Oikeassa ja väärässä

Psykologi Jonathan Haidt kirjoitti teoksen The Righteous Mind, jossa hän kuulemma yksinkertaistetusti esitti seuraavaa:

Äärimmilleen yksinkertaistettuna Haidt väittää, että vasemmistolaisten (arvoliberaalien) moraali on yksipuolisempaa kuin konservatiivien. Konservatiivin moraali nojaa kaikkiin kuuteen moraalin perustaan, kun arvoliberaali ymmärtää vain kolmea: haitan välttämistä, reiluutta ja vapautta – ja niitäkin hieman eri painotuksin kuin konservatiivit.

Arvoliberaali ei ymmärrä, mitä tekemistä sellaisilla asioilla kuin lojaalisuus, auktoriteetin kunnioittaminen tai pyhyys on moraalin kanssa – ellei suorastaan näe niitä kaiken moraalisen hyvän vihollisena.

Arvoliberaali ei ymmärrä konservatiivin monipuolisempaa moraaliperustaa, hän kuvittelee, että konservatiivi olisi vailla kykyä empatiaan ja reiluuteen. Tämä on testattu kokeellisesti: kun koehenkilöiden piti vastata Haidtin kehittämään moraalimittariin siten, kuten ”stereotyyppinen vasemmistolainen” tai ”stereotyyppinen konservatiivi” vastaisi, konservatiiviksi identifioituneet osasivat vastata siten, kuin oikeasti vasemmistolaisetkin vastasivat.

Sen sijaan vasemmistolaiset eivät kyenneet imitoimaan konservatiivia, vaan projisoivat heihin vain itse luomansa mielikuvan empatiaan ja itsenäiseen ajatteluun kykenemättömistä paskiaisista.

Lainasin tekstin Kumitontulta, joka puolestaan oli siteerannut Marko Hamilon artikkelia aiheesta.

Kommentoin kirjoitusta seuraavasti:
Asian voinee tiivistää siten, että vihervasemmistolaiset luulevat konservatiivien olevan yhtä suvaitsemattomia ja ahdaskatseisia kuin he itse ovat.

Teksti sai minut miettimään asiaa vielä tarkemmin. Siltä kannalta, kuka on oikeassa ja kuka väärässä ja mistä sen tietää. Havaitsin yhden aika yleispätevän totuuden:
Se, joka on väärässä, ei koskaan ymmärrä oikeassa olevan näkökantaa. Se, joka on oikeassa, yleensä ymmärtää missä kohdassa väärässä oleva erehtyy.

Otetaan yksinkertainen esimerkki. Maailma on pullollaan ihmisiä, jotka uskovat tähtikarttoihin ja ovat sitä mieltä, että planeettojen asema vaikuttaa niiden vetovoiman ansiosta ihmisiin. Se, joka tietää asiat, voi laskea helposti Newtonin gravitaatiolailla, että esimerkiksi aurinkokunnan suurimman planeetan Jupiterin ihmiseen aiheuttama vetovoima on aika tarkkaan sama kuin kolmen metrin päässä olevan linja-auton. Eipä ole silti näkynyt Helsingin kaupungin liikennelaitoksen aikatauluihin perustuvia horoskooppeja, kilpailevana vaihtoehtona sporalogialle. Vaan yritäpä selittää gravitaatiolakia sellaiselle, jolle jo pelkkä potenssilasku voisi olla keijuvoimalla toimivaa taikuutta.

Siis tyypillinen tilanne: väärässä oleva ei kykene ymmärtämään, miksi on väärässä.

Vastaavasti planeettojen todellisen vaikutuksen - tai siis vaikuttamattomuuden - ymmärtävä voi oikein hyvin tajuta, miksi tällainen yksinkertainen ja romanttinen selitys vetoaa siihen uskovaan.

Yleisesti ottaen ihmiset voidaan jakaa tietoteoreettisesti kolmeen ryhmään siinä, miten he suhtautuvat asioihin:
1) Ne, jotka tietävät että eivät tiedä eivätkä siksi ota kyseiseen asiaan kantaa
2) Ne, jotka eivät tiedä tietävänsä ja ottavat kantaa (tästä ryhmästä löytyvät väärässä olevat, tosin he saattavat tietysti olla myös oikeassa, mutta sattumalta)
3) Ne, jotka tietävät ja ovat siksi oikeassa.

Esimerkkinä voi ottaa suhtautumisen energiapolitiikkaan.
Ryhmään (3) kuuluvat yleensä kannattavat ydinvoimaa, koska he ovat ainakin suurin piirtein tietoisia siitä, miten ydinvoimala toimii ja siitä, millaisia riskejä muissa energiamuodoissa on. Ja ennen kaikkea siitä, että energiaa pitää jollakin tavoin tuottaa. He voivat toki myös vastustaa ydinvoimaa, mutta tällöin heillä on suunnitelma B, jonka tutkimista he kannattavat.
Ryhmään (2) kuuluvat saattavat vastustaa ydinvoimaa siksi, että sähköenergia olisi parempaa ja sitä paitsi Suomen tuhansista järvistä voitaisiin saada vesivoimaa.
Ryhmään (1) kuuluvat eivät ota kantaa, koska he tajuavat etteivät tiedä kuinka ydinvoimala toimii.

Jos energiatekniikan diplomi-insinööri, kirjallisuustieteen maisteri ja metsuri sattuvat keskustelemaan ydinvoimasta, normitapauksessa kahdella ensimmäisellä on aiheesta mielipide ja kolmannella ei. Mielipiteistä toinen on perusteltu ja toinen ei. Jos taas sama porukka keskustelee Dostojevskin tuotannosta, ainakin yhdellä on siihen perusteltuja näkemyksiä. Kahdella muulla saattaa olla tai olla olematta. Mikäli ei ole, he ovat siitä todennäköisesti hiljaa. Jos taas keskustelun aiheena on harsintahakkuiden kannattavuus, ainakin yhdellä on siihen tietoa. Kahdella muulla saattaa olla tai olla olematta, mutta dippainssi esittää näkemyksensä vain jos on edes jonkinlaista tietoa, kun taas maisteri ei luultavasti sano mitään koska häntä ei aihe kiinnosta.

Jos kykenee ymmärtämään kaiken sen, mitä vastakkainen osapuoli kertoo ja on silti eri mieltä, silloin tietää melko varmasti olevansa oikeassa. Jos taas ei, niin on melkoisen suuri todennäköisyys siihen, että omaa näkökantaa on syytä tarkistaa - ainakin jos vastapuolella on alan ammattilainen. Entäpä jos ei ole eikä silti ymmärrä vastapuolen näkökantaa. Mistä sitten tietää, onko oikeassa vai väärässä?

Olen havainnut hämmästyttävän hyvän indikaattorin sen bongaamiseen, keillä on tapana esittää perusteettomia näkemyksiä. Henkilöillä, jotka eivät omista pitkiä alushousuja.

Älkää nyt naurako. Asia vain on näin. Miettikääpä itse, millaisia asioita tekevät työkseen tai harrastuksikseen henkilöt, joilla on pakko olla pitkät alushousut. Ja vastaavasti sellaiset, jotka eivät niitä tarvitse. Pelottavan selkeä yhteys paskanpuhumiseen, eikö?

Tämä ei voi olla sattumaa. Sanonta "Siperia opettaa" ei tule tyhjästä.

Loppuun voi siteerata Sam Houstonia. Houston oli Teksasin tasavallan presidentti ennen sen liittymistä Yhdysvaltoihin (kyllä, Houstonin kaupunki on nimetty hänen mukaansa) ja sen jälkeen senaattori. Vanhoilla päivillään hän kieltäytyi tukemasta Teksasia sen liittyessä konfederaation puolelle sisällissodassa. Kun Houstonilta tivattiin selitystä asialle, hän suostui lopulta pitämään lyhyen puheen hotellin ikkunasta:
Kerron teille mitä edessä odottaa. Uhrattuanne lukemattomia miljoonia rahavaroina ja satoja tuhansia ihmishenkiä, saatatte saavuttaa Etelän itsenäisyyden, mikäli Jumala ei ole teitä vastaan, mutta epäilen sitä. Sanon teille, että siinä missä uskonkin teidän olevan oikeassa doktriinissanne osavaltioiden oikeuksista, pohjoinen on päättänyt säilyttää unionin. He eivät ole kiivasluonteisia, impulsiivisia ihmisiä kuten te, koska he elävät viileämmässä ilmastossa. Mutta kun he alkavat liikkua tiettyyn suuntaan, he liikkuvat tasaisella tahdilla ja mahtavan lumivyöryn päättäväisyydellä; ja se, mitä pelkään, on että he jyräävät Etelän.

Houston ei ehtinyt nähdä olleensa oikeassa, sillä hän kuoli 1863, ennen sisällissodan päättymistä. Hänen puheensa on silti lohdullinen optimismin pilkahdus nykyiseenkin monikulttuurisuuden ihannointiin ja länsimaisen sivistyksen halveksuntaan. Me olemme lumivyöry, joka on lähtemässä liikkeelle. Ja kun näin tapahtuu, sitä vyöryä ei kykene pidättämään epälooginen ja yhteistoimintaan kyvytön vastapuoli.