Uskottavampaa politiikkaa

Ironmistressin blogista löytyi hulvaton musiikkivideolinkki ja jutun kommenteista vielä pari lisää. Näistä tuli mieleeni taannoin löytämäni Tyttökullat-remix USA:n pressanvaaleista alkuperäisin äänin...

Savua ilman tulta

Tupakkalakiin muutoksia pohtinut työryhmä jätti taannoin esityksensä peruspalveluministeri Paula Risikolle. Esitetyt muutokset ovat osa projektia, jonka tavoitteena on tehdä Suomesta tupakaton maa vuoteen 2040 mennessä. Työryhmä esitti mm. tupakoiden siirtämistä kauppojen hyllyiltä tiskin alle ja nuuskan täyskieltoa. Isoimmat otsikot tulivat esityksestä, joka kieltäisi tupakoinnin autossa, jossa on alaikäisiä matkustajia.

Perusteluna ovat tutkimustulokset, joiden mukaan yhdenkin savukkeen polttaminen autossa - tai missä tahansa umpinaisessa tilassa - on läsnäolijoille vaarallisempaa kuin tupakansavu baareissa tai ravintoloissa. Kuten hyvin tiedetään, tupakointi näissä tiloissa on jo kielletty.

Esitetty autotupakointikielto on periaatteessa hyvä ajatus. Vastustan silti esitystä sen nykyisessä muodossa. Jos vaihtoehdoiksi asetetaan nykyinen sallittu autotupakointi ja sen kieltäminen esityksen mukaisesti, kannatan lain pitämistä ennallaan. Lakiesitys on näet omiaan rapauttamaan yleistä lainkuuliaisuutta. Laki olisi vain moraalinen eli autossa tupakoinnista ei olisi mitään rangaistusseuraamusta. Jos poliisi pysäyttää ja kehottaa sammuttamaan savukkeen, koska takapenkillä on lapsikatras, ei sauhuttelijan tarvitse niin tehdä.

Mitä hyötyä on laista, jonka rikkomisesta ei ole mitään seuraamuksia?

Lain tulee olla kunnioittamisen arvoinen. Jos laittomuudesta ei seuraa rangaistusta, kansalaisten yleinen lainkuuliaisuus vähenee.

Oikea lakiesitys olisi määrännyt autossa tupakoinnista rikesakon. Olisi pistänyt miettimään kahdesti, ennen kuin tyrkkää savukkeeseen tulen ja myrkyttää lapsia. Semmoinen satasen tai edes viidenkympin rikesakko olisi tehokas pelote.

Suhtautuminen tupakointiin on kiristynyt uskomattomalla tavalla viime vuosikymmeniä. Muistan vielä lapsuudesta, kun kotiin ilmestyi naapurin piippumies. Häntä varten piti aina kaivaa tuhkakuppi esiin, kun piippu syttyi joka tapauksessa. Koti löyhkäsi pari päivää jälkeenpäin, mutta siihen aikaan olisi ollut hyvien tapojen vastaista kieltää vieraalta tupakointi, vaikka kotona kukaan ei polttanutkaan. Linja-autoissa käry oli uskomaton. Etupenkeissä ei saanut polttaa, mutta ei se mitään auttanut, savu kiersi takapenkeiltä hyvin tehokkaasti.

Tuolloin ei olisi voinut edes kuvitella, kuinka paljon tupakointia tullaan rajoittamaan tähän päivään mennessä. Tupakan myynnille on tullut ikäraja, ensin 16, nyt 18 vuotta. Tupakointi julkisissa kulkuneuvoissa on kielletty. Edes ravintoloissa ei saa polttaa, mikä olisi vielä kymmenenkin vuotta sitten tuntunut uskomattomalta.

Kun laki ravintolatupakoinnista tuli voimaan, sanomalehden katugallupissa kyseltiin, vainotaanko tupakoitsijoita jo liikaa. Harmitti, kun en osunut vastaajien joukkoon. Vastaukseni olisi ollut: "Ei vainota liikaa, koska heitä on vielä jäljellä."

Kaikki tupakkalain rajoitukset eivät silti ole olleet onnistuneita. Tupakan myyntiin liittyvät ikärajat ovat suurelta osin fiaskoja. Testeissä on havaittu, että ainakin muutama vuosi sitten tupakkaa sai helposti ostettua alaikäisenä. Eikä tupakan välittäminen alaikäiselle ole rikos, toisin kuin alkoholin. Aika monet vanhemmat ostavat lastensa tupakat.
Ikärajan asettamisessa kävi kuten niin usein ennenkin; se, mikä on kiellettyä tiettyyn ikään asti, tulee nuorten keskuudessa aikuisuuden merkiksi. Tupakasta tuli statussymboli, rohkeuden merkki. Tupakanpoltto aloitetaan, jotta vaikutettaisiin vanhemmilta - tai sitten kapinoinnin takia. Tärkein syy on tietysti ryhmäpaine: "etpäs uskalla kokeilla tupakkaa" on ollut monelle tupakoitsijalle sen ensimmäisen röökin sytyttämisen motivaatio.
Jos ikärajoja oikeasti valvottaisiin, tupakointi romahtaisi. Olisi mielenkiintoista tavata yksikin tupakoitsija, joka on aloittanut paheensa vasta 18 vuotta täytettyään. Jos siihen mennessä ei ole ruvennut idiootiksi, on järkeä tullut sen verran paljon päähän ettei enää aloitakaan.
Tosin erityisesti nuorilla naisilla on tapana laskea itsensä tupakoimattomaksi, jos "polttaa vain satunnaisesti".

Kerran minulta kysyttiin, eivätkö tupakointikiellot ole jo liian vaativia ja sekavia. Eikö tupakointi ole kielletty jo liian monessa paikassa. Vastasin että näin on. Riittäisi, kun se kiellettäisiin vain yhdessä ainoassa paikassa: Suomessa.

Tupakkakieltojen vastustajat perustelevat usein kantaansa yksilönvapaudella ja sillä, ettei rasvaisia ruokia tai sokerijuomiakaan ole kielletty, alkoholista puhumattakaan. Ero on kuitenkin huomattava: kukaan ei tunge kurkustani väkipakolla alas alkoholia, limpparia tai rasvamakkaraa (viimeisen niistä teen itse), mutta tupakansavun löyhkää joudun haistamaan joka kerran, kun ohi kulkee tupakoitsija - poltti tämä tai ei, sillä löyhkä on ja pysyy pitkään.
Siinä mielessä onkin käsittämätöntä, että nuuskan myynti on kiellettyä ja tupakan sallittua. En silti kannata nuuskan sallimista. Nuuskaaja ei haise, ellei mene liian lähelle. Nuuskasta ei yleensä ole meille nuuskaamattomille muuta kuin esteettistä haittaa, kun mällejä löytyy sieltä täältä. Siisteys muuten onkin yksi hyvä syy kieltää tupakka. Menkää ulos kävelemään ja katsokaa, mitä on lojuvien roskien joukossa. Valtaosa koostuu tupakkatuotteista: tulitikut ovat harmittomia, mutta tupakka-askeja näkyy paljon, tumppeja vielä enemmän. Kivaa, kun pikkulapsi yrittää laittaa suuhunsa maasta löytämänsä tupakantumpin. Onneksi en ole vielä koskaan nähnyt sitä idioottia, joka heittää tumppinsa leikkipuistossa maahan - pakottaisin hänet syömään sen itse.
Väitetään jopa, että marihuana olisi tupakkaa vaarattomampaa ja jos tupakka on sallittua, pitäisi marihuanankin olla. Tässä on huomattava, että jos tupakka keksittäisiin nyt, se kiellettäisiin välittömästi. Tupakan tiedettiin jo 1994 sisältävän 599 haitallista kemikaalia. Jos joku esittäisi tupakan laillistamista nyt, valkotakkiset miehet tulisivat hakemaan.

Vaikka tupakan haitat ovat yleisesti tiedossa, valistus ei yksinkertaisesti tehoa kaikkiin. Luulin nuorena ja naiivina, että tehoaisi. Silmäni avautuivat armeija-aikana. Kökimme tien varressa sormi kylkimiinan laukaisimella taisteluparini vedellessä tupakkaa. Olimme takuulla saaneet molemmat riittävissä määrin tupakanvastaista valistusta. Totesin, että lähden viikonloppuna enoni hautajaisiin. Siinä meni suvun viimeinen tupakoitsija, kuoli keuhkosyöpään. Kaveri puhalsi savut ja totesi hitaasti: "Paskapuhetta, että tupakoinnista mitään vaaraa olisi. Mun vaari on polttanut koko ikänsä ja on jo 80 vuotta."
Silloin tajusin, että ihminen osaa kyllä valehdella itselleen loputtomiin, jos vain haluaa. Tupakoitsijat saattavat jopa meuhkata muista syöpäriskeistä, mutta polttavat silti. Taannoin nousi kohu perunalastujen sisältämästä akryyliamidista. Lupasin tuolloin, että jos kymmenessä megapussillisessa perunalastuja on enemmän syöpäriskiä kuin yhdessä savukkeessa, niin syön hatullisen sitä itseään - enkä tarkoita perunalastuja. Ei tarvinnut syödä.


Tupakoinnista ei ole minkäänlaista hyötyä kenellekään. Joka ainoassa asiassa tupakoitsijat menestyvät huonommin kuin tupakoimattomat. Kymmenen minuutin nettihaulla satunnaisesti vastaan tulleita linkkejä:
Tupakoitsijoilla on huonommat hampaat.
Crohnin tauti on tupakoitsijoilla vaikeampi hoitaa.
Tupakoitsijoiden virtsassa on kymmenkertainen määrä PAH-yhdisteitä.
Tupakoitsijoilla on enemmän selkävaivoja.
Tupakoivien naisten raskaudet ovat paljon riskialttiiimpia.
Tupakoitsijat ovat lihavampia, mikä on terveysriski sinänsä.
Tupakoitsijat menestyvät huonommin opinnoissaan.
Tupakoitsijat tulevat työnantajille kalliimmaksi.
Tupakoitsijoilla on pienemmät ansiotulot.
Tupakoitsijat menestyvät huonommin liikunnassa.

Ja seuraavassa onnistuneet nettihaut asioista, joissa tupakoitsijat menestyvät paremmin kuin tupakoimattomat:
Tyhjää täynnä.
No okei, on tunnustettava, että tupakoitsijat sairastuvat Alzheimerin tautiin harvemmin kuin tupakoimattomat. Tämä johtuu kahdesta syystä:
1) Suuri osa tupakoitsijoista on ehtinyt kuolla, ennen kuin sairastuisi.
2) Suurin osa tupakoitsijoista on niin tyhmiä, että ero ennen ja jälkeen Alzheimeria on vaikea diagnosoida.

On toki typerää toivoa, että tupakoinnin täyskielto tulisi voimaan. Tietysti sellainen olisi järkevä, mutta se edellyttäisi melkoista muutosta yhteiskunnallisissa rakenteissa. Toisaalta ei se kovin vaikea olisi toteuttaa: koulutettaisiin pikaisesti oto-tupakkapoliiseja (ilmoittaudun vapaaehtoiseksi), jotka kirjoittaisivat vaikka 200 euron rikesakon joka kerta, kun näkisivät tupakoitsijan.

Jostakin on kuitenkin aloitettava. Parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta vauhtia on kiristettävä. Seuraavassa muutamia ehdotuksia (ehdotusten 1-4 rikkomisesta on määrättävä em. 200 euron rikesakko / kerta):

1) Tupakointi on kiellettävä parvekkeilla.

2) Jokaisella maanomistajalla on oltava oikeus kieltää tupakointi omistamallaan maa-alalla (koskee myös vuokratontteja).

3) Tupakointi alle 10 metrin etäisyydellä tupakoimattomasta ihmisestä on kiellettävä.

4) Tupakointi työaikana on kiellettävä.

5) Työlainsäädäntöä on muutettava siten, että työhönottotilanteessa haastateltavalta on voitava kysyä tupakoinnista. Jos hän ilmoittaa olevansa tupakoitsija, hän ei saa valittaa mihinkään instanssiin syrjinnästä pätevyyden, sukupuolen tms. perusteella, mikäli työhön valitaan tupakoimaton. Samaten työnantajalle on myönnettävä oikeus erottaa itsensä tupakoimattomaksi ilmoittanut työntekijä välittömästi ilman muita syitä, mikäli tämä paljastuu tupakoitsijaksi.

6) Turvapaikanhakija on karkotettava välittömästi Suomesta, mikäli hän tupakoi. Tämä ratkaiseekin valtaosan turvapaikkaongelmista ainakin näin silmämääräisesti katsoen.

7) On otettava käyttöön järjestelmä, joka palkitsee itsensä terveenä pitävät kansalaiset.

Sivallus XLIII

Mikä on tämä lista?
Sija 3: A-olut
Sija 2: Keskiolut
Sija 1: SDP
Vastaus: Suomen kansan suurimmat kusettajat.

Sivallus XLII

Tässä taannoin muutettiin neekerinsuukon nimi pelkäksi suukoksi. Perusteluna oli, kuinkas muuten, nimen rasistisuus. Mutta n-sanan poistaminen makeisen nimestä oli vielä rasistisempaa; sehän tarkoitti, ettei kukaan halua neekerinsuukkoa, kun taas pelkkä suukko kelpaa kyllä.

Sivallus XLI

Miehen elämän parasta aikaa ovat kaksi ensimmäistä elinvuotta. Jos röyhtäilet, piereskelet tai tartut tissistä kiinni, sinua kehutaan reippaaksi pojaksi. Vaan teepä mitä tahansa näistä ollessasi vanhempi, niin saat osaksesi jyrkkää paheksuntaa.

Joukkue vai yksilö?

Vanha stereotypia: yksilölajien urheilijat ovat introvertteja eli sisäänpäin kääntyneitä, joukkuelajien urheilijat ekstrovertteja eli ulospäin suuntautuneita. Joukkuelajeissa ihmisen on tultava toimeen muiden kanssa eli oltava sosiaalinen, yksilölajeissa taas kyettävä toimimaan omillaan eli pystyttävä eristäytymään.

Stereotypian perustelut ovat järkeviä ja uskottavia. Tarkempaa tutkimusta väittämä ei kestä alkuunkaan. Koko asetelma ekstrovertti – introvertti on vain puolet totuudesta. Sosiaalisuusakselin rinnalle on otettava yhteistoiminnan, sosiaalisen luotettavuuden tai yhteisöllisyyden akseli. Kutsutaan tätä yhteisöllisyys - tribaalisuus -akseliksi.

Tällä akselilla joukkuelajien ja yksilölajien urheilijat sijaitsevat useimmiten eri puolilla.
Joukkuelajien urheilijat ovat tribaaleja eli heimo-orientoituneita. Oman ”heimon” eli joukkueen jäseniä tuetaan, kun taas muut ovat ”vihollisia”, joita on tarkoitus kampittaa kaikin mahdollisin keinoin. Jako omiin ja vieraisiin ei tietenkään ole absoluuttinen: joukkuelajeissa tunnetaan hyvin nuorten ja uusien pelaajien initiaatioriitit, joiden suorittamisen jälkeen uusi jäsen on hyväksytty joukkueeseen. Sitä ennen häntä simputetaan ja kohdellaan alempiarvoisena. Vastaavasti vieraan joukkueen pelaajien kanssa voidaan kyllä pelin ulkopuolella olla joskus kavereita. Erityisen tunnettu ilmiö on NHL:n tappelijoiden keskinäinen suhde. Näitä nyrkkisankareita, jotka eivät välttämättä tiedä mailasta muuta kuin sen, että yleensä sitä pidetään lapa alaspäin, on joka joukkueessa yksi tai kaksi. Matsissa vastajoukkueiden goonit mäiskivät toisiaan nenä verillä ja lähtevät jälkeenpäin yhdessä kaljalle. Toiset pelaajat pitävät tappelijoita ihan omana rotunaan.

Yksilölajien urheilijat puolestaan kilpailevat useimmiten itseään, ei niinkään kilpailijoita vastaan. Jopa kilpailun aikana saatetaan auttaa vastustajaa. Tunnetuin esimerkki lienee Berliinin olympialaisten pituushyppy. ME-mies Jesse Owens oli astunut kaksi ensimmäistä karsintahyppyään yli ja loppukilpailuun pääsy oli viimeisestä hypystä kiinni. Ennen hyppyä Saksan Luz Long tuli neuvomaan askelmerkin kanssa. Owens selvisi ja voitti kultaa kilpailussa, josta tuli legenda. Ilman karsinnan onnistumista kultamitalisti olisi ollut Luz Long. Miehet ystävystyivät ja olivat kirjeenvaihdossa – musta mies ja vaalea arjalainen. Sota katkaisi yhteyden ja Long kaatui Sisiliassa 1943.
Yksilölajeissa kilpailu on armotonta, mutta siinä ei yleensä yritetä tehdä hallaa vastustajalle. Kisan aikana vastustaja yritetään voittaa suoriutumalla itse paremmin, ei saamalla vastustajaa suoriutumaan huonommin. Kisan jälkeen, jopa sen aikana, voidaan vastustajan kanssa olla hyviä kavereita.
Itselläni oli kesällä hauskaa, kun valmennettavalla oli kauden tärkein kisa. Tiesimme hänen olevan tilastoaikojaan paremmassa kunnossa ja päävastustajaksi katsottiin juoksija, jonka tilastoajat ja saavutukset olivat selvästi paremmat, mutta kesän tulokset olivat laskusuunnassa. Suunniteltu taktiikka piti pilkulleen, valmennettava iski muutamaa kierrosta ennen maalia täysin puun takaa, meni menojaan ja voitti etukäteen paremmaksi luullun parinkymmenen sekunnin marginaalilla. Kun sitten ehdin vartiopaikaltani takakaarteesta varusteteltan luo, niin eivätkös nämä kaksi siellä juttele kuin parhaat kaverit ikään. Eivätkä he olleet koskaan aiemmin edes tavanneet toisiaan.

Urheilumuodot voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään yksinkertaisen matriisin avulla. 2 x 2 -matriisissa on tietysti neljä ruutua, mutta neljännen ruudun tyyppiset lajit ovat harvinaisia.
Toisella akselilla on kilpailussa mukana olevien yksikköjen lukumäärä. Vaihtoehdot ovat kaksi tai useampi yksikkö. Esimerkiksi jalkapallo osuu ensimmäiseen ruutuun, koska joukkueita on kaksi, sadan metrin juoksu jälkimmäiseen, koska juoksijoita on useita. Toisella akselilla on joukkueeseen kuuluvien urheilijoiden lukumäärä. Vaihtoehdot ovat yksi tai useampi. Esimerkiksi nyrkkeily osuu ensimmäiseen ruutuun, koska nyrkkeilijä on kehässä yksin, kahdeksikkosoutu taas jälkimmäiseen, koska veneessä on yhdeksän urheilijaa.
Vaihtoehtoja voitaisiin nimittää seuraavasti:
Joukkueottelu (matriisissa (1, 2)): Kaikki joukkuepelit, kuten jääkiekko, lentopallo ja koripallo.
Yksilöottelu (matriisissa (1, 1)): Kamppailulajit, kuten paini, judo ja miekkailu.
Yksilömonikilpailu (matriisissa (2, 1)): Useimmat lajit, joissa suorituksia voidaan verrata jollain mittaustuloksella, kuten yleisurheilu, hiihto ja painonnosto.
Joukkuemonikilpailu (matriisissa (2, 2)): Yleensä edellisen muunnelma, kuten viestinjuoksu, mäkihypyn joukkuekilpailu tai etappipyöräily.

Joukkueottelussa urheilijat ovat yleensä heimo-orientoituneita tyyliin me ja muut. Suhtautuminen kilpakumppaneihin ja muihin omaan "heimoon" kuulumattomiin on usein negatiivista. Oman heimon jäseniä autetaan, tosin nuorempia simputetaan. Seurauksena on joukkuelajeille tyypillisen identiteetin kehittyminen: joukkuelajin urheilijat ovat usein epäluotettavia. Jos koulukiusaaja on urheilija, hän on lähes poikkeuksetta jääkiekkoilija.
Lajeihin hakeutuvat ovat yleensä perusluonteeltaan laumasieluja, halukkaita kuulumaan ryhmään ja kulkemaan sen mukana. Yhteistoimintakyvykkyys on ryhmän sisällä korkea. Siksi joukkuelajit ovat enimmäkseen miesten lajeja eivätkä naisten joukkuelajit yllä läheskään samaan suosioon. Samasta syystä henkisesti miesmäiset naiset hakeutuvat usein joukkuelajeihin. Tunnettu tosiasia on, että lesbojen osuus naisten joukkuelajeissa on moninkertainen normaaliväestöön nähden. Erityisesti naisten jääkiekko on tästä tunnettu. Kuulin kaskun, jonka mukaan naisten jääkiekkomaajoukkuetta yritettiin saada mukaan Seta:n Uskalla-kampanjaan. Homma kaatui kuitenkin heteropelaajien vastustukseen. Molemmat sanoivat jyrkästi ei.

Yksilöottelussa urheilijat ovat kurinalaisia individualisteja, jotka kunnioittavat vastustajiaan, mutta harvemmin ystävystyvät heidän kanssaan. Ystävyys on mahdollista yleensä eritasoisten urheilijoiden kanssa, esim. tenniksessä ATP-listan viides voi olla sadannen kaveri, mutta ei kuudennen. Joukkueurheilun kanssa yhteinen piirre on se, että kilpailu pyritään voittamaan sekä omalla suorituksella että häiritsemällä vastustajan suoritusta. Ero on siinä, että vastustajan suorituksen häiritseminen tapahtuu tiukasti sääntöjen puitteissa. Jääkiekossa sääntöjen vastaisesta väkivaltaisuudesta saa kahden minuutin jäähyn, budolajeissa lentää ulos koko dojolta.
Näihin lajeihin hakeutuvat ovat yleensä poikkeuksellisen kilpailuhenkisiä ja inhoavat häviämistä enemmän kuin varsinaisiin yksilölajeihin hakeutuvat. Tämä on puhdasta tilastomatematiikkaa: jos kilpailussa on kaksi osanottajaa, voiton todennäköisyys on 50 %, jos kymmenen, voiton todennäköisyys on 10 %. Usein yksilöotteluissa on oma ranking-järjestelmä, jossa nokkimisjärjestelmän voi heti todeta, kuten vyöasteet budolajeissa. Oman lajin puolta pidetään, muita lajeja katsotaan usein vähän kieroon.

Yksilömonikilpailussa urheilijat kilpailevat pääasiallisesti omaa itseään vastaan. Tavoitteena on saada mahdollisimman hyvä suoritus ja toivoa sitten, että se riittää tavoitteeksi asetettuun sijoitukseen. Vastustajan häiritseminen ei yleensä kuulu suunnitelmiin. Tämä onkin strategisesti järkevää, sillä jos kilpailija A keskittyy vastustajan B suorituksen häiritsemiseen, menevät C ja D sillä aikaa oikealta ohi.
Yksilölajeihin hakeutuvat ovat yleensä itsetunnoltaan vahvoja, koska heidän on kestettävä häviämistä. He eivät yleensä myöskään ole erityisen kilpailuhenkisiä, ainakaan yksilöotteluiden urheilijoihin verrattuna. He saattavat ystävystyä jopa pahimman kilpakumppaninsa kanssa ja avustaa tätä jopa kesken kilpailun.

Joukkuemonikilpailut ovat yleensä yksilömonikilpailulajien enemmän tai vähemmän keinotekoisia muunnelmia. Siksi niiden urheilijoista ei voi sanoa mitään erityistä, koska he ovat oikeasti muun lajin harrastajia.

Kun urheilulajien harrastajia tarkastelee sosiaalisuus - individuaalisuus ja yhteisöllisyys - tribaalisuus -akseleilla, havaitsee saman nelijaon pätevän. Tässä sosiaalisuudella tarkoitetaan välitöntä sosiaalisuutta omassa ryhmässä, yhteisöllisyydellä luotettavuutta ja sopeutumista ympäröivään yhteiskuntaan. Joukkueottelujen harrastajat ovat sosiaalisia, mutta eivät yhteisöllisiä. Yksilöottelujen harrastajat ovat individualisteja ja tribaaleja. Yksilölajien harrastajat ovat individualisteja, mutta yhteisöllisiä. Loogisesti ajatellen, jos olisi olemassa oikeasti joukkuemonikilpailulajeja, niiden harrastajat olisivat luultavasti sosiaalisia ja yhteisöllisiä.

Tuhannen taalan kysymys kuuluu: minkä lajien harrastajat ovat yhteiskunnan kannalta parhaita kansalaisia? Olisiko niin, että sosiaalisuus ja yhteisöllisyys olisi suotavaa? Jos näin on, pitäisikö urheilun resursseja suunnata joukkovoiman suuntaan? Yhdysvalloissa esimerkiksi yliopistotason yleisurheilu on pääosin joukkuekilpailujen varaan rakennettu. Sama ilmiö oli vallalla vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten eurooppalaisessa ja erityisesti pohjoismaisessa yleisurheilussa maaottelujen hallitessa kilpailukalenteria. Pitäisikö palata entiseen ja tehdä yleisurheilusta - tämä esimerkkilajiksi otettuna - seuraottelujen muodossa joukkuekilpailu?

Sivallus XL

Tosivegaani syö kasviksensa kierrätettynä: ensin elukka syö kasvin, sitten tosivegaani syö elukan.