Oi te koitossa huomenen

Muistikuva kaukaisesta nuoruudesta. Mutkan kautta sukua ollut, kouluja käymätön kuuttakymmentä lähestyvä isäntämies ihmetteli ääneen, ”miten ne siellä Amerikassa ovat niin rikkaita ja toisaalta niin tyhmiä”. Jotain sukulaisiaan asui rapakon takana eivätkä he olleet niitä penaalin terävimpiä kyniä. Vastasin että yksinkertaista – jenkkeihin lähti täältä ylijäämäväestö eli ne, jotka eivät Euroopassa pärjänneet, joten totta kai niiden jälkeläisetkin ovat vähemmän viisaita. Toisaalta mikä tahansa porukka pärjää, jos saavat käyttöönsä kokonaisen mantereen luonnonvarat käytännössä koskemattomina. Mutta katsotaanpa tästä muutama sukupolvi eteenpäin. Muistan, kuinka äijä nauraa räkätteli pitkään kieli poskessa antamalleni vastaukselle.

Vaan totta toinen puoli. Hommaforumilla käytiin äskettäin vilkasta keskustelua otsikolla ”Miksi monikulttuurinen USA pärjää?”

Kysymys on hyvä. Virallinen totuus on, että siksi että se on monikulttuurinen. Oikea totuus kuitenkin on se, että monikultturisuus on kivireki. Siitä huolimatta USA menestyy, eli onko kyseessä poikkeus säännöstä vai onko monikulttuurisuus sittenkin rikkaus – kunhan asiat hoidetaan oikein.


Menestysselitys 1: Mantereen koskemattomat luonnonvarat.

Ennen eurooppalaisten maahanmuuttoa Amerikan alueella asui muutaman miljoonan suuruinen intiaaniväestö, joka harjoitti luontaistaloutta. Näin ollen mantereen luonnonvarat olivat käytännössä koskemattomat ja tilaa riitti. Valkoiset pääsivät asettumaan taloksi ja nykyään muistetaan aina mainita intiaanien kansanmurha eli käytännössä Euroopasta tuodut tartuntataudit. Sivuhuomautuksena voidaan kuitenkin kuvitella, että Amerikkaa ei olisi koskaan löydetty. Tällöin alkuperäisväestön määrä olisi edelleenkin se muutama miljoona – mikä muuten on sama kuin intiaanien määrä nykyäänkin, ainakin sen verran ja suurempikin jos lasketaan geenipoolin kautta sekarotuiset omalla prosenttiosuudellaan mukaan. Epäillä sopii, että kovin moni heistä ei haluaisi vaihtaa nykyistä elämäänsä esikolumbiaaniseen elämäntapaan, joten intiaanitkin ovat loppujen lopuksi voittajia.
Nykyään USA:n ja Kanadan alueella asuu jo 300-400 miljoonaa ihmistä. Luonnonvaroja riittää edelleenkin. Tämä on ollut varsin suuri selitys sille, että USA menestyy, mutta tuolla väestömäärällä katto on jo tulossa vastaan luonnonvarojen riittävyyden suhteen.


Menestysselitys 2: Sulautuminen

Yhdysvaltoihin muutti siirtolaisia alkujaan pääasiallisesti Brittein saarilta, Saksasta, Ranskasta, Alankomaista ja Pohjoismaista. Tuolloin puhuttiin kansojen sulatusuunista. Tulijat jakoivat enimmäkseen samat arvot, suunnilleen saman uskonnon ja saman rodun. Kaikkien tuli oppia englantia. Lapsille annettiin amerikkalaiset etunimet, oma sukunimikin joskus muutettiin tai amerikkalaistettiin vähintäänkin pudottamalla ä:n pilkut pois. Viimeistään parin sukupolven jälkeen kukaan ei enää tiennyt eikä välittänyt, mistä isoisä oli kotoisin.
Sata vuotta sitten maahan alkoi muuttaa italialaisia, joiden sulautuminen katolilaisina ja hieman erinäköisinä oli jo hankalampaa, mutta suurin osa sujahti mukaan joukkoon. Lopuista tuli mafiosoja.
Nykyiset siirtolaiset eivät enää sulaudu ja niinpä on kehitetty uusi termi: salaattikulho. Siinä kaikki ainekset ovat sekaisin, mutta eivät sulaudu toisiinsa. Tämä on sinänsä hyvin kuvaava, sillä aasialaiset, meksikolaiset ja eurooppalaiset harvemmin naivat ristiin. Tämä kuulostaa periaatteessa toimivalta, mutta se hajaannuttaa yhteiskuntaa todella rajusti. Tämän havaitakseen ei tarvitse mitään muuta kuin katsoa zoomattavaa karttaa, johon on merkitty Yhdysvaltain jokainen kortteli väestön etnisen jakauman mukaan. On suorastaan pelottavaa havaita, kuinka eri rodut ovat muodostaneet omat asuinalueensa. Samanlainen kartta olisi pystytty piirtämään Etelä-Afrikasta apartheidin aikaan. Ero on siinä, että nyt eriytyminen on vapaaehtoista.
Eriytyminen luo eriarvoisuutta, mikä on riskitekijä tulevaisuudessa.


Menestysselitys 3: Väestönlaatu

Yhdysvaltojen väestön enemmistö on ollut eurooppalaista alkuperää. Maan itsenäistyessä eurooppalaisia oli 79 % ja sata vuotta sitten sen ollessa jo maailman suurin talousmahti 89 %. Tämä ylivoimainen enemmistö kesti 1970-luvulle (87 %) asti, josta eteenpäin se on koko ajan pienentynyt. Edellisessä väestönlaskennassa 2010 osuus oli enää 72 %. Tosiasia on, että eurooppalaisperäiset ihmiset ovat vastanneet ylivoimaisesta valtaosasta ihmiskunnan teknisessä ja henkisessä kehityksessä.
Nykyään Yhdysvaltojen väestön voimakkaimmin kasvava osio ovat hispaanot. Heidän menestyksensä ei ole samalla tasolla kuin eurooppalaisten, mutta ei merkittävästi sitä huonompikaan. Afrikkalaisperäisen väestön määrä on pienempi, mutta heidän menestyksensäkin on selvästi huonompi. Aasialaisperäisen väestön määrä on viiden prosentin luokkaa. He menestyvät yksilöinä yleensä hyvin, etenkin opinnoissaan, ja ovat osuudeltaan sen verran vähäinen, että eivät muodosta joukkona samanlaisia staattisia yhteiskuntia kuin Aasiassa. Vitsi sanookin, että amerikkalainen yliopisto on paikka, jossa eurooppalainen professori luennoi aasialaisille opiskelijoille.
Aiemmin menestyksen takeena ollut lähes 90-prosenttisesti eurooppalaisperäinen väestö on jäämässä vähemmistöksi. Kaiken järjen mukaan se ei voi olla tulevaisuuden kannalta hyvä asia.


Menestysselitys 4: Mahdollisuudet

Yhdysvallat tarjosi koskemattomien luonnonvarojensa lisäksi myös vapauden hyödyntää niitä ja olla oman onnensa seppä. Tämä suosi voimakkaita, työteliäitä ja fiksuja ihmisiä. Toisaalta tämän luulisi olevan tuhoisaa etenkin Yhdysvaltojen mustalle väestölle ja aiheuttavan yhteiskunnallista epävakautta. Kuten aiheuttaakin, mutta ei läheskään siinä määrin kuin pitäisi. Yhdysvaltojen järjestelmä on näet eräässä kohdassa hyvin ovela. Myös mustalla väestöllä on menestysmahdollisuutensa. He ovat keskimäärin motorisesti lahjakkaampia ja voimakkaampia, joten yhdysvaltalainen ammattiurheilu antaa paitsi mahdollisuuksia, myös esikuvia. NFL:ssä pelaa noin 60 keskushyökkääjää, joista 90 % on mustia, NBA:n pelaajista 75 % on mustia. Ne, jotka eivät pärjää urheilussa, voivat ryhtyä esiintyviksi taiteilijoiksi. Ilman tällaisia esikuvia musta väestö ei käyttäytyisi niinkään hyvin kuin nyt, ja nytkin melkoinen osuus päätyy vankilaan. Hispaanoilla on esikuvien suhteen vaikeampaa, koska heidän menestysmahdollisuutensa urheilussa näyttävät olevan vähäisemmät, mutta sitä pystyy osittain kompensoimaan mustaa väestöä keskimäärin paremmilla kognitiivisilla kyvyillä.
Sopii tietysti miettiä, miten hyvin amerikkalainen yhteiskunta menestyisi, jos se olisi monietnisyyden sijaan etnisesti yhtenäisempi. Jos amerikkalaiset eivät olisi rahdanneet Afrikasta niitä miljoonia (luotettavin arvio 12 miljoonaa) orjia puuvillapelloille, tilanne voisi olla hieman toisenlainen. Tai jos he olisivat menetelleet samoin kuin arabit rahdatessaan luotettavimman arvion mukaan 28 miljoonaa orjaa kotimaihinsa. Jos ihmettelette, miksi arabimaissa ei ole historiallista mustaa vähemmistöä, niin selitys on siinä että melkein kaikilta leikattiin pallit pois ennen laivamatkaa. Amerikan mustien luulisi olevan kiitollisia sekä tämän tavan puuttumisesta kuin myös Afrikan tilannetta katsoessaan siitä, että heidän esi-isänsä tekivät sen kahlematkan parempiin elinoloihin - kuten jotkut ovatkin. Lähinnä ne, jotka ovat omaksuneet sivistyneen kulttuurin arvot.
Mahdollisuudet ovat kuitenkin rajalliset. Ammattiurheilijoiden ja -laulajien paikkoja ei riitä kaikille. Vähemmistöjen määrän kasvaessa ongelmat kasautuvat.


Menestysselitys 5: Perustuslaki

Yhdysvaltojen menestystekijöitä luetellessa on jäänyt useimmilta huomaamatta maan merkittävin ero muihin valtioihin. Onnistunut perustuslaki. Onnekkaan sattuman kautta vain parimiljoonaisessa väestössä oli muutama sellainen henkilö, jotka onnistuivat laatimaan käsittämättömän hyvin toimivan järjestelmän. Scott Adams kirjoitti taannoin prosessista mielenkiintoisen kolumnin. Maa on tullut toimeen reilusti yli kaksisataa vuotta suhteellisen vähäisin muutoksin, mikä kertoo systeemin onnistuneisuudesta. Sokeita pisteitä alkuperäiseen lakiin osui vain muutamia, niistä hauskin se, että presidentinvaalin voittajasta tuli presidentti ja kakkosesta varapresidentti... kuvitelkaa Clintonia Trumpin varapresidenttinä tai päinvastoin.
Amerikkalaiset arvostavat itsekin suuresti perustuslakiaan, joka takaa kaikille yhdenvertaisuuden. Tiesittekö muuten, että Yhdysvaltain korkeimman oikeuden rakennuksessa on veistosreliefi, johon on kuvattu historian merkittävimmät lainlaatijat Hammurabista alkaen - ja kuvassa on myös Muhammed?
Onnistunut perustuslaki ja siitä seurannut järjestelmä on se voima, joka on pitänyt Yhdysvallat kasassa ja menestyvänä kaikki nämä vuodet. Yhdessä aiemmin mainittujen tekijöiden kanssa. Ja ne aiemmin mainitut tekijät ovat jatkuvasti rappeutumassa. Suuri kysymys onkin, pystyykö perustuslain suoma voima kompensoimaan ongelmat vai onko tehtävä suuria korjausliikkeitä - ja mikäli jälkimmäinen, pystytäänkö niihin vai romahtaako USA?


Yhdysvallat on rakentunut eurooppalaiselle aateperustalle ja onnistui ensiyrittämällä jalostamaan sen järjestelmäksi, joka on toiminut satoja vuosia. Tämä ei tapahtunut monikulttuurisuuden ansiosta, vaan siitä huolimatta. Maan järjestelmä ja resurssit tarjosivat rohkeille, ahneille ja päättäväisille ihmisille tilaisuuden vaurastua - ja samalla vaurastuttaa maan. Tämä kierre on ruokkinut itseään, sillä raha on tullut rahan luo ja sinne, missä on sekä resursseja että mahdollisuus niitä hyödyntää. Nykypäivänä Yhdysvaltojen suurin ongelma on juuri monikulttuurisuus. Kuten kartasta näkyy, väestöryhmien välillä on yhä kasvava juopa, mikä heikentää luottamusta ja halua työskennellä yhteisen hyvän eteen.

Vahvimpana vastaesimerkkinä monikulttuurisuuden puolesta esitetään huippumenestyvä Piilaakso, jonka etninen diversiteetti on melkoisen suuri, ainoastaan mustat ovat selvästi ja hispaanot lievästi aliedustettuina. Esimerkkinä käytetään lukuisia yrityksiä, joissa työskentelee eri alkuperistä lähtöisin olevia ihmisiä. Todellisuudessa Piilaakson yritykset ovat monokulttuurisia jos mitkä - työntekijät ovat samanlaisia etnisyydestä riippumatta. Eikä ongelmia käytännössä ole. Monietnisyys toimii siis vain siinä tapauksessa, että ihmiset ovat normiväestöön nähden poikkeuksellisen fiksuja, koulutettuja ja lainkuuliaisia. Tällä havainnolla on niin pelottavat seuraukset, että tämä kirjoitus on syytä päättää tähän.

Uutiskatsaus 12/2016

1. Syy ja seuraus

Perussuomalainen neljännen tärkeysasteen poliitikko lausui Facebookissa: “Viettävätkö muslimitkin pääsiäistä vai ovatko he omaksumassa kristillisiä perinteitä ja kulttuuriamme?” ihmetellessään ilmeisesti virpomisreissulla olleita hijab-päisiä lapsia ("Onko tämä kotiutumista kun muslimipenskat kiertää virpomassa? Vai onko Allahillakin tänään joku vuosipäivä?". Media tarttui lausumaan ja totesi kyseessä olevan rasismin ja tuollaisen kirjoittelun ajavan radikaaleihin tekoihin. Median huolestuminen ei ollut turhaa: heti pari päivää tämän jälkeen räjähtelivät pommit Brysselissä. Mikä selvästi on rasistisen Facebook-kirjoittelun seuraus.


2. Sotatila

Uutiset kertovat, että Pariisin taannoisista iskuista epäilty Salah Abdeslam kieltäytyi puhumasta Brysselin iskujen jälkeen. Se hänelle kaikin mokomin suotakoon. On aika todeta, että me olemme sodassa. Abdeslam ei ole terroristi. Hän on sotavanki. Hänellä on velvollisuus ilmoittaa vain nimensä, numeronsa ja arvonsa. Hänet on pidettävä vangittuna sodan päättymiseen asti ja palautettava sitten asianmukaisesti kotimaahansa. Vastaavasti meidän tulee kohdella sodan toista osapuolta kuten he yrittävät kohdella meitä: jyrättävä maan tasalle ja vaadittava ehdotonta antautumista. Pariisin iskujen suunnittelijat elivät kaikessa rauhassa yhteisönsä suojelemana Brysselin Molenbeekin muslimikaupunginosassa. Jos tämä ei ole merkki siitä, että sivistysvaltioihin on soluttautunut viides kolonna, niin mikä sitten? Kohtelun tulee olla täsmälleen sama kuin jos Britanniaan olisi muuttanut saksalaisten natsien yhteisö 1939. Eli porukka keskitysleireille ja palautus kotimaahan viimeistään sodan päätyttyä, mieluummin jo aikaisemmin. Vain sivistyksen puolelle siirtyneet saavat kulkea vapaana, kuten ennenkin meneteltiin - ja hyvin tuloksin.


3. Tuomiota

Samaan aikaan Suomessa tuomittiin irakilaismies vuoden ja neljän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen sotarikoksesta. Kyseessä on se kuuluisuutta saavuttanut tapaus, jonka MV-lehti käräytti Facebookissa julkaistusta kuvasta. Siinä mies roikottaa käsissään irtopäätä.
En ole lukenut tuomion perusteluja, mutta lyhyen synopsiksen kyllä. Sen perusteella ihmetyttää, kuinka pahasti todellisuudesta vieraantunut on oikeuslaitoksemme. Sodassa sattuu ja tapahtuu. Kuinkahan moni oikeasti sodassa ollut olisi selvinnyt ilman mitään tuomiota, jos lakia luetaan tuolla tavalla? Ei tämä irakilainen olisi mitään tuomiota ansainnut. Ainoastaan maastakarkoituksen ilman paluuoikeutta, eikä senkään perusteluna olisi voinut käyttää irtopään heiluttelua. Pois maasta vain, eivät Irakin asiat Suomelle kuulu.


4. Uh-uh

Poliisi listasi viisi uutta uhkaa, joihin se varautuu Suomessa. Ne olivat:
1) Turvapaikanhakijoihin liittyvät asiat (heidän tekemänsä rikokset ja poliisia ylikuormittava vaikutus)
2) Viharikokset (rasistisiin motiiveihin liittyvät rikokset)
3) Hybridiuhat (vihamielisen valtion masinoimat levottomuudet)
4) Kyberuhat (tietoverkkoihin liittyvät rikokset)
5) Terroriuhat (tyyliin Pariisi ja Bryssel)
Näistä voi tavallisella maalaisjärjellä varustettu kansalainen todeta, että uhkista kolme viidesosaa tulee lähes sataprosenttisesti poistettua yksinkertaisella toimenpiteellä. Vinkiksi mainittakoon, että edellisessäkin lauseessa mainittu "poistaa" -verbi liittyy siihen.


5. Tule pois puusta, Sakkeus!

Turhapaikanhakijoiden poistaminen maasta ei ole ihan niin helppoa, koska arkkipiispa Kari Mäkinen ilmoitti, että kirkko on varautunut kielteisen päätöksen saaneiden turhapaikanhakijoiden suojelemiseen. Odottelemme kirkon rakentavan piilopaikkoja, tuskin sentään kirkkoon itseensä koska siellä oleilu loukkaisi useimpien turhapaikanhakijoiden uskonvapautta. Saa vain nähdä, kuinka kauan kirkon varat riittävät, koska joukkopako kirkosta sen kuin kiihtyy. Henkilökohtaisesti on myönnettävä, että minua harmittaa ensi kerran se, että erosin kirkosta heti tultuani täysi-ikäiseksi. Ihan vain sen takia, etten enää voi erota kirkosta protestiksi.
Arkkipiispan lausunnot ovat ennenkin herättäneet epäilyksiä siitä, että ehtoollisviiniä on tullut naukkailtua vähän liikaa ja öylätin tilalla on vedetty kuivattuja kärpässieniä. Mutta yksinkertaisempi selitys asiaan toki löytyy. Arkkipiispa uskoo ihan oikeasti Jumalaan ja vieläpä siten, että Jumala järjestää asiat parhain päin. Tämä, jos mikä, on helvetin vaarallista. Ihmetellä pitää, missä vaiheessa kirkon kontrolli on pettänyt ja piispoiksi on päässyt livahtamaan sellaisia pappeja, jotka eivät sisimmässään ole hylänneet uskoa Jumalaan ja ryhtyneet pragmaatikoiksi. Mäkinen on erittäin vaarallinen esimerkki tällaisesta papista. Häntä parempi arkkipiispa olisi ollut kuka tahansa muu piispa, jopa Irja Askola. Sen takia, että Askolalla tämä homma vetää jo niin pahasti överiksi. Se vähäinenkin tolkku mitä Mäkisellä vielä on, puuttuu ja siksi ihmisten kirkosta eroamisen vyöry olisi nykyistäkin valtavampi.
Valitettavasti ihmisten tulisi ymmärtää, että heidän protestinsa ei toimi. Mäkinen ihan oikeasti uskoo Jumalaan ja siksi hän uskoo myös, että hänen uskoaan vain koetellaan tällä, joten mitään muutoksia tuhoisaan mokutuslinjaan ei tarvitse tehdä. Melkoisen pelottavaa, onneksi kirkon painoarvo yhteiskunnassa pienenee koko ajan.


6. Antaa palaa

Jahve sanoikin jo oman sanasensa kirkon linjasta käyttämällä välikappaleenaan nuorta miestä ja tulitikkuja. Huvittava piirre on se, että sana "kantasuomalainen" oli kiireellä ja suurella tärkeydellä mainittu. Ennen muinoin palavaa pensasta pidettiin merkkinä, luulisi että palava kirkko on vielä jykevämpi signaali.


7. Trumpettisoolo

Kun arvioin johtajaa, minulle tärkein kriteeri on hänen alaistensa suhtautuminen johtajaan. Jos johtaja kohtelee alaisiaan kuin kuonaa, asiat saattavat toimia hyvinkin mutta eivät koskaan loistavasti. Tällöin hommat tulevat hoidettua, mutta loistosuorituksia ei saada aikaan epäonnistumisen pelossa ja innostuksen puutteessa. Jos taas johtaja on lepsu ja päästää alaisensa helpolla vaatimatta heiltä edes minimitasoa, eivät alaiset tällaistakaan johtajaa kehu, koska hän ei saavuta heidän kunnioitustaan. Jos taas osa alaisista kehuu johtajaa ihmisenä yli kaiken* ja osa joko on hiljaa tai moittii häntä, se on kaikkein vaarallisin merkki. Tällöin johtaja on luonut oman suosikkijärjestelmänsä ja yrityksen ilmapiiri on myrkyttynyt.
Hyvän johtajan merkki on se, että hänen alaisensa kiittelevät hänen suhtautumistaan heihin, mutta eivät välttämättä hänen johtamistaan. Johtajan on kyettävä tekemään ikäviäkin päätöksiä, joista alaiset eivät pidä. Tällaista johtajaa alaiset ovat kuitenkin valmiita seuraamaan.
Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa kamppailu näyttää kääntyvän Donald Trumpin ja Hillary Clintonin väliseksi. Otsikkolinkissä Donald Trumpin hovimestari kertoo pomostaan. Palaute on varsin positiivista. En hakemallakaan löytänyt Hillary Clintonista minkäänlaista hänen alaistensa antamaa palautetta. Tämä on hieman huolestuttava merkki. Vähän kuten erään nimeltä mainitsemattoman Suomen entisen presidentin kohdalla. Tietoon tihkui presidentin henkilökunnasta kaikenlaista negatiivisesta ilmapiiristä, vaikka media tästä vaikenikin. Lopullisen niitin näkemykselleni antoi se, kun olin kuuntelemassa erään hänen läheisimmän alaisensa luentoa. Tämä kehui pomoansa ihmisenä yli kaiken*.
USA:n presidentinvaaleista suosittelen seurattavaksi Dilbertin piirtäjä Scott Adamsin blogia. Hän tekee ennusteita, jotka ovat aika harvoin väärässä.


8. Kun kerran lähdetään

Vanhemmat lukijani tuntevat nimen Jermu Laine. Moninkertainen ministeri 70- ja 80-luvuilta, vuonna 1931 syntyneenä hieman liian nuori asevelisosialistiksi mutta tietyssä mielessä heidän hengenheimolaisensa. Niitä viimeisiä demareita, jotka olivat kunnioitettavia miehiä eivätkä poliittisia broilereita. Hän lausui haastattelussa järkeviä näkemyksiä maailman nykymenosta, mutta oleellisinta oli tieto hänen yksityiselämästään. Minulta oli jostain syystä mennyt täysin ohi - tai en ainakaan muista - hänen henkilökohtaista tragediaansa. Hänen Terttu-vaimonsa halvaantui polion takia 1954, vain kaksi kuukautta häiden jälkeen. Siitä lähtien hän on ollut pyörätuolipotilas. Pariskunta sai kuitenkin kolme lasta. Tulevana helluntaina he viettävät 62-vuotishääpäiväänsä. Blogisti ottaa hatun päästään kunnioituksesta.


9. Urheilumonikulttuuria

Suomen potkupallomaajoukkue kävi Puolassa häviämässä harjoitusmaaottelun 5-0. Suomen jalkapalloon on tarjottu ratkaisuksi monikulttuurisuuden ihanuutta: kotoutetaan maahanmuuttajat ja maajoukkue lähtee nousuun. Hevonpaskaa. Pieni ajatusleikki: kuvitelkaa, että Pirkanmaan maakunnasta kootaan maajoukkue, joka häviäisi Puolalle harjoitusmaaottelun vain 4-2 ja selviäisi EM-lopputurnaukseen. Mahdotonta, vai? Pirkanmaan väkiluku on noin 0,5 miljoonaa. Toisaalta Islannin väkiluku on noin 0,3 miljoonaa ja maa hävisi viime vuoden lopulla Puolalle 4-2 ja selvisi kirkkaasti EM-lopputurnaukseen. Edellisissä MM-karsinnoissa se putosi vasta playoffsissa siinä missä Suomen mahdollisuudet olivat menneet jo ennen alkulohkon viimeisiä otteluja.
Islannin maajoukkueen nimilistassa luetellaan 24 pelaajaa. Yksi on syntynyt Göteborgissa islantilaisille vanhemmille ja muuttanut takaisin kotimaahansa yksivuotiaana. Siinä oli maajoukkueen monikulttuuriannos.
Olisiko nationalismi sittenkin muutaman kertaluokan tehokkaampaa kuin monikultturismi?


10. Aina on tilaa 40 000:lle, jotka eivät käytä Rexonaa

Vähän toisenlaista jalkapallokulttuuria nähtiin Nigeriassa, jossa Nigeria - Egypti -ottelun katsojamäärä oli 40 000. Aika hyvä saavutus stadionille, jonka kapasiteetti on 16 000. Istuinpaikkoja löytyi kaikkialta, jopa valotornien rakenteista. Mutta hulluilla on hullun tuuri, kukaan ei kuollut.


11. Muutosta pukkaa

Kansainvälisen yleisurheiluliiton pomo Sebastian Coe ilmoitti, että muutoksia yleisurheilun formaattiin on luvassa. Hyvä hyvä, sanon minä. Olettaen että muutokset ovat oikeaan suuntaan. Olen ajatellut jo pitkään kirjoittaa oman formaattini aiheesta, mutta muut kiireet ovat estäneet. Coen vihjeistä voi päätellä, että hänellä on ainakin osin samankaltaisia ajatuksia. Tosin ainoa konkreettinen toteamus on huolestuttava. Hänen mukaansa yleisurheilun MM-kisat ovat nykymuodossaan liian pitkäkestoinen tapahtuma, ei ihmisten kärsivällisyys riitä useita päiviä kestäviin kilpailuihin. Eikö Coe ole huomannut, että kaikissa muissa lajeissa juuri nuo pitkäksi venytetyt tapahtumat ovat niitä, jotka yleisö tuntee? Jalkapallon MM-kisat kestävät kuukauden, samoin Tour de France. Mestareiden liigaa pelataan puoli vuotta tarkoin suunnitellun aikataulun mukaisesti. Samaa mallia yleisurheiluun! Ainoana poikkeuksena jättisuurista tapahtumista, jotka ovat kertaluonteisia, tulee mieleen Super Bowl.


Pakollinen loppukevennys: Tule ja puserra

Tunnettu Youtube-meemi on Will It Blend, jossa tehosekoittimeen laitetaan vaikka varsin mitä ja katsotaan, kuinka käy. No, suomalaiset ovat pistäneet paremmaksi ja käyttävät hydraulipuristinta. Tehdyssä testissä ratkesi selvästi sekin, kumpi on kovempi, hydraulipuristin vai tehosekoitin?
Ehkä visuaalisesti komein suoritus on kuitenkin jääkiekon puristaminen.
Mutta oleellisinta videoissa on niissä käytetty kieli, mikä saa kiemurtelemaan naurusta. Olen aina sanonut puhuvani sujuvaa spede-englantia, mutta näissä ääntämys on sitä luokkaa, että tunnen itseni Oxfordin englannin kielen professoriksi. Tässä vielä lopuksi tuore pääsiäisspesiaali.

Uusinta: Suomen merkittävin vuori

Lukijalle: Tämä kuuden vuoden takainen juttu on ensimmäinen maantiedeuusinta. Ne ovat siinä mielessä mukavia, että niihin ei juuri ajan hammas pure - vuorten korkeus ja sijainti harvemmin muuttuvat. Toisaalta tekisi aina mieli lisäillä kaikenlaista uutta. Tällä kertaa en kuitenkaan niin tehnyt, mutta odottakaahan kunhan julkaisen joskus uudelleen ne listat erikoisista järvistä, joista, saarista ja niin edelleen. Ehkä sitten, mutta tässä tämä vuorten erikoisempi tärkeysjärjestys eli isolaatio:

Maailman korkein vuori on Chomolongma eli länsimaalaiselle Mount Everest. Maailman neljänneksi korkein vuori on Lhotse, josta vain harva on kuullut. Ja hekin vain siksi, että Lhotse mainitaan korkeimman vuoren valloitustarinoissa sen naapurina. Sen sijaan kaikki ovat kuulleet Mont Blancista, vaikka sen korkeus merenpinnasta on vain vähän yli puolet Lhotsesta.
Ero on siinä, että Mont Blanc on Euroopan korkein vuori (tai riippuu Euroopan määritelmästä, joskus tämä kunnia annetaan Elbrukselle) ja alueellaan ylivoimainen, kun taas Lhotsen välittömässä läheisyydessä on sitä paljon korkeampi vuori.

Eräs tapa mitata vuorten merkittävyyttä on tutkia niiden prominenssia, mikä tarkoittaa sitä metrimäärää, jonka verran vuorelta on laskeuduttava pystyäkseen nousemaan sitä korkeammalle vuorelle. Toisin sanoen vuoren prominenssin suuruus ilmoittaa, kuinka korkea vuori olisi jos merenpinta nousisi niin korkealle, että vuori olisi saarensa korkein.
Prominenssin mukaan järjestykseen asetetut vuoret ovat selkeämmin "kuuluisuusjärjestyksessä" kuin puhtaasti korkeuden mukaan asetetut.
Sitä paitsi mikä on itsenäinen vuori ja mikä sivuhuippu? Onko maailman toiseksi korkein vuori Everestin etelähuippu, joka on 8750 m korkeana on korkeampi kuin K2? Jos ei, niin miksi Lhotse sitten on maailman neljänneksi korkein vuori, vaikka se on vain muutaman kilometrin päässä Everestistä ja sen prominenssi on vain 610 m? Ja jos Everestin etelähuippu katsotaan huipuksi sinänsä, niin entäpä aivan Everestin huipun vieressä oleva muutaman sentin ympäristöään korkeampi kivi?
Prominenssin käyttäminen onkin siksi kätevä tapa, koska sen avulla vuoret asettuvat jossain määrin luonnollisempaan järjestykseen ja se myös kertoo suhteellisen hyvin, mikä on itsenäinen vuori ja mikä sivuhuippu. Prominenssin ongelmana on karsintaraja. Kuinka suuri prominenssin pitäisi olla, jotta vuorta pidettäisiin itsenäisenä vuorena eikä sivuhuippuna? Vuoria, joiden prominenssi on vähintään 1500 metriä, kutsutaan ultriksi. Usein esitetään, että itsenäisen vuoren raja on 500 metrin prominenssi, jonka esimerkiksi Lhotse täyttää. Suomen suurin prominenssi on Pallastunturilla, vähintään 514 metriä. Kaikki muut Suomen tunturit ovatkin sitten tämän määritelmän mukaan pelkkiä sivuhuippuja, koska niiden prominenssi on alle 500 metriä. Eräänä rajana on pidetty 200 metriä, mutta sen mukaan esimerkiksi Tanskassa ei olisi yhtään itsenäistä vuorta, Tanskan korkein kohta on vain 170 metriä merenpinnan yläpuolella. Samoin Suomen eteläisin itsenäinen huippu olisi Koli. Toisaalta moni Himalajan sivuhuippu on selvästi yli 200 metriä prominenssiltaan. Eikä ongelma ole puhtaasti matalien vuorten; esimerkiksi pohjoisseinämästään kuuluisan Eigerin prominenssi on vain 356 metriä.

Törmäsin aivan sattumalta absoluuttisen korkeuden ja prominenssin lisäksi vielä kolmanteen tapaan luokitella vuorenhuiput, isolaatioon. Isolaatio kertoo, kuinka pitkä matka huipulta on lähimpään sitä korkeampaan kohtaan nähden. Tämä kuulostaa vielä prominenssia paremmalta mittarilta; onhan prominenssia mitattaessa mahdollista, että kaksi vuorta on vain muutaman kilometrin päässä toisistaan, mutta niitä erottaa hyvin syvä sola, jolloin vuorista matalampi sijoittuu prominenssilistalla korkealle, mutta ei silti ole alueellaan hallitseva. Vuorelta, jolla on suuri isolaatio, on taatusti esteetön näköala.

Isolaatiolistan kuusi ensimmäistä ovatkin kaikki maanosansa korkeimpia vuoria: Mount Everest, Aconcagua, Mount McKinley (Denali), Kilimanjaro, Puncak Jaya ja Vinsonin massiivi. Seitsemännellä sijalla tulee yllätys: vain 2241 metriä merenpinnasta kohoava Mont Orohena. Mutta kun vuori sattuu sijaitsemaan Ranskan Polynesiassa keskellä Tyyntä valtamerta, niin eipä läheisyydessä ole korkeampia mäkiä. Muutkaan Top-10:n huiput eivät ole hirmukorkeita, mutta odotettuja, kunhan on sisäistänyt etäisyyden ideologian. Ne sijaitsevat Havaijilla, Grönlannissa ja Uudessa-Seelannissa. Yhdentenätoista on yllätys, Lesothon korkein vuori. Kahdestoista on Pääsiäissaaren korkein - hmmm - kohta, vain 511 metriä merenpinnasta. Euroopan korkein vuori Mont Blanc on kolmastoista.

Tässä on vielä täydellisempi listaus, johon on lueteltu kaikki ne kohdat, joiden isolaatio on yli 1000 km. Huvittavimpia paikkoja listalla on sijalla 48 oleva Midway-saaren korkein vuori, 4 m merenpinnan yläpuolella. Oikeastaan listalla pitäisi sijalla 19 olla piste, joka sijaitsee eteläisellä Tyynellämerellä, sillä sen etäisyys lähimpään korkeimpaan kohtaan on noin 2574 km. Lähin korkein kohta on rantaviiva joko Pitcairnsaarella, Duciesaarella tai Antarktiksella.

Yksi isolaation ongelmista on se, että jos jokin seutu laskeutuu suhteellisen tasaisesti, ei alavammilla mailla selvästikään muuta ympäristöä korkeampi kohta ole isolaatioltaan suuri, koska muutaman kymmenen kilometrin päässä on aina korkeampi kohta. Jos itsenäisen huipun rajaksi asetetaan vaikka 20 km, voi olla että tällaisessa maastossa itsenäisiä huippuja ei tule vastaan satojen kilometrien säteellä.

Edellisenkaltaisesta maasta tulee etsimättä esimerkkinä mieleen Suomi, jossa laskeutuminen pohjoisesta etelään on selvä trendi. Ryhdyin Kansalaisen karttapaikasta tutkimaan, kuinka monta isolaatioltaan yli 100 km huippua Suomessa on ja mikä on Suomen merkittävin huippu isolaation mukaan. Tulokset olivat, ettenkö sanoisi, yllättäviä. Mittaukset ovat toki epävirallisia. Oli hankalaa löytää etenkin Etelä-Suomessa kohta, joka varmasti on lähin korkeampi paikka tutkittavalle vuorelle. Tämä johtuu siitä, että eteläisemmässä Suomessa selvästi ympäristöään korkeammalle kohoaa vaikka vain 150 metriä merenpinnasta oleva paikka, kun taas jo Keski-Suomessa se ei herätä mitään huomiota. Toisaalta matka tämän tunnetun paikan ja tuntemattoman korkeamman paikan välillä on useinkin alle 100 km. Joten korjauksia otetaan vastaan.

Suomessa on laskujeni mukaan tasan seitsemän pistettä, joiden isolaatio ylittää 100 kilometriä. Isolaation mukaisessa järjestyksessä:

Nimi	Paikkakunta	Isolaatio (km)	Lähin korkeampi kohta	Paikkakunta
Kiiskilänmäki	Multia	162	Kinahmi	Nilsiä
Orrdalsklint	Saltvik	154	Porsaanharju	Säkylä
Pallastunturi	Muonio	125	Ropi	Enontekiö
Lauhanvuori	Isojoki ja Kauhajoki	124	Kaukanen	Ähtäri
Koli	Lieksa	117	Naulavaara	Sotkamo
Pyhätunturi	Kemijärvi ja Pelkosenniemi	116	Sorsatunturi	Salla
Sokosti	Sodankylä	113	Tsiulutaldi	Venäjä

Isolaation eli eristäytyneisyyden mukaan mitaten Suomen merkittävin vuori on siis Kiiskilänmäki! Soisessa maastossa sijaitseva kohouma nousee vaivaiset nelisenkymmentä metriä ympäristöään korkeammalle. Monen tunnetun näköalapaikan isolaatio on paljon pienempi, esimerkiksi Saanatunturilla se on vain 14 kilometriä Guonjarvarrille. Puhumattakaan Haltitunturista, jonka Suomen puolen isolaatio on noin kymmenen metriä! Tunturin korkein kohta ei ole Suomen puolella, lisäksi vajaan parin kilometrin päässä on melkein 40 metriä korkeampi Raistuoddarhalti.
Hyvin lähelle sadan kilometrin rajaa yltävät myös Sorsatunturi ja Tiirismaa. Mikäli rajoitetaan isolaatio siten, että ei hyväksytä vertailupisteeksi Suomen rajojen ulkopuolella olevia kohtia, listalle mahtuu vielä kaksi muutakin paikkaa. (Näiden lisäksi luonnollisesti Halti Suomen korkeimpana kohtana.) Rukatunturilta on Karhutunturille matkaa 115 km, mutta Venäjän puolella Nuorunen on vain reilun 50 km päässä. Tarkalleen ottaen Nuorunenkin kyllä pitäisi laskea Suomen alueeseen kuuluvaksi. Toinen Suomen sisällä 100 km rajan ylittävä on Utsjoella sijaitseva Guivi, jolta on Ukselmapäälle matkaa 166 km. Norjan puolella on kuitenkin korkeampaa maastoa vain noin 40 kilometrin päässä. Lisäksi listalle muutenkin päässeistä tuntureista Sokostin isolaatio kasvaisi arvoon 169 km, mikä on matka sieltä Pallastunturille. Näin ollen Kiiskilänmäki menettäisi ykkössijansa.

Korjauksia ja täydennyksiä otetaan vastaan. Etenkin Kiiskilänmäen isolaation suuruudelle olisi mukava saada varmistus. Samaten Orrdalsklintille, josta ei voi olla varma, olisiko Ruotsin (miksei Suomenkin) puolella korkeampi kohta lähempänä kuin Porsaanharju. Epätodennäköistä, mutta mahdollista. Myös Lauhanvuoren isolaatio on epävarma, maaston pienipiirteisyyden takia on vaikea selvittää onko Kaukanen oikea paikka. Sen sijaan listan muiden neljän huipun isolaatioarvosta voi olla lähes satavarma.

Uusinta: Poliitikot koulunpenkillä

Lukijalle: Tässä uusinta vajaan kuuden vuoden takaa. Hallitukset ovat sittemmin vaihtuneet, mutta enpä usko poliitikkojen tason siitä merkittävästi kohentuneen. Ainakaan jutun parin vuoden takaisesta kakkososasta päätellen. Ja sitä paitsi pääosa tässä jutussa tutkituista broilereista on yhä grillissä:

Parin viikon takainen Iltalehden viikonvaihdenumero oli tehnyt ansiokasta tutkivaa journalismia ja kaivellut esiin poliitikkojen koulutodistuksia. Mukana oli 26 huippuvaikuttajan paperit, joukossa kaikki 20 nykyistä ministeriä. Kyllähän papereita kelpasi esitellä, ei siellä huonoja ollut kellään. 25 oli ylioppilaita ja nähtävillä olivat kaikkien lukion päättöarvosanat ja YO-tutkinnon arvosanat, paitsi Mauri Pekkariselta vain jälkimmäiset lukion päättötodistuksen ollessa teillä tietymättömillä. Joukon ainoa, jolta on jäänyt lukio suorittamatta oli Henna Virkkunen. Poliittista logiikkaa osoittaa se, että juuri hänet on nimetty opetusministeriksi.

Se, että Virkkunen on ainoa valkolakiton, oli yllätys. Vielä parikymmentä vuotta sitten suomalaisessa politiikassa oli mukana ammatillisen koulutuksen saaneita huippupoliitikkoja. Nykyään nämä oikeita töitä tehneet ovat korvautuneet poliittisilla broilereilla, joiden jalkapohjat valitettavan usein sijaitsevat cirrocumulus-kerroksessa. Ei Virkkunenkaan ole duunari, vaan meni kiertotietä yliopistoon ja suoritti humanistisen alan tutkinnon.
Erityinen yllätys ei ollut se, että poliittisia päätöksiä tehdään seitinohuella luonnontieteellisellä sivistyksellä. 24 päättötodistuksessa vain puolella on suoritettuna pitkä matematiikka, mikä toisaalta on lukiolaisten keskuudessa normaali jakauma. Mutta kun pitäisi olla niin, että asioista päättämässä olisivat ne terävä-älyisemmät. Huolestuttavin piirre oli kuitenkin se, että maailmankuvamme perustana olevasta tieteestä eli fysiikasta vain yhdeksällä oli edes arvosana. Eli lopuilla ei ole koulusivistyksen puolelta hajuakaan esim. siitä, mihin ydinvoimalan toiminta perustuu.
Kielitaito tuntuu olevan monipuolinen. Kaikki ylioppilaat ovat lukeneet pakollisen ykköskielen ja toisen kotimaisen lisäksi ainakin yhtä ylimääräistä kieltä, Anne Holmlund, Jyri Häkämies, Astrid Thors ja Anni Sinnemäki peräti kahta. Kukaan ei ole kuitenkaan YO-kirjoituksissa suorittanut kahta ylimääräistä kieltä. Voidaan silti kysyä, kuinka monella on mitään substanssia sanottavassaan käytetystä kielestä riippumatta.

Jonkin aikaa tietoja toljotettuani huomasin kaikkein mielenkiintoisimman seikan. Noin puolella ylioppilaista kirjoitukset menevät kutakuinkin samoin arvosanoin kun koulukin, mutta poliitikkojen kohdalla on havaittavissa eräs järjestelmällinen poikkeus.
Lukion päättöarvosanat ovat koulun omien opettajien antamia, kun taas ylioppilastutkinnon arvosanat määräytyvät valtakunnallisen kokeen perusteella. Siksi ne saattavat poiketa toisistaan merkittävästi. Kuten jokainen edes ylioppilasjuhlissa käynyt tietää, puhutaan kirjoitusten onnistumisesta yli odotusten tai sitten kirjoitusten menneen penkin alle kouluarvosanoihin nähden.

Lukion opettajat luonnehtivat tyypillisiä kirjoituksissa yli odotusten menestyjiä ja vastaavasti floppaajia tietyin tavoin. Toki kirjoituksissa epäonnistumisen syynä saattaa olla sairastelu tai muu vastaava syy, mutta mikäli mitään tällaisia ei ole, niin molempiin kategorioihin kuuluvia voidaan luokitella selkein piirtein. Keskusteluissa on käynyt ilmi seuraavaa.

Kirjoituksissa koulumenestystään heikommin pärjänneet (alisuoriutujat)
Positiivista:
- aktiivisia osallistujia koulussa
- ahkeria opiskelijoita
- luovat runsaasti ihmissuhteita ja tulevat muiden kanssa toimeen
Neutraalia:
- valtaosa tyttöjä
- varhaiskypsiä
Negatiivista:
- toistavat papukaijamaisesti opetetut asiat, eivät kyseenalaista
- eivät yritä ymmärtää opetettavia asioita, ainoastaan saada hyvän arvosanan ja usein unohtaa sitten koko aiheen
- eivät kykene hahmottamaan kokonaisuuksia; ovat menestyneet yksittäisissä kokeissa mutta kun kaikki on hallittava kerralla, asiat sekaantuvat
- huono paineensietokyky; kun kaikki riippuu yhdestä ainoasta suorituksesta, hermot eivät kestä

Kirjoituksissa koulumenestystään paremmin pärjänneet (ylisuoriutujat)
Positiivista:
- eivät takerru yksityiskohtiin, vaan hallitsevat kokonaiskuvan
- kykenevät löytämään oleelliset asiat
- kovissa paikoissa menestyviä taistelijaluonteita, hermot eivät petä
Neutraalia:
- valtaosa poikia
- aikuistuvat normaalia myöhemmin
Negatiivista:
- laiskoja koulussa
- passiivisia, eivät osallistu tunnilla
- usein epäsosiaalisia, eivät verkostoidu
- joskus ongelmallisia häiriköitä

Kirjoituksissa menestyjinä voi pitää sellaisia, joiden ylioppilastodistuksen arvosanat ovat keskimäärin vähintään puolta numeroa korkeammat kuin päättötodistuksen. Vastaavasti epäonnistujien arvosanat ovat vähintään puolta numeroa matalammat kuin päättötodistuksen.

Tein Iltalehden tietojen perusteella analyysin poliitikkojen menestyksestä. Seuraavassa, kursiivilla kirjoitetussa osiossa olen selittänyt tutkimusmenetelmän ja mikäli se ei kiinnosta lukijaa, niin voi hypätä kursivoidun tekstin yli suoraan lopputuloksiin.

Tutkimuksessa on verrattu kyseisen aineen päättöarvosanaa ja YO-tutkinnon arvosanaa laskemalla erotus YO - päättö. Mikäli YO-tutkinnossa ei ole kyseistä ainetta suoritettu, sitä ei ole huomioitu. Äidinkielessä ja vanhimmissa tapauksissa matematiikassa on kaksi päättöarvosanaa. Näissä tapauksissa on laskettu arvosanojen keskiarvo. Reaalikokeessa on useita eri aineita, joten reaaliaineiden päättöarvosanaksi on laskettu neljän (tai kolmen, jos ei ole neljää) parhaan reaaliaineen (uskonto, psykologia, historia, biologia, maantiede, fysiikka, kemia) keskiarvo. Näin on menetelty siksi, että oletettavasti opiskelija on vastannut reaalikokeessa maksimissaan neljään aineeseen ja valinnut ne parhaista aineistaan.
Mikäli YO-tutkinnon arvosana on ollut laudatur, sen numeroarvoksi on katsottu 9 paitsi jos vastaavan aineen päättöarvosana on ollut parempi, jolloin se on katsottu samaksi kuin päättöarvosana. Näin siksi että kenenkään tutkimuksessa mukana olleen kirjoittaessa ylioppilaaksi ei vielä ollut käytössä arvosanaa eximia.
Näin on saatu 4 - 6 erotusta, joista on laskettu keskiarvo. Mikäli tulos on vähintään +0,5, on kyseinen henkilö suoriutunut YO-kokeista yli odotusten. Mikäli tulos on enintään -0,5, suoritus on mennyt alakanttiin. Jos suoritus on ollut tältä väliltä, hänen katsotaan suoriutuneen odotetusti.
Esimerkkitapauksena ruoditaan tuore ministeri Juha Rehula. Äidinkielestä toinen arvosana 8, toinen 7 eli keskiarvo 7,5. YO-kokeesta M eli 8. Erotus 8 - 7,5 = +0,5. Ruotsin kieli 5 - 6 = -1. Englanti 6 - 6 = 0. Saksa 5 - 6 = -1. Pitkä matematiikka 6 - 7 = -1. Reaaliaineista uskonto 9, historia 9, biologia 8, fysiikka 6, kemia 7. Viidestä aineesta fysiikka putoaa heikoimpana pois, reaaliarvosanaksi tulee 8,25. Erotus 9 - 8,25 = +0,75. (Koska päättötodistuksen reaalikeskiarvo oli alle 9, arvosana L katsotaan yhdeksiköksi. Mikäli keskiarvo olisi ollut esim. 9,5, L olisi katsottu 9,5:ksi. Vastaavasti muissa aineissa L olisi katsottu yhdeksiköksi jos päättöarvosana olisi ollut 9 tai vähemmän, muussa tapauksessa L olisi katsottu samaksi kuin päättöarvosana.) Suoritettujen kuuden aineen arvosanojen erotuksien keskiarvo on kahden desimaalin tarkkuudella -0,29. Juha Rehula on siis menestynyt YO-kirjoituksissa hieman heikommin kuin koulussa muuten, mutta ero on alle 0,5 pykälää eli tilastoissa hänet katsotaan normaalisuoriutujaksi.

YO-kokeissa odotusten mukaisesti suoriutuneita poliitikkoja eli keskiarvopoikkeama alle 0,5 arvosanaa päättötodistuksesta oli neljätoista eli hieman yli puolet otoksesta. Tämä vastannee normaalitilannetta.

YO-kokeissa odotuksia huonommin suoriutuneita olivat kaikki kymmenen muuta!

YO-kokeissa yksikään huippupoliitikko ei ollut kyennyt nostamaan tasoaan eli suoriutumaan keskimäärin vähintään 0,5 arvosanaa päättötodistustaan paremmin!

Edes niukkaan tasonnostoon kovassa paikassa kykeni vain kolme poliitikkoa 24:stä. Eniten tasoaan nosti Mikael Jungner tuloksella +0,17, muut nostajat olivat Timo Soini ja Anni Sinnemäki. Tasan tarkkaan nollatulosta teki niin ikään kolme poliitikkoa eli Päivi Räsänen, Paula Lehtomäki ja Tuija Brax, jotka olivat lähes täysin kympin tyttöjä eivätkä flopanneet kirjoituksissa. Selvästi kovimmat paperit ovat Päivi Räsäsellä, lähes pelkkää kymppiä ja kuusi laudaturia. Paula Lehtomäellä muuten samoin, mutta matematiikassa kahdeksan ja magna. Tuija Braxilla enimmäkseen yhdeksikköä ja kuusi laudaturia, mutta hän toisaalta suoritti vain lyhyen matematiikan eli YO-lakissa pitäisi olla kultaisen lyyran paikalla punainen varoituskolmio.

Tasonsa laskijoista pahiten floppasi Jyrki Katainen, lopputulos -1,50. Kataiselta Iltalehti kysyi haastattelussa, miten voi valtionvarainministeri päättää miljardeista kun matematiikannumero on lyhyestä kuutonen. Katainen vastasi, ettei koulunumero haittaa yhtään eikä se häntä edes harmita, kun ei parempaan pystynyt. Jumalauta, halkoliiteristä voi hakea hakkuupölkyn ja opettaa sille sen verran matikkaa että sekin saisi lyhyestä matikasta kuutosen! Entisellä matikanopettajallani oli tapana sanoa, että lyhyen matikan YO-kokeesta selviää läpi vaikka hyvin koulutettu apina. Katainen ei edes osallistunut matikassa YO-kirjoituksiin - ja tällainen tyyppi meillä on valtiovarainministerinä!
Muita kovia floppaajia eli yli yhden arvosanan pudottajia olivat Sirkka-Liisa Anttila (-1,31) ja Paavo Väyrynen (-1,42).

Olisi tietysti mukavaa pystyä tekemään vertailua poliitikot vastaan satunnaisesti valittu otos. Nyt joutuu tyytymään vain mutu-arvioon omista muistikuvista. Arvioisin muistamieni tapausten perusteella, että todellakin noin puolet, ehkä hieman ylikin, suoriutuu YO-kokeista odotusten mukaisesti eli poikkeama on alle puoli arvosanaa. Sanotaan että heitä on vaikkapa 55 %. Lopuista ehkä 25 % alisuoriutuu ja 20 % ylisuoriutuu eli menestyy odotettua paremmin. Ylisuoriutujia on vähemmän kuin alisuoriutujia siksi, että etenkin maaseutulukioissa arvosanat ovat usein todellista tasoa paremmat.

Kertauksena vielä YO-kirjoituksissa flopanneiden opiskelijoiden tyypilliset negatiiviset ominaisuudet:
- toistavat papukaijamaisesti opetetut asiat, eivät kyseenalaista
- eivät yritä ymmärtää opetettavia asioita, ainoastaan saada hyvän arvosanan ja usein unohtaa sitten koko aiheen
- eivät kykene hahmottamaan kokonaisuuksia; ovat menestyneet yksittäisissä kokeissa mutta kun kaikki on hallittava kerralla, asiat sekaantuvat
- huono paineensietokyky; kun kaikki riippuu yhdestä ainoasta suorituksesta, hermot eivät kestä

Tällaisia tapauksia päättäjistämme on siis lähes puolet!

Entäpä sitten ylisuoriutujien positiiviset ominaisuudet:
- eivät takerru yksityiskohtiin, vaan hallitsevat kokonaiskuvan
- kykenevät löytämään oleelliset asiat
- kovissa paikoissa menestyviä taistelijaluonteita, hermot eivät petä

Tällaisia henkilöitä päättäjistämme ei löytynyt yhtäkään!

Älykkyydestä ja viisaudesta, tyhmyydestä ja typeryydestä

Taannoin tämän kirjoittajalle esitettiin pyyntö kirjoittaa otsikon aiheesta. Lupasin tuolloin, että palaan aiheeseen, jos pääsen tyydyttävään tulokseen. No, palaaminen kesti huomattavasti kauemmin kuin oletin, mutta tässä sitä nyt mennään.

Jutun lopussa allekirjoittanut kehdattiin mainita viisaaksi yksilöksi. Kommentoin seuraavasti:

Kiitoksia kunniasta. Kun Salli luki jutun, kommentti oli: "Huomaa kyllä, ettei se tunne sinua oikeasti."
Minulla, kuten kirjoittajallakin, on mustaa valkoisella siitä että olen todistetusti älykäs. Mitä viisauteen tulee, olen jäävi sitä arvioimaan siinä missä kaikki muutkin omalta kohdaltaan. Toisin kuin älykkyydelle, viisaudelle ei ole olemassa edes jollain lailla luotettavaa mittaria. Periaatteessa jonkinmoisena mittarina voitaisiin pitää sitä, miten ihminen on elämässään menestynyt (miten menestys sitten määriteltäisiinkään) suhteessa hänen käytettävissä olevaan älykkyyteensä. Tässä vain on se ilmeinen ongelma, että ihmiset eivät lähde elämäänsä standardiolosuhteista eikä heillä käy standardituuri. Elämä ei ole shakkia, jossa onnella ei olisi merkitystä. Toisaalta se ei myöskään ole pokeria, jossa voi bluffaamalla pärjätä käytännössä rajattomasti. Kokeilemistani peleistä elämä muistuttaa eniten Monopolia. Tekemällä oikeita asioita todennäköisesti menestyy hyvin, mutta huono tuuri voi sotkea kaiken. Toisaalta tekemällä vääriä asioita hyvä tuuri saattaa auttaa jonkin verran, mutta ei kuitenkaan loputtomasti.
Hauska sattuma sinänsä, mutta tuo ehdottamasi juttuaihe on käytännössä täsmälleen tuossa muodossa muhinut päässä jo jonkin aikaa. Jos pääsen asiassa ratkaisuun, johon olen tyytyväinen, juttu on odotettavissa ensi kuun aikana.

Kommentti kirjoitettiin 31.12.2015, joten se ”ensi kuu” ei mennyt ihan putkeen. Pariin viikkoon en saanut otetta aiheesta ja sitten tuli hieman muuta ajateltavaa, joten tämmöistä syvällisempää pohdintaa ei ehtinyt tekemään. Mutta parempi myöhään.

Määritellään käsitteet. Olkoon meillä kaksiakselinen koordinaatisto.
Toisen akselin ääripäät ovat älykäs ja tyhmä. Huippuälykäs ihminen on sellainen, jolla menee Mensan testissä jäseneksi pääsemiseen vaadittavan rajan saavuttamiseen puolet sallitusta ajasta, olettaen että hän käy välillä kahvilla. Huipputyhmä taas on sellainen, joka ei opi solmimaan kengännauhojaan.
Toisen akselin ääripäät ovat viisas ja typerä. Huippuviisas on sellainen, joka kykenee neuvottelemaan serbien ja kroaattien välille sellaisen rauhansopimuksen, että molemmat osapuolet luulevat voittaneensa. Huipputyperä taas on sellainen, joka hautajaisvirren alkaessa soida toteaa, että pistetäänpä vähän eloa juhliin ja menee hakemaan leskeä tanssimaan.

Aikoinaan käytin samankaltaista luonnehdintaa, mutta siinä älykäs ja tyhmä –akselin rinnalla toisena akselina oli ahkera ja laiska -akseli. Se soveltui ammatinvalintaan, kun taas tämä luokittelu soveltuu elämässä suoriutumiseen. Yhtäläisyys on siinä, että älykkyys on synnynnäinen ominaisuus eikä siihen voi vaikuttaa ainakaan nostavasti (pää edellä seinään juokseminen saattaa vaikuttaa laskevasti). Älykkyyttä on tietty rajallinen määrä ja jos joku vaikuttaa tulleen älykkäämmäksi, kyse on siitä että hän on ottanut käyttöön aiemmin koskemattomia resurssejaan. Sen sijaan ahkeruus, samoin kuin viisaus, ovat ominaisuuksia joita voi kehittää – kuten myös menettää.

On toki huomattava, että asteikolla suurin osa on lähellä origoa tai ainakin jotain akselia. Johonkin neljännekseen toki kaikki kuuluvat, mutta äärityypit ovat harvinaisia, etenkin silloin kun molemmat ääriominaisuudet esiintyvät samassa henkilössä. Joku saattaa olla huippuälykäs, mutta viisaus-typeryys –akselilla siinä puolivälissä.
Oletetaan molempien ominaisuuksien jakautuneen tasaisesti keskiarvona 0 ja keskihajontana 1 ja olevan toisistaan riippumattomia.
Tällöin ääripäissä eli molemmat ominaisuudet poikkeavat keskiarvosta yli yhdellä keskihajonnalla sijaitsee vain 10 % ihmisistä. ”Normi-ihmisiä” eli molemmat ominaisuudet poikkeavat keskiarvosta alle yhden keskihajonnan verran on 47 %. Lopuilla 43 %:lla toinen ominaisuus on jonkin verran poikkeava, toinen normaali.
Todella ääripäissä eli yli kahden keskihajonnan verran poikkeavia on tietysti vähemmän. Se, että molemmat ominaisuudet poikkeaisivat normista näin paljon, on todennäköisyydeltään vain 0,2 %. Tällainen ihminen tuskin kulkee vapaana. Tällä asteikolla ”normi-ihmisiä” olisi 91,1 %. Tasan toisen ominaisuuden poikkeaminen keskiarvosta tuon verran on todennäköisyydeltään 8,7 % eikä sekään varmaan tee elämää kovin helpoksi.
(Huom. Nämä luvut on oikeasti laskettu normaalijakaumalla eikä vedetty hatusta.)

Seuraavassa jaottelussa kuvataan enimmäkseen yli yhden keskihajonnan ääripäitä eli 10 %:ia ihmisistä. Jokainen neljästä jaottelusta pitää sisällään siis noin 2,5 % ihmisistä. Puhtaasti. Toki yli puolet ihmisistä voidaan sijoittaa selkeästi johonkin näistä luokista, mutta heidän ominaisuutensa eivät ole yhtä vahvoja kuin kuvauksissa.
Joissain kohdissa seuraavassa nelijaossa on otettu mukaan myös ahkeruus-laiskuus –akseli kolmanneksi ulottuvuudeksi, koska se on joskus kriittinen. Erityisesti siltä kannalta, kun katsotaan missä yhteiskunnallisissa oloissa mikäkin ihmistyyppi nousee johtoon ja menestyy. Tyypit on lueteltu siinä järjestyksessä, kun ne on helpointa tunnistaa.


1. Älykäs ja typerä

Tämän tyypin ihmisten suurin prosentuaalinen pitoisuus löytyy korkeakoulujen henkilökunnasta. Tämä ei tarkoita sitä, että heistä suurin osa olisi korkeakouluissa eikä varsinkaan sitä, että korkeakoulujen työntekijöistä olisi suuri osa tällaisia. Se tarkoittaa vain sitä, että pitoisuus on suurin, vähän niin kuin malmin pitoisuus ei koskaan ole kymmeniä prosentteja, vaan että jossakin vain sattuu olemaan enemmän. Tällaiset ihmiset saattavat olla huippuälykkäitä oman alansa asiantuntijoita, mutta heidän näkemyksensä muista asioista eivät useimmiten kestä alkuunkaan reaalimaailman happotestiä. Erityisesti anarkistit tulevat usein tästä ihmisryhmästä. Pekka kirjoitti äskettäin aiheesta hyvin. Anarkisti vastustaa virkavaltaa, mutta vetäkääpäs huviksenne anarkistia turpaan ja katsokaa, rääkyykö se oikeuslaitosta hätiin.
Älykkäät ja typerät ihmiset eivät ole sisäistäneet Humen periaatteen seurausta eli Jaskan korollaaria: Siitä, miten asioiden pitäisi olla, ei voi päätellä miten ne todella ovat.
Älykkäät ja typerät ihmiset ovat kauniin sään kapteeneja. Siinä vaiheessa, kun asiat alkavat mennä huonosti, he hirttäytyvät ideologioihinsa ja tulevat – toivottavasti – syrjäytetyksi viisaampiensa tieltä. Johtotehtäviin he saattavat päätyä, mikäli ovat sekä ahkeria että kunnianhimoisia - ja suuri osa on. Sopivimpia he ovat kapea-alaisiin asiantuntijatehtäviin, joissa he menestyvät erinomaisesti, kunhan ala on oikea eikä johtaja anna heille yhtään enempää valtaa kuin tehtävien suorittamiseen tarvitaan. Esimiestehtävissäkin he voivat menestyä, kunhan tehtävänkuva on samaan tapaan sopivasti rajattu. Mikäli tällainen ihminen on laiska, hän on enimmäkseen harmiton, koska ei jaksa louskuttaa leukojaan asioissa jotka eivät hänelle kuulu, vaan käyttää kaiken energiansa oman työnsä suorittamiseen.


2. Tyhmä ja typerä

Tämä ihmistyyppi suorittaa kokoontumisajonsa vankeinhoitolaitoksen tiloissa. Typeryys tarkoittaa piittaamattomuutta käytösnormeista ja tyhmyys kykenemättömyyttä ajatella tekojensa seurauksia. Kun siihen vielä liittää kyvyttömyyden suunnitella rikoksensa kiinnijäämisriskin minimoimiseksi, soppa on valmis. Toki suurin osa tästäkin ihmistyypistä pysyy vankilan muurien ulkopuolella, mutta yleensä hyvällä tuurilla. Mario Puzo lausui Don Corleonen suulla teoksessa Kummisetä donin palkkamurhaajasta: - Tässä maailmassa on miehiä jotka kulkevat ympäriinsä vaatien tulevansa tapetuksi ... He rähjäävät pelipöydässä, he hyppäävät autostaan raivon vallassa jos joku vain raapaiseekin heidän puskuriaan, he nöyryyttävät ja pitävät pilkkanaan ihmisiä joiden todellisia voimavaroja he eivät tiedä. ... Tällaiset ihmiset kulkevat läpi maailman huutaen: "Tappakaa minut. Tappakaa minut." ... Useimmat näistä ihmisistä ovat meille täysin hyödyttömiä, mutta joku Brasi on tehokas ase oikein käytettynä. Temppu on se että kun hän ei enää pelkää kuolemaa ja itse asiassa etsii sitä, sinun on tehtävä itsestäsi ainoa ihminen koko maailmassa jonka tappamaksi hän ei halua joutua. Hänellä on vain yksi pelko, ei varsinaisesti kuolema, vaan se että sinä tappaisit hänet.
Tyhmät ja typerät ihmiset voivat olla yhteiskunnalle hyödyllisiä vain silloin, kun heidän voimavaransa on suunnattu oikein - heille on annettu jotain minkä menettämistä he pelkäävät ja käyttäytyvät siksi asiallisesti.


3. Tyhmä ja viisas

Tämä ihmistyyppi miehittää suorittavan tason töitä. He ovat siivoojia, kaupan kassoja, rekkakuskeja ja vahtimestareita. Niitä, jotka pitävät Suomen liikkeessä ja joiden poissaolo kirskauttaisi yhteiskunnan rattaat jumiin parissa päivässä, toisin kuin johtajien joiden puuttumista ei pariin viikkoon edes huomaisi. Heidän älykkyytensä ei riitä oppimaan viittä vierasta kieltä tai meioosin ja mitoosin yksityiskohtaista prosessia. Mutta he ovat juuri niitä ihmisiä, joiden elämänohjeita kannattaa kuunnella. Maanläheistä ilman turhia krumeluureja. Erityisen taitavia he ovat ihmissuhteissa. Heillä on useimmiten ns. "paviaaniälyä" eli vaistonvaraista tajua lauman jäsenten välisten hienovaraisten nyanssien ymmärtämisessä.
Tyhmät ja viisaat ihmiset ovat yleensä hyödyllisiä ja pahimmillaankin harmittomia, paitsi silloin kun keskinkertaisuudet ylentävät heidät pätemättömyytensä tasolle. Tämä on merkittävä riski, koska keskinkertaisuudet rakastavat toisia keskinkertaisuuksia enemmän ainoastaan vielä kyvyttömämpiä, koska he muodostavat omalle asemalle vielä pienemmän riskin. Liian ylös kohonnut tyhmä ja viisas saattaa saada tahtomattaan vahinkoa aikaan keskijohdossa tai kunnallispolitiikassa.


4. Älykäs ja viisas

Kaikista ihmistyypeistä vaikein tunnistaa. Jos väkisin jakaa kaikki ihmiset näihin neljään tyyppiin, tähän sektoriin asettuvat ne 25 %, joita ei voi sijoittaa mihinkään muuhun sektoriin. Mutta se, että kuuluisi molemmilta ominaisuuksiltaan oikeasti tähän joukkoon eli poikkeaisi vähintään yhden keskihajonnan verran keskiarvosta molemmissa (2,5 % kaikista ihmisistä), on todella vaikeaa tunnistaa. Ainoa kohtuullisen varma tuntomerkki älykkäälle ja viisaalle on yleensä se, että hän "kasvaa tehtäviensä mukana" eli hänen joutuessaan uuteen tilanteeseen selviytymistä yleensä epäillään, mutta lähes poikkeuksetta hän onnistuu keskimääräistä paremmin, ainakin odotettua paremmin. Tunnistamista vaikeuttaa myös se, että älykkäät ja viisaat ovat useimmiten olleet nuorina kallellaan älykkäiden ja typerien suuntaan, kuka enemmän, kuka vähemmän. Viisaus on sitten kehittynyt vähitellen. (Sama ei muuten päde tyhmiin ja viisaisiin - he eivät yleensä ole olleet tyhmiä ja typeriä. Ainakaan kehitys typerästä viisaaksi ei ole ollut yhtä voimakasta kuin tässä ryhmässä.)
Älykkäät ja viisaat ovat kullan arvoisia johtajina. Valitettavasti kaikkien yhteiskuntien suurin ongelma on aina ollut se, että lahjakkuus johtaviin asemiin pääsemisessä on useimmiten eri asia kuin lahjakkuus niissä onnistuneesti toimimisessa. Useimmat tähän ihmisryhmään kuuluvat hakeutuvat mieluiten rauhallisiin, joskin haastaviin tehtäviin. Johtotehtäviin he suostuvat vain puolipakolla. On toki poikkeuksiakin, ja silloin on syytä toivoa kyseisen henkilön olevan ahkera. Laiskat eivät kauan johdossa pysy eivätkä ainakaan korkeammalle etene, sillä he eivät viitsi suojata selustaansa riittävän hyvin ja viikate tunnetusti heilahtaa helposti, kun jonkun pää nousee muiden yläpuolelle. Jos älykäs ja viisas ihminen on laiska, hän on kriisijohtaja eli henkilö, joka asetetaan vastuulliseen asemaan siinä vaiheessa, kun paska on jo lentänyt tuulettimeen. Tai näin olisi ainakin syytä tehdä, jotta kriisistä selvittäisiin mahdollisimman vähin vaurioin.

Uusinta: Kannas 1944

Lukijalle: Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen, kuvittelin että kirjoittaisin historiasta ja etenkin sotahistoriasta enemmän kuin olen sittemmin kirjoittanut. Samoin luulin, että Karjala olisi aiheena enemmän, mutta se on jäänyt monestakin syystä vähän käytetyksi. Tässä vuoden 2009 elokuun kirjoituksessa ne kaksi aihetta kuitenkin yhdistyivät:

Valkeasaari 9.6.1944 kello kuusi aamulla. Suomalaiset joukot ovat miehittäneet samaa rintamalinjaa jo lähes kolme vuotta. Miehittävä joukko on kuitenkin uusi, sillä JR 1 on ottanut rintamavastuun vain kolme viikkoa aiemmin. Vuosia kestänyt asemasota päättyy äkkirytinällä yli 200 lentokoneen pommittaessa asemia ja venäläisen tykistön aloittaessa jatkosodan historian siihen asti rajuimman keskityksen. Myöhemmin päivällä puna-armeijan jalkaväki valtaa osan asemia. Suomalaisten vastahyökkäys onnistuu vain osittain.
Tämä on vasta alkua. Seuraavana päivänä kello viisi aamulla alkaa eräs koko toisen maailmansodan tehokkaimmista tulivalmisteluista. Seuraavan kahden tunnin aikana suomalaisten juoksuhaudat, esteet ja korsut tuhoutuvat, miehet hautautuvat elävältä hiekkaan, aseet likaantuvat toimintakyvyttömiksi ja maasto peittyy kymmenien metrien korkeuteen kohoavaan pölypilveen. Jalkaväen ja panssarien hyökkäyksen alkaessa JR 1:n toimintamahdollisuudet ovat jo menneet. Rykmentin komentaja everstiluutnantti Tauno Viljanen määrää joukkonsa vetäytymään Rajajoen yli. Seuraavana päivänä käy ilmi, että rykmentti on menettänyt vahvuudestaan 28 %, mm. kahdeksan komppanianpäällikköä.

Seuraavat kaksi viikkoa Kannaksella tunnettiin neljänkymmenen vuoden ajan nimellä Kannaksen läpijuoksu, nykyisin niitä kutsutaan vetäytymisvaiheeksi. Suomalaisten pääasema murtui kaikkialla, VT-linja piti vain osittain, VKT-linja taipui mutta kesti, Salpalinjaa ei onneksi tarvittu.
Kaikki alkoi Valkeasaaren läpimurrosta. Yleensä tappion kärsineen joukko-osaston komentaja vapautetaan tehtävistään ja ura katkeaa siihen. Everstiluutnantti Viljaselle kävi toisin. Hän joutui tosin luovuttamaan rykmentin komennon kesäkuun lopussa, mutta häntä ei siirretty selustaan rehumestariksi, kuten moni epäonnistunut upseeri. Viljasesta tehtiin aluksi Aunuksen Ryhmän operatiivisen osaston päällikkö (hän siis vastasi Itä-Karjalan manööverien käytännön suunnittelusta) ja kuukautta myöhemmin hän palasi Kannakselle III Armeijakunnan esikuntapäälliköksi. Sodan jälkeen Viljanen yleni kenraaliluutnantiksi asti, joten miestä arvostettiin korkealle Valkeasaaresta huolimatta.
Yli viisikymmentä vuotta Valkeasaaren jälkeen JR 1:n esikunnassa palvellut upseeri kehui haastattelussa Viljasen maasta taivaaseen. Koko taistelun ajan komentajan vieressä seissyt silloinen nuori luutnantti sanoi Viljasen tehneen oikein kaiken, mitä tehtävissä oli. Puna-armeijan läpimurtoa ei voinut estää, sen olivat jo saksalaisten kokemukset itärintamalla osoittaneet. Doktriinina oli keskittää painopisteeseen niin suuri materiaalinen ylivoima, että läpimurto onnistui aina - tämä oli neuvostodoktriini pitkään, kuten Pentti Syrjä erinomaisessa muistelmateoksessaan Gruppa Finlandija kertoo. Saksalaisten saamiin kokemuksiin nähden oli hämmästyttävää, että JR 1 kykeni suureksi osaksi säilyttämään toimintakykynsä eikä tuhoutunut kokonaan, kuten saksalaisille joukko-osastoille yleensä vastaavassa tilanteessa kävi. Päinvastoin, JR 1 siirrettiin muutaman päivän levon ja täydennyksen jälkeen takaisin rintamaan. Kysyin tältä esikuntaupseerilta, tuliko hyökkäys yllätyksenä. Vastaus jäi ikiajoiksi mieleeni: "Rykmentin jokainen mies tiesi, että kohta sieltä tullaan ja kovaa."

Historiankirjoitus väittää hyökkäyksen tulleen päämajalle kuin faksi Jäätteenmäelle: yllättäen ja pyytämättä. Aivan kuten tuohon kuuluisaan faksiin, liittyy hyökkäykseenkin erinäisiä seikkoja, jotka saavat epäilemään sen yllätyksellisyyttä.
Lisäksi voi yhtä hyvin ihmetellä, miksi hyökkäystä ei saatu pysähtymään aiemmin. Martti V. Terä kirjoitti jo vuosikymmeniä sitten kirjan Kesäkuun kriisi 1944, jossa hän yksityiskohdittain osoitti, kuinka suurhyökkäys olisi saatu pysäytettyä VT-linjalle. Vaikka kirjaa vaivaa tuo historioitsijoille kovin yleinen Viisaus Jälkimys -viruksen aiheuttama tauti, on Terän väitteissä vinha perä. Materiaali olisi riittänyt, jos sitä olisi käytetty oikein. Kokonaan toinen asia sitten on, olisiko 1944 ollut tarpeeksi tietoa vihollisen aikeista ja käytettävissä olleista joukoista, jotta omia joukkoja olisi uskallettu venyttää VT-asemassa niin äärimmilleen kuin siinä esitetyt skenaariot edellyttävät.

Suomen ulkopoliittinen tilanne 1944 oli lievästi sanoen hankala. Länsivaltojen apuun eikä edes myötätuntoon ei voinut luottaa puupennin vertaa. Neuvostoliitto oli osoittanut muutamaa vuotta aiemmin halukkuutensa Suomen miehittämiseen. Ainoa ystävä oli inhottu Natsi-Saksa, joka oli romahtamassa.
Suomi halusi rauhaa. Paasikivi oli lentänyt talvella salaa Moskovaan neuvottelemaan ja saanut tylyt ehdot: Moskovan rauhan raja tai ei mitään. Oli hyvin todennäköistä, että Stalin ei bluffannut. Neuvostoliitto ei tuosta tavoitteestaan tinkisi, vaikka Mannerheim kuinka pitäisi Itä-Karjalaa panttina rauhanneuvotteluista. Saksa oli häviämässä sodan ja Neuvostoliitto voisi sen jälkeen vallata vaikka koko Suomen, jos vain tahtoisi. Suomen kohtalo ratkeaisi Saksan yhteydessä, väitetään marsalkan sanoneen.
Mutta entä jos Suomi onnistuisi sittenkin solmimaan erillisrauhan? Ei vielä, koska Saksa oli liian vahva eikä sitä hyväksyisi. Mutta sitten, kun Saksa olisi ratkaisevasti heikentynyt eikä enää uhka Suomelle (muistellaanpa miten Unkarille kävi Horthyn tehtyä erillisrauhan). Eikä erillisrauhaa Moskovan rauhan rajoilla voinut ajatellakaan, kun armeija seisoi vankoiksi uskotuissa asemissa Kannaksella ja syvällä Itä-Karjalassa. Mutta jos armeija olisi samoissa asemissa kuin Talvisodan lopussa? Silloin kansan olisi pakko hyväksyä ankarat rauhanehdot - etenkin jos Suomi saisi edes pienen lievennyksen, pidettyä Viipurin ja vastikään uudistetun Saimaan kanavan?

Tässä tilanteessa kaukonäköisen strategin johtopäätös voisi olla seuraava: odotetaan suurhyökkäystä, sen tullessa vetäydytään hallitusti, pysäytetään hyökkäys linjalle jossa vihollisen huoltotoimenpiteet ovat jo vaikeutuneet ja rauhanneuvottelut ovat järkeviä. Samalla on pelattu aikaa, jolloin Saksa on merkittävästi heikentynyt. Lisäksi vihollinen on lyöty torjuntataistelussa, jolloin sen halut miehittää maata myöhemmin lienevät vähentyneet.

Jos tämä strategia valitaan, sen operatiivinen toteuttaminen järkevästi edellyttäisi huolellista valmistelua. Kannasta on linnoitettava halutuissa kohdissa, varsinainen etulinja on jätettävä minimimiehitykselle, takamaastoon on siirrettävä liikkuvaan sodankäyntiin erikoistuneita, vastaiskuun valmiita joukkoja. On varauduttava tiedustelemaan vihollisen hyökkäyksen etenemistä, varmistettava että joukoille saadaan uusia, panssarintorjuntaan soveltuvia aseita. Samalla on estettävä alempia portaita (armeijakunta- ja divisioonatasoa) valmistautumasta torjumaan hyökkäystä jo pääasemassa.

Todellisuudessa ennen suurhyökkäystä tapahtui seuraavaa:

3.2.1943. Tiedustelupäällikkö Aladár Paasonen pitää valtionjohdolle ja korkeimmalle sotilaspäällystölle esitelmän yleistilanteesta, jossa hän kertoo Saksan häviävän sodan ja Moskovan rauhan ehtojen olevan parasta, mitä Suomi voi toivoa. Kuusi päivää myöhemmin hän pitää saman esityksen eduskunnalle, jossa valtaosa edustajista pitää väitteitä liian pessimistisinä.

Maalis-huhtikuun vaihde 1943. Ulkoministeri Ramsay vierailee Berliinissä, jossa von Ribbentrop tekee selväksi, että erillisrauha on mahdoton.

8.2.1944. Neuvostoliitto ilmoittaa olevansa halukas rauhaan.

Helmikuun alkupuoli. Panssaridivisioona siirretään Aunuksesta Karjalan kannakselle.

16.2. Käsky Kannaksen Ryhmän lakkauttamisesta. Käsky tulee voimaan 4.3, josta alkaen Kannaksella ei ole enää yhtenäistä johtoa. Puolustuksesta vastaa kaksi erillistä, suoraan Päämajan alaista armeijakuntaa.

23.2. Paasikivi palaa Tukholmasta, jossa hän on neuvotellut Neuvostoliiton suurlähettilään Aleksandra Kollontain kanssa. On käynyt ilmi, että Neuvostoliiton vähimmäisvaatimus on Moskovan rauhan raja.

Maaliskuun alku. Eversti Paasonen antaa kaukopartiotoiminnasta vastaavalle ErP 4:lle määräyksen valmistella ns. Matti-partioita, joiden on tarkoitus jättäytyä vihollisen valtaamalle alueelle tekemään tiedustelua. Painopiste määrätään Kannakselle.

4.3. Kannaksen IV AK:n komentajaksi tulee kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen. Hänet tunnetaan pätevänä, mutta aina optimistisena ja laiskanpulskeana upseerina. Armeijakunnan vastuualue on juuri se, josta suurhyökkäys myöhemmin tulee.

20.3. Saksalaiset miehittävät rauhantunnusteluja tehneen Unkarin. Muutamaa kuukautta myöhemmin Romanialle käy samasta syystä vielä huonommin eli saksalaisten miehitys epäonnistuu ja Neuvostoliitto hyökkää sen varjolla, jolloin maa joutuu taistelutantereeksi. Unkarin opetus näyttää, miten erillisrauhan yrittäjille käy.

21.3. Mannerheim antaa käskyn laatia suunnitelma siviilien evakuoimisesta Kannakselta.

Kevät. Suomeen hankitaan Saksasta uusia
panssarintorjunta-aseita. Koulutusta niiden käyttöön ei juuri anneta salassapitosyistä, vaan se on tarkoitus aloittaa kesäkuussa.

1.4. Paasikivi palaa salaiselta vajaan viikon kestäneeltä matkalta Moskovasta ja vahvistaa rauhansopimuksen lähtökohtana olevan Moskovan rauhan rajat.

Toukokuu. VT-asemassa on varustelutöissä ylipäällikön reservinä toimivat Ratsuväkiprikaati (jalkautettu) ja hänen luottomiehensä Pajarin komentama vajaalukuinen 3.D. VKT-linjalla varustelutöissä ja koulutettavana on armeijan iskukykyisin ja vastahyökkäyksiin sopivin yksikkö, Panssaridivisioona. Sopivasti tottumassa juuri siihen maastoon, missä sen käyttö on todennäköisintä.

8.5. Tukholman sotilasasiamies eversti Stewen lähettää japanilaisten tietoihin perustuvan raportin, jossa kerrotaan puna-armeijan keskittäneen Kannakselle suuret voimat, jotka saavuttavat taistelukelpoisuuden kesä-heinäkuussa. Virallisen tiedon mukaan raporttia ei esitetty Mannerheimille.

10.5. Mannerheim antaa yhtymille käskyn olla joka hetki valmiina suurhyökkäyksen torjuntaan.

17.5. Ylipäällikkö määrää 3.D:n Pohjois-Suomessa olevan loppuosan siirrettäväksi Kannakselle.

25.5. Tiedustelupäällikkö Paasonen kertoo muistelmissaan saaneensa kyseisenä päivänä haukut päämajoitusmestari Airolta, koska on ylipäällikölle antamissaan raporteissa varoittanut hyökkäysuhasta.

28.5. Suomalaiset saavat vangiksi haavoittuneen venäläiskersantin, joka antaa ennen kuolemaansa tietoja hyökkäysvalmisteluista ja Kannakselle siirtyneistä lisävoimista. Havaitaan myös vihollisen kaivautuvan lähemmäs suomalaisasemia.

Kesäkuun alku. Ilmakuvat paljastavat puna-armeijan valtavat keskitykset, mutta virallisen selityksen mukaan päämaja jättää ne huomioitta tiedonsiirron hitauden takia.

6.6. Maaselän alueella reservinä ollut 4.D alkaa siirtyä rintamaan Syvärille, josta irtautuu koko sodan linjassa ollut 7.D.

9.6. Suurhyökkäys alkaa.

Suomi / Ruotsi on käynyt Venäjän / Neuvostoliiton kanssa sotaa n kertaa. Joka kerran, kun Suomeen on tosissaan hyökätty, painopiste on ollut Kannaksen kautta suuntautuvassa iskussa. Mistä mahtoi tulla se suuri viisaus, ettei 1944 hyökkäys tulisikaan sieltä? Vai oliko kyseessä sittenkin poliittisten realiteettien tunnustaminen ja vahinkojen minimoinnin yrittäminen?
Kannaksella olevien joukkojen valmistautumista hyökkäyksen torjuntaan virallisen doktriinin mukaisesti pääasemassa oli vaikeutettu. Yhtenäistä johtoa ei enää ollut, joten koordinointi oli hankalaa. Tulevalle painopistesuunnalle oli juuri siirretty 10. D, joka kaksi vuotta linnoitustöissä oltuaan oli taisteluarvoltaan alhaisempi - uhrattavissa? III AK:n komentajana oli Laatikainen, joka suhtautui suurhyökkäyksen uhkaan luonteenomaisella optimismillaan.
Panssaridivisioona oli Viipurin lähellä. Miksi pitää vastaiskukykyisin joukko-osasto Kannaksella, jos hyökkäystä odotettiin Itä-Karjalan kautta? Ja jos pitää sitä Kannaksella, miksi niin kaukana etulinjasta?
Samaan aikaan Itä-Karjalassa aloitettiin divisioonien vaihtoa. Taisteluarvoltaan oletettavasti heikompi 4.D oli siirtymässä rintamavastuuseen, kun taas sen tilalle ylipäällikön reservissä oltiin siirtämässä oletettavasti vahvempaa 7. D:aa. Mikä oli 7. D:lle tarkoitettu tehtävä? Virallisesti siirtyä Maaselän alueelle, mutta pitikö sen oikeasti olla lähtökuopissa valmiina siirtymään nopeasti Kannakselle?

Oliko skenaario seuraava: puna-armeija murtaa pääaseman, mutta suomalaiset selviävät vähin tappioin. VT-linja kuluttaa neuvostojoukkojen hyökkäysvoiman, mutta murtuu - parhaassa tapauksessa saattaa jopa kestää. Viimeistään VKT-linjalla suomalaiset pysäyttävät hyökkäyksen. Rauhanneuvotteluissa saattaa hyvällä onnella käydä niin, että Moskovan rauhan raja tulee muuten voimaan, mutta Suomi saa pitää Saimaan kanavan ja Viipurin.

Jos näin oli, tuli hyökkäys odotettua aiemmin. Vaikutti siltä, että ylin johto odotti hyökkäystä vasta noin kuukautta myöhemmin. Saattaa jopa olla, että parin ensimmäisen päivän ajan suurhyökkäystä uskottiin vain alustavaksi tunnusteluksi. Kun se tuli jo kesäkuun alussa, jouduttiin hätätilaratkaisuihin.

Kuuterselässä vastahyökkäykseen määrättiin Jääkäriprikaati. Miksi ei tarkoitukseen paremmin soveltuvaa Panssariprikaatia? Uudet Sturm-vaunut olivat tehokkaita, mutta ilman oikeita panssareita saavutettua etua ei pystytty hyödyntämään. Oliko vastahyökkäyksen tarkoitus vain voittaa aikaa eikä tarkoituskaan onnistua?
Suurhyökkäyksen alettua Syvärille etulinjaan siirtymässä ollut 4.D teki täyskäännöksen ja siirrettiin Kannakselle. Sen kärkenä ollut JR 5 purkautui Perkjärven asemalta junista suoraan taisteluun, mikä oli ilmiselvä paniikkiratkaisu. Välttämätön kylläkin, täytti rintamalinjassa olleen tyhjänä ammottaneen aukon. (Sukulaismies kertoi aika hurjia tarinoita, miltä homma näytti parikymppisen mosurin näkökulmasta.)
Viipuria puolustamaan määrättiin 20. Prikaati, jonka taisteluarvo oli heikko. Viipuri menetettiin vähäisellä vastarinnalla, josta eversti Kemppi joutui myöhemmin sotaoikeuden eteen - jälkimaailman silmissä vailla omaa syytään. Mannerheim piti Viipurin menetystä myöhemmin sotiemme suurimpana yksittäisenä katastrofina. Oliko tarkoitus, että Viipuria olisi puolustanut jokin suurempi ja pätevämpi joukko-osasto - joko 7.D tai sitten jopa PsD?
Kun tilanne Kannaksella oli pahimmillaan, perustettiin vain kolme kuukautta aiemmin lakkautettu Kannaksen Ryhmä uudestaan 15.6. Komentajaksi määrättiin tuttuun deus ex machina -tapaan kenraaliluutnantti Lennart Oesch, joka hoiti homman kotiin.
Suurhyökkäys pysäytettiin VKT-linjalle. Se oli Neuvostoliiton strategisista iskuista ainoa, joka ei saavuttanut tavoitteitaan. Rauha solmittiin Moskovan rauhan rajoilla, paitsi että Petsamo menetettiin ja Hangon sijaan Porkkala meni vuokralle.

Entä jos olisi toimittu Martti V. Terän esittämällä tavalla ja suurhyökkäys olisi saatu pysäytettyä aiemmin? Olisiko Neuvostoliiton arvovalta antanut tinkiä Moskovan rauhan rajoista? Edes Viipurin ja Saimaan kanavan verran? Rajan vetäminen VT-linjalle Tarton rauhan rajoista puhumattakaan olisi ollut mahdotonta. Olisiko eduskunta suostunut Moskovan rauhan ehtoihin, kun armeija olisi seisonut "vankoissa" asemissa lähellä vuoden 1939 rajaa?
Todellinen uhka olisi syntynyt loppuvuodesta 1944, jolloin Viro jäi puna-armeijan jalkoihin. Siihen asti saksalais-virolaiset joukot olivat pitäneet puolensa Sinimäkien taistelussa. Kun saksalaiset vetäytyivät Virosta, oli Suomen etelärannikko avoinna maihinnousua varten. Joukkoja ei olisi mitenkään riittänyt sekä rintamalle että rannikolle. Rauha oli tehtävä niin kauan kuin etelärannikko oli saksalaisten suojaama.

Sodan jälkeen sattui muutamia mielenkiintoisia tapahtumia. Tiedustelupalvelun aineisto tuhottiin lähes täysin, mikä olikin valvontakomission uhan alla odotettavissa. Mielenkiintoista on sitten se, ketkä sodanjohdosta puhuivat ja ketkä vaikenivat.
Päämajoitusmestari Aksel Airo tunnettiin Vaikenevana Kenraalina. Ilmari Turja kertoo kirjoissaan, kuinka jopa Kekkonen yritti saada Airoa kirjoittamaan muistelmiaan. Airo oli vain sanonut, että mitä se enää hyödyttäisi. Miksi muuten aktiivinen Airo (kirjoitti kirjan asekätkennästä, oli kaksi kautta eduskunnassa, useiden yhtiöiden luottamustehtävissä ja vahvistamattoman tiedon mukaan olisi ollut puolustusvoimien komentaja maan joutuessa sotaan) vaikeni?
Tiedustelupäällikkö Paasonen kirjoitti muistelmansa. Niistä välittyy minä olin oikeassa, muut väärässä -sävy. Mielenkiintoista muuten on, miksi Mannerheim halusi kirjallisesti kokemattoman Paasosen toimittamaan omat muistelmansa? Halusiko Mannerheim varmistaa, että kesän 1944 tapahtumat välittyvät juuri hänen valitsemassaan muodossa?

Oliko Karjalan kannaksen menetys kesällä 1944 sotilaallinen, yllätyshyökkäyksestä ja alivoimasta aiheutunut tappio vai poliittisiin realiteetteihin perustuva, suunniteltu uhraus, jossa tehtiin ainoastaan virhearvio hyökkäyksen ajankohdasta?

Kulttuuriero

Kirjailija Hannu Raittilan mestariteoksessa Canal Grande suomalainen työryhmä saapuu Venetsiaan osana projektia, jonka tarkoitus on pelastaa kaupunki vajoamasta Adrianmeren syliin. Ryhmän teknisenä asiantuntijana on insinööri Marrasjärvi, joka tuskastuu tämän tästä sekä ryhmän humanistijäseniin että ennen muuta italialaisen byrokratian tehottomuuteen. Muistan kuinka kirjaa lukiessani nauraa räkätin vedet silmissä, kun samaistuin Marrasjärven turhautumiseen.

Toki Marrasjärvi on yksiniitisyydessään karikatyyri, mutta osuva sellainen. Tuntemistani tosielämän ”marrasjärvistä” hän eroaa siinä, että nämä todelliset marrasjärvet kykenevät kyllä keskustelemaan humanistien kanssa näiden omalla alallaan. Yhteistä on se, että hekin turhautuvat, kun humanistit eivät ymmärrä luonnontieteistä hölkäsen pöläystä. Kuten Marrasjärvi kirjassa toteaa: "Olin yleensäkin lopen kyllästynyt naisiin ja kaikenlaisiin humanisteihin, jotka edellyttivät, että niillä piti olla käytössään fööniharjoja, kiertoilmauuneja, raitiovaunuja tai nykytaiteen museoita, mutta teknisen infrastruktuurin toiminnasta ne eivät tahtoneet tietää mitään."

Romaanin projekti eteni täysin odotetusti. Italialaiset riitelivät keskenään, byrokraatit pitivät tarkasti huolta siitä että koko budjetti tuli varmasti tuhlattua, rikolliset käyttivät projektia savuverhona toiminnalleen ja mitään ei saatu aikaan. Sekä suomalaiset projektityöntekijät että italialaiset virkamiehet naureskelivat itsekseen Marrasjärven naiiviudelle tämän yrittäessä saada asioita oikeasti tehtyä. Mies taisteli tuulimyllyjä vastaan kuin mikäkin Don Quijote. Hänen ainoa kunnian hetkensä koitti romaanin lopussa, kun äkillinen pakkasaalto jäädytti Venetsian kanavat. Kun tiukka paikka tuli, tarvittiin joku joka oikeasti osasi asiat. Jäätymisen asiantuntija pelasti kaupungin monesta pinteestä saamatta mitään kiitosta toimistaan.

Canal Grande on erinomainen kuvaus kulttuurien yhteentörmäyksestä. Marrasjärvi pitää eteläeurooppalaista kulttuuria kehittymättömämpänä kuin pohjoiseurooppalaista, aina kieltä myöten. Italialaiset kun puhuvat nyanssein eivätkä suoraan. Marrasjärvi on ajatuksissaan periaatteessa oikeassa, mutta käytännössä väärässä. Oikeassa hän on siinä mielessä, että mikäli kaikki muut ajattelisivat ja toimisivat hänen tapaansa, hommat sujuisivat ja kaikilla olisi asiat paremmin. Käytännössä hän on väärässä, koska kaikista romaanin henkilöistä juuri hän on se, joka saa koko projektista vähiten hyötyä.

Kirja on erinomainen metafora yhteiskunnista laajemminkin käsitettynä. Tarinan opetus on se, että se, mikä periaatteessa on parempi, jää tappiolle huonomman kohdatessaan. Elleivät olosuhteet pakota siihen, että huonompi ei enää pärjää. Kuten Venetsialle kävi silloin, kun luonnonkatastrofi iski ja Marrasjärven asiantuntemusta tarvittiin.

Kuvitellaan ääriesimerkkinä kahta yhteiskuntaa ja yksinkertaistuksen vuoksi yhtä ainutta asiaa eli rehellisyyttä. Yhteiskunta A:ssa sen asukkaisiin on syväkoodattu kunnioitus toisten omaisuutta kohtaan. Niinpä kyseisessä yhteiskunnassa kukaan ei lukitse oveaan, tavarat voi jättää vartioimatta puiston penkille lasten leikkihetken ajaksi ja myymälävarkaus on tuntematon käsite. Yhteiskunta B:ssä taas onnistunut varkaus katsotaan suorastaan kunniaksi. Niinpä kaikki kuljettavat omaisuuttaan mukanaan, sen jättäessään lukitsevat kaiken varmaan talteen ja valintamyymälä on mahdoton jo ajatuksenakin.

Epäilemättä Yhteiskunta A on parempi kuin B. Suomi on selvästikin lähempänä A:ta kuin B:tä, mutta kuvitelkaa kuinka paljon paremmin asiat olisivat siinä tapauksessa, että tämä todellakin olisi A. Oletteko pohtineet, kuinka pitkän ajan elämästänne olette kuluttaneet pelkästään kaivamalla avaimia taskusta tai lukitsemalla ja avaamalla ovia? Tai sitä, kuinka paljon halvempaa kaikki olisi, jos kauppojen ei tarvitsisi maksattaa asiakkaillaan varkauksien aiheuttamaa hävikkiä? Luultavasti ette, sillä jos kaikki olisivat tätä ajatelleet, lyhtypylväissä roikkuisi aika paljon varkaita lynkattuina.

Seuraavaksi kuvitellaan Yhteiskunta A:n asukas muuttamaan B:hen. Voitte helposti kuvitella, kuinka hänet ryöstettäisiin siellä hetkessä putipuhtaaksi. Tai päinvastoin – kun epärehellinen Yhteiskunnan B asukas pääsisi livahtamaan A:han, hän olisi paratiisissa kyetessään ryöstämään itsensä rikkaaksi hyväuskoisten keskellä.

Käytännössä näin suuria eroja ei ole olemassa. Ei yhdessä asiassa, kuten rehellisyydessä. Mutta eri asioiden summista muodostuvat paremmat ja huonommat yhteiskunnat ja ne on helppo tunnistaa. Paremman yhteiskunnan asukas joutuisi ongelmiin huonommassa, kun taas huonomman asukas pyrkii parempaan. Kyllä Irakista Suomeen tulisi koska tahansa miljoonia, jos uskoisivat saavansa tänne jäädä. Mutta tuskin yksikään suomalainen haluaisi muuttaa pysyvästi Irakiin.

Varsinaisen ongelman aiheuttaa sitten se, mitä maahanmuutto tekee yhteiskunnalle. Jos korkean luottamuksen toimivaan yhteiskuntaan tulee väkeä matalan luottamuksen huonosti toimivasta yhteiskunnasta ja he jatkavat toimintaansa vanhan mallinsa mukaisesti, onnistunut yhteiskunta degeneroituu. Ja näinhän he enimmäkseen tekevät.

Siksi ainoa keino länsimaisen yhteiskunnan säilyttämiseksi on protektionismi. Olen kulttuurirasisti ja ylpeä siitä. Maahan on laitettava totaalinen tulokielto kaikille niille, jotka kieltäytyvät sitoutumasta länsimaisiin kulttuuriarvoihin. Kotouttamistoimet on tehtävä tämän mukaisesti. Jos maahanmuuttaja jatkaa epäonnistuneen yhteiskuntansa tapojen noudattamista, hänet on karkotettava maasta riippumatta siitä, mikä kohtalo häntä kotimaassaan odottaa.

Valitettavasti on todettava, että tällaisia järjestelyjä ei ole luvassa. Kiristystoimia toki varmasti tulee, mutta ne osoittautuvat riittämättömiksi. Siitä yksinkertaisesta syystä, että todelliseen ongelmaan eli kehitysmaiden tolkuttomaan väestönkasvuun ei puututa. Tulijat eivät sieltä lopu koskaan, paitsi tietysti siinä tilanteessa jossa kehitysmaalaisten maahanmuutto on tehnyt länsimaistakin kehitysmaita. Mutta sitä tuskin kukaan haluaa, vaikka vihervasemmiston propagandasta voisi tällaisenkin johtopäätöksen tehdä. Oletteko esimerkiksi kuulleet viimeiseen viiteen vuoteen kertaakaan sanaa ”hiilijalanjälki”, joka oli toistakymmentä vuotta sitten ”se juttu”. Tipahti pois propagandasta välittömästi, kun tajuttiin että länsimaihin muuttavan keharin hiilijalanjälki on moninkertainen hänen hiilijalanjälkeensä kehitysmaassa. Toki yksi hyvä puoli asiassa oli se, että valkoisen miehen syyllistäminen ihmisarvoisesta elämästä väheni pikkuisen. Seuraavana hallituksen tappolinjalla maamme alasajossa näyttääkin sitten olevan huoltovarmuus. Vai luuletteko muka, että maanviljelijöiden ajaminen ahdinkoon olisi sattumaa?

Uusinta: Salaliitto

Lukijalle: Tämä fiktiivinen tarina tuli julkaistua yhtenä ensimmäisistä blogikirjoituksista. En ole mitenkään taipuvainen foliohattuiluun, vaan ennemminkin uskon ihmisten yleiseen typeryyteen ja sattumiin. Silti, näin miltei seitsemän vuotta myöhemmin, tämä tulevaisuusvisio on kehittynyt melko tarkkaan seuraavan suunnitelman mukaisesti...:


Kokous jossakin päin Länsi-Eurooppaa 1990-luvun alussa. Paikalla on vähän alle sata keski-ikäistä henkilöä, suurin osa pukumiehiä, muutama jakkupukuinen nainen. Jokaisella on edessään kolme kansiota, vihreä, keltainen ja punainen. Kaikki vaikuttavat kiihtyneiltä ja huolestuneen näköisiltä. Monikielisen puheensorinan keskeyttää puheenjohtajan ääni. Päättäväisestä sävystä huomaa, että hän on tottunut johtamaan, kohteliaista painotuksista tajuaa hänen puhuvan vertaisilleen.

”Olette nyt kaikki lukeneet tiedustelupalvelujemme yhteistyönä syntyneen raportin kaksi ensimmäistä osaa ja ehtineet keskustella ensivaikutelmistanne. Tietysti olette järkyttyneitä, vaikka olitte vastaavaa toki uumoilleetkin. Eniten varmasti hätkäytti keltaisen kansion raportti, joka sisältää toimintasuunnitelmamme ääriviivat seuraavaksi kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

Ympäristöongelmat ovat olleet tiedossa jo pitkään. Meillä ei kuitenkaan ole todellista tietoa, mikä on pullonkaula. Onko se otsonikato, öljyn loppuminen, AIDS vai nälänhätä. Kaikki nämä ongelmat ovat liian monisyisiä ja vaikeita todelliseen mallintamiseen. Lisäksi, kuten vihreästä kansiosta luitte, todennäköisesti merkittävin yksittäinen uhka on yhä havaitsematta eikä meillä ole sen laadusta aavistustakaan. Siksi yksittäisten uhkien torjuminen on parhaimmillaankin vain katastrofiin reagoimista, ei sen syiden poistamista.”

Tämä kaikki oli esitetty julkisuudessa jo vuosia aiemmin. Siksi vihreä kansio ei ollut sisältänyt perustietona mitään sellaista, mitä kokouksen osanottajat eivät olisi tienneet. Mutta se oli sisältänyt koosteen, laskelmat joita he eivät olleet koskaan halunneet tai uskaltaneet teettää.

”Kaikki kiteytyy siksi raportin toteamukseen: länsimaisella elintasolla kykenee elämään noin miljardi ihmistä. Sitä suuremmalla määrällä luonnonvaroja kulutetaan enemmän kuin niitä syntyy.

Meidän ongelmamme on siinä, että länsimaiset arvot perustuvat ihmisten tasa-arvoisuuteen emmekä siksi voi mitenkään oikeuttaa kehitysmaiden sortoa. Kaikki toimintamme on perustunut kehitysmaiden tukemiseen ja vaurauteen nostamiseen. Tämä on ollut hulluutta, mutta kommunismi on pakottanut meidät siihen. Nyt kommunismia ei enää ole, joten voimme keskittyä maapallon pelastamiseen.

Toisaalta raportti toteaa, että mikäli yrittäisimme jättää kehitysmaat tuhoutumaan oman onnensa nojaan, reaktio kansalaistemme keskuudessa olisi niin murskaavan vihamielinen, että se ei onnistuisi. Samaten kehitysmaat täysin oman onnensa nojaan jätettyinä kykenisivät tekemään niin suurta tuhoa ympäristölle, että se saattaisi koitua meidänkin tuhoksemme. Siksi eri valtioiden tiedustelupalvelut ovat laatineet yhteistyönä suunnitelman, jonka ensimmäisen vaiheen päälinjat olette lukeneet edessänne olevasta keltaisesta kansiosta. Kerron joitakin perusasioita taustoista.”

Suurin osa kokouksen osanottajista avasi keltaisen kansion. Muutamat olivat kasvoiltaan kalpeita, joillakin oli päättäväinen katse silmissään. Valtaosan reaktioita ei pystynyt tulkitsemaan, vuosikymmenten kokemus politiikassa oli tehnyt kaikista pokerinaamoja.

Puheenjohtaja antoi katseensa kiertää salia ja huomattuaan kaikkien olevan valmiita jatkoi:
”Ranskassa on tällä hetkellä Euroopan suurin muslimivähemmistö. Olemme havainneet, ettei suurimmalla osalla muslimeista ole minkäänlaista halua eikä intressiä länsimaistua. Monet muslimiyhteisöt ovat varsin tehokkaasti eristäytyneet ranskalaisesta yhteiskunnasta ja herättävät jo nyt vastenmielisyyttä alkuperäisväestön keskuudessa vallattuaan kokonaisia kaupunginosia.

Saksassa puolestaan on Euroopan suurin työperäistä maahanmuuttoa edustava vähemmistö, turkkilaiset. Huolimatta monista ongelmista ja joistakin uusnatsiryhmistä he eivät ole saaneet eurooppalaisia vastarintaan. Vaikka turkkilaiset ovat muslimeja, he ovat varsin maallistuneita toisin kuin Ranskan arabit.

Britanniassa on Euroopan suurin aasialaisvähemmistö. Toisin kuin Saksan turkkilaiset, aasialaiset ovat tulleet maahan vailla tietoa työpaikasta, mutta ovat työllistyneet varsin hyvin, toisin kuin samalla tavalla Ranskaan saapuneet arabit. Seurauksena aasialaisia ei inhota ollenkaan samassa määrin kuin arabeja.

Missään Euroopan maassa ei ole tilannetta, jossa afrikkalaisperäinen väestö - siis mustaihoiset - olisi sekä suuri että merkittävin maahanmuuttajaryhmä. Siksi eurooppalaisten reaktiota tähän vähemmistöryhmään on vaikeampi määrittää, mutta yleisesti ottaen se on kaikkein vastenmielisin eurooppalaisille. On kuitenkin yksi maa, jossa merkittävin maahanmuuttajaryhmä on afrikkalaisperäinen, ei kylläkään kovin suuri. Se on Suomi ja somalipakolaiset. Suomalaisten reaktio on kansan keskuudessa ollut varsin torjuva, mutta populaatio on päässyt asettumaan maahan koska Suomen maahanmuuttajakiintiö on ollut vajaa.

Yleisesti voimme siis havaita seuraavaa: maahanmuuttajat voidaan jakaa kolmella akselilla, työperäisyyden, uskonnon ja rodun perusteella. Mikäli maahanmuuttajat ovat onnistuneet työllistymään, heitä ei kansan suurten rivien keskuudessa inhota kahden muun ominaisuuden laadusta riippumatta; tosin afrikkalaisperäisen väestön keskuudessa tämä ei ole varmaa, koska yksikään afrikkalaisperäinen siirtolaisväestö ei ole työllistynyt merkittävästi.”

Kokoussalin täytti hyväksyvä mumina. Muutamat nyökyttelivät avoimesti. Tässä luotetussa ja vaitioloon sitoutuneessa seurassa he pystyivät sanomaan todelliset ajatuksensa eurooppalaiseen kulttuuriin kohdistuvasta uhkista tuhoamatta poliittista tulevaisuuttaan.

”Sitten pääsemme itse operaatioon. Jotta pystyisimme seuraavan kolmenkymmenen vuoden kuluttua aloittamaan suunnitelman toteuttamisen, meidän on pystyttävä muuttamaan eurooppalaisen väestön asennetta siirtolaisiin. 2020-luku kuulostaa kaukaiselta ja monet meistä ovat silloin jo kuolleita. Tuskin kukaan on enää päättävissä asemissa. Me olemme kuitenkin valtiomiehiä, jotka ajattelevat kansojemme tulevaisuutta, emme poliitikkoja, jotka miettivät vain seuraavia vaaleja.”

Puheenjohtaja olisi halunnut hymyillä. Hän tiesi joka ainoan salissa istujan ajattelevan paitsi tulevaisuutta, myös seuraavia vaaleja. Itse asiassa hän oli aika varma siitä, että jos heille olisi kerrottu, että voitto seuraavissa vaaleissa tietäisi heidän kansansa tuhoa sadan vuoden kuluttua, noin 80 % läsnäolijoista valitsisi silti vaalivoiton. Salattu hymy syntyi siitä, että hän tiesi osan läsnäolijoista päätyneen jo siihen johtopäätökseen, että kansiossa esitetyt toimenpiteet eivät vaikuttaisi heidän kansansuosioonsa millään tavoin seuraaviin kymmeneen vuoteen.

”Tavoitteemme saavuttamiseksi meidän on muokattava kansan mielipidettä seuraavilla keinoilla.

Ensinnäkin meidän on saatava maihimme sellaisia vähemmistöryhmiä, jotka ovat joko kulttuurillemme vihamielisiä tai joihin eurooppalaiset alkavat suhtautua vihamielisesti. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat islaminuskoiset arabit, toiseen afrikkalaiset. Vastaavasti maahanmuuttoa aasialaisista maista tulee rajoittaa mahdollisuuksien mukaan. Samaten tulijoiden on oltava valtaosaltaan miehiä, koska naiset ovat parempia sopeutujia, miehet aiheuttavat enemmän levottomuuksia.

Maahanmuuttajien hankkimiseksi ei tarvitse tehdä mitään. Afrikka on täynnä halukkaita tulijoita, samoin Lähi-Itä. Käytännössä tarvitsee vain järjestää maahanmuuttoasioista vastaamaan sellaisia maailmanparantajia, jotka uskovat kaikista hyvää. Näitä riittää, entiset vasemmistolaiset ovat etsimässä uutta ideologiaa ja heidät on helppo huijata tähän mukaan. Lisäetuna tällaisten ihmisten valinnasta vastaaviin tehtäviin on se, että me poliitikot pystymme päinvastoin jarruttelemaan virkamiehiä, mikä taas takaa vallassapysymisen tehokkaammin. Lisäksi Euroopan sisäinen rajavalvonta poistetaan, mikä helpottaa turvapaikanhakijoiden siirtymistä maasta toiseen ja mahdollistaa kehnon byrokratian takia etuuksien väärinkäytön mahdollisimman monessa maassa.

Toiseksi meidän on luotava julkiseen tiedonvälitykseen ilmapiiri, joka tekee maahanmuuttopolitiikan arvostelun mahdottomaksi. Toimittajat eivät osaa laskea tilastollisia tosiasioita, siksi heidän huijaamisensa on mahdollista. Jokainen maahanmuuttoa arvosteleva on leimattava rasistiksi. Tällöin kansalaiset oppivat kaksoisstandardin: on eri asia, mitä sanotaan kuin mitä ajatellaan. Joitakin ajatuksia ei saa sanoa ääneen. Tästä on merkittävä etu myös seuraajillemme. Jokainen nouseva poliitikko on opportunisti ja siksi he eivät sano ääneen, vaikka vastustaisivatkin oikeasti maahanmuuttopolitiikkaa. Näin meitä seuraavassa sukupolvessa on varmasti runsain määrin niitä, jotka ajattelevat kuten me, ovat vain oppineet olemaan sanomatta sitä ääneen. Viimeistään nähtyään näiden kansioiden sisällön sitten aikanaan he ajattelevat kuten me. Toki päättäjiksi nousee myös sellaisia, jotka ovat hyväuskoisia hölmöjä, mutta heitä on vähemmistö ja he ovat helposti erotettavissa. Lisäksi on odotettavissa, että aluksi maahanmuuttoa vastustavat ainoastaan yhteiskunnan alemmat luokat ja sieltä nousevat ääriliikkeet. Näiden aiheuttamaa olematonta vaaraa meidän on liioiteltava, jotta maahanmuuttopolitiikan asiallinenkin kritiikki tulisi mahdottomaksi. Vähitellen jokainen kriitikko on helppo leimata rasistiseksi uusnatsiksi eikä meidän tarvitse sitä tehdä edes itse, media ja nimittämämme hölmöt viranomaiset hoitavat sen puolestamme.

Kolmanneksi on saatava ihmiset huolestumaan ympäristön tilasta. Euroopassa on kiristettävä ympäristömääräyksiä ja päästörajoituksia. Koska on selvää, että kehitysmaissa näin ei ole varaa tehdä, saastuminen jatkuu ja pahenee. Tällöin ihmiset alkavat uskoa, että maapallon kantokyky ei riitä. Eikä kukaan ole valmis tinkimään saavuttamastaan elintasosta. Suuttumus kolmannen maailman saastuttamista ja holtitonta väestönkasvua kohtaan voimistuu.

Kansion neljättä päälukua olette varmaankin ihmetelleet eniten, koska siinä esitetyn toimenpiteen perusteluja ei ole kerrottu. Perustelut löytyvät punaisesta kansiosta, mutta itse operaatio on sijoitettu keltaiseen kansioon, koska kronologisesti se kuuluu siihen. Sanottakoon lyhyesti, että taloudellis-poliittisesti mielettömältä vaikuttava ajatus Itä-Euroopan maiden liittämisestä Euroopan Unioniin on välttämätön. Tarvitsemme aikanaan runsaasti työvoimaa ja Itä-Euroopan maista sitä saamme, emme ainoastaan määrällisesti vaan myös laadullisesti sopivaa. Kommunistisessa hallinnossa on meidän kannaltamme se hyvä puoli, että siinä kasvaneilla ei ole samanlaista moraalikäsitystä kuin useimmilla länsimaisen yhteiskunnan kasvateilla.”

Osanottajat nyökyttelivät mietteliäinä. Keltaisen kansion suunnitelma, jonka kaikki olivat jo lukeneet, vaikutti puheenjohtajan tiivistämänä entistä toimivammalta.

”Näiden operaatioiden seurauksena tiedustelupalvelut ennustavat kansan tyytymättömyyden maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan kasvavan voimakkaasti. Erityisen vaikeaksi tilanteen tekee kritiikin mahdottomuus. Mitä suuremmaksi paine kasvaa, sitä tiukemmaksi sensuuria on vedettävä. Kunnon kansalaiset puristavat nyrkkiä taskussa raivoissaan ja muuttuvat pikku hiljaa rasisteiksi. Lopulta on odotettavissa hallitsematon purkaus ja mellakointi. Sinne asti emme toki tilannetta päästä, koska keltaisen kansion tavoite on saavutettu: olemme saaneet alkuperäisen eurooppalaisväestön muutettua rasistiseksi ja raivokkaaksi. Ja siinä vaiheessa, joskus vuosien 2020 - 2025 välisenä aikana seuraajamme ryhtyvät pelastamaan eurooppalaista kulttuuria ja estämään koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavaa ympäristökatastrofia ainoalla toimivalla keinolla. Pyydän teitä kaikkia avaamaan edessänne olevan, sinetöidyn punaisen kansion…”

---

Tällaista kokousta ei - toivottavasti - koskaan pidetty. Mutta yrittäkääpä löytää järjellisempi selitys maahanmuuttopolitiikalle, islamin hyysäämiselle ja kriittisen keskustelun kieltämiselle.

Että mitähän ihmettä?

Suomen suurimpien lehtien päätoimittajilta petti pokka ja he julkaisivat kannanoton "journalismin puolesta valemediaa vastaan". Mikäli epäilisin päätoimittajilla olevan huumorintajua, pitäisin julkilausumaa loistavana itseironiana. Kun tällaista ei ole havaittu, niin pitää sitten rautalangasta vääntää, missä menee pieleen. Koska kyseessä on julkilausuma, sen voi varmaan lainata kokonaisuudessaan ilman oikeussalikeikkaa:

Tämä on päätoimittajien kannanotto oikeaan tietoon perustuvan ja merkityksellisen journalismin puolesta valemediaa vastaan.

(Hyvä hyvä, kiljahtaisin ellei tässä lauseessa olisi epäilyttävää sanaa "päätoimittajien".)

Suomalainen keskustelutapa on muuttunut nopeasti. Eritoten sosiaalisessa mediassa solvaaminen, halventaminen, mustamaalaaminen ja suoranainen valehtelu ovat arkipäiväistyneet. Mediaksi itseään nimittävät tahot myrkyttävät yhteiskunnallisen keskustelun ja yhteiskunnan ilmapiirin johtamalla yleisöä tahallisesti harhaan valheellisilla viesteillään. Hyvän maun ja soveliaisuuden rajat on jo aikaa sitten ylitetty.

(No mutta tämähän on kuin suoraan omalta näppäimistöltäni.)

Moniarvoinen viestintä ja sananvapaus sallivat erilaiset mielipiteet. Se ei tarkoita, että kuka tahansa voi levittää mitä tahansa kenenkään siihen puuttumatta.

(Niin justiinsa, aivan oikein!)

Me hyvää journalistista tapaa noudattavat päätoimittajat emme aio olla valemedian hiljaisia tukijoita ja myötäjuoksijoita. Sitoudumme oikeisiin tietoihin perustuvaan ja merkitykselliseen journalismiin. Kun tietoja pyritään tahallisesti hämärtämään tai vääristelemään, puutumme siihen omissa medioissamme. Tuemme yksittäisiä journalisteja, jotka työnsä vuoksi joutuvat parjauskampanjoiden kohteeksi. Emme salli, että journalisteja vaiennetaan painostamalla.

(Kun luin sanat "me hyvää journalistista tapaa noudattavat päätoimittajat", piti ensin tarkistaa ketkä ovat allekirjoittaneet ja sen jälkeen tarkistaa, ovatko journalistin ohjeet muuttuneet sitten viime näkemän. Eivät olleet, joten meillä on ristiriita. Tai sitten "tahalliseen vääristelyyn" on heidän medioissaan "puututtu", mutta puuttuminen ei ole tuottanut tulosta.)

Otamme jatkossakin vastuun julkaisemistamme uutisista ja niiden oikeellisuudesta, ja vastaamme myös toimitustemme tekemistä virheistä ja niiden korjaamisesta. Aiomme vastaisuudessakin olla demokratian ja sananvapauden tukipilareita, osa toimivaa suomalaista yhteiskuntaa. Eettisesti kestäviin periaatteisiin sitoutuneen ammattimedian tehtävä on vaikeinakin aikoina kirkas.

(Kova on vastuu kannettavaksi, ei voi muuta todeta.)


Onhan päivänselvää, että tämä kannanotto on tarkoitettu ensisijaisesti MV-lehteä vastaan. Sitä ei suoranaisesti mainita, kuten odottaa sopiikin. Ne jotka tajuavat, tajuavat ja ne jotka eivät tajua, siirtyisivät MV-lehden lukijoiksi mikäli lehden nimi mainittaisiin.

MV-lehti on muuttanut suomalaista journalismia enemmän kuin kukaan haluaa myöntää ja tasan yhtä paljon kuin mediataloissa kuitenkin tajutaan. Aluksi julkaisua yritettiin vaieta kuoliaaksi. Sitten sitä yritettiin mustamaalata. Erinomainen esimerkki oli ennen niin kunnianarvoisan ja luotettavan Suomen Kuvalehden juttu, jonka eräät aspektit paljastuivat mielenkiintoisesti väritetyksi sellaiselle, joka tuntee MV-lehteä muutenkin kuin valtamedian kauhukuvista. Ja nyt mustamaalauksen tilalle on tullut suora rintamahyökkäys.

Oma suhteeni MV-lehteen on kaksijakoinen. Lehti julkaisi taannoin joitakin kirjoituksiani. Tämä tapahtui ilman minkäänlaista luvan kysymistä tai yhteydenottoa lehden taholta. En ole koskaan ollut keskusteluyhteydessä lehteen. Minulla ei ole sinänsä mitään lainaamista vastaan, olen ilmoittanut että blogiani saa lainata vapaasti hyvän journalistisen tavan mukaisesti kuka tahansa. Tämä tarkoittaa sitä, että tekstiä ei vääristellä tai irroiteta asiayhteydestään ja lähde mainitaan. Näin MV-lehti toimikin. Samaa ei voi sanoa valtamediasta, joka lainatessaan ei maininnut lähdettä, jäädessään kiinni kiisti kaiken ja kun marssitin todisteet IP-osoitteista näkyville, sai itkupotkuraivarin. Tästä huolimatta toivotin tervetulleeksi uudestaan, kunhan muistavat seuraavalla kerralla noudattaa journalistin ohjeita. Kuten MV-lehti tekee.
MV-lehti ei ole enää viime kuukausina juttujani lainaillut ja epäilen siihen olevan syynä se, mikä minua MV-lehdessä harmittaakin. Eli juutalaisvastaisuus. Itse kun olen, mikä blogistani hyvin käy ilmi, Lähi-itärealisti eli Israel-myönteinen. Uskonnolla asian kanssa ei ole tekemistä, suhtaudun juutalaisuuteen ihan yhtä huvittuneesti kuin muihinkin uskontoihin, ainakin silloin kun se otetaan vakavasti. En tiedä, mistä MV:n juutalaisvastaisuus kumpuaa mutta luulen sillä olevan jotain tekemistä lehteä rahoittavien tahojen kanssa.

Kokonaisuudessaan päätoimittajien kannanotto toi mieleen vanhan kunnon Neuvostoliiton poliittisen oikeaoppisuuden. Ei sielläkään koskaan perusteltu tai annettu esimerkkejä siitä, miksi jotkin asiat olivat "vääräoppisia" tai "vastavallankumouksellisia". Mikäli ns. "valtamedia" pitää ns. "valemediaa" epäuskottavana, missä viipyvät ne esimerkit joissa tämä osoitetaan? Jos kerran faktoista valehdellaan, niin todisteet esiin. Samaan tapaan kuin MV-lehti julkaisee selvästi todistaen "valtamedian" valheita ja virheitä. Esimerkkinä juuri tätä tapausta koskeva uutinen, jossa "valtamedia" väitti poliisin aloittaneen tutkinnan MV-lehden kirjoituksista, kun todellisuudessa poliisi vasta harkitsee tutkinnan aloittamista. Oikaisuja alkoi ilmestyä vasta, kun MV-lehti julkaisi jutun. Tästäkin nähdään, että "valtamedia" seuraa MV-lehteä entistä tarkemmin. Vaan eipä julkaise yksityiskohtaista erittelyä tai edes joitakin esimerkkejä siitä, missä MV on valehdellut. Syytteet ovat olleet pelkkää käsitekikkailua ja pullataikinaa vailla selvää tarttumakohtaa. Vastapuolen valheiden paljastamisessa "valtamedialla" on vielä paljon työtä, että se yltää MV:n kanssa samaan saldoon kuin MV on yltänyt "valtamedian" kanssa.

Yhdessä asiassa päätoimittajien kannanotto osuu kyllä oikeaan: kommentit. Sosiaalisessa mediassa ihmiset todellakin puhuvat mitä sylki suuhun tuo. Samaa on tietysti harjoitettu iät ja ajat huoltiksen baarin nurkkapöydissä. Ero on siinä, että nuo keskustelut eivät olleet kenen tahansa kuultavissa. Somessa ovat. Siksi tässäkin blogissa on jouduttu ottamaan kommenttien valvonta käyttöön. 95 % kommenteista on täysin asiallisia, joskin usein kärkeviä. Mutta noiden 5 % takia on pakko valvoa, mikä on minusta kovin harmillista. MV-lehdessä ja monessa muussa nettijulkaisussa resurssipula estää valvonnan. Ymmärrän hyvin tilanteen. Minuakin harmittaa, että kommentit jäävät pariksi päiväksikin julkaisematta omassa blogissani, mikä hidastaa ja tyrehdyttää keskustelua. Vaihtoehtomedia taas elää osin keskustelun vilkkauden takia, mikä pakottaa avoimeen kommentointiin. Eikä se ehdi työvoimapulan takia perata jälkikäteenkään kommentteja yleensä läpi.

Valtamedia on ratkaissut asian poistamalla kommentointimahdollisuuden mamu-uutisista ja muista herkkähipiäisistä aiheista. Lisäksi useissa julkaisuissa on ennakko- tai vähintäänkin aktiivinen jälkisensuuri käytössä. Esimerkiksi juuri Ilta-Sanomien tätä kannanottoa käsittelevästä jutusta kommentointiosio on poistettu. Ellen ole nähnyt unta tai etenevä varhaisdementiani sekoita tätä jonkin toisen asiaa käsittelevän uutisen kommenttiosastoon, se oli vielä eilen toiminnassa. Oli näet hauskaa lukea kommentteja harjoittamalla omaa ennakkosensuuriaan: peukutusten määrästä saattoi suoraan lukea, mikä oli kommentin laatu jo ennen kuin luki itse kommentin. Jos peukutuksia oli parikymmentä, kommentti kehui juttua ja haukkui MV-lehden. Jos peukutuksia oli parisataa, kommentti moitti valtamediaa matupropagandasta. Mutta nyt koko kommenttiosio on kadonnut jäljettömiin. Tämä siitä huolimatta, että Iltiksen päätoimittajana on Ulla Appelsin, joka on kirjoittanut monesti ihan järkevästi asioista. Ja joka muuten puuttui päätoimittajien nimilistasta vetoomuksen allekirjoittajista.

Päätoimittajien kannanotto vaikuttaa kovasti sotahistoriasta tutulta komennolta "Kiinnittäkää pistimet!" siinä vaiheessa, kun on piiritetty, ammukset ovat loppumassa ja epätoivoinen rynnäkkö on viimeinen mahdollisuus. Onhan se ammattitoimittajille kova pala nieltäväksi, kun täysin amatööripohjalta lähteneet verkkojulkaisut ovat nousseet merkittäväksi uhaksi isolla rahalla kuukausipalkkaisella toimittajalaumalla pyöriville mediataloille. Kuinka monta Suomeen putkahtanutta sotarikollista "valtamedia" on muuten käräyttänyt, noin sivumennen sanoen? MV-lehdellä on jo aika monta päänahkaa (anteeksi sopiva sananvalinta tässä yhteydessä) vyöllään.

"Valtamedia" saa syyttää ongelmistaan täysin omaa hampaattomuuttaan ja kykenemättömyyttään muuhun kuin huonosti naamioituun propagandaan maahanmuuttoasioissa. Vaan enää se ei kansaan uppoa, kuten peukutusten määristä nähdään. Jos ne kykenisivät hoitamaan tässä kohdassa journalisminsa asiallisesti, mitään MV-lehteä ei koskaan olisi noussutkaan. Onhan valtamedia muissa uutisaiheissa todellakin valtamedia. Yksi heikko lenkki kuitenkin on tehnyt sen haavoittuvaksi. Onkin jo vuosikausia odotettu realistisen paperilehden tuloa tai jonkin entisen lehden sellaiseksi muuttumista. Tämä on kuitenkin turhaa, sillä mediakenttä on nykyään niin keskittynyt, että omistussuhteiden takia nykymediasta irtautuminen vapaaksi lehdeksi olisi mahdotonta. Ellei sitten paine kasva liian suureksi ja joku rahoittaja haista tarpeeksi suuret tulot, joiden eteen on valmis uhraamaan oman imagonsa. Sekin hetki saattaa olla lähempänä kuin arvaamme. Syytä olisi, sillä jos varaventtiili tukitaan, räjähdys on lähellä nykyisellä kehityksellä.

Huolestuttavin piirre nykyajassa on nimittäin kansan jakautuminen kahtia. Eilispäivänä kuuntelin autoradiosta Radio Novaa, jossa oikeaoppiset juontajat keskustelivat keskenään. Toinen kertoi peranneensa Facebookinsa ja poistaneensa kavereista kaikki, jotka ovat tykänneet MV-lehdestä. Toinen myötäili tehneensä saman jo aiemmin. Keskusteluyhteyksien katkaisu on hyvin huolestuttavaa, etenkin kun on tässä viime aikoina lukenut iltasatunaan kirjaa Täällä Pohjantähden alla ties kuinka monetta kertaa. Kyllä vastapuolen kanssa pitää voida puhua, vaikka kuinka olisi oikeassa ja toinen väärässä. Vaikka jopa kansanedustajat (katsokaas muuten linkatun artikkelin kommenttien peukutuksia ennen kuin ne ehditään hävittää!) ovat sillä kannalla, että kansan kanssa ei tarvitse keskustella. Mutta Toivola ja Razmyar ovat näköjään päättäneet edustaa ihan jotain muuta kansaa kuin Suomen kansaa. En voi millään tavalla kunnioittaa henkilöitä, jotka kategorisesti katkaisevat keskusteluyhteydet. Omaankin tuttavapiiriini kuuluu todellisuudesta vieraantunut ultramokuttaja, joka tietää hyvin omat näkökantani. Siitä huolimatta voimme oikein hyvin tehdä yhteistyötä meille molemmille yhteisen intressin eteen ja kunnioittaa toisiamme. Ongelman muodostavat nämä itkupotkuraivaripissikset, jotka katkaisevat välinsä jokaiseen joka on heidän kanssaan eri mieltä. Onhan toki molemmin puolin rajalinjaa siellä ääripäissä tyyppejä, jotka eivät suostu minkäänlaiseen keskusteluun vastapuolen kanssa. Mutta maltillistenkin keskusteluyhteys tuppaa katkeamaan siinä vaiheessa, kun suvakkipuolelta loppuvat argumentit, mikä nykytilanteessa on aika pian. Ja silloin se puoli katkaisee välit, mikä muistuttaa kovasti 1910-luvun loppupuolen kärjistyvää tilannetta. Meidän kaikkien tulisi muistaa, että jokaisen tavoite on - tai ainakin pitäisi olla - Suomen ja suomalaisten hyvinvointi. Siksi keskusteluyhteys tulee säilyttää ja pohtia avoimesti, kuinka menestymme parhaiten kansakuntana. En yksinkertaisesti voi uskoa, että jakautunut kansa olisi näin pahasti jakautunut:

1) Toinen puoli kansasta haluaa Suomesta monikulttuurisen yhteiskunnan silläkin hinnalla, että maa kurjistuu huomattavasti alkaen muistuttaa köyhää, rauhatonta ja sekasortoista kehitysmaata. Yksikulttuurista maata he taas eivät halua, vaikka se tarkoittaisi rikkautta, hyvinvointia ja kukoistusta.
2) Toinen puoli kansasta haluaa Suomesta yksikulttuurisen yhteiskunnan silläkin hinnalla, että omaan kuoreen käpertyminen pysäyttää kehityksen ja palauttaa maan köyhäksi, maatalousvaltaiseksi yhteiskunnaksi jossa pannaan leipään puolet petäjäistä. Monikulttuurista maata he taas eivät halua, vaikka se tarkoittaisi rikkautta, hyvinvointia ja kukoistusta.

Meidän on kyettävä keskustelemaan avoimesti ja nähtävä muiden maiden kehityksen perusteella, kumpaan skenaarioon kehitysmaalaisten maahanmuutto on maatamme johtamassa. Sen jälkeen on päätettävä, mitä haluamme ja olemmeko valmiita maksamaan sen hinnan, mitä tarkoittaa maan kehityksen kannalta huonomman vaihtoehdon valitseminen.