Demokratian rappio

Sanotaan, että Suomessa – kuten muissakin demokraattisissa maissa – on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Jokaisella on yksi ääni ja se siitä.
Ei pidä paikkaansa.
Äänioikeus on aina ollut rajattu. Kun Suomeen tuli vuonna 1906 ”yleinen ja yhtäläinen äänioikeus”, se rajasi noin 11-15 prosenttia äänioikeusikäisistä äänestyskelvottomiksi. Suora lainaus Wikipediasta: Vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys rajasi vielä muutamat ryhmät äänioikeuden ulkopuolelle. Ilman äänioikeutta jäivät vakinaisessa sotapalveluksessa olevat, holhouksen alaiset, kolmen edellisen vuoden aikana hengillekirjoittamattomina olleet, kruununverot kahden edellisen vuoden aikana maksamatta jättäneet (muusta syystä kuin todistetun köyhyyden vuoksi), vakinaista vaivaishoidon apua nauttivat, omaisuutensa velkojille luovuttaneet (”kunnes hän on pesäntilansa valalla vahvistanut”), kolmen edellisen vuoden aikana irtolaisuudesta tuomitut, tuomion nojalla kansalaisluottamusta vailla olleet sekä edellisen kuuden vuoden aikana vaalirikoksesta kuten äänten myymisestä tai ostamisesta tuomitut.
Nämä rajoitukset poistuivat vähitellen, yksi kerrallaan. Nykyään äänioikeus on tosiaan yleinen ja yhtäläinen. Paitsi yksi rajoittava tekijä on vielä jäljellä – 18 vuoden ikäraja.

On luonnollista, että äänioikeutta ei ole pikkulapsilla. Yhtä ilmeistä on, että 18 vuoden ikäraja on osin mielivaltainen. Ei ihminen muutu taianomaisesti vastuulliseksi aikuiseksi sinä päivänä, kun 18 vuotta on täynnä. Jotkut 15-vuotiaat ovat vastuullisempia kuin jotkut 30-vuotiaat. Onkin esitetty äänestysikärajan laskemista nykyistä alemmaksi. Itse asiassa monet muistavat vielä sen, kun ikäraja laskettiin 21 vuodesta nykyiseen. Tämä tapahtui Suomessa muutaman vuoden aikana vuoteen 1972 mennessä. Valtiollisissa vaaleissa ikäraja oli ollut 24 vuotta vuoteen 1944 asti.
Jokin syy äänioikeusikärajan asettamiselle on, ja se on ilmiselvästi yleinen kypsyys. Mikäli äänioikeusikäraja laskettaisiin vaikkapa 16 vuoteen, vaaliuurnille tulisi 16-17 -vuotiaita. Jotka olisivat keskimäärin epäkypsempiä kuin äänestäjät nykyään. Mikä tarkoittaisi äänestäjäklusterin keskimääräistä tason laskua, mistä seuraisi luultavasti huonompia päätöksiä. Yhtä loogisesti voidaan todeta, että 18-20 -vuotiaatkin ovat epäkypsempiä kuin yli 21-vuotiaat eivätkä kykene tekemään yhtä hyviä äänestyspäätöksiä – keskimäärin. Joten mihin se ikäraja pitäisi laittaa? 30 ikävuoteen?
Oikeaa vastausta tähän kysymykseen ei tietenkään ole olemassa. Kyse on siitä, millä valinnalla saavutetaan ihanteellisimmat lopputulokset. Jos äänioikeus poistettaisiin alle 30-vuotiailta, seuraisi varmasti ongelmia siksi, että he eivät tuntisi olevansa osa yhteiskuntaa eivätkä olisi sen tuotteliaita jäseniä. Tästä syystä on päädytty toistaiseksi voimassa olevaan ikärajaan 18 vuotta.

Kuten historiasta nähdään, äänioikeuden rajoittimena ei ole käytetty pelkästään ikärajaa, vaan esimerkiksi yhteiskuntakelpoisuutta ja varallisuutta. Näillä rajoituksilla on epäilemättä saatu äänestäjäkunta laadukkaammaksi. Käytännössä jokainen äänioikeuden laajennus on heikentänyt äänestäjäkunnan laatua. Mikä näkyy väistämättä vaaleilla valittujen edustajien laadussa. Vastapainona tälle heikentymiselle saadaan sitten valtion toimintaan sitoutuneempaa väestöä.

Tarkastellaan äänestäjäkunnan heikentymisen esimerkkinä pisimpään yhtäjaksoisesti toiminutta demokratiaa, Yhdysvaltoja. Yhdysvaltojen äänioikeuden historia tärkeimmiltä osiltaan jossain määrin yksinkertaistetusti on seuraava:
Vaihe I, 1789: Perustuslaki antaa äänioikeuden määrittelyoikeuden osavaltioille. Yleisesti ottaen äänioikeus on tietyn suuruisen maa-alan tai omaisuuden omistavilla, vähintään 21-vuotiailla valkoisilla miehillä. Tämä kattaa noin kuusi prosenttia väestöstä.
Vaihe II, 1828: Omaisuusrajoitukset poistuivat suurimmalta osalta ja äänioikeus myönnettiin periaatteessa kaikille valkoisille miespuolisille kansalaisille. Tämä tapahtui useassa vaiheessa eri osavaltioissa, pääsääntöisesti 1792-1856, mutta eniten muutoksia tapahtui 1828.
Vaihe III, 1870: Äänioikeus annettiin myös muille kuin valkoisille miehille. Etelävaltioissa mustaihoisten (kuten myös joidenkin köyhien valkoisten) äänestäminen oli Jim Crow -lakien takia hankalaa vielä lähes sadan vuoden ajan. Intiaaneille alettiin myöntää äänioikeuksia 1887 alkaen ja täydet oikeudet tulivat 1924.
Vaihe IV, 1920: Äänioikeus myönnettiin naisille koko maassa. Tämä oli tapahtunut vähitellen vuodesta 1869 alkaen. Käytännössä oikeudet olivat rajoitetut, koska voimassa olleet varallisuusrajoitukset vaikuttivat eniten naisiin, mustiin ja köyhiin valkoisiin.
Vaihe V, 1966: Varallisuusrajoitukset poistettiin ja mustille taattiin äänioikeus myös käytännössä etelävaltioissakin.
Vaihe VI, 1971: Äänioikeusikäraja laskettiin 21 vuodesta 18 vuoteen.

Jokaisen vaiheen muutokset äänestäjäkunnan laatuun:
I-II: Äänioikeus ei enää ollut omaisuuteen sidoksissa. Eniten omaisuutta omistavat olivat varmasti keskimäärin koulutetumpia ja yritteliäämpiä. Äänestäjäkunnan taso laski.
II-III: Muut kuin valkoiset (eli pääasiallisesti mustat) saivat äänioikeuden. He olivat keskimäärin heikommin koulutettuja. Äänestäjäkunnan taso laski.
III-IV: Naiset saivat äänioikeuden. Keskimäärin naiset olivat heikommin koulutettuja kuin miehet ja vähemmän yhteiskunnallisia asioita seuraavia. Äänestäjäkunnan taso laski.
IV-V: Äänioikeus ulotettiin myös köyhimpiin. He olivat keskimääräistä useammin lukutaidottomia tai epäsosiaalisia. Äänestäjäkunnan taso laski.
V-VI: Entistä nuoremmat saivat äänioikeuden. He olivat keskimäärin epäkypsempiä kuin muut äänioikeutetut. Äänestäjäkunnan taso laski.

Tasoa on laskettu jatkuvasti, mutta saavutetut hyödyt ovat ilmeisesti korvanneet haitat. Aina tähän asti.

Maailma on kuitenkin muuttunut. Aiemmin äänestäjäkunnan selvä enemmistö koostui henkilöistä, joiden tulotaso oli riippuvainen heidän omasta työpanoksestaan. Nykyään enemmistö koostuu henkilöistä, joiden tuloista valtaosa tulee yhteiskunnalta. Tällöin tämä enemmistö kykenee äänestämään vähemmistön rahat itselleen Curley-ilmiön selittämällä tavalla. Enemmistössä voi periaatteessa olla kyse mistä tahansa jollakin tavalla verovaroilla elävistä. Valtio saattaisi päätyä esimerkiksi byrokratiavaltaiseksi, jossa enemmistö tai ainakin riittävän suuri osa työskentelisi virkailijoina siirtämässä tarpeettomia papereita paikasta A paikkaan B, jolloin virkamiehet voisivat äänestää itselleen aina uusia etuja ja parempia palkkoja. Onkin mahdollista pohtia, pitäisikö julkisen puolen työntekijöillä olla lainkaan äänioikeutta tämän skenaarion estämiseksi. Samaan tapaan on aikoinaan rajoitettu militarisoitumista – esimerkiksi Suomen itsenäisyyden alkuaikoina ammattisotilailla ei ollut äänioikeutta. Nämä skenaariot ovat kuitenkin lähinnä teoreettisia, toisin kuin skenaario jossa äänioikeutta laajennetaan yhteiskunnan tuilla eläville entistä laajemmin.
Jos haluaa tietää ketkä tätä ilmiötä ajavat, on varsin yksinkertaista katsoa mitkä puolueet kannattavat äänioikeuden laajentamista eli sen antamista vaikkapa 16-vuotiaille tai ulkomaalaisille äänioikeutettujen tason laskemiseksi, minkä kyseiset puolueet laskevat tuottavan heille suuremman ääniosuuden.

Tämä ilmiö vahvistaa polittista polarisoitumista, joka yksinkertaistetusti sanottuna johtaa kaksipuoluejärjestelmään. Vaikka puolueita olisi nimellisesti useampia, niiden oleellisella ideologialla on vain kaksi vaihtoehtoa. Toinen on tähdätä yhteiskunnan kehittymiseen pitkällä tähtäimellä ja toinen on tähdätä voittoon seuraavissa vaaleissa. Kutsuttakoon näitä kahta de facto -puoluetta jatkossa nimillä Pragmaatikot ja Utopistit. Näin siksi, että ensimmäinen puolue yksinkertaistetusti sanottuna katsoo mikä on toimintaympäristö ja pyrkii sitten etsimään pragmaattisesti sopivimman ratkaisun jälkipolvien etua ajatellen. Jälkimmäisen puolueen toimintaa taas ohjaa ideologia ja tunnetusti jos ideologia ja realiteetit ovat ristiriidassa, noudatetaan ideologiaa.

Käytännössä vaaleissa ratkaistaan sitten, kumpi puolue on vallankahvassa kiinni, Pragmaatikot vai Utopistit. Todellisuudessa asia ei ole näin yksinkertaista. Jokaiseen demokraattiseen järjestelmään on rakennettu jarruja, joiden takia enemmistön omaava puolue ei kykene ajamaan omaa linjaansa diktatorisesti, vaan vähemmistö voi hidastaa tai jopa estää päätösten toimeenpanoa. Kuinka hyvin vähemmistö tähän tehtävään pystyy, on riippuvainen tietysti ensisijaisesti käytetystä järjestelmästä. Mutta järjestelmästä riippumatta voidaan todeta vaihtoehtoja olevan kaksi: oppositio on vahva ja kykenee estämään lähes kaikki enemmistön päätökset tai sitten oppositio on heikko eikä juurikaan pysty toimimaan enemmistön jyrätessä.
Kun sitten huomioidaan, että vallassa voivat olla joko pragmaatikot tai utopistit eli vaihtoehtoja on kaksi, saadaan vallanpitäjät – opposition vahvuus -matriisiin neljä erilaista vaihtoehtoa.

Hallinnon toimivuuden kannalta nämä neljä vaihtoehtoa ovat paremmuusjärjestyksessä seuraavat:
1. Valta pragmaatikoilla, utopisteilla heikko oppositio.
2. Valta utopisteilla, pragmaatikoilla vahva oppositio.
3. Valta utopisteilla, pragmaatikoilla heikko oppositio.
4. Valta pragmaatikoilla, utopisteilla vahva oppositio.

Ensimmäisen parhaus on ilmeinen. Pragmaattinen puolue ajaa kansakunnan etua ja utopistit eivät kykene sitä estämään. Muiden järjestys vaatii enemmän perustelua.
Toiseksi paras vaihtoehto on luonnollisesti kolmatta parempi siksi, että utopistien esittäessä typeryyksiä pragmaatikot kykenevät yleensä ne estämään. Kolmannessa vaihtoehdossa eivät pysty.
Neljäs vaihtoehto on kaikkein huonoin siksi, että utopistit kykenevät estämään pragmaatikkojen sellaiset ratkaisut, jotka eivät sovellu heidän utopiaansa riippumatta siitä, ovatko ratkaisut hyviä vai huonoja. Se on huonompi vaihtoehto kuin toinen siksi, että toisessa vaihtoehdossa pragmaatikot eivät estä utopistien hyviä ratkaisuja, ainoastaan huonot. Yllättävää kyllä, valta pragmaatikoilla vastaan utopistien vahva oppositio on huonompi kuin valta utopisteilla vastaan pragmaatikkojen heikko oppositio. Tämä siksi, että osa utopistien ratkaisuista voi olla hyviäkin. Opitaanhan jo alkeislogiikassa, että väärästä menetelmästä voi seurata oikea lopputulos (kun taas oikeasta menetelmästä seuraa aina oikea lopputulos), logiikassa siis epätodesta voi seurata tuurilla tosi. Kolmannessa vaihtoehdossa saattaa siis tulla hyviäkin päätöksiä. Sen sijaan neljännessä huomattavasti harvemmin, koska utopistit torppaavat yleensä pragmaatikkojen hyvätkin päätökset.

Malli on toki huomattavasti yksinkertaistettu, mutta niinhän mallit ovat. Tältä kannalta katsoen on siis parempi, että Biden voitti USA:n presidentinvaalit. Jos Trump olisi voittanut, demokraattivaltainen hallinto olisi jähmettänyt maata. Nyt republikaaneilla ei tähän ole tarvetta, kun päädyttiin toimivuuden kannalta toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon. (Tämä on siis suuresti yksinkertaistettu – republikaanit ovat melko kaukana puhtaista pragmaatikoista eivätkä demokraatitkaan ole täysin utopisteja, vasenta siipeään lukuun ottamatta.)


Demokratia on siis ajautunut selkeään kriisiin siksi, että ”mies ja ääni” -periaate on keikahtanut yhteiskunnallisen muutoksen takia sellaiseksi, että valtaosa äänestäjistä on yhteiskunnallisesti saamapuolella.
Ihanteellinen ratkaisu olisi tietysti antaa ihmisten kuvitella, että äänioikeus on kaikilla, yleinen ja yhtäläinen. Ja sitten vaaliuurnilla lahjomaton automatiikka antaa jokaisen äänestäjän vaalilipulle sen painoarvon, jonka kyseinen henkilö omalla kyvykkyydellään ansaitsee. Tätä ei tietenkään voitane saavuttaa ainakaan lähivuosikymmenien aikana. Siksi elämme valitettavan mielenkiintoisia aikoja.

Demokratia on kulkenut tiensä päähän nykymuodossaan. Valitettavasti demokratia – kuten mikään muukaan valtiomuoto – ei pidä sisällään mekanismia, jolla sen voisi kumota ja muuttaa paremmaksi. Toki voi väittää, että demokratia voi itse muuttaa itseään. Mutta niin voi itsevaltias diktaattorikin – monarkki - luopua vallastaan demokratian hyväksi. Kuinka usein näin on tapahtunut ilman painostusta, joka on ollut diktatuurin lakien vastaista? Ja onhan diktaattorin helpompaa luopua vallastaan, sillä siihen tarvitaan vain yhden ihmisen mielenhäiriö. Demokratia on paljon vahvemmin linnoittautunut tällaista häiriötä vastaan.

Demokratiaa ei voi kumota demokratian keinoin ja vaihtaa parempaan järjestelmään yhtään sen enempää kuin odottaa diktatuurin luopuvan vallastaan ilman diktatuurin laittomaksi julistamia keinoja.