Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Ahtaan asumisen ahdistamat

Somalien suurperheille vaikea löytää asuntoa Helsingistä, kiljui maanantain Erkko-Sanomien otsikko. ”Meillä on esimerkkejä perheistä, joissa voi olla jopa 10-15 jäsentä”, Helsingin maahanmuuttoviraston tulosalueen johtaja Kerstin Söderlund sanoo. Jutussa on haastateltu yhtä ahtaassa kaksiossa asuvaa perhettä. Toisaalta pahempaakin on nähty.

Neliönmuotoinen huone on kooltaan noin viisi kertaa viisi metriä. Silti siinä asuu kokonainen perhe. Tai tarkalleen ottaen kyseessä ei ole perhe, vaan kolme sukupolvea. Yhteensä kahdeksan ihmistä asustaa tätä huonetta; yksi vanhus, kaksi aikuista ja viisi lasta. On vain sopeuduttava, koska paremmasta ei ole toivoa. Kunnalta on turha isompaa asuntoa anoa, sitä ei kuitenkaan saisi.

"Roihuvuoressa Helsingissä asuva sairaanhoitaja Mariam Ismail poikkeaa suomalaisesta yksinhuoltajaäidistä vain niin, että hän on syntynyt Somaliassa.", kirjoittaa Hesari. "(H)än asuu jo kolmatta vuotta 'tilapäisesti' äitinsä kolmiossa." ... "(P)ieneen makuuhuoneeseen mahtuu kuitenkin huonosti kahden lapsen kanssa."

Perheen matriarkka, leskeksi jäänyt luku- ja kirjoitustaidoton mummo on jo iäkäs ja huonokuntoinen. Hän ei kykene enää juuri liikkumaan, mutta hoitokotiin häntä ei saada; kotonakin on huolehtijoita, sanottaisiin kunnanvirastosta, mikäli tulisi mieleen edes kysyä.

Maahanmuuttajavanhusten asema on erityisen vaikea. He ovat usein luku- ja kirjoitustaidottomia. Erityistä tukea siis tarvitaan runsaasti. Tulkki- ja hoitopalvelut maksavat paljon, eläke ja muut korvaukset lisää.

Mummon lapsista suurin osa on jo muuttanut kotoa pois, mutta kaksi tytärtä asuu yhä äitinsä kanssa. Vanhempi tyttäristä on itsekin leski; itse sotatoimiin osallistumaton, sairaalloinen mies on surmattu sisällissodassa. Menetykseen on pitänyt sopeutua omin voimin ja sukulaisten tuella. Kolme pientä lasta häärii äidin jaloissa. Toisella tyttäristä on kaksi lasta, mutta ei miestä. Lasten isän vanhemmat eivät hyväksyneet epäsäätyisen avioliiton solmimista, mies on muuttanut toiselle paikkakunnalle eikä häntä ole nähty vuosikausiin. Molemmat tyttäret käyvät sekalaisissa töissä. Kunnalta eikä valtiolta ei heru äyriäkään tukea.

Monilla maahanmuuttajilla on traumaattinen tausta. Sukulaisen menettäminen maan sisäisissä levottomuuksissa on yleistä. Psykoterapian saaminen on monelle tarpeellista.
Rikkinäisissä perheissä elävistä lapsista saa onneksi lapsilisää, yksinhuoltajakorotusta ja harkinnanvaraista sosiaalitukea. Tämä onkin tarpeen, sillä harva kiintiöpakolainen elättää itsensä, perheestä puhumattakaan.
Maahanmuuttajien työttömyysprosentti on moninkertainen suomalaisiin nähden. Jos tilastoista siivotaan pois tänne töihin tulleet, niin prosentti on kammottava. Hesarin jutussa esitellystä suurperheestä yksi käy töissä sairaanhoitajana, muut lienevät valtion elättejä. Toki somaleistakin jotkut ovat töissä, mutta suurin osa on somaliankielen tulkkeja, omaan kansaansa erikoistuneita sosiaalityöntekijöitä tai muussa sellaisessa julkisen alan työssä, jolle ei olisi mitään tarvetta ilman somaleita.

Lasten koulunkäynti jää oppivelvollisuuden suorittamiseen; ei köyhällä perheellä ole varaa viedä edes suvun hyväpäisintä lukioon. Ammattikoulutuskin jää vajavaiseksi. Niillä eväillä on yritettävä ponnistaa työelämään.

Kun maahanmuuttaja saapuu suomalaiseen peruskouluun, hän pääsee usein omaan, normaalia pienempään opetusryhmään. Kun hänet sitten integroidaan normaaliopetukseen, hän saa tukiopetusta ja tuo koululle ylimääräisiä valtionosuuksia. Opettajan ajasta normaalilla oppitunnilla menee suuri osa siihen, että hän antaa yksityisopetusta maahanmuuttajalle ja samalla han-suomalaiset saavat selvitä omin nokkineen. Lisäksi opetuksessa ei voi edetä normaalivauhtia, etteivät huonosti maan kieltä ymmärtävät putoaisi kärreiltä entistä pahemmin. Kaiken huippu on se, että jopa lukiossa maahanmuuttajiin kohdennetaan selvästi enemmän resursseja (erityis- ja tukiopetusta) per lärvi kuin suomalaisiin. Kaikki tämä maksetaan verovaroista. Jos tämä maahanmuuttajiin kuluva rahamäärä käytettäisiin opetusryhmien pienentämiseen ja muuhun normaaliin koulutyöhön, suomalainen peruskoulu saattaisi tuottaa lähes yhtä hyviä tuloksia kuin keskikoulu aikoinaan.

Mikäli joku ei ole vielä arvannut, kursiivilla kirjoitetut osat eivät kerro maahanmuuttajista, vaan siitä mikä oli köyhälistön tilanne Suomessa vielä sukupolvi sitten.

Esimerkkiperheen viisi lasta varttui nuoriksi tai aikuisiksi 30-luvulla. Kun talvisota syttyi, neljästä pojasta kolme astui riviin, yksi heistä suoraan varusmiespalveluksesta. Hänen aikansa armeijan harmaissa kesti peräti seitsemän vuotta, erikoismiestä tarvittiin vielä Lapin sotaa myöten. Neljäs poika ehti ikänsä vuoksi vain jatkosotaan kahdeksi vuodeksi, 18-vuotiaana rintamalle ja kolmen kannaksen kautta kotiin. Kaikki selvisivät sodasta hengissä, mutta vain yksi ilman haavoittumista.
Useimmat kiintiöpakolaiset ovat lähteneet kotimaastaan pakoon sotaa. Mikä mahtaa olla heidän sitoutumisensa Suomeen, jos täällä tulee levottomuuksia? Siis porukan, joka on lähtenyt omasta maastaan sotaa pakoon!

Nykypäivän maahanmuuttajaköyhälistön ja sukupolvi sitten eläneen suomalaisköyhälistön ero on se, että maahanmuuttajat elävät paljon leveämmin kuin silloiset suomalaiset. Yhteistä on se, että molemmissa tapauksissa elintason kustantavat suomalaiset – nyt veronmaksajat, silloin köyhälistö itse omalla työllään.

Mitä tuli näistä viidestä pienestä lapsesta? Rakennusmies, palomies, autonkuljettaja, postinkantaja, ravintoloitsija. Yksi heistä oli huippu-urheilija. Kaikki perustivat perheen ja elättivät itsensä. Jokainen heistä oli saanut kotoaan opin siitä, mitä oli olla köyhä: työntekoa ja kaikesta tinkimistä. Kaikki olivat oppineet myös sen, että ainoa tie ulos köyhyydestä oli pärjätä omillaan.

Mitä oppii nykypäivän köyhälistöä edustava kiintiömaahanmuuttaja? Sen, että suuremman asunnon saa valittamalla. Sen, että rahaa saa sosiaalitoimistosta. Sen, että kunta ja valtio maksavat viulut.
Jos joku kuvittelee, että he ovat ratkaisu työvoimapulaan (btw, mihin työvoimapulaan?), niin minulla olisi myytävänä halvalla osakkeita Eduskuntatalon kiinteistöön.
Somalien ja muiden elintasopakolaisten valitus yhteiskunnan tuen puutteesta seis tai sitten takaisin kotimaahan. Tulee halvemmaksi yhdistää perheet siellä. Jos valittavat rauhattomuudesta, niin eiköhän halvemmaksi tule antaa asekuntoisille miehille RK-62 tuliaisiksi mukaan, niin voivat varmistaa kotimaansa rauhallisuuden – niin Suomen miehetkin ovat tehneet. Kun nyt siellä sattuu olemaan Kalasnikoveja vastassa, niin eiköhän armeijan ylijäämävarastoista liikene myös muutama T-72 niin on vihulaista isompi tulivoima. Tulee edelleen halvemmaksi ja ekologisemmaksi kuin somalien rahtaaminen ja epäonnistunut sopeuttaminen tänne.
Silti "perheenyhdistämisprosessi" jatkuu yhä, meidän veronmaksajien kustannuksella. "Suomen Addis Abeban ja Nairobin lähetystöissä tehdään nyt perheenyhdistämishaastatteluja ja dna-testejä sukulaissuussuhteiden selvittämiseksi", Hyysäri kirjoittaa. Tosin tämäkin on aika lailla hyödytöntä; jos sukulaisuussuhdetta ei ole, kyseessä onkin yllättäen kasvattilapsi.
Kun suomalaisia lähti viime vuosisadan alkupuolella siirtolaisiksi Amerikkaan, ei siinä kyselty sukulaisuussuhteita. Eikä huolittu veljeä ja kummin kaimoja jenkkeihin, jos ei täyttänyt kriteerejä. Ja silloin sentään ainakin yksi siirtolaiseksi muuttanut elätti jo itsensä, toisin kuin nämä nykyiset parikymppiset "ankkurilapset".
Jos tänne kerran kutsumattomia vieraita otetaan, niin heidän pitää antaa näyttöä siitä, että haluavat oikeasti sopeutua. Heti rajalla nenän alle lautasellinen suomalaista perinneruokaa eli herkullista sianlihakastiketta. Jos maistuu, niin sitten otetaan tapaus harkintaan ja katsotaan muutaman kuukauden ajan, alkaako myös työnteko maistua. Jos ei lautanen tyhjene, niin 180 asteen käännös ja takaisin illman sen kummempia seremonioita.

Ei kommentteja: