Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


lauantai 14. joulukuuta 2013

Metsästäjä

Janne terästi hetkeksi kuuloaan. Odotettua ääntä ei kuulunut vieläkään. Hän taivutti varovasti vasenta kättään ja painoi digitaalikellonsa valonuppia oikealla. Minuutti ennen H-hetkeä. Edelleen vain ohikulkevien autojen ääni. Janne asetti kätensä uudelleen vierelleen asentoon, jossa se ei haitannut eikä puutunut.

Aikataulu oli tärkeimpiä asioita päätöksessä. Siksi hän oli valinnut tämän hetken ja paikan. Kaikki muut kohdat aikataulussa saattoivat pettää tai joustaa, mutta tämä hetki mitä ilmeisimmin osuisi hyvin tarkasti kohdilleen.

Janne makasi vatsallaan pressun alla ja odotti kärsivällisesti. Häntä ei palellut, yllä oli riittävästi vaatetta ja pressukin lämmitti. Ainoastaan lievä kankeus monen tunnin paikallaan makaamisesta huolestutti. Laukauksen jälkeen toiminnan pitäisi olla räjähtävää, aikaa ei ollut hukattavaksi. Kerrostalon katolla syystuuli puhalsi viileästi. Se oli aamun valjettua yltynyt ja Janne oli joutunut käärimään pressun reunat alleen ettei se lepattaisi. Liike herätti helpommin huomiota.

Aamuyön pimeydessä yksinäinen hahmo kapusi tikkaita ylös reppu ja pitkulainen pussi selässään. Päästyään tikkaiden yläpienalle hän riisui oikean käden hansikkaansa ja hapuili taivutettujen pienojen välistä. Lanka oli yhä siinä. Kukaan ei ollut käynyt katolla viiteen vuorokauteen. Siispä hänelle ei ollut odotettavissa katolle epämiellytäviä yllätysvieraita. Kyllä vartiopaikat olisi katsottu reilusti etukäteen.

Janne siveli varovasti vieressään olevaa Valmet Petraa. Luotettava ase, rynnäkkökivääristä muunnettuna ei ehkä aivan yhtä tarkka kuin parhaat hirvikiväärit. Sillä ei olisi väliä. Matkaa oli 120 metriä, helppo juttu Jannen tasoiselle ampujalle. Metsästysseuran kaverit olivat virnuilleet Jannelle asevalinnasta siksi, että Petralla oli vähäisen rekyylin takia helpompaa ampua tähdättyjä laukauksia nopeassa tahdissa, mikäli hirvi ei kaatuisi ensimmäisellä. Tulinopeudella ei nyt olisi väliä. Janne aikoi ampua vain yhden laukauksen. Enempään ei olisi aikaa. Jos jokin menisi pieleen, toinen laukaus ei luultavasti onnistuisi kuitenkaan. Lisäksi se kasvattaisi kiinnijäämisen riskin moninkertaiseksi, niin hän oli asian laskenut.

Suunnitelma oli muotoutunut vähitellen. Hän oli harkinnut erilaisia paikkoja, mutta hänen nähtyään tämän valinta oli selvä. Lähellä olisi periaatteessa ollut moniakin avoimia paikkoja ja etäisyyden kasvaessa mahdollisuuksien määrä kasvoi aina toiseen potenssiin. Kaikkea ei voinut vastapuoli valvoa. Jo paikan päällä hän oli mitannut matkan summittaisesti askelmitalla ja arvioinut, kuinka paljon korkeudesta ja sivusuunnasta tulisi minimissään ja maksimissaan lisämatkaa. Varmuuden vuoksi Janne otti askelmitan molempiin suuntiin ja sai paria metriä vaille saman tuloksen. Hankkimastaan topografikartasta hän mittasi viivottimella suoran etäisyyden. Kerrottuaan viivottimen antaman lukeman 20 000:lla hän ei voinut olla nauramatta. Lopputulos oli täsmälleen hänen tekemiensä minimi- ja maksimiarvioiden puolivälissä. Eikä niidenkään ero ollut kuin kaksikymmentä metriä.

Janne katsoi kelloa vielä kerran. Viisi minuuttia myöhässä. Samalla hetkellä hän kuuli lähestyvän junan äänen. Vielä pari minuuttia, niin juna olisi pysähtynyt ja Jannen odottama matkustaja noussut vaunusta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan sen jälkeen pitäisi vielä odottaa. Sillä ei ollut merkitystä. Jos hän pysyisi liikkumatta, häntä ei havaittaisi vaikka pressua olikin välttämätöntä raottaa. Hän kääntyi valmiiksi ampuma-asentoon, mutta jätti kiväärin yhä viereensä. Pressun alta katon reunan yli esiin työntyvä piippu saattaisi paljastaa hänet.

Yksityiskohtia. Yksityiskohtia yksi toisensa jälkeen. Jokainen asia piti suunnitella tarkkaan. Pikkujututkin saattoivat mennä pieleen. Janne oli rajannut suunnittelun tarkasti kahteen paikkaan: työhuoneensa kirjoituspöydän lukittuun laatikkoon ja omaan päähänsä. Hän oli kirjoittanut tarkat listat, simuloinut ja miettinyt kaiken mahdollisen. Entäpä jos alkaisi kusettaa? Ei mahdollista. Oli jätettävä juomatta, tultava paikalle janoisena ja juotava vasta aikaisintaan pari tuntia ennen H-hetkeä. Ennen kaupunkiin saapumistaan Janne oli pysäyttänyt auton etukäteen katsomalleen levennykselle ja käynyt tyhjentämässä rakkonsa. Kymmenittäin muitakin pikkuseikkoja. Edellisenä iltana Janne oli painanut päähänsä kaiken, mitä vielä tarvitsisi muistaa – numeroituna, niin palautuisivat mieleen helpommin. Sitten hän oli tyhjentänyt lukitun laatikon ja polttanut sisällön takassa.

Janne oli odottanut muutaman minuutin katsellen pressun reunan alta pienestä tirkistysaukosta, kun väkijoukko alkoi liikehtiä. Tervetuliaispuhe oli ilmeisesti pidetty aseman takana ja se oli nyt ohi. Hän veti varovasti kiväärin viereltään oikeaan asentoon. Patruuna oli jo valmiiksi pesässä, ollut jo pari tuntia. Latausliikettä ei kuulisi kukaan, mutta kaikki turha liikehdintä oli karsittava minimiin. Hän painoi Petran tukin olkaansa vasten ja suuntasi katseensa kiikaritähtäimeen. Sen hän oli tarkentanut valmiiksi oikealle etäisyydelle.

TVH oli ystävällisesti varastoinut talvihiekkansa mitä sopivimpaan paikkaan, Janne ajatteli. Syrjäisempää hiekkakuoppaa olisi vaikeampi löytää. Hän kiipesi valtavan hiekkavuoren päälle ja asettautui mukavasti. Maalitaulun hän oli asettanut tarkalleen oikean matkan päähän. Korkeuseroa oli ehkä pari-kolme metriä tositilannetta vähemmän, mutta simulaatio olisi riittävän hyvä. Ensimmäisen laukausssarjan jälkeen Janne kävi tarkistamassa tilanteen ja hymyili. Ei täydellinen, mutta riittävän hyvä. Ei tarvetta toiselle maalitaulusarjalle, vain pikku säätö ja suoraan testiin. Janne asetti maalitaulun lähelle viisi tyhjää oluttölkkiä. Kiikaritähtäintä hän sääti aavistuksen ylöspäin. Alamäkeen kokenutkin ampuja osui usein yli. Hän oli ennakoinut tätä vähän liikaakin säätäessään tähtäintä arviosta ennen testiä. Sitten hän asettautui paikalleen ja tähtäsi. Tasainen veto ja ensimmäinen oluttölkki kimmahti ilmaan. Samoin kaksi seuraavaa. Janne hymyili ja nousi ylös. Turha testata enempää, jokainen laukaus kuluttaa asetta.

Janne näki heti maalinsa. Hänen ei olisi tarvinnut edes tunnistaa kasvoja. Muiden ihmisten kunnioittava etäisyys ja katseiden suunta olisivat paljastaneet presidentin välittömästi. Hän käänsi piipun suuntaa aavistuksen verran ja suuntasi hiusristikon kohdilleen. 120 metriä matkaa. Luodilta kuluisi sen lentämiseen 0,15 sekuntia. Siihen ampujan reaktioaika päälle, yhteensä noin 0,3 sekuntia. Siinä ajassa ihminen ehtii, jos hän on onnekas, liikauttaa sattumalta päätään niin paljon, että luoti menee ohi. Presidentillä olisi 0,3 sekuntia aikaa väistää siitä hetkestä, kun Janne olisi päättänyt vetää loput etuvedosta pois. Liikaa riskiä, koska olisi vain yksi yritys. Siksi Janne odotti oikeaa hetkeä ja piti otsan ristikossa. Jos ihminen pysähtyy, hän ei yleensä lähde 0,3 sekunnin kuluessa liikkeelle uudelleen. Ja vaikka lähtisikin, vasta liian myöhään.
Presidentti seisahtui vilkuttaakseen yleisölle. Jälkeenpäin Janne ei muistanut tehneensä päätöstä. Saatuaan muutamaa sekuntia aiemmin pään ristikkoon hän oli jo luovuttanut päätösvallan selkäytimelleen. Sillä hetkellä, kun presidentti pysähtyisi, etusormi vetäisi tasaisesti taaksepäin.

Edellisenä päivänä Janne oli käynyt kaupungissa pudottamassa postilaatikkoon muutaman kirjekuoren. Hän oli suunnitellut hämäysoperaation jo aiemmin. Kirjoituskoneella naputellut viestit olivat jäljittämättömiä ja niiden mukaan attentaatista oli vastuussa äärivasemmistolainen ryhmä. Tekotapa oli kuvattu riittävällä tarkkuudella, jotta epäilyksiä ei olisi. Yksi ongelma häntä oli askarruttanut pitkään. Kuoret oli pakko postittaa jo edellisenä päivänä, jotta postileimat paljastaisivat ne ennen murhaa lähetetyiksi. Mutta tällöin olisi ollut mahdollista, että ne olisivat ehtineet perille ennen junan tuloa ja antaneet ennakkovaroituksen. Lopulta hän oli oivaltanut ratkaisun. Janne oli osoittanut kuoret muutamaan Suomen ulkomaiseen suurlähetystöön ja parille tiedotusvälineiden ulkomaankirjeenvaihtajalle. Postin kulku sinne kestäisi riittävän kauan. Sen lisäksi hän oli aamuyöllä lähettänyt samat julkilausumat usealle tiedotusvälineelle, jolloin ne olisivat perillä vasta murhaa seuraavana päivänä. Näihin hän oli liittänyt tiedon ulkomaille menneistä viesteistä osoittaakseen lähettäjän uskottavuuden.

Janne oli jo kierähtänyt katon reunalta kauemmas, kun asemalla olleet ihmiset kuulivat laukauksen äänen vajaat puoli sekuntia myöhemmin. Hän nousi istualleen, survaisi pressun avoimeen reppuun ja nousi kyyryssä ylös heittäen aseen hihnasta olalleen. Sitten Janne juoksi reilut kymmenen metriä talon päädyssä oleville tikkaille.

Päädyssä ei ollut ikkunoita, kuten ei naapuritalonkaan päädyssä. Talojen välissä oleva suuri kuusi peitti näkyvyyden asemalle. Janne hymyili itsekseen tyytyväisenä. Ellei satunnaisia ohikulkijoita olisi, kukaan ei voisi nähdä häntä. Tämä olisi se paikka, josta hän nousisi katolle ja josta hän pakenisi. Ja ennen kaikkea paikka, johon aseen voisi kätkeä. Hirvikivääriä ei noin vain kannella mukana keskellä kaupunkia.

Janne syöksyi tikkaita alas muutamassa sekunnissa. Roskakatos oli talon päädyssä. Hän pysähtyi hetkeksi sen viereen ja käänsi nurmikosta valmiiksi irti leikatun kielekkeen ylös. Kaksi sekuntia myöhemmin kivääri oli maan alla ja Janne polki kielekkeen reunat tasaisiksi.

Katoksen tätä reunaa ei nähnyt talon ikkunoista, Janne oli todennut tyytyväisenä käytyään paikalla ensimmäisen kerran. Tällä kerralla hänellä oli puukko ja lapio mukanaan. Hän leikkasi puukolla noin metrin mittaisen viillon nurmikkoon. Sen molemmin puolin hän teki parikymmensenttisen kohtisuoran viillon. Kuutamonvalossa hän veti viillekkeen ylös ja lapioi hieman multaa mukanaan olevaan muovikassiin. Kun reilun vuorokauden kuluttua ase lentäisi piiloon, ei nurmikko saisi jäädä pullottamaan. Janne laski varovasti viillekkeen alas. Se oli hieman notkollaan, mutta kukapa siihen nyt kiinnittäisi huomiota. Hän tasoitteli reunaa. Hyvällä onnella kukaan ei huomaisi leikkausjälkiä ja hän voisi noutaa aseen muutaman viikon kuluttua. Yksi johtolanka vähemmän. Sitten hän meni talojen väliseen pensaikkoon ja kaivoi pienen montun naapuritalon seinän viereen. Hän laski asepussin varovasti sinne ja peitti sen kevyesti. Seuraavana yönä se olisi siellä valmiina eikä hänen tarvitsisi kulkea putkikassi olallaan kaupungin läpi. Nyt hän oli uskaltanut parkkeerata autonsa viereiseen kortteliin, seuraavana päivänä se ei olisi tullut kysymykseenkään.

Janne sujautti pyörän turvalukon avaimen pesään ja yhdellä sujuvalla liikkeellä hän oli jo satulassa. Ensimmäiset parisataa metriä olivat tärkeät. Niistä piti toisaalta selvityä äkkiä, toisaalta kiireinen pyöräilijä saattaisi herättää huomiota. Janne polki ripeästi, mutta ei riuhtonut. Vastaantulijoita ja liikettä ei hiljaisella omakotitaloalueella ollut. Päästyään asutusalueen läpi vilkkaammin liikennöidyn pääväylän varren pyörätielle Janne huokaisi helpotuksesta.

Aamuyöllä Janne oli jättänyt pyöränsä telineeseen ennen kuin haki aseensa. Hän oli harkinnut saapumista kävellen, mikä olisi ehkä herättänyt vähemmän huomiota kuin aamuöinen pyöräilijä. Silloin hänen olisi pitänyt viedä pyörä edellisenä yönä paikoilleen. Lopulta hän oli päätynyt siihen, että enemmän epäilyksiä olisi aiheuttanut se, jos tuntematon pyörä olisi seissyt telineessä koko päivän. Varkausriskikin oli olemassa, nyt se oli vähäisempi.

Janne ajoi rauhalliseen paikkaan pysäköidylle pakettiautolleen ja nosti pyörän kyytiin kenenkään näkemättä. Vielä hetki kaikessa rauhassa, hän sanoi itselleen. Viisikymmentä kilometriä kotiin. Matkalla voi olla tiesulku, mutta tuskin sentään. Ja vaikka olisikin, hänellä ei ole mitään salattavaa. Ase on varmassa tallessa odottamassa. Tuskin nuo ruutikokeita kaikkien autoilijoiden käsille tekisivät.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Janne palasi murhapaikalle. Se oli vasta toinen kerta. Pari viikkoa murhan jälkeen hän oli käynyt hakemassa aseensa. Viranomaiset eivät olleet sitä löytäneet ja liikenne murhapaikalla oli jo rauhoittunut. Haku oli sujunut ongelmitta. Hänen ei tarvinnut turvautua selitykseen aseen putoamisesta järveen mökkireissulla. Hirvikausi oli alkamassa eivätkä kaverit osaisi ikinä arvata, että Jannen Valmet Petralla oli ammuttu muutakin kuin hirveä.
Hän ei ollut murhasta nauttinut. Presidentti oli varmasti ollut sisimmässään hyvä ihminen, siitä Janne oli varma. Yhtä varma kuin siitä, että hänen politiikkansa oli ajamassa Suomea vääjäämättä tuhoisaan kurimukseen. Maailma oli muuttumassa tavalla jota ei tuolloin vielä tajuttu ja presidentti ei kyennyt siihen reagoimaan. Janne oli puntaroinut päätöstään pitkään. Toisessa vaakakupissa painoi yhteiskunnallinen epävakaus murhan jälkeen. Lopulta asiat olivat sujuneet suunnilleen odotetusti. Suomen kansan toivuttua järkytyksestä poliittinen suuntaus oli muuttunut. Hän ei tietenkään voinut tietää, mutta epäili vahvasti että jos silloinen presidentti olisi saanut jatkaa tehtävässään, Suomen idänsuhteet, ulkomaalaispolitiikka, Euroopan unionin velkakriisin maksattaminen luterilaisilla mailla ... suunnilleen kaikki muukin. Olisiko käynyt huonommin kuin kävi? Olisi, ainakin päätellen siitä, miten Ruotsissa tällä hetkellä meni. Vai olisivatko suomalaiset sittenkään yhtä lailla tumput suorina jääneet katsomaan maansa rappeutumista. Tuskin sittenkään olisivat, ja siinä tapauksessa hänen tekonsa oli ollut turha.
Junan saavuttua asemalle Janne nousi siihen taakseen katsomatta.

15 kommenttia:

Jaska Brown kirjoitti...

Inspiraatio tuli Frederick Forsythin Shakaalista.

Kumitonttu kirjoitti...

En lue kirjoja kahdesti, mutta viime aikoina olen ajatellut tekeväni poikkeuksen ja lukea Clavellin Pyörretuulen uudelleen. Toinen vaihtoehto olisi Uriksen Hadzi.

Ongelma on vaan siinä, että mitä pidemmälle kirjaa lukee, sen paremmin alkaa muistaa juonta, ja nautinto latistuu kuin paistettu paahtokarkki. Mutta noissa kahdessa oli kuitenkin jotain sellaista, joka vetosi silloin aikoinaan sen verran hyvin, että ne voisin lukaista ennen kuin kuolo korjaa.

Elämäkerroista Chaplinin on ihan omaa luokkaansa. Suosittelen.

Jaska Brown kirjoitti...

Pyörretuulen? Anna mun kaikki kestää - itse pidän sitä Clavellin teoksista kehnoimpana eli ainoastaan todella hyvänä.

Hankin sattumoisin Chaplinin omaelämäkerran englanniksi jokin vuosi sitten ja todella hyvä olikin. Jos tarkoitit tuota von Baghin uutta teosta, niin luin sen pari viikkoa sitten ja hyvä oli sekin.

En nykyään ehdi lukea kirjoja kuin kymmenisen prosenttia siitä tahdista millä luin viime vuosituhannella. Aikatauluni ovat niin pätkittäisiä, että harvoin on sitä yhtä yhtenäistä tuntia, jota haluaisin pitää vähimmäisenä kertakeskittymisaikana uuteen teokseen, jatkaakseni sitten lukemista seuraavalla kerralla. Viiden-kymmenen minuutin lukupätkät eivät sovi omaan psykologiaani uuden kirjan lukemiseksi. Siksi luen yleensä pikku palasia kirjoista, jotka olen aiemmin jo lukenut.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Vaan tämähän oli vallan mainio salamurhaajatarina. Selvää on, että DTP eli Danin tiedustelupalvelu alkaa tämän jälkeen kyttäämään Jaskan blogia kuin Piru Raamattua.

Becker kirjoitti...

Hyvä stoori. Sen huomaa siitä, että ensimmäisen parin rivin jälkeen on pakko lukea se loppuun.

AuvoT kirjoitti...

Kun luin sen niin ajatus oli että melkein kuin Shakaalista...

Mutta oikeesti, eikö asetta olisi löydetty? Ja aseen tyyppi olisi tiedetty. Ja omistajat etsitty ja tsekattu, tuskin metsästäjätkään kaikki olisi ihan hiljaa olleet. Laukauksen ääni kertoo mistä se tuli ja innokkaimmat lähtisi sinne juoksemaan... Päiväsaikaan aina joku näkee kyllä jotain, pakettiauton tai pyöräilijän...

No jaa, liekö se Palmen murhaajakin yksinäinen syrjäytynyt jota kukaan ei tunne, tai sitten salaliittoteoriat ovat kuitenkin oikeassa.

Jaska Brown kirjoitti...

Kiitokset Yrjöperskeleelle ja Beckerille.

AuvoT: Mietin noita samoja kysymyksiä. Samoin päähenkilö, joka oli siis varautunut siihen että ase löydetään. Ase oli kuitenkin pakko hylätä, koska aivan varmasti pitkulainen kassi selässä pyöräilevään henkilöön olisi kiinnitetty huomiota. Kyseessä oli yritys, joka olisi saattanut myös epäonnistua. Katos oli tarinassa kuitenkin sen verran syrjässä, että onnistumisella oli kohtuulliset mahdollisuudet.

Laukauksen äänen tarkka suunta avoimella paikalla on aika vaikea hahmottaa. Toki vähän oikeaan suuntaan voi arvata, mutta hajontasektori on varmasti 90 asteen luokkaa asiantuntijoillakin.

Tuosta Valmet Petrojen omistajien ratsaamisesta en tiedä. Mietin, olisiko näin tehty ja olisiko aseen malli voitu tunnistaa luodin jäänteiden perusteella (hylsyähän Janne ei jättänyt, unohdin tarinassa mainita että jonkinlainen hylsypussiviritelmä oli puoliautomaattiin rakennettu). Janne oli kuitenkin varautunut tähänkin, jos Petraa olisi tultu noutamaan tutkittavaksi, se olisi "pudonnut järveen mökkimatkalla". Sitä ennen hän olisi pitänyt huolen siitä, että Petran olisivat nähneet luotettavat todistajat vielä murhan jälkeenkin.

Ehkä paikalla olisi tosiaan ollut jokunen löyhäpää, joka olisi lähtenyt etsimään ampujaa, mutta aika ei olisi riittänyt - Janne olisi jo ollut nurkan takana pyörän satulassa.

Palmen murhaajan ruotsalaiset saanevat selville, kunhan ensin saavat Kaarle XII:n murhatutkimukset pakettiin.

Yksityisajattelija kirjoitti...

Hyi olkoon. Mutta sain tästä sellaista vastalääkettä inspiraatioon.
Siinä kerrotaan kuinka poliisipari isä ja tytär liikennevalistustunnilla joutuvatkin lastensuojelun toimeen kun selviää että eräässä perheessä on väkivaltaa.
Se ei niinkään kerro heidän tavastaan toimia tai heistä vaan maailman rohkeimmasta pienestä tytöstä. Kerron kun saan sen valmiiksi.
Olenkin näin inhottava, eikös vain?

Yksityisajattelija kirjoitti...

popsit, sama tapa

Yrjöperskeles kirjoitti...

Kun nyt tässä salamurhaillaan, niin senpä vielä kyselen, että kun Valmet Petraa ajattelit, niin mitäpäs kaliiberia mietit. Kyseiseen tapaukseen Petrassa tarjolla ollut 30-06 kävisi mielestäni kyllä parhaiten.

Ja ampuiko heppu hihnatuelta, repun päältä vai oliko laittanut Petraansa kiinni etutuen? Oliko kokovaippaluoti vaiko jotain ilkeämpää? Näin teoreettisesti kiinnostuneena kysyn.

Jaska Brown kirjoitti...

Yrjö: .308 Winchester oli mielessä, kun kyseessä oli Petran varhaisimpia malleja. Laukaus repun päältä. Siltä matkalta käsivarakin riittäisi hyvälle ampujalle. Ampumatarvikkeena peruskauraa, erikoisemmat patruunat saattaisivat herättää huomiota.

Ja yhden seikan unohdin tarinasta. Paikalle piti heittää käytetty hylsy, joka olisi jostain muualta hankittu eli eri aseella ammuttu. Jokainen iskurihan jättää omanlaisensa jäljen. Varsinainen hylsy mukaan.

Anonyymi kirjoitti...

Ei olis kovin hyvä kauheen isoon julkaisuun, mutta muuten O.K stoori, pöytälaatikkokirjoittajien luvattu maahan me ollaan.

Anonyymi kirjoitti...

Luultavasti tämäntyyppisessä salamurhassa vaikeinta on tietää tarkka aika ja paikka riittävästi etukäteen.

Sellaista uutista ei nimittäin ole nähty, että presidentti saapuu junalla meidän kylän asemalle kolmen viikon päästä torstaina klo 11.05 ja sitten se kättelee kunnanjohtajan katoksen alla raiteella 2.

Presidentin menoista ei hirveästi huudella kuin vasta hieman ennen h-hetkeä - luultavasti juuri siksi että kukaan ei ehdi valmistella iskua. Ja silloinkin julkisesti kerrotaan vain kaupungin ja päivän tarkkuudella.

Shakaalissa pressan tarkka aika ja paikka olivat tiedossa, koska kyseessä oli vuosittainen juhlatilaisuus.

Jaska Brown kirjoitti...

Anonyymi, kyllä on nähty. Riittävällä tarkkuudella.

Anonyymi kirjoitti...

Tosiasia on ja sellaiseksi jää että koska koko maa on yhtä kiväärirataa täällä eivät menesty rosvot sen paremmin kuin rosvojoukotkaan, suomalainen mies on aseistettu ja vaarallinen eikä mikään kesy otus jolta voidaan ottaa pois mitä tahansa pelottelemalla, ei se keskimäärin edes pelkää poliisia, sympatiseeraa kyllä, että koita kestää vaikkas oot noin pienellä palkalla.
Tätä tarkoittaa militia ja meillä on puolustusjärjestelmä joka on onnistunut kaaderi ja miliisijärjestelmän yhdistelmä, jonka kaikki intin käyneet ovatkin unohtaneet, kuten on hyvä sillä se ei vaikuta ballistiikkaan.