Miksi Ukrainan sota jatkuu kauan

Laajalti ihmetellään, miksi Ukrainassa soditaan yhä eikä lähes kaksi vuotta kestäneeseen sotaan saada päätöstä. Historia opettaa vanhan totuuden: sota on helpompi aloittaa kuin lopettaa. Tuskin Putin olisi määrännyt panssareita liikkeelle, jos olisi tiennyt mitä siitä seuraa.
Sota Ukrainassa voi päättyä periaatteessa neljällä eri tavalla, joista on luonnollisesti lukemattomia alivariaatioita. Niistä kolme ymmärretään yleensä varsin hyvin ja tiedetään, miksi ne eivät ole toteutuneet:

1) Sota voi päättyä, mikäli Ukraina on valmis luovuttamaan Venäjälle riittävästi. Venäjä tuskin vaatii Ukrainan täydellistä alistumista. Vähimmillään Venäjälle saattaisi riittää Krimin ja Donetskin alueen luovuttaminen, luultavasti yhdistettynä Ukrainan lupaukseen pysyä poissa NATO:sta. Melko varmasti rauha saataisiin aikaan, mikäli Ukraina suostuisi rajan vetämiseen nykyisille rintamalinjoille NATO-option poissulkemisen lisäksi. Käytännössä varmaa olisi, että rauha tulisi hetkessä mikäli Ukraina suostuisi luovuttamaan ne alueet, jotka Venäjä on lainsäädännöllisesti liittänyt jo itseensä, vaikka ei niitä edes kontrolloi.
Tämä vaihtoehto on ymmärretty yleensä mahdottomaksi jo taktisista syistä eli onhan se kansainvälisoikeudellisesti väärin, mikäli maan sallitaan liittää itseensä alueita röyhkeän hyökkäyssodan seurauksena. Strategiset syyt ovat jääneet hieman heikommalle ymmärrykselle, mutta useimmat kommentoijat ovat aivan oikein huomauttaneet, että mikäli Venäjän sallitaan tämä tehdä kerran, se tekee sen vielä uudelleen heti kun uskoo mahdollisuuden koittaneen. Kuten on tehnyt viimeiset 700 vuotta.

2) Sota voi päättyä, mikäli Ukraina kykenee lyömään Venäjän armeijan ja valtaamaan miehitetyt alueet takaisin. Tämän vaihtoehdon toteutuminen on erittäin epätodennäköistä, kuten useimmat asiaan vähänkin perehtyneet ymmärtävät. Mahdollinen se olisi vain siinä tapauksessa, että Venäjä romahtaa sisäisesti sekasorron tilaan. Tämä vaihtoehto taas kuuluu ennemminkin tapauksiin 3 ja 4, tässä oletetaan että Venäjän hallinto pysyy kutakuinkin nykyisessä tilassaan.
Se, että Ukraina voittaisi taistelukentällä, on käytännössä mahdotonta jo pelkästään Ukrainan itsensä takia. Ennen sotaa Ukrainaa pidettiin – eikä todellakaan aiheetta – samanlaisena läpikorruptoituneena persläpenä kuin Venäjää. Jos Ukrainan paikalla maantieteellisesti ja poliittisesti (ei NATO-jäsen) olisi esimerkiksi väestöllisesti samaa kokoluokkaa oleva Puola, tilanne olisi aivan toinen. Toinen syy siihen, että Ukraina ei kykene lyömään Venäjää taistelukentällä, on lännen tuki – tai oikeastaan sen vähäisyys. Lännen johtajat kun ovat heikkoja ja tekevät tyypillisen heikon johtajan ratkaisun: reagoivat pienimmällä mahdollisella voimalla jonka TOIVOVAT riittävän. Historia opettaa, että tämä strategia toimii ani harvoin ja silloinkin vain tuurilla. Edes diktatoriselle johtajalle tyypillinen ratkaisu eli reagoidaan pienimmällä mahdollisella voimalla jonka USKOTAAN riittävän toimii historian valossa vain 50-prosenttisesti, mistä viimeisin esimerkki onkin juuri Putinin päätös hyökätä Ukrainaan. Tyypillinen vahvan johtajan ratkaisu taas on reagoida pienimmällä mahdollisella voimalla, jonka TIEDETÄÄN riittävän. Se yleensä toimii, joskaan ei aina sillä tieto saattaakin joskus osoittautua vääräksi. Tällaista reaktiota on turha odottaa länneltä. Se pelkää Venäjää ja sen ydinaseita tajuamatta, että ainoa tapa öykkäreiden pysäyttämiseen on käyttää riittävää väkivaltaa. Sanotaan, että Venäjä kunnioittaa vain voimaa. Tässä erehdytään pahoin, koska lopputulos voiman edessä näyttää siltä että Venäjä todella kunnioittaisi sitä. Näin ei ole. Venäjä ei kunnioita voimaa, vaan pelkää sitä. Mutta palaamme tähän huomioon myöhemmin.

3) Putin suostuu rauhanneuvotteluihin ja on valmis myöntämään Ukrainalle sen mitä se haluaa. Kovasta uhosta huolimatta on varsin todennäköistä, että Ukraina suostuu Krimin viralliseen luovuttamiseen Venäjälle, ainakin jos sen NATO-optioita ei rajoiteta.
Tämä vaihtoehto on suljettu pois yleensä joko siksi, että Putinia pidetään hulluna diktaattorina, joka ei kestäisi tällaista nöyryytystä, mikä voi olla ihan tottakin. Enemmän kuin tätä nöyryytystä Putin kuitenkin pelkää Venäjän kansan ja pienempien pamppujen reaktiota tällaiseen tappioksi koettuun sopimukseen. Tunnetusti sodan hävinneet diktaattorit voivat piakkoin kantaa päätään kainalossaan. Se, että Putin kykenisi saamaan Ukrainalta niin paljon että voisi selittää sodan voitoksi, on useimpien arvion mukaan mahdotonta.

Kuten todettu, nämä kolme vaihtoehtoa ovat yleisesti hyvin ymmärrettyjä. Tajutaan, miksi nämä ovat hyvin epätodennäköisiä tapoja sodan päättymiseen lähitulevaisuudessa. Niinpä lähdetään toiveajattelun puolelle ja odotetaan sitä viimeistä vaihtoehtoa:

4) Putin syrjäytetään vallankaappauksessa ja valtaan astuu hallitus (tai diktaattori), joka on valmis solmimaan rauhan.
Tätä on odotettu lähes koko sodan kestämisen ajan. Ei ole kuitenkaan vaivauduttu ajattelemaan oleellista kysymystä. Sota on helpompi aloittaa kuin lopettaa ja aivan samalla tavalla vallankaappaus on helpompi tehdä kuin pitää valta hallussaan.
Kuvitellaan aluksi se huono vaihtoehto eli Putinin syrjäyttää klikki, joka haluaa jatkaa sotaa ja vallata Ukrainan. Tällaisia tyyppejä on Kreml täynnä, kukapa ei unelmoisi johtajuudesta? Tähän ei kuitenkaan uskalleta mennä, sillä tämä aiheuttaisi juuri sen suuren riskin, että Venäjällä syntyisi sekasorto, joka mahdollistaisi Ukrainan voiton taistelukentällä. Mikä taas tarkoittaisi varsin pikaista uuden juntan likvidointia. Muistellaanpa kuinka monta vallankumousta vuonna 1917 olikaan ja mitä tapahtui itärintamalla maaliskuun vallankumouksen jälkeen.
Toinen vaihtoehto on se, että Putinin syrjäyttää klikki, joka haluaa päättää sodan. Huvittavana ajatuksena vaikkapa jopa niin, että se olisi valmis vetäytymään kaikilta miehitetyiltä alueilta. Tällainen klikki kokisi heikoksi koettuna täsmälleen saman kohtalon: sen elinaika jäisi varsin lyhyeksi.

Vaihtoehdon 4 itsetuhoisen luonteen takia kukaan täysijärkinen ei halua siihen ryhtyä. Luonnollisena seurauksena puolestaan on se, että kaikki vallantavoittelijat toivovat jonkun muun ryhtyvän siihen ja tekevän likaisen työn, jonka jälkeen voikin sitten aloittaa vastavallankumouksen ja saada vallan pysyvämmin käsiinsä.
Mikäli ihmettelette edelleen, miksi kukaan ei yrittänyt viime kesänä pysäyttää Prigozhinin marssia kohti Moskovaa, niin eiköhän tämä selvennä asian. Kaikki Kremlin pikkupomot pitivät sormiaan ristissä Prigozhinin puolesta, mutta Putin onnistui puhumaan itsensä ulos tästäkin umpikujasta. Niinpä toinen vallankaappaus jäi tekemättä, kun ensimmäinenkään ei onnistunut.


Tuossa tulikin tärkein. On turha toivoa Putinin syrjäyttämistä, koska on ilmeistä ettei hänen syrjäyttäjänsä kykenisi pitämään valtaa käsissään.
Kirjoituksen loppuosassa käsittelen muutamia yksittäisiä havaintoja ja spekulaatioita. Näistä huomautan, että saatan aivan hyvin olla väärässä. Tulinhan vain muutamaa päivää ennen hyökkäystä kirjoittaneeksi, etten usko sodan syttymiseen. Puolustuksekseni totean kuitenkin loppukaneettini kyseisestä tekstistä: ”Toisaalta Venäjä on myös oikeasti valmis hyökkäämään Ukrainaan. Kaikki valmistelut voivat olla hämäystä, mutta mikäli länsi erehtyy viestimään, ettei aio puuttua tilanteeseen, Kiovassa ei kovin kauaa ole sinikeltainen lippu salossa. Kun Venäjä saa tilaisuuden, se käyttää sen.” Kuten nykyään tiedämme, Venäjä uskoi ettei länsi aio protesteja ja kauppasaartoja lukuun ottamatta sekaantua asiaan.

Kiinan tuki Venäjälle on herättänyt kummastusta. Useimmat tarkkailijat väittävät, että Kiina on valinnut puolensa näin siksi, että se ei halua olla USA:n kanssa samalla puolella. Haastaahan Kiina tällä hetkellä USA:ta maailman johtavana talousmahtina.
Harva johtopäätös on yhtä perusteellisesti väärässä. Kiina ei tue Venäjää USA:ta ärsyttääkseen vaan siitä huolimatta. Kiina olisi mieluummin ärsyttämättä USA:ta, mutta se on katsonut tämän pienemmäksi haitaksi kuin Venäjän tukemisesta mahdollisesti saatavat edut.
Kiina tavoittelee Venäjältä jotakin, mitä se tuskin uskoo saavansa. Tunnettu periaate on kuitenkin se, että isoa kalaa kannattaa pyytää vaikka ei saisikaan. Kiina pyörittää omia projektejaan Afrikassa enkä ole ollenkaan vakuuttunut tämän toiminnan pyyteettömyydestä. Historiallisesti Kiina on aina ollut kiinnostunut Amurin alueesta, josta se kiisteli Venäjän kanssa avoimesti vuoteen 1852 asti. Tuolloinen rauhansopimus saatiin tehtyä Kiinan heikkouden takia, nämä yrittivät normaaliin tapaan voittaa aikaa mutta uutta tilaisuutta ei tarjoutunut. Venäjän ollessa heikkoudentiloissaan 1900-luvun maailmansotien aikana Kiina oli itsekin huonossa hapessa. Nyt tilanne on toinen ja tunnetusti kiinalaiset eivät unohda.
Kiina tukee Venäjää vain heikentääkseen sitä. Kiina on laskenut, että Venäjälle annettu tuki pidentää sotaa ja aiheuttaa Venäjän heikkenemistä enemmän kuin resurssien puutteessa pikaisesti solmittu epäedullinenkin rauha tekisi. On epätodennäköistä, että Venäjä heikentyisi riittävästi itärajan uudelleenjärjestelyä ajatellen, mutta Kiina ei jätä tämän mahdollisuuden voimistamistilaisuutta käyttämättä. Maassa on toista miljardia asukasta, mikä on valtaviinkin luonnonvaroihin nähden liikaa. Siperian rikkaudet houkuttaisivat edullisemmassakin tilanteessa olevaa kansakuntaa, saati sitten Kiinaa.

Kiinan paras mahdollisuus perustuu siihen, mitä säännöillisin väliajoin medioissa toistetaan: Venäjän hajoamiseen pikkuvaltioihin.
Tätä utopiaa elättäville suosittelen tutustumista mihin tahansa ei-topografiseen Venäjän karttaan: etniseen, taloudelliseen, uskonnolliseen, logistiseen, … ihan mihin tahansa. Pelkästään Flightradaria vilkaisemalla voi todeta, että varmaan alle 10 % Venäjän sisäisestä kaupallisesta lentoliikenteestä on sellaista, jonka kumpikaan päätepiste ei ole Moskova tai Pietari. Ulkomaille suuntautuvassa liikenteessä prosenttiosuus on samaa luokkaa ja mikäli karsitaan pois Siperian suurkaupunkien yhteydet Keski-Aasian entisiin neuvostotasavaltoihin, niin kovin monta todelliselle ulkomaille suuntaavaa konetta ei Moskovan ja Pietarin ulkopuolelta ilmaan nouse. Venäjän infrastruktuuri on rakennettu erittäin keskussuuntaisesti. Logistisesti maan hajoaminen olisi painajainen.
Ja millä perusteella maa ylipäätään hajoaisi? Ympäri maailman eri itsenäisyysliikkeet perustuvat lähes poikkeuksetta erilaiseen etnisyyteen, erilaiseen uskontoon tai erilaiseen kieleen. Venäjällä kaikki puhuvat venäjää sujuvasti, vaikka se olisikin vasta toinen kieli (mitä se on varsin harvalla muutenkin). Erilaiset etnisyydet taas ovat pieniä ja hajallaan, yleensä vieläpä venäläisenemmistöisten alueiden ympäröiminä. Aika turha odottaa itsenäistä Kazanin kaanikuntaa Venäjän enklaavina. Päälle päätteeksi Lenin ja Stalin kieroina paskiaisina vetelivät ”kotimaiden” rajat tahallaan siten, että niiden sisään jäi täysvenäläisiä alueita ja siinä sivussa osa vaikkapa täysin mordvalaisia kyliä jäikin Mordvan ulkopuolelle.

Lännessä on viime aikoina esitetty strategiaa, jossa Ukrainalle annettaisiin riittävästi apua siihen, että se kykenisi estämään Venäjän etenemisen mutta ei kykenisi toisaalta murskaamaan Venäjää taistelukentällä. Kuten edellä todettiin, tämän ajattelun yksi peruste on pelko Venäjän kostosta länsimaille. Tämä argumentti on sinänsä oikea, mutta ikävä kyllä se lienee pakko hylätä vähäisen painoarvonsa takia. Toinen argumentti puolestaan on pahasti virheellinen, sillä se perustuu ajatukseen että Venäjälle tuotettaisiin niin paljon tappioita, että se olisi pakotettu luopumaan sodasta. Tämä on virheellinen tyypillisestä syystä eli länsimaat uskovat Venäjän operoivan länsimaiden kanssa samoilla preferensseillä. Näin ei ole. Venäjän kansaa on rääkätty tuhat vuotta ja se ei ole muuhun tottunutkaan. Venäjä kestää tappioita miten paljon tahansa myös syistä, joista kohta enemmän lisää.
Se, että länsimaat projisoivat Venäjään virheellisesti omaa moraaliaan, ei ole mitenkään syytös länsimaita kohtaan. Kaikki muutkin toimivat saman virheen. Se, että myös Venäjä toimii näin, lienee itse asiassa koko sodan syy. Venäjän ajatusmaailman mukaan muut maat pyrkivät hyökkäämään Venäjälle ja tuhoamaan sen. Siksi se näki hyökkäyksen Ukrainaan ainoaksi vaihtoehdokseen; mikäli Ukraina olisi lähentynyt länttä entisestään, Venäjä olisi kokenut sen uhaksi. Tämä ajattelumalli kumpuaa tietenkin Venäjän omasta ajattelumallista: Venäjä on aina pyrkinyt alistamaan ja valtaamaan naapurimaitaan. Se kuvittelee muidenkin toimivan samoin.
Kirjoitin jo pian hyökkäyksen alun jälkeen, että mikäli Venäjää ei pysäytetä Ukrainassa, on vain ajan kysymys mikä maa on seuraavana vuorossa. Putinin panssarit ajavat täsmälleen niin pitkälle kunnes ne pysäytetään tai Englannin kanaali tulee vastaan, jolloin tulee pakkostoppi siihen asti kunnes saadaan tarpeeksi paatteja kasaan.
Mikäli tätä Venäjän ominaisuutta ei lännessä opita vihdoinkin ymmärtämään, voimme yhtä hyvin nostaa valkoisen lipun salkoon Brysselissä. Itse asiassa tulee jotenkin mieleen 1700-luku ja Sprengtporten ynnä Anjalan liitto. Venäjä oli miehittänyt Suomen kahdesti 1700-luvulla ja nipistellyt kaakkoisrajalta paloja pois. Ymmärrettävistä syistä monet näkivät – aivan oikein – Ruotsin olevan liian heikko turvatakseen Suomen ja arvioivat Venäjän lopulta valtaavan maan, jolloin oli poliittisesti järkevä ratkaisu lieventää tätä prosessia. Eurooppa on ikävä kyllä tällä hetkellä pääosin haittamaahanmuuton takia samanlaisessa heikkouteen vajovassa tilassa kuin 1700-luvun Ruotsi. Ilman ryhdistäytymistä voimme suosiolla ruveta ranskan sijaan opiskelemaan venäjää, onpahan väistämätön sitten helpompaa.

Toisaalta Ukrainankin toimintaa voi ihmetellä. Tuntuu siltä että maa sotii käsijarru päällä. Kun Suomi kävi talvisotaa, eivät suomalaiset urheilijat kilpailleet ulkomailla, paitsi Taisto Mäki kävi Paavo Nurmen kanssa jenkeissä sotilaskomennuksella rahaa hankkimassa. Edes jatkosodan aikana ei paljon reissailtu, vaikka kotimaassa lomilla kilpailtiinkin. Viljo Heino sai 1944 komennuksen pois rintamalta harjoittelemaan ja pst-kersantin käskettiin rikkoa kympin ME, minkä hän tekikin.
Vaan entäpä Ukraina? Miehet näkyvät kilpailevan ampumahiihdossakin maailmancupia, vaikka luulisi rintamalla olevan tarkka-ampujille parempaakin käyttöä. Viime kesänä katselin ristiriitaisin tuntein Espoossa Mykhola Kokhanin ylivoimaista voittoa alle 22-vuotiaiden EM-kisojen moukarinheitossa. Iloitsin Ukrainan kullan puolesta, mutta toisaalta ei voinut olla ajattelematta etteikö 22-vuotiaalla riskillä ja terveellä miehellä olisi muka jotain tehtävää maansa puolustamisessa. Ukrainan jalkapalloliigakin pyörii täyttä häkää, mitä nyt kolme joukkuetta kuudestatoista pelaa evakossa muualla kuin kotistadionillaan Luhanskissa, Harkovassa tai Donetskissa. Kaikilla muilla paitsi yhdellä joukkueella kuudestatoista on myös ulkomaalaispelaajia, jotka näkyvät tulevan suunnilleen kaikkialta muualta paitsi ei yhtäkään Venäjältä. Pelaapa paikallisessa lentopalloliigassakin tällä kaudella Suomen maajoukkuemies Eemi Tervaportti.

Alussa todettiin, että Venäjällä kukaan ei halua tehdä sitä ensimmäistä vallankaappausta, koska se ei olisi pitkäikäinen. Entäpä se vaihtoehto, että Venäjän kansa nousisi kapinaan?
Älkää hyvät ihmiset unta nähkö. Venäjä, vaikka onkin yhtenäinen, on syntynyt eri kansakuntien sekä geneettisestä että kulttuurillisesta sekoituksesta: Venäjän kansan koostumus ja kulttuuri on paitsi slaavien, myös suomalais-ugrilaisten, mongolien ja muslimien sekoitus. Monien hyvien ominaisuuksiensa – vieraanvaraisuus, huumorintaju, sitkeys – ohella on ikävä kyllä sanottava, että venäläisyys koostuu kaikkien siihen vaikuttaneiden kansojen huonoimpien ominaisuuksien sekoituksesta.
Venäläisyys koostuu:
- suomalais-ugrilaisten alkoholin väärinkäytöstä
- mongolien valloitushalusta
- muslimien ylimielisyydestä
- slaavien orjamentaliteetista (sana slavery tms useimmissa kielistä tulee juuri slaaveista)
Tähän keitokseen lisätään vielä se, että venäläisten satoja vuosia kestänyt maaorjuus opetti kansan alemmat luokat pois kaikesta oma-aloitteisuudesta ja kommunismi tuhosi kirotut intellektuellit.
Jäljelle jäi se yksi sana, joka tiivistää venäläisyyden kaikkein parhaiten: pelkuruus.
Pelkuruus on se asia, joka lopulta paljastuu venäläisyyden syvimmäksi ytimeksi. Venäläinen alistuu slaavillisesti orjuuteen pelkonsa takia. Venäläinen on sodassa urhea vain siksi, että hän valitsee mieluummin edessä odottavan todennäköisen kuin takana odottavan varman kuoleman. Venäläinen voi olla ja onkin ystävällinen ja sydämellinen pienessä seurueessa, mutta silloin kun venäläisillä on ylivoima, heistä tulee öykkäreitä, jotka käyttäytyvät kuten muutkin pelkurimaiset koulukiusaajat. Venäläinen ei kunnoita vastustajansa voimaa; hän ainoastaan pelkää sitä. Alistetuksi tultuaan venäläisellä ei ole muuta pakotietä kuin votka.

Venäjä liitti Ukrainasta itseensä jopa sellaisia osia, joita se ei kyennyt valtaamaan. Tämä on jopa venäläisen imperialismin mittakaavaan suhteutettuna röyhkeää ja jopa ainutkertaista. En tiedä, onko kyse Venäjän mielikuvituksen puutteesta vai mistä, että se ei vienyt tätä päätöstä loogiseen loppuunsa asti ja julistanut saman tien koko Ukrainaa itseensä liitetyksi. Tällöin olisikin helpompaa todeta, että siellä ei käydä sotaa, vaan siellä kapinoidaan hallitusta vastaan. Jolloin ase kädessä kiinni saadut viholliset voidaankin tuomita vankilaan eikä sotavankeuteen.
Ehkä ainoa syy siihen, että Venäjä ei ole tätä julistusta tehnyt, lienee ymmärrys siitä että tämä todennäköisesti poistaisi harhaluulot Venäjästä yhä useammilta ja saisi ukrainalaiset taistelemaan entistä sitkeämmin. Tarkemmin ajatellen mielikuvituksen puute ei voi olla kyseessä, sillä onhan Venäjä esittänyt paljon mielikuvituksellisempiakin väittämiä. Todennäköisin syy lienee kuitenkin se, että tällainen julistus olisi selkeän rehellinen ja rehellisyys taas onkin ainoa asia, mistä Venäjää ei voi syyttää.

Vaikka edellä todettiinkin Venäjän olevan yhtenäinen, on sillä toki omat vähemmistönsä ja niistä aiheutuvat ongelmansa. Tällä hetkellä Tšetšenia on suhteellisen rauhalliseksi ostettu, mutta muslimikansallisuuksien tilkkutäkissä Dagestanissa on levotonta. Toistaiseksi Venäjä tarvitsee muslimivähemmistöjään sotimiseen, mutta en pidä ollenkaan mahdottomana etteikö Putinille olisi tällaiselle riskejä aiheuttavalle sakille oma suunnitelmansa. Venäjällä ei ole tarvetta edes arabimaiden liehittelyyn, öljyä kun löytyy omastakin takaa toisin kuin länsimailla. Epäilen vahvasti, että Kremlin kassakaapissa on suunnitelma siitä mitä Kaukasuksen muslimivähemmistöille tehdään jos aihetta on. Ja koska venäläiset ovat huonoja keksimään mitään originaalia, on tämä suunnitelma melko varmasti käännetty saksankielisestä alkuperäisversiosta.


Entä mikä olisi sitten tie rauhaan Ukrainassa?
Rauha edellyttää sitä, että Venäjältä löytyy kaikesta huolimatta sivistyneitä johtajia, jotka pääsevät valtaan. Venäjällä on mahtavat luonnonvarat. Mikäli yhteiskunta saadaan järjestettyä ja venäläisiin luotua tulevaisuudenuskoa, mikään mahti maailmassa ei voi estää Venäjän nousua sivistyneiden ja vauraiden kansakuntien joukkoon. Kiina on edennyt valtavasti viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana paljon huonommista lähtökohdista ja heikommilla resursseilla.
Venäjän uudella johdolla on kuitenkin oltava jotain annettavaa. Siksi toistan sen, mitä olen sanonut jo vuosikausien ajan: Venäjän on saatava Krim. Tällä tavalla rauha saadaan markkinoitua edes jonkinlaisena voittona. Krimin ukrainalaisvähemmistö voi valita joko uskollisuuden Venäjälle tai sitten muuton Ukrainaan. Samoin Donbassin alueen venäläisvähemmistö voi valita joko ukrainalaisuuden tai muuton Venäjälle. Viidettä kolonnaa ei pidä jättää kumpaankaan maahan. Sata vuotta sitten Kreikka ja Turkki tekivät väestönvaihdon, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Nyt olisi syytä tehdä sama, tällä kertaa jopa ilman silloisia väkivaltaisuuksia.
Krimin siirto Ukrainaan oli Hrustsovin virhe. Neuvostojohtajien väkivaltaiset rajansiirrot on kumottava. Venäjän oikeus Krimiin on miltei yhtä suuri kuin Suomen oikeus Tarton rauhan ja Japanin oikeus vaatimiinsa pariin Kuriilien saareen.
Tässä piileekin mahdollisuus rauhaan. Japani saattaisi olla halukas toimimaan välittäjänä. Mikäli se lupaisi Ukrainalle riittävän apupaketin, maa saattaisi suostua luopumaan Krimistä. Tämän vastineeksi Japani saisi vaatimansa saaret, joilla Venäjä ei loppujen lopuksi tee yhtään mitään. Mikäli Venäjällä valtaan nousee johto, joka on valmis tekemään tilin menneisyytensä kanssa, se ymmärtää maan edun olevan ystävälliset välit Japanin kanssa. Kuten myös sen, että on parempi olla ystävällinen Suomi rajanaapurina ja porttina Eurooppaan. Mikäli raja kulkisi Terijoella, olisivat Euroopan markkinat lähellä Pietaria, mikä hyödyttäisi Venäjää. Tämä edellyttäisi Venäjältä ajattelun kääntämistä myös toisen kannalta katsovaksi. Onhan se erittäin tragikoomista, että Venäjä perusteli aikoinaan rajan siirtoa Leningradin (Pietarin) turvallisuudella. Lopputulema kun oli siis se, että Venäjän toiseksi suurimman kaupungin turvallisuuden nojalla se katsoi oikeutetuksi hyökätä naapurimaahan ja liittää sen toiseksi suurimman kaupungin (Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki 1939) itseensä. Mikäli Venäjä haluaa Krimin, sen on osoitettava olevansa valmis oikaisemaan muutkin historian vääryydet ja palautettava sille kuulumattomat alueet muille maille saadakseen vastineeksi sille kuuluvat alueet. Väestönvaihtoineen kaikkineen.
Ja jos Japani ja Suomi eivät riitä takuumiehiksi, niin onhan Venäjän hallussa myös Königsberg, joka väliaikaisesti Kaliningradina tunnetaan. Olisikohan Saksa kiinnostunut…

Takaisin maan pinnalle. On siis ilmeistä, että Ukrainan sota tulee jatkumaan vielä pitkään. Venäläiset eivät pelkuruuttaan uskalla syrjäyttää diktaattoriaan. Länsimaat eivät pelkuruuttaan halua tukea Ukrainaa riittävästi. Ja ennen muuta venäläiset eivät halunne maastaan vaurasta ja menestyvää, vaan pelkuruuttaan tyytyvät jatkamaan tuhatvuotista orjuuttaan.
Toivoa kuitenkin on, mikäli nuoremmasta polvesta löytyy yhtä rohkeita yksilöitä kuin tämä 83-vuotias nainen:

En tajua, millä ihmeellä hän on selvinnyt Brezhnevin ja Putinin aikakaudet. Siinä välissä oli toki vähän vapaampaa.