Uusinta: Armon mekin ansaitsemme

Lukijalle: Sitten tämän jutun kirjoittamisen olen valitettavasti saanut aiheesta lisää henkilökohtaista kokemusta. Lukiessani tämän uudestaan totesin että pilkkuakaan ei tarvitse lisäkokemuksen perusteella muuttaa:

Kun taannoin kirjoittelin varusmiespalveluksesta vailla lähdeviitteitä ja erityistä asiantuntemusta, niin huomasin että onpas mukavaa ja nopeaa kirjoitella tekstiä, kun ei tarvitse tarkistaa faktoja. Riittää kun on mielipiteitä, vaikka asiantuntemus puuttuukin. Tunsi itsensä melkein vihervasemmistolaiseksi, tietysti sillä erolla että ymmärsin mistä puhuin eikä tekstikään vaikuttanut siltä että lääkkeet olisivat vahingossa vaihtuneet atsovärikarkkeihin. Tältä samalta pohjalta ajattelin roiskia maalaisjärkipohjaisen bloggauksen viime aikoina kovasti tapetilla olleesta eutanasiasta.

Omaa asiantuntemusta alalta ei ole. Olen nähnyt läheisten kuolevan nopeasti, muutaman päivän kitumisella sekä pitkän sairauden hivuttamana varmaan suunnilleen ikäistäni mediaanisuomalaista vastaavan määrän. Sekä kuullut kavereiden kertomana mitä heidän läheisilleen on tapahtunut. Ynnä luonnollisesti miettinyt, kuinka itse toimisin / haluaisin itselleni tehtävän vastaavissa tilanteissa.

Vastustan eutanasiaa. Kannatan harkittua itsemurhaa. Suurimmassa osassa eutanasiatapauksia kyse on oman vastuun ulkoistamisesta tavalla, jolta voitaisiin välttyä ottamalla vastuu omista teoistaan.

Karkeasti ottaen tapaukset, joissa eutanasiaa harkitaan, voidaan jakaa muutamaan peruslähtökohdiltaan erilaisiin tilanteisiin. Luonnollisesti rajat näiden välillä ovat häilyviä.

a) X tietää sairastavansa tappavaa tautia, joka ajan kuluessa halvaannuttaa / aiheuttaa sietämätöntä tuskaa / vie järjen (tarpeettomat yliviivataan). Toistaiseksi X on kuitenkin suhteellisen hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Jos X haluaa itselleen tehtävän eutanasian, siinä tapauksessa X on mielikuvitukseton / itsekäs / tunteeton pelkuri (tarpeettomat yliviivataan). Suomalainen mies kirjoittaa jäähyväiskirjeen, ottaa haulikon, kävelee metsään ja soittaa viimeisenä tekonaan 112 ilmoittaen sijaintinsa, niin etteivät ulkopuoliset järkyttyisi turhaan. Jos ei satu haulikkoa omistamaan, niin vanhaa armeijan värssyä lainatakseni wanha auttaa vaivoissas ja rasvaa hirttonuoran. Kyllä nyt itseltä pitää kyetä saamaan nirri pois muita vaivaamatta.

b) X:n sairaus on edennyt jo niin pitkälle, että hän ei kykene itseään surmaamaan, ei pysty saamaan edes lääkepurkkia kynsiinsä. Ajatus kuitenkin juoksee vielä ja hän kykenee ilmaisemaan kuolintoiveensa. Tällöinkin täytyy ihmetellä, mikä tässä on näin vaikeaa. Ei kenenkään ulkopuolisen tarvitse kiskaista töpseliä pois seinästä tai ruiskuttaa myrkkyjä suoneen. Jos potilas kykenee liikuttamaan jotakin ruumiinosaansa, hänelle asetellaan kaikki valmiiksi ja ei muuta kuin nappia painamaan. Vaikka ainoa kommunikointitapa olisi silmien räpyttely, niin ei nykytekniikalla ole mikään ongelma laatia tunnistinta, joka reagoi oikeaan räpäytyssarjaan laukaisemalla valmiiksi tähdätyn ja sarjatulelle asetetun konepistoolin. Tai ehkä jonkin vähemmän sotkuisen laitteen samalla lopputuloksella. Australian pohjoisterritoriossa eutanasia oli jonkin aikaa laillista ja tohtori Philip Nitschke olikin kehitellyt juuri sellaisia vemputtimia, joita olin tuumaillut.

Tapauksien b ja c välissä kulkee selkeä raja. Tapauksissa a ja b lopullisen exit-päätöksen tekee potilas itse.

c) X on tiedottomassa tilassa eli vegetatiivinen eikä toivoa paluusta enää ole. Tällöin on joissakin tapauksissa tapana katkaista virrat sydän-keuhkokoneesta, lopettaa letkuruokinta tai mättää kivunlievittämiseksi vähän enemmän morfiinia. Olen omin silmin nähnyt. On jotenkin kornia, että tapauksia a ja b, joissa potilas on ilmaissut oman tahtonsa, pidetään tuomittavimpina kuin c:tä, jossa päätös on hoitohenkilökunnan / omaisten. Tapauksessa c systeemi pysyköön nykyisellään. Kenties voitaisiin hieman hilata eri suuntiin tapauksia, joissa X on tehnyt hoitotestamentin ja ilmaissut kuolintoiveensa ko. tilanteen sattuessa, vastaan tapaus jossa X on vaatinut tehohoidon jatkamista kaikissa tapauksissa.

d) X on parantumattomasti sairas, mutta kykenee ilmaisemaan itsensä. Jos hän ei halua eutanasiaa, ei siihen tule missään tapauksessa ryhtyä. Ei-vapaaehtoisen eutanasian on oltava ehdottomasti kielletty ja ankarasti rangaistava teko. Hoidon aktiivisessa jatkamisessa tulee noudattaa vaihtoehdon (c) mukaista lääkärin harkintaa.

e) X on parantumattomasti sairas tai vammautunut, mutta sairaus ei ole johtamassa kuolemaan. Mikäli X on oikeustoimikelpoinen, tilanne palautuu vaihtoehtoihin (a) tai (b). Tässä tapauksessa potilaalla pitää olla jokin harkinta-aika. Esimerkiksi siten, että X:n on vaikkapa 30 peräkkäisen päivän ajan ilmoitettava haluavansa käynnistää eutanasialaitteen.

f) Mikäli X on oikeustoimikelvoton eli alaikäinen tai ei ole ennen sairauden etenemistä riittävän pitkälle antanut selkeitä ohjeita, tilanne on sellainen johon itselläni ei ole kykyä eikä halua ottaa kantaa.

Tapauksissa (a) ja erityisesti (b) tulee kuitenkin huomioida olosuhteet. Jokainen, joka on joskus kokenut helvetillisen kivun tietää, että siinä vaiheessa ei ole ehkä hyvä ajatus pitää tyynyllä ladattua pistoolia. Vaikka tietäisikin kivun joskus hellittävän. Potilas voi toivoa kuolevansa, mutta jos toiveita paranemisesta on, ei hänelle tule antaa itsemurhamahdollisuutta.
Käänteinenkin tilanne on olemassa. X on saattanut jäädä esimerkiksi junan alle siten, että koko alaruumis vyötärön alapuolelta on leikkautunut irti. Hän saattaa huutaa apua, pelastakaa. Selvää on, että elinaikaa ei ole kuin minuutteja ja ne ovat helvetin tuskien täyttämät. Paikalle osuva aseistettu henkilö on melkoisen dilemman edessä, jos hän tietää ettei lääkintähenkilökunta ehdi paikalle ennen kuolemaa kuitenkaan.

Ihmisellä on oltava oikeus kuolla. Ketään ei voi pakottaa toista tappamaan lääketieteellisistä syistä. Siksi ratkaisun on oltava järjestely, jolla em. tapauksissa (a) ja (b) ihminen kykenee kivuttomaan ja arvokkaaseen itsemurhaan. Tunnettu ja perusteltu vastaväite tälle on kaltevan pinnan argumentti, jonka mukaan pienikin myönnytys eutanasialle johtaa vähitellen määrättyihin armomurhiin kaikille parantumattomasti sairaille, siitä edelleen lievemmin vammaisille ja lopulta esimerkiksi keskimääräistä heikkolahjaisemmille. Tuo on vakavasti otettava ongelma. Siltä voidaan kuitenkin välttyä poistamalla eutanasian harmaa alue. Itse ilmoitettu kuolintoive olkoon sallittu, mutta ei-vapaaehtoinen eutanasia tulkoon entistä vahvemmin rangaistavaksi. Kun raja tehdään selväksi, sallittujen ja kiellettyjen tapausten välillä on kaltevan pinnan sijaan rotko, jota ei niin vain ylitetä.