Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Veriveljet

Molemmat lukijoistani muistanevat joitakin vuosia sitten televisiossa esitetyn ja sittemmin myös uusitun sarjan Taistelutoverit, alkuperäisnimeltään Band of Brothers. Se perustui Stephen Ambrosen samannimiseen kirjaan, jota ei jostain käsittämättömästä syystä ole julkaistu suomeksi. Sääli, sillä kirjasta käy ilmi monien TV-sarjassa ajanpuutteen takia vajavaisiksi jääneiden tapahtumien taustat. Toisaalta TV-versiossa on joitakin sellaisia tapauksia, joita kirjassa ei mainita. Nämä ovat vieläpä nettitietojen perusteella tosia, Ambrose ei vain ollut niistä vielä kirjaa tehdessä tietoinen tai oli jättänyt ne tarkoituksella pois lopullisesta versiosta.

Taistelutoverit perustuu yhden ainoan toisen maailmansodan aikaisen laskuvarjojääkärikomppanian tarinaan. E-komppania, 506. maahanlaskurykmentti, 101. maahanlaskudivisioona, Yhdysvaltain armeija. Se seuraa komppanian tietä alkaen koulutuksesta USA:ssa ja Englannissa, maihinnousua Normandiassa ja päättyen Berchtesgardenin valtaukseen ja miesten sodanjälkeisiin kohtaloihin.

Itsensä Steven Spielbergin tuottama sarja on loistavaa työtä. Se on realistisuudessaan ja yksityiskohdissaan häikäisevä, eikä ihmekään kun ottaa huomioon sitä tehdessä palaneen rahamäärän. DVD-paketin dokumentit sarjan valmistuksesta ovat hyvin valaisevia.
Sarjan autenttisuutta ja tarkkuutta kuvastakoon omakohtainen kokemus ensimmäisellä TV-esityskerralla. Jaksossa, jossa komppania oli hypännyt Normandiaan ja miehet olivat eksyksissä, he kävivät tutkimaan karttaa. Oli yö ja muutama mies heitti sadeviitan ylleen, ettei lampun sytyttäminen olisi paljastanut heitä. Mitä minä, katsoja, tein? Ennen lampun syttymistä suljin vaistomaisesti toisen silmäni, etten olisi menettänyt pimeänäköäni.

Sittemmin sain hyllyyni Ambrosen alkuperäisen kirjan, joka perustui komppanian jäsenten haastatteluihin. Moni heistä on yhä elossa. Kuvaliitteestä kävi ilmi, kuinka yhdennäköisiä näyttelijät olivat roolihahmojensa kanssa. Päähenkilöksi nostettua komppanian lyhytaikaista päällikköä esittänyt Damian Lewis muistutti huomattavasti nykyään yli 90-vuotiasta Richard Wintersiä. Eikä hän ollut hahmoista edes paras esimerkki yhdennäköisyydestä. Ainoa poikkeus oli alkuperäistä komppanianpäällikköä Herbert Sobelia esittänyt David Schwimmer, joka oli aivan liian atleettisen näköinen, vaikka kasvoissa jotain samaa olikin.

Sarja ja kirja ylistivät E-komppanian saavutuksia, eikä suotta. Mihin tämä menestys sitten perustui?

Ensinnäkin, laskuvarjojoukot perustuivat vapaaehtoisuuteen. Tämä tarkoitti ja tarkoittaa yhä sitä, että pelkästään joukkoihin pyrkijät ovat jo valikoitunutta ja keskimääräistä ainesta parempaa väkeä.
Toiseksi karsinta jo pyrkijöistä ja sisään hyväksytyistä oli kova. Kirjassa esitettyjen lukujen mukaan koulutukseen hyväksyttiin 500 upseeria ja 5300 miehistön (amerikkalaisittain lukuun sisältyvät sekä aliupseerit että varsinainen miehistö) jäsentä. Heistä laskuvarjojääkärin siivet sai 148 upseeria ja 1800 miestä. Siis noin kolmasosa jo valikoituneesta väestä selvisi.
Kolmanneksi, joukko-osasto oli kiinteä kokonaisuus. Esimerkiksi miehen haavoituttua hänet palautettiin toivuttuaan aina takaisin entiseen osastoonsa. Varsinainen armeija taas palautti haavoittuneen miehen sinne, minne se oli logistisesti helpointa. Tämä huolenpito muodosti sosiaalisen siteen, joka oli normaalia joukkoa vahvempi.
Neljänneksi - ja ainoana nimenomaan E-komppaniaa koskevana - komppanian päällikkönä oli koulutusaikana mies, joka oli kävelevä klisee. Kaikkihan me tunnemme sotaelokuvista sen kouluttajavääpelin, joka sanoo miehille: "Te tulette vihaamaan minua enemmän kuin vihollista, mutta jouduttuanne ensimmäiseen taisteluun kiitätte minua mielessänne." Herbert Sobel oli tuo mies. Vaikka komppanian jokainen mies vihaamisen lisäksi piti häntä kyvyttömänä johtajana - Sobel sai komppanian onneksi potkut ennen taisteluun joutumista - hän oli erinomainen kouluttaja, joka vaati miehiltä paljon. Lisäpotkuna samanlainen mies oli myös pataljoonan komentaja, mutta D- ja F-komppanioiden päälliköt eivät olleet yhtä fanaattisia kuin Sobel.

Kenties tärkeimpänä seikkana oli kuitenkin komppanian vahvuus. Eri aikakausina ja eri armeijoissa komppanioiden miesvahvuus on poikennut varsin paljon. Yhdysvaltalaisen toisen maailmansodan aikaisen laskuvarjojääkärikomppanian määrävahvuus oli 147 miestä. Dunbarin luku on 150. Tämä luku kertoo, kuinka suuria yhteisöjä varten ihmisen aivot ovat kehittyneet. Se on saatu laskemalla eri kädellislajeista niiden normaalin laumakoon ja kyseisen lajin aivojen koon korrelaatio. Tästä saatava regressiokaava antaa ihmisen luonnolliseksi laumakooksi noin 150.
Kyseinen määrä on se, joka antaa yksilöä kohti laskettuna tehokkaimman tuloksen. Yhteisö on riittävän suuri, jotta siinä riittää tilaa tarvittaville spesialisteille ja se kykenee itsenäisiin operaatioihin. Toisaalta se on vielä riittävän pieni, jotta kaikki tuntevat toisensa ja keskinäinen luottamus ja tribaalisuus eivät murene.
Otetaan kaksi pataljoonaa, joiden molempien tukiyksiköt ja esikunta ovat identtiset. Molempien varsinaiset taistelujoukot ovat suuruudeltaan 600 miestä. Toinen pataljoona on jakanut nämä kolmeen komppaniaan (200 miestä), toinen viiteen (120 miestä). Jos kysyttäisiin, kumman komentaja haluaisin olla ryhdyttäessä taistelemaan toista vastaan, ei tarvitsisi miettiä kahta kertaa. Pienempi komppania on miestä kohti laskettuna suurta tehokkaampi. Viisi pientä komppaniaa voittaa kolme suurta, jos molempien yhteenlaskettu miesmäärä on sama.

Sotilasyksiköiden koostumus päätetään yleensä tarvittavan tulivoiman ja tehtävän perusteella. Tämä on tietysti peruslähtökohta, mutta jos mahdollista, pitäisi tutkia myös mikä on sosiologisesti oikea määrä miehiä. Aina viime vuosiin asti alan ainoa suomenkielinen tutkimus oli Knut Pippingin jo vuonna 1947 julkaistu erinomainen väitöskirja Komppania pienoisyhteiskuntana, jossa hän tutki omaa jatkosodan aikaista komppaniaansa. Kyseinen komppania oli JR 12:a eli maineikkaiden Jänkäjääkärien toinen konekiväärikomppania. Vasta syväjohtamisen myötä on alettu pohtia johtamisen sosiologiaa. (En malta olla huomauttamatta, että muutos puolustusvoimissa ei ollut sanallisesti kovin suuri, kun siirryttiin syväjohtamiseen - omina armeija-aikoinani johtaminen oli välillä hyvinkin syvältä.) Tosin en muista Nissisen kirjassa olleen mitään mainintaa yksikön miesluvun vaikutuksesta miestä kohti laskettuun tehokkuuteen, mutta kirjan lukemisesta on niin monta vuotta, että on voinut jo unohtua. Valitettavasti en tullut kyseistä kirjaa aikoinaan hankkineeksi, niin en pystynyt tähän hätään tarkistamaan asiaa.

Luonnollisesti yksikössä olevien miesten lukumäärän tehokkuustutkimusta voidaan soveltaa myös siviilielämän työntekijöihin. Pitäisikö organisaatiokaavioiden sijaan pohtia, miksi kahdeksan hengen yksikkö ei ole yleensä tehokas, mutta viiden hengen on? (Tämä oli omiin (siviili)kokemuksiin perustuva havainto ilman tutkimusreferenssiä.) Miksi yksikön toimivuus laskee selvästi, kun sen lukumäärä kasvaa 25:stä 30:een, mutta muutosta välillä 20:stä 25:een ei ole havaittavissa? Onko noilla seuduilla jokin maagista lukua 150 vastaava raja?

Opetus tehokkaan yksikön luomisesta onkin tärkein asia, mitä Taistelutovereista on opittavana. Sarja kestää siksikin toisen ja kolmannenkin katsomisen. Sen vaikutus myös kaikkiin myöhempiin sotasarjoihin on merkittävä, koska sitä tullaan käyttämään aina mittatikkuna. Odotan mielenkiinnolla, mitä tulee suunnitteilla olevasta samojen tekijöiden projektista, jossa tapahtumapaikkana on Tyynenmeren sotanäyttämö.

Pikantti yksityiskohta Tom Clancyn faneille. Hänen monituhatsivuinen Jack Ryan -teknotrillerisarjansa sivuaa myös Taistelutovereita. Kirjassa Without Remorse (suom. Armoa tuntematta) Clancy mainitsee Jack Ryanin isän hypänneen Normandiaan nimenomaan E-komppanian riveissä. Luulin tätä aluksi pelkäksi sattumaksi, koska Clancyn kirja on paljon TV-sarjaa vanhempi. Tarkempi tutkimus kuitenkin osoitti, että Clancy julkaisi kirjansa 1993, kun Ambrosen kirja ilmestyi vuotta aiemmin - TV-sarja tehtiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Sattuma on liian uskomaton ollakseen totta, joten Clancy lienee lukenut Band of Brothersin.

On harmi, että kukaan ei ole koskaan tehnyt mistään suomalaisesta komppaniasta vastaavaa populaarihistoriallista kirjaa. Tuli itsekin unelmoitua tällaisen tekemisestä jo ennen kuin olin Taistelutovereista kuullutkaan. Työnimikin oli jo valmiina ja se on tämän kirjoituksen otsikkona. Sukulaismiehen komppania oli aika monessa mielenkiintoisessa paikassa jatkosodan aikana ja yksi sen päälliköistä oli tuolloin vielä elossa, on tietääkseni vieläkin. Siinä olisi ollut mielenkiintoinen kohde. Yksi artikkeli eräästä yksityiskohdasta tuli väsättyä ja kokoomateoksessa julkaistua, mutta siihen se jäi. Jos sukulaismies olisi saanut elää pidempään, niin tiedä miten olisi käynyt, mutta nyt sen komppanian suhteen on jo liian myöhäistä. Elossa ei enää ole kovin montaa miestä.
Jos joku historioitsija tarttuu aiheeseen, niin kannattaa valita alunperin varusmiehistä koottu komppania, koska sen jäsenet ovat vielä todennäköisimmin elossa. Alkaa olla viimeiset hetket.

6 kommenttia:

Ironmistress kirjoitti...

Tuo maaginen luku on 27 - eli jääkärijoukkueen vahvuus.

Jos lähdemme siitä, että ryhmän optimikoko on noin 6-7 jäsentä, ja lähdemme myös siitä, että jokainen johtaja toimii tehokkaimmin silloin, kun hänellä on 3-6 alijohtajaa (kaksi on liian vähän, tulee valtakiistoja ja seitsemän on delegoinnin kannalta liikaa), niin tällöin voidaan laskea, että joukkue on tehokkaimmillaan silloin, kun siinä on neljä keskimäärin kuusihenkistä ryhmää.

Eli kolme kivääriryhmää plus komentoryhmä (upseeri, kersantti, taistelulähetti, lääkintämies, ajoneuvonkuljettajat).

30-henkinen joukkue on liian iso ja 20-henkinen liian pieni toimiakseen tehokkaasti.

Jaska Brown kirjoitti...

Jep, kutakuinkin samaan lukuun omat siviilijohtokokemukset viittaavat. Se on siis sosiologisesti järkevin määrä, kokonaan toinen asia on se mikä olisi tehtävän kannalta teoreettisesti järkevin. Jos ne ovat ratkaisevasti erilaiset, niin sitten pitää punnita edut ja haitat tarkkaan.

octavius1 kirjoitti...

Olipa loistava artikkeli. Kiitos.

Jaska Brown kirjoitti...

Kiitos, Octavius. Kiva kun kelpasi.

Dr. Doctor kirjoitti...

"On harmi, että kukaan ei ole koskaan tehnyt mistään suomalaisesta komppaniasta vastaavaa populaarihistoriallista kirjaa"

Linnan Tuntematon/Sotaromaani ; )

Jaska Brown kirjoitti...

Linnan suoritus lienee lähinnä, mutta kyseessä on kuitenkin puhtaasti kaunokirjallinen teos. Vaikka osalla henkilöistä on selvästi tunnistettavat esikuvat, jotka Linna itsekin myönsi (teki pari kertaa "Rahikaisen" nähdessäni mieli kysyä, avasitko vilttikäärön), valtaosa on yhdistelmiä eri henkilöiden ominaisuuksista tai sitten puhtaasti mielikuvituksen tuotetta.

Meiltä puuttuu puhtaasti historiantutkimuksellinen sotakirja, joka perustuisi yhden perusyksikön miesten tarinaan ja jossa miehet esiintyisivät omilla nimillään.