Uusinta: Lavatanssit

Lukijalle: Uusitaanpa pitkästä aikaa novelli. Katselin tuossa juttulistaa miettien mitä pistäisi uusiksi ja tämä osui silmään. Ajankohtaista, sillä viime kesänä reissun päällä ollessa poikkeasin eräällä tutulla hautausmaalla vuosien tauon jälkeen ja siinä ohimennessä näin myös jutussa esiintyvän "Einarin" hautaakiven. Ja tätä kirjottaessa muistinpa myös, että näin viime kesänä käytyä myös jutussa esiintyvän "Veikon" haudan, mutta sillä hautausmaalla nyt poikkeaa joka kesä muutenkin:

(Kirjoittajan huomautus: Fiktiota taas pitkästä aikaa. Vakiolukijoiden ei tarvitse pelästyä, palaan taas ruotuun ensi viikolla...
Kuten olen aiemminkin todennut, en osaa keksiä tarinoita omasta päästäni vaan niissä on aina totuuspohja. Niin nytkin. Nimet ja yksi fakta on muutettu sekä tyhjästä nyhjäistyjä höysteitä on lisätty, mutta perustarina on tosi.
Tietääkseni tämän jutun tuntee lisäkseni enää yksi elossa oleva henkilö enkä usko hänen harrastuksiinsa kuuluvan blogien lukemisen. Pidin kuitenkin tarinaa jälkipolville säästämisen arvoisena.)


Oltiin just tultu Veikon kanssa portista sisälle ja tallattiin kaikessa rauhassa kohti tanssilavaa tyttöjä tähyillen, kun se tapahtui. Ensin mä tietysti hämmästyin, että mikä Vekalle tuli kun se toppasi kuin seinään. Vilkasin ja ehdin parahiksi näkemään miten kalvenneeseen ja hämmästyneeseen naamaan syttyi silmiin liekkeinä palava viha.
- No mikä nyt?
Veka ei sanonut vähään aikaan mitään, tuijotti vain. Minäkin katsoin mutta en tajunnut.
- Tuolla on Väänäsen Einari. Nyt mä meen ja annan sille turpiin.
Samalla katseeni edessä ollut tyttö kääntyi tieltä pois ja minäkin näin. Einarihan se, nojaili aitaan ja jutteli kylän äijien kanssa. Vanhentuneen näköinen Einari oli, mutta enpähän ollut miestä nähnyt kuuteen vuoteen. Vilkaisin Vekaa ja näin että se oli tosissaan. Meinasin sanoa, että ootko nyt ihan varma että se on Einari mutta turhaa se olisi ollut. Vaikka Veka olisi epäillytkin, niin kyllä joku muu kuin minä olisi miehen Einariksi hänelle vahvistanut. Jos ei muuten niin ilkeydestä ja vahingonilosta. Joten ei auttanut muu kuin yrittää puhua järkeä.
- Älä nyt rupea riehumaan. Tää on julkinen tilaisuus ja järkkärit vie sut niin ettei jalat maata tavota.
- No mä pyydän sen ensin sivummalle ja alan vasta sitten mäiskiä.
- Hei älä nyt.
- Eksä jumaliste tiedä mikä toi tyyppi on?
Tiesinhän minä.

Mä olin navetan portailla vuolemassa puukolla hernekeppejä kun se heppu tuli meille. Ei se meikäläistä pikkunassikkaa tainnut edes huomata taloon mennessään. Jonkun ajan päästä isä huusi mut portailta sisälle. Käski kipittää naapuriin sanomaan Martalle, että Einari on täällä ja pyytää, että Martta toisi pojan nähtäväksi. Vasta silloin tajusin, kuka se mies oli. Lähdin niin että kintut vilkkui.
Matkaa oli vain muutama sata metriä. Pihalla ei ollut ketään, oli ruoka-aika. Koputin oveen ja astuin tupaan. Olin minä ennenkin käynyt siellä asiaa toimittamassa, mutta vasta nyt oikeastaan tajusin kuinka iso ero oli meidän talolla ja Mustolalla. Meillä sentään oli tupa ja kaksi kammaria, täällä vain pelkkä hämärä tupa. Vanhaemäntä istui penkin päässä ja Martta seisoi hellan ääressä. Kolmevuotias Kaarina leikki lattialla, Veikko oli varmaan kopassa nukkumassa.
- Isä käski käydä sanomassa että Väänäsen Einari on nyt meillä ja haluaa nähdä pojan, voisiko Martta tulla lasten kanssa meille.
Vanhaemäntä ei sanonut mitään. Kyllä mä tiesin, että Martta täällä jo valtaa käytti, vaikka tupa olikin lesken. Martta jatkoi kattilan hämmentämistä. Lopulta hän nosti katseensa ja puhui ääni ylpeänä väristen.
- Sen verran pitää olla miestä, että tulee itse tänne eikä laita kymmenvuotiasta kakaraa asialle. En tule. Kaksi lasta se on mulle laittanut, mutta ei ole ollut kanttia uhmata isäänsä.
Jäin lakki kourassa seisomaan. En oikein ymmärtänyt, mitä pitäisi tehdä.
- No mitä mä sanon?
- Sano mitä sanot. Ei mulla ole sille mitään sanottavaa. Mies lähtee täältä häntä koipien välissä kaupunkiin eikä ole kahteen vuoteen näkynyt. Talollisen pojalle sopii kyllä panna piikatyttöä vaan eipä vaimoksi kelvannut, kun isäntä sanoi ei.
- Martta! Ei lasten kuullen!
Se oli vanhaemäntä.
- Sanon niin kuin asia on. No, mene sinä siitä kotiis.
Niinhän minä tein. Kerroin isälle ja Einarille sanasta sanaan, mitä Martta oli sanonut. Eikä Einari mennyt. Joi kahvit ja lähti takaisin kaupunkiin.

- Kyllä mä sen tiedän. Kaikkihan sen tietää.
- Perkele, nyt mä meen ja lyön.
Katsoin Veikkoa ihmetellen. Veka oli rauhallinen mies, mutta ei sitä ikinä tiedä. Kova kaveri kumminkin, kuka tahansa 19-vuotias rivimies ei tule sodasta kotiin vapaudenristi rintapielessä.
- Älä helvetissä. Eihän se ees tiedä kuka sä oot.
- Eipä niin, ja just siks mä lyön. Jätti äiteen elättämään yksin kahta lasta. Mistäpäs se minut tuntis, kun ei oo ikinä nähnyt.
- Onpas.
- Missä helvetissä muka?

Se oli kesä, tai oikeastaan kevät, ennen talvisotaa. Mä olin isän kanssa tahkoamassa kirvestä, kun Einari ilmestyi siihen. Kai sillä jotain asiaa oli kotiinsa, eipä se edes joka vuosi käynyt. Isänsä oli jo kuollut ja talo jäänyt nuoremmalle veljelle, välit olivat huonot. No, äijät jutteli niitä näitä. Einari oli menossa takaisin kaupunkiin ja tienvarteen linja-autolle. Meiltä näkyy pitkälti alarinteeseen, meidän ja naapurien pellot. Jonkun sadan metrin päässä oli kyntömies hevosen kanssa. Einari oli juuri todennut minusta että niin se aika rientää, tuo Salmelan Reinokin on jo armeijan käynyt aikamies. Johon isä vastasi:
- Niin rientää. Ja tuolla se Einarin poika kyntää.
Muistan, miten Einari katsoi kaukaisuuteen. Veikko oli silloin neljätoista. Mies tuijotti pitkään ja lopulta sanoi:
- Niin kyntää.
Eikä muuta sanonut. Paitsi että nyt pitää lähteä, auto ei häntä odota.

No mä kerroin Vekalle.
- Ja tuoko siitä muka paremman tekee? Hyvä ettei tullut pellolle, olis saanut turpiinsa jo silloin.
- Niin varmaan olis. Mutta nyt sä oot vanhempi ja viisaampi.
- Joo, ja vahvempi.
Se nyt oli ainakin totta. Veka oli pieni mies, mutta roteva ja sitkeä. Ei olisi tehnyt mieli käydä koittamaan, vaikka olinkin melkein päätä pidempi. Einaria katsoessa ei voinut erehtyä, mistä ruumiinrakenne oli peräisin.
- Kuule nyt. Mee nyt sen kanssa edes nurkan taakse jutteleen. Jos sen jälkeen tekee mieli lyödä, niin lyö sitten.
Näin että ensikuohu alkoi vähitellen rauhoittua. Jännitys laukesi hartioista, mutta hän puristeli käsiään edelleenkin nyrkkiin ja takaisin.
- No kai sille pitää kertoa, keneltä se turpiinsa ottaa. Mutta paska tyyppi joka tapauksessa, ei se mikään mies ole.
- No et sä kyllä siitä kaikkea tiedä.
- Et tiedä säkään sen enempää, vaikka vähän vanhempi oletkin. Se häipyi kuvioista kun sä olit vielä penska. Pelkuri mikä pelkuri. Ikinä oo mikään mies ollut.
En sanonut mitään. On asioita, joita miehen ei parane toisesta miehestä sanoa. Ei ainakaan meilläpäin, missä ainoa ittensä kehumista huonompi asia on toisen kehuminen.

Mä olin heti talvisodan alkuvaiheessa saanut vähän siipeeni ja sairaalasta päästyä eivät laittaneetkaan heti rintamalle. Tuli komento jalkaväen koulutuskeskukseen. Ruotsista oli saatu panssarintorjuntatykkejä ja meille kerrottiin että miehistöksi olisi tulossa nelikymppisiä äijiä reservistä. Sellaisia jotka eivät olleet vielä YH:ssa kutsua saaneet. Meidän alikessujen piti sitten kouluttaa ne pst-joukkueiksi. Eihän mekään niistä kanuunoista mitään ymmärretty, mutta työ tekijäänsä opettaa. Olihan se vähän hölmöä komennella itseään parikymmentä vuotta vanhempia äijiä, mutta tuumattiin että kyllä sekin siitä lutviutuu. Meille kerrottiin, että miesten tultua meillä on kuukausi aikaa ja sitten rintamalle. Muistan hyvin, kun äijien marssiessa kasarmin portista sisään näin tutun naaman.

- No jos mä sitten meen.
- Me vaan. Mutta kyllä se sodassa miehen paikan täytti.
- Mitä helvettiä?
- No mee nyt.

Me maattiin asemissa ja katottiin aukean toisella reunalla ryhmittyviä ryssän hyökkäysvaunuja.
- Pirunko noille tekee? Eikö olis aika lähteä?
- Oota vähän, lähetti tulee, sanoin.
- Kuule nyt alikessu, ei lähetti kanna selässään ehjää tykkiä.
Ennen kuin ehdin vastata, Einari rojahti juoksuhautaan huohottaen.
- Mitä, sääkö se olitkin? Mitä Koistiselle kävi?
- Kaatui eilen. Helvetti, kaks lähettiä pitäis joukkueessa olla mutta nyt joutuu tekemään kahden työt, vanha sotamies saatana.
- Sehän menee tasaisesti. Joukkueen muistakin miehistä on puolet jäljellä. No mitä?
- Vänskä sanoi, että tässä on pysyttävä. Ryssä pääsee koukkaamaan Summasta vetäytyvien joukkojen selustaan, jos me lähdetään.
- No helvetti. Hyvähän sen on, sen puolijoukkueella on sentään ehjä tykki. Kyllä me yritettiin korjata lukkoa, mutta sirpale teki niin pahaa jälkeä ettei auta.
- Nää nyt kummiskin oli määräykset.
- Kato nyt ite. Höökivaunut tulee päälle hetkellä millä hyvänsä. Kivilläkö me niitä heitellään?
- Jos nyt vaikka näillä.
Einari otti manttelinsa sisältä kaksi polttopulloa.

Katsoin kun Veka lähti. Mies meni hartiat kyyryssä, tummanpuhuvana. Lähdin perästä, mutta pysyin reilun matkan päässä. Kun Veka lähestyi miesjoukkoa, Lehtisen aikamiespoika äkkäsi hänet ensimmäisenä ja näin, kuinka hänen puheensa katkesi kesken lauseen. Samassa muut kääntyivät katsomaan, mikä Lehtistä vaivasi. Tajuttuaan tilanteen miesjoukko hiljeni. Ainoa, joka tuntui olevan ymmällä oli Väänäsen Einari itse. Sitten hänellä välähti. Tilanteesta huolimatta minua alkoi naurattaa, kun kuvittelin mitä Einarin päässä oli liikkunut. Toiset vaikenivat, joku nuori mies lähestyy synkkä ilme naamallaan, mitä hittoa? Ja sitten, äkillisenä välähdyksenä kaiken on täytynyt selvitä. Nuorukaisen ilme, ulkomuoto… jokin.
En tiedä, mitä Veka sanoi siinä. Luultavasti esitteli itsensä, vaikka Einari olikin tajunnut kuka on kyseessä. Vasta silloin minä aloin ihmetellä, mistä hitosta Veka oli Einarin tuntenut? Oliko Martalla jokin valokuva? Näin, kuinka Veka nyökkäsi päällään liiterin suuntaan. Miehet tekivät tilaa. Isä ja poika lähtivät. Minä menin vähän matkan päähän, ihan varmuuden vuoksi.

Mä tulin tajuihini, kun lumi roiskui naamalle. Tajusin, että päästä vuoti verta ja joku kiskoi minua kauluksesta taaksepäin. Pyyhkäisin veret silmiltäni ja samassa humpsahdin taisteluhautaan. Ehdin nähdä vilaukselta kaksi liekehtivää panssarivaunua. Makasin haudan pohjalla ja samassa Einarin huohottavat kasvot ilmestyivät näkökenttään.
- Me saatiin ne, vai?
- Joo. Oo nyt hiljaa, sait osuman päähän. Lääkintämiehet on tulossa.
- Mitä kävi?
- Sä olit just heittämässä omaa pulloas, kun sinuun osui. Se putos sun päälle, mutta ei onneks särkyny.
Vasta silloin tajusin, että jalkaankin sattui. Einari huomasi, kun vein käden jalalle.
- Joo, se fosforitikku sytytti vaattees tuleen. Onneks ne sammu helposti.
- Mutta sä sait omas?
- Niin ja sun pullolla vielä sen toisenkin vaunun. Mutta sun sotas on ny ohi.

Olin odottanut puoli tuntia. Tanssit olivat jo täydessä vauhdissa. Sitten Veka käveli liiterin takaa pois. Einari jäi hetkeksi seisomaan, nyökkäsi sitten itsekseen ja lähti toiseen suuntaan. Tuumasin, että taidan mennä kohta vaihtamaan pari sanaa minäkin. Edellisestä kohtaamisesta oli kuusi vuotta.

Karjalan varhaiskevät oli kaunis. Viipuri oli vallattu takaisin edellisenä kesänä. Kävelin Punaisenlähteentorilla, kun vastaan tuli tuttu mies.
- Kato, mitä Einari? Oot saanu pari silakkaa olkapäilles.
- Terve mieheen. No joo, talvisodan jälkeen ylensivät korpiksi. Ja viime viikolla tuli toinen natsa, ilmeisesti kotiuttamislahjana. Eivät enää näin vanhaa miestä viitsi pitää edes esikunnassa, lähden parin päivän päästä siviiliin. Sä et tainnu enää harmaisiin joutuakaan.
- Joo, päähän jäi sen verran sirpaleita ja toinen silmä meni.

Veka tuli luokseni. Katsoin kysyvästi. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä ja puuskahti sitten:
- Oli se kummiskin hyvä etten lyöny.