Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


lauantai 6. lokakuuta 2018

Uusinta: Yllättävät valinnat

Lukijalle: Tälle jutulle voisi oikeastaan kirjoittaa jatko-osan. Aineksia nimittäin löytyy:

Jokaisella sivistyneellä ihmisellä on hyllyssään kirja tai kirjoja, joihin hän tarttuu yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus hän lukee suosikkinsa kymmenennen kerran, joskus taas vain maistelee mehukkaimpia paloja sieltä täältä.

Yleensä suosikkikirjojen joukosta löytyy juuri sellaisia teoksia, joiden voisi olettaakin kuuluvan kyseisen henkilön repertuaariin. Omassa tapauksessani sotahistoriaa, luonnontieteitä, elämäkertoja, teknotrillereitä, joitakin romaaniklassikoita, kestävyysjuoksukirjallisuutta.
Toisaalta henkilön suosikkeihin saattaa kuulua teoksia, joita on vaikea kuvitella hänen lukeneen yhtäkään kertaa, saati sitten useita. Niin minullakin. Eräänä päivänä kirjahyllyä katsellessa oivalsin siinä olevan kirjoja, jotka otan aina epäsäännöllisin välein taas uudestaan käsittelyyn - usein vain lukeakseni siitä pienen, juuri mieleen tullen pätkän, joskus taas kahlatakseni ne uudelleen läpi. Nimenomaan sellaisia kirjoja, joiden aihe saattaisi olla yllätys minut kohtuullisen hyvinkin tunteville ihmisille.
Poimin malliksi hyllystä kymmenen kirjaa, joiden genre ei tosiaankaan kuulu normaalirepertuaariini. Silti olen jokaisen niistä lukenut vähintään kolme kertaa. Tekijän mukaisessa aakkosjärjestyksessä:

Bach, Richard: Lokki Joonatan
Kirja tai lyhyytensä takia oikeastaan novelli, jonka luin ensi kerran vanhasta Valitut Palat -lehdestä lapsuudessa. Lokki, joka oli erilainen kuin muut. Lokki, jolle lentäminen oli kaikki kaikessa.
Eksistentialistinen juoni opettaa sen, kuinka kaiken oppimisen esteenä on pelko uuden oppimisesta ja kuinka tämän pelon voi ylittää.
Kirja, joka pitäisi jokaisen kestävyysjuoksuvalmentajan luettaa valmennettavillaan. Tarina siitä, kuinka olla laumasta poikkeava ja oppia hyväksymään se. Kuinka opetella aina vain paremmaksi siinä asiassa, joka on kaikkein rakkain itselle. Täydellinen nopeus, poikani, on perillä olemista. (Lokkivanhin Tsiang Joonatanille)

Card, Orson Scott: Ender
Ender oli maailman paras pelaaja. Mutta olisiko hän myös maailmankaikkeuden paras?
En liiemmin pidä scifistä. En ole lukenut edes Dyyniä. Muut alan perusteokset olen kahlannut suunnilleen läpi liiemmin ihastumatta, paitsi Isaac Asimoviin ja muutamaan yksittäiseen teokseen. Ender on poikkeus psykologisen otteensa ansiosta.
Maapallon lahjakkaimmat lapset kootaan sotilasakatemiaan, jossa heidän koulutuksensa on brutaalia mutta tehokasta. Heistä on tarkoitus tulla ihmiskunnan sotalaivaston johtajia sen kohdatessa vieraan ötökkäarmeijan ratkaisevassa taistelussa, jossa panoksena on jommankumman rodun lopullinen tuho. Ender on lapsisotilaista paras, tuleva komentaja. Miten Ender oppii riittävän hyväksi, kuinka kouluttajat sen tekevät ja riittääkö se?
Enderin jatko- ja rinnakkaisosat tuovat lisää syvyyttä Andrew "Ender" Wigginin hahmoon, vaikka eivät Kuolleiden puolustajaa lukuun ottamatta yllä samalle tasolle. Kuten eivät Cardin muutkaan teokset. Alvin Maker -fantasiasarjaa on kovasti kehuttu ja viimeisen kymmenen vuoden aikana jopa suomennettu. Luin kolme ensimmäistä osaa englanniksi joskus annodazumal Enderin löydettyäni, mutta en pitänyt. Fantasia on aina tökkinyt, en ole muutamasta yrityksestä huolimatta päässyt Sormusten herrassa kahtakymmentä sivua pidemmälle.
Nyt Ender-elokuvaprojekti on parinkymmenen vuoden jälkeen vihdoin valmis. Maltan tuskin odottaa, että se tulee Suomeenkin.

Eco, Umberto: Ruusun nimi
Keskiaikaan sijoittuva rikosdekkari? Tartuin kirjaan ihan sattumalta vuosia sitten. Olin kyllä kuullut sitä kehuttavan, mutta en ole erityisempi keskiajan harrastaja enkä ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lukenut dekkareita sitten teinivuosien. Mutta kirja imaisi mukanaan totaalisesti. Piirsin jopa kirjastosokkelon pohjapiirroksen niillä vähäisillä tiedoilla, jotka Eco oli siitä antanut. Todella mielenkiintoinen sommitelma, olisipa hauskaa nähdä millaisen kartan Eco oli kirjaa kirjoittaessaan piirtänyt itselleen.
Sittemmin näin myös elokuvan, joka ei suinkaan ollut huono (miten mikään sellainen, jossa Sean Connery on pääroolissa, voisi olla?).

Guareschi, Giovanni: Toveri Don Camillo
Katolisen papin seikkailut kommunistimaassa? Siinäpä kaksi herkullista vastakohtaa ateistisen oikeistolaisen suosikkiteoksen aineistoksi.
Lapsena telkkarista tuli silloin tällöin Isä Camillo -elokuvia, joissa Camillo (loistelias Fernandel) otti yhteen kommunistipormestari Pepponen kanssa. Myöhemmin löysin sitten kirjat, jotka tuli luettua innolla läpi. Sen jälkeen Camillo jäi taka-alalle pitkäksi aikaa, kunnes satuin saamaan tässä mainitun kirjan käsiini. Aikuisena sen vastakohtaisuuksilla repostelevat teemat saivat aivan uutta syvyyttä. Kirjan asetelma on niin loistelias oivallus, että siitä Guareschia paljon huonompikin kynänkäyttäjä olisi väsännyt riemastuttavan teoksen, puhumattakaan sitten mestarista itsestään.

Higgins, Jack: Kotka on laskeutunut
Genressä tämä ei ole poikkeus; hyvät sotaromaanit ovat suosikkejani. Listalle tämä pääsee kirjoittajan takia. Luin penskana (< 20 v) kaikki Higginsin laajan tuotannon suomennetut kirjat läpi. Jännittäviä, mutta laajemmalla elämänkokemuksella ja etenkin armeijan jälkeen ne paljastuivat naiiveiksi. Higginsin kirjat ovat isojen poikien seikkailuromaaneja, joissa ärsyttää erityisesti sattumanvaraisuuden puute; taistelutaidoissa parempi voittaa aina huonompansa. Toinen ärsytystekijä on joidenkin "sankarihahmojen" ylivertaisuus, kuten sotilaspistoolilla lonkalta ampuen maalitauluun viisi täydellistä osumaa. Sotilaspistoolien väljyyden tuntien temppu ei onnistuisi edes ruuvipenkkiin puristetulla aseella. Kolmas iso miinus ovat toistuvat teemat: Bachin Preludi ja Fuuga, Heideggerin (ainoa Higginsin tuntema filosofi?) irrallisen lauseen toistaminen lähes joka kirjassa, oman itsensä fiktiivisten mutta faktoiksi teeskenneltyjen kohtausten tuominen kirjoihin. Olin suuresti hämmästynyt, kun sain tietää kirjailijan palvelleen kaksi vuotta aliupseerina brittiarmeijassa - sotilasasiantuntemus oli vaikuttanut ilman kenttäkokemusta hankitulta. Higginsin viimeisen kymmenen vuoden tuotoksia en ole lukenut lainkaan, kirjojen taso oli ennen sitä laskenut kuin lehmän häntä. Muutama alkuvuosien kirja on silti oikein hyvä ja Kotka on laskeutunut on niistä selvästi paras. Toki Higginsin heikkoudet näkyvät siinäkin, mutta peittyvät onneksi tiiviin ja erinomaisen kerronnan alle. Juoni on niin uskottava, että alkaa väkisinkin miettiä, tapahtuiko näin todella. Myös kirjasta tehty elokuva on hyvä, mutta mitään tekemistä suosikkilistalle pääsyn kanssa ei ole sillä, että elokuvan avauskohtaukset on filmattu minulle varsin tutussa paikassa...

Kuusi, Matti: Ohituksia
Kansanrunouden tutkijan muistelmat? Ei, vaan kymmenittäin teräviä tuokiokuvia Suomen historiasta ja sen niin pienemmistä kuin suuremmistakin hahmoista. Kuusi oli monessa mukana: sivistyssuvun vesa, AKS:n nuoremman polven johtofiguureja, legendaarisen JR 7:n valistusupseeri jatkosodassa, kulttuurielämän takapiru, akateemisen maailman vaikuttaja yli oppiainerajojen. Ohituksia kuvaa matkan varrella vastaan tulleita ihmisiä ja sattumuksia suoraan, sujuvasti, armotta ja kertojaa itseäänkin kaunistelematta.

Liimatainen: Tuosta poikki - jukolauta
Nimimerkillä Liimatainen kirjoittanut kolumnisti pakinoi Suomen Kuvalehdessä 1965-75. Vuonna 1968 julkaistun kirjan tarinat on julkaistu 1967-68, jolloin tuotteliaisuus ja kynän terävyys taisivat olla parhaimmillaan. Tämä kirja sopisi kenelle tahansa oppikirjaksi siitä, kuinka kirjoitetaan sujuvasti, mukaansatempaavasti ja asiantuntevasti ikävystyttämättä lukijaa yksityiskohdilla. Miinuksena kielen aavistuksenomainen vanhahtavuus, mutta se sallittaneen jo yli 40 vuotta sitten kirjoitetuille teksteille.
Kirjoittajan valtava yleistieto ja kyky oivaltaa oleelliset seikat nopeasti paistavat tekstistä pitkälle. Kolumnit vaikuttavat ensilukemalta pikaisella sutaisulla kirjoitetulta, niin sujuvasti ne soljuvat. Vasta tarkempi tutkimus viittaa siihen, että niiden rakenne on huolella suunniteltu ja hiottu. Ensimmäisten aikalaisarvioiden mukaan kirjoittajan on täytynyt olla asemassa, jossa hän on kyennyt keskittymään lähes kokopäiväisesti tiedonhankintaan ja kolumnien laatimiseen ilman päivätyön vaateita. Toisaalta hän on selvästi ollut hyvää pataa valtakunnan mahtimiesten kanssa, koska sisäpiiritietoa on ripoteltu sinne tänne. Ihmetystä herätti, kenen suomalaisen rahkeet tuollaiseen suoritukseen riittäisivät. Liimataisen pakinat ovat lukemisen arvoisia, kuka hän sitten ikinä mahtoi ollakaan...

Luoto, Anna: Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi
Anna Luoto palasi sodasta lääkintälottana ja kävi Kätilöopiston. Sieltä tie vei kunnankätilöksi syrjäseudulle. Kirja kertoo korutonta tarinaa siitä, millaisissa oloissa suuri osa Suomen kansaa eli 40- ja 50-luvuilla ja miten ankeissa oloissa äidit saivat lapsensa synnyttää. Viitisenkymmentä lyhyttä tarinaa ovat vuoroin ilahduttavia, raivostuttavia, onnellisia ja surullisia. Jos nykypäivänä elo tuntuu raskaalta, kannattaa avata tämä kirja satunnaisesta kohdasta ja lukea muutama tarina.

Puzo, Mario: Kummisetä
"Pidin kirjasta enemmän kuin elokuvasta" on klisee, joka kuuluu aina sanoa - paitsi Kummisedän kohdalla. Olenko ainoa ihminen maailmassa, joka on sitä mieltä tässäkin tapauksessa?
Olen nähnyt elokuvatrilogian kaksi ensimmäistä osaa muistaakseni kahdesti ja kolmannen kerran. Kirja käsittää vain kahden ensimmäisen osan tapahtumat. Elokuvat olivat sinänsä hyviä ja saamansa suitsutuksen arvoisia. Silti vasta kirja antaa tapahtumille todellista syvyyttä.
Hassua kyllä, uskoisin kolmososan olevan, vaikkakin elokuvista heikoimpana, silti siitä tehtyä kirjaa parempi. Sehän oli Puzon nimenomaan elokuvaksi alun perin kirjoittama siinä missä kaksi ensimmäistä elokuvaa perustuivat kirjaan. Puzon kirjojen shakespearelainen draaman kaari sovittui näytelmäksi paremmin, kun se oli ensisijaisesti suunniteltukin (elokuva)näyttämölle.
Rikollisuuteen perustuvat romaanit (dekkarit) eivät ole koskaan kiinnostaneet, mutta Puzon kirja ei sellainen varsinaisesti olekaan. Se vain sijoittaa kertomuksensa rikollisten maailmaan. Oikeasti se on perhedraama, joskin epätavallisissa oloissa. Yhtä hyvin Puzo olisi voinut kirjoittaa liikemiehistä, ainoa ero on toiminnan laillisuudessa.

Rosberg, Keke: Keke
Inhoan moottorikilpailuja. (Huomautus: en käytä valitettavan yleistä sanaa moottoriurheilu, sillä jos autolla kilpaa ajaminen on urheilua, niin siinä tapauksessa työmatkan ajaminen autolla on kuntoilua.) Kun Sveitsi päätti 2007 valitettavasti sallia moottorikilpailut 52 vuoden tauon jälkeen, niin Suomen olisi pitänyt näyttää esimerkkiä maailmalle ja kieltää ne. Kun Häkkinen, Räikkönen, Mäkinen ja kumppanit voittivat maailmanmestaruuksia, hävetti että he ovat suomalaisia. Moottoreilla kilpaa ajaminen on ympäristölle tuhoisaa ja vielä tuhoisampaa se on maantiellä, jossa wannabe-räikköset uhmaavat meidän muiden tielläliikkujien henkeä yrittäessään näyttää kavereilleen.
Silti olen aina tietyssä mielessä ihaillut Keke Rosbergia. Huippuluokan ammattilaista pitää aina ihailla alasta riippumatta ja sitä Keke oli ja on yhä. Vertikaalisesti rajoittunut pienillä resursseilla ilman sennamaisia lahjoja rata-autoilun kehitysmaasta tiensä maailmanmestariksi raivannut piinkova ammattimies.
Keken loistava tyylitaju vittuilun jalossa taidossa on omaa luokkaansa. Kerran kansainvälisen autoliiton kokouksessa kaikki puheet pidettiin ranskaksi, jolloin Keke tuumasi, että yleinen käyttökieli on englanti ja jos sitä ei puhuta, on hänelläkin oikeus puhua omaa kieltään. Palkintoa hakiessaan hän piti lyhyen puheen suomeksi ja kiitti sitten yleisön osaamilla kielillä. Toisen kerran jossain gaalassa oli Kekelle palkintoa luovuttamassa itse Ritari Ässä eli David Höffelpöffel. Ässä ei ollut valmistautunut huolella ja muisti Suomesta vain ralliautoilijat esitellen Kekenkin sellaisena. Kiitospuheessaan Keke huomautti, että Suomesta tosiaan tulee loistavia rallikuskeja, mutta myös rata-autoilijoita. Suurin osa sivistymättömästä yleisöstä ei tajunnut kuittailua ja taputti kiitollisena, Ritari Ässä mukaanlukien. Tyypillistä Kekeä - vittuilun kohde tulee nolatuksi vaikkei itse edes tajua, että nyt häntä vietiin sata-nolla.
Keith Botsfordin kirjoittama kirja on julkaistu vuosi ennen Keken F1-uran loppua. Heti ensimmäisellä sivulla Keke toteaa: Miksi minun pitäisi paljastaa sisimpäni? Minä olen ammattikuski, se on minun työni. En minä ole filosofi. Ei se paras mahdollinen aloitus elämäkerralle. Silti tämä teos paljastaa Keken sisäisestä maailmasta paljon, kenties jopa kaiken oleellisen. Keke on tottunut pitämään huolen itsestään, kukaan muu ei ole sitä hänen puolestaan tehnyt. Kirja on suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa, joka aikoo huipuksi millä tahansa alalla.
Samalla ammattimaisella linjalla Keke on oman ajo-uransa jälkeenkin jatkanut. Joskus ovat miehellä varmasti viikset tutisseet naurua pidätellen, kun media on uskonut kaiken, mitä hän on tarkoituksenmukaisesti sille syöttänyt. Kun Nico-poika alkoi ajaa kilpaa, hän edusti Suomea ja antoi täkäläisille lehdille haastatteluja, kuinka haluaa ajaa Suomen väreissä, vaikka ei suomea muutamaa sanaa enempää osaa. Nauroin räkäisesti; Saksa on isompi markkina-alue kuin Suomi, mutta saksalaisia ei kiinnosta pätkän vertaa jossain pikkusarjoissa ajava entisen mestarin poika. Suomalaisia kiinnosti. Kun Nico sitten pääsi F1:n rattiin, niin lisenssi vaihtuikin saksalaiseksi. Oikeasti, oliko joku yllättynyt?

8 kommenttia:

Veijo Hoikka kirjoitti...

Paljolti samaa mieltä kirja-arvioista. Scifin osalta riittää, jos on lukenut Douglas Adamsin Linnunrata - teoksen. Skifeissä sepitellään mielikuvituksellisia asioita, joita ei ole olemassa. Loistavat tarinankertojat kertovat reaalimailmaan liittyviä juttuja, joiden yllättävät käänteet saavat lukijan vakuuttuneeksi kirjoittajan erinomaisesta mielikuvituksesta. Ja kyky kiehtovaan tarinankerrontaan on erityislahjakkuus, esim. James Lee Burke on yksi heistä. Jaskan ja Yrjöperskeleen blogeja luen sekä itse sisällön että myös todella sujuvan tekstityksen vuoksi. Joskus ne tuntuvat loppuvan kesken, kuten eräässä juuri julkaistussa menestysteoksessa, jonka 16 viimeistä sivua lienevät olleen kuitenkin ne mielenkiintoisimmat.
Traumaattisesta suhteestasi Taru Sormusten Herrasta - monumenttiin voisit saada avun kestävyysjuoksijallekin suositeltavasta sitkeydestä. Olen noudattanut periaatetta, että yhtään kirjaa en hylkää ennen kuin olen lukenut vähintään 50 sivua. No, Tervon ja Sofi Oksasen kohdalla olen joustanut. Taru Sormusten Herrasta lähtee liikkeelle kuin Vermon levityksillä varustettu riisselimersu, joka lähtee kuin purkka tukasta.

Kumitonttu kirjoitti...

Meillä on näemmä vähän erilaiset lukutottumukset, koska itse en lue kirjoja (tai katso elokuvia) uudelleen. Pari poikkeusta, jotka muistan, ovat "Isä Camillon kylä" ja "Kolmiyhteys".

Yksi erikoisimmista lukukokemuksista oli Don DeLillon Alamaailma, jonka lukeminen oli kuin tervanjuontia. Jossain 200 sivun paikkeilla tajusin, että ei tämä tästä muuksi muutu, mutta päätin tahkota teoksen läpi. Sen jälkeen olo oli helpottunut, koska kokemus muistutti itsensä rääkkäämistä. Vuosia myöhemmin muistiini alkoi palailla kohtauksia kyseisestä kirjasta, mikä tuntui oudolta. Aika varmaan teki tehtävänsä, sillä nykyisin pidän kirjaa (tai niitä katkelmia joita siitä enää muistan) erinomaisena.

Toinen hirvittävä lukukokemus oli Marxin Pääoma. Sain kirjan erikoisella tavalla, ja päätin lukea sen läpi olettaen, että siinä olisi jokin punainen lanka, joka selittäisi vasemmistolaisen maailmankatsomuksen. Kuten arvata saattaa, ei ollut. Luin kirjan yhdeltä istumalta tajuttuani, että haluan sen pois käsistäni mahdollisimman nopeasti. Nykyisin se lojuu Koraanin päällä kaapissa, johon laitan kaikki kelvottomat teokset. Koraania en ole lukenut enkä aio - jossain kulkee raja minunkin sietokyvylläni.

James Clavelin kirjat ajattelin lukea joskus järjestyksessä, niissä kun kuulemma juonet risteävät kiehtovalla tavalla. Pyörretuulen olen lukenut, ja se oli varsin vaikuttava romaani samoin kuin Kuningasrotta. Nuorena luin maailman klassikoita, joten niihin en enää koe mitään mielenkiintoa.

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoina en ole lukenut Isä Camilloa, ne elokuvina kylläkin katonut, ne vanhat Camilloelokuvat oli hyviä verrattuna tähän yhteen uuteen Camilloa elokuvaan, missä Terence Hill näytteli..
Linnun radan käsikirja liftareille kirjasarjan olen lukenut, elokuva vesio siiä oli näyttävä, mutta hono kun monta kirjaa ahdettiin yteen elokuvaan.

-jpt-

Jaska Brown kirjoitti...

Veijo Hoikka: Kyllä minä sen TSH:n vielä joskus luen... heti kunhan olen saanut Iijoki-sarjan loppuun.

Kumitonttu: Ei voi muuta kuin ihailla sitkeyttä, jos Pääoman on kahlannut. Koraania kyllä suosittelen luettavaksi - tunne vihollisesi. Clavellit kannattaa lukea aika-, ei kirjoitusjärjestyksessä. Siis: Shogun - Tai-Pan - Gai-Jin - Kuningasrotta - Noble House - Pyörretuuli. Myös siksi että useimpien mielestä se paras on ensin, niin tempautuu mukaan. Itse pidän Noble Housea ehkä Shoguniakin parempana. Se mistä olen ehdottoman varma on että Pyörretuuli on huonoin.

jpt: Tuota uutta Camillo-elokuvaa en ole nähnytkään enkä ole siis mitään menettänyt.

Terho Hämeenkorpi kirjoitti...


Haa, minä olen siis myös ihailtava - olen nimittäin jo lukiovuosinani kahlannut läpi herra marxin pääoman!!! Samaa mieltä Kumitontun kanssa, että punainen lanka puuttui - myös verenpunainen, mutta sen hänen opetuslapsensa korvasivat runsaskätisesti ja vuolaasti. Sama koskee myös korkaania, jonka samoin luin 60-luvulla. Huh hellettä...
Keken kirja täytyykin lainata ja mahdollsiesti sen jälkeen katsoa antikvaarista ostettavaksi. Vittuiluista puheenollen; Veikko Huovisen Veitikka on siinä taulukossa
korkealla. Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys on myös huippua! Onhan niitä muitakin, mutta ei nyt tässä enempää. Palaillaan...

Anonyymi kirjoitti...

Kiinnostavia kirjoja, joista osa hyvinkin tuttuja. Kummisetä on parhaimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Ja kyllä: Kirja on aavistuksen parempi kuin elokuva. Tämä johtuu lähinnä siitä, että henkilöhahmoihin saa kirjan kautta enemmän syvyyttä. Erityisesti kirjan väkevä kuvaus siitä, kun Vito päättää ryhtyä rikolliseksi, koska ei halua kenenkään tekevän päätöksiä hänen puolestaan. Kirjalle viisi tähteä, elokuvalle neljä ja puoli.

Jaska Brown kirjoitti...

Terho Hämeenkorpi: Tuota Erasmuksen Tyhmyyden ylistystä tuntuu tänä päivänä riittävän, ilmeisesti miehellä on paljon opetuslapsia.

Ano: Juuri tuosta syystä minäkin pidin enemmän kirjasta.

Anonyymi kirjoitti...

Jaska varmaan tietääkin Edward Bunkerin. Olen lukenut monia elämänkertoja, mutta tämä saattaa olla paras: Education of a Felon. Hyvin kirjoitettu. Miehellä on todettu jo lapsena poikkeuksellisen korkea ÄO. Upea kirja. Näytteli useissa elokuvissa minirooleissa esim. Reservoir Dogs mister blueta. Triviana vielä, että Edin lapsen kummipoikana on Danny Trejo.