Matti

Kun tapasin Matin ensimmäistä kertaa aivan sattumalta eräässä tilaisuudessa, olin vielä nuori pojankloppi. Kättelimme ja esittäydyimme. Olin jo nuoresta iästäni huolimatta oppinut, että kädenpuristus kertoo ihmisestä paljon. Matin kättely jäi mieleen. En ollut koskaan aiemmin tiennyt, että kättely voi olla täydellisen sujuva - smooth olisi sana, jota englanniksi käytetään. Luonnollinen, jämäkkä mutta ei mitenkään dominoiva. Samalla tunsin, miten Matti skannasi minut kuin Xerox aanelosen. Eikä sekään ollut tungettelevan oloista, vaan ainoastaan uteliaisuutta.

En minä juuri mitään osannut Matille sanoa, en ainakaan muista sisältöä niistä parista lauseesta jotka silloin vaihdoimme. Kai olin jännittynyt, kyllähän minä toki Matin nimeltä sekä maineelta tiesin ja katsoin reilusti ylöspäin. Myös fyysisesti, koska olin vielä teinipoika ja Matti oikeastaan eri sukupolvea.

Paremmin tutustuin Mattiin vuosia myöhemmin työasioissa. Silloin sainkin jo katsella häntä samalta tasalta, tai jokusen sentin alaviistoonkin. Mutta vain fyysisesti, muuten suhtauduin häneen edelleen arastelevalla kunnioituksella. Tähän ei kuitenkaan ollut käytännössä tarvetta. Matti ei ollut mitenkään arvoaan korostava herra, vaan suhtautui kaikkiin ihmisiin ystävällisesti. Muisti oli huikea, hän tunsi minut heti sen vuosien takaisen lyhyen tapaamisen perusteella.

Kun kirjoitin, että tutustuin häneen "paremmin", en tarkoita että hyvin. En tuntenut häntä tuolloin läheisesti enkä myöhemminkään. Mutta satunnaisissa kontakteissa opin tuntemaan miehen maineensa takana.

Parin vuoden kuluttua vaihdoin paikkakuntaa ja yhteys Mattiin katkesi. En nähnyt häntä vuosikausiin. Meillä oli kuitenkin tietty yhteinen kontaktipinta. Olimme satunnaisesti sähköpostiyhteydessä, emme edes vuosittain mutta kuitenkin. Lähinnä siten, että minä laitoin hänelle viestin jostakin asiasta, sitten tuli vastaus ja mahdollisesti muutaman viestin mittainen keskusteluketju aiheesta. Ainakin kerran kävi toisinpäin eli Matti otti yhteyttä selvittääkseen jonkin asian.

Kerran olin sitten työmatkalla toisella paikkakunnalla. Siihen yhteyteen ymppäsin käynnin paikallisessa kirjastossa, jossa tiesin löytyvän arkistoista sellaista tietoa, jota tarvitsin erääseen toiseen projektiin. Löysin yhden etsimistäni lähdeteoksista ja istuin pöytään tutkimaan sitä. Pyöreässä pöydässä oli 5-6 paikkaa, mutta se oli tyhjä vastapäätä istuvaa miestä lukuun ottamatta. Istahdin pöytään sen kummemmin häntä katsomatta, panin vain merkille hänen edessään olevan paksun opuksen. Selailin omaa teostani ja kirjoittelin silloin tällöin muistiinpanoja. Vähitellen jokin vastapäätä istuvassa miehessä alkoi vaivata. Tapa liikkua, olemus. Vilkaisin vaivihkaa, mutta totesin tuntemattomaksi keski-iän ohittaneeksi mieheksi. Tajusin kuitenkin myös hänen kaljunsa luonnottomuuden ja turpeat kasvot kertoivat loput. Hetken aikaa selailin hajamielisesti edessäni olevaa kirjaa mieleni kasvattaessa samalla miehelle hiukset päähän ja sulattaessa hoitojen turvottamat piirteet entiselleen.

Lopulta tajusin. Nostin katseeni ja samanaikaisesti myös vastapäätä oleva mies katsoi minua "tuon minä tunnen jostakin" -ilme naamallaan. Olin tavannut Matin viimeksi toistakymmentä vuotta sitten ja sinä aikana omakin ulkonäköni oli tietysti muuttunut. Nousin ylös ja esittäydyin. Kädenpuristus oli jämäkkä kuten ennenkin. Vaihdoimme pari sanaa ammattiasioista, molemmat työskentelimme parhaillaan samankaltaisen projektin parissa. Matti kyseli, mitä minulle muuten kuului ja vastasin lyhyesti.

En oikein tiennyt, miten kysyä häneltä omia kuulumisiaan. Ulkonäkö kertoi niistä jo oleellisen. Matti oli kuitenkin säilyttänyt herrasmiesmäisen maailmanmiehen tyylinsä ja päästi minut pinteestä sanomalla suunnilleen seuraavaan tapaan: ”Kuten varmasti huomaat, ulkomuotoni on muuttunut.” Sitten hän kertoi avoimesti syövästään ja hoidoistaan. Kovimmat hoidot olivat päättyneet pari viikkoa aiemmin ja Matti oli positiivisella mielellä. ”Vaikuttaa siltä, että syöpä on kukistettu.” Mitä hittoa tuollaiseen muuten pitäisi vastata? Onneksi olkoon? Jotain sain kuitenkin kakistettua kurkustani ulos tyyliin ”On se hieno asia, miten nykyaikainen lääketiede on kehittynyt.” Kerroin että läheinen työkaverini oli sairastanut myös syövän, joka onneksi havaittiin ajoissa, voitettiin kemoterapialla ja hän oli pari kuukautta sitten palannut töihin. Jätin kertomatta, että eräs melko läheinen sukulaiseni oli saanut muutamaa kuukautta aiemmin myös diagnoosin, mutta harvinaislaatuisemmasta ja vaarallisemmasta syövästä. Tiesin hänen olevan kuolemassa parin kuukauden kuluessa, kuten sitten kävikin. Matin syöpätyypissä ennuste oli sentään fifty-fifty ja Matin puheista päätellen voittavalla puolella oltiin.

En taaskaan voinut olla ihailematta Matin työmoraalia. Normaali ihminen olisi jäänyt kotiin voivottelemaan, mutta ei Matti. Hänellä oli normaaliin tapaansa tuhat rautaa tulessa ja toinen tuhat taottavana. Ja se on syy, miksi tässä Matista kirjoitan – ei hänen syöpänsä.

Matin elämänasenne oli jotain aivan poikkeuksellista. Hän tuntui olevan jatkuvassa flow-tilassa. En tarkoita tässä sitä, että hän olisi säntäillyt paikasta toiseen ja tehnyt hirmuisen määrän asioita kuten jotkut tuntemani työnarkomaani-sähköjänikset. Matin energiatasot olivat kai suunnilleen normaali-ihmisen luokkaa. Salaisuus oli hänen taidossaan suunnata ne. Hän kykeni jaksottamaan elämänsä hämmästyttävällä tavalla eri lokeroihin ja keskittymään täysillä aina kulloiseenkin asiaan. Keskustellessaan minun kanssani olin hänen elämänsä keskipiste. Kun sitten molemmat aloimme keskustelun jälkeen paneutua omiin töihimme, olisin yhtä hyvin voinut olla Kuussa kuin häntä vastapäätä. Kun lähdin paikalta, hyvästelin Matin ja toivotin hyvää jatkoa. Hän nosti katseensa ja huomio oli taas sataprosenttisesti minussa. Ilman sitä normaalia ärtymystä, jota me tavalliset kuolevaiset tunnemme työmme keskeytyessä. Ja kääntyessäni ulko-ovelta katsomaan hän oli taas täydessä työn touhussa. Ilman sitä normaalia uudelleenkalibrointia, jonka me muut tarvitsemme palatessamme kesken jääneeseen tehtävään.

Olin Matin lokerointikyvyn havainnut jo kauan aiemmin. Hän oli vastuullisissa työtehtävissä, mutta sen ohella hän hoiti vapaa-ajallaan muitakin bisneksiä, ”harrastusmielessä”, kuten hän jossain lehtihaastattelussa totesi. Siinä sivussa hän otti osaa myös yhteiskunnallisiin luottamustehtäviin ja istui monta kautta kunnanvaltuustossa. Eikä kukaan päässyt sanomaan, etteikö Matti olisi paneutunut täysillä kaikkeen ja hoitanut jokaista tehtäväänsä viimeisen päälle huolella. Lokerointikyvyn mittavuus paljastui minulle vasta vuosia ensitutustumisen jälkeen tavalla, joka oli nyrjäyttää leukaniveleni sijoiltaan. Olin aina luullut Matin olevan poikamies. Jostain syystä olin aina onnistunut välttämään totuuden, tosin ei Matti perheestään koskaan puhunutkaan – lokerointia taas. Vasta eräästä lehtijutusta minulle kävi ilmi, että hänellä on puoliso ja lapsia. Kysymys kuului, missä helvetin välissä hän ehti vielä viettää aikaa perheensä parissa. Tai ylipäätään miten hän oli kaiken tuon keskellä hankkia vaimon ja lapsia. Pelkkää hajamielisyyttään, kuten Lippe Suomalainen miehensä Karin lasten hankkimisesta totesi? Ilmeisesti kuitenkin jostakin oli aikaa liiennyt, sillä avioliitto kesti ja myöhemmin minulle kävi kyllä ilmi, kuinka läheiset ja lämpimät välit Matilla oli lapsiinsa.

Äkkiseltään kävisi mielessä, että jos yhteiskunnassa olisi enemmän Matin kaltaisella tavalla asioihin suhtautuvia ihmisiä, asiat olisivat paljon paremmin. Näin varmaan olisikin, jos kaikki olisivat kunnollisuudeltaan Matin kaltaisia. Mutta jos ja kun eivät ole, Matin kaltaisten ihmisten osuudella on tietty ihanneosuus. Sitä en tiedä, paljonko se on – luultavasti enemmän kuin heitä oikeasti on, sillä kovin paljon heitä ei ole. Mutta liika olisi liikaa. Tämä minulle selvisi, kun sain huomata Matista toisen puolen.

Törmäsin mielenkiintoiseen ja sanoisinko epämiellyttävään asiaan jolle halusin varmistuksen. Keskustelin asiasta ensin erään toisen kaverini kanssa ja hän vihjaisi, että Matti luultavasti tietäisi tämän. Laitoin Matille sähköpostia kuten joskus ennenkin. (Nyt piti kaivaa ikivanhat sähköpostit esiin ja tarkistaa, kuinka silloinen kirjeenvaihto todella meni.) Kerroin sähköpostissa tietojeni taustat ja annoin linkin keskustelupalstaan, jossa asiasta vihjaistiin. Matti vastasi, ettei hänellä ollut tietoa asiasta ja päätti vastauksensa seuraavasti: ”…mielenkiintoinen, mutta en pysty sitä vahvistamaan tai kumoamaan. Joku oikea xxxxx (tästä sensuroitu ko. asiantuntemusalueen nimi) varmaan kyllä tietäisi?”
Kyseessä ei ollut asia, joka olisi ollut liikesalaisuus tai Matille henkilökohtainen. Mutta kyseessä oli ns. ”ikävä” asia. Matin reaktio paljasti paljon. Toisaalta hän vastasi kohteliaasti, toisaalta ei osoittanut sen verran mielenkiintoa että olisi selvittänyt asian, joka olisi ollut hänelle luultavasti helppoa. (Itse kysymys jäi sitten unholaan ja minulle selvittämättä. Nyt klikkasin ihan mielenkiinnosta viestiini liittämän keskustelupalstan linkkiä. Sinne oli vuosi tämän sähköpostikeskustelun jälkeen kirjoitettu pari lisäviestiä, jotka sanoivat suoraan asian olevan kutakuinkin siten kuin epäilin. Myös muut tuoreemmat tiedot vahvistivat epäilyjä.)

Sattumoisin eräs Matin entinen kollega kertoi minulle huomanneensa saman asian. Mikäli Matti joutui kohtaamaan ”ikävän” asian, hän vain sivuutti sen ja siirtyi seuraavaan aiheeseen. Matin energian salaisuus oli siinä, että hän keskittyi aina positiivisiin asioihin. Hän yksinkertaisesti jätti huomioimatta kaikki negatiiviset asiat. Jos joku ihminen aiheutti ongelmia, Matti vain ohitti hänet.

Tämä asenne sai Matin niin aikaansaavaksi – kukapa meistä ei olisi täynnä energiaa, jos kaikki olisi aina positiivista. Kun ikävät asiat pystyi ohittamaan, ne eivät jääneet pyörimään pään sisään haittaamaan tekemisiä. Toisaalta se tarkoitti sitä, että toisten piti hoitaa nämä hankalat asiat. Paitsi jos oli pakkotilanne. Silloin Mattiin saattoi kyllä luottaa. Mikäli hän ei voinut kiertää ikävää asiaa, hän heittäytyi siihen koko tarmollaan. Kuten syöpäänsä, minkä hän otti hyvin asiallisesti ja kantoi vastuunsa. Siltä ei voinut paeta, joten se oli käsiteltävä.

Matin kaltaiset ihmiset ovat valtava voimavara. Mutta kaikki eivät voi olla sellaisia positiivisiin asioihin keskittyjiä. Jonkun on hoidettava myös ne ikävät asiat.

Tapaaminen kirjastossa jäi viimeiseksi Matin kanssa. Vaikka syöpä oli sillä kertaa voitettu, kävi kuten niin monelle muullekin. Uuteen kierrokseen eivät hoidot tehonneet. Matti säilytti kuitenkin tyylinsä ja energiansa loppuun asti. Vain muutama viikko ennen hänen kuolemaansa näin, kuinka häntä haastateltiin televisiossa alansa huippuasiantuntijana. Ulkomuodosta en olisi uskonut, että siinä on kuoleva mies, vaikka tilanteen tiesin. Hoidot oli jo lopetettu ja enää odotettiin.

En ollut paikalla hautajaisissa, mutta yhteisömme puolesta seppeleen laskenut mies kertoi, että ne olivat komeimmat ja kunnoittavimmat, missä hän oli koskaan ollut. Monisatapäinen saattoväki oli tullut antamaan viimeisen tervehdyksensä miehelle, josta ei kellään ollut pahaa sanaa sanottavana.