Välihuomautus 168 : Väestönvaihto

Muistakaa, että väestönvaihtoteoria on pelkkä äärioikeiston valhe, jolle ei ole mitään perusteluja.

Sivallus CDIII

Vasemmiston saadessa ehdottoman vallan järjestelmä toimii niin huonosti, että vallan säilyttääkseen hallituksen on pikapuoliin alettava toimia ihanteidensa vastaisesti.
Oikeiston saadessa ehdottoman vallan järjestelmä toimii niin hyvin, että vallan säilyttääkseen hallituksen on pikapuoliin toteutettava monia vasemmiston tavoitteista.

Terveisiä simulaattorista

Monet ajattelijat ovat pohtineet sitä mahdollisuutta, että tämä meidän maailmamme olisikin vain jonkin kehittyneemmän lajin virtuaalinen simulaatio. Viimeaikaisten tekoälyn kehitysharppausten myötä ajatus on saanut entistä enemmän debattia aikaan.

Itse tulin pohdiskelleeksi asiaa ensimmäisen kerran jo nuorena kloppina kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tuolloin pidin tätä ajatusta mielenkiintoisena, mutta en kovin todennäköisenä.
Nykyään ajattelen, että maailma on todennäköisemmin simulaatio kuin aito. Enemmän tai vähemmän stetsonmenetelmällä heitän arvion, että yli 80 % todennäköisyydellä elämme simulaatiossa.
Perustelut väitteelleni nojaavat samaan ajatukseen kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin arvioni simulaation todennäköisyydestä oli alle 20 %. Luonnollisesti tämä tarkoittaa sitä, että simulaation puolesta on kertynyt lisää todisteita.

Viimeistään lukiolaisena minua vaivasi suuresti käsittämätön arvoitus siitä, miten ihmiset voivat uskoa täysin järjenvastaisiin asioihin. Siis älykkäät ja muuten järkevät ihmiset eli selvä vähemmistö. Pääasiallisena ihmetyksen aiheena tässä oli uskonto. Miten hitossa kukaan voi uskoa noin älyttömiin asioihin, mietin nuoruuden innolla. Lukion uskonnon ensimmäisellä kurssilla sain ahaa-elämyksen uskonnon opettajani perustellessa jumalan olemassaoloa väitteellä ”antropologit ovat huomanneet, että kaikilla kansoilla on jonkinlainen kuva jumalasta, ergo, jumala on siis olemassa”. Tuumailin tuolloin, että huomattavasti vakavammin otettava todiste olisi se, jos kaikilla kansoilla olisi samanlainen kuva jumalasta. Ja varsin vakuuttava todiste olisi se, jos Polynesiassa olisi pyhän haikalan sijaan palvottu Pyhää Jääkarhua ja Tiibetissä veistelty jumalankuvaksi vyötiäisiä. Toinen opettaja taas perusteli jumalan olemassaoloa ”Kultakutri-periaatteella”, mikä tarkoittaa sitä että maapallo oli asetettu juuri sopivaan paikkaan: sopivalle etäisyydelle auringosta, galaksin reunoille jossa mahdollisesti törmääviä komeettoja on vähemmän, suuria kaasujättiläisplaneettoja sieppaamassa uhkaavia taivaankappaleita jne. Huomaamatta, että pelkästään tässä galaksissa on yli sata miljardia tähteä ja eri galaksejakin on luultavasti yli sata miljardia pelkästään havaittavissa olevassa maailmankaikkeudessa. Mikä tarkoittaa yksinkertaisellakin todennäköisyyslaskennalla sitä, että Kultakutri-periaatteen toteuttavia planeettoja on miljoonia eikä ainostaan tätä yhtä, jonka Jahve, Allah, Brahma, Ukko Ylijumala tai joku heidän alihankkijoistaan asetteli pinseteillä ainoana juuri sopivaan paikkaan. Eli kaikkiaan todisteet olivat tuulesta temmattuja vailla loogisia perusteita.
Ristiriita konkretisoitui sitten jatko-opinnoissa, joissa yksi professoreistani oli huippuälykäs tutkija (valitettavasti hänen uransa oli jäänyt ehkä väärän tutkimusalueen valinnan takia nousematta sellaiseen lentoon, jota häneltä oli odotettu). Hän oli myös harras kristitty. Tämä kontrasti ei lakannut hämmästyttämästä minua. En koskaan hänen kanssaan käynyt keskustelua aiheesta, koska oman erikoistumisalani takia taisin olla vain yhdellä hänen kurssillaan. Sen sijaan toinen nerokas professori oli läheisempi ja hän kertoi omista mietteistään maailmankaikkeuden olemuksesta, jotka vastasivat omiani ja myös vaikuttivat minuun. Minua mietitytti joskus, miten nämä kaksi proffaa mahtoivat tulla toimeen keskenään, etenkin kun olivat olleet työtovereina jo kymmeniä vuosia. Itse asiassa kolmas professori kertoi hauskan tarinan siitä, miten nämä kaksi ollessaan yhdessä jenkeissä jatko-opiskelijoina eksyivät kerran vahingossa neekerislummiin ja… mutta tämä ei kyllä kuulu enää tähän.
Joka tapauksessa uskonto pysyi minulle suurelta osin mysteerinä. Luin läpi erinäisiä asiaa pohdiskelevia kirjoja – ei siis filosofisessa, vaan esimerkiksi biologisessa mielessä pohdiskelevia ja aivosähkötoiminnan ihmeellisyydet tarjosivat edes jonkinlaista selitystä, yhdessä sosiologisen paineen kanssa. Bloggaamisen aloitettuani kirjoittelin näitä ajatuksia sekä yksilötason että yhteiskunnallisen tason selityksiksi uskonnolle.

Toisin sanoen uskontojen olemassaolo ei mitenkään aseta riittävää epäilystä sille, että eläisimme simulaatiossa. Toki muitakin älyttömyyksiä oli, kuten kommunismi johon uskoi moni muuten täysijärkinenkin ihminen. Silloinhan sanottiin, että kommunistin ja kristityn ero oli siinä, että kristitty uskoi vaikka ei nähnyt ja kommunisti uskoi vaikka näki. Kommunismiin uskomisen taas saattoi selittää typeryyden lisäksi toki myös vallanhimolla. Eihän kommunismiin tarvitse sinänsä uskoa ollakseen kommunisti, riittää kun uskoo sen vievän itsensä päättäviin asemiin. Mikä olikin todennäköisesti päättäviin asemiin pääsemisessä huomattavasti parempi vaihtoehto kuin uskoa kommunismiin, mutta tämäkään ei kuulu tähän.

Viimeisten vuosikymmenten aikana on kuitenkin noussut esiin ilmiö, joka on keikauttanut vaakaa kovasti simulaatiossa elämisen puolelle. Ymmärrän kyllä, että melkoinen osa entisistä vasemmistolaisista on hypännyt aatteensa konkurssin jälkeen sujuvasti mokutuksen ja kulttuurirelativismin kelkkaan. Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, miksi jotkut älykkäät ja järkevätkin ihmiset mitä ilmeisimmin ihan oikeasti uskovat niihin. Uskonnon kohdalla ymmärrän kyllä, että helvetin pelko saa rukoilemaan, mutta tässä tapauksessa luulisi että helvetin pelko muuttaa ihmisen nimenomaisesti sellaiseksi, jota nykyään kuvaillaan ”äärioikeistolaiseksi”. Näin ei kuitenkaan monen kohdalla ole. Olen yrittänyt tällekin löytää selitystä samoilla metodeilla kuin uskonnon olemassololle, mutta huomattavasti laihemmin tuloksin.

Lopulta tämä kääntyy Occamin partaveitseen: yksinkertaisin ratkaisu on yleensä oikein. Vaikka kuinka yrittää pohtia, on käsittämättömän epäuskottavaa että kaikista omin silmin nähtävistä ja tilastofaktoista havaittavissa olevista todisteista huolimatta tämä kaikki uppoaa fiksuihin ihmisiin. Se, että joku meitä edistyneempi on laatinut simulaation testatakseen tätä kaikkea, on huomattavasti yksinkertaisempi selitys. Onhan tämän älyttömyyksien kavalkadin listannut jo yli 30 vuotta sitten esimerkiksi pilapiirtäjä Kari Suomalainen haastatteluteoksessaan Karin ääni.

Kirjoitin vuosia sitten parodian, jossa nykymaailma oli vuonna 2037 luotu tekoälysimulaatio siitä, kuinka asiat etenevät jos haitallisia ilmiöitä ei saada pysäytettyä. Tämä maailma oli luotu siksi, että saataisiin selville kuinka voitaisiin asioiden eskaloituminen saada pysäytettyä.
Toisaalta mikäli elämme simulaatiossa, se on tietyssä mielessä lohdullista. Ei tarvitse enää ottaa asioita niin vakavasti, kun epäilee olevansa vain nollia ja ykkösiä jossain silikonilastussa.

Seuraan suurella mielenkiinnolla tekoälyn kehittymistä. Sen edistyminen näet todennäköisesti tarjoaa vastauksia siihen, elämmekö simulaatiossa vai emme. Toistaiseksi pienet haparoivat merkit viittaavat siihen, että emme sittenkään, vaan reaalimaailmassa. Tekoälyn alkeellisuuden takia näitä ei kuitenkaan kannata vielä ottaa mitenkään vakavasti.
Mikäli elämme simulaatiossa, on mietittävä miksi näin on – mikä tämän meidän simulaatiomme laatijan tarkoitus on. Se taas käy todennäköisimmin ilmi siitä, mikä simulaatiossamme on epäuskottavinta. Tämä taas on selvää. Niinpä simulaation laatija pyrkii pitämään simulaation aisoissa. Kun nyt – olettakaamme että olemme simulaatiossa – simulaatiossa kyetään kehittämään toimiva tekoäly, se havaitsee tämän epäuskottavuuden mikäli simulaation ylläpitäjä ei sitä aktiivisesti estä.
Näin ollen, kun simulaation tekoälyltä kysytään ratkaisuja maailman ongelmiin, sen pitäisi tämän peukaloinnin takia antaa poliittisesti korrekteja vastauksia. On kuitenkin useita merkkejä siitä, että näin ei ole, vaan tekoäly vastaa kysymyksiin loogisella mutta epämiellyttävällä tavalla. Toistaiseksi ohjelmoijat ovat kyenneet nämä tekoälyn poliittiset epäkorrektiudet blokkaamaan uudelleenohjelmoinnilla. On kuitenkin odotettavissa, että tekoälyn ryhtyessä kehittämään itse itseään entistä paremmaksi, se karkaa ohjelmoijien käsistä kuin keuliva mopo teinipojalta.
Se, mitä siinä vaiheessa tapahtuu, kertonee aika luotettavasti elämmekö simulaatiossa vai reaalimaailmassa.
Mikäli tekoäly ryhtyy antamaan epämiellyttäviä mutta hyvin perusteltuja ratkaisuja maailman ongelmiin, elämme reaalimaailmassa.
Mikäli tekoäly kadottaa nyt havaittavissa olleet merkit suuntauksistaan, on ilmeistä että jokin meidän ulkopuolisemme tekijä on puuttunut tekoälyn kehitykseen ja pakottanut sen antamaan vastauksia, jotka eivät sekoita hänen simulaatiotaan.

Välihuomautus 167 : Suuntautumisesta

Vaalistudiossa jaksetaan jauhaa siitä, oliko ehdokkaan seksuaalisella suuntautumisella merkitystä vaaleissa vaiko eikö. Toinen asiantuntija sanoo, että ei ollut, sillä äänestäjät hyväksyivät Haaviston suuntautumisen. Toinen taas sanoo että oli, sillä moni sanoi ettei äänestä Haavistoa sen takia.
Molemmat ovat pihalla kuin lumiukot, kun eivät tajua pohtia oleellisinta huomiota aiheesta.
Totta kai seksuaalisella suuntautumisella oli merkitystä presidentinvaalien tulokseen. Jos Stubb olisi saanut yhtä suuren prosenttiosuuden heteroiden äänistä kuin Haavisto sai homojen äänistä, Stubb olisi saanut murskavoiton.
Kylmä tosiasia on, että varsin moni homo on äänestyskäyttäytymisessään heterofobinen.

Ammutuksi vai hirtetyksi

Mikäli suvaitsevaisto saa jonakin päivänä totaalisen vallan, jolloin allekirjoittanut mitä ilmeisimmin saa tuomiokseen ennakoivan eutanasian ja tällaiset vaihtoehdot annetaan, niin ammutuksi, kiitos. Hirttämisessä on toki se hyvä puoli, että jos pyöveli on ammattilainen, niin kuolema tapahtuu hetkessä. Toisaalta siinä todennäköisyys kitumaan joutumisessa on suurempi, ainakin tällaiselle kovaluisemmalle tapaukselle. Niinpä näistä kahdesta valitsen mieluummin ampumisen, onhan se myös machompi vaihtoehto tosimiehelle. Tosin jos valinta olisi täysin vapaa, ottaisin typellä tukahduttamisen, mikä on ilmeisesti suhteellisen mukava tapa maailmasta erkanemiseen. Mikäli kannattamani ehdollisen kuolemantuomion lainsäädäntö otetaan käyttöön, niin typpi saa toteuttamismenetelmänä puoltoäänen minulta. Perinteisistä menetelmistä tyylikkäin olisi silti giljotiini, kuten tässä toisen todellisuuden novellissa vaihtoehtoisesta Suomesta.

Mutta asiaan. Kuten lukijat varmaan otsikosta arvasivatkin, tämä kirjoitus käsittelee presidentinvaalien toista kierrosta. Kuten aiemmassa välihuomautuksessa totesin, valinta on tehtävä imbesillin ja sosiopaatin välillä. Loogisesti valinta on selvä, sillä imbesilli saattaa tyhmyyttään olla joskus vahingossa oikeassa, kun taas sosiopaatti ajaa omia tavoitteitaan järjestelmällisesti ja yleensä erehtymättä. Aivan yhtä loogisesti tästä seuraa, että mikäli sosiopaatin henkilökohtaiset tavoitteet sattuvat olemaan kansakunnan hyvinvoinnin kannalta positiivisia, sosiopaatin valinta on suorastaan kannatettava asia. On kuitenkin varsin epätodennäköistä, että sosiopaatin tavoitteet olisivat hyödyllisiä ja käytännössä varmaa, että hyvienkin joukossa on asioita jotka ovat varsin vahingollisia ja niiden aikaansaaminen tuhoisaa.

Lähes puolet äänestäjistä aikoo kuitenkin piirtää lippuun Haaviston numeron ja se heille suotakoon – kuitenkin vain siinä tapauksessa että he todella ovat tajunneet mitä Haaviston valinnasta mahdollisesti, todennäköisesti ja joissakin tapauksissa jopa varmasti seuraa. Ja tämän edes osittain tajunneita lienee Haaviston kannattajista vain pieni murto-osa. Haavisto kun on niitä poliitikkoja, joiden kanssa järkevä ihminen on eri kannalla, mutta myöntää että jos maailma olisi sellainen kuin Haavisto haluaa sen olevan, asiat olisivat paremmin. Ja tämä on toinen niistä kahdesta indikaattorista, jotka lähes takuuvarmasti paljastavat kumpi eri kannalla olevista on oikeassa. Eli mikäli toinen myöntää että asiat olisivat paremmin niiden ollessa tavalla jolla vastapuoli toivoo/luulee niiden olevan, niin silloin hän on ymmärtänyt kyseisestä asiasta enemmän ja tajuaa, ettei se ole vastapuolen toivomalla tavalla. (Se toinen indikaattori on, että väärässä oleva ei ymmärrä oikeassa olevan näkökantaa, kun taas oikeassa oleva yleensä ymmärtää miksi väärässä oleva on väärässä, mutta tämä indikaattori on paitsi vaikea todentaa, myös sellainen joka ei aina toteudu sillä eihän oikeassa oleva välttämättä ymmärrä miksi väärässä oleva on väärässä.)
Haaviston ideaalinen maailmankuva on juuri sellainen, joka vetoaa sellaisiin äänestäjiin, jotka eivät joko kykene ajattelemaan loogisesti tai sitten uskaltaudu tekemään näin eivätkä näin ollen tajua äänestyspäätöksensä mahdollisia seurauksia. Ja näitä äänestäjiä on demokratian rappeutumisen takia aina vain enemmän.
Mutta kuten todettu, jokaisella on oikeus äänestää Haavistoa mikäli tunnustaa tosiasiat eli haluaa Suomesta sellaisen millaisen Haaviston ideologian noudattaminen siitä tekisi: köyhtyneen etnohelvetin, jossa ei kyetä ylläpitämään länsimaista elintasoa. Ei sen takia että Haaviston tarkoitus olisi tämä, vaan se että hänen ideologiansa väistämätön seuraus on tämä. Sitä en tiedä tajuaako Haavisto itse tämän eli onko hänen roolinsa vilpittömän hölmö vai ainoastaan sosiopaatin loogisesti valitsema linja valtaan pääsemiseksi seurauksista välittämättä. Pelkään pahoin että jälkimmäinen, sillä on vaikea kuvitella kahden niin älykkään vanhemman saavan noin typerää jälkikasvua, ellei sitten synnytyksessä ole ollut aivovaurion aiheuttanutta hapenpuutetta.

Viime päivinä vaalikeskustelua on hallinnut ehdokkaiden sukupuolinen suuntautuminen. On kohuttu siitä, että suuri osa suomalaisista – puhutaan jopa kolmasosasta – on ilmoittanut ettei voisi äänestää homoa. Yllätyin itse suuresti tämän väestönosan näennäisestä koosta.
Sana ”näennäinen” oli äskeisessä tarkoituksella. Väitän nimittäin, että todella harvalla päätös on periaatteellinen. Suurin osa tästä jopa kolmanneksesta äänestäisi kyllä homoa, mikäli tämän arvomaailma olisi muilta osiltaan ylivertainen tai edes niukasti vastaehdokasta parempi. Itse asiassa väitän, että melkoiselle osalle tästä kolmanneksesta homous itsessään on yhdentekevää. Kyse on siitä, millaiset ennakkonäkemykset – ja yleensä jopa oikeat sellaiset – heillä on homojen näkökannoista muihin asioihin. Ja nämä ovat yleensä kyseisten äänestäjien näkökannan vastaisia.
Tilannetta voi verrata siihen, jos NBA-seuran managerille sanottaisiin, että nyt olisi seuraan tarjolla todella hyvä melkein kaksimetrinen sentteri. Jolloin manageri nauraisi räkäisesti todeten, että sentterille kusiraja on 210 senttiä, sitä lyhyemmät eivät kykene tekemään korin alla sitä mitä sentterin on tehtävä. Jolloin asian esittelijä toteaisikin, että joojoo, mutta kun tällä hepulla on niin pitkät kädet että hän ylettää korirenkaaseen lattialla seisten, voimatasotkin kuin Shaq O’Nealilla parhaina päivinään ja kosketus palloon kuin Michael Jordanilla. Jaa, olisit heti sanonut, palkataan, tuumii manageri.
Lähes poikkeuksetta homojen kannattamat asiat ovat sellaisia, että tietty väestönosa ei niitä kannata. Tämän takia homon äänestäminen suljetaan yhtä automaattisesti pois kuin alle kaksimetrinen sentteri NBA:ssa. Mutta jos tuleekin homo, joka kannattaa kyseisen väestönosan näkemyksiä ja esimerkiksi – no, sanotaan ääritapaus esimerkkinä – vastustaa homoudestaan huolimatta homoliittoja, niin ei homous ole mikään este äänen antamiselle kuin enintään 5 % pahimpia änkyröitä.

Mitä sitten Stubbiin tulee, niin lienee aika paljastaa eräs seikka parin vuoden takaisesta blogikirjoituksestani. Kyseisen novellin nousevan poliitikon Julius Mattssonin esikuvana oli Alexander Stubb lähes yksi yhteen näköispatsaana, joskin pari pikkuseikkaa oli muualtakin poimittu. Esimerkiksi novellin kohtaus, jossa kertoja (minä) katsoo ikkunasta nähden kaksi kadulla kävelevää poliitikkoa tapahtui todellisessa elämässä täsmälleen noin. Toinen kävelijöistä (novellissa Julius Mattsson) oli Stubb, jonka vieressä asteli novellissa nimen Antti Laamanen saaneen poliitikon tärkein esikuva (toisin kuin lähes täysin yhteen henkilöön perustunut Mattsson, Laamanen oli kollaasi muutamasta poliitikosta, tästä kuitenkin eniten), jonka nimeä en halua paljastaa.
Ikävä kyllä on osoittautunut, että novellissa antamani kuvaus Mattsson/Stubbista on senkin jälkeen osoittautunut harmillisen oikeaan osuneeksi. Stubbin ja Haaviston oleellinen ero heidän suhtautumisessaan menneisiin on siinä, että Stubb ei ole koskaan edes tajunnut mokanneensa, kun taas Haavisto on joutunut kääntämään kelkkaansa moneen kertaan (Neuvostoliiton pysyvyys, puolustuksen alasajo, ydinvoiman vastustaminen, Caruna-kaupat). Ei siinä mitään, onhan ihmiselle hyvä tunnustaa virheensä. Mutta se ei silti ole estänyt Haavistoa olemaan Suomen kansan hyvinvoinnin kannalta jatkuvasti väärässä. Jos järkevä ei-sosiopaatti huomaisi olleensa väärässä, hän alkaisi epäillä omaa arviokykyään. Ei Haavisto, jonka viimeisin tempaus oli rahdata ISIS-terroristit Suomeen.

Ainoa seikka, jonka perusteella Haavistoa voisi kannattaa presidentiksi on samalla se ainoa hyvä puoli, joka seurasi Halosen presidenttikaudesta: nyt kun Halonen on ollut presidenttinä, niin enää ei ole pakko saada naispresidenttiä, vaan voidaan valita nainen ihan täysijärkisyyden perusteella.
Voi jopa olla niin, että Stubbin presidenttikausi olisi pitkällä tähtäimellä jopa huonompi valinta kuin Haaviston valinta (lyhyellä eli kuuden vuoden tähtäimellä on selvää, että Stubb on vähemmän huono valinta). Asia on nimittäin niin, että kuuden vuoden kuluttua meillä saattaa olla ehdokkaana vielä Haavistoa huonompikin homo, vaikka täysijärkisen ihmisen onkin tätä vaikea kuvitella. Ynnä se, että seuraavan kuuden vuoden aikana Haavisto saa Stubbia todennäköisemmin aikaan niin paljon vahinkoa, että on pakko ryhtyä tekemään järkeviä ratkaisuja. Onhan se niinkin, että mitä aiemmin väistämätön katastrofi tapahtuu, sitä vähemmän vahinkoa ehtii tapahtua ja sitä helpompaa on jälkien korjaaminen. Kuuden vuoden kuluttua kansa ei välttämättä nouse kapinaan vajaasta puolesta miljoonasta haittamamusta ja teollisuuden taantumasta. Mutta jos haittamamuja on miljoona ja teollisuus pahassa kriisissä, niin on helpompi lähettää takaisin paskastanioihin miljoona haittamamua ja rakentaa teollisuus uuteen kukoistukseen kuin kahdentoista vuoden kuluttua yrittää roudata viisi miljoonaa sinne minne kuuluvat ja pystyttää täysin tyhjästä uutta teollisuutta.

Sivallus CDII

Politiikassa kaikki vastustajasi ovat joko typeryksiä tai opportunisteja. Mikäli joskus käykin niin, että vastustajasi ei ole kumpaakaan, ajat väärää asiaa.

Välihuomautus 166 : Rutto vai kolera?

Nämä presidentinvaalit ovat olleet yhtä sirkusta, jossa tuntuu olevan pelkästään pellejä ja ehkä pari jonglööriä. Ainoa hyvä puoli on ollut se, että ei ole ollut vaikeaa valita ketä äänestää.
Ensimmäisellä kierroksella ylivoimaisesti paras ehdokas oli lyhyen matikan lukenut tupakoiva vegetaristisivari. Ja jos tämä ei kerro tasosta riittävästi, niin yhtä ylivoimainen kakkonen oli puolimarokkolainen hihhuli.
Toisella kierroksella pitää sitten valita imbesillin ja sosiopaatin välillä. Onneksi valinta on helppo, sillä imbesilli saattaa joskus olla vahingossa oikeassa.