Sivallus XXX

Ihme on tapahtunut: Matti täyttää tänään 60 vuotta - mutta Teppo ei!

Autius

Viime vuonna kuollut kirjailija Michael Crichton teki kirjallaan Aikamatka ilmeisesti fysikaalisesti kaikkien aikojen realistisimman kuvauksen ajassa liikkumisen mahdollisuuksista. Kirjassa ryhmä arkeologeja siirtyy 1300-luvun Ranskaan. Teoksessa esitelty teknologia vaikutti hämmentävän uskottavalta, mutta suurimman vaikutuksen teki yhdessä kohtauksessa oivallettu psykologinen efekti. Vain muutama hetki keskiajalle siirtymisen jälkeen arkeologit vaistosivat jonkin olevan pielessä. Tällöin heidän jo aiemmin lyhyitä vierailuja keskiajalle tehnyt oppaansa nauroi ja kehotti kuuntelemaan. Tämä hämmensi entisestään arkeologeja, jotka sanoivat etteivät kuule mitään. Opas selitti, että juuri se heitä häiritsikin. He olivat nykyajassa niin tottuneita kuulemaan jatkuvaa taustamelua, että hiljaisuus tuntui kammottavalta, creepy oli sana, jota Crichton alkuperäisversiossa käytti.

Nykyihmiset ovat tottumattomia hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Olisi mielenkiintoista, jos joku sosiologi tekisi tutkimuksen, kuinka moni länsimainen ihminen on edes joskus elämänsä aikana ollut ulkosalla paikassa, johon ei kuulu ulkopuolista meteliä. Tai viettänyt 24 tuntia havaitsematta merkkiäkään muista ihmisistä. Me suomalaiset olemme poikkeusasemassa muihin verrattuna. Veikkaanpa, että suomalaisilla kyseisen tutkimuksen positiivisten tulosten prosenttiosuus olisi moninkertainen verrattuna muiden EU-maiden kansalaisiin. Silti se olisi hämmästyttävän pieni. En edes uskalla arvioida, millainen.

Useimmille suomalaisille rauhan tyyssija merkitsee kesämökkiä. Vaan ajatellaanpa tarkemmin. Luultavasti varsin harva mökkipiha täyttää oikeasti äänettömyyden kriteerin. Etäisyyttä vähänkin isommalle tielle tulee olla monta kilometriä, muutoin taustalta kuuluu tasainen humina. Se jää hädin tuskin havaittavana normaalisti huomioitta, mutta kun korviaan höristää, sen pystyy kuulemaan.
Eikä etäisyys valtatiestä vielä riitä. Harvassa ovat mökit, joilla ei ole muutamaa naapuria kuulomatkan päässä. Tai rantamökit, jotka saavat olla rauhassa moottoriveneiltä ja vesiskoottereilta. Ei hiljaisuuden määritelmäksi riitä se, että "olipas hiljainen hetki", vaan hiljaisuuden tulee olla taukoamatonta, pitkäaikaista ihmisen aiheuttamien äänien puuttumista. Se, kuinka pitkä hiljaisuus lasketaan riittäväksi, on tietysti määrittelykysymys. Ehkä kriteerinä voisi pitää, että ulos mennessä on todennäköistä, että seuraavat viisi minuuttia vallitsee rikkumaton hiljaisuus.
Viisi minuuttia vaikuttaa lyhyeltä ajalta. Sitä se ei ole. Väitän, että alle puolet suomalaisista on elämänsä aikana kokenut viisi minuuttia täydellistä ihmisen aiheuttamien äänien puuttumista. Itse aiheutettuja ääniä ei tietenkään lasketa, paitsi jos ne ovat peittäneet alleen muuten kuultavissa olleet äänet.

Täydellisen hiljaisuuden paikkoja ei ulkoilmassa ole paljon. Suomessa niitä on Salpausselän eteläpuolella hyvin harvassa, jos lainkaan. Jos väritetään kartalta kohdat, joista on asfaltoidulle tielle alle viisi kilometriä, niin aika vähän jää valkoista aluetta. Niilläkin seuduilla tiheä paikallistieverkosto tai asutuksen äänet saattavat yllättää - hiljaisuuden kokeminen on satunnaista, ei odotettavissa oleva tapahtuma.
Maan keskiosissa - Salpausselältä napapiirille - tilanne on jo parempi. Tieverkko ja asutus on harvempi, jolloin mahdollisia hiljaisuuden saarekkeita löytyy enemmän. Silti hiljaisuus on niissäkin poikkeus, ei normi. Metsäautotielle on tuskin mistään matkaa paria kilometriä enempää, lentokoneet hurahtavat yli ja lähellä pörräävät metsurien ja kesämökkiläisten moottorisahat.
Hiljaisuuden vyöhykkeitä on Suomessa kaksi. Lapin tiettömät erämaat ja laivareittien ulkopuoliset merialueet. Niillä molemmilla pystyy kulkija pysähtymään ja kuuntelemaan rikkumatonta hiljaisuutta. Kuten Crichton kirjassaan ilmaisi, kokemus saattaa olla hämmentävä.

Hiljaisuuteen liittyy täydellinen erkaneminen moderneista viestintävälineistä. Kännykän sulkeminen saattaa tuntua vaikealta, niin riippuvaisia meistä on tullut reaaliaikaisesta viestinnästä. Siinä ei enää ole kyse pelkästä hiljaisuudesta, vaan autiudesta, hetkellisestä sulkeutumisesta maailman ulkopuolelle. Nykyihmiselle se on todellinen extreme-kokemus, matka oman itsensä tuntemiseen.

Autius tarkoittaa sitä, ettei millään tavoin edes kykene aistimaan muiden kuin omassa ryhmässä olevien ihmisten läsnäoloa. Vaikka ryhmä olisi hiiskahtamatta ja tähyilisi herpaantumatta joka suuntaan, mitään ihmisen aiheuttamaa ääntä ei kuuluisi eikä taivaalla näkyisi suihkarin vanaa tai horisontissa purjevenettä. Autius on sitä, että H-hetkestä (eli hetkestä, jolloin viimeinen ryhmän ulkopuolisesta ihmistoiminnosta tehty havainto on ohi) alkaen ei voi tietää, ovatko kaikki muut ihmiset koko maailmassa menehtyneet. Kun tällainen tila on saavutettu, ajanotto napsahtaa käyntiin. Ajanotto katkeaa, kun seuraava havainto muista ihmisistä tehdään. Kuinka moni on edes kerran elämässään saavuttanut vähintään tuloksen 24 tuntia?

Jo kaveriporukassa tehty autiusretki on melkoinen irtiotto. Todella rankaksi meno muuttuu, kun sen tekee yksin. Kuinka moni on viettänyt yksin kokonaisen vuorokauden näkemättä mitään merkkiä muusta ihmiselämästä? Kuinka moni tietää tai edes uskoo olleensa paikassa, josta matkaa lähimpään toiseen ihmiseen on vähintään kilometri? Ja tärkein kysymys: kuinka moni pystyy henkisesti siihen vapaaehtoisesti? Lähtemään yksinäisyyteen, sulkemaan kännykkänsä ja eristäytymään täydellisesti edes vuorokaudeksi, ilman korvalappustereoita? Tulokset voivat olla mielenkiintoisia. Kiireisen nykyihmisen kannattaisi edes joskus tehdä se, viettää aikaa oman itsensä kanssa. Siitä oppii, mutta mitä siitä oppii, on erittäin yksilöllistä. Ainakin jotakin itsestään, luultavasti vielä muutakin.

Sivallus XXIX

Päivän Erkko-Sanomissa oli mokutus Islamilaista oikeutta Helsingissä, jossa ihasteltiin kovasti moskeijoissa tapahtuvaa perhesovittelutyötä. En viitsi asiaa käsitellä tarkemmin, mutta eräs yksityiskohta pisti silmään. Imaami Khodr Chehab luetteli ongelmia, joiden takia kiistojen sovittelua tarvitaan: "Mies ei kohtele naista hyvin, nainen ei tottele miestä, lasten kasvatuksesta on erimielisyyksiä."

Lihavointi lisätty jälkeenpäin.

Siis ongelma on, että nainen ei tottele miestä. Odotan feministien vastalauseryöppyä ja Chehabin julkista teilausta. (En pidätä hengitystä.)

Ajatusleikki: kuvitelkaapa, että Jukka Paarma linjaisi kirkon perhesovittelutyön yhdeksi ongelmaksi, että nainen ei tottele miestä.

Sivallus XXVIII

Katselin uinnin MM-kisoja ja jouduin pettymään. Ohjelmassa luvattiin naisten rintauintia, mutta nehän etenivätkin käsien ja jalkojen avulla.

Piiloarvot

Jokainen ideologia, jokainen yritys, jokainen virasto laatii omat julkiset arvonsa. Niitä julistetaan iskulauseissa, visioissa ja missioissa. Jokaisella on olemassa myös piiloarvot eli arvot, joita ei julkisteta ja harvoin edes tiedostetaan. Ne ovat arvoja, joiden mukaan toiminta todella tapahtuu ja jotka ovat toiminnan seurauksia. Kyseiset piiloarvot ovat lähes poikkeuksetta täysin vastakkaisia julkisille arvoille.

Sosialismi korostaa yhteisöä ja on ideologialtaan - siis julkisilta arvoiltaan - yksilökielteinen. Kapitalismin ytimenä taas on yrittäjyys ja yksilökeskeisyys.
Katsotaan 20 vuotta taaksepäin ja verrataan Itä-Eurooppaa Länsi-Eurooppaan. Sosialistinen ja kapitalistinen järjestelmä. Mitkä olivat todelliset arvot, oikea tilanne kulissien takana? Itä-Euroopan sosialistimaissa ihmisten määritelmä tilanteesta oli minä olen tekevinäni valtiolle työtä ja valtio on maksavinaan minulle palkkaa. Ainoat toimivat talousjärjestelmät olivat harmaa talous ja musta pörssi. Valtiolta varastettiin minkä ehdittiin ja jokainen ajatteli vain omaa parastaan. Ihmisistä tuettiin vain niitä, joiden kanssa oli yhteinen blat. Lännessä taas julkinen talous toimi ja valtaosa ihmisistä uskoi yhteiskuntaan.
Kapitalismin julkinen arvo on yksilöllisyys ja se tuottaa toimivan yhteisöllisyyden. Sosialismin julkinen arvo on yhteisöllisyys ja se epäonnistuu ihmisten keskinäisen luottamuksen luomisessa jakaen kansan omiin lokeroihinsa ajamaan vain kukin omaa etuaan.

Nykymaailmassa vastaava ilmiö on havaittavissa, kun vertaa Kiinaa ja USA:ta. Kiinassa on vallassa kommunistipuolue eli yhteisöllisyyden ideologia, josta on vieläpä tehty kiinalainen, konfutselaisuuden värittämä variaatio. Konfutse puolestaan korosti, että ihmisellä on arvoa vain yhteiskunnan palvelijana. Miten todellisuudessa on, voi jokainen arvata tai lukea pari nyky-Kiinaa käsittelevää kirjaa. Yhdysvalloissa puolestaan jo maan perustuslaki antaa sellaisen korostuksen yksilöllisyydelle, ettei vastaavaa ole missään muualla. Ja mikä onkaan lopputulos? Yltiöpäinen amerikkalainen isänmaallisuus, jossa Yhdysvaltain etu loppujen lopuksi ajaa yksilön edun edelle lähes jokaisen amerikkalaisen ajatuksissa.

Afrikkalaisissa yhteiskunnissa ihaillaan usein kyläyhteisön sosiaalista pääomaa, siinä missä länsimaissa kammoksutaan ihmisten jättämistä yksin. Todellisuus on ihan muuta. Heimovihamielisyys ja -sodat, samoin kuin rasismi naapuriheimoja ja -sukuja kohtaan on aivan toisella tasolla Afrikassa kuin Euroopassa. Julkisten arvojen ja piiloarvojen ristiriita jälleen kerran.

Yhteiskuntien sisällä voi vastaavan vertailukohdan löytää rikollisjärjestöjen toiminnoista. Niissä vaaditaan jäseniltä ehdotonta uskollisuutta - omerta lienee useimmille tuttu sana. Kaikenlainen yhteydenpito muihin rikollisjärjestöihin, poliiseista puhumattakaan, on kiellettyä. Petturuudesta rangaistaan usein kuolemalla. Poliisilla ei ole mitään vastaavaa. Mutta kumpi onkaan yleisempää, poliisille vasikoiva rikollinen vai rikollisille tietoja vasikoiva poliisi? Jälleen kerran julkiset arvot osoittautuvat niille vastakkaisia piiloarvoja heikommiksi.

Minulla oli jokin aika sitten tilaisuus seurata sivusta tapahtumia, jotka saivat miettimään julkisten ja todellisten arvojen ristiriitaa. Satuin näkemään seurueen, joka oli kokoontunut yhteen juhlistaakseen ylioppilaaksi pääsemistä. Kyseinen tapahtuma oli vain sattunut 50 vuotta aikaisemmin. Toistakymmentä seniorikansalaista muodosti välittömästi toisilleen tutun luokkayhteisön, joka muisteli vanhoja tapahtumia ja piti keskenään hauskaa.
On kutakuinkin mahdotonta uskoa, että tänä keväänä ylioppilaaksi päässeet juhlistaisivat asiaa samalla tavalla 50 vuoden kuluttua. Luokkia ei enää ole, opetusryhmät vaihtuvat tunnista toiseen. Kuulemma useimmilla on muutaman kaverin läheinen porukka ja kymmeniä puolituttuja. Ei ole enää 30 oppilaan luokkaa, jonka ulkopuoliset olisivat sitten ihan eri tuttavuustasolla ehkä paria poikkeusta lukuun ottamatta.
Tästä huolimatta jokaisen nykykoulun opetussuunnitelmassa on keskeisenä asiana yhteisöllisyys. Jos joku olisi tällaista ehdottanut opetussuunnitelmaan 50 vuotta sitten, hulluna olisi pidetty. Silloin koulun tavoitteena oli opettaa ihmisiä ja kasvattaa heistä kunnon yksilöitä. Yhteisöllisyys syntyi itsestään. Nykyään tilanne on päinvastainen; yritetään muka luoda yhteisöä, kun samalla on hajotettu turvalliset perusryhmät. Lopputuloksena useista opiskelijoista tulee itsekkäitä yksilöitä ja yhteisöllisyys häviää yksilöllisyydelle kuusi - nolla.

Viime päivinä Takkirauta-blogissa riehunutta anarkiakeskustelua tarkkaan seuranneena ja lääkityksensä unohtaneiden kommenteille nauraneena ei voi olla huomauttamatta anarkistien täyttävän julkinen arvo - piiloarvo -teorian täydellisesti. Anarkistit huutavat vapautta, mutta entä jos he pääsisivät valtaan? Tällöin tavallisen kansalaisen maailma olisi pelkkä patteri tabuja ja kieltoja. Anarkisteille vapaus on sitä, että toiset saavat toimia täsmälleen sillä tavalla kuin anarkistit haluavat. Olisi muuten aika hauskaa, jos joku tekisi joskus julman ihmiskokeen. Anarkistille turpiin niin että lätty lätisee ja katsotaan, kuinka monta sekuntia menee että anarkisti huutaa poliisia hätiin ja vaatii rangaistusta. Anarkistinen toiminta kun sallitaan vain niille, jotka ovat anarkistilarppaajien kanssa samaa mieltä, ei suinkaan niille jotka ovat eri mieltä. Mutta heidän mielipiteensähän tunnetusti ovat vääriä ja täytyyhän anarkismillakin olla rajansa.

Uskontojen ideologiat eivät muodosta poikkeusta. Kristinusko julistaa lähimmäisenrakkautta, jonka erinomaisena esimerkkinä on uskonnon symboliksi valittu julma kidutusväline, risti. Inhimillisempää olisi, jos Jeesus olisi hirtetty ja kristityt käyttäisivät tunnuksenaan hirsipuuta. Giljotiini olisi vielä komeampi, mutta se odotti 2000 vuotta sitten vielä keksimistään. Tämän lähimmäisenrakkautta julistavan uskonnon levittämiseksi on tehty enemmän julmuuksia kuin minkään muun uskonnon. Islam tosin on viime aikoina kirinyt kovasti, mutta takamatkaa on vielä reilusti. Ristiretket ja Amerikan ryöstelyn nyt vielä ymmärtää, kun kyseessä ovat pakanat. Toinen juttu on sitten esimerkiksi kolmikymmenvuotinen sota. Tosin sodan syythän olivat taas kerran valtapoliittiset, eivät niinkään uskonnolliset. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että ruohonjuuritasolla tehdyt julmuudet olivat protestanttien ja katolilaisten toisilleen uskonnollisista syistä tekemiä.

Onko sitten olemassa yhtäkään ideologiaa, joka julistaa tiettyjä julkisia arvoja ja on toteuttanut niitä myös käytännössä? Ideologiaa, jolla ei ole piiloarvoja vaan joka on sitä mitä julistaakin olevansa? Ideologiaa, jonka arvot ovat rehellisiä sen itsensä suhteen. Kyllä on. Tarkemmin ajatellen, voi olla sittenkin hyvä että jokaisella ideologialla on julkiset arvot ja niiden kanssa ristiriitaiset, todellisuudessa toteutuvat piiloarvot.

Sivallus XXVII

Kun vajaat parikymmentä vuotta sitten hiihtokisoihin ilmestyi takaa-ajokisa, en voinut olla naureskelematta selostajien todetessa "lähdemme seuraamaan naisten takaa-ajoa." Paremmaksi pisti freestyle, jossa kilpaillaan naisten kumparelaskussa ja nykyään jopa naisten parikumparelaskussa. Luulin jo sen olevan kaiken huippu, mutta sitten huomasin Sulkavan souduissa olevan yhtenä luokkana naisten kirkkoveneet.
Tosin onhan jousiammunnassa kilpailtu jo pitkään naisten vaistoluokassa.

Ruusu on ruusu on ruusu on ruusu

Otsikon toteamuksen kirjoitti Gertrude Stein muunnelmana Shakespearen näytelmässä Romeo ja Julia esiintyneestä Julian toteamuksesta "Ruusu minkä nimisenä tahansa tuoksuisi yhtä suloiselta".

Tämä tekopyhyyttä kuvastava toteamus asioiden kutsumisesta toisella nimellä alkoi jumputtaa päässä, kun luin maanantain Erkko-Sanomista tarinaa islamilaisesta lainasta. Olin tietoinen siitä, että Koraani kieltää koronoton ja islamilaisen lain mukaan toimiva pankki ei saa siksi periä asiakkailtaan korkoa. Tämä ei kuulostanut ekonomisesti kovin järkevältä toiminnalta, kun inflaatio on kautta historian ollut vallitseva asiaintila. Siksi minulle oli muodostunut islamilaisesta pankkitoiminnasta kuva, jossa lainoja varmaan myönnetään harvoin ja niissä kyse on pankin hyötymisestä jollain muilla tavoin. Pankki voisi esimerkiksi myöntää korotonta lainaa rakennusurakoitsijalle, jonka rakentamaan lähiöön muuttaisi pankille uusia asiakkaita. Lisäksi olin päätellyt, että lainaa otettaessa käsittelykulut ovat luultavasti korkeammat kuin länsimaisessa pankkitoiminnassa.

Artikkelista paljastui kuitenkin toinen totuus. Islamilainen pankki myöntää lainoja, joista ei tosiaankaan makseta dinaariakaan korkoa. Sen sijaan niistä saatetaan maksaa kiinteää kuukausimaksua. Herää kysymys, mitä käytännön eroa kuukausimaksulla on kiinteäkorkoiseen annuiteettilainaan? Vastaus: Erot ovat ... ööö ... siis ... ööö ... no siinä sallitussa lainassa maksetaan joka kuukausi sama maksu ja siinä kielletyssä lainassa joka kuukausi sama maksu.
Vastaavasti asuntolaina järjestetään usein siten, että pankki ostaa halutun asunnon, josta asukas maksaa sitten vuokraa tietyn ajan, jonka jälkeen asunto on hänen. Tosin tätä ei kutsuta vuokraksi, vaan talletusten tekemiseksi. Kun tilillä on sitten riittävästi rahaa, asukas "ostaa" asunnon pankilta. Tuohan kuulostaa jo melkein samalta kuin asumisoikeusasunto...

Koska koronotto on kiellettyä, sitä ei tehdä. Sen sijaan tehdään sitä täysin vastaava toimenpide, jota kutsutaan toisella nimellä. Tämä on tietysti erinomaisen kätevää ja sovellettavissa kaikkiin muihinkin tilanteisiin. Kuvitellaanpa, että Koraani sattuisi kieltämään kamelin panemisen (muistaakseni ei kiellä, tosin Koraanin suomenkielisen version olen lukenut vain vanhana käännöksenä, tai siis "selityksenä", koska arabiankielinen on tunnetusti se ainoa oikea). Tällöin Abdullah voisi toki nussia kamelia, koska Koraani kielsi vain panemisen. Tämä tietysti sillä edellytyksellä, että joku oppinut imaami toteaisi tulkinnan olevan tämä. Jos ei toteaisi, niin silloin voi mennä asiaa toisin tulkitsevan imaamin puheille.

Kuten lehdessä kerrottiin: ""Haaste on siinä, että islamilaiset lainatyypit pitää räätälöidä lähes tapauskohtaisesti. Joka maalla ja islamilaisella koulukunnalla on omat tapansa tulkita näitä melko uusia rahoitusinstrumentteja", Silvonen selittää."
Tulkintoja tehdään toisin sanoen siten, että oppineet miettivät, mikä on koronottoa ja mikä ei. Käytännössä tilanne on se, että lainanottaja maksaa lainanantajalle enemmän rahaa kuin on saanut. Takaisin maksettavan pääoman lisäksi pankille maksettavaa rahaa pitää vain pystyä kutsumaan jollakin muulla nimellä kuin korko.

Meidän länsimaissa kasvaneiden perusvirhe on nähdä islamilainen maailma jonkinlaisena yhtenäisenä monoliittina, jossa on vain yksi ainoa (tai kaksi, sunnalaisuus ja shiialaisuus) oppi. Todellisuudessa esimerkiksi kristinusko on kaikkine suuntauksineen islamia yhtenäisempi. Eikä islamilla ole mitään katolisen kirkon paavia vastaavaa hahmoa, ei lähimainkaan. Jopa saman suuntauksen sisällä kaksi imaamia voi antaa täysin ristiriitaisen fatwan samasta asiasta.
Samalla tavalla islam itsessään on erittäin joustava uskonto. Fanaattisuudessa ja säännöissä kyseessä on vain halu tulkita uskontoa tietyllä tavalla. Jos haluaa toisen tulkinnan, tekee sen.

Pankkitoiminta on erinomainen esimerkki. Korottomuus on kaikissa talousjärjestelmissä varma tie tuhoon, joten korkoa on pakko ottaa. Koska se on kuitenkin kiellettyä, keksitään sille toinen nimi. Äsken mainitut Koraanin käännökset ovat toinen esimerkki. Kyseessä eivät siis ole käännökset, vaan ainoan oikean arabiankielisen alkuperäisversion selitykset. Tosin viimeaikainen tutkimus on horjuttanut jopa arabiankielisen version monoliittisuutta.

Shiialaisilla on oma versionsa ovelasta tulkinnasta. Koraani kieltää sukupuolisen kanssakäymisen muutoin kuin avioliitossa, myös oman käden oikeuden. Niinpä paineen kasvaessa turhan suureksi voi solmia väliaikaisen avioliiton. Tällöin avioliitto sovitaan kestäväksi tietyn ajan, jonka jälkeen se on mitätön. Kun aika on tullut täyteen - tai mies saanut pallinsa tyhjennettyä etuajassa ja ilmoittaa eroavansa - avioliitolla ei ole enää mitään juridisia seurauksia, paitsi että naisen tulee odottaa tietty aika, kunnes saa solmia uuden väliaikaisen avioliiton.

Ainoa asia, mistä muslimit tuntuvat pitävän tiukasti kiinni, on sianlihan syöntikielto. Paitsi jos vaihtoehtona on huonompaa ruokaa. Ulkomaalaisia Suomeen sopeuttanut kaverini kertoi hyviä juttuja entisestä työpaikastaan. Muslimeita varten oli aina varattu vaihtoehtoinen ruoka silloin, kun oli sianlihaa. Tällöin tapahtui jompikumpi kahdesta asiasta. Jos ruokana oli sianlihakastiketta ja vaihtoehtona vaikka naudanlihapihviä, muslimit söivät nautaa. Kun ruokana oli herkullisen näköistä kinkkumureketta ja vaihtoehtona kanaviillokkia, tapahtui jako kahteen. Bosnialaiset totesivat, että ei se halal niin tarkkaa ollutkaan ja popsivat kinkkua. Somalit olivat tiukempia ja ottivat kanaa, tosin ilmeet olivat nyrpeät. Sitten illemmalla yhdellä somaleista petti aina hermo kinkkua miettiessä ja hän hiipi salaa lähikauppaan, mistä osti paketin HK:n sinistä ja söi raakana ilman sinappia.

Tarinan opetus?

Islam on uskontona tulkittavissa aivan halutulla tavalla ja silloinkin, kun kielto on yksiselitteinen, voi siitä tinkiä. Tulkintatavan joustavuudessa ei ole eroa kristinuskoon, jossa Raamatusta löytyy useimmiten haluttua näkemystä tukeva kohta ja tarvittaessa voidaan yksikäsitteinenkin lausuma (mitenkäs se Pate nyt sanoikaan naisen vaikenemisesta seurakunnassa) pragmaattisuuden nimissä sivuuttaa.
Kokonaan toinen kysymys on se, kuinka tämä on hyödynnettävissä. Loogisesti nämä tapaukset osoittavat sen, että islamin lakiin ei voi vedota perusteena. Kielletyt asiat voidaan tehdä sallituiksi kutsumalla niitä toisella nimellä. Käytännössä tällä ei tietenkään ole merkitystä, koska tiedon ja uskon ollessa ristiriidassa usko voittaa aina.