Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


lauantai 18. kesäkuuta 2011

Estetiikan olemuksesta

En ole sietänyt katsoa yhtään ainutta Kaurismäen elokuvaa viittä minuuttia pidempään. Nykytaiteen näyttelyyn minut saisi raahattua vain jos siitä maksettaisiin työtuntien mukaan. Musiikista olen Samuel Johnsonin legendaarisen lauseen kanssa samalla kannalla: kaikista metelin muodoista se on vähiten vastenmielistä.

Silti luokittelen itseni esteetikoksi, joka nauttii nähdessään kauneutta. Estetiikan piiriin lasketaan kuuluviksi ainakin kuvataiteet, musiikki, arkkitehtuuri, esittävät taiteet, kirjallisuus ja ympäristöestetiikka. Näistä tasan puolia tuli jo edellisessä kappaleessa tölväistyä. Ongelmani on siinä, että herättääkseen minussa minkäänlaisia ihastuksen tunteita esteettisen elämyksen on oltava lähes täydellinen. Ei pidä käsittää väärin. Toki pidän kovasti monenlaisista suorituksista. Goottilaiset katedraalit ovat upeita oltiinpa sitten Ulmissa tai Kölnissä. Näkymä vuorenhuipulta, asumatonta erämaata silmänkantamattomiin, on sykähdyttävä täysin riippumatta siitä minkä vuoren päälle kapuaa. Corydoras-suvun panssarimonnit ovat ihastuttavan lystikkään näköisiä, olipa kyseessä mikä tahansa 150 lajista. Mutta näissä tapauksissa on kuitenkin kyse siitä, että satun jostakin perverssistä syystä pitämään aihepiiristä noin yleisesti. Ymmärrän hyvin, jos ja kun muita ei kyseinen aihepiiri sykähdytä millään tavalla. Eikä minua vastaavasti heidän mielenkiintonsa kohteet. Mutta sitä en ymmärrä, jos yksikään goottilainen katedraali tai komea maisema ei sytytä - saatan minäkin pitää jopa rapmusiikista, jos kappale on hyvä. Todellinen esteettinen elämys syntyy silloin, kun kohdalle jysähtää täydellinen suoritus miltä tahansa alalta, ei pelkästään omasta suosikkiaiheesta.

Liian täydellinen ei silti saa olla. Kari Suomalainen kertoo teoksessaan Kolmivarpainen sammakko äidinisänsä Emil Wikströmin pienoisveistoksesta, joka esittää kiulua kantavaa akkaa. Se oli niin täydellinen, että hän ei voinut sietää veistosta silmissään - se ei anna katsojalle pienintäkään liikkumavaraa. Aikoinaan Visavuoren museossa käytyäni ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Katsojalla täytyy olla mahdollisuus täydentää tai kuvitella.

Samasta syystä missikilpailut eivät ole minua teinivuosien jälkeen kiinnostaneet. Naiskauneus niissä on persoonattoman muovista, jos ei peräti silikonista. Naiset on rakennettu täydellisiksi väkisin. Minun silmääni miellyttää persoonallinen kauneus. Mitä tarkoitan, on ehkä mahdotonta selittää, mutta yritetäänpä silti. Elämäni aikana olen nähnyt yhden käden sormilla laskettavan määrän naisia, joiden ulkonäkö on sitä luokkaa, että olen ollut kiitollinen ettei kertaakaan ole sattunut olemaan purukumia suussa - olisin luultavasti puraissut kieleni poikki. Siis sen jälkeen kun olen saanut alas loksahtaneen leukani kohoamaan. Pitkään ja hartaasti mietittyäni tulin siihen lopputulokseen, että näissä ihmeotuksissa toteutuu kolme ehtoa yhtäaikaisesti. Ja jos tämä ei riitä lukijalle selvittämään, mitä tarkoitan, niin valitan; parempaan en pysty.
1) Kyseinen nainen ei pärjäisi missikisoissa, koska hän ei ole missityyppiä.
2) Jos pitäisi nimetä jokin yksityiskohta, joka muuttaisi hänet vielä kauniimmaksi, sellaista ei ole. Paremmaksi muuttamiseen pitäisi purkaa kokonaan paloiksi ja rakentaa uudelleen, yksityiskohtia muuttamalla tilanne voisi ainoastaan huonontua.
3) Kuvitellaan että kyseisen naisen kasvoille heitetään ämpärillinen vettä. Sen jälkeen hän olisi täsmälleen yhtä kaunis kuin aiemminkin.
Huomautan vielä, että tässä on kyse pelkästään estetiikasta, ei mitenkään siitä että haluaisin päästä muhinoimaan kyseisten naisten kanssa. Pikemminkin päinvastoin; mieluummin pitäydyn kauempana, ettei illuusio rikkoutuisi. Kuten Sananlaskut 11:22 toteaa, Kultarengas sian kärsässä: kaunis nainen vailla ymmärrystä. Tunnetusti helpoin fysikaalinen koe sen osoittamiseksi, että valon nopeus on suurempi kuin äänen nopeus on havainto siitä, että monet naiset vaikuttavat ihastuttavilta aina siihen asti kunnes kuulee mitä he sanovat.

Liikkumavaransa ansiosta esimerkiksi kirjallisuus on elokuviin nähden etulyöntiasemassa, koska se antaa aina tilaa yleisölle. Kirjaa lukiessa voi itse kuvitella miljöön detaljit ja henkilöiden ulkonäön, elokuvissa ne on annettu valmiina. Hyvänä esimerkkinä Täällä Pohjantähden alla, josta esimerkkikohtaukseksi otan talvisodan syttymisen. Elokuvassa näytetään kaikki mitä tapahtuu: Kaarinan herääminen, sen tajuaminen että vieressä nukkunut mummo on kuollut, itkuinen juoksu Koskelaan, jossa väki on hiljaisena kuultuaan radiosta sodan syttyneen. Kaikki on valmiina ja vaikka kohtaus tehtäisiin miten hyvin tahansa, se ei jätä katsojalle liikkumavaraa. Toisin on kirjassa. Kuvaus on sellainen, että väkisinkin lukija luo mieleensä kuvan juoksevasta Kaarinasta, hänen hämmästyneestä jämähtämisestään ovensuuhun ja tilanteen lopullisesta ymmärtämisestä Juhanin sanoessa: Ne on tullu rajan yli tänä aamuna … kuuden aikaan. Ei, mitään tuosta ei pystytä toistamaan elokuvassa koska se on mahdotonta. Linnan kuvaus on niin täydellistä, että minua on aina naurattanut se ainoa tilanne jossa muistan hänen nostaneen kädet pystyyn: Akselin ja Elinan "sattumanvarainen" kohtaaminen tiellä, jossa keskustelussa sanallakaan ei kosketettu sitä mikä koko kohtauksessa oli tärkeintä, mutta kun he erosivat, oli muuan avioliitto päätetty asia. Linna ei alkutervehdysten jälkeen kerro sanaakaan, mitä he keskustelussaan käsittelivät. Niin tyylikäs luovuttaminen mahdottoman tilanteen kuvauksesta, että se on suorastaan esteettinen.

Toisaalta tietyissä tilanteissa kauneus ei vaadi liikkumavaraa. Lukiolaisena minuun teki suuren vaikutuksen, kun tajusin ensimmäistä kertaa matematiikan kauneuden ymmärtäessäni Eukleideen todistuksen siitä, että suurinta alkulukua ei ole olemassa. Matemaattisessa kauneudessa ei ole liikkumavaraa, ei yksinkertaisesti voi olla, silti se on huikaisevan kaunista, kuten esimerkiksi fraktaaligeometriasta voi helposti nähdä.

Kauneus riippuu myös olosuhteista. Tiedän erään kaupunginosan, jonka kerrostaloarkkitehtuuri on mitä karmeinta 70-80 -lukua eli neuvostomallin elementtikompleksia. Vaan kuinka ollakaan, siellä betonihirvitysten keskellä sattuu olemaan yksi myöhemmin, käsittääkseni tällä vuosituhannella rakennettu kerrostalo. Ei mitenkään erityinen muodoltaan, ihan peruslaatikko. Ero on vain siinä, että se ei ole yksivärinen, vaan hillitysti eri pastellisävyjä yhdistelevä ja julkisivun betonielementeissä on tyylikkäitä ornamenttikoristeita. Siinä ympäristössä se pistää silmään kuin isomushippu soran keskellä Raumalan Nipan kultavaskoolissa. Sokeiden maassa yksisilmäinen on kuningas.

Myös sama teos voi olla joko ihastuttava tai epäonnistunut riippuen siitä, millaisissa olosuhteissa sitä tarkastelee. Koin muutama vuosi sitten pettymyksen päästyäni vihdoinkin ihailemaan Aivazovskin maalauksia läheltä. Kirjojen ja netin kuvista olin ihastunut suuresti hänen tuotantoonsa. Vaan antaas olla, kun pääsi kahta metriä lähemmäs. Olin odottanut valokuvamaista tarkkuutta yksityiskohdissa ja karkea siveltimenjälki oli valtava pettymys. Kun sitten peräytyi riittävän välimatkan päähän, illuusio palasi. Ongelma oli siinä, että nyt tiesi sen olevan illuusio. Vähän sama kuin aiemmin tekemäni viittaus naisen kauneuteen; jos tietää pään olevan roskaa täynnä, myös ulkoinen kauneus menettää viehätyksensä.

Unohtumattomimmat esteettiset elämykset ovat loppujen lopuksi niitä, jotka tulevat odottamatta. Kun menee taidenäyttelyyn, käy teatterissa tai lukee kirjan, odottaa jotakin. Jos teos on sitten erinomainen, hyvä niin, mutta kuitenkaan se ei ole tullut täysin puun takaa. Aivan kuten erämaassa tunturin laelle noustessa. Kun ensimmäisen kerran huipun lähellä sen takaa vilahtaa horisontti, painan katseeni alas ja nostan sen vasta huipulla. Silloin odottaakin jotain upeaa. Hienointa on se, kun esteettinen kliimaksi tulee ennalta arvaamatta. Esimerkiksi lukiessa historiankirjaa toisen maailmansodan tapahtumista ja kuvaliitteessä tulee vastaan otos, jossa saksalaisten panssarit vyöryvät Kiovan kaduille. Siis KUVA. Täydellinen sellainen. Enkä tällä tarkoita aihepiiriä, missä ei todellakaan mitään ihailtavaa ole, vaan esteettistä vaikutelmaa. Sitä miten etummainen panssarivaunu asettui viereisiin raunioihin ja takana näkyvään kirkontorniin nähden. Miten panssarikolonnan vaunut olivat kokosuhteessa toisiinsa nähden. Aikani ihasteltuani otin viivoittimen ja mittailin. Kuinkas muuten, jokainen kuvaa jakava tekijä samoin kuin peräkkäisten panssarivaunujen kokosuhteet olivat lähes täsmälleen kultaisen leikkauksen mukaiset. Tai silloin, kun ajoin Lapissa harvaan liikennöityä kantatietä ja mutkan takaa paljastui näky. Ympärillä metsää, taustalla pari tunturia. Tien pientareella seisoo kaksi miestä, toinen viisissäkymmenissä, toinen jonkin verran vanhempi. Perinteisissä suomalaisissa kansallispuvuissa eli toinen vanhoissa verkkareissa ja toinen tuulipuvussa. Kiireettömästi, kädet taskussa toisilleen jutellen. Siten, että toinen seisoo tien vasemmalla ja toinen oikealla puolella, molemmat rintamasuunta tielle eli toisiinsa päin. Sen näköisinä että ovat seisoneet siinä ainakin varttitunnin, välillä painoa jalalta toiselle vaihtaen, vaieten pari kertaa välistä hurahtavan auton estäessä kuuluvuuden. Ilman että kummallekaan tulisi mielen viereenkään ylittää tie - se toinen puolihan on naapurin puoli. Tuo silmänräpäyksessä verkkokalvolle piirtynyt kuva kertoi Suomesta ja suomalaisuudesta niin paljon, että sen estetiikka oli täydellinen.

5 kommenttia:

piippumies kirjoitti...

Hienosti ilmaistu asia. Itse koen myös kauneuden juurikin kuvailemallasi tavalla. Joskaa en ole ikinä sitä kyennyt kenellekkään selittämään. Edes osittain.

Kari Rydman kirjoitti...

Erinomaisia huomioita! Parhaiten kunnioitan ajatuksiasi varastamalla niitä joihinkin estetiikkasarjani osiin... :)

Jaska Brown kirjoitti...

Piippumies: Kiitos.

KR: Ajatusvarkautesi olisi minulle suuri kunnia. Musiikista pitää vielä täsmentää, että oma musiikillinen taitamattomuuteni johtuu ilmeisesti 1) luontaisesta kyvyttömyydestä sekä 2) kotikasvatuksesta; lapsuudenkodissani musiikin kuunteleminen oli käytännössä kielletty, joten korva ei päässyt kehittymään sitäkään vähää mihin olisi ollut mahdollisuus. Nuorena aikuisena opettelin sitten omin päin pimputtamaan sähköurkuja ja pianoa suoraan nuoteista, mutta se menee sävelkorvan puutteen takia täysin mekaanisen pianon tapaan. Olen joskus miettinyt, johtuuko inhoni jazzia kohtaan siitä, ettei korvani ole lapsuudessa kehittynyt sietämään "epätäsmällisyyttä"; kaikista muista musiikkilajeista pidän kunhan kappale on hyvä.
Tuo Samuel Johnsonin läppä taas on se, mitä heittelen säännöllisin väliajoin kiusatakseni tuttavaani director cantusta.

Arawn kirjoitti...

Minä pidän kauneimpina naisia, joita voi katsella päivästä päivään ja aina vain löytyy jotain uutta ja viehättävää. Nämä naiset eivät välttämättä ole ensivilkaisulla suuria kaunottaria, mutta mitä pidempään heitä katselee, sen ihanammiksi he käyvät.

Hyvä esimerkki on Jane Eyren Ruth Wilson:
http://www.bbc.co.uk/drama/janeeyre/images/450x187/ruth_wilson.jpg

Kun katsoo Wilson ilmestyy kuvaruudulle, hän ei ole mitenkään ihmeellisen näköinen. Ihan sievä, muttei kummempaa. Sen jälkeen, kun on katsonut koko minisarjan, on lähinnä häikäistynyt. Ja mitä useampia katselukertoja kerääntyy, sen kauniimmalta Wilson näyttää. Hänen kasvoihinsa ei kyllästy koskaan.

Monet elokuvanäyttelijät yms. ovat kyllä hyvin kauniita, mutta he ovat myös tylsiä. Kun on nähnyt heidät kerran, on nähnyt kaiken eikä kiinnosta jäädä hengailemaan pidempään. Itse pidän juuri sellaisesta kauneudesta, joka paljastaa itsensä hitaasti.

Jaska Brown kirjoitti...

Arawn, uskoisin ymmärtäväni mitä tarkoitat ja Wilson kuvan perusteella on erinomainen esimerkki asiasta.

Olen huono hahmottamaan naiskauneutta ilman 3D:tä. Aika usein käy siten, että nainen joka näyttää kuvissa upealta ei luonnossa olekaan sitä. Erityisesti tämä pätee ns. "täydelliseen" eli virheettömään missikauneuteen. Toisaalta juuri minun "tyyppiäni" oleva nainen saattaa valokuvissa objektiivisesti tarkastellen olla väritön hiirulainen.

Lausuntosi elokuvanäyttelijöistä on juuri sitä, mitä tarkoitin persoonallisella kauneudella. Kuten Wickströmin veistoksessa, täydellisyydessä ei ole pelivaraa ja siksi se kyllästyttää.