Tekoäly tulee ja tekoäly tappaa

Tekoäly vie työt. Tekoäly luo uusia töitä. Tekoäly tuhoaa ihmiskunnan. Tekoäly pelastaa ihmiskunnan.
Listaa näistä ääripäävaihtoehdoista voisi jatkaa loputtomiin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että käy kuten aina normaalisti on käynyt uuden skenaarion kohdatessa ihmiskunnan: kumpikaan ääripää ei toteudu, vaan tapahtuu jotain siltä väliltä. Useimmiten ei puolivälistä, vaan vähän jompaankumpaan suuntaan keskikohdasta kallellaan.
Sen sijaan tyypilliseen tapaan ei tietenkään osata arvata sitä, mitä todella tulee tapahtumaan. Kuka olisi esimerkiksi tekstiviestin keksimisen jälkeen osannut ennustaa, että nuorisosukupolvi ei enää suostu puhumaan puhelimessa ja sama oire leviää lievempänä vanhempiinkin?

Uhmaan kohtaloa ja lähden nyt ennustamaan paria tapahtuvaa asiaa. En ole mikään tekoälyasiantuntija. Olen joutunut sen kanssa kuitenkin työni puolesta tekemisiin ja käynyt alan koulutustakin.
Pidän selvänä, että tekoäly kykenee valtavan datapankkinsa ja laskentatehonsa ansiosta voittamaan keskinkertaisuudet. Tämä on jo nyt hyvin ilmeistä, koska kuka tahansa jonkin alan asiantuntija pystyy tämän omalla alallaan näkemään. Yhtä lailla ilmeistä on se, että tekoäly, vaikka koko ajan parantaakin, ei kykene nykyisellä ”leikkaa ja liimaa” -korjaussarjallaan voittamaan todellisia asiantuntijoita. Tälle tasolle yltääkseen sen pohjalla on oltava jotain muuta kuin nykyinen perusmalli.


Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Jos olen oikein ymmärtänyt, tekoäly on pohjimmiltaan kielimalli, joka ennustaa datansa perusteella todennäköisintä seurausta sille mitä se on jo kirjoittanut. Tämä tarkoittaisi vertauksena sitä, että shakkitietokoneeseen ohjelmoitaisiin kaikki mahdolliset historiasta löytyvät shakkipelit. Tällöin lähes kaikkiin normaalissa pelissä esiintyviin asetelmiin löytyy ennakkotapaus. Kone valitsee seuraavan siirron sillä perusteella, mikä datapankissa olevista siirroista on tuottanut parhaan voittoprosentin. Mikäli asetelmaa ei datapankista löydy, niin kone voi arpoa seuraavan siirron vaikka satunnaisesti.
Väitän että tällainen ohjelma kykenisi voittamaan useimmat kerhotason pelaajat helposti. Tämä kehitystaso vastaa suunnilleen tilannetta, missä tekoäly oli pari vuotta sitten.
Sen jälkeen ohjelmaan aletaan rakentaa painokertoimia. Se painottaa huippupelaajien tekemiä valintoja enemmän kuin kerhotasopelureiden tekemiä, se pisteyttää eri asemat siltä varalta että datapankista ei löydykään juuri kyseistä asemaa. Ynnä muita vastaavia pikkutemppuja. Nyt ohjelma voittaa jo mestaritason pelaajat, ehkä jo suurmestarit. Mutta vielä se ei kykene haastamaan maailmanmestaria.
Todellisuudessa shakkikoneet lyövät parhaimmat ihmiset, koska siinä laskentatehoon ja datapankkiin on onnistuttu yhdistämään riittävän tehokkaat algoritmit. Mutta shakki on huomattavan yksinkertainen peli verrattuna reaalimaailman ilmiöihin. Se, että tekoäly kykenisi luomaan ekspertit heidän omalla alallaan, on huomattavasti haastavampaa.

Oleellinen ero syntyy kustannustehokkuudesta.
Kuvittele seuraava tilanne. Olet ostamassa autoa. Vaihtoehtoja on kaksi, muuten samat tekniset tiedot seuraavin eroin:
Hyrysysy: polttoaineenkulutus 5,5 l/100 km, kiihtyvyys 0-100 km/h 7,2 s, huoltoväli 30 tkm.
Hilavitkutin: polttoaineenkulutus 6,0 l/100 km, kiihtyvyys 0-100 km/h 7,8 s, huoltoväli 20 tkm.
On selvää, että ceteris paribus Hyrysysy on parempi valinta. Sitten vilkaiset hintalappua.
Hyrysysy: 100 k€
Hilavitkutin: 30 k€
Onko Hyrysysy todellakin niin paljon parempi, että olet valmis maksamaan siitä yli kolminkertaisen hinnan? Tuskinpa.
Tämä tilanne on nyt kehittymässä työelämään. Tekoäly ei kykene yhtä hyvään kuin ammattilainen. Mutta se kykenee riittävän hyvään – ja tekee sen paljon halvemmalla.


Eikä tässä kaikki. Toinen ja pirullisempi ilmiö tekoälyssä on se, että ammattilaiseksi kehittyminen on tullut paljon vaikeammaksi.

Kuvittele entisajan kenkiä. Ne valmisti kyläsuutari, joita oli jos jonkintasoisia. On selvää, että moni suutari teki nykyaikaista kenkää huonompaa jälkeä, mutta aivan varmasti alansa huippuammattilaiset tekivät kenkätehtaan liukuhihnaa parempia kenkiä – ja tekevät edelleen. Ongelma on siinä, että liukuhihna on paljon halvempi, mikä jätti jäljelle vain murto-osan huippuluokan käsityöläisiä jotka kykenevät huipputuotteillaan saamaan elantonsa maksukykyisiltä ja laatutietoisilta asiakkailta.
Nykyään ongelma on siinä prosessissa, mikä vaaditaan tämän tason ammattilaiseksi kehittymään. Aika monta sutta saa suutari tehdä, kunnes voittaa liukuhihnatuotteen ja vielä useamman, kunnes laatumarginaali on riittävän suuri kaupalliseen hyödyntämiseen.

Suutarin ero nykyajan tietotyöläiseen on siinä, että suutarin on aivan pakko opetella tekemään työvaiheet käsin kunnes tulosta syntyy.
Tietotyöläinen voi sen sijaan ulkoistaa jo perusvaiheet työstä tekoälylle harjoittelunsa aikana, jolloin hän ei enää opi perusasioita. Tällöin hän ei mitä todennäköisimmin kykene oppimaan myöskään vaativampia asioita, joita tekoälyn tekemän työn laadun voittamiseen vaadittaisiin. Tästä ilmiöstä onkin jo kirjoitettu paljon koulutuksen yhteydessä: kun opiskelijat tekevät perusasiat tekoälyllä, he eivät kykene enää oppimaan niitä asioita, mitä todellisen ammattilaisen pitää osata.


Laatu on kuitenkin juuri se asia, jolla tekoälyn tuotokset voidaan voittaa – ainakin toistaiseksi. Bulkkia osaa tehdä kuka tahansa, mutta todellista priimaa ei niin helpolla tehdä. Ja se myös maksaa – mutta on edelleen ihmisiä jotka haluavat maksaa luksuslaadusta. Jos autokaupassakin kyse olisi siitä että pitää päästä paikasta A paikkaan B, ei mersu menisi kaupaksi vaan kaikki ajaisivat skodalla. Jotkut ovat valmiita maksamaan tietyistä mukavuuksista tuplahinnan. Jotkut varmaan yli kolminkertaisenkin hinnan pienistäkin eduista eli valitsevat sadan tonnin hyrysysyn 30 tonnin hilavitkuttimen sijaan. Mutta aika harvat, eli kyllä Hyrysysy menisi noin pienillä laatumarginaaleilla konkurssiin.

Aina on kuitenkin mahdollisuus rahastaa aitoudella. Ihmiset jonottavat Louvreen tiiraamaan matkan päästä aitoa Mona Lisaa, vaikka yhtä hyvän kuvan saa julisteena halvalla ja pääsee tutkailemaan hymyä vaikka sentin päästä suurennuslasilla. Ja kummasti Ferrarikin saa autoja myytyä, vaikka niillä ei saa ajaa niin kovalla nopeudella joilla ne on suunniteltu toimimaan, ne ovat helvetin hankalia astua sisään ja nousta ulos ja yritäpä tunkea lastenrattaita takakonttiin tai kiinnittää peräkärryllistä rakennustarvikkeita vetokoukkuun.
Ihmistyö tulee aina säilymään, jos ei muuten niin statussymbolina. Tämä vain ei tule kovin monia elättämään, mutta edes joitakin.

Ehkä tulevaisuudessa arvostukset muuttuvat muutenkin. Älyllinen osaaminen saattaa olla taiteeseen verrattavaa. Nykyään ihmiset menevät kuuntelemaan lastensa pianoesityksiä ja monet jatkavat vuosia musiikkiopistossa, vaikka 99 % ei pääse vuosien harjoituksenkaan jälkeen lähellekään sitä musiikin tasoa mikä on kenen tahansa saavutettavissa parilla tietokoneen hiiren napsautuksella. Ihmiset kutovat villapuseroita harrastukseksi, vaikka kaupasta saa parempia ja – ainakin työlle arvon laskien – halvempia. Näistä taidoista ollaan ylpeitä ja luomuksia esitellään tädeille ja tuttaville. Vaan oletteko ikinä kuulleet kenenkään pyytävän katsomaan, kuinka hienon Laplace-muunnoksen meidän Jussi osaa tehdä tai miten hänen pikkusiskonsa Sanni osaa titrata? Nämä taidot ovat tarpeellisia ammatin kannalta, joten niitä ei esitellä samaan tapaan kuin harrastuksia – ainakaan vielä.
Huipputaiteilijoilla on edelleen kysyntää, mutta harrastelijoita riittää silti. Ei 1800-luvulla mökin akka sanonut harrastavansa virkkaamista tai ukko puutöitä – kyse oli elinehdosta. Ehkä tulevaisuudessa samaan tapaan älyllinen harrastuneisuus kasvaa, kun sitä ei enää tarvitse tehdä työksi. Edelleenkin on hyvin todennäköistä, että älyllisen työn huippuosaajille on kysyntää alalla kuin alalla, mutta elantonsa siitä tulee saamaan entistä harvempi.
Oleellinen kysymys kuuluu: mitä tapahtuu niille älytyöläisille, joiden oma äly ei enää riitä kilpailemaan tekoälyn kanssa ainakaan kustannustehokkuuden puolesta? Tässä tulee olemaan varmasti suuria ammattikohtaisia eroja; joissain ammattikunnissa tekoäly tulee haukkaamaan 90 % työpaikoista, joissakin vain 20 %. Mutta selvää on, että jossain määrin osumaa ottavat lähes kaikki alat. Niinpä kannattaa ennakoida tekoälyn tulo omissa urasuunnitelmissaan, jos mahdollista.


Tekoäly on osasyyllinen myös siihen, että blogini on ollut kovin hiljainen ja tulee olemaan varmaan ainakin loppuvuoden kovin hiljainen.
Kuten alussa totesin, törmäsin aiheeseen myös omassa työssäni. En sinänsä ollut huolissani että työ alta lähtisi, joskin sekin mahdollisuus oli suhteellisen kaukaisessa tulevaisuudessa olemassa. Oli kuitenkin selvää, että työni luonne muuttuisi – ja oli jo ehtinyt jossain määrin muuttua – tekoälyvallankumouksen takia. Niinpä päätin ennakoida.

Tein viime syksynä erinäisiä laskelmia odotusarvosta. Millä todennäköisyydellä:
a) työni katoaa ja milloin
b) työni tuotto putoaa vaikkei se katoaisikaan
c) työni mielekkyys muuttuu joko paremmaksi (epätodennäköistä) tai huonommaksi tekoälyn myötä.
Todennäköiseen eläkeikään on kuitenkin vielä kaksinumeroinen luku vuosia, joten pitää ennakoida tulevaisuutta.

Sen jälkeen mietin suunnitelma B:n. Kävi niin että B voitti.
Vaihtoehto B hävisi ainoastaan siinä kohdassa, että se on kaikesta huolimatta epävarmempi. Totesin kuitenkin, että lapseni ovat jo sen ikäisiä, että alkavat piakkoin nuorintakin myöden pärjätä jo taloudellisesti omillaan ja näin jo isoisäksikin ehtineenä taloudellinen vastuu sitä seuraavasta sukupolvesta ei enää ole juurikaan minun asiani. Plussapuolella B vaikutti ensinnäkin mielekkäämmältä ja toiseksi myös taloudellisesti, vaikka onkin epävarmempi, tarjoaa myös suuremman onnistumisen mahdollisuuden kuin A. Toisin sanoen B on taloudelliselta odotusarvoltaan huonompi kuin A, mutta sen hajonta on suurempi. A:sta suunnilleen tietää mitä odottaa, B voi onnistua selvästi paremmin tai selvästi huonommin. Tässä iässä uskaltaa jo ottaa vähän riskejäkin, kun velat on maksettu aikapäiviä sitten pois. Laskin että kyllä tämä muutaman vuoden kantaa ainakin ja sitten voin tarvittaessa kituutella eläkeikään asti joko säästöillä tai sitten EVP = Elää Vaimon Palkalla.

Olen siis aloittanut uuden työn. Se on imaissut aikani sen verran tehokkaasti, että blogin ylläpitoon ei ole ollut puoleen vuoteen juurikaan mahdollisuuksia. Kesälomaakin aion pitää vain viikon, katsotaan sitten jos loppuvuodesta ehtisi blogiakin päivitellä. Ellei nyt sitten sananvapauden edistyminen sulje turvallisuussyistä suutani lopullisesti.

Joka tapauksessa pahoitteluni ennen muuta blogistikollegoille, joiden tekstejä en ole ehtinyt kommentoimaan sekä myös oman blogini kommentoijille, joille en ole ehtinyt vastaamaan.

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Ihmisarvo

Eräs suosikkielokuvistani on Quentin Tarantinon mestariteos Django Unchained. Elokuvan avaa kohtaus, jossa Christoph Waltzin esittämä palkkionmetsästäjä King Schultz pysäyttää kahden orjakauppiaan karavaanin tarkoituksenaan ostaa yksi orjista, Jamie Foxxin esittämä Django. Schultz vastustaa orjuutta, mutta aikoo hyödyntää Djangoa, koska tietää tämän pystyvän tunnistamaan etsimänsä rikolliset. Kohtaus päättyy Tarantinolle tyypilliseen tapaan väkivaltaisesti, mutta sen yhteydessä Schultz kuitenkin maksaa orjakauppiaille Djangon hinnan säilyttääkseen laillisen järjestyksen.
Djangon hinnaksi Schultz määrittää 125 dollaria, jotka hän heittää vammautuneen orjakauppiaan jalkoihin. Sitten hän viskaa jalkarautojen avaimen kahlituille ja poistuu Djangon kanssa paikalta jättäen vastavapautuneet orjat hämmentyneinä tappamaan entisen omistajansa ja suuntaamaan kohti pohjoista vapautta.

Mikä oli siis Djangon arvo? Vuodesta 1858 alkavan elokuvan 125 dollarin nykyarvoa on vaikea määrittää. Yhden laskurin mukaan se olisi noin 5000 dollaria. Tämä kuulostaa kovin alhaiselta hinnalta parhaassa työiässään olevasta, joskin ilmeisesti ammattitaidottomasta pelto-orjasta. Kyseessä lienee jonkinmoinen taiteellinen vapaus, virhearvio tai sitten tarkoituksellisesti nimellinen summa, jonka Schultz tarkoitti vain vapautetuille orjille avustukseksi.
Todellisuudessa nuoren ammattitaidottoman miesorjan keskihinta tuohon aikaan oli useammankin löytämäni lähteen mukaan noin 1500 dollaria, mikä vastaisi nykyrahassa noin 60 000 dollaria. Tämä alkaa kuulostaa jo uskottavalta, itse asiassa jo aika kovalta hinnalta. Jonkin erityisen ammatin, kuten sepän tai vastaavan, hallitsevan orjan hinta olisi jo moninkertainen. Itse elokuvassa ostetaan Leonardo DiCaprion esittämältä plantaasinomistajalta orja hintaan 12 000 dollaria eli nykyrahassa lähes puolen miljoonan dollarin hintaan. Vaikka kyseessä olikin erikoistapaus, oli hinta silti elokuvassakin törkeästi liian korkea.

Elokuva sai pohdiskelemaan ihmisarvoa. Tuohon aikaan orjan ihmisarvo mitattiin raa’asti rahassa ja markkinat toimivat vähintäänkin kohtuullisen hyvin eli hinnat olivat kohdillaan. Käytännössä kaikilla orjilla oli myyntiarvoa, ellei sitten kyseessä ollut liian vanha tai jollain tavalla vammainen. Vanhemmat lukijani muistanevat Alex Haleyn romaaniin perustuvan menestyssarjan Juuret, jonka yhdessä juonenkäänteessä omaisuutensa kukkotappelussa menettänyt orjanomistaja Tom Lea joutuu myymään kaikki orjansa yhtä lukuunottamatta. Poikkeus on vanha Kizzy – kirjoittaja Alex Haleyn isoisoisoisoäiti – josta Lea toteaa, ettei niin vanhasta enää saa mitään. Juuret on sinänsä erinomainen ja osin rehellinen kuvaus orjuuden kauheuksista. Kirjassa kerrotaan jopa käytännöstä, jossa valkoiset perheet sitoutuvat työskentelemään tietyn määräajan orjan asemassa pelloilla saadakseen matkalipun Amerikkaan: - Massa maksoi heidän matkansa tänne ja he maksavat takaisin työsketelemällä seitsemän vuotta orjina, selittää kokkiorja Kunta Kintelle. - Heillä on oma mökkinsä vähän kauempana, mutta se on samanlainen hökkeli kuin meilläkin. Ja he syövät samaa kuonaa kuin mekin. Ja heitä kohdellaan pellolla samaan tapaan kuin meitäkin.
…
Kuntasta vaikutti että nämä valkoiset orjat pärjäsivät paremmin kuin useimmat vapaista valkoisista joita hän oli nähnyt plantaasin ympäristössä. Useinkin tusinan verran aikuisia ja lapsia pakattuna toistensa päälle yhden huoneen hökkeleissä pikkuisilla punasavisilla tai soisilla maatilkuilla, he raapivat kokoon niin surkean elannon että mustat naureskellen lauleskelivat heistä sävelmää: ”Ei vaan köyhäksi valkoiseksi, oi Herra, mielummin olen neekeri!” Vaikka orjuus olikin hirvittävä vääryys, oli siinä sentään se hyvä puoli että omistaja halusi pitää huolta sijoituksestaan eli eräänlainen sen ajan sosiaalituki oli olemassa, toisin kuin köyhillä mutta vapailla valkoisilla.
Orjuus ei siis sinänsä tarkoittanut ihonväriä – oli jopa vapaita mustia orjanomistajia - vaikkakin valkoiset eivät saaneet olla nimellisesti orjia, vaan ainoastaan mustien jälkeläiset. Orjuus määräytyi äidin mukaan; jos äiti oli orja, lapsi syntyi orjana. Tämä tarkoitti myös tilannetta, jossa orjan ihonväri oli ristisiitoksen takia laimentunut niin paljon, että hän kävi valkoisesta, kuten Thomas Jeffersonin orja ja rakastajatar Sally Hemings, jonka lapsista osa onnistui ylittämään roturajan ja kirjaamaan itsensä valkoisiksi.

(Tässä välissä täytyy huomauttaa, että ylivoimainen valtaosa orjuudesta tapahtui Afrikassa ja arabimaissa. Valkoisten orjuuttamat mustat olivat vain hyvin pieni osa orjuudesta. Itse asiassa luultavasti prosentuaalisesti suurempi osa suomalaisista joutui 1700-luvulla orjiksi kuin afrikkalaisista – lukekaa isovihan historiaa. Tässä vielä linkki taloustieteilijä Thomas Sowellin muistutukseen siitä, mitä orjuus tarkoitti. Valkoiset eivät keksineet orjuutta, mutta he keksivät lopettaa sen.)

Tuohon aikaan jokaisella orjalla oli siis arvonsa ja lähes kaikilla se oli nollaa suurempi, sillä puuvillapelloilla tarvittiin ihmistyövoimaa ja rikkaammat hyödynsivät palvelijoita.
Nykypäivänä elämme tilanteessa, jossa hämmästyttävän suurella osalla ihmiskuntaa ei ole mitään hyötyarvoa, mikäli se mitataan samalla tavalla kuin 1800-luvun orjilla eli heidän tuottamansa työpanoksen arvon mukaan.

Ryhdyin miettimään tilannetta, jossa nyky-yhteiskunnassa osa ihmisistä, sanotaan vaikka neljäsosa, arvottaisiin satunnaisesti orjan asemaan. Heidät myytäisiin huutokaupalla omistajille, jotka saisivat sitten taloudellisen hyödyn orjiensa työpanoksesta. Näin saataisiin selville kunkin ”ihmisarvo”, kun kävisi ilmi kuinka paljon kenestäkin maksettaisiin. Ensimmäiseksi mietin tietysti oman hintani, joka jääköön kertomatta. Mutta saman tien päädyin ongelmaan, kun tajusin että hintani olisi tietysti diskontattava sen mukaan kuinka paljon tämän ikäisellä miehellä on vielä työvuosia jäljellä eikä senkään jälkeen luultavasti tehtäisi automaattieutanasiaa. Joutuisiko orjanomistaja elättämään minut vai pystyisikö dumppaamaan yhteiskunnan vastuulle?
Kun ryhdyin tätä pohtimaan, päädyin nopeasti umpikujaan. Nyky-yhteiskunnan rakenne on sellainen, että orjuutta omistajuusmielessä olisi mahdoton toteuttaa. Kuka vastaisi orjan koulutuksesta? Kuka korvaisi hänen tekemänsä rikokset? Kuka maksaisi hänen terveydenhuoltonsa?
Koko ajatus kaatui mahdottomana kasaan.


Vaan eipä aikaakaan, kun keksin toisenlaisen systeemin. Sen avulla voidaan näppärästi mitata kenen tahansa ihmisarvo orjakaupalla. Ja huvittavinta asiassa on vieläpä se, että parhaimmillaan (tai pahimmillaan) systeemi saattaisi olla jopa yhteiskunnalle hyödyllinen. Niinpä mietin uskaltaako tämän kirjoittaa edes auki. Sitten ajattelin että antaa mennä, eihän tässä blogissa esitettyjä kiistattoman järkeviäkään järjestelmiä ole otettu käyttöön.

Systeemissä esitetyt parametrit ovat enemmän tai vähemmän hihasta vedettyjä. Jos jossain kohdassa sanotaan kymmenen vuotta, niin se voisi olla vaikka viisi vuotta. Tai 20 % osuus voisi olla vaikka 15 % osuus. Nämä ovat säädettävissä. Mutta systeemin rakenne olisi kuvatun kaltainen:


Jokainen ihminen joutuu jossain elämänsä vaiheessa huutokauppaan.
Huutokauppa järjestetään verkossa huutokaupat-sivuston tyyliin eli tuote on esillä ja huutokaupalle annetaan määräaika, johon mennessä sitovat tarjoukset on tehtävä ja kauppa menee umpeen joko määräaikana tai enintään viisi minuuttia viimeisen tarjouksen jälkeen. Joka on joskus vastaavaa huutokauppaa tehnyt tuntee kyllä systeemin. Henkilö itse tai alaikäisen tapauksessa hänen edustajansa voivat halutessaan antaa sivustolle tarkemman kuvauksen henkilöstä, kuten koulutuksen, erityistaidot ja mahdolliset ongelmat.

Kutsutaan tästä lähtien myytyä henkilöä ”orjaksi” ja hänen ostajaansa ”omistajaksi”.
Orjan asema ei eroa millään tavoin muiden ihmisten asemasta. Ulkoisesti ei voi päätellä kuka on orja ja kuka ei, tosin aika hyviä arvauksia pystyy tekemään. Yhteiskunta pyörii samaan tapaan kuin aina ennenkin, poislukien tietyt rahansiirrot.
Omistajalla ei sinänsä ole sen enempää valtaa orjan toimintaan kuin nykyään kenelläkään on toiseen ihmiseen. Omistajan ei välttämättä koskaan tarvitse edes orjaansa tavata tai orjan tarvitse tietää kuka hänet omistaa. (Ja kuten kohta käy ilmi, systeemistä seuraa että orja itse voi olla toisessa asiakassuhteessa myös omistaja. Hurjimmillaan on teoriassa mahdollista että henkilö A on henkilön B orja ja henkilö B on samaan aikaan henkilön A orja. Ellei erikseen lailla kiellettäisi, voisipa orja olla jopa oma omistajansa.) Todennäköisesti omistaja toki orjaansa tutustuisi ja opastaisi häntä elämänvalinnoissaan, koska omistajan intresseissä olisi saada sijoitukselleen tuottoa.
Käytännössä yhteiskunta toimii samoin kuin nytkin, raha vain virtaa eri tavoin. Järjestelmässä oletetaan myös, että orja olisi aina yhden henkilön ”omaisuutta” vähän apteekkijärjestelmän tavoin eli mikään osakeyhtiö tai osittaisomistus ei olisi mahdollinen.


Omistussuhde on 20 vuoden mittainen, jonka jälkeen se raukeaa automaattisesti. Tänä aikana omistaja saa pääomatuloina haltuunsa 50 % orjan maksamista välittömistä veroista eli tulo- ja pääomatuloveroista. Toisaalta omistajan on myös maksettava yhteiskunnalle takaisin 50 % orjalle tulevista sosiaalietuuksista, kuten työttömyyskorvauksista, asumistuesta ja eläkkeistä. Luonnollisesti omistajalla on myös oikeus myydä orja toiselle omistajalle. Omistussuhde purkautuu myös omistajan kuollessa.
Kuten tästä voi päätellä, on varsin ilmeistä että melkoisella osalla väestöä ei olisi orjakaupassa kysyntää. Kukaan ei taatusti ostaisi alkoholiongelmaista koulutukset kesken jättänyttä rikollista. Sen sijaan vastavalmistuneilla lääkäreillä voisi olla orjamarkkinoilla kovakin kysyntä.

Jutun juoni on siinä, että tarjousten tekeminen ei ole ilmaista. Oletetaan, että potentiaalinen ostaja laskee kyseisen orjan tuottavan keskimäärin 20 000 euroa veroja ja saavan 5000 euron verran sosiaalietuuksia vuodessa. Tällöin hänen vuosisaldonsa olisi keskimäärin 15 000 euroa plussalla (unohdetaan seuraavissa laskutoimituksessa diskonttaus ja oletetaan rahanarvon säilyvän vakiona) ja se tarkoittaisi 300 000 euron tuottoa 20 vuoden orjuusaikana. Käypä hinta orjasta olisi siis 300 000 eurosta puolet eli 150 000 euroa, koska omistaja saisi puolet tuotoista ja yhteiskunta toisen puolen.
Todellisuudessa käypä hinta olisi ehkä noin 80 000 euron luokkaa. Systeemiin olisi nimittäin rakennettu seuraavat järjestelmät:
- jokaisen tarjouksen, toteutuipa se tai ei, hinta olisi 10 euroa valtion kassaan
- toteutuneesta tarjouksesta 80 % menisi valtion kassaan välittömästi
- loput 20 % rahastoitaisiin orjalle tuloiksi seuraavan 20 vuoden eli orjuusajan tuloiksi, prosentti vuodessa (mikäli orjuusaika laukeaisi omistajan kuollessa, maksamaton osuus siirtyisi valtion kassaan)
Esimerkiksi 80 000 euron voittanut tarjous tarkoittaisi siis sitä, että valtio kuittaisi välittömästi 64 000 euroa ostajalta. Orja puolestaan saisi seuraavan 20 vuoden ajan 800 euroa vuodessa pääomatuloa rahastoiduista 16 000 euron varoista.
Mikäli oletuksen mukainen 20 000 euron vuotuinen verotuotto ja 5000 euron vuotuiset sosiaalietuudet toteutuisivat, tarkoittaisi se sitä että omistaja saisi vuosittain puolet erotuksesta eli 7500 euroa pääomatulona, josta hän luonnollisesti maksaisi normaalin pääomatuloveron. Yhteiskunta saisi toiset 7500 euroa ja omistajan pääomatuloista veron eli noin 2250 euroa. Omistaja nettoaisi siis 20 vuoden aikana noin 100 000 euroa.

Orjakauppa tapahtuisi useimmiten orjaehdokkaan omalla ilmoituksella myymisestään. Tämä olisi mahdollista vaikka 15 vuoden iästä lähtien, kuitenkin siten että jos orjakauppaa ei ole vielä 20 ikävuoteen mennessä tehty, tämä olisi pakollinen hetki tehdä se.
Kauppaan ilmoittautuminen maksaisi orjaehdokkaalta esimerkiksi 500 euroa valtion kassaan. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että hänen pitäisi arvioida myyntiarvokseen mielellään vähintään 5000 euroa, jotta jäisi pitkällä tähtäimellä voitolle. Yllättävän harva nykypäivän suomalainen muuten on sellainen, että on nettoveronmaksaja eli kannattaisi ilmoittautua orjakauppaan.
Mikäli 20 ikävuoteen mennessä ei ole ilmoittautunut, silloin tämä tapahtuu pakosta ja on orjaehdokkaalle ilmaista. Silloin tulee ainakin kerran elämässä jokaisen arvo mitattua hänen ehkä parhaiden työvuosiensa 20-40 vuotta välillä.
Noin pääsääntöisesti nettoveronmaksaja luultavasti möisi itsensä orjaksi noin 16-vuotiaana ja sitten vielä kahdesti eli 36- ja 56-vuotiaana. Kyllä ostaja jo teinistä näkee aika varmasti kannattaako vai ei. Jotkut taas eivät menisi kaupaksi edes 20-vuotiaana pakkohuutokaupassa, mutta saattaisivat ammatin ja työpaikan saatuaan hankkiutua 30-vuotiaana vapaaehtoisina huutokauppaan.

Kuten alussa todettiin, on mahdollista ja itse asiassa jopa todennäköistä että orjat ja omistajat omistavat toisiaan ristiin. Jotta henkilö kannattaisi hankkia orjaksi, hänellä täytyy olla tuottokykyä ja tästä seuraa, että kyseisellä henkilöllä on myös varallisuutta jolla hän itsekin voi hankkia orjia. Vastaavasti ne, jotka eivät mene kaupaksi huonon hyötysuhteensa takia, tuskin omistavat niin paljon rahaa että voisivat orjan hankkia.
Tämä järjestelmä jakaisi siis varsin selvästi yhteiskunnan kahteen luokkaan: tuottavat ihmiset eli orjien ja omistajien luokka sekä elätettävien luokka eli ihmiset, jotka saavat enemmän yhteiskunnalta kuin sille antavat. Väliinputoajiakin eli ihmisiä jotka tuottavat enemmän kuin antavat mutta eivät sivukulujen takia riittävästi orjuutta ajatellen olisi toki jonkin verran.

On varsin mielenkiintoista tuumia, kuinka suuri prosentti väestöstä menisi kaupaksi ja mikä olisi kenenkin kauppahinta. Ja kuinka paljon olisi itse valmis tarjoamaan jonkun ihmisen ”verotusoikeudesta”. Paljonko itsestäni maksettaisiin? Sitä sopii lukijan kysyä myös omalta kohdaltaan. (Omasta puolestani totean että jos tämä systeemi olisi käytössä niin maksaisin heti sen 500 euroa ja ilmoittautuisin huutokauppaan, jossa kehuisin itseäni kovasti ja yrittäisin saada mahdollisimman kovan hinnan itsestäni eli mukavat vuotuiset korkokulut.)
Systeemi saattaisi jopa tuottaa nykyistä tehokkaamman yhteiskunnan, koska käytännössä kävisi luultavasti niin että varakas omistaja toimisi orjansa mentorina saadakseen sijoitukselleen hyvän tuoton. Tällöin viisaamman ja kokeneemman omistajan neuvot auttaisivat nuorempaa orjaa elämässään eteenpäin ja molemmat hyötyisivät - kuten myös yhteiskunta.

Välihuomautus 176 : Taskulla

Vasemmisto valittaa kuinka ”hallitus ottaa vähäosaisilta” ja ”perussuomalaisten käsi on köyhän taskulla”. Ensimmäinen on täyttä paskapuhetta ja toinen kuvaannollisessa mielessä totta, mutta silti täysin väärin ymmärretty. Puhutaanpa asioista oikeilla termeillä.
”Hallitus ottaa vähäosaisilta”. Ei todellakaan ota, ei senttiäkään. Ei hallitus ota vähäosaisilta, ei sieltä ole mitään otettavaa. Oikea ilmaisu on ”hallitus ei enää anna vähäosaisille yhtä paljon kuin ennen”.
”Perussuomalaisten käsi on köyhän taskulla”. Totta, siis tietysti kuvaannollisesti. Köyhän taskulla käydään, mutta sinne laitetaan rahaa. Tarkoitus on vain laittaa vähän vähemmän rahaa kuin ennen.
Ilmaistaanpa asia oikein: ”Hallitus tekee aiempaa vähemmän tulonsiirtoja veronmaksajien taskuista elätettävien taskuihin.”

Tilanteesta tulee mieleen Ronald Reaganin aikoinaan kertoma tarina.
Miehellä oli tapana aina maanantai-aamuisin töihin tullessaan pudottaa kymmenen dollarin seteli kulmassa istuneen kerjäläisen hattuun. Näin jatkui vuosikausia.
Eräänä aamuna mies kuitenkin pudotti kerjäläisen hattuun vain viiden dollarin setelin. Kerjäläinen huomasi tämän, pomppasi ylös ja juoksi miehen perään.
- Herra, teille taisi käydä erehdys. Annoitte minulle vain vitosen ettekä kymppiä, kuten aina muulloin.
- Valitan, mutta se ei ollut mikään erehdys. Katsokaapas, taloustilanne on huono ja poikani lähti yliopistoon, joten minulla ei nykyään ole hänen tukemisensa takia varaa enempään.
Kerjäläinen tuijotti miestä tuohtuneena ja sanoi:
- Minkä ihmeen takia minun pitää kustantaa teidän poikanne koulutus???
Ja tämä, hyvät ystävät, summaa sen mistä sosialismissa on kyse.

Välihuomautus 170 : Lakkoon!

Köyhät ovat raivoissaan hallituksen leikkauksista ja haaveilevat vastatoimista. Esitän vanhaa, hyväksi koettua ja tehokasta menetelmää, jolla asemaansa tyytymättömät ovat aina hankkineet siihen parannusta.
Menkää lakkoon.

Hetkinen. Mistäpä he voisivat lakkoilla? Tukien nostamisesta?
Aivan. Eihän tässä ole kyse siitä, että ”hallitus ottaisi köyhiltä pois”. Kyse on siitä, että hallitus lakkaa antamasta sitä minkä on muilta ottanut. Köyhiltä ei oteta senttiäkään pois.

Tässä satuin eräänä päivänä kävelemään Hornankuusen keskustassa ja ihmettelin, miten on näin aamusta noin paljon ihmisiä jonossa. Kohdalle ehdittyäni tajusin, että kyseessä on leipäjono. Olin lievästi järkyttynyt. Enpä muista, että omassa nuoruudessani tällaista olisi ollut. Sitä se vasemmistolainen politiikka saa aikaan, kuten Neuvostoliitosta muistamme. On väärin, että Suomessa voi tapahtua tällaista.
Hetken kuluttua mietin, miten en ole ennen tällaista nähnyt. Sitten tajusin, että sehän johtuu siitä että en ole arkipäivisin Hornankuusen keskustassa liikkunut kuin äärimmäisen harvoin. Nyt sattui olemaan harvinainen vapaapäivä.
Ihmisille pitää antaa mahdollisuudet ansaita elantonsa, jolloin näitä todellisessa hädässä olevia on niin vähän, että heille riittää kyllä tuki ilman leipäjonojakin. Köyhänä olen ollut itsekin (en totisesti ole mistään ylemmän keskiluokan perheestä lähtenyt), mutta silloin pääsi onneksi nuorenakin hanttitöihin. Nykyisin saa helpommin tukiaisia. Toisaalta ei tässä maassa nälkään kuolla, vaikka vähemmän tukia saisikin. Pitää vain laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Jos haluaa alkoholia ja tupakkaa käyttää sekä asua omassa kämpässään yksin, niin silloin ei kannata tukiaisten vähyydestä valittaa.

Päätän tämän kertomalla Ronald Reaganin vitsin, jonka tiedän nähneeni YouTubessa mutta en valitettavasti löytänyt linkkiä siihen. Jos joku lukijoista sen löytää, linkkaan sen tähän. Nyt pitää kertoa ulkomuistista.
”Miehellä oli tapana kerran viikossa pudottaa kymmenen dollarin seteli kadunkulmassa istuskelleen kerjäläisen hattuun. Näin jatkui vuosia. Sitten kävikin kerran niin, että hän pudotti sinne vain viiden dollarin setelin. Kerjäläisen huomatessa tämän hän pomppasi ylös ja juoksi miehen perään. Tämän saavutettuaan hän kysyi: ’Kävikö herralle nyt erehdys. Olen vuosien ajan saanut kymmenen dollaria, mutta tämä on vain vitonen.’ Tähän tuli vastaus: ’Katsohan, nyt on tilanne se että poikani lähti yliopistoon opiskelemaan, joten minulla ei ole nyt varaa enempään.’ Johon kerjäläinen: ’Minkä ihmeen takia minun pitää kustantaa sinun poikasi koulutus?’ Ja tätä, hyvät ystävät, tätä on sosialismi."

Välihuomautus 169 : Tabu

Vanhemmat lukijani saattavat muistaa ohjelman nimeltä Tabu 1980-luvun puolivälistä. Siinä oli pitkälti samoja näyttelijöitä ja tekijöitä kuin legendaarisissa Velipuolikuussa, Mutapainin Ystävissä ja Hymyhuulissa. Tabu sisälsi vielä astetta kornimpaa huumoria. Moni sketsi oli sellainen, että nykypäivänä se ei todellakaan menisi läpi.

Neljänkymmenen vuoden jälkeen tämä ohjelma on joko unohdettu tai sitten tarkoituksella muistettu, sillä MTV on lanseerannut uuden sarjan samalla nimellä. Sarjaa mainostetaan sillä, että ”siinä nauretaan yhdessä asioille joille ei saisi nauraa”. Ensimmäisessä jaksossa kohteena olivat lyhytkasvuiset. Joita muuten ennen sanottiin kääpiöiksi, kunnes sanasta tuli tabu. En ole ohjelmaa katsonut, mutta formaatissa stand up -koomikko pistää halvalla aihetta kohdeyleisön koostuessa kyseisistä henkilöistä, jaksossa yksi siis pituuskasvurajoitteisista. Ainakin mediatietojen mukaan ensimmäisessä jaksossa kaikilla oli hauskaa.

Ohjelman idea on loistava. Ei sinänsä huumorin kannalta – joka saattaa toki toimiakin – vaan siksi, että se paljastaa yhteiskuntamme tabuja. Löytämieni tietojen mukaan ohjelman kuudesta jaksosta seuraavissa nauretaan ainakin näkövammaisille (ent. sokeat), tahattomasti lapsettomille, Tourette-oireisille ja kuolemansairaille.

Yhteiskuntamme todelliset tabut paljastuvat siinä, että ohjelmassa tuskin on jaksoja, joissa pilkan kohteena ovat feministit, neekerit, homot, muslimit, kasvissyöjät ja maahanmuuttobisneksestä hyötyjät. Siinä olikin kuusi herkullista aihetta seuraavalle tuotantokaudelle. Tai ainakin viisi sillä voihan olla että joku noista onkin vielä listalla mutta lyön somalin sossutuen verran vetoa vegemakkaraa vastaan ettei ainakaan yhtä enempää. MTV, antaa palaa!

Sivallus CDIII

Vasemmiston saadessa ehdottoman vallan järjestelmä toimii niin huonosti, että vallan säilyttääkseen hallituksen on pikapuoliin alettava toimia ihanteidensa vastaisesti.
Oikeiston saadessa ehdottoman vallan järjestelmä toimii niin hyvin, että vallan säilyttääkseen hallituksen on pikapuoliin toteutettava monia vasemmiston tavoitteista.

Sivallus CDII

Politiikassa kaikki vastustajasi ovat joko typeryksiä tai opportunisteja. Mikäli joskus käykin niin, että vastustajasi ei ole kumpaakaan, ajat väärää asiaa.

Välihuomautus 165 : Syntyperäiset edustajat

Jussi Halla-aho herätti pienimuotoista kohua pohdiskelemalla, pitäisikö kansanedustajiksi hyväksyä ainoastaan syntyperäiset suomalaiset.
Mikäli tällainen laki olisi ollut aina voimassa, edustajanpaikka olisi jäänyt saamatta ainakin seuraavilta kansanedustajilta:
Hella Wuolijoki (1946-1947, syntyjään virolainen ja muutti Suomeen 18-vuotiaana)
Jutta Zilliacus (1975-1987, Viron kansalainen kymmenvuotiaaksi asti)
Ben Zyskowicz (1979-, Puolan kansalainen viisivuotiaaksi asti)
Anne Berner (2015-2019, Sveitsin kansalainen vuoteen 2015 asti, mutta suomalaissyntyinen)
Hussein al-Taee (2019-2023, irakilaissyntyinen)
Nasima Razmyar (2015-2017, 2023-, afganistanilaissyntyinen)

Kuten listasta näkyy, niin puolet porukasta on ollut selvästi Suomelle haitallisia (yksi jopa kaksi sukupolvea itsestään alaspäin). Näin ollen voisi tästä näkökulmasta kallistua syntyperäisyyden puolelle.
Tämä ei kuitenkaan ole kelvollinen peruste, sillä kyseisellä perustella voisi evätä melkoisen suuren prosenttiosuuden kansanedustajaehdokkuuksista.
Kelvollinen peruste olisi esimerkiksi turvallisuus ja luotettavuus, minkä takia vuoteen 2000 asti ministeriksikään eivät päässeet kuin syntyperäiset kansalaiset. Nykyään ainoastaan presidentin tehtävä on ulkomaalaissyntyisten ulottumattomissa.

Kansanedustajaksi tulisi edelleen päästä nykyisillä ehdoilla eli pelkkä kansalaisuus riittää. Tämä olisi Suomen kannalta parempi ratkaisu. Mietitäänpä nyt hetki nimittäin sitä, mitä seuraisi jos kansanedustajilta edellytettäisiin syntyperäisyyttä.
Nyt kansanedustajiksi pääsee joitakin sellaisia, joiden ainoa tarkoitus on olla monikulttuurimannekiini. Malliesimerkki tästä on ”rauhan-Taee”. (Toki näitä monikulttuurimannekiineja voi tulla myös syntyperäisistä ”suomalaisista”, mitenkään yhtä nykykansanedustajaa mainitsematta.) Heitä on äänestetty suurelta osin siksi, että he nyt ovat mitä ovat. Jos heidän ehdokkuutensa olisi poissuljettu, eivät nämä heitä äänestävät yhtäkkiä äänestäisi fiksua ehdokasta, vaan saman puolueen yhtä haitallista, joskin suomalaissyntyistä ehdokasta. Joka olisi korvaamaansa ulkomaalaissyntyistä haitallisempi, koska päästäkseen suomalaisena eduskuntaan täytyy olla kyvykkäämpi kuin pelkällä monikulttuurisuusikonin maineella ratsastavan - kilpailu on kovempaa. Ja kyvykäs haitallinen saa lähes aina enemmän vahinkoa aikaan kuin vähemmän kyvykäs.

Sivallus CCCLXXXV

Oikeistolainen ja vasemmistolainen maailmankatsomus ovat yksimielisiä siitä, että tulee toimia tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti. Esimerkiksi juoksukilpailussa molemmat ovat ehdottomasti sillä kannalla, että kaikkien osanottajien tulee olla yhtä aikaa samalla viivalla. Ero on siinä että oikeiston näkemyksessä kyseinen viiva on lähtöviiva ja vasemmiston näkemyksessä maaliviiva.

Tule vaisuus

Jos haluatte kokea myötähäpeän tunnetta, lukekaa vanhaa scifiä. Siis sellaista, joka on kirjoitettu 1960-luvulla tai aiemmin. Siellä mennään valoa nopeammin niin että edessä näkyvät omat perävalot ja seuraavassa lauseessa selvitetään neliöjuuren likiarvoa laskutikulla.
Historiallisessa scifissä pääasiallinen linja on ollut se, että makrotason kehitystä on yliarvioitu ja mikrotason kehitystä aliarvioitu. Toisaalta tämä on inhimillistä, sillä oli huomattavan helppoa kuvitella 1950-luvulla pysyvästi miehitetty asema Kuuhun vuonna 2000. Itse asiassa taisi olla niin, että tätä pidettiin todennäköisempänä kuin sitä ettei sellaista olisi. Vastaavasti kukaan ei tainnut osata kuvitella viestintävälineiden kehitystä, koska valokaapelia ja radioaaltoja oli vaikea nähdä, toisin kuin taivaalla möllöttävää kuuta.

On siis erittäin vaikeaa ennustaa tulevaisuuden teknologiaa. Hieman helpompaa on ennustaa tulevaisuuden yhteiskunnallista kehitystä, joskin siinäkin mennään yleensä metsään lähes yhtä suurella prosentilla.

Olen ollut elämässäni siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että olen luultavasti elänyt laajemmalla aikaskaalalla kuin useimmat ikätoverini. Olen nähnyt sen saman teknologian kehityksen kuin kaikki muutkin, mutta toisaalta olen myös nähnyt paikkoja joissa on eletty käytännössä täsmälleen samalla tavalla kuin 50 vuotta ennen syntymääni – ei sisävessaa, ei sähköä, oikeastaan ainoa ero oli siinä että kirkolle ei menty enää hevoskyydillä vaan postiautolla.
Ennen kaikkea olen nuorena kuullut paljon tarinoita ihmisiltä, jotka ovat eläneet toista aikaa ja ainakin jossain määrin saanut ymmärtää, millainen kuva tulevaisuudesta heillä on ollut joskus 1930-luvulla tai jopa ennen Suomen itsenäistymistä.
Näitä kuvia on aina sävyttänyt optimismi. On uskottu, että maailma muuttuu paremmaksi, keksitään asioita jotka helpottavat jokapäiväistä elämää ja saadaan kokea kehitystä. Eikä tämä optimismi ole suinkaan ollut perusteetonta; muuttuihan maailma todella rajusti viime vuosisadalla. Toki aina on kaivattu ”vanhoja hyviä aikoja”, mutta tuskinpa kukaan haluaa enää palata ulkohuusseihin ja kurkkumätään. Tietysti ihmiset näkivät myös tulevaisuudessa asioita, jotka eivät olisi hyviä. Esimerkiksi kaikki uskoivat 1930-luvulla – ainakin jälkikäteen niitä aikoja muistellessaan – että sota oli todennäköisesti tulossa. Ehkä aika kultaa muistot samalla tavalla kuin me saatamme muistella parinkymmenen vuoden päästä nähneemme Venäjän sotaisan kehityksen jo vuoden 2010 paikkeilla. Mutta vahva totuuspohja 1930-luvun muistoissa kuitenkin on. Ihmiset ymmärsivät, että jos kehitys jatkuu samanlaisena, rytinää on edessä. Samalla he myös ymmärsivät, että se ei ole välttämätöntä, mikäli jotain radikaalia tapahtuu, esimerkiksi demokraattinen vallankaappaus Saksassa. Mikä tietysti oli epätodennäköistä.

Oleellista oli kuitenkin se, että tiedettiin mitä seuraa jos jotain tapahtuu. Muistan aina yhden sukulaiseni toteamuksen, että 1930-luvun lopulla elettiin kuitenkin vahvaa kehityksen ja hyvinvoinnin kasvun aikaa samalla kun oli selvää, mitä sodasta seuraisi: sotaa edeltävä elintaso saavutettaisiin vasta 5-10 vuoden kuluttua sodan päättymisestä, vaikka miten hyvin kävisi. Mikä ei ollut ollenkaan huono arvio.

Tulevaisuuden ennustamisessa voidaan jakaa tulevat tapahtumat kolmeen eri ryhmään:
1. Satunnaiset tapahtumat, joiden ennustaminen on käytännössä mahdotonta.
2. Todennäköiset tapahtumat, joiden toteutumisen mahdollisuudet voidaan ainakin kohtuullisen hyvin arvioida mutta niiden seuraukset ovat enemmän tai vähemmän tuntemattomat.
3. Varmat tapahtumat, joita ei käytännössä ole lainkaan, mutta tällä tarkoitetaankin tapahtumia jotka ovat epävarmojen tapahtumien toteutuessa niiden varmoja seurauksia.
Tarkastellaan esimerkkinä toiseen maailmansotaan johtaneita tapahtumia.
1. Satunnainen tapahtuma olisi saattanut olla esimerkiksi Hitlerin salamurhan onnistuminen 9.11.1938. Tätä oli mahdoton ennustaa ja se olisi saattanut muuttaa historian kulun.
2. Todennäköinen tapahtuma oli esimerkiksi koko Tsekkoslovakian miehitys. Tämän seurauksena olisi saattanut olla sodan alkaminen puoli vuotta toteutunutta aiemmin.
3. Varma tapahtuma oli esimerkiksi se, että Yhdysvaltojen sitoutuminen sotaan tavalla joka toteutui johtaisi Saksan häviöön. Tämän tapahtuman toteutuminen edellytti kuitenkin sekä Pearl Harborin tapaista tapahtumaa että Yhdysvaltain yleisen mielipiteen muutosta, jotka molemmat olivat vähintäänkin epävarmoja.

Nykypäivänä tulevaisuuden ennustaminen on tietyiltä osin samanlaista arpapeliä. Oli mahdotonta olla varma Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan ja vielä suurempaa kristallipalloon katsojan taitoa olisi edellyttänyt kyky ennustaa Ukrainan päättäväinen vastarinta ja länsimaiden tuki sille.
Toisaalta tietyissä asioissa tulevaisuuden ennustaminen on helppoa. Itse asiassa näin on kaikkein tärkeimmissä asioissa, sillä maailma on vääjäämättä menossa tiettyihin suuntiin. Kokonaan toinen asia on sitten se, mitä näistä kehityssuunnista seuraa – siinä on useita variaatioita.

Me emme pysty ennustamaan luotettavasti, millaista teknologiaa meillä on käytössämme kahdenkymmenen vuoden kuluttua. On helppoa veikkailla aivoimplantteina toimivia nettiselaimia, mutta vähintäänkin epävarmaa pystytäänkö sellaisia kehittämään. Ja vaikka teknologian kehitys kyettäisiinkin ennustamaan, ei voida tietää miten ihmiset siihen reagoivat. Katsotaan vaikka nykypäivän tiedonsaantimahdollisuuksia, joita ei voinut nelisenkymmentä vuotta sitten kuin kuvitella. Tai nimenomaan olisi voinut kuvitella miten kaikki tieto on saatavilla, mutta eipä osattu arvata infoähkyä ja kuplautumista.
Kun tieto oli rajallista, kaikki aikaansa seuraavat lukivat päivän lehden ja ihmisten tietoisuus asioista oli suunnilleen sama. Nykyään on paljon helpompi seurata vain niitä medioita ja aihepiirejä, jotka itseä kiinnostavat. Seurauksena on ollut kuplautuminen ja yleistiedon hajonnan kasvu. Otetaan neljänkymmenen vuoden takaa sata satunnaista suomalaista nuorta, ryhmä A, ja nykyajasta sata suomalaista nuorta, ryhmä B. Laitetaan molemmat ryhmät järjestykseen sen mukaan, kuinka hyvä ns. yleistietämys heillä on. Melko varmasti lopputulos on kutakuinkin seuraava:
- sijoilla 1-10 ryhmä B:n nuoret ovat selvästi edellä ryhmän A nuoria
- sijoilla 11-20 ryhmä A ja ryhmä B ovat varsin tasavertaisia
- sijoilla 21-100 ryhmä A:n nuoret ovat selvästi edellä ryhmän B nuoria
Lyhyesti sanoen nykypäivänä kärki on terävämpi, kun taas suuri massa on heikompaa kuin ennen. Tämä aiheutuu juuri informaatioteknologian muutoksesta. Huipulla on paljon enemmän mahdollisuuksia saada tietoa kuin ennen, niinpä tietokin on laajempaa. Massa taas voi kuplautua omiin mielenkiinnon kohteisiinsa. Aivan varmasti joku ryhmän B League of Legends -fanaatikko tietää omasta kiinnostuksen kohteestaan enemmän kuin ryhmän A Rolling Stones -fani tiesi suosikkibändistään, koska saatavissa oleva tiedon määrä on jopa monisatakertainen neljänkymmenen vuoden takaiseen. Toisaalta ihmisen vastaanottokyky on rajallinen ja siksi varsinainen yleistietous on ryhmällä B pienempi. Tuskin kovin moni nuori tietää kuka on Saksan liittokansleri, mutta 40 vuotta sitten lähes kaikki tiesivät Helmut Kohlin, vaikka hän oli ehtinyt olla virassaan lyhyemmän aikaa kuin Olaf Scholz nyt.
Tätä kuplautumista ei voinut ennustaa, vaikka jälkikäteen ajatellen se oli ilmeinen seuraus tilanteessa jossa tiedonsaanti on lähes rajatonta.
Samalla kuplautumista on edistänyt myös tiedon laadun heikkeneminen. Ennen tieto ehdittiin pureskella ja analysoida lehtien toimituksissa, nykyään oleellista on tiedonvälityksen nopeus eikä sen sisältö. Olihan se aika järkyttävää lukea Ilta-Sanomien työpaikkailmoitusta, jossa ei haettu toimittajia vaan vaikuttajia. Kun journalismin taso on laskenut, ei ole mikään ihme että ihmisten yleistieto on kadonnut.

On erittäin vaikeaa ellei mahdotonta ennustaa ihmisten reaktioita. Sen sijaan tulevaisuuden suuntaviivat ovat yllättävänkin selvästi näkyvissä tietyissä trendeissä. On siis varmaa, että jotain tulee tapahtumaan, mutta mitä, se on vielä epäselvää ja sattuman varassa. Esimerkiksi ihmisten typeryys on vakio, joten on ilmeistä että yhden typeryyden tullessa tiensä päähän se korvautuu jollain muulla. Kommunismin romahtaessa hyödyllisten idioottien piti löytää uusi ekologinen lokeronsa, se oli selvää. Sitä ei vain voinut tietää mikä se tulisi olemaan, nykyisten sijaan se olisi voinut olla vaikkapa fasismi ja rasismi. Ainoa mikä oli varmaa, oli se että toteutuvan hullutuksen tulisi tunnistamaan siitä että sitä julkisesti arvosteleva teilataan.
Asioiden muuttuessa voidaan lähes varmasti luetella mahdolliset vaihtoehdot, mutta on epävarmaa mikä niistä toteutuu.

Ennen näihin vaihtoehtoihin menemistä on kuitenkin huomattava ero nykypäivän ja entisten tulevaisuudennäkymien suhteen. Kun 1930-luvulla odotettiin sotaa, se oli tietysti ahdistavaa. Toisaalta silloin oli myös selvää, että kun sota on ohi, kehitys jatkuu. Oli siis optimistinen asenne tulevaisuuteen. Vaikka pelättiinkin lähitulevaisuutta, uskottiin asioiden muuttuvan joskus paremmiksi.
Nykypäivänä yleisasenne on pessimistinen; nähdään tulevaisuudessa olevan ongelmia, mutta ei uskota niiden ratkeavan. Useimmiten kyse on ilmastonmuutoksesta. En lähde ilmastonmuutoksen puolesta tai vastaan tässä riitelemään enkä halua sitä myöskään mahdollisiin kommentteihin.

Tämän sijaan katsotaan sitä tulevaisuutta, joka on väistämätöntä. Maailman väkiluku ylitti äskeittäin kahdeksan miljardin rajan. Noin 60 % väestöstä asuu Aasiassa. Aasian väestönkasvu on toistaiseksi absoluuttisesti joskaan ei prosentuaalisesti suurinta ja aiheuttaa valtavat ympäristöongelmat. Prosentuaalisesti katastrofaalisin väestönkasvu on luonnollisesti Afrikassa. Vuonna 1913 Euroopan väkiluku oli noin nelinkertainen Afrikkaan nähden, 498 miljoonaa vastaan 124 miljoonaa. Vuonna 2021 Euroopan väkiluku olikin enää vähän yli puolet Afrikan väkiluvusta, 745 miljoonaa vastaan 1393 miljoonaa. Afrikan väkiluku on kymmenkertaistunut sadassa vuodessa. Samassa ajassa Aasian väkiluku on nelinkertaistunut reiluun neljään miljardiin. Euroopan väkiluku on kasvanut noin 1,5-kertaiseksi.

Väestön ikärakenteen takia ei ole mitenkään odotettavissa, että väkiluku kääntyisi ekologisesti kestävälle tasolle. Puhumattakaan sitten kulttuurimallista. Itse asiassa jos maailma olisi noudattanut eurooppalaista mallia, meillä ei olisi ympäristöongelmia juuri lainkaan, sillä maailman väkiluku olisi vain vähän yli kaksi miljardia – jotka voisivat elää nykyistä vauraampaa elämää.

Tulevaisuudessa on kolme mahdollista skenaariota.

1. Kehitysmaiden väestön jatkuva kasvu ja siitä seuraava muutto länsimaihin. Toistaiseksi olemme nähneet vasta jäävuoren huipun. Mikäli tämä ilmiö voimistuu, seuraus on väistämätön: länsimaat muuttuvat kehitysmaiksi. Kehitysmaalaiset lisääntyvät nopeammin, sillä länsimaalaiset ovat aina rajoittaneet ankarissa oloissa lisääntymistään ja se on nykypäivänä monin verroin helpompaa kuin ennen ehkäisyvälineiden kehittymistä. Kehitysmaalaiset taas hankkivat kurjuudessa entistä enemmän lapsia toivoen edes joidenkin jäävän eloon. (On huomattava, että tässä on kyse keskiarvoista ja jakaumista. Kehitysmaalaisissakin on runsaasti kyvykkäitä ja yhteiskuntakelpoisia yksilöitä, samoin länsimaalaisissa sivistyneeseen yhteiskuntaan sopeutumattomia. On kuitenkin todella iso ero sillä, jos ryhmässä A haitallisia tapauksia on 20 % ja ryhmässä B 5 % samalla kun ryhmässä A yhteiskunnan tukipilareita on 5 % ja ryhmässä B 20 %. Tässä esitetyt luvut ovat suuntaa antavia esimerkkejä, todellisuus on sitten jotain muuta.) Kehitysmaalaisen väestön osuus kasvaa ja kurjuuden kasvu on väistämätöntä, sillä yhdessäkään maassa ei kehitysmaalainen väestö ole onnistunut luomaan vaurautta. Verratkaa huviksenne Haitia ja Dominikaanista tasavaltaa, kaksi maata samalla saarella. Lähi-idässä on toki joitain rikkaita maita kehitysmaalaisella väestöllä, mutta niiden rikkaus perustuu öljyvaroihin, joiden merkitys taas perustuu siihen että länsimainen kulttuuri on kyennyt kehittämään teknologiaa joka tarvitsee öljyä.

2. Väestöntiheyden kasvaessa riittävän suureksi biologia tekee vastaiskun. Koemme uuden mustan surman, joka saattaa tappaa jopa puolet väestöstä. Puhumattakaan siitä mitä se tekee kulttuurille ja infrastruktuurille. Ajatelkaa mitä tähän nähden käytännössä vaaraton korona (okei, oli se joillekin vaarallinen mutta mustaan surmaan verrattuna pikkunuha) sai aikaan.

3. Väestöä rajoitetaan rajuin keinoin. Tämä oli mahdollinen skenaario vielä tämän vuoden alkuun asti, mutta sen todennäköisyys romahti kahteen aiempaan verrattuna voimakkaasti sinä päivänä, kun venäläiset tankit vyöryivät Ukrainan rajan yli. Historia on näet opettanut, että väestörajoitukset ovat mahdollisia vain yhdellä tavalla ja se on rasismi. Venäläiset taas ovat eurooppalaisista kaikkein rasistisinta sakkia. Lisäksi siellä oli paatunutta rikollisväestöä riittävästi työkassaraksi. Minkä myös Putin huomasi ja tapattaa heitä innolla Ukrainassa. On erittäin epätodennäköistä, että Euroopassa nousisi enää yhtenäistä liikettä, joka eurooppalaistaisi Euroopan ja pysäyttäisi kehitysmaiden väestönkasvun. Tämä skenaario on nyt enää Kiinan varassa, tiedä mitä he ovat todella Afrikka-kuviostaan suunnitelleet. Kiinan voimavarat eivät kuitenkaan riitä ehkä edes Afrikkaa varten, saati sitten alati kuumenevaa ja pahoin ylikansoitettua Intian niemimaata hoitamaan.

Mikä tahansa näistä skenaarioista sitten toteutuukin, niin se on kammottava inhimillinen tragedia.
Tapaus 1, ihmiskunta vajoaa teknologisen ja moraalisen moottorinsa luhistuessa despoottisten opportunistivaltioiden aikaan.
Tapaus 2, raivoavat kulkutaudit saavat suunnilleen samat seuraukset aikaan.
Tapaus 3, ihmiskunta menettää ihmisyytensä yrittäessään pelastaa sitä.

Onko sitten ihme, että nykypäivänä tulevaisuuteen katsoessa ei näe toivoa lähitulevaisuudessa odottavien raskaitten aikojen jälkeen, toisin kuin aina ennen historiassa on nähty?
Tiettyä ironiaa on toki nähtävissä siinä, että nykyään murehditaan lähinnä ilmastonmuutoksesta ja pelätään sen aiheuttavan peruuttamatonta tuhoa. Huomaamatta, että ilmastonmuutos - tai jos sen haluaa kiistää niin puhutaan sitten vaikka sukupuuttoaallosta ja saastumisesta – on seurausta vain siitä, että länsimaat erehtyivät viemään teknologiaansa kehitysmaihin ja aiheuttamaan niissä hillitsemättömän väestönkasvun.

Vielä muutama vuosi sitten oli mahdollista, että ongelmat olisi voitu ratkaista ajoissa. Nyt vaikuttaa siltä, että etsikkoaika on päättynyt ja voi vain odottaa, mikä kolmesta skenaariosta on edessä.

Paskakukkulan kuninkaat

Vuosikymmeniä sitten Suomen urheiluelämässä oli mukana vahvana tekijänä Työväen Urheiluliitto eli TUL. Järjestö on edelleen olemassa, mutta sen merkitys on kutistunut murto-osaansa silloisesta vuonna 1993 tapahtuneen urheiluelämän rakenteiden uudistuksen jälkeen. Tuolloin se menetti – de facto konkurssinsa takia – keskusjärjestön aseman.

Voimiensa päivinä TUL yritti haastaa porvarillisten urheiluseurojen ylivaltaa tosissaan. Useimmissa lajeissa tämä ei onnistunut, mutta TUL:n pelkkä olemassaolo piti porvariseurat varpaillaan. Käytännössä jokaisella paikkakunnalla oli TUL:n seura tai seuroja uhkaamassa hegemoniaa. Joillakin paikkakunnilla – lähinnä teollisuussellaisilla – niillä oli jopa tasavertainen tai jopa johtava asema. Yksittäisistä urheilulajeista TUL pisti SVUL:ää päihin lähinnä nyrkkeilyssä, mikä on amatööripuolella ollut perinteisesti vasemmiston menestysaluetta. Ilkeämieliset ovat todenneet, että vasemmistolaisten ajautuminen nyrkkeilyyn todistaa tunnetun väittämän päinvastaiseksi: nyrkkeily ei aiheuta aivovaurioita, vaan aivovauriot aiheuttavat nyrkkeilyä. Käytännössä TUL kykeni uhkaamaan SVUL:n seuroja vain yksilölajeissa. Joukkuepeleissä, esimerkiksi jalkapallossa, pesäpallossa, jääkiekossa ja jääpallossa TUL pyöritti kiihkeimpinä riitavuosina jopa omaa mestaruussarjaansa, mutta sen taso laahasi kaukana porvarisarjojen takana lajista riippumatta. Tämä taas aiheutuu siitä, että vasemmisto on aina korostanut yhteisöllisyyttä, oikeisto yksilöä ja käytännössä kaikilla aatteilla todelliset arvot ovat päinvastaisia julkisiin arvoihin nähden. Tämän takia TUL kykeni haastamaan porvariseuroja vain yksilölajeissa.

Niin kauan kuin TUL:n seura uhkasi vaikkapa yleisurheilussa paikkakunnalla SUL:n seuraa, oli porvaripuolella oltava varpaillaan. Kun Neuvostoliiton konkurssin aikoihin TUL romahti (asioilla voi olla yhteys tai sitten ei), porvariseuralta katosi sparraaja. Ote veltostui ja joukkuelajien asema voimistui ainakin osin tämän takia – niillähän ei koskaan ollut TUL:n puolelta aatteellista kilpailijaa.
Tämä on vasemmistolaisuuden merkitys ja oikeutus. Se toimii jarruvaununa, jonka tehtävänä on hillitä ylilyöntejä olemassaolollaan. Kun porvaripuolella tiedetään, että vasemmisto on aina valppaana ja valmiina ottamaan asemat haltuun, on pakko pohtia oma organisaatio ja toimintasuunnitelma kuntoon.
Niin kauan kuin tämä on hoidettu edes kohtuullisella tasolla, on selvää että vasemmiston on tyydyttävä paikallisiin (valta-asema jollain yksittäisellä paikkakunnalla) tai lohkottaisiin (valta-asema jossain yksittäisessä lajissa) voittoihin. Yleistä voittoa se ei voi saavuttaa oman aatteensa järjettömyyden takia.
Ellei vasemmisto sitten luovu aatteestaan ja lähde tavoittelemaan pelkästään valta-asemaa. Urheilussa näin ei käynyt, koska TUL ajautui vain varjoksi entisestään.

Yhteiskunnassa on käynyt toisin.

Aina Neuvostoliiton konkurssiin asti vasemmisto uskoi asiaansa. Toki sosiaalidemokraattisella puolella realismi oli puraissut jo aiemmin. Sanottiin, että SDP:n linja sosialismin suhteen oli ”kannatamme sosialismia, mutta vastustamme siihen siirtymistä”. SDP:stä oli tullut tyhjyyttä kumiseva tynnyri viimeistään siinä vaiheessa, kun puolueen nimen muuttaneessa puoluekokouksessa vuonna 1903 julkaistun Forssan ohjelman yhdestätoista kohdasta viimeisetkin oli toteutettu 1970- ja 1980-luvuilla. Toki lukuun ottamatta asevelvollisuuden lakkauttamista ja yleistä pasifismia joista SDP oli luopunut jo ilman kokeilua sekä kieltolakia, josta se ymmärsi luopua kokeilun epäonnistuttua.
Niin kauan kuin vasemmisto uskoi asiaansa, siitä ei ollut todelliseksi riskiksi demokratiassa. Silloin vasemmiston arvo perustui siihen, että oikeisto ei sentään uskaltanut myydä kaikkea vähiten tarjoavalle, kun vasemmisto toimi omatuntona. Toisaalta vasemmiston valtaannousu oli mahdotonta, sillä ei se voinut saada enemmistöä uskomaan älyttömään aatteeseensa sosialismiin – olettaen että oikeisto pysyi jollain lailla kuosissa.
Vaaran vuodet alkoivat siinä vaiheessa kun usko sosialismiin loppui viimeistään 1980-90 -lukujen taitteessa. Sen jälkeen vasemmistoa ei enää sitonut ideologia, vaan siitä tuli valtakone.

Tilanne on analogisesti sama kuin suurvaltapolitiikassa. 1950-luvulta 1980-luvulle pelättiin ydinsotaa. Pelko helpotti vasta, kun Neuvostoliitossa alkoi perestroika ja liennytys. Paradoksaalisesti tämä kasvatti ydinsodan riskiä, mutta sitä ei tajuttu. Marxilaisen käsityksen mukaan historia on prosessi, jonka väistämätön lopputulos oli kommunistinen ihanneyhteiskunta. Niin kauan kun Neuvostoliiton johtajat olivat marxilaisia, he välttivät ydinsotaa kuin ruttoa. Eivät he halunneet olla radioaktiivisen erämaan johtajia. Ydinaseet olivat vain pelote puolustusta varten.
Vaara alkoi siitä hetkestä, kun usko kommunismiin romahti. Kun tajuttiin, että Marx oli väärässä eikä historia olekaan väistämätön prosessi, kasvoi houkutus edistää vallan saavuttamista äärimmäisinkin keinoin.
Maailman pelastivat ydinsodalta Mihail Gorbatsov ja Ronald Reagan. Gorbatsov uskoi ilmeisen tosissaan, että kommunismin voisi pelastaa uudistuksin. Kovemman luokan sotahaukka johtajana olisi turvautunut toisiin konsteihin ideologian romahduksen jälkeen. Reagan puolestaan oli kovilla otteillaan uskottava vastavoima. Lepsu demokraatti presidenttinä olisi mahdollistanut Neuvostoliitolle seikkailupolitiikan.

Vasemmistolle kävi länsimaissa samoin kuin kommunisteille Neuvostoliitossa ja suurelta osin samoista syistä. Neuvostoliiton romahdus musersi lopullisesti uskon sosialismiin. Sen jälkeen vasemmistosta jäi ideologisesti vain tyhjyyttä kumiseva tynnyri. Siitä tuli kone, jonka ainoa tavoite oli valta. Ja siihen oli nyt paljon helpompi pyrkiä, kun ei ollut enää ideologiaa rajoitteena. Vasemmisto pystyi lupaamaan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista potentiaalisille kannattajilleen ja takaamaan rahanjaon omilleen. Samalla oikeistosta tuli aseeton, koska vastapuolella ei enää ollut typerää ideologiaa riesanaan. Sen ainoa tapa reagoida oli pelata samaa peliä eli luvata omille äänestäjilleen etuja yhteiskunnan kokonaishyödyn kustannuksella, koska äänioikeutetuista liian suuri osa oli jo bruttosaajia.
Tähän tilanteeseen oli mahdonta päätyä niin kauan kun vasemmisto uskoi asiaansa. Ei se halunnut päästä valtaan surkeaan asemaan ajautuneessa maassa yhtä vähän kuin Neuvostoliitto halusi maailmanvaltiutta ydinsodan jälkeisellä lasitasangolla. Niinpä se vältti maan kannalta tuhoisimpia strategioita, mikä taas esti todelliseen hegemoniaan pääsyn.

Lopulta vasemmisto tajusi, että se ei voi koskaan päästä valta-asemaan sosialismilla. Toisaalta se oli liian syvälle ankkuroitunut kannattajakuntaansa tehdäkseen muutoksen linjassaan yhteiskunnalliselle hyödylliseen suuntaan. Muututtuaan pelkäksi valtakoneeksi se tajusi saavansa kannatusta paremmin kurjuudesta kuin vauraudesta. Ja valtakoneen kuljettajat tekivät tietoisen päätöksen olla mieluummin paskakukkulan kuninkaita kuin vehreän laakson alamaisia.

Nykyinen yhteiskuntajärjestelmä syntyi tilanteessa, jossa poliittinen järjestelmä oli kaksinapainen oikeisto-vasemmisto -akselilla. Tämän akselin murruttua järjestelmä kadotti toimivuutensa.
Tietä pois tästä kurjistumisen kierteestä ei ole. Jokainen valtajärjestelmä pitää aina huolen siitä, että sen syvimpien rakenteiden muuttaminen sen itsensä sallimin keinoin on mahdotonta. Ja koska tietä pois ei ole, on ainoa reitti parempaan kulkea sieltä, missä tietä ei ole.

Järkkyneet mielet

Aikamme kansantauti nuorten keskuudessa ovat mielenterveysongelmat. Joitakin viikkoja sitten asia nousi esiin jopa eduskunnan kyselytunnilla.
Kokoomuksen kansanedustaja Sari Multala kysyi peruspalveluministeri Aki Lindéniltä (sd) mitä hallitus aikoo tehdä nuorten mielenterveyspalveluihin pääsyn parantamiseksi.
Ministeri vastasi toteamalla käyneensä edellisenä päivänä pitkän keskustelun alan asiantuntijoiden kanssa. Keskustelussa oli selvinnyt, että kaikkein vakavimpien ongelmien – psykoosien ja itsemurhien – määrä ei ole lisääntynyt, mutta masennus, ahdistus ja yleinen huoli ovat olleet nousussa. Ministeri lisäsi, että osaltaan näiden ongelmien tilastollinen lisäys aiheutuu siitä, että mielenterveysongelmiin liittyvä stigma on vähentynyt, joten hoitoon hakeudutaan matalammalla kynnyksellä.
Ministerin vastaukseen tarttui toinen kokoomuksen kansanedustaja, Saara-Sofia Sirén, joka moitti ministeriä mielenterveysongelmien vähättelystä ja huomautti pitkistä jonotusajoista.
Tähän puolestaan kommentoi valtionvarainministeri ja keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko toteamalla, että hallitus on suunnannut kaiken liikkumavaransa nuoriin, koska Suomessa syntyy historiallisen vähän lapsia eikä yhtäkään ole varaa menettää.

Tässä sananvaihdossa tiivistyi mitä erinomaisimmalla ja toisaalta pelottavimmalla tavalla mistä asiassa on kyse.

Poliitikot puhuvat mielenterveyspalvelujen lisäämisestä ikään kuin se olisi ratkaisu asiaan. Ei ole. Mielenterveyspalveluja voidaan lisätä miten loppumattomiin tahansa, mutta ne eivät asiaa auta ennen kuin mielenterveyden horjumisen syyt korjataan. Vaikka mielenterveyspalvelut auttaisivatkin (ikävä tosiasia on se, että suurimmalle osalle niiden piiriin päätyvistä ainoa posiviivinen tulos on se että saadaan alan ihmisille töitä, potilas ei parane), ei mikään määrä palveluja ja rahan syytämistä niihin riitä, koska mielenterveysongelmaisten määrä kasvaa kasvamistaan.
Voidaan puhua ”syrjäytymisen estämisestä” loputtomiin, mutta ne jotka onnistutaan siltä pelastamaan, eivät riitä paikkaamaan lapsivajetta.
Eduskunnan kyselytunnilla puhuivat ne ihmiset, jotka – tai ainakin joiden puolueiden päätökset - ongelmaa ovat olleet aiheuttamassa ja jotka yrittävät nyt parantaa verenpainetautia kinesioteipillä.
Pelottavinta asiassa on se, että ehdottomasti asiallisimman kommentin keskusteluun toi sosiaalidemokraatti, mitä voi pitää historiallisena suorituksena. Peruspalveluministerin havainto mielenterveysongelmiin liittyvän stigman poistumisesta ja tapausten tilastollisen lisääntymisen osittaisesta aiheutumisesta tämän takia oli näet naulan kantaan osunut asia. Ja itse asiassa ainoa hyvä puoli koko sotkussa noin muutenkin. Mielen sairaus on sairaus siinä missä mikä tahansa muukin. Stigmaa se ansaitsee täsmälleen yhtä vähän kuin diabetes.

Osittaisesta tilastoharhasta huolimatta tosiasia on se, että mielenterveyden ongelmat ovat etenkin nuorten keskuudessa lisääntyneet. Ei tällaista ollut vielä Kekkosen aikaan. Toki silloinkin oli joitakin nuoria, jotka laitettiin lataamoon, mutta he olivat poikkeus. Koulukuraattorin puheilla kävi ehkä yksi per luokka eli joka kolmaskymmenes. Nykyään joka kolmas korkeakouluopiskelija kärsii psyykkisistä ongelmista. Varmasti vähintään joka kymmenes peruskoululainenkin tai lukiolainenkin, joka viides on luultavasti suunnilleen oikea arvio.
Ei minkään sairauden esiintymisen pitäisi yhden sukupolven aikana kuusinkertaistua.
Tämä voi tarkoittaa vain sitä, että jotakin on muuttunut ja muuttunut siten, että sen vaikutus nuoriin – siis ainakin siihen osaan joka nyt kärsii mielenterveysongelmista – on ollut selkeästi negatiivinen.

Muutos on tapahtunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Siksi on verrattava olosuhteita 1980-lukuun. Merkittävimmät pinnallisesti havaittavat muutokset ovat maailmanpolitiikan asetelman keikahtaminen, kansainvälistyminen ja tietotekniikka. Näissä kaikissa murros tapahtui 80-90 -lukujen vaihteessa. Neuvostoliitto hajosi 1991, vielä 1980-luvulla Suomi oli hyvin homogeeninen väestöltään ja PC:t yleistyivät 1990-luvun alussa. Pelkästään näillä havainnoilla on jo selvää, että on nykypäivää verrattava 1980-lukuun.

Vakioselitys on nykyajan 24/7 -kulttuuri, jossa ei ole aikaa pysähtyä. Luuri on kourassa koko ajan ja kaikki on heti saatavilla. Tämä on kuitenkin pinnallista. Jos mietitään, mitä olisi 1980-luvulla tapahtunut nykyisin viestintämahdollisuuksiin, vastaus on että käytännössä samaa kuin nyt. Kun miettii miten vaikeaa silloin oli jonkin tiedon löytäminen tai yhteydenpito kavereihin, on nykypäivän teknologia huikea parannus. Toki jotkut tulevat riippuvaisiksi teknologiasta, mutta ei se ole mikään selitys pahoinvoinnille. 1980-luvun nuoret olisivat olleet onnensa kukkuloilla nykyteknologialla.

Suurin muutos on tapahtunut arvomaailmassa. Nykypäivänä 15-18 -vuotias saa näillä näkymin tulevan translain mukaan aloittaa sukupuolenvaihdosprosessin omalla päätöksellään, mutta hedelmäpelin pelaaminen katsotaan hänen henkiselle iälleen liian vaaralliseksi.
Tämä vaikuttaa jopa nykyään nurinkuriselta. Kuvitelkaa miltä se olisi kuulostanut 40 vuotta sitten.
Mahtoiko joku huomata ansan edellisessä kappaleessa? Tässä käytettiin tahallaan termiä, joka on vasemmistolaisen kielipelin myötä poistettu virallisesta käytöstä. Enää ei saa puhua sukupuolenvaihdoksesta, vaan pitää puhua sukupuolenkorjauksesta. 40 vuotta sitten olisi kysytty, että kumpi se oikea sukupuoli on, jos se pitää kerran korjata? Ja mieli tekisi kysyä nykyäänkin, mutta siitä naulittaisiin ristille. Eihän nykyään keskustella edes homojen avio-oikeudesta, vaan ”tasa-arvoisesta avioliittolaista”. Tämä veto on kyllä ollut loistavimpia keksintöjä, kukapa nyt tasa-arvoa lähtisi vastustamaan. Rummutus on mennyt jo niin pitkälle, että jopa radikaalimmat tapaukset tajuavat, että tämä ei voi olla heidän etunsa.
Kaikki tämä on romuttanut perinteiset perhearvot. Nykyään kaikista medioista hehkutetaan asioita, jotka olisivat 40 vuotta sitten olleet perversioita. Onko sitten ihme, jos nuorilta katoaa turvallisuudentunne? Edes koulussa luokat eivät saa olla entisellään, vaan rakennetaan avoimia oppimisympäristöjä ja luokattomuutta. Peruspilarien tilalle on tullut jatkuva muutos.
Turvallisuus on se, mitä nuori tarvitsee. Nuoruuteen kuuluu kapinointi, mutta mitä vastaan kapinoida kun kaikki on jo rikottu ja kaikki on sallittua?

Paitsi ettei ole. 1980-luvulla porukka kruisaili pillurallia korttelin ympäri ja söi mitä huvitti. Nykypäivänä kaikkeen tekemiseen liittyy syyllisyys. Ajaa ei saa, koska se saastuttaa. Lihaa ei saa syödä, koska se on epäeettistä. Vähemmästäkin alkaa nuorta ahdistaa.

Tähän sitten lyödään päälle niin selvät valheet, että jokainen jolla on kaksi aivosolua näkee ne. Eli kansainvälistymisen hyödyt, mikä Valtapuolueen näkemyksen mukaan tarkoittaa kehitysmaalaistumista. Tämän taas kokee lähes jokainen nuori omassa koulussaan. Normaalit nuoret näkevät, kuinka opettajien aika menee järjestyksenpitoon ja resurssit haaskataan haittamaahanmuuttajiin. Joiden heikkous johtuu tietysti suomalaisten heihin kohdistamasta rasismista, tai piilorasismista jota on vaikeampi huomata. Kaikkein vaarallisinta rasismia on itse asiassa näkymätön rasismi, jota ei voi havaita millään tavoin.
Fiksut nuoret näkevät tämän kaiken läpi. Saattavatpa jopa pohtia asiaa syvällisemminkin. Esimerkiksi sitä, että jos kerran kehitysmaiden köyhyys on länsimaiden syytä, niin miksi siellä menee suhteellisesti huonommin kuin siirtomaa-aikana. Tai sitä, että miksi ylikulutus on länsimaiden vika jos 1960-luvulla ongelmaa ei ollut ja länsimaalaisten määrä ei ole kasvanut samaan aikaan kun ympäristösäädökset ovat tiukentuneet ja saastutus on vähäisempää. Nuorille toitotetaan, että kulutus pitäisi leikata kolmasosaan, jotta maapallon luonnonvarat riittäisivät. Fiksummat nuoret miettivät, että entäpä jos leikkaisimme sen kolmasosaan heti huomispäivänä. Entäs sitten 20 vuotta myöhemmin, kun kehitysmaalaisten määrä on kaksinkertaistunut? Eiköhän pitäisi leikata saman tien viidesosaan, niin voitaisiin elää samalla tasolla seuraavat 30 vuotta, jolloin pitäisi taas puolittaa kehitysmaalaisten väestönkasvun jatkuessa.

Ahdistavathan nämä tällaiset ajatukset fiksuja nuoria. Mitäpä hän voi tehdä? Perinteinen tapa on protestoida mielenosoituksella. Perjantait koululakossa ilmaston puolesta! Tapu-tapu päälaelle, hyvää aktivismia! Entä perjantait koululakossa väestönkasvun pysäyttämiseksi ja haittamaahanmuuttajien palauttamiseksi takaisin lähtömaihinsa kulutustason alentamiseksi? Kauheaa rasismia.
Nuorilta on viety sananvapaus. (Toki se on viety muiltakin, mutta aikuiset ovat tottuneempia kestovitutukseen eivätkä niin ollen yhtä herkkiä mielenterveysongelmille.) Nuoret näkevät valheiden läpi, ainakin fiksuimmat. Kuitenkaan he eivät saa sanoa, että keisarilla ei ole vaatteita. Jos näin tekee, naulitaan. Mikäli tästä ei ahdistu, niin mistä sitten?

Ylläolevia teesejä saa toki epäillä. Mutta mietitäänpä miten reagoi nuori mieli siihen, että siltä viedään turvallisuus ja sananvapaus? Looginen ratkaisu on paeta mielikuvitusmaailmaan.
Vilkaiskaapa huviksenne, mitkä ovat viimeisten vuosien katsotuimpia elokuvia. Jep. Jotkin saamarin supersankarielokuvat, jotka ovat reaalipakoista fantasiaa. Entä mitä oli 1980-luvulla? Rambo ja Rocky, jotka sentään yrittivät matkia reaalimaailmaa. Ei ollut tarvetta elää vaihtoehtomaailmoissa, kun oman maailman narratiivi oli suunnilleen totuudenmukainen, toisin kuin nykyään.
Entä luetuimmat kirjat? Jotain helvetin Nälkäpeliä ja harrypotteria. Jerrycotton oli parempi, koska se oli realistinen. Olen kuullut joidenkin ammattilaisten kehuvan Harry Potteria siitä, että tutkimukset ovat osoittaneet sen kasvattavan suvaitsevaisuutta. Mitä muutakaan sitä odottaisi? Monikulttuurisuus toimii vain fantasiamaailmassa. Jos kuvitteellisten fantasioiden lukeminen kasvattaa suvaitsevaisuutta, niin realististen tietokirjojen lukeminen kasvattaa nuivuutta. Onko sitten ihme, että nuoria ei kiinnosta lukeminen, koska siinä on ajattelemaan oppimisen riski? Mikä taas aiheuttaa sen, että on pidettävä suunsa kiinni ellei halua ongelmiin.

Haluaisin jonkun esittävän eduskunnan kyselytunnilla nuorten mielenterveydestä kysymyksiä, jotka keskittyvät syihin eikä seurausten hoitamiseen. Kun tuota listaa pureskelee, niin on lähinnä ihme jos joku fiksu nykynuori selviää aikuiseksi järjissään. Siihen vaaditaan luultavasti täysijärkiset vanhemmat ja hyvä kasvatus. Mitkä taas toisaalta ainakin lähiaikoina lisännevät lasten huostaanoton riskiä. On pirun vaarallista olla oikeassa silloin kun narratiivi haluaa olla väärässä. Turvallisempaa on mennä virran mukana. Mikä puolestaan lisää lasten ja nuorten mielenterveysongelmia, kun vanhemmat eivät joko uskalla tai osaa olla jämäkkiä silloin kun tarvitsee.

Jos kuitenkin nuori selviää aikuiseksi ja onnistuu suorittamaan jopa tutkinnon, tulee sitten seuraava kompastuskivi. Tätä varten pyydän lukijaa tekemään ajatuskokeen ja miettimään tuttavapiirinsä elämänkaarta.

Yrittäkää löytää kolmesta ihmisryhmästä jokaisesta vähintään viisi esimerkkitapausta:
1) 1950-1964 syntyneet
2) 1965-1979 syntyneet
3) 1980-1994 syntyneet
Vastatkaa jokaisen koehenkilön kohdalla kahteen kysymykseen:
A) Oliko koehenkilöllä 30-vuotiaana vakinainen työpaikka?
B) Oliko koehenkilö 30-vuotiaana naimisissa ja oliko hänellä lapsia?
Veikkaan, että lähes varmasti tulokset ovat seuraavat:
1) Enemmistöllä molemmat vastaukset ovat ”kyllä”
2) Enemmistöllä toinen vastauksista (ei väliä kumpi) on ”kyllä” ja toinen ”ei”
3) Enemmistöllä molemmat vastauksista ovat ”ei”

Omat testitulokseni, joihin otin kustakin ryhmästä viisi läheisintä henkilöä:
1) A viisi ”kyllä”, nolla ”ei”, B kolme ”kyllä”, kaksi ”ei” eli enemmistöllä molemmat kyllä.
2) A yksi ”kyllä”, neljä ”ei”, B kolme ”kyllä”, kaksi ”ei” siten, että ei yhtään tuplakyllää, neljällä yksi kyllä ja yhdellä ei yhtään eli enemmistöllä yksi kyllä.
3) A nolla ”kyllä”, viisi ”ei”, B yksi ”kyllä”, kolme ”ei” eli enemmistöllä molemmat ei.

Tämän ilmiön selitykseksi ei kelpaa naisten tulo työelämään eikä ehkäisyvälineiden kehitys. Kyllä molemmat olivat tapahtuneet viimeistään 1950-luvulla syntyneiden tullessa aikuisiksi.
Työelämän erikoistuminen aiheutti sen, että etenkin akateemisesti koulutettujen aviopuolisoiden on vaikeaa löytää työtä samalta paikkakunnalta. Spesifin työpaikan avautuminen on varsin epätodennäköistä pikkukaupungissa puhumattakaan maaseutupitäjästä. Jäljelle jää kolme vaihtoehtoa: (1) asuminen isossa kaupungissa kalliisti jos haluaa perustaa perheen, (2) reppureissaaminen toiselle puolisolle, (3) toisen työttömyys tai uudelleenkouluttautuminen.
Mikään näistä vaihtoehdoista ei ole erityisen hyvä lasten hankkimisen kannalta. Tapauksessa (1) lapsiluku jää tilan puutteen takia yleensä maksimissaan kahteen, tapaus (2) on rankkaa elämää ja tapaus (3) elintasolle. Eikä yksikään näistä ole hyväksi parisuhteelle.
Pahimmassa tapauksessa olemme Etelä-Korean tiellä. Siellä tämä hulluus on edennyt jo niin pitkälle, että sinkut nimittävät lastenvaunuja työntäviä äitejä ”parasiiteiksi”, koska nämä ovat hankkineet lapsen sen sijaan että olisivat töissä. Tällaisille voi vain todeta, että heidän kohdallaan lapsettomuus on loistava valinta, mutta tapahtuu valitettavasti yksi sukupolvi liian myöhään.

Onko sitten ihme, että nykyään eletään jatkettua teiniaikaa? Mikä taas ei ole hyvä yhteiskunnan kannalta. Eikä yksilölle. Mielenterveysongelmat jatkuvat ja uusia tulee. Suurimmassa osassa kyse ei ole siitä, mikä pinnalta näyttää vaan yhteiskunnallisista rakenteista, jotka ovat ristiriidassa sekä ihmisen biologian että heidän arvojensa kanssa. Tämän tajuaa kuitenkin vain harva, koska näistä asioista puhuminen on kiellettyä. Perinteisiä perhearvoja ja kansallista etua ei saa kannattaa, koska tällöin on tiukkapipoinen konservatiivinen rasisti.
Ihmisen täytyy olla todella vahva henkisesti, jos kykenee nykymaailmassa sekä ajattelemaan loogisesti että säilyttämään mielenterveytensä.

Se, miten asiat saataisiin kuntoon olisi sitten toisen kirjoituksen aihe. Kirjoituksen, jota ei kannata tehdä sillä itsestäänselvyyksiä on oikeastaan aika turha luetella. Mikäli itsestäänselvyyksiä ei haluta tehdä, kyse on arvovalinnasta ja etenkin silloin niitä on turha luetella, siitä saa vain hyvällä tuurilla oman leukansa kipeäksi ja huonolla tuurilla tuomion lähimmästä käräjäoikeudesta.

Kaksi poliitikkoa

Helsinki, suuren virastotalon aula, näinä päivinä...

Tyylikkästi pukeutunut mies käveli kiireisin askelein aulan halki kohti ulko-ovea. Hetkeä aiemmin toinen, aivan yhtä tyylikäs mies oli astunut ulko-ovesta sisään ja asteli täsmälleen vastakkaiseen suuntaan. He havaitsivat toisensa samanaikaisesti ja ilahtuivat suuresti.
- No terve, mitäs mies!
- Tervepä terve, pitkästä aikaa näin livenä! Eipä olla muuta kuin somessa seurailtu.
- Jep, taitaa siellä hallituksessa kiireitä pidellä tämmöisinä aikoina.
- Juu, onhan noita. Ensi viikolle ei enää voi tulla uutta kriisiä, koska kalenterini on jo täynnä.
- No hitto, siitäkö tämä on ollut kiinni. Olisit hommannut enemmän menoja aiemmin, niin olisi säästytty koronalta ja Ukrainalta.
- Kas kun en keksinyt. Vaan ole sinä tyytyväinen, että älysit hypätä politiikasta ajoissa pois. On siellä yksityiselläkin puolella tiukkaa, mutta ehkä vastuuta sentään vähemmän.
- Totta tuokin. Vaan nyt pitää kiirehtiä, palaveri kaupungin kaavoitusinsinöörin kanssa pukkaa päälle ja sinulla on varmaan vielä kiireisempää.
- Jep. Mutta terkkuja perheelle, kunhan tämä tästä hellittää niin käydään joskus lounaalla.
- Näin teemme, samoin sinulle!


Noin kaksikymmentä vuotta aiemmin...

Julius Mattsson seurasi katseellaan avauslyöntinsä kaarta. Golfpallo lensi lähelle viheriötä, pomppasi ja vieri niukasti viheriön puolelle. Loistava avauslyönti par 3 -reiältä kun huomioi että pelaaja oli vielä aloittelija. Juliuksen kasvot levisivät hymyyn. Hän oli aloittanut golfinpeluun edellisvuonna ollessaan vaihto-oppilaana jenkeissä. Jenkkivuosi oli ollut loistoveto. Kielitaito oli kohentunut huomattavasti ja vaikutti siltä, että kauppakorkean portit avautuisivat vuoden kuluttua. Oikeastaan tälläkin hetkellä hänen olisi pitänyt olla opiskelemassa tulevaa abivuotta varten, mutta golfkentän houkutus oli jälleen kasvanut ylivoimaiseksi. Jalkapallon hän oli lopettanut, kun jenkeissä ei päässyt treenaamaan. Pappa oli tietysti ollut pettynyt jalkapallon loppumisesta, iso seurapamppu kun oli mutta oli myös tajunnut sen, että niukin naukin B-junnuissa vaihtopenkille mahtunut poika ei ikinä edustusjoukkueeseen pääsisi. Kesätöihinkään ei tarvinnut mennä, kun Julius oli papalle selittänyt että jaksaisi paremmin kerrata ylioppilaskokeita varten kesällä. Toistaiseksi luvut olivat jääneet olemattomiin, mutta ehkä sitten loppukesästä ryhdistäytyisi...

Poika käveli toimistooni, tervehti ja jäi pöydän eteen seisomaan. Nousin ylös ja ojensin käteni. Pojan kädenpuristus oli jämäkkä, se oli hyvä merkki. Jos tuntuu kuin ottaisi kiinni kauravellistä muovipussissa, voi olla melko varma että tästä kaverista ei töissä ole palkkaansa vastaavaa hyötyä.
- Minä olen Jaska Brown ja olen nyt tämän kesän ajan sinun esimiehesi.
- Antti Laamanen. Kiva tavata.
- Nimesi tiesinkin. Sinä olit viime kesänäkin tässä firmassa töissä, mutta eri osastolla. Vieläkö olet urheillut?
- Täytyy myöntää että viime kesän jälkeen lopetin. Huomasin silloin lukion ykkösluokalla, että parempi keskittyä kouluun. Kilpailin vielä seuraavan kesän, mutta viime talvena en enää käynyt treeneissä. Ei minusta mitään huippuhyppääjää kuitenkaan olisi tullut, kokokaan ei olisi riittänyt ja nyt liikun vain omaksi iloksi.
-No hyvä että pidät kunnostasi huolta. Mutta lähdetäänpä katsomaan millaisia työtehtäviä sinulle on luvassa.
Sen kesän ajan Antti-poika teki kunnolla töitä. Vähän oli nuoruuden kukonpoikaa, mutta kohtelias ja yritteliäs kaveri oli. Omaksui hommat nopeasti ja oma-aloitteisuus oli kiitettävällä tasolla. Olen aika monta nuorta miestä nähnyt ja Antti oli jos nyt ei parhaita, niin sieltä paremmasta päästä kuitenkin. Olisi palkattu seuraaviksikin kesiksi, mutta armeija kutsui ja sen jälkeen hän muutti pysyvästi opiskelupaikkakunnalleen.


Vajaat kymmenen vuotta edellistä myöhemmin...

Eduskuntavaalit oli jälleen pidetty ja valta oli näennäisesti vaihtunut. Käytännössä mentiin kuitenkin taas kerran piiri pieni pyörii -systeemillä eli kolmesta perinteisestä isossa puolueesta kaksi oli ollut hallituksessa, yksi oppositiossa ja nyt oppositiossa ollut nousi hallitukseen, josta toinen isoista pullahti vuorollaan oppositioon. RKP taas istui normaaliin tapaan kaikissa hallituksissa kuin paska Jånttilan tuvan seinässä.

Vaalit olivat olleet jännittävät ainoastaan yksilöiden näkökulmasta. Kun tulokset lopulta varmistuivat, huomasin että tuttu nimi oli kuin olikin mennyt läpi. Istahdin saman tien tietokoneen ääreen ja naputtelin viestin vastaanottajalle antti.laamanen@sitäsuntätä.com:
"Onneksi olkoon! … Toivotan sinulle onnea ja menestystä uudessa tehtävässäsi. … muistutan, että pidä erityistä huolta … Entinen pomosi, Jaska Brown."
Sain seuraavana päivänä kohteliaan vastauksen:
”Kiitos onnitteluista ja yhteydenotosta. … aivan ensimmäinen edellytys sille, että ... kansamme menestyy! … Hyvää kevään jatkoa.”
En kuitenkaan liittynyt tukijoukkoihin, koska oli muitakin kiireitä ja puoluekin oli väärä.

Uusien kansanedustajien listalla oli Antti Laamasen ohella samasta puolueesta, joskin eri vaalipiiristä, myös Julius Mattssonin nimi. Koska eri vaalipiirien edustajina nuoret miehet eivät olleet toistensa kilpailijoita, oli hyvin odotettavissa että samanikäiset vaikkakin eri taustoista tulleet tuoreet kansanedustajat ystävystyisivät. Tuossa vaiheessa politiikassa olisi vielä tilaa molemmille. Ehkä molemmat kuitenkin tajusivat, että olisi hyvin mahdollista päätyä vuosien kuluttua toistensa kilpailijoiksi, sillä molemmilla pyrky ylöspäin oli kova. Kansanedustaja- ja valiokuntapaikkoja, jopa ministerinpaikkoja riittäisi, mutta puolueen puheenjohtajana saati sitten pääministerinä voisi olla vain yksi henkilö kerrallaan.

Venäjän suurlähetystössä kokenut virkamies Jevgeni Vasilevits Petrov venytteli tuolissaan. Sitten hän räväytti leveimmän hymynsä pöydän toisella puolella istuvalle nuorelle miehelle, josta oli juuri tullut hänen avustajansa ja luultavasti parin vuoden kuluttua hänen seuraajansa. Hän piti Mihail Ivanovits Maltsevista vilpittömästi. Näistä hommista nuori mies ei vielä tiennyt yhtään mitään, mutta Petrov tiesi olevansa erinomainen opettaja ja hän oli varma, että nuorukainen olisi oppivainen. Petrov porasi katseensa nuoren miehen silmiin.
- Mihail Ivanovits. Te olette tästä lähtien poliittisen kehitystarkkailuosaston työntekijä. Sana ”tarkkailu” tarkoittaa todellisuudessa sitä, että me teemme myös toimenpiteitä. Itse asiassa toimintaamme voisi kutsua hybridivaikuttamiseksi. Tiedättekö mitä se tarkoittaa?
- En, Jevgeni Vasilevits.
- Eipä monikaan ole siitä kuullut. Ehkä myöhemmin siitä tulee jopa muotisana. Lyhyesti sanoen me pyrimme vaikuttamaan siihen, että kohdemaamme – tässä tapauksessa Suomen, joka on yllättävän tärkeä näin pieneksi maaksi – politiikka olisi Venäjän kannalta suotuisaa. Erikoista tässä vaikuttamisessa on se, että sitä tehdään oikeastaan täsmälleen vastakkaisilla perusteilla ja menetelmillä kuin äkkiseltään luulisi. Selitän teille tämän periaatteet kohta. Yksityiskohtiin ehdimme paneutua seuraavien vuosien aikana, mutta periaate on tärkein. Ja se on helpoin oppia eräänlaisella shokkimenetelmällä. Pelaan teidän kanssanne eräänlaista peliä. Esitän kysymyksiä ja pyydän tekemään arvioita. Älkää edes yrittäkö miettiä mikä olisi minun mielestäni oikea vastaus vaan vastatkaa kuten mieleenne pälkähtää. Itse asiassa odotan teiltä virheellisiä vastauksia ja vääriä perusteluja, koska ne ovat äkkiseltään ajatellen oikeita.
- Kuulostaa mielenkiintoiselta.
Jevgeni Vasilevitsin jyrisevä nauru täytti pienen toimiston.
- Sitä, Mihail Ivanovits, sitä se todellakin on. Enemmänkin kuin mielenkiintoista. Mutta aloittakaamme. Niin, älkääkä myöskään yrittäkö arvailla mikä se odottamani virheellinen vastaus on. Antakaa vain tulla se looginen ajatus mikä ensinnä mieleen tulee.
- Ymmärrän.
- No niin. Kuten hyvin tiedätte, täällä pidettiin eduskuntavaalit. Vanhoista kansanedustajista meillä onkin jo aika perusteelliset arviot ja toimintasuunnitelmat. Ne ovat nämä uudet joihin nyt keskitymme. Kertokaapas mitkä asiat meitä Venäjän kannalta kiinnostavat?
- No, ensinnäkin varmaan se millä tavoin kyseinen henkilö suhtautuu Venäjään. Onko hänen perusasenteensa meitä kohtaan epäileväinen vai myöntyväinen, onko hän parhaassa tapauksessa jopa käännytettävissä asiamieheksemme. Sitten luonnollisesti puoluekanta, olettaisin että joissakin puolueissa meihin suhtaudutaan positiivisemmin ja joissakin negatiivisemmin. Toisaalta en usko puoluekannalla olevan merkitystä, sillä meidän tulee olla aktiivinen kaikkiin suuntiin.
- Erinomaista, Mihail Ivanovits. Jälkimmäisessä osuitte täysin oikeaan. Venäjän mielenkiinto kohdistuu kaikkiin puolueisiin. Ja siinä ensimmäisessä annoitte juuri sen väärän vastauksen jota odotinkin. Todellisuudessa ei ole mitään merkitystä sillä, millaiset antipatiat tai myötämielisyydet henkilöllä Venäjää kohtaan on.
- Eikö todellakaan?
- Ei. Koska tosipaikan tullen he kuitenkin ovat Suomen puolella. Siksi suhtaudumme kaikkiin vihollisina. Ehkä joskus, hyvin harvoin, meillä on todellinen asiamies poliitikoissa, mutta nyt ei mennä poikkeustapauksiin. Varsinaiset asiamiehet eivät sitä paitsi kuulu poliittisen kehitystarkkailuosaston alaisuuteen, vaan heistä huolehtivat virkaveljemme tiedätte kyllä millä puolella.
- Eli me valvomme ja vaikutamme poliitikkojen keskuudessa urkkimalla, emme käännyttämällä.
- Oikea termi on ”vuorovaikuttamalla”. Sekä monilla muilla tavoilla. Ikävä kyllä henkilöstö- ja finanssiresurssimme ovat rajalliset. Niinpä joudumme jossain määrin valikoimaan. Osaan poliitikoista vaikutamme aktiivisesti, mutta suurimman osan kohdalla joudumme tyytymään passiiviseen tarkkailuun. Mikä toisaalta onkin useissa tapauksissa se parempi vaihtoehto.
- Ymmärrän. Ja sen takia meidän on tarkkaan pohdittava, ketkä otamme suurennuslasin alle.
Petrov nauroi taas.
- Loistavaa. Esimerkiksi nyt eduskuntavaaleissa kansanedustajiksi nousi nuoria poliitikkoja, joista meidän on valittava kohteemme. Siksi opastan teitä nyt valintaprosessissa. Tässä, Mihail Ivanovits, on kahden samaa puoluetta edustavan tuoreen kansanedustajan kansiot. Tietoja ei ole vielä tässä vaiheessa paljon, mutta niitä on varmaan riittävästi valinnan tekemiseen. Lukaiskaapa nämä läpi nyt ja pohtikaa, kumman valitsisitte aktiiviseksi ja kumman jättäisitte passiivisen tarkkailun varaan. Perustelkaa vastauksenne minulle suullisesti. Saatte varttitunnin aikaa. Minä käyn sillä välin paskalla ja polttelen tupakin.
Petrov ojensi Maltseville kaksi ohutta asiakirjakansiota. Maltsev vilkaisi kansilehtiä. Toisessa luki: JULIUS MATTSSON. Toisessa puolestaan: ANTTI LAAMANEN.

Reilua varttituntia myöhemmin Petrov palasi toimistoonsa. Maltsev odotti mietteliään näköisenä.
- No niin, Mihail Ivanovits. Oletteko päätynyt johtopäätökseen? Kumman valitsette aktiivisen tarkkailumme ja vaikuttamisemme ykköskohteeksi?
- Olen valinnut, Jevgeni Vasilevits. Epäilen vain että kyseessä on ansa, koska valinta kaiken järjen mukaan on helppo.
- Ja valinta on?
- Laamanen.
- Valintanne on ehdottomasti oikein. Sitten sen perustelut.
- Suurelta osin miehet ovat identtiset. Kutakuinkin samanikäiset, samantapainen koulutus, sama puolue, reservin vänrikkejä, molemmat naimisissa, yksi lapsi. Kuitenkin lähes jokaisessa yksityiskohdassa Laamanen on päätä pidempi Mattssonia.
- Perustelkaa.
- Laamasella on näyttöä kunnianhimosta. Hän on keskiluokasta lähtöisin ja tehnyt kovasti töitä koko ikänsä, työskennellyt opintojensa ohessa. Mattsson puolestaan on rikkaasta perheestä eikä ole ilmeisesti ikinä ollut missään muualla kuin isänsä järjestämissä näennäistöissä. Laamanen kävi myös armeijan erikoisjoukoissa, hän oli nuoruudessaan lupaava korkeushyppääjä eli urheilutaustaa löytyy. Eikös Kekkonenkin ollut aikoinaan korkeushyppääjä? Mattsson puolestaan oli kenttätykistössä, pelasi myös jalkapalloa ilman menestystä.
- Aivan. Sitten?
- Laamanen on valtiotieteiden maisteri, Mattsson kauppatieteiden. Laamasen koulutus on räätälöity enemmän julkishallinnon tarpeisiin, kun taas Mattssonin koulutuksella on enemmän kysyntää yksityiselläkin puolella.
- Totta. Vieläkö jotain?
- Kyllä. Se tärkein. Laamanen on nuorempi, mutta valmistui kuitenkin aiemmin ja hyvin arvosanoin. Mattsson selvisi rimaa hipoen. Kansiosta löytyivät myös kopiot heidän lukiosuorituksistaan. Laamasen arvosanat olivat melkein kaikki kiitettäviä, Mattssonin muuten välttäviä mutta vieraista kielistä kiitettäviä. Hän oli viettänyt vuoden vaihto-oppilaana USA:ssa, mikä selittää englannin arvosanan. Lisäksi hän oli opiskellut ranskaa sen pakkoruotsin lisäksi. Laamasen kielten arvosanat olivat kuitenkin samantasoisia kuin Mattssonin, sillä erolla että hän opiskeli ranskan sijaan venäjää, mikä taas lienee meidän kannaltamme kiinnostavaa. Ero on siinä että Laamanen menestyi erinomaisen hyvin myös reaaliaineissa ja äidinkielessä, toisin kuin Mattsson joka selvisi niistä niukasti läpi. Ja suurin ero oli matematiikassa. Laamanen kirjoitti pitkästä matematiikasta eximian eli toiseksi korkeimman arvosanan, kun taas Mattsson ei kirjoittanut matematiikkaa lainkaan ja lyhyen matematiikan todistusarvosana oli kuutonen. Laamanen on kaikkiaan selvästi kyvykkäämpi kuin Mattsson. Jos ilkeästi sanoo, Laamanen on älykäs ja ahkera, Mattsson tyhmä ja laiska.
- Onko mitään asioita, jotka puoltavat Mattssonia ohi Laamasen?
- En tiedä onko ranskan kielen taito venäjän kielen taitoa parempi. Jos pyrkivät aikanaan Brysseliin, siinä Mattssonilla on etu puolellaan. Mutta ei merkittävä. Ainoa selvä Mattssonin etu on siinä, että hän on vauraasta suvusta ja pienestä pitäen liikkunut piireissä, kun taas Laamanen on raivannut tiensä itse. Mattssonilla on siis suhteita, Laamasella ei vielä. En pitänyt tätä kuitenkaan kaiken muun rinnalla ratkaisevana tekijänä.
- Selvä. Eli yhteenvetona: pidätte Laamasta selvästi kyvykkäämpänä kuin Mattssonia. Miksi kyvykkyys on arvionne mukaan ratkaiseva tekijä siinä että Laamanen on ykkösvaihtoehtomme?
Maltsev katseli Petrovia sisäisesti hämmentyneenä, vaikka kasvot pysyivätkin peruslukemilla. Petrov huomasi epäröinnin ja totesi:
- Mihail Ivanovits. Pidätte luultavasti kysymystäni tyhmänä, mutta kohta huomaatte että se ei sitä ole. Vastatkaa nyt vain rehellisesti.
- Hyvä on. On nähdäkseni selvää, että Laamanen kyvykkäämpänä on todennäköisempi ehdokas nousemaan politiikassa korkealle, jopa puolueen puheenjohtajaksi tai vaikkapa pääministeriksi asti. Siksi on tärkeää solmia häneen suhteet ja mahdollisesti jopa vaikuttaa.
Petrov purskahti nauruun ja pyyhki silmäkulmiaan hohotuksensa lomassa.
- Erinomaista, Mihail Ivanovits, erinomaista. Ja sitten totuus. Melko varmaa on, että toinen noista kahdesta pääsee joskus ministeriksi. Hyvin paljon mahdollista joskin epätodennäköistä että puolueen puheenjohtajaksi tai pääministeriksi. Mutta se on Mattsson, ei Laamanen. On erittäin epätodennäköistä että Laamanen istuisi eduskunnassa kahta kautta pidempään.
Maltsevin pokerinaama petti. Leuka loksahti monta senttiä alaspäin.
- Mutta… eikö meidän sitten pitäisi nimenomaisesti keskittyä Mattssoniin eikä Laamaseen? Jos Laamanen jättää politiikan ennen nousuaan suuriin tehtäviin, mehän tipahdamme tyhjän päälle.
Petrov vakavoitui ja kumartui eteenpäin hymyillen pirullisesti.
- Muistatteko mitä sanoin aluksi? Meille on yhdentekevää miten poliitikko suhtautuu Venäjään, koska tosipaikan tullen hän on joka tapauksessa meidän vihollisemme.
Maltsev avasi suunsa vastatakseen, mutta Petrov heilautti kättään vaientaen hänet ja jatkoi:
- Kun se tosipaikka aikanaan tulee, on meidän kannaltamme paljon parempi että vihollista johtaa kyvytön ääliö kuin älykäs toimen mies. Me emme pysty nostamaan ketään huipulle. Se vaatisi tolkuttoman määrän resursseja, olisi kallista ja sitä paitsi vaarallista. Jos jäisimme jonkun poliitikon tukemisesta kiinni, se olisi sen poliitikon uran loppu muualla paitsi muutenkin hyödyttömien idioottien puolueessa vasemmistoliitossa ja sitten me tyhjän päälle putoaisimmekin. Ei, Mihail Ivanovits, ei. On paljon helpompaa, halvempaa ja tehokkaampaa tuhota poliitikon ura. Siksi me otamme suurennuslasimme alle kyvykkäät nuoret poliitikot. Ajamme heidät sivuraiteelle, kaivamme esiin skandaaleja, turhautamme heidät luopumaan politiikasta. Kun nämä saadaan eliminoitua, jäljelle jäävät kyvyttömät, heikkotahtoiset ääliöt kuten Mattsson. He päätyvät kansakunnan kaapin päälle ja meillä on helpompaa.
Nyt myös Maltsev alkoi hymyillä leveästi. Petrov vastasi hymyyn.
- No niin, Mihail Ivanovits. Sanoin teille tämän keskustelun aluksi, että opetan teille ensin tärkeimmät. Kun pidätte periaatteet mielessänne, menestytte työssänne.
- Eli periaatteet ovat: poimi kyvykkäimmät, tarkkaile heitä, tuhoa heidän poliittinen uransa. Anna kyvyttömyyksien nousta huipulle omalla painollaan.
- Loistavaa, Mihail Ivanovits. Ja nyt ryhdymme käymään läpi kaikki uudet kansanedustajat samaan tapaan…


Reilut kolme vuotta myöhemmin...

Venäjän suurlähetystön salaisen poliittisen kehitystarkkailuosaston tuore päällikkö Mihail Maltsev huokaisi helpotuksesta lukiessaan mediatiedotetta. Operaatio oli onnistunut. Maltsevin kasvoilla häivähti tumma varjo. Hänestä oli tullut päällikkö vajaat puoli vuotta aiemmin, kun hänen mentorinsa ja lähes kolmenkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta ystävänsä Jevgeni Petrov oli jäänyt eläkkeelle. Kauan ei Petrov saanut eläkepäivistään Pietarin lähellä olevalla datsallaan nauttia, sillä äkillinen sydäninfarkti oli vienyt hengen pari kuukautta myöhemmin. Maltsev olisi halunnut Petrovin näkevän, kuinka heidän yhdessä juonimansa operaatio tuli päätökseen. Olihan tämä ensimmäinen tapaus, jonka Petrov oli hänelle esitellyt.
Kolmen vuoden ajan he olivat yrittäneet kaivaa Antti Laamasesta skandaalia esiin turhaan. Ei rakastajattaria, rakastajista nyt puhumattakaan. Pöh, eikä sillä olisi nykypäivän rappeutuneessa lännessä merkitystäkään. Ei mitään kuittiepäselvyyksiä tai muutakaan. Kieli keskellä suuta jopa haittamaahanmuuton suhteen. Vaikka miehen todellinen näkemys tiedettiin, lipsahduksia ei tullut ja rasismisyytöksillä ei ollut tarttumapintaa. Ja nostetta politiikassa vaikutti olevan. Toki olisi voinut jäädä odottamaan, että Laamasen pää olisi noussut sen verran muiden yläpuolelle että kateuden viikate puoluetoverien keskuudessa olisi heilahtanut. Mutta sitä riskiä ei sentään uskaltanut ottaa, oli parempi katkaista Laamasen ura luottamatta siihen että toiset kykenisivät sen tekemään. Ainoa murtuma Laamasen puolustusmuurissa oli havaittavissa oleva turhautuminen politiikan raadollisuuteen ja kokouksissa typeryksien sietämiseen. Maltsev naurahti itsekseen. Hybridivaikuttaminen voimisti itseään, sillä typerien jaarittelijoiden lisääntyminen politiikassa vaikutti jo omalta osaltaan siihen, että kyvykkäät eivät enää politiikkaan halunneet. Mutta tämä ei vielä riittänyt Laamaselle politiikan jättämiseen. Lopulta oli pitänyt turvautua virkaveljiin GRU:ssa. Salainen palvelu oli yhteyksiensä kautta järjestänyt siten, että Laamaselle tarjottiin erittäin houkuttelevaa siviilitehtävää paremmalla palkalla. Maltsev ei tiennyt kuka mahtoi olla se suomalainen myyrä, jolla oli valtuudet junailla asia. Eikä halunnutkaan tietää. Pääasia oli, että Antti Laamanen oli juuri ilmoittanut, ettei aio asettua ehdolle seuraavissa vaaleissa.

Pienehkössä kokoustilassa oli vajaat kymmenkunta henkilöä. Kuunnellessani puheenvuoroa vilkaisin ulos ikkunasta ja huomasin kaksi tuttua hahmoa. Antti Laamanen vieressään Julius Mattsson kävelivät ripein askelin kohti sisäänkäyntiä. Kas, lieneekö heilläkin tässä betonikompleksissa oma kokouksensa, tuumailin. Tavallaan sääli, että Antti luopuu politiikasta. Broileri hänkin omalla tavallaan, mutta ei suinkaan yhtä läpikypsä kuin tuo Mattsson. Ehdin vielä ajatella ennen miesten katoamista näköpiiristäni, että hän on malliesimerkki jokaisen yhteiskunnan suurimmasta ongelmasta: päättävissä tehtävissä menestyksekkäästi toimimisen kyvykkyys ei korreloi sen kyvykkyyden kanssa, jota vaaditaan päättäviin tehtäviin pääsemiseen.


Muutama vuosi ennen nykyhetkeä...

Julius Mattsson istahti ministeriaudin takapenkille nauttien pehmeästä istuimesta. Muutaman kuukauden jälkeenkin joka kerta tuntui yhtä mukavalta. Erityisen onnekas hän oli myös siksi, että tämän vakiokuljettajansa kanssa hänellä tuntui synkkaavan hyvin. Miehet olivat huumorintajuisia ja vaikka sinuttelivatkin toisaan, he pelasivat eräänlaista roolipeliä. Kuljettaja käänsi päätään ja kysyi:
- Minne ajetaan, sir?
- Eduskuntaan, James.
Mattsson kaivoi kännykkänsä esille ja alkoi näpytellä. Viimeisestä kokouksesta pitää jakaa tekstarilla hyvä juttu muutamalle alan ihmiselle, hän päätti.

Istuimme mökin verannalla, kun Henkan kännykkä värisi. Hän nappasi sen, näppäili hetken, naurahti ja käänsi viestin meidän luettavaksemme. Totesin:
- Tuolla miehellä ei näytä hymy hyytyvän vaikka taloustilanne onkin mitä on.
- Ei hyydy ei.
- Ehkä hyytyisi jos oikeasti ymmärtäisi missä mennään. Tai ehkä hallituksella on jotain sellaista hihassaan mistä me emme mitään tiedä.
- Et usko tuohon itsekään.


Helsinki, suuren virastotalon aula, näinä päivinä...

Antti Laamanen jäi hetkeksi seisomaan ja katsoi ulko-ovea lähestyvän Mattssonin selkää. Minä voisin yhtä hyvin olla nyt tuossa, jos en olisi valinnut toisin, hän ajatteli. Ja pärjäisin taatusti paremmin kuin hän. Omasta puolestani ei kyllä kaduta. Mutta Suomen puolesta hirvittää.


P.S. Kaikki tämän kertomuksen yhteydet todellisiin, olemassaoleviin poliitikkoihin eivät ole satunnaisia, vaan väistämättömiä. Tarinassa esiintyvät poliitikot eivät perustu yhteen henkilöön, vaan molemmat ovat kollaasi useista henkilöistä. Kursiivilla kirjoitetut osat ovat todella tapahtuneet, joskin aikajärjestystä, yksityiskohtia ja tapahtumapaikkoja on häivytetty.

Pasifismin filosofia

Jotain hyvää Ukrainan sodastakin on seurannut: maanpuolustustahto on noussut. Kertausharjoituksiin on tulijoita enemmän kuin voidaan ottaa vastaan, maanpuolustuskursseille on haettu niin paljon että kurssitarjontaa on pitänyt lisätä ja aseharjoittelu on ollut rajussa kasvussa.

Näiden hyvien uutisten vastapainoksi sitten vähän ikävämpääkin: Suomesta on paljastunut 1500 paskahousua, jotka ovat hakeneet tämän vuoden puolella reservistä siviilipalvelukseen. Koko viime vuonna reservistä sivariin hakeutujia oli 435, joten ei tarvitse erityistä logiikkaa sen päättelemiseen, että kyseessä on pelästyminen Ukrainan tilanteesta.

Ylipäätään koko siviilipalvelus on aivan turha keksintö. Jos ei halua aseeseen tarttua, armeijassa on mahdollisuus aseettomaan palvelukseen. Tämän laajentaminen entisestään myös siviilimäisempiin tehtäviin nykyisten lääkintämies- ym. tehtävien ohella. Onhan siviilikoulutuksensa takia monia sellaisia, jotka ovat suuremmaksi hyödyksi muissa tehtävissä kuin poterossa kiväärin kanssa. (Tosin heille tulee antaa mahdollisuus myös aseelliseen palvelukseen, jos niin haluavat.) Kyllä maanpuolustuksessa töitä löytyy pasifistillekin. Olihan jo toisessa maailmansodassa esimerkiksi brittiläisten kommandoyksiköiden lääkintämiehinä ehdottomia pasifisteja, jotka ottivat osaa vihollisen linjojen taakse tehtyihin iskuihin. USA:ssa pari tällaista sai jopa korkeimman mahdollisen urhoollisuudesta annettavan kunniamerkin, joten pelkuruudesta ei todellisessa pasifismissa ole kyse.
Kokonaan toinen juttu ovat sitten totaalikieltäytyjät, jotka eivät suostu edes siviilipalvelukseen. Nämä tuomitaan yleensä 173 päivän vankeusrangaistukseen, mikä on täysin käsittämätöntä. Sen jälkeen asia on nimittäin loppuun käsitelty. Tämä vastaa tilannetta, jossa Matti Meikäläinen kieltäytyisi jonakin vuonna maksamasta verojaan ja saisi siitä tuomion. Sen jälkeen hänet olisikin vapautettu maksamasta veroja loppuiäkseen, koska tuomio on jo kärsitty. Ainoa oikea menettelytapa totaalikieltäytyjiä kohtaan on istuttaa vankilassa niin kauan, kunnes mieli muuttuu.



Karkeasti jaotellen sotilaspalveluksesta kieltäytyjät voidaan ryhmitellä viiteen (tai neljään, koska viidennen olemassaolo on lähinnä teoreettinen) porukkaan:


1. Lusmut

Tämä ryhmä muodostanee suurimman osan. Siitä mennään josta aita on matalin. Ryhmän koko kasvaa sitä mukaa, kun siviilipalveluksen stigma pienenee. Eli toivottavasti muuttuu nyt Venäjän uhan takia toiseen suuntaan. Tämän vuoden alussa sivariin reservistä menneet kuuluvat lähes täysin lusmujen ryhmään. He ovat suorittaneet asepalveluksen siksi, että laskivat sen helpoimmaksi tieksi. Nyt kun sodan uhka kasvoi, he laskivat helpoimmaksi tieksi raukkamaisuutensa julkisen tunnustamisen.


2. Pelkurit

Tämä ryhmä koostuu ”tapaus Riitaojista”, joista ei ole mihinkään rohkeutta vaativiin tehtäviin. Vielä 1980-luvulla he – mikäli eivät saaneet vapautusta – suorittivat poikkeuksetta armeijan eivätkä koskaan siviilipalvelusta siksi, että tuohon aikaan joukosta erottuminen eli siviilipalveluksen suorittaminen vaati enemmän rohkeutta kuin armeijaan meneminen muiden mukana. Ja luultavasti nykyäänkin suuri osa käy armeijan. Eikä yksikään mies voi varmasti ennen kokemusta tietää, onko hänellä todellista rohkeutta, vaikkakin melko todennäköisesti pelkuruutensa tunnistaa kyllä hyvissä ajoin jo nuoruudessa.


3. Idealistit

Tämä ryhmä koostuu kaikkein rasauttavimmista pelleistä. Kyllähän te tyypin tiedätte: ”Jos kaikki maailmassa kieltäytyisivät sotimasta, ei sotia käytäisi”. Tämähän on aivan totta, mutta siinä on sellainen pikkuriikkinen ongelma että kun näin ei ole. Muistan ikuisesti erään rauhanaktivistin ratkaisun silloisen Jugoslavian hajoamissotiin: ”Sieltä pitäisi kuljettaa kaikki asepalvelusikäiset miehet pois kunnes tilanne on rauhoittunut”. Harvoin saa nauraa yhtä makeasti. Nämä tyypit ovat ongelmien ulkoistajia. He sanovat, etteivät ikinä suostuisi käyttämään väkivaltaa. Kuitenkin he ovat mitä kärkkäimpiä hyväksymään sen, että joku toinen käyttää väkivaltaa heidän puolestaan ja ovat jopa närkästyneitä jos näin ei tapahdu. Kuvitelkaapa että lyötte häntä nyrkillä nenään. Eihän hän lyö takaisin (no, saattaa vaikka lyödäkin koska teoria ja käytäntö etenkin pasifismissa tuppaavat olemaan eri asia), vaan ottaa yhteyttä poliisiin. Seuraavaksi tulee poliisi paikalle ja käyttää tarvittaessa väkivaltaa pidättääkseen teidät. Ja tämä on pasifistin mielestä täysin OK eikä hän huomaa edes mitään ristiriitaa asiassa. Todellisuudessa jokainen tähän ryhmään kuuluva on valmis tappamaan, kunhan olosuhteet ovat oikeat. Idealismilla on tapana karista pois, kun realismi lyö kasvoille riittävän napakasti.


4. Saivartelijat

Tämä on oikeastaan edellisen ryhmän alaryhmä, mutta eroaa siinä että heidän pointtinsa ovat näennäisesti faktoihin perustuvia tai sitten he kiemurtelevat irti tosiasioista saivarrellen. Tyyppiesimerkki näennäisfaktoihin vetoajista on se, joka sanoo että armeijaa ei tarvita mihinkään, onhan maailmassa maita jotka ovat luopuneet armeijasta kokonaan, kuten Costa Rica ja Islanti. Näille voi sanoa että kokoapa pataljoona, tee maihinnousu Islantiin ja jää odottamaan, että USA:n armeija tekee sinusta hakkelusta. Islanti on välttynyt armeijan perustamiselta antamalla maansa USA:n käyttöön Atlanttiin ankkuroiduksi kiinteäksi lentotukialukseksi, mikä on ollut molemmilta mailta hyvä diili. Ja jos tämä valloitussuunnitelma alkoi äkillisesti tuntua huonolta, niin rahtaa se pataljoonasi sitten sinne armeijattomaan Costa Ricaan ja katso, mitä maan kahdenkymmenentuhannen vahvuinen Fuerza Pública de Costa Rica tekee pataljoonallesi Galil-rynnäkkökivääreillään ja M60-konekivääreillään, olettaen että pääset edes rantaan asti ilman että rannikkovartioston alukset upottavat maihinnousulaivastosi. Se on kätevää kun voi kutsua selviä asioita toisella nimellä, eihän Japanillakaan ole armeijaa vaan kolmensadantuhannen vahvuiset itsepuolustusjoukot eikä Putin käy Ukrainassa sotaa vaan erityisoperaatiota.
Saivartelijoista loistavan esimerkin antoi puolestaan Aamulehden eläkkeellä oleva toimittaja runsaasti kommentteja (315) keränneessä kolumnissaan. Hän kirjoitti aikoinaan siirtyneensä reservistä sivariin, kun ei halunnut tappamiseen osallistua. Tällöin hän sai kutsun pääesikuntaan, jossa vakaumusta testannut eversti (hieman kyllä ihmetyttää eikö tuon palkkaluokan miehellä tärkeämpiä tehtäviä ollut, mutta ei nyt puututa tähän) kysyi: ”Entä jos vihollinen tulee kotiisi ja asettaa kiväärin piipun lapsesi ohimolle. Mitä sanot siihen?” Toimittaja laittoi kertomansa mukaan everstille jauhot suuhun vastaamalla: ”Noin typerän, röyhkeän, säälittävän ja väärän kysymyksen voi esittää vain armeijan upseeri.”
Kolme ensimmäistä neljästä osui kyllä kohdalleen ja neljäskin siinä tapauksessa, että ymmärsi kolme ensimmäistä liian konkreettisesti. Kysymys oli typerä siinä mielessä, että jokaiselle täysijärkiselle pitäisi olla selvää, että se oli kuvaannollinen: siinä vaiheessa kun vihollinen laittaa aseen piipun lapsen ohimolle, on jo myöhäistä. Pasifismin sijaan olisi pitänyt ampua se vihollinen viimeistään siinä vaiheessa, kun hän astui pihamaalle niin tilanteeseen ei olisi jouduttu. Röyhkeä kysymys kiistatta oli: kävi ilkeästi sen kimppuun, minkä luulisi ihmiselle olevan tärkeintä. Realistinen se kylläkin oli. Ei tarvitse mennä kuin Afrikkaan, jossa luultavasti joka päivä tapahtuu tuollaista. Joukkion yksi jäsen pitää kiväärin piippua lapsesi ohimolla samaan aikaan kun katselet, kuinka muut raiskaavat vaimoasi. Everstin olisi pitänyt sanoa tämä, sillä ei siitä tänä päivänäkään ole kuin vajaat 80 vuotta kun Suomea pahimmin uhkaavan vieraan vallan joukoilla tämä oli normiproseduuri.
On kyllä myönnettävä, että jos toimittaja kirkkain silmin voi vakuuttaa että antaa tämän tapahtua mieluummin kuin tarttuu aseeseen, hän on todellinen pasifisti. Epäillä kuitenkin sopii.


5. Pasifistit

Tässä vaiheessa on sitten tapana marssittaa esiin Arndt Pekurinen ja kumppanit. Eli ne, jotka kieltäytyvät aseeseen tarttumasta vaikka omaa henkeä uhataan. Epäillä sopii, onko tässä ryhmässä yhtään ainutta todellista pasifistia. Ensinnäkin tietysti todettakoon kuten edellä, että näille tulisi sallia aseeton palvelus esimerkiksi lääkintämiehenä. Tämä ei kuitenkaan ole oleellista, sillä on vaikea uskoa että riittävän kovan tosipaikan suhteen tässä olisi mitään eroa. Esimerkiksi tapaus Pekurinen. Tajusiko hän todella, että kyse ei ole pelkästä uhkailusta? Entäpä jos vieressä olisi ollut toinen kaveri, joka olisi teloitettu ensin? Emme tietenkään saa koskaan varmasti tietää, mutta vähintäänkin vahva epäilys on että kivääri olisi kelvannut käteen siinä vaiheessa, kun näkee naapuripasifistin aivojen valuvan kallosta ulos. Voihan toki olla, että joku kieltäytyisi siinäkin vaiheessa uhratakseen oman henkensä aatteensa puolesta. Mikä muuten on pasifistilla huomattavasti epätodennäköisempää kuin militaristilla ja luultavasti jäisi toteutumatta, jos pasifistille näytettäisiin valmiiksi väärennetyt paperit, joiden mukaan hän on saanut surmansa taistelussa jolloin ei saisi edes postuumia marttyyrin mainetta.
Jos jostakin sitten löytyy sellainen tosipasifisti, joka kieltäytyy ottamasta osaa maanpuolustukseen edes paarinkantajana varman kuoleman ilman marttyyriyttä ollessa vaihtoehtona, niin lakki päästä hänen edessään ja kaikki kunnia hänelle. Jonka jälkeen teloitusryhmän eteen ja armonlaukaus päähän.