Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


lauantai 17. heinäkuuta 2010

Ehdoton EI negatiivisuudelle

Suomesta on tulossa monikulttuurinen maa. Tämän kehityssuunnan kannattajien mukaan se tarkoittaa tilannetta, jossa erirotuiset, eriuskontoiset, eriseksuaaliset ja eritiesvallanmitä ihmiset elävät keskenään sulassa sovussa, aurinko paistaa tuottaen uusiutuvaa energiaa, joet virtaavat hunajaisina ja keijukaiset tanssivat kedoilla.
Todellisuudessa monikulttuurisuus tarkoittaa kuitenkin palavia autoja, lähiöitä jonne ei ole asiaa ilman poliisisaattuetta, uskonnollista suvaitsemattomuutta ja kantaväestön syrjintää. Pelkkä Länsi-Euroopan vilkaiseminen riittää tämän todistamiseen.
Silti monikulttuurisuuden kannattajat ovat voittamassa sen vastustajia. Tällä menolla Suomi muuttuu monikulttuuriseksi parissakymmenessä vuodessa. Vaikka monikulttuurisuus on tuhoisaa ja selvästi vaihtoehtoaan huonompi valinta.

Epäedullinen kehitys johtuu maahanmuuttokriittisten strategisesta virheestä. Kriitikot tarjoavat vaihtoehtoa EI - ei turvapaikkaturismille, ei sosiaalietujen hyväksikäytölle, ei levottomuuksille. Mokuttajat taas tarjoavat vaihtoehtoa KYLLÄ - kyllä monikulttuuriselle rikastamiselle, kyllä sosiaaliturvalle, kyllä kulttuurien rinnakkaiselolle.
Kuvitelkaapa tilanne toisinpäin. Maahanmuuttokriittiset julistaisivat vähäosaisten auttamista kehitysmaissa, vaurauden luomista omalla työllä, kansalaisyhteiskuntaa. Mokuttajat toteaisivat: ei kansallisvaltiolle, ei omalle vastuulle ansaitsemisesta, ei suomalaiselle kulttuurille.
Olisiko mokuttajilla mitään mahdollisuuksia?
Silti ohjelmat ovat käytännössä samoja. Kriitikoiden ohjelmissa vain korostuu negatiivinen asenne, mokuttajien ohjelmissa positiivinen. Taavi Tavalliselle positiivinen asenne on lupaus siitä, että joskus menee paremmin itsestään, negatiivinen siitä, että jos et tee jotain, niin menee huonommin. Siksi ihmiset valitsevat mieluummin positiivisesti suuntautuneen vaihtoehdon. Maahanmuuttokriitikoiden ongelma on negatiivinen asenne. Ei tarvitse kuin lukea mitä tahansa Hommaforumin viestiketjua, niin huomaa että siellä keskitytään negatiiviseen vastustamiseen, ei positiivisten vaihtoehtojen tarjoamiseen.

Lähes aina ihmiskunnan historiassa vastustaminen on hävinnyt kannattamiselle. Kehityksen suuntaa on yleensä turha yrittää kääntää vastustamalla muutosta - luddiitit lienevät ääriesimerkki asiasta. Jos ei pidä vallitsevasta suuntauksesta, on vastustamisen sijaan kyettävä tarjoamaan toimivaa vaihtoehtoa. Vaihtoehdoksi suunnitelmalle A ei kelpaa "ei-A", vaan suunnitelma B.
Nyrkkisääntö on: Se, joka ehtii ensin, voittaa. Ensiksi ehtinyttä vastustava häviää. Vain todellisen vaihtoehdon esittäjä saattaa kyetä voittamaan ensin ehtineen.

Tästä syystä ei tarvinnut olla lainkaan huolissaan ydinvoimaäänestyksessä. Ydinenergian vastustajilla ei ollut tarjota todellista vaihtoehtoa aurinko-, tuuli- tai hölynpölyenergian muodossa, ainoastaan ydinenergian vastustamista.

Urheilun maailmasta löytyy helposti vastaavia esimerkkejä. Jo Sun Tzu sanoi aikoinaan, että voittamattomuus on puolustuksessa, voiton mahdollisuus hyökkäyksessä. Joukkuepeleissä puolustusstrategia tarkoittaa vastustajan pelin vastustamista. Se tuottaa voittoja vain satunnaisesti ja on tuhoon tuomittu mestaruuksia haettaessa. Niin kauan kuin Italia pelasi jalkapalloa catenacciolla, se ei koskaan voittanut mitään. Ei se kyllä hävinnytkään usein.
Puolustusstrategia on järkevää vain, jos vastustaja on ylivertainen eikä sen voittamiseen ole käytännön mahdollisuuksia. Silloinkin sen ongelma on altavastaajana olemiseen tottuminen. Suomen jääkiekkomaajoukkue tottui puolustustaisteluun 70- ja 80-luvuilla, kun MM-kisoja pelattiin vain parhaiden maiden kesken ja lähes kaikki harjoitusmaaottelutkin pelattiin Ruotsia, Neuvostoliittoa ja Tsekkoslovakiaa vastaan. Kun MM-kisat laajenivat ensin 1976 kahdeksan ja sitten 1992 kahdentoista maan karkeloiksi, Suomi oppi heikompien vastustajien ansiosta pelaamaan voittavaa peliä. Materiaali olisi riittänyt mestaruuksiin jo 80-luvun lopulla, mutta henkinen muutos kesti vuoteen 1995 asti.

Sain aikoinaan valmentajana oppitunnin negatiivisen ajattelun heikkouksista positiiviseen verrattuna. Valmennettava oli ollut työn alla jonkin aikaa ja oli tullut aika saavuttaa jo jotakin. Hän oli yrittänyt kahdesti rikkoa ikäluokkansa A-rajaa, mutta epäonnistunut - toisella kerralla suurelta osin myrskysään takia, toisella pelkästään omaa (ja valmentajan) syytään. Istuimme autossa matkalla kohti kolmatta yritystä. Käskin hänen sulkea silmänsä ja tehdä saman mielikuvaharjoituksen kuin ennen aiempiakin kisoja. Eli käydä juoksu läpi metri metriltä, kelata miten se kulkee hyvin ja kuinka hän saavuttaa tavoitteensa. Minulla oli kuitenkin tietyt epäilykset ja siksi käskin tällä kertaa kuvailla ääneen, mitä päässä liikkui. Tarinaa tuli suunnilleen tähän tapaan:
Lähtölaukaus. En törmäile kehenkään startissa. Ensimmäisessä kaarteessa en joudu juoksemaan ulkorataa tai nykimään kuluttavasti. Kukaan ei astu kantapäille. En lähde liian lujaa. Parin ensimmäisen kierroksen jälkeen henkeä ei ahdista eikä lihaksiin satu. Askel ei paina raskaasti. Vauhti ei ole liian kovaa eikä liian hidasta. Puolimatkaa lähestyttäessä ei vieläkään ota henkeen kovasti...
Tässä vaiheessa hän lopetti hätkähtäen, koska ajoin auton linja-autopysäkille kesken metsätaivalta. Totesin että nyt minä ymmärrän miksi edelliset yritykset eivät onnistuneet. Otetaas uusiksi. Sulje silmäsi ja kuuntele.
Lähtölaukaus. Reagoit starttipistooliin oikealla hetkellä ja löydät paikkasi jonossa. Ensimmäisessä kaarteessa pääset sisäradalle ja pääset juoksemaan tasaisesti. Jono muodostuu rauhallisesti, suosikit kärjessä ja sinä heti perässä. Vauhti on sopivaa, annat kärjen aikuisten sarjalaisten mennä menojaan ja juokset suunnitelman mukaista tahtia. Vähitellen juoksu asettuu uomiinsa, askeleesi tuntuu lennokkaalta ja keuhkot imevät happea helposti. Lihaksissa tuntuu hyvältä, tänään on sinun päiväsi. Puolimatka lähestyy, olet sen juoksijan kyydissä joka sinulle kokemattomana on katsottu sopivaksi maalitauluksi...
Kävin läpi juoksun tähän tyyliin aina maaliviivalle asti. Kysyin huomasiko hän eron. Kyllä huomasi. Hän itse kävi juoksun läpi positiivisesti siten, että negatiivista ei tapahtunut! Tällöin negatiiviset ajatukset nousevat pintaan väistämättä eikä suoritus ole optimaalinen. Kun suoritus käydään läpi positiivisia tapahtumia korostaen, mielikuviin jäävät positiiviset ajatukset.
Miten kisassa sitten kävi? No, ikäluokan A-luokan tulos meni sirpaleiksi selvällä marginaalilla ja minä opin, että valmennettavan positiiviseen ajatteluun on kiinnitettävä huomiota. Taipumus negatiiviseen asenteeseen oli vahva. Vaikka tämän tajusinkin, tie positiivisen ajattelun merkityksen valkenemiseen juoksijalle oli pitkä. Itse hän sanoi positiivisen ajattelun voiman ymmärtäneensä vasta paljon myöhemmin, kilpailussa jossa rikkoi aikuisten A-rajan vielä juniori-ikäisenä.

Jos jotakin asiaa haluaa vastustaa, sitä ei pidä vastustaa sanomalla ei vaan tarjoamalla vaihtoehto. Tällä hetkellä Suomen suurin uhka on maamme mätäneminen sisältäpäin haloslaisten, demlalaisten ja mokuttajien toimesta. Tähän ei Hommafoorumin maahanmuuttokriittisyys ole ratkaisu, vaan aidon, kansallismielisen isänmaallisuuden korostaminen. Isänmaallisuus ei tarkoita rasismia tai ulkomaalaisvastaisuutta, vaan positiivista ylpeyttä suomalaisuudesta ja tämän maan aitoa rakentamisen halua. Nuorisomme on isänmaallista ja suurimmalla osalla on arvot kohdallaan. Heille on tarjottava kansallismielisyyden mallia. Oppia voi hakea 30-luvun Suomesta. Systeemi joka kykeni nostamaan vain 20 vuotta aiemmin sisällissodan repimästä kansasta talvisodan yhtenäisyyden hengen, ei voi olla väärässä. Kun katsoo 30-luvun henkistä ilmapiiriä, siinä ei näe venäläis- eikä edes kommunistivihamielisyyttä, vaan kansallisen nousun hurmaa. Siis positiivisuutta. Kommunismin vastustaminen oli sen sivutuote, varsinainen painopiste oli kansallismielisyydessä. Sama yhtenäisyys voidaan rakentaa nuorisomme avulla jo nyt. Aihio on valmiina, tarvitaan vain sopiva annos positiivista nationalismia.

4 kommenttia:

Kari Rydman kirjoitti...

Olipa hyvä kirjoitus! Näin asia on, ja valmentajan kokemusta voi todella käyttää hyväksi ihan muissakin asioissa.
Urheilupsykologia on kaiken kaikkiaankin äärimmäisen mielenkiintoinen asia, ja olen pohtinut sitä paljon sekä yksilö- että joukkuelajien yhteydessä. Curren ansio oli varmaankin, että hän päästi jo hankitun taidon vapaaksi - positiivinen ruotsalainen itseluottamus ja sisu!

Ironmistress kirjoitti...

Vaihtoehto monikulttuurille on monietnisyys.

Yksi suomalaisuus - monta ihonväriä.

Jaska Brown kirjoitti...

KR: Curre ei strategina ollut kummoinen, mutta henkisellä puolella oikea mies oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

IM: Kuten tiedämme, monietnisyys ei kestä kahta sukupolvea kauemmin sulautumisen takia. Mutta sitä vastaan minulla ei ole mitään, tunnen monia maahanmuuttajia jotka ovat sopeutuneet erinomaisesti ja tuoneet lisäarvoa Suomelle. Enemmistö naisia, kun taas maahanmuuttajien enemmistö on miehiä. Hyvin sulautuneita muslimimiehiä en tiedä varmasti yhtään, naisia kylläkin.
Periaatteeni on: jos maahan tulet, otat maan asian omaksesi. Suomalaisuus ei katso syntyperää eikä ihonväriä, vaan halua olla suomalainen.

Juho kirjoitti...

Isänmaallisuus ei tarkoita rasismia tai ulkomaalaisvastaisuutta, vaan positiivista ylpeyttä suomalaisuudesta ja tämän maan aitoa rakentamisen halua. Nuorisomme on isänmaallista ja suurimmalla osalla on arvot kohdallaan.

Mainio kirjoitus! Olen ehdottomasti positiivisen kampanjoinnin kannalla, mutta vaikeaksi asian tekee se, että suomalainen kansallishenki on kiellettyä, koska sehän on rasismia.

Mutta esim. paikalliseen apuun ja sikäläiseen kansallishenkeen vetoaminen ovat hyviä ja sallittuja vaihtoehtoja.