Sivallus CCCLXX

Sateenkaarisymboli on viime vuosina omittu tiedätte kyllä mihin käyttöön. Tulikohan tuossa omimisessa nyt mietittyä symboliikka ihan loppuun asti? Sateenkaarihan on optinen harha, jota ei ole konkreettisesti olemassa vaikka katsoja päänsä sisällä niin voi kuvitellakin.

Uusinta: Sisäpiirissä

Lukijalle: Tehtävä ennen tämän jutun uusinnan lukemista. Yrittäkää arvata, mistä maailman maasta on pisin matka merenrannalle? Kaikkein kaukaisin piste merestä on 2645 km ja se sijaitsee Kiinassa lähellä Kazakstanin rajaa, mutta vastaus kysymykseen ei ole Kiina, sillä Kiina on rannikkovaltio. Eli mikä on se sisämaavaltio, jonka merenrantaa lähimmästä pisteestä on suurin matka merelle?:

Maailman lähes kahdensadan itsenäisen valtion joukossa on noin neljäkymmentäviisi sisämaavaltiota. Tarkka lukumäärä riippuu siitä, mitkä maat lasketaan itsenäisiksi. Tässä on noudatettu luokittelua, jossa Kosovo on laskettu itsenäiseksi, mutta Transnistriaa, Etelä-Ossetiaa, Länsirantaa ja Vuoristo-Karabahia ei. Azerbaidzan, Kazakstan ja Turkmenistan on laskettu sisämaavaltioiksi, vaikka niillä on rantaviivaa Kaspianmerellä, Kaspianmeri kun ei ole yhteydessä valtamereen.

Sijainti sisämaassa on useimmiten valtiolle haitta, koska se joutuu kaupankäynnissään turvautumaan rajanaapureihinsa. Siksi monet sisämaavaltiot ovatkin pyrkineet joko hankkimaan itselleen merenrantaa tai sitten joutuneet olemaan hyvissä väleissä naapureihinsa joskus jopa vastoin tahtoaan.

Sisämaavaltioista kaikkein kovimmassa kategoriassa ovat Uzbekistan ja Liechtenstein. Niiden kaikki rajanaapuritkin ovat sisämaavaltioita eli ne ovat "tuplasisämaavaltioita".

Eniten rajanaapureita sisämaavaltioista on Itävallalla, Serbialla ja Sambialla, jokaisella kahdeksan. Itävalta pitänee nostaa näistä ykköseksi, koska sen rajanaapureista viisi on itsekin sisämaavaltioita.
Eniten sisämaarajanaapureita on kuitenkin rannikkovaltio Kongon demokraattisella tasavallalla, jolla on kuusi sisämaarajanaapuria.
Vähiten rajanaapureita on San Marinolla, Vatikaanilla ja Lesotholla, jotka ovat kaikki yhden valtion sisällä.

Sisämaavaltiot ovat ymmärrettävistä syistä keskittyneet klustereiksi, joissa on useita sisämaavaltioita samassa nipussa. Suurin klusteri on Keski-Afrikan klusteri, johon kuuluu kymmenen maata. Keski-Euroopan klusteriin kuuluu yhdeksän, Keski-Aasian klusteriin kuusi (kahdeksan jos Kaspianmeren erottamat Azerbaidzan ja Armenia lasketaan), eteläisen Afrikan klusteriin neljä ja Etelä-Amerikan klusteriin kaksi. Kaksitoista sisämaavaltiota ei rajoitu yhteenkään toiseen sisämaavaltioon.

Pinta-alaltaan ylivoimaisesti suurin sisämaavaltio on Kazakstan, 2,7 miljoonaa neliökilometriä. Yli miljoonan neliökilometrin ovat myös Mongolia, Tsad, Niger, Mali, Etiopia ja Bolivia.
Asukasluvultaan suurin ja ainoa yli sadan miljoonan on Etiopia. Muistatteko muuten, kun kolmekymmentä vuotta sitten pelättiin etiopialaisten kuolevan nälkään ja järjestettin kaiken maailman Band Aid -konsertteja? Taisi onnistua yli odotusten, sillä tuolloin etiopialaisia oli vain 40 miljoonaa.

Vastoin yleistä harhaluuloa Bosnia-Herzegovina ei ole sisämaavaltio. Sille kuuluu parikymmentä kilometriä pitkä palanen rannikkoa Neumin kaupungin ympärillä. Tämä Bosnian rannikkosiivu katkaisee Kroatian Dubrovnikin maayhteyden muuhun Kroatiaan. Bosnia onkin maailman ainoa rannikkovaltio, jolla ei ole kunnollista satamaa.
Toinen samankaltainen käytävä merelle on Kongon demokraattisella tasavallalla, jonka maan kokoon nähden naurettava vajaan neljänkymmenen kilometrin rannikkosiivu eristää samaan tapaan Cabindan muusta Angolasta. Tämä palanen liitettiin aikoinaan Kongoon, jotta belgialaiset voisivat orjuuttaa maata tehokkaammin.
Vastaavia maayhteyksiä muuten sisämaille on myönnetty ennenkin. Historiasta varmaan kaikki muistavat Puolan käytävän. Nykyisin Puola on rannikkovaltio sinänsä, mutta usea nykyinen sisämaavaltio on vastaavasti aiemmin ollut rannikkovaltio. Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia nyt esimerkkinä, jonka seurauksena syntyi se huvittava tilanne, että Unkarin eli sisämaavaltion valtionpäämiehenä toimi pitkään amiraali. Myös Bolivia on ollut rannikkovaltio, mutta menetti rannikkonsa hävittyään Chilelle sodassa vuonna 1884. Etiopiasta puolestaan tuli sisämaavaltio Eritrean itsenäistyttyä 1993.
Käytännössä myös Suomi on sisämaavaltio, koska talvisin Itämeren jäätyessä meriyhteys on perinteisesti katkennut, paitsi nykyaikana, kiitos jäänmurtajien.

Mutta mikä valtio on kaikkein syvimmällä sisämaassa? Eli mistä on kaikkein pisin matka merelle? Eipä muuta kuin Google Maps esiin ja mittatikku käyttöön. En takaa, että kaikki etäisyydet olisivat varmasti täysin oikein, mutta tässä tulokset pyöristettynä alaspäin lähimpään kilometriin:

1	Kirgisia	1569
2	Tadzikistan	1326
3	Uzbekistan	1171
4	Ruanda	961
5	Burundi	932
6	Turkmenistan	884
7	Etelä-Sudan	858
8	Tsad	748
9	Uganda	734
10	Mongolia	638
11	Sambia	595
12	Paraguay	593
13	Niger	564
14	Kazakstan	556
15	Keski-Afrikka	555
16	Botswana	517
17	Nepal	494
18	Mali	476
19	Burkina Faso	451
20	Bhutan	445
21	Afganistan	431
22	Slovakia	362
23	Tsekki	284
24	Azerbaidzan	276
25	Liechtenstein	273
26	Unkari	212
27	Malawi	197
28	Valko-Venäjä	183
29	Luxemburg	182
30	Zimbabwe	178
31	Armenia	165
32	Lesotho	158
33	Sveitsi	155
34	Bolivia	126
35	Serbia	107
36	Andorra	103
37	Itävalta	81
38	Kosovo	79
39	Swazimaa	72
40	Makedonia	71
41	Laos	44
42	Etiopia	43
43	Vatikaanivaltio	22
44	San Marino	9
45	Moldova	2

Eli pohjat vetää Kirgisia, jonka lounaiskärjestä on peräti 1569 kilometriä lähimpään merenlahteen, joka sijaitsee Pakistanissa. Yli tuhannen kilometrin pääsevät myös Tadzikistan ja Uzbekistan.
Afrikan ennätys menee Ruandalle, 961 km.
Amerikan ykkönen on Paraguay, 593 km.
Euroopan ennätys on Slovakialla, 362 kilometriä matkaa Adrianmerelle. Naapurimaa Tsekki on kahden vaiheilla, Adrianmerelle on matkaa 313 km, mutta Itämerelle vain 284 km.

Kaikkein naurettavin tilanne on Moldovalla, jota erottaa Mustastamerestä vain kaksi kilometriä leveä viipale Ukrainaa. Moldova järjesti asian sopimalla Ukrainan kanssa aluevaihdosta - mutta ei Mustanmeren rannalta, vaan Tonavan. Ukraina luovutti vaihdossa 600 metriä leveän pätkän Tonavan rantaa, jonne Moldova rakensi Giurgiulestin sataman.

Tätä et tiedä sotahistoriasta

Näin mätäkuun kunniaksi naputtelin kasaan joukon tarinoita, jotka ovat lojuneet työn alla olevassa linkkilistassa ties miten kauan. Nämä eivät kuitenkaan ole mätäkuun juttuja vaan aivan tosia, mikäli Wikipediaan ja muihin lähteisiin on luottaminen. Vuosien varrella on tullut vastaan erikoisia tapauksia ja niitä näkyikin kansioon ”Tätä et tiedä sotahistoriasta” kertyneen vaikka kahdenkin viikkojutun tarpeisiin, mutta menköön nyt kesälukemistona yhdellä rysäyksellä. Aikajärjestyksessä:


21.6.1854 Ja se Oolannin sota oli kauhia

Brittien sotkeutuessa mukaan Krimin sotaan asia koski myös tuolloin Venäjän yhteyteen kuulunutta Suomen suuriruhtinaskuntaa. Royal Navy ilmestyi Itämerelle ja hyökkäsi Ahvenanmaalla Bomarsundin linnoituksen kimppuun tykistötulella 21.6.1854. Linnoituksesta vastattiin ja yksi ammuksista putosi laivan kannelle sytytyslanka yhä palaen. Kaikki miehet määrättiin heittäytymään matalaksi, mutta aliluutnantti Charles Davis Lucas ei totellut. Hän syöksyi ammuksen luo ja vieritti sen laidan yli mereen, jossa se räjähti. Laivan kapteeni ei rankaissut tottelemattomuudesta, vaan päinvastoin ylensi Lucasin luutnantiksi siltä istumalta. Myöhemmin tuli vielä uusi tunnustus, sillä Lucasille myönnettiin uunituore kunniamerkki, Viktorian risti. Se perustettiin tosin vasta kaksi vuotta myöhemmin, mutta Lucasin teko oli ensimmäinen ristin arvoinen. Ei tosin ensimmäisenä myönnetty eikä ensimmäisenä vastaanotettu, koska esityksiä käsiteltiin jälkikäteen enemmän tai vähemmän satunnaisessa järjestyksessä. Mutta ensimmäinen Viktorian ristin, Britannian korkeimman sotilaskunniamerkin, arvoiseksi katsottu suoritus on siis tehty Suomen aluevesillä. Paria kuukautta myöhemmin kaksi muutakin brittilaivaston sotilasta ansaitsi Viktorian ristin Ahvenanmaalla ja seuraavana vuonnavielä kaksi muuta Viipurin linnan tulituksessa 13.7.1855.
Lucas itse yleni myöhemmin kontra-amiraaliksi asti ja kuoli kolme päivää sen jälkeen, kun Iso-Britannia liittyi ensimmäiseen maailmansotaan.


Helmikuu 1917 Sellikaverit

Helmikuussa 1915 venäläinen vänrikki jäi saksalaisten vangiksi. Hän osoittautui hankalaksi tapaukseksi, karkasi neljä kertaa mutta jäi joka kerran kiinni. Neljännen yrityksen jälkeen hänet siirrettiin erityisvartiointiin Ingolstadtin linnoitukseen.
Maaliskuussa 1916 ranskalainen kapteeni jäi haavoittuneena saksalaisten vangiksi. Hän yritti karata viidesti, jonka jälkeen tie vei Ingolstadtiin.
Siellä ranskalainen ja venäläinen upseeri päätyivät samaan selliin. He havaitsivat molemmat omaavansa epäkonventionaalisia ajatuksia sodankäynnistä, lähinnä idean nopeasti liikkuvasta, mekanisoidusta armeijasta jonka saksalaiset sittemmin kehittivät salamasodaksi. Miehet ystävystyivät, mutta sodan päätyttyä tiet erkanivat omille tahoilleen. Molemmat jatkoivat sotilasuralla, toinen Ranskan armeijassa edeten hitaasti tradionaalisten upseerien paineessa, toinen taas kipeässä upseeripulassa olleessa neuvostoarmeijassa nopeasti yleten.
Vuonna 1936 tiet kohtasivat. Toinen oli urallaan paikalleen juuttunut everstiluutnantti, toinen taas diplomaattisena edustajana maiden välistä avunantosopimusta solmimaan saapunut puna-armeijan nuorin marsalkka. Miehet juttelivat iloisesti vanhoista ajoista ja uusista teorioista. Toisella ei näyttänyt olevan tulevaisuutta armeijassa, toisella taas oli tie auki mihin asti tahansa. Mutta onni oli pian kääntyvä…
Seuraavana vuonna alkoivat Stalinin puhdistukset. Yhtenä ensimmäisistä ammuttiin puna-armeijan marsalkka Mihail Tuhatsevski, vasta 44-vuotiaana. Muutamaa vuotta myöhemmin alkoi toinen maailmansota. Saksalaisten hyökätessä Ranskaan panssarieversti Charles de Gaullea kuunneltiin vihdoinkin ja hänen annettiin toteuttaa saksalaismallista strategiaansa. Liian myöhään, mutta de Gaulle onnistui pakenemaan Lontooseen ja perustamaan sinne pakolaishallituksen. Tämä takasi hänelle johtoaseman sodanjälkeisessä Ranskassa. Mahtoikohan de Gaulle presidenttinä ollessaan miettiä, kuinka erilaisen kohtalon koki hänen samanmielinen sellikaverinsa?


21.11.1917 Pitkän linjan tehtävä

Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa saksalaisilla oli vielä siirtomaita Afrikassa, Oseaniassa ja Kiinassa. Nämä antautuivat yleensä pikapuoliin ollessaan vihollisten piirittäminä ilman mitään huoltomahdollisuuksia. Poikkeuksen tekin Tanganjika eli nykyisen Tansanian mannerosa, jossa everstiluutnantti, sittemmin kenraalimajuri Paul von Lettow-Vorbeck kävi alkuasukasjoukkoineen tehokasta sissisotaa aina sodan loppuun asti – tai tarkemmin ottaen kolme päivää pidempäänkin, kunnes uutiset Saksan antautumisesta tulivat perille.
Ymmärrettävistä syistä huolto hieman takkusi. Niinpä saksalaiset tekivät suunnitelman Lettow-Vorbeckin joukkojen huoltamiseksi ilmalaivalla. Koska vetytäydennys ilmalaivaan olisi Afrikassa mahdoton, lento suunniteltiin yksisuuntaiseksi. Ilmalaiva lastattiin tarvikkeilla ja se oli tarkoitus purkaa perillä käyttökelpoisiksi osiksi, kuten teltoiksi. Ilmalaiva lähti liikkeelle keskusvaltojen läheisimmästä tukikohdasta Bulgariasta. Sieltä matkaa Tanganjikaan oli vain reilut viisituhatta kilometriä. Ilmalaiva ehti Sudanin ylle, kun se vastaanotti yllättäen tehtävän keskeytyskäskyn. Neljä päivää tehtävän aloittamisen jälkeen alus palasi Bulgariaan. Syy keskeytykseen on edelleen epäselvä. Ilmeisesti komento tuli Saksan yleisesikunnalta, joka uskoi erheellisesti Lettow-Vorbeckin antautuneen, mutta väitetään myös viestin takana olleen brittien vastavakoilun. Joka tapauksessa ilmalaiva ehti lentää yli 6700 km, mikä osoittaa tehtävän olleen mahdollista onnistua.


Elokuu 1918 Imperialistien hyökkäys Suomeen

Ensimmäisen maailmansodan aikana tuli kiire rakentaa lentotukialuksia. Uusia runkoja ei ehditty tehdä ja niinpä sopiviksi katsottuihin laivoihin lätkäistiin kansi päälle. Näiden lisäksi vesitasojen tukilaivoiksi kelpasi mitä nyt käsiin satuttiin saamaan. Yksi näistä oli brittien HMS Nairana, joka Venäjän sisällissodan sotkuissa oli päätynyt Vienanmerelle. Sieltä lähteneet lentokoneet pommittivat myös Suomelle kuulunutta Alakurttia elokuussa 1918. Hyökkäyksessä kuoli yksi suomalainen sotilas ja yksi siviili. Suomi esitti imperialisteille vastalauseensa aiheesta.
Kumma kyllä, mistään ei löydy tietoa hyökkäyksen tarkasta päivämäärästä. Wikipedian HMS Nairana -artikkelissa on jopa väärä vuosi 1919. Sotasurmahausta löytyy elokuulle 1918 Kuolajärveltä (nykyinen Salla, johon Alakurtti kuului) yksi kuollut päivämäärälle 27.8.1918 kuolinsyynä ”ammuttu”.


26.6.1928 Väärällä puolella

Ison-Britannian korkein mahdollinen sotilasarvo on sotamarsalkka. Nykyään arvoa on tapana myöntää lähinnä puolustusvoimien entisille komentajille tai honoris causa kuninkaallisille. Viimeksi arvo on myönnetty 2014 Michael Walkerille ja esimerkiksi prinssi Charles sai sotamarsalkan arvon 2012. Sotaisimpina aikoina arvoa myönnettiin menestyneille kenraaleille ja siinä sivussa myös liittolaismaiden johtajille. Toisen maailmansodan aikana jonkinlaisissa komentajatehtävissä (jos ei lasketa vasta sodan jälkeen marsalkaksi ylennettyjä) oli kaksitoista: Edmund Ironside, John Dill, John Vereker (eli varakreivi Gort), Archibald Wavell, Alan Brooke, Harold Alexander, Bernard Montgomery, Henry Wilson sekä näiden lisäksi enemmän seremonialliset sotamarsalkat Windsorin herttua ja kuningas Yrjö VI ynnä vielä Etelä-Afrikan pääministeri Jan Smuts. Viimeisin oli entinen buurikenraali, joka oli taistellut brittejä vastaan buurisodassa. Mutta tuossa listassa oli vasta yksitoista nimeä eli yksi puuttuu. Itse asiassa sotamarsalkoista se, jolla taisi olla eniten poliittista valtaa koko sodan aikana. Vuonna 1928 sotamarsalkan arvo oli näet myönnetty ystävyydenosoituksena silloisen liittolaisen valtionpäämiehelle eli Japanin keisari Hirohitolle. Ymmärrettävistä syistä tätä pikkuseikkaa ei liiemmin sodan aikana tai sen jälkeenkään mainostettu. Olihan se vähän noloa, että vastapuolella taisteli Britannian sotamarsalkka. Arvoa ei viitsitty edes peruuttaa luultavasti siksi, että se olisi herättänyt kiusallista huomiota.


Kesäkuu 1937 Väärissä väreissä

Saksalaiset eivät koko toisen maailmansodan aikana saaneet aikaan kunnollisia raskaita pommikoneita, ainakaan riittävissä määrin. Tilapäisversioina esimerkiksi meripartioinnissa sai toimia alkujaan matkustajakoneeksi suunniteltu Junkers Ju-86. Tätä konetta oli ennen sotaa myyty myös ulkomaille ja sielläkin sen käyttökelpoisuus sotatoimiin huomattiin. Etelä-Afrikka oli tilannut seitsemäntoista Junkersia, joista ensimmäiset saapuivat maahan kesäkuussa 1937. Sodan sytyttyä nämä varustettiin syvyyspommein ja lähetettiin partioimaan Atlantille U-venejahtiin. Siinä omat koirat purivat. Myöhemmin osa koneista lähetettiin taistelemaan Abessinian sotaretkelle valtaamaan maata takaisin italialaisilta. Kyllähän sekä akselivallat että liittoutuneet lensivät viholliselta kaapattuja tai vähin vaurioin alas syöksyneitä ja korjattuja koneita, mutta enimmäkseen testimielessä paitsi tietysti suomalaiset, joiden piti ottaa käyttöön kaikki mitä saatiin. Mutta tulevalta viholliselta ostettuja koneita ei tainnut muuten olla tässä laajuudessa sotakäytössä kuin nämä eteläafrikkalaisten Junkersit.


30.9.1938 Monessa mukana

Münchenin sopimusta solmittaessa 30.9.1938 päätettiin Tsekkoslovakian tulevaisuudesta. Tsekkoslovakian edustajia ei kuitenkaan Britannian, Ranskan, Saksan ja Italian johtajien tapaamiseen pyydetty paikalle. Olisi ehkä pitänyt. Presidentti Beneš oli taiteillut parhaan diplomaattisen kykynsä mukaisesti ilman tulosta. Pää- ja puolustusministeri Jan Syrový ei voinut asialle mitään, vaikka olisi ehkä halunnut. Hänet oli nimetty tehtävään hätätilaratkaisuna vain viikkoa aiemmin. Olisi ehkä pitänyt toimia nopeammin, sillä Syrovýlla oli näyttöä kovista paikoista. Oikeaa silmää peitti musta lappu aivan kuin eräällä paremmin tunnetulla myöhemmällä puolustusministerillä Moshe Dayanilla (Dayanilla lappu oli tosin vasemman silmän päällä). Syrový oli palvellut nuorena miehenä vuoden Itävalta-Unkarin armeijassa, mutta loikannut ensimmäisen maailmansodan alkaessa Venäjän armeijan puolelle taistellakseen tsekkien itsenäisyyden puolesta. Hän näet sattui sodan puhjetessa olemaan sopivasti Varsovassa töissä. Toinen silmä meni taistelussa 1917. Venäjän vallankumousten yhteydessä Syrový päätyi ns. tsekkilegioonan komentajaksi sotimaan kommunisteja vastaan. Kotiinpaluu onnistui vasta 1920. Vastaperustetussa Tsekkoslovakian armeijassa hän yleni nopeasti edeten yleisesikunnan päälliköksi ja päätarkastajaksi. Münchenin kriisin aikana hyvän miehen tarpeessa ollut presidentti kutsui Syrovýn pää- ja puolustusministeriksi. Aika loppui kuitenkin kesken ja Tsekkoslovakialle kävi sittemmin kuten kävi. Saksalaismiehityksen aikana Syrový joutui tunnetun asemansa takia pysymään syrjässä vastarintaliikkeen toiminnassa, mutta onnistui kuitenkin ohjaamaan tsekkilegioonan varoja sen toimintaan.
Sodan päätyttyä tuli sitten kommunistivalta ja Syrovýlle oli käydä ohraisesti. Hän oli kuitenkin onnekas ja vältti sekä kaulakiikun, mielisairaalassa kuolemisen että ikkunasta hyppäämisen selviten 20 vuoden vankeustuomiolla. Normaalissa oikeuskäytännössä ensin etsitään todisteet ja sitten annetaan tuomio, mutta vasemmistolaisessa käytännössä ensin päätetään tuomio ja sitten keksitään todisteet. Syrovýn tapauksessa näissäkin saatiin tehdä jonkin verran töitä, mutta lopulta niitäkin löydettiin kolme: valokuva, jossa Syrový pääministerin asemassa kättelee Hitleriä, toinen valokuva jossa Syrový istuu miehityksen aikaisen kuvernöörin Heineleinin vieressä ja tapaus, jossa hän oli virkansa puolesta myynyt ensimmäisen maailmansodan aikaista vanhentunutta varustusta yksityisille yhtiöille – jotka sattuivat olemaan saksalaisia. Yleisen armahduksen ansiosta Syrový vapautui kuitenkin 1960, mutta jätettiin ilman eläkettä ja työnsaantimahdollisuuksia. Kun nyt nälkään ei kuitenkaan voitu näännyttää, hallitus salli 72-vuotiaan Syrovýn ottaa vastaan työn yövartijana. Vasta vuonna 1967 vapaampien tuulien puhaltaessa hänelle myönnettiin vähäinen eläke ja Prahan kevään aikana 1968 häntä jopa haastateltiin lehdissä, joissa hän sai tuoda esiin oikeusmurhansa. Syrový kuoli 1970 82-vuotiaana.


1.12.1939 Vuokrasopimus

Neuvostoliitto ja Saksa tekivät tunnetusti hyökkäämättömyyssopimuksen 23.8.1939, jonka tarkoituksena oli oikeasti antaa molemmille osapuolille aikaa ennen kuin katsovat sopivaksi hyökätä toisen kimppuun (Saksa ehti ensin, kuten muistetaan) ja siinä sivussa jakaa maiden väliset alueet sopuisasti. Vähemmän tunnettua on se, että sopimuksen seurauksena Saksa sai laivastotukikohdan Neuvostoliitosta. Maa tarvitsi operointimahdollisuuksia Jäämerellä ja niinpä yhteisymmärryksessä sille luovutettiin tukikohta Murmanskin lähettyviltä. Ironisesti tukikohta perustettiin Litsa-joen suistoon, mikä olikin sitten pari vuotta myöhemmin se kohta johon Saksan hyökkäys kohti Murmanskia jumittui kolmeksi vuodeksi. Kovin paljon aktivitetttia keskeneräinen tukikohta ei ehtinyt nähdä, mutta joitakin sukellusveneitä sieltä käsin operoi. Ei nimittäin mennyt kuin muutama kuukausi, kun tukikohta kävi Saksalle tarpeettomaksi Norjan valtauksen myötä. Nyt oli satamia Jäämeren rannalla yllin kyllin, joten saksalaiset pakkasivat kamppeensa ja häipyivät toukokuussa 1940.
Saksalaisten ja neukkujen laivastoyhteistyö jatkui vielä seuraavana kesänä, kun saksalainen kaapparialus Komet purjehti neuvostoliittolaisten jäänmurtajien suosiollisella avustuksella Koillisväylän läpi Atlantilta Tyynellemerelle liittoutuneiden laivoja ahdistelemaan.



24.5.1941 Upottakaa Bismarck!

Saksan pintalaivasto uskaltautui kunnolla ulos tukikohdastaan vain kerran. Taistelulaiva Bismarck saattueineen lähti ahdistelemaan Pohjois-Atlanttia ja onnistui upottamaan taisteluristeilijä Hoodin. Taisteluun osallistuneen taistelulaiva Prince of Walesin kannella 35-vuotias luutnantti, tunnettu näyttelijä Esmond Knight haavoittui Bismarckin kranaatista menettäen toisen silmänsä ja toisestakin näön lähes kokonaan. Muutamaa päivää myöhemmin britit onnistuivat upottamaan Bismarckin. Knight puolestaan jatkoi näyttelijänuraansa lähes täydellisestä sokeudestaan huolimatta.
Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin filmattiin kuuluisa elokuva Upottakaa Bismarck!. Esmond Knight näytteli entisen laivansa Prince of Walesin kapteenia. Suuri osa näyttelijäkaartista oli muutenkin sotaveteraaneja, esimerkiksi operaation komentajaa John Toveytä esittänyt Michael Hordern oli palvellut lentotukialus HMS Illustriouksella komentajakapteenina, Kenneth More lentotukialus HMS Victoriouksella luutnanttina ja Michael Goodliffe ollut vuosikausia sotavankina haavoituttuaan Dunkerquen evakuointioperaatiossa jalkaan.


18.1.1943 Viipalointikielto

Leivät myytiin kokonaisina siihen asti, kunnes USA:ssa kehitettiin teollisesti käyttökelpoinen viipalointikone. Vuodesta 1928 alkaen valmiiksi viipaloitu leipä valtasi markkinat. Tammikuussa 1943 tuote koki kuitenkin väliaikaisen takaiskun, kun viranomaiset kielsivät sen myynnin. Viipaloitu leipä näet vaati enemmän pakkausmateriaalia kuin kokonainen. Sota-aikana piti säästää kaikesta. Lopputulos oli kuitenkin näennäinen, sillä säästö oli vähäinen ja ihmisten vastustus voimakasta. Kielto kumottiin sen kestettyä vajaat kaksi kuukautta.


11.8.1943 Post mortem

Uusiseelantilainen luutnantti Lloyd Trigg lensi B-24 Liberator -pommikonettaan meripartiotehtävissä tukikohtanaan Bathurst (nykyinen Banjul) Gambiassa. Koneen miehistö havaitsi saksalaisen sukellusveneen U-468 pinta-ajossa ja hyökkäsi. Sukellusveneen ilmatorjuntatykki sai useita osumia Liberatoriin ja koneen ensimmäiset pommit eivät osuneet. Trigg jatkoi operaatiota liekehtivässä koneessa ja viimeisen hyökkäyksen aikana syvyyspommit putosivat sukellusveneen viereen murskaten sen rungon ja surmaten suuren osan miehistöstä sen upotessa. Liberator syöksyi mereen kolmensadan metrin päähän uppoavasta sukellusveneestä. Sukellusveneen miehistöstä ehti pelastua vain seitsemän, ilmeisesti tornissa olleita. Näiden pelastusveneen tullessa koneen uppoamispaikalle eloonjääneitä ei ollut.
Toinen brittien partiokone havaitsi pelastusveneen myöhemmin ja hälytti paikalle laivan, johon saksalaiset pelastettiin sotavankeuteen. Joukossa oli sukellusveneen kapteeni, yliluutnantti Klemens Schamong. Hän antoi vangitsijoilleen raportin tapahtumista ja liitti siihen lausunnon, jossa suositteli lentäjälle ansiomerkkiä. 2.11.1943 luutnantti Triggille myönnettiin korkein mahdollinen kunniamerkki eli Viktorian risti. Tämä on ainoa Viktorian risti, joka on myönnetty pelkästään vihollisen tarjoamien todisteiden perusteella. Kaksi muutakin Viktorian ristiä myönnettiin toisen maailmansodan aikana saksalaisten esityksestä, mutta niissä oli myös omien todistajien lausuntoja.


13.9.1943 Talonmies

Yhdysvaltain ilmavoimien kadettikoulu sijaitsee Colorado Springsissä. Siellä opiskelevat ilmavoimien suurimmat toivot, joukossa on ollut myös yksi 400 metrin olympiavoittaja. Vuonna 1967 oppilaitoksen talonmieheksi hakeutui vastikään eläkkeelle jäänyt vääpeli. Hän teki työnsä huolella, ei herättänyt mitään huomiota eikä puhunut menneisyydestään. Näin jatkui yli viisitoista vuotta. Sitten kadetti James Moschgat sattui lukemaan kirjaa toisen maailmansodan aikaisista taisteluista Italiassa. Kirjassa kerrottiin sotamies William Crawfordista, joka eräänä syyskuun päivänä tuhosi yksin useita konekivääripesäkkeitä. 25-vuotiaan Crawfordin oletettiin kaatuneen, mutta todellisuudessa hän olikin jäänyt vangiksi. Hänelle myönnettiin Kunniamitali, korkein mahdollinen ansiomerkki. Sen otti vastaan hänen isänsä. Kirjassa oli kuva miehestä ja kadetti huomasi sen muistuttavan kovasti samannimistä kadettikoulun talonmiestä. Moschgat kysyi asiaa talonmieheltä, joka totesi kuivasti: ”Jep, minä olen kuvassa.” Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei ollut koskaan kertonut asiasta, Crawford vastasi: ”Se oli vain yksi päivä elämässäni ja se tapahtui kauan aikaa sitten.”
Kadetit olivat eri mieltä asiasta. Kuultuaan, että Crawfordille ei koskaan järjestetty erillistä tilaisuutta kunniamerkin ansiosta, he pistivät pyörät pyörimään. Vuoden 1984 päättäjäistilaisuuden yhteydessä paikalle oli saatu arvovaltaisin mahdollinen vieras eli presidentti Ronald Reagan, joka ojensi yli 40 vuotta aiemmin ansaitun kunniamerkin Crawfordille.


22.10.1943 Natsien maihinnousu Kanadaan

Vuonna 1977 Labradorin provinssin pohjoisimmassa osassa tutkimusmatkalla ollut tiedemies törmäsi outoon näkyyn. Ikivanhan sääaseman rauniot kököttämässä Jäämeren rannalla. Hän luuli niitä Kanadan armeijan tekosiksi ja unohti koko asian. Muutamaa vuotta myöhemmin saksalaisyhtiö Siemensin historiikkia kirjoittanut toinen tutkija löysi mielenkiintoisia asiapapereita. Niiden perusteella sääasemaa alettiin tutkia uudelleen ja huomattiin sen olevan saksalaista alkuperää.
Kuten tunnettua, säärintamat saapuvat Eurooppaan Atlantilta. Niinpä on erittäin tärkeää saada tietoa säätilasta siellä. Sukellusveneiden ensimmäinen tehtävä pintautuessa olikin lähettää säätiedot. Tämä ei kuitenkaan riittänyt ja niinpä saksalaisilla oli sääasemia Grönlannissa, Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maalla. Itse asiassa viimeiset saksalaiset antautuivat vasta 6.9.1945, kun Huippuvuorten sääaseman miehistö korjattiin parempaan talteen.
Miehitettyjen asemien lisäksi saksalaiset yrittivät käyttää yleensä huonolla menestyksellä automatisoituja asemia. Tällainen perustettiin myös Kanadaan, jonne U-537 purjehti syksyllä 1943. Sopivan paikan löytämisen jälkeen kymmenkunta saksalaista teki maihinnousun Kanadaan, asensi sääaseman ja naamioi sen kanadalaiseksi esimerkiksi jättämällä paikalle kanadalaisia tupakka-askeja. Kuukauden kuluttua sääasema lakkasi toimimasta tuntemattomasta syystä eikä uutta tiettävästi enää asennettu.


18.6.1944 Sisarenpoika

Italian taisteluissa 21-vuotias brittikapteeni George Lascelles haavoittui ja jäi sotavangiksi. 21 vuotta varmaan osui silmään varsin nuorena ikänä kapteenin arvoiselle upseerille. Lascelles oli kuitenkin ollut rintamaupseerina jo kaksi vuotta ilmeisen menestyksellisesti ja urakehitystä tuskin hidasti sekään, että hän sattui olemaan kuningas Yrjö VI:n sisarenpoika eli nykyisen kuningattaren serkku. Lascelles päätyi sairaalan kautta pahamaineiselle Colditzin linnan upseerileirille, johon tuotiin krooniset pakoyrittäjät tai muut erikoistapaukset. Lascelles kuului jälkimmäisiin yhdessä muutaman muun arvohenkilön kuten Winston Churchillin serkun kanssa. Näitä Hitler aikoi käyttää mahdollisina neuvotteluvaltteina. Neuvostoliittolaisten kanssa tätä oli tiettävästi jo yritettykin, kun Stalingradin taistelun jälkeen saksalaiset ehdottivat sotamarsalkka von Pauluksen vaihtoa vangiksi jääneeseen Stalinin poikaan. Stalinin väitetään tuhahtaneen, että hän ei vaihda marsalkkaa luutnanttiin. Sodan edetessä kävi ilmeiseksi, että myöskään länsiliittoutuneiden merkkihenkilöistä ei olisi hyötyä. Maaliskuussa 1945 Hitler raivonpuuskassaan määräsi Lascellesin teloitettavaksi. Vankileirejä komentanut SS-kenraali Gottlob Berger kieltäytyi noudattamasta määräystä ja vapautti sen sijaan Colditzin leirin odottamaan saapuvia amerikkalaisia. Tämä saattoi pelastaa Bergerin hengen sodan jälkeisissä oikeudenkäynnissä, jossa teko katsottiin lieventäväksi asianhaaraksi. Berger sai kuolemantuomion sijaan 25 vuoden vankeusrangaistuksen, josta hän istui vain kuusi ja puoli vuotta.


27.6.1944 Kiinalainen juttu

Italialla ei toisen maailmansodan aikana paljon siirtomaita ollut ja nekin vähät menivät, kun liittoutuneet valtasivat Abessinian, Somalimaan ja Libyan. Mutta koko sodan ajan Italia piti hallussaan paria korttelia Tianjinissa, Pekingin lähistöllä.
Vuonna 1901 Kiinan hallitus oli myöntänyt Italialle 46 hehtaarin kokoisen alueen kaupallisiin tarkoituksiin. Toisen maailmansodan aikana alueella oli noin 600 miehen kokoinen italialainen varuskunta. Italian antauduttua japanilaiset miehittivät alueen ilman merkittävää vastarintaa. Mussolinin perustama Italian sosiaalinen tasavalta myönsi omistusoikeuden Japanin tukemalle nukkehallitukselle. Varuskunnan sotilaat saivat enimmäkseen olla vapaasti, jotkut hankalammat vietiin vankileirille. Kotimaahan he palasivat 1947.


26.3.1945 Pelastakaa eversti Waters

Toisen maailmansodan legendaarisimpia kenraaleita oli rämäpäinen George S. Patton (joka muuten oli vuoden 1912 olympialaisten nykyaikaisessa viisiottelussa viides, heikoimpana lajinaan hieman nolosti pistooliammunta). Patton ei paljon säännöistä piitannut, kun sai jotain päähänsä. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa hän päätti pelastaa vävypoikansa, everstiluutnantti John K. Watersin, sotavankeudesta. Waters oli joutunut vangiksi Tunisiassa 1943 ja hänen tiedettiin olevan Baijerissa vankileirillä. Viralliseksi selitykseksi operaatiolle annettiin leirin kieltämättä huonot olosuhteet, lähinnä vankien nälkiintyminen.
Tehtävä annettiin kapteeni Abraham Baumille, joka kokosi 300 miehen kokoisen iskuryhmän hyökkäämään 80 km etulinjan takana olleelle vankileirille. Maaliskuu 1945, Saksan armeija ei ollut vielä lyöty, 300 miehen iskujoukko ja 80 km matkaa. Aatteleppa ite. Tulee mieleen omalta armeija-ajalta tilanne, jossa vääpeli suunnitelman nähtyään huusi naama punaisena, että kuka Ville viisi vuotta on tämän tehnyt? Johon me vastasimme, että luutnantti X (suoraan kadettikoulusta tullut). Saman kysymyksen voisi tästä operaatiosta tehdä kuka tahansa vähänkin taktiikkaa ymmärtävä, saada vastauksen ”kenraali Patton” ja poistua yhtä tulipunaisena pidätetystä raivosta kuin silloinen vääpelimme.
Operaation järkevyyteen nähden on hämmästyttävää, että iskuryhmä kykeni oikeasti etenemään vankileirin porteille asti, nappaamaan kyytiin parisataa sotavankia (suurin osa ei mahtunut, koska heitä oli luultua enemmän ja osa päätti joka tapauksessa heikon kuntonsa takia jäädä leiriin, mm. vapautusyrityksen yhteydessä haavoittunut Waters) ja palaamaan jonkin matkaa takaisin ennen väijytykseen joutumistaan. Lopputulema oli odotettu: kolmestasadasta iskujoukon miehestä 32 kaatui, kaikki 57 ajoneuvoa menetettiin ja vain 35 onnistui sekasortoisessa tilanteessa palaamaan takaisin omille linjoille loppujen jäädessä sotavangeiksi.
Vain yhdeksän päivää myöhemmin sotavankileiri vapautettiin normaalin etenemisjärjestyksen myötä. Waters itse yleni myöhemmin neljän tähden kenraaliksi, kuten huomattavasti kuuluisampi appiukkonsakin.


Huhtikuu 1945 Vangit vaihtoon

Vankien vaihtaminen jopa sodan aikana on normaali proseduuri. Nykyäänkin esimerkiksi Israel ja palestiinalaismilitantit vaihtavat vankeja keskenään. Esimerkiksi 18.10.2011 Israel sai vaihdossa Hamasilta viisi vuotta aiemmin vangiksi joutuneen panssarivaunun kk-ampujan vapauttaessaan 1027 palestiinalaista vankia. Yleisesti ottaen katsotaan Hamasin voittaneen kaupassa niukasti, sillä noin keskimäärin yksi israelilaissotilas vastaa taisteluarvoltaan noin tuhatta palestiinalaista.
Jopa toisen maailmansodan aikana oli tapana vaihtaa yleensä Punaisen Ristin välityksellä sotavankeja, jotka katsottiin taistelukelvottomiksi. Esimerkiksi Pohjois-Afrikassa vangiksi joutunut saksalaiskenraali Hans Cramer vapautettiin palveluksesta pahan astmansa takia. Brittien tiedustelu käytti tilaisuuden hyväkseen ja paluumatkalla hänet kuljetettiin ”haamuarmeijan” kautta tarkoituksena saada saksalaiset uskomaan, että maihinnousua valmisteltiin Calaisiin eikä Normandiaan. Tiettävästi operaatio onnistui ja niin nökönuukaa ei ollutkaan se, että Cramer päätyi takaisin kenttäharmaisiin joksikin aikaa kunnes joutui pidätetyksi epäiltynä Hitlerin vastaisesta salaliitosta.
Mutta koko toisen maailmansodan uskomattominta vankienvaihtoa tapahtui lähes neljän vuoden ajan Jugoslaviassa aina huhtikuuhun 1945 asti. Partisaaneilla ei ollut mahdollisuutta pitää vangiksi saatuja saksalaisia hallussaan, joten seurauksena olisi ollut niskalaukaus. Mikä taas olisi aiheuttanut kostotoimenpiteitä. Niinpä molempia osapuolia hyödyttävänä ratkaisuna sovittiin puolueeton alue, jolla vankeja vaihdettiin säännöllisesti vuosien ajan – tämä kaikki huolimatta partisaanisodan normaalista armottomuudesta ja raakuudesta.


19.8.1945 Ministeri-vainaa

Hollannin Itä-Intian eli nykyisen Indonesian ollessa japanilaisten miehittämänä siellä oli tietysti olemassa vastarintaliike, jonka tärkein johtaja oli sittemmin maan itsenäistyttyä presidentiksi päätynyt Sukarno. Tunnetusti vastarintaliikkeen johtaminen ja sodan voittaminen onkin melko varma tie valtaan. Japanilaiset puolestaan perustivat paikallisista PETA-nimisen apujärjestön itselleen. Nämä tällaiset viritelmät ovat yleensä aika epävakaita ja tuppaavat vaihtamaan puolta sotaonnen kääntyessä. Niin kävi nytkin. Yksi PETA:an liittyneistä ja tilaisuuttaan odottavista oli Supriyadi (tuohon aikaan indonesialaisilla ei yleensä ollut kuin yksi nimi), joka oli ylennyt upseeriksi ja päätti ryhtyä kapinaan. Sukarno oli sitä mieltä, että Jaavalla japanilaisten ote oli vielä niin napakka, että turha yrittää, mutta Supriyadi päätti toisin. Sukarno oli oikeassa ja ankarien taistelujen jälkeen kapina kukistettiin. Kapinan johtajat vangittiin ja useimmat teloitettiin. Supriyadi ei ollut teloitettujen joukossa. Itse asiassa kukaan ei tiedä mitä hänelle tapahtui. Tiedetään vain, että häntä ei nähty teloituspäivän 14.2.1945 jälkeen. Hänen uskottiin onnistuneen pakenemaan vuorille. Indonesian itsenäistyessä 19.8.1945 Sukarno nimitti Supriyadin puolustusministeriksi. Tämä ei kuitenkaan ilmestynyt hallituksen kokouksiin, joten tilalle nimitettiin parin kuukauden kuluttua uusi mies. Supriyadista ei näkynyt jälkeäkään ja hänet julistettiin kuolleeksi 9.8.1975.


1951-1953 Kiitollisuudenvelassa

Korean sodan puhjettua YK kehotti jäsenmaitaan lähettämään joukkoja Etelä-Korean tueksi. Etiopian keisari Haile Selassie otti kehotuksen vakavasti muistaessaan, kuinka häntäkin oli autettu italialaisten miehitettyä maan. Korean sodassa taisteli kaikkiaan kuutisentuhatta etiopialaista. 121 kaatui ja 536 haavoittui. Merkillepantavaa on se, että vangiksi ei jäänyt yksikään. Ei kuulu tapoihin.
Eivätkä korealaiset ole tätä unohtaneet.


1956 Tämä skootteri ei ole lälläripyörä

Laskuvarjojoukkojen pudotuksessa vihollisen selustaan on muutamia logistisia ongelmia senkin jälkeen, kun itse pudotus on onnistunut. Kaksi näistä ovat liikkuvuus ja tulivoima. Ranskalaiset päättivät ratkaista molemmat kerralla rakentamalla laskuvarjolla pudotettavan skootterin, johon oli asennettu sinko. Kaliiperi 75 mm. Sinko oli tarkoitettu irrotettavaksi skootterista ja asetettavaksi konekiväärin jalustalle ennen laukaisua, mutta tarvittaessa sillä kykeni ampumaan vaikka skootterin liikkuessa. Rekyylikään ei ollut ongelma, sillä sinko… niin no, kyllähän lukijat tuntevat singon toimintaperiaatteen. Vastaavalla tuhovoimalla varustetun, singon tapaan painopistelinjasta sivuun asennetun tykin laukaiseminen täyttä vauhtia ajavasta skootterista saa aikaan mielikuvan Ohukainen ja Paksukainen -elokuvaan kuuluvasta kohtauksesta. Tai oikeastaan nykyaikana Mr. Bean voisi sen tehdäkin.

Tiettävästi keksintöä ei koskaan tositoimissa käytetty, vaikka niitä kuusisataa valmistettiinkin.


2.5.1982 Vanhassa vara parempi

Brittiläinen sukellusvene HMS Conqueror seurasi argentiinalaista taisteluristeilijä General Belgranoa (alkujaan amerikkalainen USS Phoenix, joka selvisi mm. Pearl Harborin hyökkäyksestä vaurioitta). Risteilijä pysytteli juuri ja juuri brittien julistaman Falklandia ympäröivän totaalisulkualueen ulkopuolella ja oli hieman epäselvää, voisiko sukellusvene hyökätä. Poliittisessa neuvottelussa rautarouva Margaret Thatcher antoi selvän käskyn: ”Upottakaa se!”.
Sukellusveneen kapteenilla oli varaa valita, mitä ampuisi. Aseistukseen kuului uusimman teknologian mukaisia Tigerfish-torpedoja. Nämä olivat laukaisun jälkeen ohjattavissa ja osuivat varmasti maaliin. Teoriassa. Käytännössä vain 40 % niistä toimi. Koska sukellusvene oli hyvissä asemissa, kapteeni käski ladata putkiin vanhat kunnon Mark VIII -mallin ”ammu ja unohda” -torpedot. Tämä malli oli suunniteltu 1925 eli ikää oli kunnioitettavat 57 vuotta. Kolme tällaista kohti taisteluristeilijää, kaksi osumaa ja taisteluristeilijä upposi 20 minuuttia myöhemmin.
Ei ole tietoa, millä todennäköisyydellä vanhojen torpedojen oletettiin osuvan. Mikäli oletamme uusien Tigerfishien osuvan aina toimiessaan, niin todennäköisyys sille että kolmen tällaisen laukaisemisella yksikään ei toimisi, on peräti 21,6 %, Todennäköisyys vähintään kahdelle osumalle on vain 35,2 %. Sukellusveneen kapteeni taisi olla viisas mies valitessaan vanhan ja luotettavan mallin.

Uusinta: Globaalinationalismi

Lukijalle: Jos minulta kysyttäisiin, mikä blogini kirjoituksista tiivistää parhaiten oman ajatteluni yhteiskunnasta, se olisi tämä:

Lapsena minulla oli usein tapana ottaa hyllystä se Mitä-Missä-Milloin, jonka Maat ja kansat –osiossa oli tilastotiedot maailman itsenäisistä valtioista. Ne olivat aina kirjoissa muutaman vuoden välein ja muistan edelleen ulkoa, mikä vuosikerta piti aina poimia, jos halusi uusimmat tiedot. Katselin maiden pinta-aloja ja väkilukuja, mietin millaista missäkin maassa on ja miksi kaikilla kansoilla ei ollut omaa maata.

Tuolloin minulle muodostui tietty käsitys siitä, miten maailmassa asioiden pitäisi olla: yksi maa, yksi kansa. Kaikkien samaa kieltä puhuvien ei tarvinnut olla samassa valtiossa, mikäli maantieteellinen ero (Iso-Britannia ja Australia) tai kulttuuriero oli liian suuri. Eikä jokaisella kansalla välttämättä tarvinnut olla omaa valtiota, mikäli kansa oli liian pieni (kolttasaamelaiset) tai asui liian lomittain toisen kansan kanssa. Tällöin vähemmistön asema tuli kuitenkin turvata.

Tämä perusajatus ei ole muuttunut mihinkään aikuisiälläkään, vaikka se on joiltakin osin täsmentynyt. Vasta jokin aika sitten keksin aatteelle nimen: globaalinationalismi.

Nationalismi tarkoittaa hyvin pitkälti samaa, mutta nykymaailmassa sillä on huono kaiku. Sen käsitetään viittaavan oman maan, kansan ja kulttuurin ylivertaiseen asemaan. Tässä vika on sanassa oman. Jokaisessa kulttuurissa on hyvät ja huonot piirteensä. Mikäli hyviä asioita on paljon ja ne ovat riittävän merkittäviä huonojen asioiden ollessa vähäisiä, kulttuuri on yleensä menestynyt, kunhan sillä ei ole ollut huonoa onnea.
Globaalinationalismi tarkoittaa sitä, että jokaisella kansakunnalla on oma kulttuurinsa, jonka mukaan he omassa valtiossaan elävät. Maassa maan tavalla – mikäli muuttaa toiseen maahan, on hyväksyttävä sen kulttuuri. Toki kulttuuri muuttuu ja jokainen kansakunta saa ottaa ja sen kannattaakin ottaa omaan kulttuuriinsa muissa kulttuureissa paremmin toimiviksi havaittuja palasia.

Samaan ajatukseen päätyi myös Helsingin yliopistossa väitöskirjaansa valmisteleva tutkija Hesarin laajassa artikkelissa: Viime aikoina on puhuttu paljon kulttuurisesta omimisesta: siitä, millä tavoin valtaväestön on hyväksyttävää lainata muiden kulttuurien elementtejä. Jagne-Soreau pitää keskustelua asiasta erittäin tervetulleena ja tärkeänä.

Tämä on juuri sitä, mistä globaalinationalismissa on kyse: katsotaan mikä on muualla hyvää ja sovelletaan sitä mahdollisuuksien mukaan omassa maassa.

Ajattelin nuorena, että näinhän asioiden luonnollinen tila on. Jos nähdään, että naapurilla on systeemi A ja se toimii paremmin kuin meidän systeemimme B, niin otetaanpa A käyttöön. Ja jos ei välttämättä itse osata, niin naapurimaasta muuttaa vähän porukkaa paikalle ja opettaa kuinka homma toimii.
Tämä oli naiivia, lapsenomaista ajattelua. Todellisuudessa asiat menevät täsmälleen päinvastoin. Ei onnistuneista yhteiskunnista muuteta epäonnistuneisiin niitä parantamaan. Päinvastoin, epäonnistuneista muutetaan onnistuneisiin paremman elämän toivossa. Ja samalla ainakin osittain tuodaan mukanaan epäonnistunut kulttuuri. Jolloin maa X muuttuu pykälän huonommaksi Y:n pysyessä entisellään – tai todennäköisesti muuttuessa vielä huonommaksi, sillä luultavasti lähtijät ovat olleet sieltä yritteliäimmästä päästä.

Kulttuureilla on eroja. Jotkut kulttuurit ovat yksinkertaisesti huonompia kuin toiset. Kulttuurirasisti saa olla ja ennen kaikkea kannattaa olla täysin vapaasti. Pitää saada kaikessa rauhassa vapaasti sanoa, että suomalainen viinanjuontikulttuuri on huono piirre, jota tulee kehittää parempaan suuntaan. Tai sanoa, että islamilainen kulttuuri on epäonnistunut suunnilleen kaikessa mahdollisessa, joten jos sieltä muuttaa sivistyneeseen yhteiskuntaan, on siitä luovuttava.

Asioiden luonnollinen kehityssuunta on siis huonompaan päin, koska ihmiset pyrkivät elämään parempiin yhteiskuntiin, eivät muuttamaan omaa yhteiskuntaansa paremmaksi. Väestövirta käy siis väärään suuntaan, vähän kuin lietelantasäiliöstä olisi johdettu letku juomavesivarastoon. Tämän korjaamiseksi on työskenneltävä kaikin keinoin: juomavesivarasto on pidettävä puhtaana eli vähintäänkin asennettava kunnon suotimet ja mieluummin käännettävä virtauksen suunta.

Tähän toimiva ratkaisu on globaalinationalismi. Yksi maa, yksi kansa. Kansallisvaltiot ovat luoneet käytännössä kaiken edistyksen, joten systeemi on käytännön kokeessa toimivaksi todettu. Niinpä on luotava kansallisvaltiot, joiden välillä vallitsee keskinäinen kunnioitus. Minä voin iloita Tanskan menestyksestä. Tai Italian, Jemenin tai Burundin. Mutta se ei tarkoita sitä, että haluaisin Suomeen asumaan tanskalaisia, italialaisia, jemeniläisiä tai burundilaisia, ainakaan mikäli he eivät halua sopeutua suomalaisille tavoille. Toki voimme ottaa heidän kulttuurinsa hyviä piirteitä vastaan: legot ovat hieno keksintö, pizza on hyvää ja arabi- tai afrikkalaiskulttuurissa… ööö… no, kai jotakin.

Samalla tavoin suomalaiset voivat muuttaa Tanskaan, Jemeniin, Vietnamiin tai Burundiin: mikäli he tuovat maahan positiivista kontribuutiota. Muussa tapauksessa pysykööt poissa, kuten Suomesta ne tanskalaiset, jemeniläiset, vietnamilaiset ja burundilaiset jotka eivät tuo positiivista kontribuutiota maallemme.

Globaalinationalismi mahdollistaa maiden eli kansojen ja kulttuurien keskinäisen, rauhanomaisen kilpailun. Maahanmuuton on oltava sallittua vain, mikäli vastaanottava kansakunta sen hyväksyy. Maassa asumisen on oltava luvanvaraista kaikille muille paitsi niille, joilla on maassa sukujuuret. Törttöilijät, joiden vanhemmat eivät ole maan syntyperäisiä kansalaisia ja jotka eivät halua omaksua asuinmaansa kulttuuria, voidaan karkottaa joko vanhempiensa kotimaahan tai mihin tahansa maahan, joka haluaa ottaa heidät vastaan. Karkotuskriteerinä voivat olla esimerkiksi rikos ja jonkin muun kuin maan virallisen uskonnon tunnustaminen. Tällöin menestyneimmistä maista on helpompaa, suorastaan pakko, ottaa opiksi pärjätäkseen itse. Ja siirtolaisvirrat kääntyvät oikeaan suuntaan eli edistyneemmistä maista lähdetään rakentamaan kehitysmaita paremmiksi. Nykyinen suunta on haitallista ennen kaikkea kehitysmaille; kuka niitä enää auttaisi, jos länsimaistakin tulee kehitysmaita?

Nykyisen maahanmuuttopolitiikan haitallisuuden todetakseen ei tarvitse mitään muuta kuin vilkaista uutisia minä tahansa aamuna. Etenkin kun muistaa, että vanhamedian toimittajista tutkitusti valtaosa on haittamaahanmuuttoa kannattavien puolueiden linjalla, mikä tarkoittaa että haittamaahanmuuton ongelmista pyritään vaikenemaan ja jos uutinen julkaistaan, sitä usein silotellaan.

Erinomainen esimerkki vanhamedian asenteellisuudesta on tuo aiemminkin linkattu Hesarin juttu tutkijasta, joka totesi monikulttuurisuuden haitalliseksi. Jutun aluksi toimittaja toteaa: Monikulttuurisuuden vastustusta on Suomessa totuttu kuulemaan lähinnä rasistisilta ja maahanmuuttovastaisilta öyhöttäjiltä.
Tämä on ihan sama kuin perestroikan alkaessa Pravda olisi julkaissut jutun kommunismin epäkohtia arvostelevasta ajattelijasta kirjoittamalla: Kommunismin vastustusta on Neuvostoliitossa totuttu kuulemaan lähinnä imperialistisilta ja proletariaattivastaisilta öyhöttäjiltä.

Juttu itsessään on hyvin asiallinen. Tutkija osuu useimmiten oikeaan ja on liikkeellä juuri sellaisella asenteella, jolla toivoisi muidenkin maahanmuuttajien olevan. Tarkemmin lukien jutussa luetellaan juuri ne asiat, joiden tulisi olla itsestäänselvyyksiä. Valitettavasti siinä paljastuu myös eräs vanhamedian perusasenne. Jatketaanpa äskeistä lainausta eteenpäin: Monikulttuurisuuden vastustusta on Suomessa totuttu kuulemaan lähinnä rasistisilta ja maahanmuuttovastaisilta öyhöttäjiltä. Mutta Jagne-Soreau ei ole sellainen, kaikkea muuta.
Eli mitä kaikkea muuta? Siis väitöskirjaansa valmisteleva tutkija. Ja oliko ala esimerkiksi yhteiskuntatiede ja väitöskirja mahdollisesti juuri tätä artikkelin aihetta käsittelevä? No ei. Hän on pohjoismaisen kirjallisuuden tutkija. Palstatilaa hän on saanut lehdessä siksi, että sattuu olemaan "kaikkea muuta". Samaa palstatilaa ei taatusti olisi saanut puolalainen tekniikan tohtorin väitöskirjaa valmisteleva tutkija, joka olisi sanonut samat asiat. Jagne-Soreau puhui täyttä asiaa - olen muuten kerran hänet sattumoisin lyhyesti tavannut ja saanut positiivisen vaikutelman - mutta lehteen asti hän on päässyt vain siksi, että sopii vanhamedian agendaan.

Haastattelussa oli myös eräs erinomainen toteamus kulttuurisesta omimisesta, joka paljastaa ihmisten automaattisesta väärinajattelusta paljon: "Mutta minun mielestäni kulttuurinen omiminen ei ole ongelma. Sen sijaan ongelma on ajatus valkoisesta valtaväestöstä normina. Vaatii tietynlaista kulttuurista omimista, jotta sitä normia vastaan voi taistella."
Aiemmin tässä kirjoituksessa mainitsin neljä maata: Tanska, Jemen, Vietnam ja Burundi. Mennään minkä tahansa näiden neljän maan johonkin syrjäisempään pikkukaupunkiin. Jemenissä kaikki vastaantulijat ovat muslimiarabeja. Vietnamissa itäaasialaisia. Burundissa mustia. Tanskassa sen sijaan näkee taatusti muitakin kuin viikinkien jälkeläisiä. Eiköhän tässä ole taisteltu valkoisen valtaväestön normia vastaan ihan riittävästi. Miksi monikulttuurisuus näyttää toimivan vain siten, että se muuttaa länsimaihin?
Ajatus "valkoisesta valtaväestöstä" on muutenkin täysin absurdi. Tässä viime viikolla satuimme olemaan pitkällä automatkalla, jolloin yksi lapsistani esitti mielenkiintoisen kysymyksen. Meillä kaikilla on siniset silmät, mutta suvussamme esiintyy myös ruskeasilmäisyyttä siten, että noin puolet lähisuvusta on ruskeasilmäisiä. Tämä oli juuri keskustelussa mainittu ja aiheutti jatkokysymyksen. Kysymys kuului: "Kuinka suurella osalla maailman ihmisistä on siniset silmät?" (Tarkoittaen sitä, että jaetaan silmien väri kahteen: ruskeaan ja siniseen, kuten perinnöllisyystieteen klassisessa resessiivisyysesimerkissä.)
Jälkeenpäin tarkastellen tähän kysymykseen ei näyttänyt löytyvän luotettavaa vastausta, mikä saattaa kertoa aiheen arkaluontoisuudesta. Itse laskin tuossa automatkalla arvion, että enintään viidellä prosentilla. Eräs nettilähde tarjosi peräti kahdeksaa prosenttia, mikä lienee ehdoton yläraja. Ja "valkoinen valtaväestö" kattaa enimmilläänkin 20 prosenttia maapallon väestöstä. Sekä itäaasialaisia, seemiläisiä että afrikkalaisia on enemmän. Eikä yhdessäkään asukasluvultaan miljoonan ylittävässä maassa ole valkoisia prosentuaalisesti lähes sadan prosentin osuutta, johon yltävät vaikkapa Jemen, Vietnam ja Burundi alkuperäisväestönsä osalta.

Maahanmuuton suunta on siis selvä. Samoin sen seuraukset.
Kuten olemme havainneet, terrorismin uhka on kasvanut. Suomessa tapahtuu lähivuosina aivan varmasti haittamaahanmuutosta aiheutuva terrori-isku ja olisi luultavasti jo tapahtunut, ellei poliisi olisi ollut valveilla ja kyennyt sellaisia estämään - valtaväestön maksamin lisääntynein kustannuksin. Tämä ei ole suuri ongelma. Rahaa palaa ja joitakin suomalaisia kuolee. Kyllä meillä on siihen varaa.
On selviö myös, että rikollisuus lisääntyy. Tämä on jo terrrorismia suurempi ongelma, mutta ei suuri sekään. Enemmän rahaa oikeuslaitokselle, moninkertainen määrä raiskattuja, ryöstettyjä ja pahoinpideltyjä suomalaisia. Kyllä meillä on tähänkin varaa.
Se todellinen ongelma on yhteiskunnan muuttuminen. Koska ihmiset tekevät näköisensä yhteiskunnan ja yhteiskunta koostuu ihmisistä, on ilmeistä että väestön muuttuessa muuttuu myös yhteiskunta. Ja sen jälkeen meillä ei enää ole varaa.

Ainoa tapa, jolla voimme tältä välttyä, on tervehenkinen nationalismi. Nationalismi, patriotismi, kutsukaa sitä millä nimellä tahansa. Suomeen - ja mihin tahansa muuhun maahan - kuuluvat vain ihmiset, jotka ovat valmiita noudattamaan maassa vallitsevia arvoja ja muuttamaan niitä entistä paremmiksi. Minä olen koska tahansa valmis tekemään yhteistyötä aitojen irakilais- ja somalipatrioottien kanssa. Sellaisten ihmisten, jotka haluavat rakentaa oman maansa paremmaksi. Ja uskon, että niin on valtaosa muistakin vanhamedian "rasistisiksi öyhöttäjiksi" leimaamista. Esimerkkinä voi lukea vaikka Hommaforumin keskustelua, jossa on useita korkeatasoisia yhteenvetoja syistä, miksi olemme ajautuneet tähän sairaaseen tilanteeseen, jossa länsimaita mädätetään ja kehitysmaat kärsivät.

Monikulttuurista mädätystä ajavat pelkäävät toiseksi eniten kansallisia arvoja ajavia ihmisiä. Kaikkein eniten he pelkäävät eri maiden isänmaallisten välistä yhteistyötä. Sitä, että suomalaisnationalistit tekevät yhteistyötä tanskalaisnationalistien, jemeniläisnationalistien, vietnamilaisnationalistien ja burundilaisnationalistien kanssa. Kukin rakentaakseen omaa maata paremmaksi oppimalla muiden hyvistä puolista. Globaalinationalismin yleismaailmallista nousua.

Kaikkien maiden nationalistit, liittykää yhteen!

Uutiskatsaus 27/2021

1. Mitäs me luuserit

Perussuomalaiset, nuo onnettomat sosiaalituella elävät alkoholisoituneet väkivaltaiset luuserit. Tätä kuvaa media on yrittänyt epätoivon vimmalla maalata. No, nyt löi jälleen kerran todellisuus näpeille. Tutkimuksessa kävi nimittäin ilmi, että perussuomalaiset ovat kannatetuin puolue työtätekevien ryhmässä.
Mikäli jollekin hyvämuistiselle lukijalle tuli deja vu -tunne tuosta aloituksesta, ei ole syytä epäillä mielenterveyttään ainakaan tästä syystä. Aloitus oli nimittäin viimeiseen pilkkuun asti täsmälleen sama kuin Uutiskatsauksen 2/2021 kohdan 2 aloitus. Siinä kommentoitiin uutista, jossa todettiin perussuomalaisten saavan yli viidenneksen kannatuksen korkeimmassa tuloluokassa.
Toisto on tässä tekstissä tarkoituksellista. Jos media toistaa harhaanjohtavaa uutisointiaan samalla tavalla, niin kai blogistikin saa toistaa totuuksia?


2. Sprechen macht frei

Vasemmistoliiton kansanedustaja, ex-ministeri (ai että tuntui tuo ”ex” hyvältä, sitten kun sen voisi liittää myös ”kansanedustajaan” tai vielä mieluummin ”vasemmistoliittoon”) Merja Kyllönen osoitti mikä on vasemmiston käsitys sananvapaudesta mykistämällä Ano Turtiaisen mikrofonin hänen puheenvuoronsa aikana. Tämä oli jopa niin törkeää, että puhemiesneuvosto antoi Kyllöselle huomautuksen. Erityisen kummalliseksi tapauksen tekee se, että Turtiaisen löpinät tuntien olisi parempi antaa hänen puhua ja nolata itsensä kuin vaientaa. Mutta eipähän vasemmistolaisten logiikassa ennenkään kehumista ole ollut, eiväthän he muuten vasemmistolaisia olisikaan. Paitsi tietysti ne muutamat kelpo opportunistit, jotka ymmärtävät saavansa valtaa kansaa kusettamalla.


3. Ei me oikeesti oltu siellä!

Jussi Halla-aho poikkesi katsomassa Eloapina-liikkeen mielenosoitusta. Siinä sivussa hän poseerasi kuvassa mielenosoittajien kanssa. Kapinaliike meni sekaisin ja irtisanoutui valokuvasta.
Mielenkiintoinen kysymys on, miten valokuvasta voidaan irtisanoutua? Me ei oikeasti oltu siinä kuvassa? Halla-aho pitäisi retusoida kuvasta pois (kuten liikkeen esikuva Stalinilla oli tapana tehdä teloittamiensa NKVD-pomojen kanssa)? Oltiin paikalla, mutta kuvaa ei olisi pitänyt ottaa?
Itse asiasta kuultuna pääpiru totesi seuraavasti: ”Mun mielestä on yksinomaan positiivista, jos ihmiset menevät myös oman kuplansa ulkopuolelle välillä kuuntelemaan.” Tässä terveisiä erityisesti vihervasemmiston suuntaan.


4. Kalifiksi kalifin paikalle

Halla-ahon ilmoitettua luopuvansa puheenjohtajuudesta ilmoittautui ensimmäinen vakavasti otettava seuraajakandidaatti. Onhan niitä muitakin näkynyt, mutta tähänastistista kansanedustaja Sakari Puistolla on kovimmat meriitit. Jos mies on väitellyt Cambridgessa fysiikan tohtoriksi, niin ei paljon muita suosituksia tarvita, mitä muodolliseen pätevyyteen tulee. Loppu tuleekin sitten poliittisista näkemyksistä, jotka ovat kovasti Halla-ahon suuntaisia etenkin haittamaahanmuuton suhteen. Epäilyttävänä seikkana tulee kuitenkin mainita, että hän on valmis hallitusyhteistyöhön kaikkien puolueiden kanssa. Tämä on sinänsä hyvä asia, mutta sitä varten ei tule tinkiä pätkääkään tärkeistä asioista. Oikean ja väärän vaihtoehdon kompromissi ei ole kultainen keskitie, vaan ainoastaan toisenlainen väärä vaihtoehto. Jos muut puolueet eivät muuta merkittävästi linjaansa, perussuomalaisten ainoa vaihtoehto on jatkaa omalla linjallaan kunnes kannatus on 45 %, jonka jälkeen voidaankin muodostaa hallitus RKP:n kanssa pakkoruotsin säilymisen hinnalla, mikä on pieni hinta Suomen pelastamisesta.


5. Toistuva uutinen

Blaablaablaa ... helsinkiläinen imaami … jäkjäkjäk … vuoden ja kuuden kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen … käläkäläkälä … törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä … päläpäläpälä … Helsingin käräjäoikeus tuomitsi … jepjepjep.
(Huom. Koska tämä uutinen on joka uutiskatsauksessa, vain nimi, tuomion pituus, tekotapa ja tuomioistuimen sijainti vaihtelevat, katsoin parhaaksi jouduttaa lukemista jättämällä toistuvat osat pois.)


6. Mielenkiintoinen kuvavalinta

Kuten jokainen jolla on enemmän kuin kaksi aivosolua on havainnut, media pyrkii mahdollisuuksien mukaan valitsemaan juttuihinsa etnisesti edistyksellisiä haastateltavia ja esimerkkejä silloin, kun on kyse positiivisesta asiasta. Tällä kertaa näin ei jostain syystä kuitenkaan tapahtunut, vaikka se olisi kerrankin puoltanut paikkaansa.
Mikäli tarina kertoo yrittäjyydestä, etsitään vaikka kiven alta joku menestynyt Abdul tai korkeakouluopiskelusta esimerkiksi kelpaa Sambo, vaikka näiden ryhmien osuus menestyneistä yrittäjistä tai opiskelijoista onkin osuuttaan selvästi pienempi. Tällä kertaa uutinen kertoi syntyvyyden lisääntymisestä. Juttuun esimerkkitapaukseksi päätyi kantasuomalainen, vaikka haittamaahanmuuttajien syntyvyys on selvästi suomalaisten syntyvyyttä suhteellisesti suurempi.
Syitä valintaan voi miettiä. Joka tapauksessa onnea ja menestystä kaikille suomalaisille, jotka ovat päättäneet käyttää korona-ajan kansakunnan tulevaisuutta rakentavalla tavalla!


7. Väärä viikko vai väärä aikakausi?

Kustannusyhtiö Tammessa ei osata lukea sen paremmin kalenteria kuin ajan merkkejä. Menivät julkaisemaan Harry Potter -uusintapainoksen Pride-viikolla. Mikä oli koko moka siksi, että J.K. Rowling oli joskus annodazumal sanonut jotain poikkipuoliseksi tulkittavaa transuista. Tässä ei auta edes se, että Rowling oli kertonut Dumbledoren olleen niitä poikia, jotka ovat tunkeneet taikasauvansa paikkaan johon päivä ei paista.
On se vain hyvä että kyseessä oli Pride-viikko eikä Pride-vuosi. Silloin ei saisi julkaista yhtään mitään joka ei prideä ylistä. Toisaalta mitenkäs se poikkeaa nykymenosta noin muutenkaan.


8. Kerran näinkin päin

Eteläafrikkalainen Tamara Sithole (sic, sukunimestä ei todellakaan puuttunut toista h-kirjainta) väitti synnyttäneensä kerralla kymmenen lasta ja lyöneensä maailmanennätyksen. Todellisuudessa nainen ei ilmeisesti ollut lainkaan raskaana. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun Afrikan väestöräjähdyksestä tuli joku positiivinen uutinen.


9. Taas sitä mennään

Venäjällä käyneet potkupalloturistit toivat mukanaan melkoisen määrän koronan delta-variantin tartuntoja. Tämä oli täysin odotettavissa ja sen ansiosta saattaa jopa käydä niin, että ketjut saadaan tukahdutettua. Maajoukkueen faniklubi jaksaa muistuttaa, että suurin osa faneista käyttäytyi vastuullisesti. Niinpä just joo. Jotkut kertovat ihan muuta, kuten tyyppi joka hengaili kisabussissa useiden koronatartunnan saaneiden kanssa ja jätti Suomeen palattuaan karanteenimääräykset sikseen: Peter kuitenkin tuumii, ettei olisi pystynyt itse karanteeniin, koska ei kestäisi olla niin pitkää aikaa eristyksissä. – Ne jotka haluavat sen pitää, niin pitää, Peter summaa. Näinhän tämä varmasti toimiikin. Tulee mieleen se vanha armeijan sääntö, jonka mukaan kipinää pitää se jota paleltaa ja vartioon menee se jota pelottaa. Karanteenin sijaan Peter suuntasi Himoksen juhannusfestareille bilettämään.
Tartuntojen suhteen alkaa epäilyttää koko touhu – miten virus todellisuudessa tarttuu? Olen sekä viime että tänä kesänä ollut aika monessa tilaisuudessa, joissa on ollut läsnä tuhansia ihmisiä useista eri maista. Yhdestäkään näistä tilaisuuksista ei tietääkseni ole tullut kenellekään ainuttakaan koronatartuntaa. Ne ovatkin olleet yleisurheiluun liittyviä tilaisuuksia. Niissä on käyttäydytty asianmukaisesti, ei ole hypitty ventovieraitten kauloissa kiinni ja mahdollisuuksien mukaan on pidetty turvavälejä. Jotkut ovat jopa käyttäneet maskejakin. Ja sitten jalkapallo-otteluissa virus leviää kuin, niin no, kulkutauti.
Näyttää näin empiirisesti vahvasti siltä, että todennäköisyys viruksen saamiseen on erittäin pieni, mikäli noudattaa edes alkeellista varovaisuutta. Turvallisuutta parantaa se, että jos joissakin tilaisuuksissa käy, niin valikoi sitten ne sillä tavalla, että muutkin läsnäolijat ovat noudattaneet aiemmin varovaisuutta. Eli kannattaa pysyä pois festareilta ja joukkuepelien katsomoista.


10. Mihin veri vetää?

Prinssi William riemuitsi katsomossa, kun Englanti kykeni vihdoinkin kukistamaan Saksan arvoturnauksen pudotuspeleissä. Edellinen kerta olikin MM-finaalissa 1966, tosin vuonna 2000 Saksa kaatui EM-alkulohkossa. William olisi tosin voinut iloita myös Saksan voitosta, sillä hänen verenperimänsä kahdeksan sukupolvea taaksepäin laskien on yli kolmasosaltaan saksalainen. Englantilainen hän on 40-prosenttisesti eli niukasti enemmän, lisäksi cocktailissa on kuudesosa skottia ja viitisen prosenttia irlantilaista. Charles ei ilmeisesti uskaltautunut paikalle 66-prosenttisesti saksalaisena.


11. Radikaalia ajattelua

SUL:n puheenjohtaja Sami Itani on ennenkin räväytellyt epäkonventionaalisin mutta hyvin perustelluin näkemyksin. Tällä kertaa tuli kuitenkin uusi ennätys. Itani on näet sillä kannalla, että Tokion olympialaiset pitäisi perua. Tämä ei ollut se radikaali näkemys, onhan näitä perumisen vaatijoita paljon muitakin koronapandemian aikoina. Itanin ehdotuksella ei näet ole käytännössä mitään tekemistä koronan kanssa.
Teksti on niin tiivis, että sitä on turha yrittää referoida. Lainaan olennaisia osia:
...urheilun tulevaisuuden kannalta olisi toivottavaa, että enää ei järjestettäisi yksiäkään nykymuotoisia olympialaisia – ei etenkään KOK:n kaltaisen, alkujaan kauniista olympia-aatteesta täysin vieraantuneen organisaation johtamana.
Nykymuotoiset olympialaiset ruumiillistavat kansainvälisen urheiluliikkeen ahneutta, näköalattomuutta ja yhteiskunnallista välinpitämättömyyttä. Urheilun pitäisi antaa ihmisille mahdollisuus tavoitella omia unelmiaan, mutta samalla olisi taisteltava paikallisia ja globaaleja epäkohtia vastaan. Ongelmia ei pitäisi peittää olympiarenkaiden hohdolla ja mainostoimistojen luomien mielikuvien sumuverholla. Urheilun kivijalka on aatteellisessa kansalaistoiminnassa, ei liiketoiminnassa.
KOK ja kansainväliset lajiliitot määrittelevät yhä itsensä aatteellisiksi kansalaisjärjestöiksi, vaikka monet niistä ovat tarponeet korruptioskandaalista toiseen.
...
Miksi urheilu, ja tässä yhteydessä nimenomaan huippu-urheilu, on tärkeää? Vastaus ei liity kansanterveydellisiin tai kansantaloudellisiin hyötyihin, maabrändiin tai nationalismin turvalliseen kanavointiin – saati siihen, että urheilu on suosittua viihdettä.
Urheilun voimalla voidaan taistella yhteiskunnan jakautumista ja polarisaatiota vastaan. Urheilu tarjoaa sekä osallistujille että katsojille ainutlaatuisen mahdollisuuden saada hyväksyntää ja tuntea yhteys toisiin ihmisiin sosioekonomisesta taustasta, puoluekannasta, iästä, etnisyydestä, kielitaidosta, koulutuksesta, ulkomuodosta tai esimerkiksi vammautumisesta huolimatta.
Itani kirjoittaa hämmästyttävän idealistisesti, mutta asiaa. Toki teksti on provosoivasti naputeltu eikä mies itsekään voi kuvitella, että olympialaiset peruttaisiin. Niiden palaaminen enemmän juurilleen olisi kyllä aiheellista. Nykyään kisoissa on tolkuton määrä korruptiota ja lajiohjelmaa on muokattu käsittämättömän pelleilyn suuntaan.
Ainoa varma asia tässä on se, että Itanin on turha toivoa etenevänsä korkealle urheilun kansainvälisissä johtotehtävissä. Ellei sitten hän voita – ainoa anteeksiannettava syy rakenteita vastaan kapinoinnille kun on kautta historian ollut se, että voittaa.


12. Oi te koitossa rasismin

USA:n olympiakarsintojen naisten moukarinheitossa kolmanneksi sijoittunut ja viiden sentin turvin viimeisen olympiapaikan napannut Gwen Berry perseili palkintopallilla osoittamalla halveksuntaa USA:n kansallishymniä kohtaan. Perusteluna oli vähemmän yllättäen taas kerran ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus” eli rasismi. Berryä kun ei kansallishymni ole kuulemma koskaan napannut.
Gwen Berryn ennätys moukarinheitossa on 77,78 ja tämän kauden paras tulos 76,79, jolla hän on maailmantilaston neljäntenä. Ennätyksellään hän on kaikkien aikojen maailmantilaston kuudenneksi paras eli todella kovan luokan heittäjä. Afrikan ennätys naisten moukarissa on muuten 75,49 ja sen heittänyt Nigerian Annette Echikunwoke on ainoa afrikkalaisnainen, joka on koskaan heittänyt yli 70 metriä. Berryn sopisi miettiä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kantilta kiitollisuutta niille orjakauppiaille, jotka rahtasivat hänen esivanhempansa Atlantin yli. Ilman sitä hän asuisi mahdollisesti Afrikassa savimajassa eikä ainakaan heittäisi moukaria yhtä hyvin. Tuskin muukaan elintaso vastaisi nykyistä, jonka ovat luoneet amerikkalaiset.
Mitä ”oikeudenmukaisuuden kannattamiseen” vielä tulee, niin huomautettakoon että Berry oli viisi vuotta sitten kilpailukiellossa käryttyään dopingtestissä.


13. Mihin nainen pystyy

Positiivista esimerkkiä USA:n olympiakarsinnoissa näytti sen sijaan seitsenottelija Lindsay Flach. Toiveita olympiapaikasta ei liiemmin ollut. Flachin ennätys on kolme vuotta sitten tehty 6050 ja kolmanteen sijaan olisi vaadittu kivikova 6667. Ennätyksellään hän olisi ollut seitsemäs.
Perustasoa suurempi este menestykselle oli kuitenkin se, että Flach oli viidennellä kuulla raskaana. Hän ei ottanutkaan ottelua tosissaan, vaan halusi esimerkillään näyttää, ettei raskaus ole mikään sairaus. Mutta jos luulee että pärjää raskaana olevalle naiselle, niin sopii mennä juoksemaan satasen aidat 16,28, hyppäämään korkeutta 154, työntämään naisten kuulaa 11,97, juoksemaan 200 metriä 28,32 ja hyppäämään pituutta 361 (tämä lienee helpoin rasti). Keihäässä Flach jäi ilman tulosta ja keskeytti 800 metriä sadan metrin jälkeen. Jälkimmäiseen syynä oli ilmeisesti turvavarmistus rankan helteen takia, sillä kestävyysjuoksussa viidennellä kuulla raskaana juoksee ongelmitta, kunhan ei ihan viimeisen päälle vedä. On SM-kisoissa juostu ainakin pistesijoille raskaana ollessa ja voittihan Liisa Veijalainen aikoinaan suunnistuksen maailmanmestaruuden kolmannella kuulla ollessaan.


14. Ilmaista lounasta odotellessa

Sara Kuiviston tavoitteena on ollut rikkoa 800 metrin SE. Sitä on yritetty monta kertaa jo muutaman vuoden ajan ja aina on löytynyt joku selitys että kun ei nyt onnistunut. Lähimmäs on päästy Kuortaneen MotoNet GP:ssä, jossa hihkaisin 200 metriä ennen maalia: ”Nyt on sauma! Ei luultavasti riitä mutta nyt on ensi kertaa sauma!” Kuusitoista sadasosaa jäi.
Sitten Sara kävi ensi kertaa tosimielellä Sinikka Tyynelän vuonna 1977 tekemän tonnivitosen SE:n kimppuun. Ensiyrittämä ja ennätys kaatui 62 sadasosan marginaalilla.
Tämä tarkoittaa allekirjoittaneelle ilmaista lounasta. Neljä vuotta sitten tuli lyötyä kollegan kanssa veto ((kohdassa N 1500 m) siitä, kumman SE:n Sara rikkoo ensin. Voitin vedon siitä huolimatta, että Sara ja valmentajansa Ari Suhonen lähtivät suosituksestani huolimatta panostamaan 800 metrille eikä 1500 metrille.


15. Setämies puhuu

Arto Bryggare lausui Iltalehden asiantuntijan roolissa näppärästi kiertoilmaissen näkemyksensä seiväshyppääjä Wilma Murrosta: – Pitää miettiä, mitkä ovat huippu-urheilun vaatimukset, ja onko hän niissä kaikissa siinä suunnassa, jossa pitääkin. Suhteellisen voiman osuuden pitää olla mahdollisimman korkea, eli voimantuottosuhde massaan.
Suomennus: Murrolla on liikaa massaa suhteessa käytettävissä olevaan voima- ja nopeustasoon.
Blogistikollega Professori tarttui tähän tuoreeltaan epäillen, että tästä ei kyllä seuraa mitään hyvää, sillä eihän setämies saa tuollaisia sanoa edes hienosti kiertäen. No, kummempaa myrskyä ei seurannut mihin osasyynä saattaa olla Professorinkin epäilemä rauhoitetun yksilön tunnus asiantuntijan nimen perässä (sd).
Mutta itse kommentti oli täyttä asiaa, joskin osin vanhentunut. Murto siis hyppäsi Vaasassa 462 ja varmisti sillä paikkansa olympialaisiin. Kun nyt satuin seiväspaikan vieressä olemaan, niin todettakoon että Murron olemus näytti ihan joltain muulta kuin viime tai toissa kesänä. Vaikka voimaa olisi tullut lisää, niin painoa on silti viitisen kiloa vähemmän eli Tilastopajassa mainittu 68 kg (pituutta on 182 cm) taitaa olla lähellä totuutta ellei jopa yläkanttiin siinä missä se aiemmin oli varustettu normaalilla naiskertoimella (<1). Kohti viittä metriä ollaan menossa, saa sitten nähdä miten lähelle pääsee. Mutta samalla meiningillä vain eteenpäin, niin viimeistään ensi kesänä SE on paperia.


Loppukevennys: Pihakoriste

Iltalehden otsikko kertoi: ”Näin Helmi, 20, kiehnää Dannyn pihakoristeen rinnalla - "sen lakkaaminen kuuluu Helmin kesähommiin" ”
Ja minä kun luulin että nimenomaan Helmi on se Dannyn pihakoriste.
Kuvassa on Thaimaasta tuotu puinen norsuveistos, johon Helmi nojaa. Jos minulta kysytään ja miksipä ei kysyttäisi, niin kyllä katse kiinnittyy enemmän Helmiin kuin tuohon norsuveistokseen.
Mitä tulee sitten otsikon ajatusviivan jälkeiseen osaan "sen lakkaaminen kuuluu Helmin kesähommiin", tuli mieleen Pikku-Kalle -vitsi.
Pikku-Kalle oli ukkinsa kanssa pihamaalla sateen jälkeen, jolloin kastemadot nousevat pintaan. Ukille tuli piru mieleen ja hän totesi Pikku-Kallelle:
- Saat kympin, jos pystyt tunkemaan kastemadon takaisin koloonsa.
Pikku-Kalle mietti hetken ja kävi hakemassa vajasta lakkapurkin. Hän veteli kastemadon siveltimellä lakkaiseksi ja odotti hetken. Kastemato tietysti kuivui tikkusuoraksi, jolloin Pikku-Kalle tunki sen takaisin koloonsa.
Ukki kaivoi lompakostaan kympin, ojensi sen Pikku-Kallelle ja häipyi vähin äänin sisälle lakkapurkin kanssa. Puolen tunnin kuluttua ukki tuli myhäillen ulos ja ojensi Pikku-Kallelle toisenkin kympin setelin. Pikku-Kalle katsoi rahaa kummissaan:
- Sinähän maksoit jo!
- Tuo onkin mummolta.
Vielä kertaalleen Dannyn ja Helmin kesänviettojutun otsikon loppuosa: ”sen lakkaaminen kuuluu Helmin kesähommiin”.

Uusinta: Euroopan unohdetut rajamuutokset

Lukijalle: Uusitaan kesälukemiseksi juttu Euroopan rajamuutoksista:

Kuten hyvin tiedetään, viimeisen sadan vuoden ajan Euroopan rajoja on myllerretty kuin kontiainen puutarhaa. Puola on siirtynyt idästä länttä kohti kuin raitiovaunu kiskoilla, Itävalta-Unkari pilkkoutunut palasiksi, Venäjä miehittää Suomen Karjalaa, puhumattakaan parikymmentä vuotta sitten uusiksi piirretystä Itä-Euroopasta.

Näiden suurten rytinöiden lisäksi tai yhteydessä on tapahtunut monta pienempää, joista normaalikansalainen ei ole koskaan kuullutkaan. Tarpeettoman tiedon aarreaittamme esittelee nyt kymmenen unohdetuinta itsenäisten valtioiden välistä rajanmuutosta Euroopassa viimeisen sadan vuoden ajalta. Mikäli listasta puuttuu jotakin oleellista, se johtuu siitä että kyseessä on niin unohdettu rajanmuutos, että kirjoittajakin on sen jo unohtanut.

10. Istria 1947, Italia-Jugoslavia. Itävalta-Unkarin hajottua ensimmäisen maailmansodan jälkeen siihen kuulunut Istrian niemimaa annettiin Italialle. Italian kärsittyä tappion toisessa maailmansodassa Istriasta tehtiin aluksi vapaavaltio 1947. Vajaan tuhannen neliökilometrin kokoinen maapläntti jaettiin kahtia suunnilleen etnistä jakoa noudattaen Morganin linjaa pitkin. Eteläosaa kontrolloi Jugoslavia, pohjoisosaa brittien ja USA:n miehitysarmeija. Jako virallistui ja vapaavaltion historia päättyi 1954, jolloin pohjoisosa liitettiin Italiaan. Eteläosa kuuluu nykyään Sloveniaan.

9. Märket 1981, Ruotsi-Suomi. Suomen läntisin piste sijaitsee Märketin majakkaluodolla. 3,3 hehtaarin saari on ollut valtakunnanraja Haminan rauhasta 1812 lähtien. Saaren läntinen puoli kuului Ruotsille ja itäinen Suomen suuriruhtinaskunnalle, sittemmin tasavallalle. Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Ruotsin puoli kuuluu puoliksi Uppsalan ja puoliksi Tukholman lääniin. Suomalaiset rakensivat majakan 1885 ainoaan mahdolliseen paikkaan. Virallisen selityksen mukaan vasta rakentamisen jälkeen huomattiin että hupsista, pytinki onkin Ruotsin puolella. Karttaa katsomalla voi kuitenkin todeta, että aika puusilmiä olivat jos eivät tajunneet olevansa saaren länsipuolella. Asiaintila ei kuitenkaan haitannut kumpaakaan maata sataan vuoteen. 1981 katsottiin kuitenkin tarpeelliseksi hoitaa asia kuntoon ja siirtää majakka Suomen puolelle. Tai siis rajaa siten, että majakka olisi Suomen puolella. Kuulosti helpolta, mutta ongelman muodosti se, että saari piti jakaa pinta-alaltaan tasan kahtia, rajan piti kulkea saaren keskipisteen kautta eikä rantaviivan hallinta saanut muuttua. Saaren muodon takia raja kulkee tavalla, joka saa Hyrsylän mutkan näyttämään viivoittimella vedetyltä.

8. Memel 1939, Liettua-Saksa. Alue kuului ensimmäisen maailmansodan päättymiseen asti Preussille. Siitä tehtiin Kansainliiton mandaattihallintoalue 1920, mutta tätä kesti vain kolme vuotta. Liettua teki alueella vallankaappauksen 1923 ja liitti seudun itseensä. Kansainliitto nosti kädet pystyyn ja tunnusti asiaintilan, joka virallistui 1925. Memelin nimi vaihtui Klaipedaksi, jona se nykyäänkin tunnetaan.
Saksan voimistuttua 30-luvun lopulla Hitler pullisteli lihaksiaan ja esitti Liettualle uhkavaatimuksen Memelin alueesta. Liettualla ei ollut paljon muita mahdollisuuksia kuin suostua, joten alue liitettiin Saksaan 23.3.1939 viimeisenä rauhanomaisena aluelaajennuksena ennen toista maailmansotaa. Enemmistöllä asukkaista ei ollutkaan mitään tätä vastaan, suurin osa liettualaisvähemmistöstä emigroitui emämaahan. Toisen maailmansodan jälkeen alue kuului Liettuan neuvostotasavaltaan ja nykyään itsenäiseen Liettuaan.

7. Schleswig-Holstein 1920, Saksa-Tanska. Preussi ja Itävalta olivat vallanneet alueen Tanskalta 1864 ja se oli siirtynyt kokonaan Preussille 1866. Saksan hävittyä ensimmäisessä maailmansodassa sovittiin järjestettäväksi kansanäänestys. Tulos oli odotettu, saksalaisenemmistöinen keskiosa halusi pysyä Saksassa (80 % äänistä, kaikki piirikunnat kannattivat) ja tanskalaisenemmistöinen pohjoisosa liittyä Tanskaan (75 % äänistä, tosin neljä piirikuntaa kahdestatoista olisi halunnut pysyä Saksan yhteydessä). Eteläosassa äänestystä ei ylivoimaisen saksalaisenemmistön takia katsottu tarpeelliseksi. Raja siirrettiin 15.6.1920 alkaen täysin uuteen paikkaan. Kyseessä oli ainoa Versaillesin sopimuksessa tehty Saksan rajanmuutos, jota Natsi-Saksa ei sittemmin väliaikaisesti muuttanut.

6. Dobrudsa 1940, Romania-Bulgaria. Balkanin etnisessä tilkkutäkissä Dobrudsan alue on Bulgarian ja Romanian rajaseutua, jossa edellä mainittujen kansallisuuksien lisäksi asui myös kasakoita ja turkkilaisia. 1900-luvun alussa alue oli jaettu Romanian ja 1878 itsenäistyneen Bulgarian kesken. Vuoden 1913 alussa suurvallat myönsivät Romanialle Silistran kaupungin ympäristöineen ja samana vuonna käydyn toisen Balkanin sodan jälkeen koko Dobrudsa siirtyi Romanialle. Ensimmäisessä maailmansodassa alue vaihtoi taas omistajaa keskusvaltoihin kuuluneen Bulgarian menestyttyä, mutta sodan päätyttyä tappio tiesi koko Dobrudsan pysymistä ympärysvaltojen puolella olleen Romanian alaisuudessa.
Toisessa maailmansodassa sekä Bulgaria että Romania olivat akselivaltojen puolella ja lähes neljänsadantuhannen asukkaan Etelä-Dobrudsa liitettiin Bulgariaan 1940. Vuoden 1947 rauhansopimus ei muuttanut tilannetta, kenties siksi että Bulgaria ei liittynyt Neuvostoliiton vastaiseen sotaan. Vielä 60-luvun alussa Bulgaria esitti Romanialle pientä aluevaihtoa turvatakseen itselleen kuuluvan Silistran kaupungin vedensaannin, mutta esitys ei johtanut tuloksiin.

5. Eupen 1920, Saksa-Belgia. Mitkä ovat Belgian viralliset kielet? Ranska ja flaami, vastaavat useimmat asiantuntijat. Tällöin unohdetaan Belgian saksalaisvähemmistö, joka asuu pääosin Eupenin kaupungissa. Paikkakunnan virallinen kieli on saksa. Eupen kuului Wienin kongressista 1815 lähtien Preussille, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen katsottiin yllätyshyökkäyksen kohteeksi joutuneen Belgian ansaitsevan jonkinlaisen alueellisen kompensaation. Sopivaksi uhriksi valikoitui rajakaupunki Eupen, jonka värikäs historia Preussin, Itävallan, Hollannin ja Espanjan alaisuudessa ansaitsi vielä yhden omistajan - Belgia kun oli itsenäistynyt vasta 1830 eikä ollut siksi ehtinyt vielä Eupenia omistaa. Toisen maailmansodan aikana Saksa liitti alueen lyhytaikaisesti itseensä, mutta rauhansopimus palautti rajat ennalleen.

4. Jäniskosken-Niskakosken alue 1947, Suomi-Neuvostoliitto. Suomi oli saanut Petsamon Tarton rauhansopimuksessa 1920 kompensaationa 1864 Kannakselta luovutetusta Siestarjoen asetehtaan alueesta. Tsaarin lupaus Jäämeren käytävästä korvauksena toteutui vasta bolshevikkihallinnon kanssa tehdyssä sopimuksessa. Kun Petsamo sitten luovutettiin Moskovan välirauhassa 1944 Neuvostoliitolle, jäi Kolosjoen nikkelikaivos vaille sähköä. Jäniskosken voimalaitos sijaitsi näet Inarin kunnan puolella. Suomella taas ei ollut voimalalle käyttöä, kun sähkölinjoja sieltä länteen ei ollut ja vielä vähemmän tarvetta sille määrälle. Niinpä voimalaitosalue myytiin Neuvostoliitolle yhtenä sotakorvauseränä 1947.

3. Zaolzie 1938, Tsekkoslovakia-Puola. Hitlerin vietyä Chamberlainia ja Daladieria Münchenin konferenssissa 1938 kuin litran mittaa Saksalle myönnettiin lupa miehittää sudeettialueet. Tämä on hyvin tiedossa. Häveliäästi on sen sijaan unohdettu, että Tsekkoslovakian haaskalle tulivat näykkimään myös Puola ja Unkari. Jälkimmäinen sai Slovakian unkarilaisenemmistöiset alueet. Tämäkin on yleensä asianharrastajien tiedossa. Sen sijaan Puola on aina pyritty näkemään pelkkänä uhrina. Tähän ei sovellu se, että maa käytti Tsekkoslovakian heikkoutta hyväkseen kaapaten itselleen Zaolzien alueen. Alue oli Itävalta-Unkarin hajoamisen jälkeen jaettu Puolan ja Tsekkoslovakian kesken molempien osapuolten luonnollisesti halutessa kaiken - arvokkaita hiilikaivoksia, nimittäin. Hauskinta asiassa oli se, että enemmistö Puolalle päätyneiden alueiden asukkaista olisi halunnut liittyä Tsekkoslovakiaan ja päinvastoin. Mutta maantieteelle ei voi mitään, pohjoisosa Puolalle ja eteläosa Tsekkoslovakialle. 1.10.1938 Puola miehitti Tsekkoslovakialle kuuluneen noin 800 neliökilometrin ja yli 200 000 asukkaan osan. Toisen maailmansodan jälkeen rajat palautettiin ennalleen ja nykyään alueen eteläosa kuuluu Tsekille, vaikka siellä edelleen onkin huomattava puolalaisvähemmistö.

2. Moresnet 1920, Saksa-Moresnet-Belgia. Wienin kongressin piirrellessä Euroopan rajat uusiksi 1815 Preussin ja Alankomaiden rajalla sijaitsi toinen Euroopan kahdesta sinkkisälpäkaivoksesta. Molemmat osapuolet olivat ymmärrettävistä syistä kiinnostuneita tästä korvaamattomasta resurssista. Vuonna 1816 sovittiin Moresnetin alueen jako kolmeen osaan: Preussin alueeseen, Alankomaiden alueeseen ja puolueettomaan alueeseen, johon kaivos ja läheinen kylä kuuluivat. Puolueettoman Moresnetin - pinta-ala 3,5 neliökilometriä, kolmisentuhatta asukasta - hallinto järjestettiin yhteistyöprojektina. Belgian itsenäistyttyä Alankomaista 1830 se otti Alankomaiden roolin Moresnetin hallinnosta - Alankomaille itselleen kun jäi Moresnetin kanssa rajaa vain yhden pisteen verran.
Alueen asukkailla oli monia etuja, joista vähäisimpiä eivät olleet matalat verot (valuuttana oli jostain syystä Ranskan frangi) ja vapautus asepalveluksesta (koski 1800-luvun loppupuolelta lähtien vain syntyperäisiä). Moresnetin olemassaolon merkitys kuitenkin katosi kaivoksen ehdyttyä 1885. Vuonna 1908 ehdotettiin alueen itsenäistymistä esperantonkielisenä valtiona. Monet asukkaat tarttuivatkin tähän oljenkorteen opiskellen esperantoa. Ajatukselle kävi yhtä kehnosti kuin esperanton menestystarinalle yleensäkin. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Saksa miehitti alueen ja Preussi liitti sen itseensä 1915. Kun sodassa sitten kävi kuten kävi, Versaillesin rauhassa Moresnet myönnettiin Belgialle sata vuotta aiemmin Preussille annettuja osia myöten. Belgia liitti sen virallisesti alueisiinsa 10.1.1920.

1. Steinstücken 1972, Itä-Saksa-Länsi-Saksa. Toisen maailmansodan jälkeen Berliini jaettiin neljän voittajavallan miehitysvyöhykkeisiin, jotka muodostivat Itä- ja Länsi-Berliinin, joista jälkimmäisestä tuli sittemmin DDR:n ympäröimä Länsi-Saksan eksklaavi. Koska miehitysvyöhykkeet oli jaettu vanhan Berliinin kaupunginrajojen mukaan, seurauksena oli muutamia kummallisuuksia. Yksi Länsi-Berliinin alue, Eiskeller, oli vain kapean polun Länsi-Berliiniin yhdistämä. Rajamutkat oikaistiin sopimuksella 1972. Aivan keskellä Berliiniä sijaitsi Lennen kolmio, jonka ohi muuri oikaisi jättäen hylätyn tontin keskelle Länsi-Berliiniä. Länsi-Saksa osti alueen Itä-Saksalta 1988, vain vuosi ennen muurin sortumista. Mutta kaikkein erikoisin tilanne oli se, että Länsi-Berliinin eksklaavilla oli itselläänkin eksklaavi Itä-Saksassa. Steinstückenin pikkuinen alue sijaitsi Berliinin lounaispuolella ja sen yhteyden Länsi-Berliiniin katkaisi pieni kaistale Itä-Saksaa. Asia ei aiheuttanut suurempia ongelmia ennen Berliinin muurin rakentamista 1961, mutta sen jälkeen kylläkin. Järjestelyistä olisi ehkä päästy helposti sopimukseen, mutta ongelman muodosti Steinstückenin ja Länsi-Berliinin välistä kulkeva Itä-Saksalle kuulunut rautatielinja. Lopulta vuonna 1972 sovittiin pienen maakaistaleen siirtymisestä Länsi-Saksan omistukseen. Korvauksena Itä-Saksa sai kuusi asumatonta, pienempää Länsi-Berliinin eksklaavia ja neljä miljoonaa D-markkaa. Steinstückeniin johtava silta sovittiin Länsi-Saksan alueeksi, mutta sen alapuolinen ilmatila ja rautatie Itä-Saksan. Lieneekö maailmanhistorian ainut kolmiulotteinen rajalinja?

Sivallus CCCLXIX

Maailman vinoutumisen huomaa parhaiten siitä, että pragmaatikko on lähes kaikissa asioissa periaatteessa yhdellä kannalla ja käytännössä päinvastaisella.