Uusinta: Saksa on ratkaissut pakolaispulman

Lukijalle: Ennen osattiin pakolaisongelmat ratkaista. Tosin sattuneesta syystä haastekin oli pienempi:

Kursiivilla kirjoitetut osat ovat suoraa lainausta erään lehden artikkelista, jonka otsikko on myös poimittu tämän kirjoituksen otsikoksi:

...{Saksan} hallitus on mitä hankalimmissa olosuhteissa osoittanut kykenevänsä hoitamaan miljoonien turvattomien ihmisten sijoittamisen niin anteliaasti, taitavasti ja pitkäjännitteisesti, että se herättää ihailua.
...
Werner G. Middelmannin, 45-vuotiaan entisen liikemiehen ansiosta näitä miljoonia juurettomia ihmisiä autetaan saamaan työtä, aloittamaan uudelleen liiketoimensa,...
...
"Minulla oli työn aloittaessani kaksi erittäin epätavallista ajatusta", kertoi Middelmann minulle äskettäin ... "Ensinnäkin olin sitä mieltä, että ihmiset ovat maalle aina hyödyksi, myös surkeat, nälkäiset ja kodittomat ihmiset. ..."
...
Middelmann alitti työnsä vailla rahaa ja tarvikkeita, vailla toimistoa ja henkilökuntaa. Hänen ainoana koskeutksenaan valtion asianomaisiin virkamiehiin oli joka-aamuinen puhelinsoitto, jolloin hänelle kerrottiin, kuinka monta miestä, naista ja lasta hän saattoi sinä päivänä odottaa ... Tavallisesti saapuvien määrä oli 1200 henkeä.
"Ensimmäiseksi tarvitsimme leirejä", kertoo Middelmann, "joissa pakolaisia voitiin ruokkia ja vaatettaa ja joissa he saattoivat asua. Otimme käyttöömme kouluja, osittain tuhottuja työleirirakennuksia ja vanhainkoteja.
Tarvitsimme lautasia ja kahvikuppeja. Soitin eräälle ystävälleni, joka valmistaa niitä. Hän kysyi heti kuka maksaa laskun. Vastasin hänelle niinkuin kaikille muillekin: Luota meihin. Kyllä sinulle jollakin tavalla maksetaan.
...ostimme 15 kuormallista käytettyjä telttoja. Leikkasimme ensiksi repaleiset osat pois ja käytimme niitä täytteinä patjoissa ja peitteissä, jotka päällystettiin jauhosäkeillä. Telttojen ehjistä keskiosista valmistettiin työvaatteita ja suojapukuja. Pakolaisten joukosta löysin yhdeksän taitavaa räätäliä, ja kullekin heistä järjestin 25 apulaista - sekä naisia että miehiä - jotka opetettiin leikkaamaan ja ompelemaan vaatteita.
...
Kolmen kuukauden työn jälkeen saatoimme maksaa kaikki laskumme...
...
Sitten tuli käännekohta. 496 valtion pormestareista pyysi eroa. Puolen vuoden aikana oli Württemberg-Badeniin muuttanut 200 000 pakolaista. "Olemme saaneet tarpeeksemme koko asiasta", sanoivat pormestarit.
Middelmannille tämä merkitsi uuden Saksan vastattavaksi annettua haastetta. "Pyysin pääministeriä kokoamaan kaikki pormestarit seuraavaksi aamuksi erääseen elokuvateatteriin", hän kertoo, "ja puhuin siellä heille kuusi tuntia. Yritin osoittaa maanmiehilleni, ettei meillä ollut varaa vaipua itsesääliin tai surkutella Saksan kohtaloa. Lopulta pormestarit vakuuttuivat asiasta ja luopuivat eroanomuksestaan."
...
"Muistanpa vain vierailun, jonka suoritin erääseen pieneen mökkiin Elben rannalla Hampurin lähellä. ... Vanha vaimo kutoi. ... Vanhus hymyli sanoessani hänelle, kuka olin. Kysyin häneltä, mitä voisimme tehdä heidän hyväkseen. Hän pudisti päätään.
'Meillä on katto päämme päällä, saamme riittävästi ruokaa ja olemme kaikki työssä', hän sanoi, 'kyllä se riittää hyvään alkuun. Kyllä me selviydymme.'"

Tässä vaiheessa lukija lienee jo hieman kummastelevalla mielellä. Ainakaan pormestarien eroanomuksesta hän ei muista kuulleensa. Samoin tuo kiitollisuus välttävistä oloista kuulostaa vieraalta, kun jopa yleensä punavihreiden suotimien läpi ajetut valtamedioiden uutiset ovat kertoneet tyytymättömyydestä ilmaiseen ruokaan, saatuihin avustuksiin ja jatkuvasta poliisiautojen rumbasta vastaanottokeskusten ympäristössä. Selitys on yksinkertainen: nämä lainaukset eivät ole mistään viimeviikkoisesta julkaisusta. Ne ovat peräisin Valittujen Palojen marraskuun 1954 numerosta. Tässä linkki The Rotarian -lehden alkuperäiseen juttuun elokuun 1954 numerossa.

Toisen maailmansodan jälkiselvittelyissä Saksan rajat muuttuivat radikaalisti. Puolan raja työntyi noin sata kilometriä länteen ja koko Itä-Preussi jaettiin Puolan ja Neuvostoliiton kesken. Näiltä alueilta saksalaiset karkotettiin ja suurin osa noin seitsemästä miljoonasta päätyi Länsi-Saksaan. Tsekkoslovakian sudeettialueilta ajettiin pois lähes kolme miljoonaa saksalaista. Muista maista, kuten Unkarista, Romaniasta ja Neuvostoliitosta tuli lisää. Jonkin verran pakeni myös Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeeltä eli tulevasta Itä-Saksasta jo tuossa vaiheessa. Kaikkiaan pakkosiirrettyjä oli noin 12 miljoonaa jo vuoteen 1950 mennessä.

Tuolloin Saksa oli raunioiksi pommitettu ja miehitetty maa. Silti se selviytyi. 12 miljoonasta pakolaisesta. Vuonna 2015 Saksa on vauras maa, jonka infrastruktuuri on huippuunsa viritetty. Pakolaisia on vain murto-osa tuolloisesta määrästä, mutta silti Saksa hoippuu tyrmäyksen partaalla. Miten on mahdollista, että tuolloinen Saksa selviytyi paljon suuremmasta pakolaismäärästä, kun nykyinen Saksa on suurissa ongelmissa? Tähän kysymykseen voi etsiä vastausta lukemalla tuon yli kuusikymmentä vuotta vanhan artikkelin lainauksia ja vertaamalla silloista tilannetta nykyiseen.

Vuoden 1945 jälkeen Länsi-Saksan on ollut pakko osttaa vastaan 10 600 000 saksalaista karkotettua ja pakolaista Puolasta, Tsekkoslovakiasta, Romaniasta, Unkarista, Jugoslaviasta sekä Itä-Saksasta. Monet heistä kuuluvat sukuihin, jotka olivat asuneet näissä maissa jo toistasataa vuotta. Heidän täytyi nyt jättää kotinsa, usein vain parikymmentä minuuttia aikaisemmin varoituksen saatuaan. UNRRA, joka oli perustettu avustamaan muita pakolaisia, ei voinut auttaa näitä saksalaisia. (UNRRA oli YK:n perustama pakolaisten apujärjestö, joka auttoi kyllä Saksaan pakkotyöhön siirrettyjä, mutta ei Saksaan siirrettyjä saksalaisia. Järjestö lopetti toimintansa käytännössä jo 1947, jolloin sen tehtävät siirrettiin muille YK:n järjestöille ja Marshall-avulle.) Werner G. Middelmannin, 45-vuotiaan entisen liikemiehen ansiosta näitä miljoonia juurettomia ihmisiä autetaan saamaan työtä, aloittamaan uudelleen liiketoimensa, viljelemään maata ja pääsemään vanhoihin virkoihinsa.
Näissä kappaleissa tulevatkin esille pari tärkeintä syytä siihen, miksi tuolloin onnistuttiin ja nyt ei. "Täytyi jättää kotinsa." Vaihtoehtoa ei käytännössä ollut. Kodista ihmiset kuljetettiin Saksaan pakolla ja jos pisti hanttiin, kävi taatusti huonosti. Nykypakolaiset ovat lähteneet omasta halustaan Saksaan paremman elämän toivossa ja maksaneet siitä paksun tukun rahaa. Heillä on yleensä ollut vaihtoehto ja jos unelmat vauraudesta eivät toteudukaan, pettymys purkautuu levottomuuksina. Toinen ilmeinen seikka on se, että silloiset pakolaiset kuuluivat samaan kulttuuripiiriin, ylivoimainen valtaosa oli jopa entisestä Saksasta kotoisin. Heidän oli helppoa työskennellä, toimia yrittäjänä, maanviljelijänä tai virkamiehenä, kunhan sai mahdollisuuden. Puolilukutaidottomalle kamelinkengittäjälle länsimaiseen ammattitaitoa vaativaan yhteiskuntaan sopeutuminen on huomattavasti vaikeampaa.

"Minulla oli työn aloittaessani kaksi erittäin epätavallista ajatusta", kertoi Middelmann minulle äskettäin Bonnissa. "Ensinnäkin olin sitä mieltä, että ihmiset ovat maalle aina hyödyksi, myös surkeat, nälkäiset ja kodittomat ihmiset. Toiseksi uskoin, että saksalaiset, jotka ovat tottuneet sokeaan kuuliaisuuteen, saataisiin vakuuttuneiksi siitä, että heidän uusi tulevaisuutensa riippui heidän omasta vapaaehtoisesta halustaan antaa ja auttaa."
Paino sanalla "saksalaiset". Toinen paino kohtaan "heidän omasta halustaan". Nyt tulijat eivät ole eurooppalaiseen moraaliin tottuneita. Ja heille on pystytetty koneisto, joka hoitaa asiat heidän puolestaan sen sijaan, että heitä vaadittaisiin itse rakentamaan oma elämänsä.

"Ensimmäiseksi tarvitsimme leirejä", kertoo Middelmann, "joissa pakolaisia voitiin ruokkia ja vaatettaa ja joissa he saattoivat asua. Otimme käyttöömme kouluja, osittain tuhottuja työleirirakennuksia ja vanhainkoteja.
Tarvitsimme lautasia ja kahvikuppeja. Soitin eräälle ystävälleni, joka valmistaa niitä. Hän kysyi heti kuka maksaa laskun. Vastasin hänelle niinkuin kaikille muillekin: Luota meihin. Kyllä sinulle jollakin tavalla maksetaan.
Yhdysvaltain 3. armeijanosastolta ostimme 15 kuormallista käytettyjä telttoja. Leikkasimme ensiksi repaleiset osat pois ja käytimme niitä täytteinä patjoissa ja peitteissä, jotka päällystettiin jauhosäkeillä. Telttojen ehjistä keskiosista valmistettiin työvaatteita ja suojapukuja. Pakolaisten joukosta löysin yhdeksän taitavaa räätäliä, ja kullekin heistä järjestin 25 apulaista - sekä naisia että miehiä - jotka opetettiin leikkaamaan ja ompelemaan vaatteita.
Melkoisen varmaa on, että raunioiksi pommitetusta Saksasta ei löytynyt samantasoista majoitusta kuin pakolaisille löytyy nyt. Toisaalta eivätpä he valittaneetkaan yhtä paljon kuin nykyiset. Tuskin ruokakaan oli yhtä maittavaa. Eikä nykyään tarvitse itse vaatteitaankaan ommella.

Saimme käytettäväksemme 42 000 paria risaisia sukkia. Tarjosin 10 penniä sukkaparin parsimisesta. Jotkut naiset ryhtyivät työhön. Myimme näin kunnostetut sukat pakolaisille 15 pennillä parin, kun sukat mustassa pörssissä maksoivat n. 1000 markkaa.
Vähän eroa sille, että nykyVOKeissa vähänkin rikkinäiset lahjoitusvaatteet lentävät suoraan roskiin.

Kolmen kuukauden työn jälkeen saatoimme maksaa kaikki laskumme - ja meille jäi vielä 100 000 saksanmarkkaa käytettäväksemme.
Siis vastaanottokeskus, joka elätti itse itsensä! Eipä tulisi nykypäivänä kuuloonkaan.

Pakolaiset huomasivat, että he saattoivat auttaa itse itseään monin tavoin. Ja heillä oli tarpeeksi puuhaa aikana, jolloin he luonnollisesti olivat kärkkäitä yhdessä murehtimaan kohtaloansa.
Vanha sanonta toteaa, että "joutilaisuus on paholaisen temmellyskenttä". Eivät hyysärit ole erityisemmin hyötytöitä tarjonneet. On toki hieno asia, jos muuten loiseläjinä oleilevat lapioivat tunnin ajan lunta jalkakäytävältä, auttavat kuplahallin pystytyksessä tai vaihtavat autoon talvirenkaita, mutta se suoraan sanottuna potuttaa, että media nostaa tämän välittömästi jalustalle. Normaali suomalainen urheiluseuran talkootyöläinen tekee vuosittain toistasataa työtuntia vapaaehtoistyötä ilmaiseksi suomalaisnuorten eteen eikä media siitä juttuja tee.

"Minua tuli tapaamaan mies, joka oli ollut korunvalmistajain liiton sihteeri. Hänellä oli mukanaan 12 alan työntekijää. "Voimmeko saada paikan, missä aloitamme jälleen valmistuksen?", hän kysyi. Ensimmäinen ajatukseni oli vain kohauttaa olkapäitäni ja selittää hänelle, miten pahasti kaikki tehtaat oli pommitettu. Mutta samalla muistin erään vanhan kasarmirakennuksen Karlsruhessa. Sen katto oli pudonnut sisään eikä yhtään ikkunaa ollut rakennuksessa jäljellä, mutta he ottivat sen huostaansa. Kierrettyämme pankeissa saimme miehille lopulta myös lainan alkukustannuksiin. Nykyään heillä on Karlsruhessa uusia tehtaita, joiden palveluksessa on yhteensä 1200 työntekijää, niistä 400 pakolaisia.
Saksan tuolloiset pakolaiset olivat siis suureksi osaksi väkeä, jolla oli sivistyneessä yhteiskunnassa vaadittava ammattitaito ja halukkuus sen käyttämiseen. Eikä liiemmin ollut puhetta starttirahoista, vaan piti olla riskinottohalukkuus lainarahalla. Tuskinpa näillä tehtailijoilla oli myöskään kovin paljon tiskin alta myyntiä, verojen kiertämistä, laitonta orjatyövoimaa, rahanpesua tai epämääräisten salakuljetus- ja terrorijärjestöjen rahoittamista liiketoiminnalla. Ai niin, ja kuinka monta miljoonista eurooppalaisista työttömistä onkaan työllistynyt nykypakolaisten perustamiin firmoihin? Kuinkahan monta suomalaista työtöntä olisi ravintolatöissä ilman sukulaisten ilmaistyövoimalla pyöriviä kebabpizzerioita?

Yhtenä ongelmana olivat Tokaijin tienoilta Unkarista tulleet viininviljelijät. ... sain heidän käyttöönsä vanhan lentokentän Darmstadtin läheltä. Miehet pääsivät työhön kaupungissa, ja naiset rakensivat mökkejä lentokentän alueelle. Viikonloppuina he istuttivat {mukanaan tuomiaan} viinipuitansa. Jälleen oli ankaran työn ja uskon taianomainen vaikutus muuttanut pakolaisten piilevän pääoman eläväksi voimaksi.
Mitä sellaista ammattitaitoa, jota meiltä puuttuu ja Eurooppa tarvitsee, mahtavat nykypakolaiset omata?

Nyt Middelmann käänsi katseensa Saksan kodittomaan nuorisoon, jolla oli vaara joutua rikosten teille, koska sillä ei ollut työtä, kotia eikä perhettä. Perinteitä seuraten olivat monet teollisuuslaitokset perustaneet ammattioppilaskoteja näille nuorukaisille, puhtaita, kasarmimaisia laitoksia, joissa pojat saivat asua kolme vuotta ammattia oppiessaan.
Middelmann kävi muutamissa oppilaskodeissa eikä pitänyt niistä. "Tämähän on päin honkia. Nämä pojat tarvitsevat perhe-elämää. Eivät kasarmit heistä kunnon kansalaisia kasvata.
Monet perheet rakensivat siihen aikaan pieniä kolmihuoneisia taloja. Niiden oli usein vaikea saada asuntolainoja tai -tarvikkeita. Kysyin itseltäni: Miksipä he eivät rakentaisi nelihuoneisia taloja ja antaisi ylimääräistä huonetta kahdelle ammattioppilaalle, jotka asuisivat kolme vuottansa perheen piirissä ja pääsisivät siten osallisiksi kotielämästä?" ...
"Siitä on hyötyä molemmille", sanoo Middelmann, "perheenjäsenet oppivat, että muukalaisten vastaanottaminen on hyväksi sielulle ja koko kodille, kun taas ammattioppilaat pääsevät juurtumaan - he tuntevat kuuluvansa jonnekin."
Tuo järjestelmä varmaan toimi aikanaan hyvin. Varmasti oli myös kitkaa ja hankausta. Mutta oleellista on se, että vuokralaiset ja isäntäperhe edustivat suunnilleen samaa kulttuuria ja vuokralaiset halusivat sopeutua. Varmaan nykypakolaisetkin sopeutuisivat, jos haluaisivat hylätä epäonnistuneen - yleensä islamilaisen - kulttuurinsa ja omaksua länsimaiset arvot. Harva edes haluaa, vielä harvemmalla on vertaispaineen ja suoranaisen kiristyksen vuoksi edes mahdollista yrittää - olen saanut tästä suoraa tietoa saksalaiselta alan ihmiseltä. Innokkaimmillakin yrittäjillä, joille kaikki kunnia, temppu on varmasti vaikeampi kuin saksalaisen oli sopeutua saksalaiseen kulttuuriin.

"Maanviljelijät olivat oikea pähkinä", sanoo Middelmann, "heillä kun ei ollut työkaluja eikä maata. Toisaalta Länsi-Saksassa oli tuhansia maanviljelijäperheitä, jotka olivat menettäneet miesväkensä sodassa, eivätkä naiset kyenneet yksinään hoitamaan tiloja.
Sukupuolijakauma muodosti tuolloinkin ongelman. Silloin tilanne oli päinvastainen; miljoonittain nuoria saksalaismiehiä oli kaatunut sodassa. Nyt pakoloisista valtaosa on nuoria miehiä. Jokainen joka ymmärtää yhtään mitään yhteiskuntasosiologiasta ja biologiasta, tajuaa sen olevan yhteiskunnalle valtava riski. Jopa silloinkin, kun yhteiskunta on etnisesti yhtenäinen, mikä ei suinkaan ole tilanne.

Vielä vaikeamman ongelman muodostivat ... lääkärit, lakimiehet, eläinlääkärit ja hammaslääkärit. ...
"{Kilpailua pelänneet paikalliset alan harjoittajat} sanoivat tietenkin, ettei pakolaisten saama koulutus ollut yhtä hyvä kuin heidän ja ettei pakolaisten niin ollen voitu sallia harjoittaa ammattiaan Länsi-Saksassa."
Tämä lienee koskenut vain sitä kolmasosaa pakolaisista, joka ei ollut saanut koulutustaan Saksassa. Ongelma oli siis vähäinen verrattuna nykytilanteeseen ja muidenkin osalta se ratkaistiin näyttökokein ja lisäkoulutuksin. Osa sai luvan, osa ei. Näyttöjä on harjoitettu nykytilanteessakin, jossa olen kuullut erään alan yrityksen tavasta menetellä kun töihin pyrkii "insinööri". Johtaja kirjoittaa paperille a² + b² = c² ja toteaa: "Kerropa mikä tämä on ja mitä sillä tehdään." Kuulemma noin neljällä viidestä insinööriksi ilmoittautuneella menee sormi suuhun.

Mitä laajemmiksi suunnitelmat tulivat, sitä enemmän rahaa tarvittiin. Väliaikaiset lait ja verohelpotukset eivät riittäneet. Middelmann alkoi taistella erittäin radikaalisen verotuksen puolesta, jonka Bonnin liittopäivät sääti korvauslaiksi v:n 1952 elokuussa.
Tämän lain mukaan jokainen saksalainen joutuu maksamaan verona 50 % v. 1948 hallussaan olleesta omaisuudesta: puolet kaiken omaisuuden, niin kiinteän kuin irtaimen, arvosta. Veroa maksetaan vuosittain 30 yhtä suurena eränä, jotka kasvavat korkoa. Pakolaisilla on 21 000 saksanmarkkaan kohoava vapautus tästä verosta, mikä käytännössä merkitsee, että vain harvat heistä joutuvat sitä lainkaan maksamaan. Tämä vero tuottaa vuosittain n. 2500 miljoonaa saksanmarkkaa, mistä suurin osa menee pakolaisten avustamiseen.
Näin paljon joutuivat siis saksalaiset tuolloin maksamaan, jotta pystyttiin asuttamaan saksalaisia pakkosiirtolaisia, joiden sopeutuminen oli monin verroin helpompaa kuin nykypakolaisten. Saksalaisilla oli myös moraalinen velvoite ottaa heidät vastaan, koska he olivat enimmäkseen Saksan kansalaisia tai vähintäänkin etnisiä saksalaisia. Toisin kuin nykypakolaiset.
Varautukaa siihen, että päädytte lähivuosina samaan. Maksatte lisäverona puolet omaisuudestanne, ellei pakoloistulvaa saada pian katkaistua ja tähän asti saapuneita käännytettyä. Rahana mitatussa hinnassa ei tule olemaan eroa silloiseen. Ero on siinä, että saksalaiset sopeutuivat Saksaan. Me puolestaan menetämme omaisuutemme ja kaupan päälle saamme terrorismin, köyhyyden, kehitysmaan ja kalifaatin. Tai sitten nousemme puolustamaan isänmaatamme. Tässä ja nyt. Kaikkialla Euroopassa.