Lopen uupuneet

Suomen Akatemia julkaisi muutama päivä sitten tutkimuksen, jonka mukaan joka viides lukiolaistyttö kärsii koulu-uupumuksesta siinä määrin, että se vaikuttaa heidän motivaatioonsa ja suorituksiinsa.

Uupumuksen pääasiallisena syynä on tiivistelmän mukaan tyttöjen riittämättömyyden tunne lukiossa. Parhaisiin arvosanoihin pääseminen vaatii niin valtavan määrän työtä, että väsymys kantaa veronsa. Kun on tottunut saamaan pelkkää kiitettävää, niin arvosanojen putoaminen on kova paikka. Pojat puolestaan alkavat vastaavassa tilanteessa suhtautua negatiivisesti eli suomeksi sanottuna lyövät hanskat tiskiin ja lakkaavat edes yrittämästä.

Korkeamman asteen opiskelijoilla uupumusta esiintyy vähemmin, samoin peruskoulussa. Lukioiässä tilanne on pahimmillaan. Samalla tietysti nuoren mielessä myllertävät siirtyminen lapsuudesta aikuisuuteen; seurustelu, jatko-opinnot, itsenäistyminen. Tämä ei silti selitä kaikkea, koska ammattikoulussa uupumusta esiintyy vähemmän. Vika on siis lukiossa - vai onko?

Lukio on historiallinen jäänne. Kyseessä on oppikoulun ainoa jäljelle jäänyt osa keskikoulun tultua yläasteen tasokurssien poiston myötä lopullisesti nitistetyksi. Vielä parikymmentä vuotta sitten normaali tilanne oli yläasteen ja lukion yhteiselo siinä missä ala-asteet olivat täysin erillisiä. Lukioissa ja yläasteilla oli paljon yhteisiä opettajia ja yhteinen koulurakennus. Nykyään yhteisiä opettajia on lukujärjestysteknisistä syistä enää vähän ja koulutkin ovat vähä vähältä siirretty fyysisesti eri paikkoihin. Mutta jotain on jäänyt entiselleen ja se on lukion opetussuunnitelma, toki ajanmukaistetuin muutoksin.

Jos nykyisen peruskoulun päälle alettaisiin suunnitella tyhjästä yleissivistävää jatko-oppilaitosta ja joku menisi ehdottamaan kolmivuotista lukiota nykyisin tasovaatimuksin, niin valkotakkiset miehet pakkopaitoineen tulisivat noutamaan. Ei nykyisen peruskoulupohjan päälle rakenneta tuollaista yleissivistystä. Peruskoulu ei ole sama kuin oppikoulu, se ei ole edes sama kuin peruskoulu vielä tasokurssien aikana. Vertasin omia peruskoulukirjojani (tallessa ovat!) tasokurssien ajalta nykyisiin. Seiskaluokan matikankirjassani oli tehtäviä, jotka olisivat nykyisille ysiluokkalaisille ylivoimaisen vaikeita. Samaan aikaan lukion oppimäärä pitkässä matikassa on säilynyt käytännössä samana - lyhyestä en tiedä. Toisin sanoen lukiossa pitää opettaa kolmessa vuodessa se, mitä aiemmin opetettiin viidessä. Toisaalta muutosta on tapahtunut toiseenkin suuntaan - englannin kielessä yläasteen oppikirjoissa on nykyään selvästi vaativampaa materiaalia kuin omana aikanani. Tämä ei johdu kielten vaatimustason yleisestä noususta, koska ruotsin kielessä muutos on ollut päinvastainen. Ilmeisenä syynä on englannin kielen tulviminen joka tuutista, mikä puolestaan nostaa luonnollista osaamisen tasoa.

Jos lukio suunniteltaisiin nykyperuskoulun päälle, siitä tehtäisiin heti kättelyssä nelivuotinen. Tämä ei nykyään kansantaloudellisista syistä ole järkevää, joten lukio jatkaa kolmivuotisena. Tosin luokaton lukio (jonka piti mahdollistaa lukio-opintojen suorittaminen entistä lyhyemmässä ajassa) on vuosi vuodelta liukunut nelivuotisuuden suuntaan. Yhä useampi opiskelija venyttää opintonsa neljään vuoteen. Hyvä niin, on parempi olla hyvä neljän vuoden ylioppilas kuin huono kolmen vuoden ylioppilas. Mutta kansantalous ei tätä sulata, vaan pitää lukion kolmivuotisena.

Lukiossa on siis nykyään opiskeltava enemmän kuin ennen, koska peruskoulun taso on mitä on. Merkittävä syy tason laskuun ovat maahanmuuttajat. Yritä nyt siinä sitten opettaa 25 ysiluokkalaisen ryhmää, kun läsnä on pari vuotta Suomessa asuneita kavereita, jotka ovat hädin tuskin selvinneet sopeuttavan ala-asteen kurssin läpi ja siirretty ikänsä vuoksi suoraan ysille. Tähän sitten mamu-intoilijat toteavat, että heille annetaan tukiopetusta ja perustetaan tarvittaessa omia ryhmiä. Näin myös tehdään, mutta harvoinpa tullaan ajatelleeksi, että siihen tarvitaan RAHAA, joka on poissa han-suomalaisilta. Ei minun yläasteaikoinani ollut 25 opiskelijan matikanryhmiä. Eivätkä nämä ole hatusta repäistyjä tarinoita, vaan pari päivää sitten suoraan lähteestä ongittuja. 30 vuotta yläasteen opettajan hommaa tehnyt sanoi, että eipä sitä 80-luvulla ajatellut, millainen taivas silloinen peruskoulu kuitenkin oli. Ryhmien koko oli puolet nykyisestä eikä ollut kielitaidottomia ja oppimishaluttomia mamuja porukassa.

Tasokurssien poiston seuraukset näkyvät sitten lukiopuolella paitsi heikossa lähtötasossa, myös opiskelija-aineksen yleisissä harhakuvitelmissa. Kun peruskoulun matikantunnilla ei vaadita, saa yhdeksikön tiedoilla, jotka parikymmentä vuotta sitten olisivat riittäneet kuutoseen. Lukiossa tilanne näkyy pitkän matikan tolkuttomina keskeyttämisprosentteina ja yllätys yllätys, uupumuksena ja epätoivona - etenkin tytöillä. Tosin moni valitsee jo valmiiksi lyhyen matikan ja kokee toisen epämiellyttävän yllätyksen lukion jälkeen.

Keskiviikon Hesarissa oli iso juttu Suomen Akatemian tutkimuksesta. Siihen oli haastateltu paria lukiolaistyttöä, jotka valittivat valtavaa työtaakkaa pääsykokeisiin lukiessa. Arvasin heti, että he pyrkivät johonkin yhteiskunnalliselle alalle ja valtiotieteellinen oli kyseessä, kuinkas muuten. Ei ole mikään yllätys, että toimittajat valitsevat haastateltavat samankaltaisilta aloilta, joita ovat itse opiskelleet. Harvemmin kuullaan teknis-luonnontieteellisten alojen opiskelijoista. Siellä ei kovin usein päntätä pääsykokeisiin, koska karsinta on tapahtunut jo lukiovaiheessa - ilman pitkää matikkaa ja fysiikkaa ei ole paljon mahdollisuuksia. Myytti korkeakouluopintoihin pääsyn vaikeudesta on pelkää humanistien ylläpitämää soopaa. He tarkkailevat tietysti vain omia alojaan, mutta siinäpä onkin se koukku, että niitä aloja pystyy opiskelemaan kuka tahansa. Potentiaalinen pyrkijäjoukko on siis moninkertainen verrattuna vaativampiin opiskelualoihin. Tällöin syntyy tilastoharha sisään otettujen ja hakeneiden suhteesta. Ei valtiotieteelliseen ole vaikeampaa päästä kuin tuotantotalouteen, kyse on yksinkertaisesti siitä että tuta-opiskelijat on karsittu jo lukiovaiheessa.

Toinen tilastollinen harha on tarvittavan työvoiman määrä eri aloilla. Humanististen alojen opiskelupaikkojen määrän lisäämisessä on melkoista painetta, koska niin harva pääsee sisään. Tampereelle haki näyttelijäkoulutukseen toistatuhatta, kun sisään otettiin 14. Lappeenrannan teknilliseen yliopistoon taas levitellään punaista mattoa, jos on kirjoittanut pitkästä matikasta edes c:n. Sitten valitetaan, että humanisteja sorretaan, mutta ehkä pitäisi katsoa työvoiman tarvetta. Suurin osa huuhaa-maistereista päätyy viraston pöydän ääreen, jossa Yrjöperskelettä lainatakseni heidän vaikutuksensa suorittavan tason työhön on hyvässä tapauksessa nolla ja huonossa tapauksessa negatiivinen.
Lainaus äsken mainitsemaltani opettajatuttavalta:
Tehtävä: Jos kaikki opetushallituksen suunnittelijat asetettaisiin päiväntasaajalle riviin seisomaan, kuinka tihein välein he siellä olisivat?
Vastaus: Ei aavistustakaan, mutta kuulostaa tosi hyvältä idealta.

Mikä sitten lääkkeeksi ongelmaan? Ei ainakaan lukion tason laskeminen nykyperuskoulua paremmin vastaavaksi. Päinvastoin, peruskoulun tason nostaminen entiselleen. Vanha kunnon oppikoulu takaisin peruskoulun sisäisenä järjestelmänä. Peruskoulua on kautta aikojen kehuttu siitä, että se antaa kaikille samat mahdollisuudet. Tämä on helvetin suuri harhakäsitys. On se tietysti parempi kuin vanha oppikoulu/kansakoulu -jako. Vaan eipä olisi, jos oppikoulusta olisi peruskoulu-uudistuksen sijaan tehty kansakoululle oikeasti rinnakkainen järjestelmä. Ennen oppikoulun ongelma oli maksullisuus ja koulujen sijainti lähes yksinomaan kaupungeissa, kun kansakoulu oli lähellä ja ilmainen. Tämän seurauksena alemmista sosiaaliluokista mentiin oppikouluun harvoin ja järjestelmä ei tehostanut säätykiertoa. Peruskoulu osin poisti tämän. Nyt tilanne on muuttunut. Suomi ei enää ole agraariyhteiskunta, lähin oppikoulu olisi yhtä lähellä kuin kansakoulu. Lisäksi korkealle koulutetut vanhemmat tajuavat peruskoulun tyhjäkäynnin ja huolehtivat lastensa sivistävästä kehityksistä toisin menetelmin, kuten harrastuksin. Samalla alemmin koulutettujen vanhempien lahjakkaat lapset jäävät heitteille. Jos peruskoulun sisään rakennettaisiin oppikoululinja, ei koulumatka pitenisi eikä koulutus olisi maksullista. Ennen kaikkea alemmista sosiaaliluokista tulevia lahjakkuuksia ei hukattaisi, vaan säätykierto tehostuisi. Näin pienellä maalla ei ole varaa menettää lahjakkuuksia, meritokratiamme on jo nyt pahasti uhattuna.

Lukiolaiset uupuvat, koska heiltä vaaditaan liikaa pohjatietoihin ja kykyihin nähden. Siksi pohjatiedot on saatettava tasolle, jossa ne ovat riittävät lukioon. Siksi jatko-opintopolitiikka pitää suunnitella siten, että huuhaamaistereita koulutettaisiin vähemmän, niin suorittavaan työhönkin saataisiin enemmän tekijöitä ja oikeisiin töihin valmistava ammatillinen koulutus - oli se sitten levysepän tai dippainssin linja - kasvattaisi suosiotaan.