Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Kasvatusta ilman lannoitetta

Vanhan sanonnan mukaan lapsen kasvattaminen on kuin pitäisi pikkulintua kädessä. Jos puristaa liian kovaa, se tukehtuu. Jos ei pidä riittävän tiukasti kiinni, se lentää tiehensä. Ja teki mitä tahansa, niin jossain vaiheessa se ruikkaa paskat kämmenelle.

Tunnetusti ”parhaita” lasten kasvattajia ovat ne, joilla ei ole omia lapsia. Neuvoja ja etenkin paheksuntaa vanhemman vääristä kasvatusmetodeista tulee kukkahattutädeiltä enemmän kuin tarpeeksi. Etenkin kun huomioi, että kukkahattutädeiltä saatavien kasvatusohjeiden sopiva määrä olisi nolla. Eiköhän meillä jokaisella ole suvussa joku vanhapiikatäti, jonka besserwisseriys lasten kasvattamisen suhteen on todella ärsyttävää. Näihin täteihin tepsii joskus se, että heidän hoteisiinsa lähetetään viikoksi muutama kakara. Osa on jopa tälle shokkihoidolle immuuneja ja lopuissakin nautitun lääkkeen vaikutus laimenee vähitellen, joten kuuri on uusittava säännöllisin väliajoin.

Ilman sen kummempaa tilastotietoa aiheesta väitän, että naisvaltaisista ammateista opettajien keskuudessa on suhteettoman paljon naimattomiksi jääneitä naisia. (Hassua kyllä, poikamieheksi jääneitä opettajia on vastaavasti suhteettoman vähän.) Äkkiseltään luulisi, että tällaiset vanhapiikaopettajat ovat varsinaisia kukkahattutätejä. Näin ei kuitenkaan ole, sillä Siperia on opettanut. He työskentelevät päivittäin niiden äidin pikku kullanmurujen, jotka usein ovatkin varsinaisia riiviöitä, kanssa. Hössöttäviä pullamössökasvatusohjeita ei heiltä irtoile pyytämättä, toisin kuin muissa ammateissa toimivilta kollegoiltaan.
Toista ovat sitten sosiaalivirkailijat. Hekin ovat lasten kanssa tekemisissä, mutta heillä ja opettajilla on yksi oleellinen ero. Opettajat ovat vastuussa lapsista ja näkevät heistä sekä parhaat että pahimmat puolet. Sosiaalivirkailijat ovat yleensä lasten kanssa vain vanhempien läsnä ollessa tarkasti rajatuissa tilanteissa. Jos omia lapsia ei ole, käsitys lasten kasvatuksesta on peräisin kasvatustieteen oppikirjoista. Enemmistö niistä taas on kelvottomia kaikkeen mahdolliseen. Ne kun ovat yleensä painettu kiillotetulle paperille, vain vähemmistö kelpaa jollakin tavoin saunan pesän sytykkeeksi.

Eräs tuntemani naisopettaja (kyllä, kuusikymppinen vanhapiika) kertoi vuosien varrella huomanneensa häiriköiden tulevan kaikista mahdollisista sosiaaliryhmistä, mutta tiettyjä ammatteja edustavien vanhempien lasten olevan yliedustettuina. Luonnollisesti häiriköiden joukossa oli suhteettoman paljon lapsia, joiden vanhemmat olivat tavalla tai toisella syrjäytyneitä, mutta näennäisesti ns. hyvistä perheistä lähtöisin olleet häirikkölasten vanhemmat tulivat neljästä ammattiryhmästä:
1) Liike-elämän isot johtajat. Näiden lapsista vain harvat ovat ongelmatapauksia ja poikkeuksetta poikia. Johtuu luultavasti siitä, että isällä ei ollut aikaa pojalle tai poika ei kykene täyttämään isän odotuksia. Öykkäreitä ja koulukiusaajia.
2) Papit. Jako aika tarkkaan kahtia. Toinen puoli kilttiä ja kunnollista, toinen puoli kapinoivaa häiriköintiä. Eivät tee pahaa muille, mutta epäluotettavia ja moraalittomia. Liukkaita ja niljakkaita, erityisen hankalia siksi että ovat yleensä tavallista fiksumpia.
3) Sosiaali- ym. virkailijat. Osa ihan tavallisia keskiarvokoululaisia, mutta osa täysiä vetelyksiä. Ryhti kuin keitetyllä spagetilla, laiskoja ja älyltään keskinkertaisia. Mikään järkipuhe ei tehoa eikä saa ryhdistäytymään.
4) Psykiatrit ja psykologit. Valtaosa lapsista patalaiskoja, saamattomia ja keskimääräistä älykkäämpiä. Pinnareita, kurittomia ja kyvyttömiä ottamaan muita huomioon.

Mikä on sitten mennyt kasvatuksessa pieleen? Ja kääntäen, mikä on mennyt hyväkäytöksisten, koulussa ja harrastuksissa menestyvien kasvatuksessa oikein?
Ei ole olemassa varmaa reseptiä. Kaikki ihmiset ovat jo geeniensä takia erilaisia. Jos kasvattaa kaksi lasta täsmälleen identtisissä oloissa, ei heistä tule käytökseltään identtisiä. Nyrkkisääntö on taas kerran Pareton lain
mukaelma: hyvin kasvatetuista lapsista 20 % kasvaa kieroon joka tapauksessa, kun taas huonosti kasvatetuista kieroon kasvaa 80 %.

Kasvatuksessa asetetaan usein vastakkaisiksi vaihtoehdoiksi kurin pitäminen ja vapauksien myöntäminen. Kuri ja vapaus eivät kuitenkaan ole toisilleen vastakkaisia. Tässä erehtyminen on useimpien ns. hyvistä perheistä tulevien häirikkönuorten kieroon kasvamisen syy.
Kurin vaihtoehdot ovat: tiukka ja löysä.
Vapauksien vaihtoehdot ovat: paljon ja vähän.
Näistä saamme neljä eri vaihtoehtoa, joiden mukaan lasten kasvatuksen perusperiaate voidaan valita:
1) Tiukka kuri ja vähän vapauksia
2) Löysä kuri ja vähän vapauksia
3) Löysä kuri ja paljon vapauksia
4) Tiukka kuri ja paljon vapauksia
Tarkastellaan vaihtoehtoja ja niiden seurauksia käytännössä yksi kerrallaan. Otetaan tutkittavaksi skenaarioksi tilanne, jossa lapsi ~6 vuotta on ollut jonkin aikaa yksin kotona. Hän on ottanut keittiön kaapista palan voipaperia ja sinitarraa, kiinnittänyt paperin eläinkirjaansa ja alkanut piirtää värikynillä läpi kirjan kuvaa.

1. Tiukka kuri ja vähän vapauksia
Tämä on se, mitä yleensä tarkoitetaan ”perinteisellä kasvatuksella”. Kun vanhempi tulee kotiin ja huomaa lapsen käyneen keittiön kaapilla ilman lupaa, seuraa rangaistus. Tavarat paikoilleen ja pentu puoleksi tunniksi nurkkaan häpeämään. (Jos hän on onnistunut sotkemaan kirjaa tai tehnyt muuta vahinkoa, niin ennen muinoin käytiin vielä hakemassa koivunvitsa.)
Periaate: lapsella ei ole lupaa tehdä muuta kuin sellaisia asioita, jotka hänelle on erikseen sallittu. Jos hän tätä sääntöä rikkoo, seuraa rangaistus.
Seuraus: Lapsi on kyllä hyväkäytöksinen, mutta hänestä kehittyy arka ja kyvytön oma-aloitteisuuteen. Aikuisiällä hän on itsestään epävarma, kärsii huonosta itsetunnosta ja ahdistuksesta. Tunnollinen työntekijä, mutta ei suunnannäyttäjä.

2. Löysä kuri ja vähän vapauksia
Vanhemman tullessa kotiin lapselle todetaan ”no mitä sinä nyt olet taas mennyt tekemään, jäkäjäkäjäkä”, mutta ei rangaista eikä edes välttämättä kielletä jatkamasta.
Periaate: lapsella on paljon kiellettyjä asioita, mutta kieltojen rikkomisesta ei ole seuraamuksia.
Seuraus: Tämä kasvatusmenetelmä on lapsen tulevaisuuden kannalta kaikkein tuhoisin. Lapselta on riistetty turvallisuus, joka syntyy aikuisen vastuunotosta. Hän oppii, että sääntöjen rikkomisesta ei ole mitään seurauksia. Ei kestä kovin kauan, kunnes hän antaa jäkätyksen mennä oikeasta korvasta sisään ja vasemmasta ulos. Kun ei joudu vastuuseen teoistaan, hän kulkee läpi yhdeksänvuotisen kunnallisen päivähoidon (= peruskoulu), jossa häntä ei myöskään saada kuriin ja mahdollisesti valmistuu johonkin ammattiin. Työelämässä iskee sitten shokki, jos työhön koskaan pääsee.

3. Löysä kuri ja paljon vapauksia
”Ai kun kiva, olet keksinyt uuden leikin. Eikä se mitään haittaa, että tulit samalla piirtäneeksi tapettiin uudet kuviot.”
Periaate: jos jotain ei ole kielletty, se on sallittu. Ja jos jokin on kielletty, sen rikkomisesta ei rangaista vaan yritetään ohjata sanallisesti.
Seuraus: Lapsi on varsinainen pikku riiviö kaikkien muiden kuin vanhempiensa mielestä. Koulussa hän saattaa olla melkoinen terroristi. Mutta iän myötä tilanne yleensä muuttuu. Kun nuori aikuistuu, hän oppii empaattisuuden ja toisten huomioon ottamisen. Ainakin yleensä. Joka tapauksessa hänestä tulee itsevarma ihminen. Jos empatiagambiitti onnistuu, jopa muutenkin kunnon kansalainen. Jos ei, niin itsetietoinen – mahdollisesti menestyväkin – mulkvisti.

4. Tiukka kuri ja paljon vapauksia
Vanhemman tullessa kotiin hän sanoo, että tuo olikin hyvä idea. Mutta älä tee niin jatkossa, koska keittiön kaapeissa voi olla vaarallisiakin tavaroita etkä vielä hallitse niiden käyttöä. Jos lapsi seuraavan kerran tekee samoin, rangaistus seuraa.
Periaate: vanhemmat ovat miettineet tarkkaan, mitä kaikkea lapselle voi sallia ja sallivat mahdollisimman paljon. Jos lapsi poikkeaa sallituista rajoista, hänelle selitetään miksi niin ei saa tehdä ja rankaistaan tarvittaessa.
Seuraus: Lapsi oppii, että vanhemmat luottavat häneen salliessaan hänelle paljon asioita. Hän myös oppii, että hänellä on selkeät rajat. Nuorena hän ei kapinoi yhtä paljon kuin ikätoverinsa, koska tietää säännöt. Aikuisena hän tulee toimeen esimiestensä kanssa menettämättä silti oma-aloitteisuuttaan.

Paras vaihtoehto lasten kasvattamiseen on antaa mahdollisimman paljon vapauksia mutta pitää tiukasti kiinni asetetuista rajoista. Systeemiä voisi kuvata siten, että seinät ovat kaukana toisistaan ja katto korkealla, mutta ne ovat joustamatonta materiaalia.
Vaikka kasvattaisikin lapset samalla periaatteella, tarvitaan aina yksityiskohtaista säätöä. Kaikki lapset, jopa samassa sisarusparvessa, ovat synnynnäisesti erilaisia yksilöitä. (Tämä ei takuulla ollut yllätys kenellekään, jolla on enemmän kuin yksi lapsi.) Yhdelle pitää sanoa napakasti, toiselle hienovaraisesti. Yhdelle riittää yksi opetus, toiset ovat jästipäisempiä.

On olemassa yksi elämän realiteetti, joka ei ole kukkahattutädeille koskaan valjennut. Jokainen järjestelmä perustuu voimankäyttöoikeuteen. Yhteiskunnassa väkivallan monopoli on hallituksella, jonka määräysvallassa ovat armeija, poliisi ja vankeinhoito. Jos yhteiskunta menettää väkivaltamonopolinsa, seurauksena on anarkia. Eikä tällä tarkoiteta sellaista anarkiaa, jota työmarkkinatukivallankumoukselliset kuvittelevat, vaan ihan oikeaa anarkiaa.
Samoin on perheessä. Siellä väkivaltamonopoli kuuluu vanhemmille. Tiedoksi kukkahatuille: lapset ovat synnynnäisesti moraalittomia anarkisteja, jotka oppivat ihmistavoille vain kasvattamalla. Lasta tulee ohjata neuvoin ja ennen kaikkea esimerkillä. Tämä ei kuitenkaan riitä. Jokainen lapsi kapinoi jossain vaiheessa, viimeistään alle kaksivuotiaana. Tällöin on pakko (jos halutaan kodin arvoesineiden pysyvän ehjinä ja lapsen jäävän henkiin eli olemaan juoksematta autotielle päättömästi) turvautua voimankäyttöön. Voimankäytöllä ei tarkoiteta lyömistä ja piiskaamista, vaan fyysisen voiman käyttöä riehumisen estämiseen ja asioiden hoitamiseen. Kun lapsi riehuu itkupotkuraivarissa, hänestä on pideltävä tiukasti kiinni. Kun hän ei halua pukea talvella riittävästi vaatteita, on käytettävä voimaa. Selitykset eivät auta. Niiden aika tulee sitten parin minuutin tai parin vuoden kuluttua. Sitä ennen lapsen on opittava, että tietyt asiat on hoidettava ja tiettyjä asioita ei saa tehdä. Rauhoittumisen jälkeen se on hänelle tehtävä. Voi olla, että hän ei sitä vielä ymmärrä. Silloin vanhemmalla on oltava riittävästi kärsivällisyyttä siihen, että seuraavalla kerralla hän jaksaa menetellä samoin: käyttää voimaa vain sen verran kuin on pakko ja selittää asia uudelleen. Kyllä ymmärrys aikanaan tulee.
Kuten jokainen vanhempi tietää, on uskomatonta millainen voima, notkeus ja rimpuilukyky on kolmivuotiaalla. Vanhemmallekin tulee hiki, kun vääntelehtivää lasta pitää paikoillaan ja yrittää estää vahingoittamasta itseään, muita ja ympäristöä. Tuolloin on pystyttävä taas kerran hillitsemään itsensä. Lapsi on lähetettävä yksin jakkaralle istumaan ja miettimään, tarvittaessa napsautettava vaikka kiinni auton turvaistuimeen jos ei muuten pysy paikallaan. Kyllä oppi aikanaan perille menee. Ja ennen muuta lapsen kanssa on puhuttava, selitettävä mitä hän teki väärin ja miten asia on hoidettava. Mutta vasta hänen (ja vanhemman) rauhoituttua.

Jos lapsen kanssa ei käytä häntä kohtaan koskaan mitään fyysisiä voimakeinoja, en usko yhdenkään lapsen elävän viisivuotiaaksi asti. Fyysisiksi keinoiksi lasketaan tässä yhteydessä kaikki sellaiset teot, jotka edellyttävät fyysistä kosketusta lapseen ja ovat lapsen senhetkisen tahtotilan vastaisia.

Kouluissa, työharjoittelussa ja armeijassa näkee nykyään paljon vetelyksiä, joille ei ole asetettu koskaan minkäänlaisia rajoja. Vanhemmat ovat - usein lapsen parasta tarkoittaessaan - tehneet hänelle tuhoisan palveluksen. Onneksi suurin osa heistä pelastuu hyvien kavereiden esimerkin, joidenkin välittävien viranomaisten tai puhtaan sattuman ansiosta. Tytöt yleensä järkiintyvät aikaisemmin kuin pojat, joille armeija on usein viimeinen oljenkorsi. Harmillista on, että sivareiksi menevät yleensä vain ne harvinaiset tapaukset, joille armeija tekisi oikeasti hyvää.

Lasten kasvattaminen on johdonmukaista ja kovaa työtä, jossa ihmistaimelle on asetettava rajat. Mikä tässä on kukkahattutädeille niin vaikeaa ymmärtää? Tehkää ensin lapsi ja kasvattakaa hänet kunnon veronmaksajaksi, niin sitten teillä on oikeus neuvoa muita kasvatuksessa.
Tärkeintä on, että lapsella on aina aikuinen, jonka luo hän voi tulla, jolla on hänelle aikaa ja jolle voi kertoa mistä tahansa mieltä painavasta asiasta. On tietysti hetkiä, jolloin on pakko hoitaa ensin jokin kiireellinen asia. Silloin lapselle on sanottava, että odota hetki ja selitettävä miksi.
Jos lapseen luottaa ja hänelle antaa reilusti vapauksia, hän luottaa myös itseensä. Ja kun hänelle annetaan myös tiukat rajat, hän tietää että aikuinen on luotettava. Paljon vapauksia ja tiukka kuri - siinä yleispätevä ohje kasvatukseen.

4 kommenttia:

Ironmistress kirjoitti...

Meillä oli kotona tiukka kuri ja paljon vapauksia. Tuo holding on paljon parempi kurinpitomenetelmä kuin Koivuniemen herra.

Jaska Brown kirjoitti...

Jostain syystä en ole erityisen yllättynyt lapsuudenkotisi menettelystä... Sen sijaan aika sattuma, että kirjoitimme samasta aihepiiristä samana päivänä. Tai itse kyllä kirjoitin jo lauantaina, mutta ehdin pistää tavaran nettiin vasta eilen illalla.

tikitys kirjoitti...

Erinomainen teksti!

Rajojen asettamisen puutteeseen liittyy yhteiskuntamme läpäisevä ongelma, joka on konfliktien pelko.

Konflikteja pelätään, koska niihin joutumisen katsotaan olevan osoitus jonkinlaisesta epäonnistumisesta tai huonoudesta ihmisenä. Konflikteja pelätään myös siksi, että edellisestä johtuen ei enää osata niiden ratkaisemiskeinojen koko skaalaa - kuvitellaan, että mikä tahansa konflikti johtaa aina väkivaltaan tai ihmisoikeusloukkaukseen, joten siksi konflikteja on parasta aina välttää.

Konfliktit nyt vain kuuluvat elämään, ja pienten konfliktien ratkaisemisella saadaan estettyä suuremmat ja vakavammat konfliktit. Kun tätä ei ymmärretä, ja kun konflikteja itsessään aletaan välttää, saadaan aikaan pelkoyhteiskunta. Siinä ei ole kenelläkään hyvä elää.

Wuruhi kirjoitti...

Me opetimme kaikki kolme lastamme ymmärtämään mikä on oikein ja mikä on väärin, ennen sitä jo varhaista ikää jolloin yksin lähtivät kadulle. Tänäkään päivänä tuota emme ole joutuneet katumaan.