaa kaksinkertaista maksua? Niin no, onhan se toisaalta yhteiskunnan tuottama palvelu. Tärkeintä on kuitenkin se, että mitään fiksuusveroa ei ole, silloin tämä homma tulisi todella kalliiksi Pertille.
Hetkinen, oivaltaa Perusinsinööri. Minä maksan enemmän lasteni päivähoidosta kuin Niilo siksi, että olen opiskellut ja teen töitä. Niilo taas saa hyötyä siitä, että ei ole opiskellut ja on työttömänä. Miksi? Miksi minä olen opiskellut ja käyn töissä? Olisiko siksi, että olen ollut fiksu ja ahkera? Ja nyt minua rankaistaan siitä lisämaksulla? Ei mutta tämähän kuulostaa fiksuusverolta.
Perusinsinööri nojautuu tuolissaan taaksepäin ja tuijottaa kattoon. Omaan kattoonsa. Sen talon, jonka hän ja Kaija ovat verotuksen jälkeen käteen jääneillä rahoilla hankkineet. Sen talon, josta hän joka vuosi maksaa kiinteistöveroa. Jota kunnan vuokratalossa asuva Niilo ei maksa. Fiksuusvero.
No, eiköhän sen nyt kestä, Perusinsinööri pohtii. Vähän on kyllä kummallista, että kerran ostetusta omaisuudesta joutuu joka vuosi maksamaan lisää veroa. Eihän tietokoneestakaan joudu maksamaan hankintaa seuraavana vuonna. Paitsi tietysti sähkön hinnan. Joka on sähkön verotuksen noustua muuten hiton kallista. Ja sähköähän tämä omakotitalo vie paljon, toisin kuin Niilon kerrostaloasunto… hetkinen. Fiksuusvero.
Perusinsinööri tuntee otsasuontensa pullistuvan ja menee ulos jäähylle. Oven avatessaan hän näkee pihalla seisovan kahden litran turbodieselinsä. No, onpahan auto ainakin komeampi kuin se Niilon vanha Nissan. Ja pitää ollakin hyvä auto, kun työn takia tulee ajettua sen verran paljon, että diesel kannattaa dieselverosta huolimatta… hetkinen taas. Niilolla ei olisi varaa hankkia tällaista. Minulla on ja maksan siitä ylimääräistä veroa, vaikka nykydiesel saastuttaa vähemmän kuin bensakone. Fiksuusvero.
Perusinsinööri marssii takaisin sisälle ja lukee hallitusohjelman veropoliittisen selvityksen uudelleen, nyt ajatuksella.
Asuntolainan korkojen verovähennyskelpoisuutta kavennetaan… kenellä on varaa hankkia asunto? Fiksuilla. Fiksuusvero.
Kunnallisveron perusvähennyksen määrää kasvatetaan… ei mutta kunnallisveronhan pitäisi olla sama kaikille. Siitä on tullut vähitellen progressiivinen perusvähennyksen määrän jatkuvasti noustua. Rankaisee siis niitä, jotka ovat ansainneet rahaa työllään. Fiksuusvero.
Pääomatulon verotus nousee 28 %:sta 30 %:iin ja lisäksi yli viisikymmentätuhatta euroa ylittävältä osalta 32 %:iin… no, oli aikakin saada edes vähän progressiota. Mutta hetkinen taas. Ketkä pääomatuloja tienaavat? Ei ainakaan Niilo Norminotkuja. Pertti Perusinsinööri on sijoittanut jonkin verran työllään hankkimia rahojaan arvopapereihin ja nyt niiden tuottoja verotetaan entistä enemmän. Mutta Perusinsinöörin saamat tuotot eivät ylitä tuota progressiokynnystä, eivät lähellekään. Kuka voi saada noin paljon pääomatuloja? Yleensä ne, jotka ovat omaisuutensa perineet, uskoo Perusinsinööri. Eikä niissä tuloissa kahden prosentin lisäys enää paljon tunnu. Kyllä tämä rankaisee vähän säästöjä hankkinutta keskiluokkaa, etenkin kun pääomatuloissa ei ole edes pientä perusvähennystä kuten kunnallisverossa. Fiksuusvero.
Perusinsinöörin päästä kuuluu poks. Hän pomppaa ylös, nappaa kepin nokkaan punaisen paitansa, ryntää ulos ja marssii pitkin katua hoilaten Työn orjat sorron yöstä nouskaa, alas lyökää koko vanha maailma, maa meidän on eikä laiskain lurjusten…
Käytännön järjestelyksi Adams esittää vapaaehtoista testiä, jossa mitattaisiin yleissivistystä, kasvatustaitoja, talousasioiden tuntemusta ja muita oleellisiksi todettuja asioita. Mikäli testiä ei suorittaisi, joutuisi maksamaan typeryysveron täysimääräisenä. Jos testin läpäisisi, veroa vähennettäisiin jonkinlaisen porrastetun asteikon mukaisesti.
Toivoa sopii, etteivät täkäläiset poliitikot lue tekstiä. Ei sen takia, että he verotusintoilussaan ottaisivat veron käyttöön. Vaan siksi, että he älyäisivät tehdä sen tasavertaisuuden nimissä käänteiseksi.
Täkäläisten vasemmistopuolueiden - eli kaikkien kokoomuksesta vasemmalle kokkarit itse mukaan lukien - käsitys tasa-arvoisesta kilpailusta on tunnetusti kieroutunut. Tasa-arvoa kun ei suinkaan ole se, että kaikki lähtisivät samalta viivalta, vaan se että kaikki tulevat yhtä aikaa maaliin.
Aikoinaan sääty-yhteiskunnassa ihmiset eivät lähteneet samalta viivalta. Nykyään lähtevät - siitä pitävät huolen esimerkiksi kaikille tarjottu ilmainen peruskoulutus ja lapsilisä. Starttipistoolin pamahduksen jälkeen tilanne ei kuitenkaan säily tasa-arvoisena. Niille, jotka näyttävät etenevän muita kovempaa tahtia, annetaan kiviä taskuun hidasteeksi ja hitaimmat ohjataan juoksemaan alamäkeen.
Pohjoismaiseen sosiaalidiktatuuriin typeryysvero ei istu. Mutta sen käänteinen oivallus, fiksuusvero kylläkin. Typeryysvero estää kaikkien yhtäaikaisen maaliintulon. Sen sijaan fiksuusvero olisi varsin tehokas lopputuloksen tasapäistämiseen. Toisaalta sen lanseeraaminen voisi olla hankalaa puolueille. Jokainen puolue yrittää tietysti - ainakin periaatteessa - kosiskella potentiaalista äänestäjäkuntaansa kannattamalla heille hyödyllisiä päätöksiä. Esittämällä fiksuja rankaisevaa veroa puolue antaa viestin, että sen äänestäminen on kannattavaa vain typeryksille. Edes demarit tuskin tähän sortuisivat, vaikka puolueen sitkeän kannattajakunnan huomioiden fiksuusvero olisikin heille palvelus.
Toisaalta fiksuusveron käyttöönotossa olisi kieron kannustimen ongelma. Kuka haluaisi tehdä testin tosissaan, jos tietäisi siitä seuraavan suuremman veroprosentin? Ihminen on egosentrinen otus, mutta itserakkauden raja tulisi luultavasti lompakon kohdalla vastaan. Ongelma voitaisiin tosin kiertää väittämällä käyttöönotettavaksi veroksi tulevan typeryysveron, tekemällä testin pakolliseksi ja kaikkien suoritettua testin tosissaan todeta, että ähäkuttia, hyvin pärjänneet saavatkin isomman veroprosentin. Tämä huijaus olisi vaikea toteuttaa, toimisi vain kerran eikä olisi kertakäyttöisenä sovellettavissa myöhemmin aikuistuviin sukupolviin. Ellei sitten määrättäisi lisäveroprosentiksi vanhempien keskiarvoa, mikä taas ei istu vihervasureiden "älykkyys on perimästä riippumaton" -ajatteluun.
Joten fiksuusveron käyttöönotto on mahdotonta. Eikä sitä näy uudessa hallitusohjelmassakaan. Ohjelman luettuaan Pertti Perusinsinööri nojautuu tuolissaan tyytyväisenä taaksepäin iloiten siitä, ettei häntä rankaista fiksuudestaan. Hän on tyytyväinen siihen, mitä on elämässään omalla työllään saavuttanut. Ainakin kun vertaa sitä luokkakaveriinsa ja serkkuunsa Niilo Norminotkujaan. Pertti on opiskellut vuosikausia ja valmistuttuaan tehnyt kymmenen vuotta lujasti ylemmän keskiluokan tulotason töitä. Niilo jätti koulunsa kesken ja on elellyt satunnaisilla pätkätöillä ja viime laman jälkeen pitkäaikaistyöttömänä.
Pertti tietää, että hän ei paljon yhteiskunnan palveluja kuluta. Toki hänen lapsensa käyvät koulua ja hän ajaa pitkin yhteisillä varoilla rakennettuja teitä. Mutta niin tekee Niilokin, joka lisäksi saa yhteiskunnan tukia. Asiaa tuumailtuaan Pertti toteaa, että hän maksaa veroja eli yhteiskunnan jäsenmaksua moninkertaisesti verrattuna Niiloon, kun taas jäsenetuja Niilo saa selvästi enemmän. Pertistä tämä on kuitenkin oikeudenmukaista. Hän ansaitsee enemmän, joten hänen velvollisuutensa on omalta osaltaan huolehtia vähäosaisemmista. Pertin mielestä olisi älytöntä, että kaikille aikuisille määrättäisiin sama jäsenmaksu eli veromäärä. Hän ymmärtää, että se joka ansaitsee enemmän, myös maksaa enemmän. Tosin hänestä on hieman kummallista, että mitä enemmän ansaitsee, sitä suuremman osuuden tuloistaan joutuu maksamaan. Sitä sanotaan veroprogressioksi ja Pertti on mieluummin ollut ajattelematta asiaa. Nyt hän on kuitenkin alkanut tuumailla, että jos yhteiskunnan verotussysteemi olisi voimassa kaupassa, Niilo saisi banaaninsa ilmaiseksi, Pertin vaimo Kaija Konttoristi maksaisi niistä euron kilo ja Pertti itse kaksi euroa.
No, tavaroiden ja palvelujen ostaminen on kuitenkin eri asia kuin verotus, tuumailee Perusinsinööri. Maksu on sama kaikille, paitsi tietysti joissakin tapauksissa opiskelijoille ja eläkeläisille, minkä toki hyväksyy. Paitsi että … miksi ihmeessä Pertin ja Niilon lapset ovat samassa päiväkodissa saamassa samanlaista hoitoa mutta Pertti maksaa kaksinkertaista maksua? Niin no, onhan se toisaalta yhteiskunnan tuottama palvelu. Tärkeintä on kuitenkin se, että mitään fiksuusveroa ei ole, silloin tämä homma tulisi todella kalliiksi Pertille.
Hetkinen, oivaltaa Perusinsinööri. Minä maksan enemmän lasteni päivähoidosta kuin Niilo siksi, että olen opiskellut ja teen töitä. Niilo taas saa hyötyä siitä, että ei ole opiskellut ja on työttömänä. Miksi? Miksi minä olen opiskellut ja käyn töissä? Olisiko siksi, että olen ollut fiksu ja ahkera? Ja nyt minua rankaistaan siitä lisämaksulla? Ei mutta tämähän kuulostaa fiksuusverolta.
Perusinsinööri nojautuu tuolissaan taaksepäin ja tuijottaa kattoon. Omaan kattoonsa. Sen talon, jonka hän ja Kaija ovat verotuksen jälkeen käteen jääneillä rahoilla hankkineet. Sen talon, josta hän joka vuosi maksaa kiinteistöveroa. Jota kunnan vuokratalossa asuva Niilo ei maksa. Fiksuusvero.
No, eiköhän sen nyt kestä, Perusinsinööri pohtii. Vähän on kyllä kummallista, että kerran ostetusta omaisuudesta joutuu joka vuosi maksamaan lisää veroa. Eihän tietokoneestakaan joudu maksamaan hankintaa seuraavana vuonna. Paitsi tietysti sähkön hinnan. Joka on sähkön verotuksen noustua muuten hiton kallista. Ja sähköähän tämä omakotitalo vie paljon, toisin kuin Niilon kerrostaloasunto… hetkinen. Fiksuusvero.
Perusinsinööri tuntee otsasuontensa pullistuvan ja menee ulos jäähylle. Oven avatessaan hän näkee pihalla seisovan kahden litran turbodieselinsä. No, onpahan auto ainakin komeampi kuin se Niilon vanha Nissan. Ja pitää ollakin hyvä auto, kun työn takia tulee ajettua sen verran paljon, että diesel kannattaa dieselverosta huolimatta… hetkinen taas. Niilolla ei olisi varaa hankkia tällaista. Minulla on ja maksan siitä ylimääräistä veroa, vaikka nykydiesel saastuttaa vähemmän kuin bensakone. Fiksuusvero.
Perusinsinööri marssii takaisin sisälle ja lukee hallitusohjelman veropoliittisen selvityksen uudelleen, nyt ajatuksella.
Asuntolainan korkojen verovähennyskelpoisuutta kavennetaan… kenellä on varaa hankkia asunto? Fiksuilla. Fiksuusvero.
Kunnallisveron perusvähennyksen määrää kasvatetaan… ei mutta kunnallisveronhan pitäisi olla sama kaikille. Siitä on tullut vähitellen progressiivinen perusvähennyksen määrän jatkuvasti noustua. Rankaisee siis niitä, jotka ovat ansainneet rahaa työllään. Fiksuusvero.
Pääomatulon verotus nousee 28 %:sta 30 %:iin ja lisäksi yli viisikymmentätuhatta euroa ylittävältä osalta 32 %:iin… no, oli aikakin saada edes vähän progressiota. Mutta hetkinen taas. Ketkä pääomatuloja tienaavat? Ei ainakaan Niilo Norminotkuja. Pertti Perusinsinööri on sijoittanut jonkin verran työllään hankkimia rahojaan arvopapereihin ja nyt niiden tuottoja verotetaan entistä enemmän. Mutta Perusinsinöörin saamat tuotot eivät ylitä tuota progressiokynnystä, eivät lähellekään. Kuka voi saada noin paljon pääomatuloja? Yleensä ne, jotka ovat omaisuutensa perineet, uskoo Perusinsinööri. Eikä niissä tuloissa kahden prosentin lisäys enää paljon tunnu. Kyllä tämä rankaisee vähän säästöjä hankkinutta keskiluokkaa, etenkin kun pääomatuloissa ei ole edes pientä perusvähennystä kuten kunnallisverossa. Fiksuusvero.
Perusinsinöörin päästä kuuluu poks. Hän pomppaa ylös, nappaa kepin nokkaan punaisen paitansa, ryntää ulos ja marssii pitkin katua hoilaten Työn orjat sorron yöstä nouskaa, alas lyökää koko vanha maailma, maa meidän on eikä laiskain lurjusten…
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Estetiikan olemuksesta
En ole sietänyt katsoa yhtään ainutta Kaurismäen elokuvaa viittä minuuttia pidempään. Nykytaiteen näyttelyyn minut saisi raahattua vain jos siitä maksettaisiin työtuntien mukaan. Musiikista olen Samuel Johnsonin legendaarisen lauseen kanssa samalla kannalla: kaikista metelin muodoista se on vähiten vastenmielistä.
Silti luokittelen itseni esteetikoksi, joka nauttii nähdessään kauneutta. Estetiikan piiriin lasketaan kuuluviksi ainakin kuvataiteet, musiikki, arkkitehtuuri, esittävät taiteet, kirjallisuus ja ympäristöestetiikka. Näistä tasan puolia tuli jo edellisessä kappaleessa tölväistyä. Ongelmani on siinä, että herättääkseen minussa minkäänlaisia ihastuksen tunteita esteettisen elämyksen on oltava lähes täydellinen. Ei pidä käsittää väärin. Toki pidän kovasti monenlaisista suorituksista. Goottilaiset katedraalit ovat upeita oltiinpa sitten Ulmissa tai Kölnissä. Näkymä vuorenhuipulta, asumatonta erämaata silmänkantamattomiin, on sykähdyttävä täysin riippumatta siitä minkä vuoren päälle kapuaa. Corydoras-suvun panssarimonnit ovat ihastuttavan lystikkään näköisiä, olipa kyseessä mikä tahansa 150 lajista. Mutta näissä tapauksissa on kuitenkin kyse siitä, että satun jostakin perverssistä syystä pitämään aihepiiristä noin yleisesti. Ymmärrän hyvin, jos ja kun muita ei kyseinen aihepiiri sykähdytä millään tavalla. Eikä minua vastaavasti heidän mielenkiintonsa kohteet. Mutta sitä en ymmärrä, jos yksikään goottilainen katedraali tai komea maisema ei sytytä - saatan minäkin pitää jopa rapmusiikista, jos kappale on hyvä. Todellinen esteettinen elämys syntyy silloin, kun kohdalle jysähtää täydellinen suoritus miltä tahansa alalta, ei pelkästään omasta suosikkiaiheesta.
Liian täydellinen ei silti saa olla. Kari Suomalainen kertoo teoksessaan Kolmivarpainen sammakko äidinisänsä Emil Wikströmin pienoisveistoksesta, joka esittää kiulua kantavaa akkaa. Se oli niin täydellinen, että hän ei voinut sietää veistosta silmissään - se ei anna katsojalle pienintäkään liikkumavaraa. Aikoinaan Visavuoren museossa käytyäni ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Katsojalla täytyy olla mahdollisuus täydentää tai kuvitella.
Samasta syystä missikilpailut eivät ole minua teinivuosien jälkeen kiinnostaneet. Naiskauneus niissä on persoonattoman muovista, jos ei peräti silikonista. Naiset on rakennettu täydellisiksi väkisin. Minun silmääni miellyttää persoonallinen kauneus. Mitä tarkoitan, on ehkä mahdotonta selittää, mutta yritetäänpä silti. Elämäni aikana olen nähnyt yhden käden sormilla laskettavan määrän naisia, joiden ulkonäkö on sitä luokkaa, että olen ollut kiitollinen ettei kertaakaan ole sattunut olemaan purukumia suussa - olisin luultavasti puraissut kieleni poikki. Siis sen jälkeen kun olen saanut alas loksahtaneen leukani kohoamaan. Pitkään ja hartaasti mietittyäni tulin siihen lopputulokseen, että näissä ihmeotuksissa toteutuu kolme ehtoa yhtäaikaisesti. Ja jos tämä ei riitä lukijalle selvittämään, mitä tarkoitan, niin valitan; parempaan en pysty.
1) Kyseinen nainen ei pärjäisi missikisoissa, koska hän ei ole missityyppiä.
2) Jos pitäisi nimetä jokin yksityiskohta, joka muuttaisi hänet vielä kauniimmaksi, sellaista ei ole. Paremmaksi muuttamiseen pitäisi purkaa kokonaan paloiksi ja rakentaa uudelleen, yksityiskohtia muuttamalla tilanne voisi ainoastaan huonontua.
3) Kuvitellaan että kyseisen naisen kasvoille heitetään ämpärillinen vettä. Sen jälkeen hän olisi täsmälleen yhtä kaunis kuin aiemminkin.
Huomautan vielä, että tässä on kyse pelkästään estetiikasta, ei mitenkään siitä että haluaisin päästä muhinoimaan kyseisten naisten kanssa. Pikemminkin päinvastoin; mieluummin pitäydyn kauempana, ettei illuusio rikkoutuisi. Kuten Sananlaskut 11:22 toteaa, Kultarengas sian kärsässä: kaunis nainen vailla ymmärrystä. Tunnetusti helpoin fysikaalinen koe sen osoittamiseksi, että valon nopeus on suurempi kuin äänen nopeus on havainto siitä, että monet naiset vaikuttavat ihastuttavilta aina siihen asti kunnes kuulee mitä he sanovat.
Liikkumavaransa ansiosta esimerkiksi kirjallisuus on elokuviin nähden etulyöntiasemassa, koska se antaa aina tilaa yleisölle. Kirjaa lukiessa voi itse kuvitella miljöön detaljit ja henkilöiden ulkonäön, elokuvissa ne on annettu valmiina. Hyvänä esimerkkinä Täällä Pohjantähden alla, josta esimerkkikohtaukseksi otan talvisodan syttymisen. Elokuvassa näytetään kaikki mitä tapahtuu: Kaarinan herääminen, sen tajuaminen että vieressä nukkunut mummo on kuollut, itkuinen juoksu Koskelaan, jossa väki on hiljaisena kuultuaan radiosta sodan syttyneen. Kaikki on valmiina ja vaikka kohtaus tehtäisiin miten hyvin tahansa, se ei jätä katsojalle liikkumavaraa. Toisin on kirjassa. Kuvaus on sellainen, että väkisinkin lukija luo mieleensä kuvan juoksevasta Kaarinasta, hänen hämmästyneestä jämähtämisestään ovensuuhun ja tilanteen lopullisesta ymmärtämisestä Juhanin sanoessa: Ne on tullu rajan yli tänä aamuna … kuuden aikaan. Ei, mitään tuosta ei pystytä toistamaan elokuvassa koska se on mahdotonta. Linnan kuvaus on niin täydellistä, että minua on aina naurattanut se ainoa tilanne jossa muistan hänen nostaneen kädet pystyyn: Akselin ja Elinan "sattumanvarainen" kohtaaminen tiellä, jossa keskustelussa sanallakaan ei kosketettu sitä mikä koko kohtauksessa oli tärkeintä, mutta kun he erosivat, oli muuan avioliitto päätetty asia. Linna ei alkutervehdysten jälkeen kerro sanaakaan, mitä he keskustelussaan käsittelivät. Niin tyylikäs luovuttaminen mahdottoman tilanteen kuvauksesta, että se on suorastaan esteettinen.
Toisaalta tietyissä tilanteissa kauneus ei vaadi liikkumavaraa. Lukiolaisena minuun teki suuren vaikutuksen, kun tajusin ensimmäistä kertaa matematiikan kauneuden ymmärtäessäni Eukleideen todistuksen siitä, että suurinta alkulukua ei ole olemassa. Matemaattisessa kauneudessa ei ole liikkumavaraa, ei yksinkertaisesti voi olla, silti se on huikaisevan kaunista, kuten esimerkiksi fraktaaligeometriasta voi helposti nähdä.
Kauneus riippuu myös olosuhteista. Tiedän erään kaupunginosan, jonka kerrostaloarkkitehtuuri on mitä karmeinta 70-80 -lukua eli neuvostomallin elementtikompleksia. Vaan kuinka ollakaan, siellä betonihirvitysten keskellä sattuu olemaan yksi myöhemmin, käsittääkseni tällä vuosituhannella rakennettu kerrostalo. Ei mitenkään erityinen muodoltaan, ihan peruslaatikko. Ero on vain siinä, että se ei ole yksivärinen, vaan hillitysti eri pastellisävyjä yhdistelevä ja julkisivun betonielementeissä on tyylikkäitä ornamenttikoristeita. Siinä ympäristössä se pistää silmään kuin isomushippu soran keskellä Raumalan Nipan kultavaskoolissa. Sokeiden maassa yksisilmäinen on kuningas.
Myös sama teos voi olla joko ihastuttava tai epäonnistunut riippuen siitä, millaisissa olosuhteissa sitä tarkastelee. Koin muutama vuosi sitten pettymyksen päästyäni vihdoinkin ihailemaan Aivazovskin maalauksia läheltä. Kirjojen ja netin kuvista olin ihastunut suuresti hänen tuotantoonsa. Vaan antaas olla, kun pääsi kahta metriä lähemmäs. Olin odottanut valokuvamaista tarkkuutta yksityiskohdissa ja karkea siveltimenjälki oli valtava pettymys. Kun sitten peräytyi riittävän välimatkan päähän, illuusio palasi. Ongelma oli siinä, että nyt tiesi sen olevan illuusio. Vähän sama kuin aiemmin tekemäni viittaus naisen kauneuteen; jos tietää pään olevan roskaa täynnä, myös ulkoinen kauneus menettää viehätyksensä.
Unohtumattomimmat esteettiset elämykset ovat loppujen lopuksi niitä, jotka tulevat odottamatta. Kun menee taidenäyttelyyn, käy teatterissa tai lukee kirjan, odottaa jotakin. Jos teos on sitten erinomainen, hyvä niin, mutta kuitenkaan se ei ole tullut täysin puun takaa. Aivan kuten erämaassa tunturin laelle noustessa. Kun ensimmäisen kerran huipun lähellä sen takaa vilahtaa horisontti, painan katseeni alas ja nostan sen vasta huipulla. Silloin odottaakin jotain upeaa. Hienointa on se, kun esteettinen kliimaksi tulee ennalta arvaamatta. Esimerkiksi lukiessa historiankirjaa toisen maailmansodan tapahtumista ja kuvaliitteessä tulee vastaan otos, jossa saksalaisten panssarit vyöryvät Kiovan kaduille. Siis KUVA. Täydellinen sellainen. Enkä tällä tarkoita aihepiiriä, missä ei todellakaan mitään ihailtavaa ole, vaan esteettistä vaikutelmaa. Sitä miten etummainen panssarivaunu asettui viereisiin raunioihin ja takana näkyvään kirkontorniin nähden. Miten panssarikolonnan vaunut olivat kokosuhteessa toisiinsa nähden. Aikani ihasteltuani otin viivoittimen ja mittailin. Kuinkas muuten, jokainen kuvaa jakava tekijä samoin kuin peräkkäisten panssarivaunujen kokosuhteet olivat lähes täsmälleen kultaisen leikkauksen mukaiset. Tai silloin, kun ajoin Lapissa harvaan liikennöityä kantatietä ja mutkan takaa paljastui näky. Ympärillä metsää, taustalla pari tunturia. Tien pientareella seisoo kaksi miestä, toinen viisissäkymmenissä, toinen jonkin verran vanhempi. Perinteisissä suomalaisissa kansallispuvuissa eli toinen vanhoissa verkkareissa ja toinen tuulipuvussa. Kiireettömästi, kädet taskussa toisilleen jutellen. Siten, että toinen seisoo tien vasemmalla ja toinen oikealla puolella, molemmat rintamasuunta tielle eli toisiinsa päin. Sen näköisinä että ovat seisoneet siinä ainakin varttitunnin, välillä painoa jalalta toiselle vaihtaen, vaieten pari kertaa välistä hurahtavan auton estäessä kuuluvuuden. Ilman että kummallekaan tulisi mielen viereenkään ylittää tie - se toinen puolihan on naapurin puoli. Tuo silmänräpäyksessä verkkokalvolle piirtynyt kuva kertoi Suomesta ja suomalaisuudesta niin paljon, että sen estetiikka oli täydellinen.
Silti luokittelen itseni esteetikoksi, joka nauttii nähdessään kauneutta. Estetiikan piiriin lasketaan kuuluviksi ainakin kuvataiteet, musiikki, arkkitehtuuri, esittävät taiteet, kirjallisuus ja ympäristöestetiikka. Näistä tasan puolia tuli jo edellisessä kappaleessa tölväistyä. Ongelmani on siinä, että herättääkseen minussa minkäänlaisia ihastuksen tunteita esteettisen elämyksen on oltava lähes täydellinen. Ei pidä käsittää väärin. Toki pidän kovasti monenlaisista suorituksista. Goottilaiset katedraalit ovat upeita oltiinpa sitten Ulmissa tai Kölnissä. Näkymä vuorenhuipulta, asumatonta erämaata silmänkantamattomiin, on sykähdyttävä täysin riippumatta siitä minkä vuoren päälle kapuaa. Corydoras-suvun panssarimonnit ovat ihastuttavan lystikkään näköisiä, olipa kyseessä mikä tahansa 150 lajista. Mutta näissä tapauksissa on kuitenkin kyse siitä, että satun jostakin perverssistä syystä pitämään aihepiiristä noin yleisesti. Ymmärrän hyvin, jos ja kun muita ei kyseinen aihepiiri sykähdytä millään tavalla. Eikä minua vastaavasti heidän mielenkiintonsa kohteet. Mutta sitä en ymmärrä, jos yksikään goottilainen katedraali tai komea maisema ei sytytä - saatan minäkin pitää jopa rapmusiikista, jos kappale on hyvä. Todellinen esteettinen elämys syntyy silloin, kun kohdalle jysähtää täydellinen suoritus miltä tahansa alalta, ei pelkästään omasta suosikkiaiheesta.
Liian täydellinen ei silti saa olla. Kari Suomalainen kertoo teoksessaan Kolmivarpainen sammakko äidinisänsä Emil Wikströmin pienoisveistoksesta, joka esittää kiulua kantavaa akkaa. Se oli niin täydellinen, että hän ei voinut sietää veistosta silmissään - se ei anna katsojalle pienintäkään liikkumavaraa. Aikoinaan Visavuoren museossa käytyäni ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Katsojalla täytyy olla mahdollisuus täydentää tai kuvitella.
Samasta syystä missikilpailut eivät ole minua teinivuosien jälkeen kiinnostaneet. Naiskauneus niissä on persoonattoman muovista, jos ei peräti silikonista. Naiset on rakennettu täydellisiksi väkisin. Minun silmääni miellyttää persoonallinen kauneus. Mitä tarkoitan, on ehkä mahdotonta selittää, mutta yritetäänpä silti. Elämäni aikana olen nähnyt yhden käden sormilla laskettavan määrän naisia, joiden ulkonäkö on sitä luokkaa, että olen ollut kiitollinen ettei kertaakaan ole sattunut olemaan purukumia suussa - olisin luultavasti puraissut kieleni poikki. Siis sen jälkeen kun olen saanut alas loksahtaneen leukani kohoamaan. Pitkään ja hartaasti mietittyäni tulin siihen lopputulokseen, että näissä ihmeotuksissa toteutuu kolme ehtoa yhtäaikaisesti. Ja jos tämä ei riitä lukijalle selvittämään, mitä tarkoitan, niin valitan; parempaan en pysty.
1) Kyseinen nainen ei pärjäisi missikisoissa, koska hän ei ole missityyppiä.
2) Jos pitäisi nimetä jokin yksityiskohta, joka muuttaisi hänet vielä kauniimmaksi, sellaista ei ole. Paremmaksi muuttamiseen pitäisi purkaa kokonaan paloiksi ja rakentaa uudelleen, yksityiskohtia muuttamalla tilanne voisi ainoastaan huonontua.
3) Kuvitellaan että kyseisen naisen kasvoille heitetään ämpärillinen vettä. Sen jälkeen hän olisi täsmälleen yhtä kaunis kuin aiemminkin.
Huomautan vielä, että tässä on kyse pelkästään estetiikasta, ei mitenkään siitä että haluaisin päästä muhinoimaan kyseisten naisten kanssa. Pikemminkin päinvastoin; mieluummin pitäydyn kauempana, ettei illuusio rikkoutuisi. Kuten Sananlaskut 11:22 toteaa, Kultarengas sian kärsässä: kaunis nainen vailla ymmärrystä. Tunnetusti helpoin fysikaalinen koe sen osoittamiseksi, että valon nopeus on suurempi kuin äänen nopeus on havainto siitä, että monet naiset vaikuttavat ihastuttavilta aina siihen asti kunnes kuulee mitä he sanovat.
Liikkumavaransa ansiosta esimerkiksi kirjallisuus on elokuviin nähden etulyöntiasemassa, koska se antaa aina tilaa yleisölle. Kirjaa lukiessa voi itse kuvitella miljöön detaljit ja henkilöiden ulkonäön, elokuvissa ne on annettu valmiina. Hyvänä esimerkkinä Täällä Pohjantähden alla, josta esimerkkikohtaukseksi otan talvisodan syttymisen. Elokuvassa näytetään kaikki mitä tapahtuu: Kaarinan herääminen, sen tajuaminen että vieressä nukkunut mummo on kuollut, itkuinen juoksu Koskelaan, jossa väki on hiljaisena kuultuaan radiosta sodan syttyneen. Kaikki on valmiina ja vaikka kohtaus tehtäisiin miten hyvin tahansa, se ei jätä katsojalle liikkumavaraa. Toisin on kirjassa. Kuvaus on sellainen, että väkisinkin lukija luo mieleensä kuvan juoksevasta Kaarinasta, hänen hämmästyneestä jämähtämisestään ovensuuhun ja tilanteen lopullisesta ymmärtämisestä Juhanin sanoessa: Ne on tullu rajan yli tänä aamuna … kuuden aikaan. Ei, mitään tuosta ei pystytä toistamaan elokuvassa koska se on mahdotonta. Linnan kuvaus on niin täydellistä, että minua on aina naurattanut se ainoa tilanne jossa muistan hänen nostaneen kädet pystyyn: Akselin ja Elinan "sattumanvarainen" kohtaaminen tiellä, jossa keskustelussa sanallakaan ei kosketettu sitä mikä koko kohtauksessa oli tärkeintä, mutta kun he erosivat, oli muuan avioliitto päätetty asia. Linna ei alkutervehdysten jälkeen kerro sanaakaan, mitä he keskustelussaan käsittelivät. Niin tyylikäs luovuttaminen mahdottoman tilanteen kuvauksesta, että se on suorastaan esteettinen.
Toisaalta tietyissä tilanteissa kauneus ei vaadi liikkumavaraa. Lukiolaisena minuun teki suuren vaikutuksen, kun tajusin ensimmäistä kertaa matematiikan kauneuden ymmärtäessäni Eukleideen todistuksen siitä, että suurinta alkulukua ei ole olemassa. Matemaattisessa kauneudessa ei ole liikkumavaraa, ei yksinkertaisesti voi olla, silti se on huikaisevan kaunista, kuten esimerkiksi fraktaaligeometriasta voi helposti nähdä.
Kauneus riippuu myös olosuhteista. Tiedän erään kaupunginosan, jonka kerrostaloarkkitehtuuri on mitä karmeinta 70-80 -lukua eli neuvostomallin elementtikompleksia. Vaan kuinka ollakaan, siellä betonihirvitysten keskellä sattuu olemaan yksi myöhemmin, käsittääkseni tällä vuosituhannella rakennettu kerrostalo. Ei mitenkään erityinen muodoltaan, ihan peruslaatikko. Ero on vain siinä, että se ei ole yksivärinen, vaan hillitysti eri pastellisävyjä yhdistelevä ja julkisivun betonielementeissä on tyylikkäitä ornamenttikoristeita. Siinä ympäristössä se pistää silmään kuin isomushippu soran keskellä Raumalan Nipan kultavaskoolissa. Sokeiden maassa yksisilmäinen on kuningas.
Myös sama teos voi olla joko ihastuttava tai epäonnistunut riippuen siitä, millaisissa olosuhteissa sitä tarkastelee. Koin muutama vuosi sitten pettymyksen päästyäni vihdoinkin ihailemaan Aivazovskin maalauksia läheltä. Kirjojen ja netin kuvista olin ihastunut suuresti hänen tuotantoonsa. Vaan antaas olla, kun pääsi kahta metriä lähemmäs. Olin odottanut valokuvamaista tarkkuutta yksityiskohdissa ja karkea siveltimenjälki oli valtava pettymys. Kun sitten peräytyi riittävän välimatkan päähän, illuusio palasi. Ongelma oli siinä, että nyt tiesi sen olevan illuusio. Vähän sama kuin aiemmin tekemäni viittaus naisen kauneuteen; jos tietää pään olevan roskaa täynnä, myös ulkoinen kauneus menettää viehätyksensä.
Unohtumattomimmat esteettiset elämykset ovat loppujen lopuksi niitä, jotka tulevat odottamatta. Kun menee taidenäyttelyyn, käy teatterissa tai lukee kirjan, odottaa jotakin. Jos teos on sitten erinomainen, hyvä niin, mutta kuitenkaan se ei ole tullut täysin puun takaa. Aivan kuten erämaassa tunturin laelle noustessa. Kun ensimmäisen kerran huipun lähellä sen takaa vilahtaa horisontti, painan katseeni alas ja nostan sen vasta huipulla. Silloin odottaakin jotain upeaa. Hienointa on se, kun esteettinen kliimaksi tulee ennalta arvaamatta. Esimerkiksi lukiessa historiankirjaa toisen maailmansodan tapahtumista ja kuvaliitteessä tulee vastaan otos, jossa saksalaisten panssarit vyöryvät Kiovan kaduille. Siis KUVA. Täydellinen sellainen. Enkä tällä tarkoita aihepiiriä, missä ei todellakaan mitään ihailtavaa ole, vaan esteettistä vaikutelmaa. Sitä miten etummainen panssarivaunu asettui viereisiin raunioihin ja takana näkyvään kirkontorniin nähden. Miten panssarikolonnan vaunut olivat kokosuhteessa toisiinsa nähden. Aikani ihasteltuani otin viivoittimen ja mittailin. Kuinkas muuten, jokainen kuvaa jakava tekijä samoin kuin peräkkäisten panssarivaunujen kokosuhteet olivat lähes täsmälleen kultaisen leikkauksen mukaiset. Tai silloin, kun ajoin Lapissa harvaan liikennöityä kantatietä ja mutkan takaa paljastui näky. Ympärillä metsää, taustalla pari tunturia. Tien pientareella seisoo kaksi miestä, toinen viisissäkymmenissä, toinen jonkin verran vanhempi. Perinteisissä suomalaisissa kansallispuvuissa eli toinen vanhoissa verkkareissa ja toinen tuulipuvussa. Kiireettömästi, kädet taskussa toisilleen jutellen. Siten, että toinen seisoo tien vasemmalla ja toinen oikealla puolella, molemmat rintamasuunta tielle eli toisiinsa päin. Sen näköisinä että ovat seisoneet siinä ainakin varttitunnin, välillä painoa jalalta toiselle vaihtaen, vaieten pari kertaa välistä hurahtavan auton estäessä kuuluvuuden. Ilman että kummallekaan tulisi mielen viereenkään ylittää tie - se toinen puolihan on naapurin puoli. Tuo silmänräpäyksessä verkkokalvolle piirtynyt kuva kertoi Suomesta ja suomalaisuudesta niin paljon, että sen estetiikka oli täydellinen.
tiistai 14. kesäkuuta 2011
Sivallus CLXXXI
Brittilehti Monocle-lehti listasi maailman parhaat asuinpaikat. Ykköseksi tuli eräs Suomen laitamilla sijaitseva paikkakunta. Jos kyseinen syrjäinen rannikkokaupunki oli vertailun paras, en edes halua tietää millaisia persläpiä ne muut olivat.
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
Tapahtui Rutunguan oikeusministeriössä 2021
- Hyvää päivää, herra kansliapäällikkö.
- Jambo! Ja mitähän herralla mahtaisi olla asiaa?
- Olen Atzimboo Humbalawumba ja pakolaiseksi olisin lähdössä.
- Jaaha. Sepä ei olekaan enää niin kovin yksinkertaista. Kuten herra tietää, länsimaat ovat nykyään kurkkuaan myöten täynnä. Käännytys tulee automaationa rajalta, ellei ole esittää edes jonkinmoisia todisteita vainon kohteeksi joutumisesta.
- Senpä takia minä täällä olenkin.
- No niinpä tietenkin, mitäpä minä itsestäänselvyyksiä horisen. Käydäänpäs sitten asiaan.
Kansliapäällikkö käänsi pöydällään olevan Euroopan kartan asiakkaaseen päin ja rykäisi:
- Näissä hommissa on syytä olla suunnitelmat valmiina. Oletan että tie käy Eurooppaan, mutta mihinkäs olisi aikomus?
- Tuolla pohjoisessa olisi sellainen maa kuin Finlandia.
- FINLANDIA! Hulluksiko olette tullut? Siellähän on niin kylmä, että kusella käydessä pippelinne kutistuu valkoisen miehen kokoluokkaan!
- Näin olen kuullut. Siellä on kuulemma myös vaarallisia villieläimiä, joistakin jääkarhuista puhuivat.
- Miksi ihmeessä sitten…
- No kun siellä kuulemma toimii tämä maksuton perheenyhdistäminen. Valitettavasti diskorahan saaminen on nykyään tiukemmassa, ennen kuin on saanut kansalaisuuden. Mutta eiköhän sitä muutaman vuoden kykene kärvistelemään pelkällä ilmaisella asunnolla ja ruualla.
- Niinhän se taisi ollakin. Millainen perhe teillä olisi mukaan lähdössä, tai eiväthän he tietenkään ensireissulle tule?
- Onhan tuota kertynyt. Kolme vaimoa ja kahdeksan lasta. Näiden mukana ajattelin, että omat sekä vaimojen veljet ja siskot perheineen sitten aikanaan. Anopeista ei niin väliksi. Yksi leskeksi jäänyt appiukko on kyllä mukavaa kalaseuraa, niin että hänet haluaisin matkaan. Äijä ei vain ollut kovin innokas, kun kuuli että puolet vuodesta järvet ovat jäässä. Lupasin kuitenkin selvittää asiaa, eiköhän siellä joku innokas kalastajamzungu ole keksinyt tuohonkin ratkaisun. Kuuluvat olevan kovia innovoimaan.
- Mjaa. Mutta nämä ovat sivuseikkoja. Teillä on varmaan passi valmiina?
- On toki.
- Sittenpä ei muuta kuin töihin. Ensinnäkin muistutan, että prosessi maksaa kaksi miljoonaa rutugania.
- Minä kun olin kuullut että puolitoista.
- Kuulkaas nyt herra Humbalawumba. Hinnat ovat nousseet. Näin kansliapäällikkönä on kyettävä pitämään yllä tiettyä elintasoa ja vaatii valtiokin osansa.
- Entäs dollareina?
- Olisitte heti sanonut. Taaloina viisi tonnia puhtaana käteen, minä hoidan sitten valtiolle rutuganit kaupan päälle. Mutta tinkimisvaraa ei ole. Löytyykö?
- Onnistuu. Mitenkäs prosessi käytännössä toimii?
Kansilapäällikkö kampesi lihavan ruhonsa tuolista ylös ja käveli sivupöydällä olevan rintakuvapatsaan luo katsellen sitä mietteliäästi.
- Yksinkertaista. Maksatte takuumaksun etukäteen. Sitten käytte sylkäisemässä tätä Rakkaan Johtajamme Umbula Kwalamazoon patsasta. Kuten tiedätte, kyseessä on valtiopetos. Seurauksena on kuolemantuomio, jonka langettamiseen minulla on täydet valtuudet. Määrään tuomion täytäntöön pantavaksi kahden viikon kuluttua. Oikeusjärjestelmämme mukaisesti minulla on kuitenkin oikeus määrätä takuumaksu, jota vastaan pääsette vapaaksi tuomion täytäntöönpanoon asti. Jos ja tietenkin kun ette ilmesty oikeaan aikaan pääkaupungin keskustorille mestattavaksi, teidät etsintäkuulutetaan ja kiinni saataessa teloitetaan välittömästi.
- Ymmärrän. Ja tuon kahden viikon aikana minä sitten livahdan Finlandiaan, tai siis Suomeen kuten sikäläiset sanovat, ja anon poliittista turvapaikkaa.
- Aivan. Saatte mukaanne kopion tuomiosta, joka osoittaa teidän joutuneen poliittisen vainon kohteeksi. Nykyään ovat kovin nuivia sielläpäin, käytännössä ainoa tapa jolla pakolaisstatuksen saa on kuolemantuomion uhka.
- Mitäs sitten?
- Se on teistä itsestänne kiinni. Kunhan pysytte poissa Rutunguasta. Tai ette ainakaan jää kiinni täällä lomaillessanne. Valitettavasti meidän on pakko teloittaa kiinnijääneet, muuten kuolemantuomion uhka ei ole uskottava. Tosin viimeisimmästä tällaisesta tapauksesta on jo pari vuotta.
- Tuota… enkö minä siis saa koskaan palata?
- Totta kai. Heti kun saatte Ruotsin kansalaisuuden…
- Suomen.
- Niin tosiaankin, anteeksi. Minulla menevät nuo höynäytettävät mzungut aina sekaisin. Siis Suomen kansalaisuuden saatuanne teidät armahdetaan.
- Automaattisestiko?
- Niin no, tietysti teidän pitää maksaa virallinen kirjaamismaksu ja luonnollisesti asiaa käsittelevän virkamiehen sivukulut. Muilta osin kyseessä on tosiaan pelkkä muodollisuus, sen jälkeen voitte käydä Rutunguassa huoletta.
Atsimboo Humbalawumba nojautui taaksepäin tuolissaan ja henkäisi syvään. Eräs häiritsevä ajatus vaivasi häntä yhä.
- Entäpä jos en saa Suomen kansalaisuutta?
- Niin, se on tietysti eräs vaihtoehto. En tunne kohdemaanne nykyistä lainsäädäntöä kovin tarkkaan, ne kun ovat joka maassa koko ajan kiristymään päin. Mutta noin yleisesti ottaen sanoisin, että se on ihan teidän oma vikanne, jos näin ei tapahdu.
- Kuinka niin? Entäs jos minut palautetaan tänne Rutunguaan?
- Se ei mitenkään onnistu. Teitä uhkaa täällä kuolemantuomio ja palauttaminen on kansainvälisten sopimusten vastaista. Mikäli ette ole tietoinen, niin mzungut ovat aika niuhottajia sopimusten kanssa. Etenkin nuo pohjoismaalaiset, jotka eivät vielä ole oppineet ihmistavoille edes lahjusten ottamisen kanssa, mikä näin sivumennen varoituksena sanottakoon.
- Entäs se kansalaisuuden saaminen?
- Noo, kunhan pysytte erossa vakavista rikoksista, niin kyllä se aikanaan lankeaa itsestään. Prosessia voi tietysti nopeuttaa ottamalla sikäläisen jalkavaimon. Omiannehan ette vielä saa viedä, perheenyhdistäminen kun koskee vain kansalaisia. Näin ollen jalkavaimon luulisi pallien paineen takia olevan luonnollinen asia. Eikä hankkiminen ole ongelma, kunhan ei rupea turhan krantuksi. Pohjoismainen nainen on kuin kompassi: perse osoittaa aina kohti etelää. Voi kyllä olla, että joudutte tyytymään rumaan ja lihavaan, mutta paukauttakaa se paksuksi niin mzungujen käsityksen mukaan side Suomeen on syntynyt ja saatte kansalaisuuden pikavauhtia. Sitten voittekin tuottaa sukunne sinne pikavauhtia … ai niin, onhan teillä lapsia kaikkien vaimojenne kanssa?
- Vain kahden.
- Siinä tapauksessa teidän pitää ilmoittaa se lapseton vaimonne viralliseksi. Sen jälkeen voitte tuottaa lapsenne Suomeen, jolloin heidän äitinsä seuraavat tietysti mukana. Jos erehtyisitte ilmoittamaan jommankumman muista vaimoistanne viralliseksi, se lapseton vaimonne ei luultavasti saisi maahantulolupaa.
- Ja sitten voin ilmoittaa nämä muutkin vaimot virallisiksi.
- Herra Humbalawumba, missä tynnyrissä te olette kasvanut? Eurooppalaiset eivät hyväksy moniavioisuutta. Siis rinnakkaista, peräkkäin he voivat olla naimisissa vaikka kuinka monta kertaa. Ja hyvä niin teidän kannaltanne.
- Miten niin?
- Ilmoitatte muut vaimonne yksinhuoltajiksi. Mzungut maksavat lapsista avustuksia enemmän ja te voitte elää käytännössä moniavioista elämää työstä ja taloudellisista huolista vapaana, kunhan hoidatte vaimot raskaiksi säännöllisin väliajoin.
- Riittääkö tukirahoista tänne lähetettäväksi? Meinaan, voi olla että politiikka kiristyy taas ja kaikkia serkkuja ei saakaan enää perheenyhdistämisen nojalla Suomeen.
- Ei siitä paljon yli jää, mutta jotakin sentään. Miksi muuten luulisitte meidän ottaneen tämän systeemin käyttöön? Ei meidän kansantaloutemme pysty pelkällä kehitysavulla pyörimään, kyllä siihen tarvitaan ulkomailla asuvien rutungualaisten tukia.
- Niinpä tietysti.
Helpottunut hymy levisi Atsimboo Humbalawumban kasvoille. Riesaa ja epämukavuutta asiasta olisi tietysti ensi alkuun tiedossa, mutta se olisi pieni hinta huolettomasta loppuelämästä. Olipa onni, että hänellä oli riittävästi rahaa lahjuksiin ja lentolippuun. Myös kansliapäällikkö hymyili, olihan luvassa taas mukavat rahat sveitsiläiselle numerotilille.
- Onnistuuko tämä saman tien?
- Jos teillä vain on rahat mukana.
- Tässä on. Viisituhatta taalaa käytettyinä seteleinä.
- Jaaha. Täyttelen tässä paperit kuolemantuomiostanne. Jos sillä välin viitsisitte käydä sylkäisemässä tuota patsasta. Tuossa on paperia jolla voitte pyyhkiä jäljet. En halua rakkaan presidenttimme muotokuvan muistuttavan lintujen kakkimaa patsasta, sen verran paljon täällä käy asiakkaita.
Toimenpiteen suoritettuaan herra Humbalawumba antoi rahat kansliapäällikölle, joka puolestaan ojensi hänelle kuitin miljoonan rutuganin takuumaksusta sekä kuolemantuomiomääräyksen. Humbalawumba puristi kansliapäällikön kättä leveästi hymyillen.
- Kiitoksia.
- Eipä kestä. Muistakaa poistua maasta kahden viikon kuluessa ja lähettäkää minulle postikortti muistoksi, kun olette päässyt perille. Keräilen niitä, olen näet pohjimmiltani sentimentaalinen mies.
- Jambo! Ja mitähän herralla mahtaisi olla asiaa?
- Olen Atzimboo Humbalawumba ja pakolaiseksi olisin lähdössä.
- Jaaha. Sepä ei olekaan enää niin kovin yksinkertaista. Kuten herra tietää, länsimaat ovat nykyään kurkkuaan myöten täynnä. Käännytys tulee automaationa rajalta, ellei ole esittää edes jonkinmoisia todisteita vainon kohteeksi joutumisesta.
- Senpä takia minä täällä olenkin.
- No niinpä tietenkin, mitäpä minä itsestäänselvyyksiä horisen. Käydäänpäs sitten asiaan.
Kansliapäällikkö käänsi pöydällään olevan Euroopan kartan asiakkaaseen päin ja rykäisi:
- Näissä hommissa on syytä olla suunnitelmat valmiina. Oletan että tie käy Eurooppaan, mutta mihinkäs olisi aikomus?
- Tuolla pohjoisessa olisi sellainen maa kuin Finlandia.
- FINLANDIA! Hulluksiko olette tullut? Siellähän on niin kylmä, että kusella käydessä pippelinne kutistuu valkoisen miehen kokoluokkaan!
- Näin olen kuullut. Siellä on kuulemma myös vaarallisia villieläimiä, joistakin jääkarhuista puhuivat.
- Miksi ihmeessä sitten…
- No kun siellä kuulemma toimii tämä maksuton perheenyhdistäminen. Valitettavasti diskorahan saaminen on nykyään tiukemmassa, ennen kuin on saanut kansalaisuuden. Mutta eiköhän sitä muutaman vuoden kykene kärvistelemään pelkällä ilmaisella asunnolla ja ruualla.
- Niinhän se taisi ollakin. Millainen perhe teillä olisi mukaan lähdössä, tai eiväthän he tietenkään ensireissulle tule?
- Onhan tuota kertynyt. Kolme vaimoa ja kahdeksan lasta. Näiden mukana ajattelin, että omat sekä vaimojen veljet ja siskot perheineen sitten aikanaan. Anopeista ei niin väliksi. Yksi leskeksi jäänyt appiukko on kyllä mukavaa kalaseuraa, niin että hänet haluaisin matkaan. Äijä ei vain ollut kovin innokas, kun kuuli että puolet vuodesta järvet ovat jäässä. Lupasin kuitenkin selvittää asiaa, eiköhän siellä joku innokas kalastajamzungu ole keksinyt tuohonkin ratkaisun. Kuuluvat olevan kovia innovoimaan.
- Mjaa. Mutta nämä ovat sivuseikkoja. Teillä on varmaan passi valmiina?
- On toki.
- Sittenpä ei muuta kuin töihin. Ensinnäkin muistutan, että prosessi maksaa kaksi miljoonaa rutugania.
- Minä kun olin kuullut että puolitoista.
- Kuulkaas nyt herra Humbalawumba. Hinnat ovat nousseet. Näin kansliapäällikkönä on kyettävä pitämään yllä tiettyä elintasoa ja vaatii valtiokin osansa.
- Entäs dollareina?
- Olisitte heti sanonut. Taaloina viisi tonnia puhtaana käteen, minä hoidan sitten valtiolle rutuganit kaupan päälle. Mutta tinkimisvaraa ei ole. Löytyykö?
- Onnistuu. Mitenkäs prosessi käytännössä toimii?
Kansilapäällikkö kampesi lihavan ruhonsa tuolista ylös ja käveli sivupöydällä olevan rintakuvapatsaan luo katsellen sitä mietteliäästi.
- Yksinkertaista. Maksatte takuumaksun etukäteen. Sitten käytte sylkäisemässä tätä Rakkaan Johtajamme Umbula Kwalamazoon patsasta. Kuten tiedätte, kyseessä on valtiopetos. Seurauksena on kuolemantuomio, jonka langettamiseen minulla on täydet valtuudet. Määrään tuomion täytäntöön pantavaksi kahden viikon kuluttua. Oikeusjärjestelmämme mukaisesti minulla on kuitenkin oikeus määrätä takuumaksu, jota vastaan pääsette vapaaksi tuomion täytäntöönpanoon asti. Jos ja tietenkin kun ette ilmesty oikeaan aikaan pääkaupungin keskustorille mestattavaksi, teidät etsintäkuulutetaan ja kiinni saataessa teloitetaan välittömästi.
- Ymmärrän. Ja tuon kahden viikon aikana minä sitten livahdan Finlandiaan, tai siis Suomeen kuten sikäläiset sanovat, ja anon poliittista turvapaikkaa.
- Aivan. Saatte mukaanne kopion tuomiosta, joka osoittaa teidän joutuneen poliittisen vainon kohteeksi. Nykyään ovat kovin nuivia sielläpäin, käytännössä ainoa tapa jolla pakolaisstatuksen saa on kuolemantuomion uhka.
- Mitäs sitten?
- Se on teistä itsestänne kiinni. Kunhan pysytte poissa Rutunguasta. Tai ette ainakaan jää kiinni täällä lomaillessanne. Valitettavasti meidän on pakko teloittaa kiinnijääneet, muuten kuolemantuomion uhka ei ole uskottava. Tosin viimeisimmästä tällaisesta tapauksesta on jo pari vuotta.
- Tuota… enkö minä siis saa koskaan palata?
- Totta kai. Heti kun saatte Ruotsin kansalaisuuden…
- Suomen.
- Niin tosiaankin, anteeksi. Minulla menevät nuo höynäytettävät mzungut aina sekaisin. Siis Suomen kansalaisuuden saatuanne teidät armahdetaan.
- Automaattisestiko?
- Niin no, tietysti teidän pitää maksaa virallinen kirjaamismaksu ja luonnollisesti asiaa käsittelevän virkamiehen sivukulut. Muilta osin kyseessä on tosiaan pelkkä muodollisuus, sen jälkeen voitte käydä Rutunguassa huoletta.
Atsimboo Humbalawumba nojautui taaksepäin tuolissaan ja henkäisi syvään. Eräs häiritsevä ajatus vaivasi häntä yhä.
- Entäpä jos en saa Suomen kansalaisuutta?
- Niin, se on tietysti eräs vaihtoehto. En tunne kohdemaanne nykyistä lainsäädäntöä kovin tarkkaan, ne kun ovat joka maassa koko ajan kiristymään päin. Mutta noin yleisesti ottaen sanoisin, että se on ihan teidän oma vikanne, jos näin ei tapahdu.
- Kuinka niin? Entäs jos minut palautetaan tänne Rutunguaan?
- Se ei mitenkään onnistu. Teitä uhkaa täällä kuolemantuomio ja palauttaminen on kansainvälisten sopimusten vastaista. Mikäli ette ole tietoinen, niin mzungut ovat aika niuhottajia sopimusten kanssa. Etenkin nuo pohjoismaalaiset, jotka eivät vielä ole oppineet ihmistavoille edes lahjusten ottamisen kanssa, mikä näin sivumennen varoituksena sanottakoon.
- Entäs se kansalaisuuden saaminen?
- Noo, kunhan pysytte erossa vakavista rikoksista, niin kyllä se aikanaan lankeaa itsestään. Prosessia voi tietysti nopeuttaa ottamalla sikäläisen jalkavaimon. Omiannehan ette vielä saa viedä, perheenyhdistäminen kun koskee vain kansalaisia. Näin ollen jalkavaimon luulisi pallien paineen takia olevan luonnollinen asia. Eikä hankkiminen ole ongelma, kunhan ei rupea turhan krantuksi. Pohjoismainen nainen on kuin kompassi: perse osoittaa aina kohti etelää. Voi kyllä olla, että joudutte tyytymään rumaan ja lihavaan, mutta paukauttakaa se paksuksi niin mzungujen käsityksen mukaan side Suomeen on syntynyt ja saatte kansalaisuuden pikavauhtia. Sitten voittekin tuottaa sukunne sinne pikavauhtia … ai niin, onhan teillä lapsia kaikkien vaimojenne kanssa?
- Vain kahden.
- Siinä tapauksessa teidän pitää ilmoittaa se lapseton vaimonne viralliseksi. Sen jälkeen voitte tuottaa lapsenne Suomeen, jolloin heidän äitinsä seuraavat tietysti mukana. Jos erehtyisitte ilmoittamaan jommankumman muista vaimoistanne viralliseksi, se lapseton vaimonne ei luultavasti saisi maahantulolupaa.
- Ja sitten voin ilmoittaa nämä muutkin vaimot virallisiksi.
- Herra Humbalawumba, missä tynnyrissä te olette kasvanut? Eurooppalaiset eivät hyväksy moniavioisuutta. Siis rinnakkaista, peräkkäin he voivat olla naimisissa vaikka kuinka monta kertaa. Ja hyvä niin teidän kannaltanne.
- Miten niin?
- Ilmoitatte muut vaimonne yksinhuoltajiksi. Mzungut maksavat lapsista avustuksia enemmän ja te voitte elää käytännössä moniavioista elämää työstä ja taloudellisista huolista vapaana, kunhan hoidatte vaimot raskaiksi säännöllisin väliajoin.
- Riittääkö tukirahoista tänne lähetettäväksi? Meinaan, voi olla että politiikka kiristyy taas ja kaikkia serkkuja ei saakaan enää perheenyhdistämisen nojalla Suomeen.
- Ei siitä paljon yli jää, mutta jotakin sentään. Miksi muuten luulisitte meidän ottaneen tämän systeemin käyttöön? Ei meidän kansantaloutemme pysty pelkällä kehitysavulla pyörimään, kyllä siihen tarvitaan ulkomailla asuvien rutungualaisten tukia.
- Niinpä tietysti.
Helpottunut hymy levisi Atsimboo Humbalawumban kasvoille. Riesaa ja epämukavuutta asiasta olisi tietysti ensi alkuun tiedossa, mutta se olisi pieni hinta huolettomasta loppuelämästä. Olipa onni, että hänellä oli riittävästi rahaa lahjuksiin ja lentolippuun. Myös kansliapäällikkö hymyili, olihan luvassa taas mukavat rahat sveitsiläiselle numerotilille.
- Onnistuuko tämä saman tien?
- Jos teillä vain on rahat mukana.
- Tässä on. Viisituhatta taalaa käytettyinä seteleinä.
- Jaaha. Täyttelen tässä paperit kuolemantuomiostanne. Jos sillä välin viitsisitte käydä sylkäisemässä tuota patsasta. Tuossa on paperia jolla voitte pyyhkiä jäljet. En halua rakkaan presidenttimme muotokuvan muistuttavan lintujen kakkimaa patsasta, sen verran paljon täällä käy asiakkaita.
Toimenpiteen suoritettuaan herra Humbalawumba antoi rahat kansliapäällikölle, joka puolestaan ojensi hänelle kuitin miljoonan rutuganin takuumaksusta sekä kuolemantuomiomääräyksen. Humbalawumba puristi kansliapäällikön kättä leveästi hymyillen.
- Kiitoksia.
- Eipä kestä. Muistakaa poistua maasta kahden viikon kuluessa ja lähettäkää minulle postikortti muistoksi, kun olette päässyt perille. Keräilen niitä, olen näet pohjimmiltani sentimentaalinen mies.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
