Kaksi poliitikkoa

Helsinki, suuren virastotalon aula, näinä päivinä...

Tyylikkästi pukeutunut mies käveli kiireisin askelein aulan halki kohti ulko-ovea. Hetkeä aiemmin toinen, aivan yhtä tyylikäs mies oli astunut ulko-ovesta sisään ja asteli täsmälleen vastakkaiseen suuntaan. He havaitsivat toisensa samanaikaisesti ja ilahtuivat suuresti.
- No terve, mitäs mies!
- Tervepä terve, pitkästä aikaa näin livenä! Eipä olla muuta kuin somessa seurailtu.
- Jep, taitaa siellä hallituksessa kiireitä pidellä tämmöisinä aikoina.
- Juu, onhan noita. Ensi viikolle ei enää voi tulla uutta kriisiä, koska kalenterini on jo täynnä.
- No hitto, siitäkö tämä on ollut kiinni. Olisit hommannut enemmän menoja aiemmin, niin olisi säästytty koronalta ja Ukrainalta.
- Kas kun en keksinyt. Vaan ole sinä tyytyväinen, että älysit hypätä politiikasta ajoissa pois. On siellä yksityiselläkin puolella tiukkaa, mutta ehkä vastuuta sentään vähemmän.
- Totta tuokin. Vaan nyt pitää kiirehtiä, palaveri kaupungin kaavoitusinsinöörin kanssa pukkaa päälle ja sinulla on varmaan vielä kiireisempää.
- Jep. Mutta terkkuja perheelle, kunhan tämä tästä hellittää niin käydään joskus lounaalla.
- Näin teemme, samoin sinulle!


Noin kaksikymmentä vuotta aiemmin...

Julius Mattsson seurasi katseellaan avauslyöntinsä kaarta. Golfpallo lensi lähelle viheriötä, pomppasi ja vieri niukasti viheriön puolelle. Loistava avauslyönti par 3 -reiältä kun huomioi että pelaaja oli vielä aloittelija. Juliuksen kasvot levisivät hymyyn. Hän oli aloittanut golfinpeluun edellisvuonna ollessaan vaihto-oppilaana jenkeissä. Jenkkivuosi oli ollut loistoveto. Kielitaito oli kohentunut huomattavasti ja vaikutti siltä, että kauppakorkean portit avautuisivat vuoden kuluttua. Oikeastaan tälläkin hetkellä hänen olisi pitänyt olla opiskelemassa tulevaa abivuotta varten, mutta golfkentän houkutus oli jälleen kasvanut ylivoimaiseksi. Jalkapallon hän oli lopettanut, kun jenkeissä ei päässyt treenaamaan. Pappa oli tietysti ollut pettynyt jalkapallon loppumisesta, iso seurapamppu kun oli mutta oli myös tajunnut sen, että niukin naukin B-junnuissa vaihtopenkille mahtunut poika ei ikinä edustusjoukkueeseen pääsisi. Kesätöihinkään ei tarvinnut mennä, kun Julius oli papalle selittänyt että jaksaisi paremmin kerrata ylioppilaskokeita varten kesällä. Toistaiseksi luvut olivat jääneet olemattomiin, mutta ehkä sitten loppukesästä ryhdistäytyisi...

Poika käveli toimistooni, tervehti ja jäi pöydän eteen seisomaan. Nousin ylös ja ojensin käteni. Pojan kädenpuristus oli jämäkkä, se oli hyvä merkki. Jos tuntuu kuin ottaisi kiinni kauravellistä muovipussissa, voi olla melko varma että tästä kaverista ei töissä ole palkkaansa vastaavaa hyötyä.
- Minä olen Jaska Brown ja olen nyt tämän kesän ajan sinun esimiehesi.
- Antti Laamanen. Kiva tavata.
- Nimesi tiesinkin. Sinä olit viime kesänäkin tässä firmassa töissä, mutta eri osastolla. Vieläkö olet urheillut?
- Täytyy myöntää että viime kesän jälkeen lopetin. Huomasin silloin lukion ykkösluokalla, että parempi keskittyä kouluun. Kilpailin vielä seuraavan kesän, mutta viime talvena en enää käynyt treeneissä. Ei minusta mitään huippuhyppääjää kuitenkaan olisi tullut, kokokaan ei olisi riittänyt ja nyt liikun vain omaksi iloksi.
-No hyvä että pidät kunnostasi huolta. Mutta lähdetäänpä katsomaan millaisia työtehtäviä sinulle on luvassa.
Sen kesän ajan Antti-poika teki kunnolla töitä. Vähän oli nuoruuden kukonpoikaa, mutta kohtelias ja yritteliäs kaveri oli. Omaksui hommat nopeasti ja oma-aloitteisuus oli kiitettävällä tasolla. Olen aika monta nuorta miestä nähnyt ja Antti oli jos nyt ei parhaita, niin sieltä paremmasta päästä kuitenkin. Olisi palkattu seuraaviksikin kesiksi, mutta armeija kutsui ja sen jälkeen hän muutti pysyvästi opiskelupaikkakunnalleen.


Vajaat kymmenen vuotta edellistä myöhemmin...

Eduskuntavaalit oli jälleen pidetty ja valta oli näennäisesti vaihtunut. Käytännössä mentiin kuitenkin taas kerran piiri pieni pyörii -systeemillä eli kolmesta perinteisestä isossa puolueesta kaksi oli ollut hallituksessa, yksi oppositiossa ja nyt oppositiossa ollut nousi hallitukseen, josta toinen isoista pullahti vuorollaan oppositioon. RKP taas istui normaaliin tapaan kaikissa hallituksissa kuin paska Jånttilan tuvan seinässä.

Vaalit olivat olleet jännittävät ainoastaan yksilöiden näkökulmasta. Kun tulokset lopulta varmistuivat, huomasin että tuttu nimi oli kuin olikin mennyt läpi. Istahdin saman tien tietokoneen ääreen ja naputtelin viestin vastaanottajalle antti.laamanen@sitäsuntätä.com:
"Onneksi olkoon! … Toivotan sinulle onnea ja menestystä uudessa tehtävässäsi. … muistutan, että pidä erityistä huolta … Entinen pomosi, Jaska Brown."
Sain seuraavana päivänä kohteliaan vastauksen:
”Kiitos onnitteluista ja yhteydenotosta. … aivan ensimmäinen edellytys sille, että ... kansamme menestyy! … Hyvää kevään jatkoa.”
En kuitenkaan liittynyt tukijoukkoihin, koska oli muitakin kiireitä ja puoluekin oli väärä.

Uusien kansanedustajien listalla oli Antti Laamasen ohella samasta puolueesta, joskin eri vaalipiiristä, myös Julius Mattssonin nimi. Koska eri vaalipiirien edustajina nuoret miehet eivät olleet toistensa kilpailijoita, oli hyvin odotettavissa että samanikäiset vaikkakin eri taustoista tulleet tuoreet kansanedustajat ystävystyisivät. Tuossa vaiheessa politiikassa olisi vielä tilaa molemmille. Ehkä molemmat kuitenkin tajusivat, että olisi hyvin mahdollista päätyä vuosien kuluttua toistensa kilpailijoiksi, sillä molemmilla pyrky ylöspäin oli kova. Kansanedustaja- ja valiokuntapaikkoja, jopa ministerinpaikkoja riittäisi, mutta puolueen puheenjohtajana saati sitten pääministerinä voisi olla vain yksi henkilö kerrallaan.

Venäjän suurlähetystössä kokenut virkamies Jevgeni Vasilevits Petrov venytteli tuolissaan. Sitten hän räväytti leveimmän hymynsä pöydän toisella puolella istuvalle nuorelle miehelle, josta oli juuri tullut hänen avustajansa ja luultavasti parin vuoden kuluttua hänen seuraajansa. Hän piti Mihail Ivanovits Maltsevista vilpittömästi. Näistä hommista nuori mies ei vielä tiennyt yhtään mitään, mutta Petrov tiesi olevansa erinomainen opettaja ja hän oli varma, että nuorukainen olisi oppivainen. Petrov porasi katseensa nuoren miehen silmiin.
- Mihail Ivanovits. Te olette tästä lähtien poliittisen kehitystarkkailuosaston työntekijä. Sana ”tarkkailu” tarkoittaa todellisuudessa sitä, että me teemme myös toimenpiteitä. Itse asiassa toimintaamme voisi kutsua hybridivaikuttamiseksi. Tiedättekö mitä se tarkoittaa?
- En, Jevgeni Vasilevits.
- Eipä monikaan ole siitä kuullut. Ehkä myöhemmin siitä tulee jopa muotisana. Lyhyesti sanoen me pyrimme vaikuttamaan siihen, että kohdemaamme – tässä tapauksessa Suomen, joka on yllättävän tärkeä näin pieneksi maaksi – politiikka olisi Venäjän kannalta suotuisaa. Erikoista tässä vaikuttamisessa on se, että sitä tehdään oikeastaan täsmälleen vastakkaisilla perusteilla ja menetelmillä kuin äkkiseltään luulisi. Selitän teille tämän periaatteet kohta. Yksityiskohtiin ehdimme paneutua seuraavien vuosien aikana, mutta periaate on tärkein. Ja se on helpoin oppia eräänlaisella shokkimenetelmällä. Pelaan teidän kanssanne eräänlaista peliä. Esitän kysymyksiä ja pyydän tekemään arvioita. Älkää edes yrittäkö miettiä mikä olisi minun mielestäni oikea vastaus vaan vastatkaa kuten mieleenne pälkähtää. Itse asiassa odotan teiltä virheellisiä vastauksia ja vääriä perusteluja, koska ne ovat äkkiseltään ajatellen oikeita.
- Kuulostaa mielenkiintoiselta.
Jevgeni Vasilevitsin jyrisevä nauru täytti pienen toimiston.
- Sitä, Mihail Ivanovits, sitä se todellakin on. Enemmänkin kuin mielenkiintoista. Mutta aloittakaamme. Niin, älkääkä myöskään yrittäkö arvailla mikä se odottamani virheellinen vastaus on. Antakaa vain tulla se looginen ajatus mikä ensinnä mieleen tulee.
- Ymmärrän.
- No niin. Kuten hyvin tiedätte, täällä pidettiin eduskuntavaalit. Vanhoista kansanedustajista meillä onkin jo aika perusteelliset arviot ja toimintasuunnitelmat. Ne ovat nämä uudet joihin nyt keskitymme. Kertokaapas mitkä asiat meitä Venäjän kannalta kiinnostavat?
- No, ensinnäkin varmaan se millä tavoin kyseinen henkilö suhtautuu Venäjään. Onko hänen perusasenteensa meitä kohtaan epäileväinen vai myöntyväinen, onko hän parhaassa tapauksessa jopa käännytettävissä asiamieheksemme. Sitten luonnollisesti puoluekanta, olettaisin että joissakin puolueissa meihin suhtaudutaan positiivisemmin ja joissakin negatiivisemmin. Toisaalta en usko puoluekannalla olevan merkitystä, sillä meidän tulee olla aktiivinen kaikkiin suuntiin.
- Erinomaista, Mihail Ivanovits. Jälkimmäisessä osuitte täysin oikeaan. Venäjän mielenkiinto kohdistuu kaikkiin puolueisiin. Ja siinä ensimmäisessä annoitte juuri sen väärän vastauksen jota odotinkin. Todellisuudessa ei ole mitään merkitystä sillä, millaiset antipatiat tai myötämielisyydet henkilöllä Venäjää kohtaan on.
- Eikö todellakaan?
- Ei. Koska tosipaikan tullen he kuitenkin ovat Suomen puolella. Siksi suhtaudumme kaikkiin vihollisina. Ehkä joskus, hyvin harvoin, meillä on todellinen asiamies poliitikoissa, mutta nyt ei mennä poikkeustapauksiin. Varsinaiset asiamiehet eivät sitä paitsi kuulu poliittisen kehitystarkkailuosaston alaisuuteen, vaan heistä huolehtivat virkaveljemme tiedätte kyllä millä puolella.
- Eli me valvomme ja vaikutamme poliitikkojen keskuudessa urkkimalla, emme käännyttämällä.
- Oikea termi on ”vuorovaikuttamalla”. Sekä monilla muilla tavoilla. Ikävä kyllä henkilöstö- ja finanssiresurssimme ovat rajalliset. Niinpä joudumme jossain määrin valikoimaan. Osaan poliitikoista vaikutamme aktiivisesti, mutta suurimman osan kohdalla joudumme tyytymään passiiviseen tarkkailuun. Mikä toisaalta onkin useissa tapauksissa se parempi vaihtoehto.
- Ymmärrän. Ja sen takia meidän on tarkkaan pohdittava, ketkä otamme suurennuslasin alle.
Petrov nauroi taas.
- Loistavaa. Esimerkiksi nyt eduskuntavaaleissa kansanedustajiksi nousi nuoria poliitikkoja, joista meidän on valittava kohteemme. Siksi opastan teitä nyt valintaprosessissa. Tässä, Mihail Ivanovits, on kahden samaa puoluetta edustavan tuoreen kansanedustajan kansiot. Tietoja ei ole vielä tässä vaiheessa paljon, mutta niitä on varmaan riittävästi valinnan tekemiseen. Lukaiskaapa nämä läpi nyt ja pohtikaa, kumman valitsisitte aktiiviseksi ja kumman jättäisitte passiivisen tarkkailun varaan. Perustelkaa vastauksenne minulle suullisesti. Saatte varttitunnin aikaa. Minä käyn sillä välin paskalla ja polttelen tupakin.
Petrov ojensi Maltseville kaksi ohutta asiakirjakansiota. Maltsev vilkaisi kansilehtiä. Toisessa luki: JULIUS MATTSSON. Toisessa puolestaan: ANTTI LAAMANEN.

Reilua varttituntia myöhemmin Petrov palasi toimistoonsa. Maltsev odotti mietteliään näköisenä.
- No niin, Mihail Ivanovits. Oletteko päätynyt johtopäätökseen? Kumman valitsette aktiivisen tarkkailumme ja vaikuttamisemme ykköskohteeksi?
- Olen valinnut, Jevgeni Vasilevits. Epäilen vain että kyseessä on ansa, koska valinta kaiken järjen mukaan on helppo.
- Ja valinta on?
- Laamanen.
- Valintanne on ehdottomasti oikein. Sitten sen perustelut.
- Suurelta osin miehet ovat identtiset. Kutakuinkin samanikäiset, samantapainen koulutus, sama puolue, reservin vänrikkejä, molemmat naimisissa, yksi lapsi. Kuitenkin lähes jokaisessa yksityiskohdassa Laamanen on päätä pidempi Mattssonia.
- Perustelkaa.
- Laamasella on näyttöä kunnianhimosta. Hän on keskiluokasta lähtöisin ja tehnyt kovasti töitä koko ikänsä, työskennellyt opintojensa ohessa. Mattsson puolestaan on rikkaasta perheestä eikä ole ilmeisesti ikinä ollut missään muualla kuin isänsä järjestämissä näennäistöissä. Laamanen kävi myös armeijan erikoisjoukoissa, hän oli nuoruudessaan lupaava korkeushyppääjä eli urheilutaustaa löytyy. Eikös Kekkonenkin ollut aikoinaan korkeushyppääjä? Mattsson puolestaan oli kenttätykistössä, pelasi myös jalkapalloa ilman menestystä.
- Aivan. Sitten?
- Laamanen on valtiotieteiden maisteri, Mattsson kauppatieteiden. Laamasen koulutus on räätälöity enemmän julkishallinnon tarpeisiin, kun taas Mattssonin koulutuksella on enemmän kysyntää yksityiselläkin puolella.
- Totta. Vieläkö jotain?
- Kyllä. Se tärkein. Laamanen on nuorempi, mutta valmistui kuitenkin aiemmin ja hyvin arvosanoin. Mattsson selvisi rimaa hipoen. Kansiosta löytyivät myös kopiot heidän lukiosuorituksistaan. Laamasen arvosanat olivat melkein kaikki kiitettäviä, Mattssonin muuten välttäviä mutta vieraista kielistä kiitettäviä. Hän oli viettänyt vuoden vaihto-oppilaana USA:ssa, mikä selittää englannin arvosanan. Lisäksi hän oli opiskellut ranskaa sen pakkoruotsin lisäksi. Laamasen kielten arvosanat olivat kuitenkin samantasoisia kuin Mattssonin, sillä erolla että hän opiskeli ranskan sijaan venäjää, mikä taas lienee meidän kannaltamme kiinnostavaa. Ero on siinä että Laamanen menestyi erinomaisen hyvin myös reaaliaineissa ja äidinkielessä, toisin kuin Mattsson joka selvisi niistä niukasti läpi. Ja suurin ero oli matematiikassa. Laamanen kirjoitti pitkästä matematiikasta eximian eli toiseksi korkeimman arvosanan, kun taas Mattsson ei kirjoittanut matematiikkaa lainkaan ja lyhyen matematiikan todistusarvosana oli kuutonen. Laamanen on kaikkiaan selvästi kyvykkäämpi kuin Mattsson. Jos ilkeästi sanoo, Laamanen on älykäs ja ahkera, Mattsson tyhmä ja laiska.
- Onko mitään asioita, jotka puoltavat Mattssonia ohi Laamasen?
- En tiedä onko ranskan kielen taito venäjän kielen taitoa parempi. Jos pyrkivät aikanaan Brysseliin, siinä Mattssonilla on etu puolellaan. Mutta ei merkittävä. Ainoa selvä Mattssonin etu on siinä, että hän on vauraasta suvusta ja pienestä pitäen liikkunut piireissä, kun taas Laamanen on raivannut tiensä itse. Mattssonilla on siis suhteita, Laamasella ei vielä. En pitänyt tätä kuitenkaan kaiken muun rinnalla ratkaisevana tekijänä.
- Selvä. Eli yhteenvetona: pidätte Laamasta selvästi kyvykkäämpänä kuin Mattssonia. Miksi kyvykkyys on arvionne mukaan ratkaiseva tekijä siinä että Laamanen on ykkösvaihtoehtomme?
Maltsev katseli Petrovia sisäisesti hämmentyneenä, vaikka kasvot pysyivätkin peruslukemilla. Petrov huomasi epäröinnin ja totesi:
- Mihail Ivanovits. Pidätte luultavasti kysymystäni tyhmänä, mutta kohta huomaatte että se ei sitä ole. Vastatkaa nyt vain rehellisesti.
- Hyvä on. On nähdäkseni selvää, että Laamanen kyvykkäämpänä on todennäköisempi ehdokas nousemaan politiikassa korkealle, jopa puolueen puheenjohtajaksi tai vaikkapa pääministeriksi asti. Siksi on tärkeää solmia häneen suhteet ja mahdollisesti jopa vaikuttaa.
Petrov purskahti nauruun ja pyyhki silmäkulmiaan hohotuksensa lomassa.
- Erinomaista, Mihail Ivanovits, erinomaista. Ja sitten totuus. Melko varmaa on, että toinen noista kahdesta pääsee joskus ministeriksi. Hyvin paljon mahdollista joskin epätodennäköistä että puolueen puheenjohtajaksi tai pääministeriksi. Mutta se on Mattsson, ei Laamanen. On erittäin epätodennäköistä että Laamanen istuisi eduskunnassa kahta kautta pidempään.
Maltsevin pokerinaama petti. Leuka loksahti monta senttiä alaspäin.
- Mutta… eikö meidän sitten pitäisi nimenomaisesti keskittyä Mattssoniin eikä Laamaseen? Jos Laamanen jättää politiikan ennen nousuaan suuriin tehtäviin, mehän tipahdamme tyhjän päälle.
Petrov vakavoitui ja kumartui eteenpäin hymyillen pirullisesti.
- Muistatteko mitä sanoin aluksi? Meille on yhdentekevää miten poliitikko suhtautuu Venäjään, koska tosipaikan tullen hän on joka tapauksessa meidän vihollisemme.
Maltsev avasi suunsa vastatakseen, mutta Petrov heilautti kättään vaientaen hänet ja jatkoi:
- Kun se tosipaikka aikanaan tulee, on meidän kannaltamme paljon parempi että vihollista johtaa kyvytön ääliö kuin älykäs toimen mies. Me emme pysty nostamaan ketään huipulle. Se vaatisi tolkuttoman määrän resursseja, olisi kallista ja sitä paitsi vaarallista. Jos jäisimme jonkun poliitikon tukemisesta kiinni, se olisi sen poliitikon uran loppu muualla paitsi muutenkin hyödyttömien idioottien puolueessa vasemmistoliitossa ja sitten me tyhjän päälle putoaisimmekin. Ei, Mihail Ivanovits, ei. On paljon helpompaa, halvempaa ja tehokkaampaa tuhota poliitikon ura. Siksi me otamme suurennuslasimme alle kyvykkäät nuoret poliitikot. Ajamme heidät sivuraiteelle, kaivamme esiin skandaaleja, turhautamme heidät luopumaan politiikasta. Kun nämä saadaan eliminoitua, jäljelle jäävät kyvyttömät, heikkotahtoiset ääliöt kuten Mattsson. He päätyvät kansakunnan kaapin päälle ja meillä on helpompaa.
Nyt myös Maltsev alkoi hymyillä leveästi. Petrov vastasi hymyyn.
- No niin, Mihail Ivanovits. Sanoin teille tämän keskustelun aluksi, että opetan teille ensin tärkeimmät. Kun pidätte periaatteet mielessänne, menestytte työssänne.
- Eli periaatteet ovat: poimi kyvykkäimmät, tarkkaile heitä, tuhoa heidän poliittinen uransa. Anna kyvyttömyyksien nousta huipulle omalla painollaan.
- Loistavaa, Mihail Ivanovits. Ja nyt ryhdymme käymään läpi kaikki uudet kansanedustajat samaan tapaan…


Reilut kolme vuotta myöhemmin...

Venäjän suurlähetystön salaisen poliittisen kehitystarkkailuosaston tuore päällikkö Mihail Maltsev huokaisi helpotuksesta lukiessaan mediatiedotetta. Operaatio oli onnistunut. Maltsevin kasvoilla häivähti tumma varjo. Hänestä oli tullut päällikkö vajaat puoli vuotta aiemmin, kun hänen mentorinsa ja lähes kolmenkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta ystävänsä Jevgeni Petrov oli jäänyt eläkkeelle. Kauan ei Petrov saanut eläkepäivistään Pietarin lähellä olevalla datsallaan nauttia, sillä äkillinen sydäninfarkti oli vienyt hengen pari kuukautta myöhemmin. Maltsev olisi halunnut Petrovin näkevän, kuinka heidän yhdessä juonimansa operaatio tuli päätökseen. Olihan tämä ensimmäinen tapaus, jonka Petrov oli hänelle esitellyt.
Kolmen vuoden ajan he olivat yrittäneet kaivaa Antti Laamasesta skandaalia esiin turhaan. Ei rakastajattaria, rakastajista nyt puhumattakaan. Pöh, eikä sillä olisi nykypäivän rappeutuneessa lännessä merkitystäkään. Ei mitään kuittiepäselvyyksiä tai muutakaan. Kieli keskellä suuta jopa haittamaahanmuuton suhteen. Vaikka miehen todellinen näkemys tiedettiin, lipsahduksia ei tullut ja rasismisyytöksillä ei ollut tarttumapintaa. Ja nostetta politiikassa vaikutti olevan. Toki olisi voinut jäädä odottamaan, että Laamasen pää olisi noussut sen verran muiden yläpuolelle että kateuden viikate puoluetoverien keskuudessa olisi heilahtanut. Mutta sitä riskiä ei sentään uskaltanut ottaa, oli parempi katkaista Laamasen ura luottamatta siihen että toiset kykenisivät sen tekemään. Ainoa murtuma Laamasen puolustusmuurissa oli havaittavissa oleva turhautuminen politiikan raadollisuuteen ja kokouksissa typeryksien sietämiseen. Maltsev naurahti itsekseen. Hybridivaikuttaminen voimisti itseään, sillä typerien jaarittelijoiden lisääntyminen politiikassa vaikutti jo omalta osaltaan siihen, että kyvykkäät eivät enää politiikkaan halunneet. Mutta tämä ei vielä riittänyt Laamaselle politiikan jättämiseen. Lopulta oli pitänyt turvautua virkaveljiin GRU:ssa. Salainen palvelu oli yhteyksiensä kautta järjestänyt siten, että Laamaselle tarjottiin erittäin houkuttelevaa siviilitehtävää paremmalla palkalla. Maltsev ei tiennyt kuka mahtoi olla se suomalainen myyrä, jolla oli valtuudet junailla asia. Eikä halunnutkaan tietää. Pääasia oli, että Antti Laamanen oli juuri ilmoittanut, ettei aio asettua ehdolle seuraavissa vaaleissa.

Pienehkössä kokoustilassa oli vajaat kymmenkunta henkilöä. Kuunnellessani puheenvuoroa vilkaisin ulos ikkunasta ja huomasin kaksi tuttua hahmoa. Antti Laamanen vieressään Julius Mattsson kävelivät ripein askelin kohti sisäänkäyntiä. Kas, lieneekö heilläkin tässä betonikompleksissa oma kokouksensa, tuumailin. Tavallaan sääli, että Antti luopuu politiikasta. Broileri hänkin omalla tavallaan, mutta ei suinkaan yhtä läpikypsä kuin tuo Mattsson. Ehdin vielä ajatella ennen miesten katoamista näköpiiristäni, että hän on malliesimerkki jokaisen yhteiskunnan suurimmasta ongelmasta: päättävissä tehtävissä menestyksekkäästi toimimisen kyvykkyys ei korreloi sen kyvykkyyden kanssa, jota vaaditaan päättäviin tehtäviin pääsemiseen.


Muutama vuosi ennen nykyhetkeä...

Julius Mattsson istahti ministeriaudin takapenkille nauttien pehmeästä istuimesta. Muutaman kuukauden jälkeenkin joka kerta tuntui yhtä mukavalta. Erityisen onnekas hän oli myös siksi, että tämän vakiokuljettajansa kanssa hänellä tuntui synkkaavan hyvin. Miehet olivat huumorintajuisia ja vaikka sinuttelivatkin toisaan, he pelasivat eräänlaista roolipeliä. Kuljettaja käänsi päätään ja kysyi:
- Minne ajetaan, sir?
- Eduskuntaan, James.
Mattsson kaivoi kännykkänsä esille ja alkoi näpytellä. Viimeisestä kokouksesta pitää jakaa tekstarilla hyvä juttu muutamalle alan ihmiselle, hän päätti.

Istuimme mökin verannalla, kun Henkan kännykkä värisi. Hän nappasi sen, näppäili hetken, naurahti ja käänsi viestin meidän luettavaksemme. Totesin:
- Tuolla miehellä ei näytä hymy hyytyvän vaikka taloustilanne onkin mitä on.
- Ei hyydy ei.
- Ehkä hyytyisi jos oikeasti ymmärtäisi missä mennään. Tai ehkä hallituksella on jotain sellaista hihassaan mistä me emme mitään tiedä.
- Et usko tuohon itsekään.


Helsinki, suuren virastotalon aula, näinä päivinä...

Antti Laamanen jäi hetkeksi seisomaan ja katsoi ulko-ovea lähestyvän Mattssonin selkää. Minä voisin yhtä hyvin olla nyt tuossa, jos en olisi valinnut toisin, hän ajatteli. Ja pärjäisin taatusti paremmin kuin hän. Omasta puolestani ei kyllä kaduta. Mutta Suomen puolesta hirvittää.


P.S. Kaikki tämän kertomuksen yhteydet todellisiin, olemassaoleviin poliitikkoihin eivät ole satunnaisia, vaan väistämättömiä. Tarinassa esiintyvät poliitikot eivät perustu yhteen henkilöön, vaan molemmat ovat kollaasi useista henkilöistä. Kursiivilla kirjoitetut osat ovat todella tapahtuneet, joskin aikajärjestystä, yksityiskohtia ja tapahtumapaikkoja on häivytetty.