Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


lauantai 9. helmikuuta 2019

Uusinta: Metsästäjä

Lukijalle: Uusitaanpa vaihteeksi fiktiota:

Janne terästi hetkeksi kuuloaan. Odotettua ääntä ei kuulunut vieläkään. Hän taivutti varovasti vasenta kättään ja painoi digitaalikellonsa valonuppia oikealla. Minuutti ennen H-hetkeä. Edelleen vain ohikulkevien autojen ääni. Janne asetti kätensä uudelleen vierelleen asentoon, jossa se ei haitannut eikä puutunut.

Aikataulu oli tärkeimpiä asioita päätöksessä. Siksi hän oli valinnut tämän hetken ja paikan. Kaikki muut kohdat aikataulussa saattoivat pettää tai joustaa, mutta tämä hetki mitä ilmeisimmin osuisi hyvin tarkasti kohdilleen.

Janne makasi vatsallaan pressun alla ja odotti kärsivällisesti. Häntä ei palellut, yllä oli riittävästi vaatetta ja pressukin lämmitti. Ainoastaan lievä kankeus monen tunnin paikallaan makaamisesta huolestutti. Laukauksen jälkeen toiminnan pitäisi olla räjähtävää, aikaa ei ollut hukattavaksi. Kerrostalon katolla syystuuli puhalsi viileästi. Se oli aamun valjettua yltynyt ja Janne oli joutunut käärimään pressun reunat alleen ettei se lepattaisi. Liike herätti helpommin huomiota.

Aamuyön pimeydessä yksinäinen hahmo kapusi tikkaita ylös reppu ja pitkulainen pussi selässään. Päästyään tikkaiden yläpienalle hän riisui oikean käden hansikkaansa ja hapuili taivutettujen pienojen välistä. Lanka oli yhä siinä. Kukaan ei ollut käynyt katolla viiteen vuorokauteen. Siispä hänelle ei ollut odotettavissa katolle epämiellytäviä yllätysvieraita. Kyllä vartiopaikat olisi katsottu reilusti etukäteen.

Janne siveli varovasti vieressään olevaa Valmet Petraa. Luotettava ase, rynnäkkökivääristä muunnettuna ei ehkä aivan yhtä tarkka kuin parhaat hirvikiväärit. Sillä ei olisi väliä. Matkaa oli 120 metriä, helppo juttu Jannen tasoiselle ampujalle. Metsästysseuran kaverit olivat virnuilleet Jannelle asevalinnasta siksi, että Petralla oli vähäisen rekyylin takia helpompaa ampua tähdättyjä laukauksia nopeassa tahdissa, mikäli hirvi ei kaatuisi ensimmäisellä. Tulinopeudella ei nyt olisi väliä. Janne aikoi ampua vain yhden laukauksen. Enempään ei olisi aikaa. Jos jokin menisi pieleen, toinen laukaus ei luultavasti onnistuisi kuitenkaan. Lisäksi se kasvattaisi kiinnijäämisen riskin moninkertaiseksi, niin hän oli asian laskenut.

Suunnitelma oli muotoutunut vähitellen. Hän oli harkinnut erilaisia paikkoja, mutta hänen nähtyään tämän valinta oli selvä. Lähellä olisi periaatteessa ollut moniakin avoimia paikkoja ja etäisyyden kasvaessa mahdollisuuksien määrä kasvoi aina toiseen potenssiin. Kaikkea ei voinut vastapuoli valvoa. Jo paikan päällä hän oli mitannut matkan summittaisesti askelmitalla ja arvioinut, kuinka paljon korkeudesta ja sivusuunnasta tulisi minimissään ja maksimissaan lisämatkaa. Varmuuden vuoksi Janne otti askelmitan molempiin suuntiin ja sai paria metriä vaille saman tuloksen. Hankkimastaan topografikartasta hän mittasi viivottimella suoran etäisyyden. Kerrottuaan viivottimen antaman lukeman 20 000:lla hän ei voinut olla nauramatta. Lopputulos oli täsmälleen hänen tekemiensä minimi- ja maksimiarvioiden puolivälissä. Eikä niidenkään ero ollut kuin kaksikymmentä metriä.

Janne katsoi kelloa vielä kerran. Viisi minuuttia myöhässä. Samalla hetkellä hän kuuli lähestyvän junan äänen. Vielä pari minuuttia, niin juna olisi pysähtynyt ja Jannen odottama matkustaja noussut vaunusta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan sen jälkeen pitäisi vielä odottaa. Sillä ei ollut merkitystä. Jos hän pysyisi liikkumatta, häntä ei havaittaisi vaikka pressua olikin välttämätöntä raottaa. Hän kääntyi valmiiksi ampuma-asentoon, mutta jätti kiväärin yhä viereensä. Pressun alta katon reunan yli esiin työntyvä piippu saattaisi paljastaa hänet.

Yksityiskohtia. Yksityiskohtia yksi toisensa jälkeen. Jokainen asia piti suunnitella tarkkaan. Pikkujututkin saattoivat mennä pieleen. Janne oli rajannut suunnittelun tarkasti kahteen paikkaan: työhuoneensa kirjoituspöydän lukittuun laatikkoon ja omaan päähänsä. Hän oli kirjoittanut tarkat listat, simuloinut ja miettinyt kaiken mahdollisen. Entäpä jos alkaisi kusettaa? Ei mahdollista. Oli jätettävä juomatta, tultava paikalle janoisena ja juotava vasta aikaisintaan pari tuntia ennen H-hetkeä. Ennen kaupunkiin saapumistaan Janne oli pysäyttänyt auton etukäteen katsomalleen levennykselle ja käynyt tyhjentämässä rakkonsa. Kymmenittäin muitakin pikkuseikkoja. Edellisenä iltana Janne oli painanut päähänsä kaiken, mitä vielä tarvitsisi muistaa – numeroituna, niin palautuisivat mieleen helpommin. Sitten hän oli tyhjentänyt lukitun laatikon ja polttanut sisällön takassa.

Janne oli odottanut muutaman minuutin katsellen pressun reunan alta pienestä tirkistysaukosta, kun väkijoukko alkoi liikehtiä. Tervetuliaispuhe oli ilmeisesti pidetty aseman takana ja se oli nyt ohi. Hän veti varovasti kiväärin viereltään oikeaan asentoon. Patruuna oli jo valmiiksi pesässä, ollut jo pari tuntia. Latausliikettä ei kuulisi kukaan, mutta kaikki turha liikehdintä oli karsittava minimiin. Hän painoi Petran tukin olkaansa vasten ja suuntasi katseensa kiikaritähtäimeen. Sen hän oli tarkentanut valmiiksi oikealle etäisyydelle.

TVH oli ystävällisesti varastoinut talvihiekkansa mitä sopivimpaan paikkaan, Janne ajatteli. Syrjäisempää hiekkakuoppaa olisi vaikeampi löytää. Hän kiipesi valtavan hiekkavuoren päälle ja asettautui mukavasti. Maalitaulun hän oli asettanut tarkalleen oikean matkan päähän. Korkeuseroa oli ehkä pari-kolme metriä tositilannetta vähemmän, mutta simulaatio olisi riittävän hyvä. Ensimmäisen laukausssarjan jälkeen Janne kävi tarkistamassa tilanteen ja hymyili. Ei täydellinen, mutta riittävän hyvä. Ei tarvetta toiselle maalitaulusarjalle, vain pikku säätö ja suoraan testiin. Janne asetti maalitaulun lähelle viisi tyhjää oluttölkkiä. Kiikaritähtäintä hän sääti aavistuksen ylöspäin. Alamäkeen kokenutkin ampuja osui usein yli. Hän oli ennakoinut tätä vähän liikaakin säätäessään tähtäintä arviosta ennen testiä. Sitten hän asettautui paikalleen ja tähtäsi. Tasainen veto ja ensimmäinen oluttölkki kimmahti ilmaan. Samoin kaksi seuraavaa. Janne hymyili ja nousi ylös. Turha testata enempää, jokainen laukaus kuluttaa asetta.

Janne näki heti maalinsa. Hänen ei olisi tarvinnut edes tunnistaa kasvoja. Muiden ihmisten kunnioittava etäisyys ja katseiden suunta olisivat paljastaneet presidentin välittömästi. Hän käänsi piipun suuntaa aavistuksen verran ja suuntasi hiusristikon kohdilleen. 120 metriä matkaa. Luodilta kuluisi sen lentämiseen 0,15 sekuntia. Siihen ampujan reaktioaika päälle, yhteensä noin 0,3 sekuntia. Siinä ajassa ihminen ehtii, jos hän on onnekas, liikauttaa sattumalta päätään niin paljon, että luoti menee ohi. Presidentillä olisi 0,3 sekuntia aikaa väistää siitä hetkestä, kun Janne olisi päättänyt vetää loput etuvedosta pois. Liikaa riskiä, koska olisi vain yksi yritys. Siksi Janne odotti oikeaa hetkeä ja piti otsan ristikossa. Jos ihminen pysähtyy, hän ei yleensä lähde 0,3 sekunnin kuluessa liikkeelle uudelleen. Ja vaikka lähtisikin, vasta liian myöhään.
Presidentti seisahtui vilkuttaakseen yleisölle. Jälkeenpäin Janne ei muistanut tehneensä päätöstä. Saatuaan muutamaa sekuntia aiemmin pään ristikkoon hän oli jo luovuttanut päätösvallan selkäytimelleen. Sillä hetkellä, kun presidentti pysähtyisi, etusormi vetäisi tasaisesti taaksepäin.

Edellisenä päivänä Janne oli käynyt kaupungissa pudottamassa postilaatikkoon muutaman kirjekuoren. Hän oli suunnitellut hämäysoperaation jo aiemmin. Kirjoituskoneella naputellut viestit olivat jäljittämättömiä ja niiden mukaan attentaatista oli vastuussa äärivasemmistolainen ryhmä. Tekotapa oli kuvattu riittävällä tarkkuudella, jotta epäilyksiä ei olisi. Yksi ongelma häntä oli askarruttanut pitkään. Kuoret oli pakko postittaa jo edellisenä päivänä, jotta postileimat paljastaisivat ne ennen murhaa lähetetyiksi. Mutta tällöin olisi ollut mahdollista, että ne olisivat ehtineet perille ennen junan tuloa ja antaneet ennakkovaroituksen. Lopulta hän oli oivaltanut ratkaisun. Janne oli osoittanut kuoret muutamaan Suomen ulkomaiseen suurlähetystöön ja parille tiedotusvälineiden ulkomaankirjeenvaihtajalle. Postin kulku sinne kestäisi riittävän kauan. Sen lisäksi hän oli aamuyöllä lähettänyt samat julkilausumat usealle tiedotusvälineelle, jolloin ne olisivat perillä vasta murhaa seuraavana päivänä. Näihin hän oli liittänyt tiedon ulkomaille menneistä viesteistä osoittaakseen lähettäjän uskottavuuden.

Janne oli jo kierähtänyt katon reunalta kauemmas, kun asemalla olleet ihmiset kuulivat laukauksen äänen vajaat puoli sekuntia myöhemmin. Hän nousi istualleen, survaisi pressun avoimeen reppuun ja nousi kyyryssä ylös heittäen aseen hihnasta olalleen. Sitten Janne juoksi reilut kymmenen metriä talon päädyssä oleville tikkaille.

Päädyssä ei ollut ikkunoita, kuten ei naapuritalonkaan päädyssä. Talojen välissä oleva suuri kuusi peitti näkyvyyden asemalle. Janne hymyili itsekseen tyytyväisenä. Ellei satunnaisia ohikulkijoita olisi, kukaan ei voisi nähdä häntä. Tämä olisi se paikka, josta hän nousisi katolle ja josta hän pakenisi. Ja ennen kaikkea paikka, johon aseen voisi kätkeä. Hirvikivääriä ei noin vain kannella mukana keskellä kaupunkia.

Janne syöksyi tikkaita alas muutamassa sekunnissa. Roskakatos oli talon päädyssä. Hän pysähtyi hetkeksi sen viereen ja käänsi nurmikosta valmiiksi irti leikatun kielekkeen ylös. Kaksi sekuntia myöhemmin kivääri oli maan alla ja Janne polki kielekkeen reunat tasaisiksi.

Katoksen tätä reunaa ei nähnyt talon ikkunoista, Janne oli todennut tyytyväisenä käytyään paikalla ensimmäisen kerran. Tällä kerralla hänellä oli puukko ja lapio mukanaan. Hän leikkasi puukolla noin metrin mittaisen viillon nurmikkoon. Sen molemmin puolin hän teki parikymmensenttisen kohtisuoran viillon. Kuutamonvalossa hän veti viillekkeen ylös ja lapioi hieman multaa mukanaan olevaan muovikassiin. Kun reilun vuorokauden kuluttua ase lentäisi piiloon, ei nurmikko saisi jäädä pullottamaan. Janne laski varovasti viillekkeen alas. Se oli hieman notkollaan, mutta kukapa siihen nyt kiinnittäisi huomiota. Hän tasoitteli reunaa. Hyvällä onnella kukaan ei huomaisi leikkausjälkiä ja hän voisi noutaa aseen muutaman viikon kuluttua. Yksi johtolanka vähemmän. Sitten hän meni talojen väliseen pensaikkoon ja kaivoi pienen montun naapuritalon seinän viereen. Hän laski asepussin varovasti sinne ja peitti sen kevyesti. Seuraavana yönä se olisi siellä valmiina eikä hänen tarvitsisi kulkea putkikassi olallaan kaupungin läpi. Nyt hän oli uskaltanut parkkeerata autonsa viereiseen kortteliin, seuraavana päivänä se ei olisi tullut kysymykseenkään.

Janne sujautti pyörän turvalukon avaimen pesään ja yhdellä sujuvalla liikkeellä hän oli jo satulassa. Ensimmäiset parisataa metriä olivat tärkeät. Niistä piti toisaalta selvityä äkkiä, toisaalta kiireinen pyöräilijä saattaisi herättää huomiota. Janne polki ripeästi, mutta ei riuhtonut. Vastaantulijoita ja liikettä ei hiljaisella omakotitaloalueella ollut. Päästyään asutusalueen läpi vilkkaammin liikennöidyn pääväylän varren pyörätielle Janne huokaisi helpotuksesta.

Aamuyöllä Janne oli jättänyt pyöränsä telineeseen ennen kuin haki aseensa. Hän oli harkinnut saapumista kävellen, mikä olisi ehkä herättänyt vähemmän huomiota kuin aamuöinen pyöräilijä. Silloin hänen olisi pitänyt viedä pyörä edellisenä yönä paikoilleen. Lopulta hän oli päätynyt siihen, että enemmän epäilyksiä olisi aiheuttanut se, jos tuntematon pyörä olisi seissyt telineessä koko päivän. Varkausriskikin oli olemassa, nyt se oli vähäisempi.

Janne ajoi rauhalliseen paikkaan pysäköidylle pakettiautolleen ja nosti pyörän kyytiin kenenkään näkemättä. Vielä hetki kaikessa rauhassa, hän sanoi itselleen. Viisikymmentä kilometriä kotiin. Matkalla voi olla tiesulku, mutta tuskin sentään. Ja vaikka olisikin, hänellä ei ole mitään salattavaa. Ase on varmassa tallessa odottamassa. Tuskin nuo ruutikokeita kaikkien autoilijoiden käsille tekisivät.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Janne palasi murhapaikalle. Se oli vasta toinen kerta. Pari viikkoa murhan jälkeen hän oli käynyt hakemassa aseensa. Viranomaiset eivät olleet sitä löytäneet ja liikenne murhapaikalla oli jo rauhoittunut. Haku oli sujunut ongelmitta. Hänen ei tarvinnut turvautua selitykseen aseen putoamisesta järveen mökkireissulla. Hirvikausi oli alkamassa eivätkä kaverit osaisi ikinä arvata, että Jannen Valmet Petralla oli ammuttu muutakin kuin hirveä.
Hän ei ollut murhasta nauttinut. Presidentti oli varmasti ollut sisimmässään hyvä ihminen, siitä Janne oli varma. Yhtä varma kuin siitä, että hänen politiikkansa oli ajamassa Suomea vääjäämättä tuhoisaan kurimukseen. Maailma oli muuttumassa tavalla jota ei tuolloin vielä tajuttu ja presidentti ei kyennyt siihen reagoimaan. Janne oli puntaroinut päätöstään pitkään. Toisessa vaakakupissa painoi yhteiskunnallinen epävakaus murhan jälkeen. Lopulta asiat olivat sujuneet suunnilleen odotetusti. Suomen kansan toivuttua järkytyksestä poliittinen suuntaus oli muuttunut. Hän ei tietenkään voinut tietää, mutta epäili vahvasti että jos silloinen presidentti olisi saanut jatkaa tehtävässään, Suomen idänsuhteet, ulkomaalaispolitiikka, Euroopan unionin velkakriisin maksattaminen luterilaisilla mailla ... suunnilleen kaikki muukin. Olisiko käynyt huonommin kuin kävi? Olisi, ainakin päätellen siitä, miten Ruotsissa tällä hetkellä meni. Vai olisivatko suomalaiset sittenkään yhtä lailla tumput suorina jääneet katsomaan maansa rappeutumista. Tuskin sittenkään olisivat, ja siinä tapauksessa hänen tekonsa oli ollut turha.
Junan saavuttua asemalle Janne nousi siihen taakseen katsomatta.

13 kommenttia:

Yrjöperskeles kirjoitti...

Erittäin hyvin onnistuneen kirjoituksen yksi tunnusmerkkejä on se, että sitä ei lue tekstinä vaan näkee kirjoituksen mielessään kuvina ja filminpätkinä. Tämä oli sellainen. Niin kuin aikaisemminkin totesin niin mieleen tuli Shakaali mutta sillä erolla että kyseessä ei ollut palkkamurhaaja vaan tavallinen kansalainen joka päätyi mielestään väistämättömään ratkaisuun. Poliittinen poliisi varmaankin lukee tätä juttua kylmä rinki persesilmän ympärillä mutta kehottaisin sitä mieluummin keskittymään siihen kuinka tämänlainen tilanne estettäisiin. Se tietää kyllä ratkaisun mutta ei toimi niin vaan toimii uraansa aloittelevan totalitarismin käsikassarana.

Anonyymi kirjoitti...

Onko tämä teksti tosiaan lähtöisin Jaskan kynästä? Jos on, suosittelen kirjoittamaan lisää ja ottamaan yhteyttä kustantajaan. Aivan helvetin kylmäävää tekstiä. Kerronnaltaan ja yksityiskohdiltaan Remes jää kakkoseksi. Pienenä kauneusvirheenä TVH kuopattiin muistaakseni v. 2000.

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja kirjoitti...

Jannelle esitän Mannerheimristin 1. ja 2. luokan ristiä.

Jaska Brown kirjoitti...

Yrjöperskeles: Kiitoksia. Tekstiä kirjoittaessani näin tapahtumat kuvina.

Ano: Kiitän. Voisi ehkä todeta, että ei ole lähtöisin kynästä, vaan näppäimistöltä... ja mitä TVH:hon tulee, niin ihan tarkoituksella oli. Nykyaikaan nimittäin sijoittuu vain viimeinen kappale "20 vuotta myöhemmin" ja sekin on aikamääreenä tarkoituksellisen epätäsmällinen.

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja: Vaan tämä oli - ehkä onneksi - vain fiktiota.

Anonyymi kirjoitti...

Ei paha. Toiminta järkevää ja johdonmukaista. Ampumamatka tolkullinen ja yhden pamauksen taktiikka oikea. Polkupyörän käyttö oiva oivallus.

Yhden miehen salaliitto ei paljastu, vain yksi ukko voi laverrella. Tästä pisteet.

Yhtä laukausta on vaikea paikallistaa. Salametsästäjiltä ja riistapoliiseilta itse kuultua, kaksi laukausta lisää riskiä paljon ja kolmatta ei saa kuulua. Suunta ja etäisyys kolmannesta aika tarkasti paljastuvia. Koska olen paitsi tarkka ampuja myös tarkka-ampuja, tiedän oikein hyvin, että tuliasemasta ei ammuta kuin yksi laukaus, vain äärimmäisessä pakkotilanteessa toinen. Ei ikinä enempää. Ja tuliasemaa vaihdetaan heti laukauksen jälkeen. Pitää muistaa: 650 ohilaukausta minuutissa ei ole tulivoimaa, yksi osuma minuutissa on tulivoimaa. Ahneus on tositoimissa kuolemaan johtava sairaus.

Simulaatio, jos ei sitä kukaan huomaa on hyvä idea. Siis yleisöä ei saa olla.

Katto on sikäli hyvä tuliasema, että koirankusettajista ei ole riesaa. Toisaalta se on ilmeinen paikka sala-ampujille. Kattoja pidetään silmällä ja taivasta vasten silhuetti paljastaa. Talosta, huoneistosta tuliaseman hankkiminen ja sieltä poistuminen olisi ollut aika riskaabelia. Olisiko sen kuusen juurelta ollut mahdollista ampua, olisi jäänyt tikkailla kiipeily pois ja aikaakin säästynyt.

Petra on riskaabeli valinta, kaikkia Petran omistajia on mahdollista kuulustella, sakolaisen omistajia ei. Wanaha kolmen linjan kivääri olisi paras valinta, niitä on luvallisia - poliisin -, ja omalla tai suojeluskunnan luvalla ihan helevetisti. Ei nuutä luodista kukaan jäljitä. Omalla luvalla hallussa pidetty rintamamuisto kossupullolla ostettuna olisi sikäli hyvä valinta, että sen olisi voinut hylätä turpeen alle noin vain. Vaikka sen olisi koira / metallinpaljastin löytänyt, ilman rekisteröityä sarjanumeroa tai sormenjälkiä ei siitä mitään olisi paljastunut.

Mihin muuten hylsy joutui?

Kaikkiaan amatööriksi hyvin toimittu ja kirjattu.

Kritisoi Pyssymies

Qroquius Kad kirjoitti...

Olen antanut kertoa itselleni, että tulivoima on aseiden määrä kertaa niiden tulinopeus; tulen tehokkuus on sitten aivan toinen asia.

Itseänikin kiinnostaisivat nuo Pyssymiehen mainitsemat yksityiskohdat, joissa pirunkin väitetään piilevän:
Petra on suhteellisen harvinainen ase, jonka omistajat olisi nopeasti haravoitu.
Petra on itselataava kertatulikivääri, eli missä vaiheessa hylsy otettiin talteen.

Niiden lisäksi vielä:
miksei tekijä käyttänyt äänenvaimenninta, joka olisi antanut hänelle rutkasti lisäaikaa pakenemiseen? Tietääkseni se kun ei todellisuudessa vie luodista osumatarkkuutta, toisin kuin populaarikulttuurissa?

Anonyymi kirjoitti...

Ad Q.K. Niinhäs sen esikuntaherrat laskee mut ei meteli tapa. Toisella kotimaisella motto on selvempi: 650 miss per minute aint firepower, one kill per minute is firepower. Tällä motolla me tark'mpujat erotumme nurmiporista ja muista hutiampujista.

Petra tuppaa ryöttääntymään vaimentimen kanssa. näin lyhyellä matkalla suupamaus sekoittaa kaikuessaan todistajien havaintoja. "tappava laukaus tuli aseman suunnalta ...". Vaimennin ei vaimenna laukausta elokuvien plut-ääneksi vaan hieman helevetin kovaa pamausta hiljaisemmaksi pamaukseksi. Näin lyhyellä matkalla ja isolla kaliberilla suunta voisi hyvinkin olla kuultavissa. 223:n kimakka laukaus ja lentoääni on vaimentimella helppo saada sekavaksi. 90 asteen suuntaero äänilähteestä eri kuulijoiden välillä ei ole ihme.

Osumatarkkuutta vaimennin pääsääntöisesti parantaa, ase liikkuu laukaistessa vähemmän ja piippu värähtelee vähemmän.

Pyssymies

Jaska Brown kirjoitti...

Pyssymies: Tuo muuten jäi ajattelematta, että Petra on sen verran harvinainen että kaikki voitaisiin tutkia. Vaan mitenkä on, pystyykö aseen tunnistamaan luodin jäänteistä varmasti Petraksi? Vaimenninta en edes harkinnut, kun ajattelin semmoisen hankkimisen herättävän epäilyksiä. Ja kuten totesit, yhden laukauksen paikallistaminen on viittä vaille mahdotonta. Ainakin riittävän nopea paikallistaminen, toki myöhemmin olisi luultavasti saatu luodin tulokulmaa, ääninauhoja ja jälkiä tutkimalla laukaisupaikka selville.
Tälle tarinalle on olemassa paikka esikuvana. Muutamaa yksityiskohtaa muutin tarinan vuoksi, mutta miljöön katsoin ja varmistin kartoista. Esikuvana käytetyssä paikassa laukaus maanpinnan tasalta olisi ollut mahdoton. Isoin riski oli törmätä ohikulkijaan katolta tullessa, mutta sitä varten Jannella oli kommandopipo päässään siihen asti, kunnes tuli talojen välistä pyörätelineelle. Tämä jäi tarinassa mainitsematta.

Qroquius Kad: Alkuperäisen tarinan kommenteissa totesin (olisi pitänyt editoida tätä uusintaa) unohtaneeni tuon hylsyjutun. Eli hylsy talteen ja hämäykseksi joku ikivanha eri aseella ammuttu hylsy tilalle. Jokainen iskuri kun jättää yksilöllisen jäljen.

Anonyymi kirjoitti...

Jos luoti jää ehjäksi, rihlapalkkien lukumäärä, leveys, korkeus ja piipun reiän koko antavat paljonkin vihjeitä aseesta. Kaasureikä - siis se mistä kaasu vuotaa kaasumännälle - piipussa voi sekin jättää tunnistettavan jäljen. Reikäpää, erikoisesti varmint luoti on sitten eri juttu. Rä/sy-luoti menee kyllä aika päreiksi mutta on siitäkin kai joskus ase tunnistettu.

Hylsyyn jää patruunapesästä naarmut, iskupohjasta kuva myös. Ja se iskurin jälki. Sormenjälkikin voi jäädä ja dna:ta. Kannattaa hakea ampumaradalta tuoreehko jonkun muun aseen hylsy. Pakkaa 308 petran kanssa voi sekoittaa vaikka 30-06:n hylsyllä.

Muistaakseni petra tekee helposti vekin ulosheitossa hylsyyn, se ainakin kavaltaa aseen tyypin.

Märissä hommissa pitää olla tarkkana.

Valisti Pyssymies

Anonyymi kirjoitti...

"Pienenä kauneusvirheenä TVH kuopattiin muistaakseni v. 2000."

Vuosina 1990-2000 toimi Tielaitos, joka oli jakautunut hallintoon ja tuotantoon.
Vuosina 2001-2009 tieverkkoa isännöi Tiehallinto. Vuonna 2010 aloitti Liikennevirasto ja 2019 aloitti Väylävirasto.

Vuosina 1964-1990 valtion teitä hoiti TVL eli Tie- ja vesirakennuslaitos. Vuosina 1925-1964 toimi Tie-ja vesirakennushallitus eli TVH.

Anonyymi kirjoitti...

Petran kuulan kertomaa: piipun läpimitta, iso- ja pikkukaliberi, rihlan nousu -> aseen todennäköinen kaliberi. Petran tapauksessa selviää länsimainen 7,62, siis 3030, 3006, 308, 300 winmag jne.. Rihlan nousu tarkentaa hieman.

Mulla on ihan varmasti hyllyssäni piipun mitat, siis rihlapalkkien ja -urien leveydet ja korkeudet ja rihlan nousut eri kalibereille piipun valmistajittain sisältävä opus. En vaan saa päähäni missä, jonkun kirjan tai lehden liitteenä se on. Kirjoja ja lehtiä aseaiheesta on 2,5 * 4.8 m lundiaa ja pari pinoa työpöydällä. Voi se taulukko olla lainassakin. Tähän hätään en sitä siis löytänyt.

Kuulasta siis selvinnee: valmet, 308. Jonkin muun aseenkin mitat voivat olla samat. Tunnistus kuulasta aseeksi ei siis ole varma. Mutta kahdesta ammutusta luodista pystyy hyvin todennäköisesti sanomaan ovatko samalla aseella ammuttuja. Tätä aseen "sormenjälkeä" voi muuttaa. Hakutermi "kolvaus" tai "ampukolvaus" ja ihan vinkiksi: ei pidä liioitella. Kannattaa muistaa, että kyllä rikoslabran teknikotkin tämän tietävät.

Selvensi Pyssymies

Becker kirjoitti...

Mukaansa tempaava hyvä tarina. Kommentit pirun mielenkiintoisia. Näitä lukisi enemmänkin.

Jaska Brown kirjoitti...

Pyssymies: Kiitoksia, aina oppii uutta asiaa!

Ano: No hitto. Olin ihan varma että TVH lakkasi olemasta vasta tämän vuosituhannen puolella. Vaan ehkä se eli ihmisten puheissa vielä pidempään.

Becker: Kiitos.