Piti sitten nähdä tämäkin ihme, että olympialaiset järjestetään parittomana vuonna. Juuri kun olin hädin tuskin ehtinyt 25 vuodessa tottua siihen, että talvi- ja kesäkisat eivät olekaan enää samana vuonna. Tosin tämä parittomuus lienee ainutkertainen poikkeama. Joka tapauksessa kotikatsomossa tuli tehtyä perinteiseen tapaan erinäisiä havaintoja.
Uudet lajit
Olin vähintäänkin järkyttynyt, kun kävi ilmi että olympialajiksi on päässyt 3 x 3 -koripallo. En edes tiennyt, että slummikoriksessa kilpaillaan virallisten sääntöjen mukaan. Näyttäkää minulle tuon lajin pelaaja niin minä näytän teille pelaajan, joka ei pärjää oikeassa koripallossa tai on sen jäähdyttelijä. Ihmettelen kuinka paljon ja kenelle on maksettu lahjuksia, että tämä laji on saanut olympiastatuksen.
Slummikoris oli uutta, mutta olin kyllä valitettavan tietoinen siitä, että olympialaisiin on hyväksytty kaiken maailman outouksia, kuten seinäkiipeilyä, golfia, breakdancea (onneksi ei vielä, on kolme vuotta aikaa perua typerä päätös), laine- ja rullalautailua ynnä ties mitä. Enää taitaa puuttua e-”urheilu” eli tietokonepelit. Yhtä hyvin voitaisiin e-”urheilun” sijaan kilpailla runkkaamisessa. Maajoukkuekin olisi sama.
Taitaa olla vieläpä niin, että kaikki nämä uudet lajit ovat arvostelulajeja, enemmän tai vähemmän. Eli lisää epämääräistä höttöä. Minkä tunnistaa aika helposti siitä, kuinka selostajat selittävät ”lajin fyysisistä vaatimuksista” eli rullalautailijatkin käyvät lenkillä ja punttisalilla. Vaan eipä painonnostoselostuksessa todeta nostajien golfaavan tai maratoonareiden lainelautailevan päästäkseen kuntoon.
Toinen valitettava havainto on keinotekoisten joukkuelajien pääsy olympiaohjelmaan. Sekajoukkueiden jousiammunta, siis aikuisten oikeasti! Näiden lajien mukanaolo sen kuin hajottaa mitalitaulukon jakaumaa entisestään suurten maiden suuntaan. Tämä koskee myös yleisurheilua eli 4 x 400 metrin sekaviestiä. Näyttävä laji, mutta ei sinne parhaita saada liikkeelle muun ohjelman takia ja painottaa isoja maita. Erilliset MM-kisat tämmöisille joo, mutta eivät kuulu varsinaiseen kisaohjelmaan pääkisoissa.
Seison edelleen
kuuden vuoden takaisen tekstini takana olympialaisten lajivalikoiman uudistamiseksi.
Rugby
Salli:
Siis onko tämä vähän kuin amerikkalaista jalkapalloa?
Jaska:
Joo, parilla oleellisella erolla.
Salli:
Pistelasku vai?
Jaska:
Niin no, saattaa olla sekin, en tiedä. Mutta ensimmäinen tarkoittamani ero on se, että jenkkifutis on vähän kuin rugbyä niille, jotka ovat niin nössöjä että tarvitsevat suojuksia.
Salli:
Entä se toinen ero?
Jaska:
Jenkkifutiksessa on joukkueessa vain yksi pelaaja, joka osaa heittää palloa.
Tämä ei ollut sitten vitsi. En tiedä saako rugbyssä syöttää palloa eteenpäin lainkaan. Jenkkifutiksessa saa yhden kerran pelitilanteen aikana tiettyjen rajoitusten puitteissa. Mutta pallon syöttäminen taaksepäin on molemmissa täysin rajoittamatonta. Koko rugbyn strategia perustuu siihen, että palloa syötellään mieheltä toiselle. Jenkkifutiksessa jos joku muu kuin pelinrakentaja tekee näin, selostajat ovat seuraavan varttitunnin ekstaasissa. Rugbyn loppuottelussa oli tilanne, jossa pallonkantaja taklattiin ja kaatuessaan hän syötti pallon taaksepäin joukkuekaverille. Tämä ei aiheuttanut mitään ihmettelyjä tai ihasteluja. NFL:ssä yksi heppu teki näin vuonna 2003 ja
temppu on edelleen joka toisessa kohokohtakoosteessa.
Rugbyn olympiakelpoisuudesta en osaa muuten sanoa, muuta kuin että en voi käsittää miksi kisohin valittiin 7 x 7 -versio. Ihan sama kuin jalkapallossa pelattaisiin vain futsalia tai koriksessa edellä mainittua slummikorista. Oikean lajin harjoitusmuotoja, joiden pelaajat pelaisivat sitä oikeaa muotoa jos pärjäisivät. Olikohan KOK:n ideana se, että 15 pelaajan rugbyssä osanottajamäärä paisuisi liian suureksi? Joka tapauksessa typerä valinta.
Me ei leikitä ton kaa
Israelilaisjudoka Tohar Butbul selvisi ensimmäisestä ottelustaan helpolla. Riitti kun kävi punnituksessa. Vastaan piti tulla Sudanin edustaja, mutta tämä kieltäytyi ottelemasta israelilaista vastaan. Vielä parempaan suoritukseen ylsi Algerian edustaja, jonka piti otella aiemmin karsintakierroksella sudanilaista vastaan, mutta vetäytyi koska voitto (mikä oli todennäköinen miesten tasoero huomioiden) olisi tuonut hänelle vastustajaksi israelilaisen. Protestin syyksi hän ilmoitti Israelin harjoittaman palestiinalaisten sorron.
Molemmat siis noudattivat arabien normaalia strategiaa kamppailussa israelilaisia vastaan: tosipaikan tullen juostaan karkuun niin että hippulat vinkuvat.
Kansainväliselle judoliitolle waza-arin arvoinen pistesuoritus siitä, että pistivät ainakin algerialaisen väliaikaiseen kilpailukieltoon. Ihan täyttä ipponia ei uskalla vielä antaa.
Vaan kuvitelkaapa millainen haisunäädän kusimyrsky olisi syntynyt siitä, jos kuka tahansa sivistyneestä maasta kotoisin oleva olisi kieltäytynyt ottelemasta Palestiinan edustajaa vastaan sillä perusteella, että palestiinalaiset yrittävät tappaa israelilaissiviilejä raketeillaan.
Uuskieli haltuun
Hollantilainen urheilutoimittaja sai potkut todettuaan Brasilian naisten jalkapallomaajoukkueen maalivahdin muodosta:
”Tämä maalivahti on ylipainoinen. Kuin sika paitaan puettuna.”
No, kun kuvia katsoo niin jotenkin tuli väistämättä mieleen HJK:n takavuosien veskari Markku Palmroos. Hänet tunnettiin siitä, että onnistuneen kauden jälkeen ykkösmaalivahdin asema oli varma, jolloin seuraavan harjoituskauden alkaessa vaaka voihki. Jolloin sitten seuraavalle kaudelle hommattiinkin kova kakkosvahti ja Palmroos oli taas kunnossa, nappasi varman ykkösvahdin paikan seuraavalle kaudelle ja…
Hollantilaisen urheilutoimittajan virhe oli se, että hän meni sanomaan totuuden väärillä sanoilla. Hänen olisi pitänyt ilmaista asia vaikkapa seuraavasti:
”Tämä maalivahti on selkeästi kehopositiivinen.”
Hyvät Bilesit
Bilesin jutusta tuli heti mieleen, että kyseessä voi olla Hollywood-tyylin mainostemppu. Luovuttaa suosiolla neliottelun kultamitalin säästääkseen itseään telinefinaaleihin, joissa putsaa pöydän ja saadaan onnellinen loppu. Draaman kaari on täydellinen. No, katsotaan ilmestyykö telinefinaaleihin. Jos ilmestyy ja voittaa niissä kultamitaleja, pidän tapausta selvänä.
Niinhän siinä sitten kävi, että Biles jätti telinefinaaleitakin väliin ja otti osaa ainoastaan puomille. Jossa jäi pronssille. Mitä ilmeisimmin kyseessä ei siis ollut mainostemppu ja hyvä niin. Toivotamme Bilesille pikaista toipumista!
Kuivisto
(Tämä vuoropuhelu on kirjattu ylös ennen kuin ainuttakaan juoksua oli nähty.)
Salli:
Kuiviston tavoitteena on selvitä molemmilla matkoilla välieriin. Onnistuuko?
Jaska:
Mahdollista, mutta epätodennäköistä. Tonnivitosella pitäisi onnistua, mutta kasisatasella luultavasti ei.
Salli:
Mitä pitäisi tapahtua että onnistuisi? Entä finaaliin pääsy?
Jaska:
Kasisatasen alkuerässä tulee tapahtua seuraavasti. Ensimmäisen kierroksen väliajan on oltava yli minuutin tai ei ainakaan alle 59. Kuiviston nopeusreservi ei riitä sellaisissa vauhdeissa, vaan hapoille menisi ja peli olisi pelattu toisella kierroksella. Takakaarteessa Kuiviston on oltava sisäradalla toisena tai kolmantena. Loppusuoran auetessa Kuiviston pitää onnistua luikahtamaan johtajan taakse siten, että viereen tulee hitaampi juoksija, joka yhdessä Kuiviston kanssa rakentaa muurin takaa yrittäviltä. Se riittää siihen, että Kuivisto on maalissa sijoilla 3-4.
Salli:
Entäs millä spekseillä tulee finaalipaikka?
Jaska:
Yksinkertaista. Kuiviston välierässä kaksi juoksijaa sairastuu koronaan ja jää pois. Kuudesta jäljelle jääneestä kaksi katkaisee vasemman ja kaksi oikean jalkansa. Kuivisto on toinen ja pääsee suoraan finaaliin. Kolmas sija ei missään nimessä riitä, koska ajalla hän ei finaaliin mene.
Salli:
Entäs tonnivitonen?
Jaska:
Alkuerässä Kuiviston pitäisi mennä välierään millä tahansa taktiikalla. Ainoa mahdollisuus karsiutumiseen on se, että Kuiviston erässä juostaan sinne neljän minuutin kantturoille, jolloin hän ei pääse mitenkään suoraan jatkoon ja kahdessa muussa erässä pidetään myös yhtä kovaa tahtia, jolloin aikakaan ei riitä. Välierissä mikään ei riitä. Kestävyys ei riitä jos juostaan kovaa ja kiri ei riitä, jos juostaan hiljaa.
Ja kuinkas sitten kävikään:
800 metriä, alkuerä: Ensimmäinen kierros yli minuutin. Kuivisto nousee takasuoralla kakkoseksi. Takakaarteessa hän nousee johtajan rinnalle, ei taakse. Mutta muuri syntyy ja loppusuoralla häviää vielä kahdelle muulle. Loppuaika on vihdoinkin se kauan jahdattu SE. Ajalla jatkoon.
800 metriä, välierä: Aivan täydellinen juoksu. Pidin mahdollisena mutta epätodennäköisenä, että kaksi minuuttia alittuisi. 1.59,41 oli kuitenkin kovempaa kuin olisin pitänyt järkevissä rajoissa mahdollisena. Periaatteessa mahdollisena, mutta uskoin että se edellyttää koko matkan edellä täsmälleen oikealla nopeudella juoksevaa jänistä ilman pienintäkään häiriötekijää, mikä ei kerta kaikkiaan ole arvokisojen välierissä mahdollista.
1500 metriä, alkuerä: Uusi SE, ei mitään odotetusta poikkeavaa.
1500 metriä, välierä: Tämä juoksu osoitti lopullisesti, missä Kuiviston mahdollinen tulevaisuus on. 4.02,35 oli kovempaa kuin olisin uskonut mahdolliseksi missään oloissa eikä juoksu ollut niin täydellinen kuin kasi. Se ei ollut Kuiviston vika, vaan muut kilpailijat eivät tällä kertaa tehneet juoksusta täydellistä. Finaalipaikka ei ollut kaukana. Pidin Kuivistolle neljän minuutin alitusta tulevaisuudessa täysin utopiana, mutta en enää. Epätodennäköisenä joo, mutta en mahdottomana. Ja kuten nytkin nähtiin, ei finaaliin edes globaalilla tasolla niin paljon vaadita. Euroopan tasolla Kuivistolla on asioiden mennessä oikein mahdollisuudet vaikka mihin. Siis tonnivitosella. Ei kasilla. Perusnopeus ei riitä kirissä ja kasin vauhti ei riitä jos mennään Euroopan huippuvauhtia. Tonnivitosellakaan maksimivauhti ei Euroopan tasolla riittäne tulevaisuudessakaan mitaleille, mutta taktiikkajuoksussa vauhdeissa 4.00-4.10 Saralla on saumat vaikka mihin.
Trap-ammunta
Finaalissa on kaksi tsekkiä, jotka lopulta pesevät kaikki muut ja ottavat kaksoisvoiton.
Salli:
Miten tsekit voivat olla noin hyviä ammunnassa?
Jaska:
Perinnelaji. Muissa maissa kaikki ammukset oli toisen maailmansodan jäljiltä lopussa, mutta tsekeillä varastot pullistelivat kun olivat antautuneet taisteluitta. Oli runsaasti harjoitusmateriaalia.
Miesten kymppi
Lähtöviivalla on parikin juoksijaa, joiden nimi tarkoittaa suomeksi jotakin. Niinpä nähdäänkin startin jälkeen normaaliin nähden päinvastainen tilanne: Kissa juoksee edellä ja Langat tulee perässä! Elämme rinnakkaistodellisuudessa!
Jokaiselle tarpeensa mukaan
Tätä täytyy hieman selittää, sillä tämä kuuluu perheen tarustoon. Vuoden 2009 Berliinin MM-kisoissa naisten seipään ehdoton ennakkosuosikki, ME-nainen Jelena Isinbajeva jäi ilman tulosta finaalissa. Haastattelussa kyynelehtivä Isinbajeva suree epäonnistumistaan.
Salli:
Kyllä sitä nyt harmittaa. Mikähän lohduttaisi?
Jaska:
Nii-i. Se tarvitsee ensi yönä kyrpää.
Tämän jälkeen Jaskaa mäiskitään jonkin aikaa sohvatyynyllä.
Myöhemmin tästä on tullut sisäpiirin vitsi, josta muistuttamiseksi tarvitaan vain keskinäinen vilkaisu (nais)urheilijan epäonnistuessa, tosin myös epäonnistuneen miesurheilijan vastaavasta lohdutustarpeestakin on joskus vihjailtu.
Tokiossa kaksi Suomen suurimmista toivoista eli kolmiloikkaaja Senni Salminen ja uimari Ari-Pekka Liukkonen jäivät ulos finaalista.
Taidanpa tarkemmin ajatellen jättää tämän vain tähän.
Naisten kolmiloikka
Finaaliin selvinneen kuubalaishyppääjän nimilappu merkittäköön historiankirjoihin malliesimerkkinä liiallisesta mainonnasta. Kieltämättä lappu oli kyllä oikealla kohdalla, mutta teksti ”POVEA” oli selvää liioittelua.
Itse kisasta en pääse varmaan ikinä yli ME:n loikanneen Yulimar Rojasin tekniikasta, jota on kyllä aiemminkin ihmetelty. Kolmiloikkaajien yleisin tekniikkavirhe on se, että ei malteta lentää riittävän rauhassa, vaan etenkin toinen loikka otetaan alas etuajassa. Aina olen neuvonut, että ”muista lentää, kyllä painovoima tuo alas ilman että sinä sitä tahallasi autat”. Mutta tämä Rojas. Jopa – ja etenkin – ME-hypyssä toinen loikka näyttää siinä määrin keskeytetyltä, että kyseessä on lähinnä kolmiloikan sijaan kaksijapuoliloikka. ME-hypyssä hihkaisin toisen loikan osuessa maahan ”Ei! Jätti kesken!” Näytti aivan samalta kuin normiloikkaajan suoritus silloin, kun urheilija ottaa loikan tahallaan alas ja juoksee laatikkoon. Vaan eikö mitä, se ei ollutkaan ennenaikainen laukeaminen vaan Rojas ponnisti kolmannen loikan pidemmälle laatikkoon kuin kukaan muu nainen koskaan aiemmin. Pitänee muuttaa omat käsitykset ihan päinvastaisiksi siitä, mikä on oikea tapa kolmiloikata. Lohduttavaa asiassa on se, että saman joutuvat tekemään melkein kaikki muutkin.
Jos ja kun Rojasin loikkien pituudet jatkavat kasvamistaan, törmätään piakkoin erikoiseen ongelmaan. Rojasin toinen loikka osuu jo niin lähelle hiekkakasaa, että hänen tulisi siirtyä hyppäämään miesten lankulta. Miesten lankku sijaitsee 13 metriä ennen hiekkakasaa, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että kolmiloikkaajan on oltava minimissään varma 14 metrin hyppääjä ennen siirtymistään tälle lankulle. Esimerkiksi Suomessa on vain alle parikymmentä tämän tason miesloikkaajaa. Muut hyppäävät teipillä merkityiltä ponnistusviivoilta lähempää hiekkakasaa. Naisilla lankku on 11 metrin päässä kasasta ja vastaavasti tältä lankulta hypätäkseen naisen on oltava varma 12 metrin hyppääjä. Näitä on Suomessa hieman enemmän kuin vastaavan tason miehiä eli kolmattakymmentä. Maailmassa on suunnilleen 10-30 naista, jotka voisivat siirtyä hyppäämään miesten lankulta. Tämä on hieman liian vähän siihen, että naisten edes MM-tason kilpailut voitaisiin siirtää miesten lankulle. Edes 12 metrin lankun käyttöönotto ei ole vaihtoehto, koska se vaatisi remonttia kaikille kentille. Jäljelle jää vain se huono vaihtoehto, että Rojas ja ehkä tulevaisuudessa mahdollisesti muut yli 15 metrin naiskolmiloikkaajat siirtyisivät miesten lankulle muiden hypätessä naisten lankulta. Tämä olisi hankalaa myös teknisesti sen takia, että tällöin naisten lankulta hyppäävien toiseksi viimeinen askel osuisi aika usein miesten lankulle. Mutta onneksi tämä ongelma ei ole ajankohtainen – vielä, joskin Rojas saattaa piakkoin siitä sellaisen tehdä.
Miesten korkeus
Kisa meni melkoiseksi taktiikkapeliksi etenkin Barshimin ylitettyä ensimmäisenä hyppääjänä 237 ensimmäisellään. Tämä tarkoitti sitä, että voittaakseen kaikkien muiden oli ylitettävä 239, sillä Barshimilla oli siihen asti puhdas pöytäkirja. Ainoastaan Italian Tamberi saattoi päästä tasatilanteeseen ylittämällä 237 ensimmäisellään, minkä hän sitten tekikin. Niinpä lähes kaikki muut tekivät taktisen vedon jättämällä hyppyjä väliin (osa oli tehnyt näin jo korkeudesta 235). Korkeudessa 239 nähtiin vielä kuusi hyppääjää, joista vain kolme oli ylittänyt 237. Kylmäpäisimmän vedon teki USA:n myös pituushyppyyn osallistunut pomppuihme JuVaughn Harrison, joka oli jättänyt 235 kokonaan väliin, vaikka kolme edellistäkään korkeutta ei ollut onnistunut. Yksi pudotus korkeudesta 237 ja kaksi viimeistä yritystä hän säästi kaksi senttiä ylemmäs. Ei siinä muuten mitään, mutta kun miehen ennätyskin oli vain 236! Uhkapeli ei odotetusti onnistunut, vaan sijoitus oli seitsemäs.
Harrisonin kautta pääsee sujuvalla aasinsillalla kilpailun loppuratkaisuun. Kolme vuotta sitten satuin olemaan sananmukaisesti aitiopaikalla katsomassa, kun juniorien MM-kisoissa Tampereella Harrison otti pronssia korkeudessa. Sen kilpailun loppu jäi hyvin mieleen ja se oli täsmälleen samanlainen kuin Tokiossa. Korkeudessa 225 oli jäljellä neljä hyppääjää, jotka kaikki pudottivat kolmesti. Kaikkien tulokseksi jäi 223. Harrison ja Etelä-Afrikan Breyton Poole olivat molemmat menneet 223 toisella yli, sitä ennen oli puhdas pöytäkirjaus. Pronssia molemmille. Kreikan Adonios Merlos ja Meksikon Roberto Vilches olivat molemmat selvittäneet kaikki korkeudet ensimmäisellään eli he jakoivat kilpailun kärkipaikan. Tokion olympialaisissa oli nyt sama tilanne Barshimin ja Tamberin kohdalla: molemmilla puhdas pöytäkirja 237:ään asti ja sitten kolme pudotusta korkeudesta 239. Tässä vaiheessa kaivetaan
sääntökirja esiin.
Sääntö 181.8d:
”Jos kohdassa 181.8c mainittu tasatilanne koskee ensimmäistä sijaa, järjestetään kyseisten hyppääjien kesken uusinta … tilanne, että urheilijat yhteisesti päättävät olla jatkamatta kilpailua, tasatilanne kilpailun ensimmäisestä sijasta jää voimaan.
Tämä sääntömuutos tuli voimaan joitakin vuosia sitten. Aiemmin tasatilanteesta uusittiin – arvokisoissa – automaattisesti. Joskus aikoinaan jopa muistakin mitalisijoista. En ollut kiinnittänyt asiaan huomiota ennen kuin siellä Tampereella, kun tämä harvinainen tilanne rävähti päälle. Kreikkalainen ja meksikolainen päättivät jakaa voiton. Samoin kävi nyt Tokiossa. Lajijohtaja kävi kysymässä Barshimilta ja Tamberilta, mitä tehdään. Kumpikaan ei halunnut uusintaa ja kultamitali meni jakoon. Ensimmäinen kerta sitten vuoden 1908, kun kulta jaettiin. Silloin se tapahtui seiväshypyssä ja siihen aikaan (ennen IAAF:in perustamista 1912) säännöt olivat aika epämääräiset.
Näin jälkikäteen ajatellen sääntömuutos oli harvinaisen typerä. Urheilussa tarkoitus on saada voittaja selville. Ei jalkapallon MM-kisojen loppuottelussakaan peliajan päätyttyä kysytä kapteeneilta, haluatteko molemmat voiton vai järjestettäisiinkö sittenkin rankkarikisa. Onhan varsin selvää, että yleisurheilussa ei varmaan kovin montaa sellaista hyppääjää löydy, jotka ovat valmiita ottamaan tappion riskin varman, joskin jaetun, kultamitalin sijaan. Tätä kansainvälinen liitto ei tainnut tajuta.
Koska uusinta on käytännössä kadonnutta kansanperinnettä, kerrotaanpa tässä kuriositeettina miten se periaatteessa tapahtuu. Uusinta aloitetaan voittotulosta seuraavasta ennalta ilmoitetusta korkeudesta eli siitä korkeudesta, johon rima nostettiin viimeisen selvitetyn korkeuden jälkeen (periaatteessa on mahdollista että kilpailussa ei tästä korkeudesta hypätty lainkaan jos kaikki mukana olleet päättivät jättää sen väliin, mutta tämä on äärimmäisen epätodennäköistä ja joka tapauksessa uusinta alkaa aina tästä korkeudesta). Jokaisella uusijalla on yksi hyppy kustakin korkeudesta. Jos tasan yksi uusija ylittää korkeuden, hän on voittaja ja uusinta päättyy. Mikäli kaikki uusijat pudottavat tällä hypyllä, rimaa lasketaan. Jos taas ainakin kaksi uusijaa ylittää, rimaa nostetaan ja pudottajat ovat ulkona uusinnasta. Nosto ja lasku ovat aina korkeudessa 2 cm ja seipäässä 5 cm. Näin jatketaan, kunnes saavutetaan tilanne, jossa täsmälleen yksi hyppääjä onnistuu ylittämään kyseisen korkeuden. Säännöstä on se hauska seuraus, että rimaa saatetaan joutua sahaamaan useita kertoja edestakaisin. Esimerkiksi olympiafinaalissa, mikäli ainakin toinen johdossa olleista olisi halunnut uusinnan, se olisi pitänyt järjestää ja se olisi saattanut mennä vaikkapa seuraavasti: Riman korkeudeksi 239, koska molemmat olivat ylittäneet 237. Sovitaan että molemmat pudottavat 239. Sitten edetään esimerkiksi seuraavasti: 237 (ylitykset) – 239 (pudotukset) – 237 (pudotukset) – 235 (pudotukset) – 233 (ylitykset) – 235 (ylitykset) – 237 (toinen yli, toinen pudottaa) ja kilpailu päättyy.
Mutta näin ei siis enää tapahdu, paitsi jos tasatilanteessa olevista ainakin yksi kieltäytyy jakamasta voittoa. En tiedä onko näin koskaan käynyt. Muutoksen osasyynä oli se, että korkeus- ja seiväshyppy olivat ainoat lajit joissa mahdollisuus uusintaan oli olemassa. Tämä puolestaan oli ymmärrettävää; ei kympin juoksijoita voi pistää uusimaan. Pituussuuntaisissa kenttälajeissa taas tilanne olisi varsin epäreilu ensimmäisenä suorituksensa tekevälle: hänen on pakko ottaa riski täysillä yrittämisestä, kun taas hänen yliastumisensa tietäisi käytännössä varmaa voittoa jälkimmäiselle yrittäjälle. Tämä ongelma olisi kuitenkin helposti kierrettävissä uudella systeemillä: kilpailijat tekevät suorituksensa vuorotellen ja niin kauan jatketaan, kun johto vaihtuu. Eli jos vaikka kiekonheitossa A heittää ensin 55,00 ja B sitten 56,00, A saa heittää uudelleen. Jos hän heittää alle 56,00, B voittaa, jos taas saman tai enemmän, B saa taas yrittää uudelleen ja niin edelleen. Sama systeemi toimii tietysti siinä äärimmäisen harvinaisessa tilanteessa, jossa uusijoita on enemmän kuin kaksi. Jos ei ylitä siihen asti parasta uusintatulosta, uusinta omalta osalta päättyy siihen. Tällä systeemillä voitto saadaan aina ratkaistua. Juoksulajeissa ei taas tasatulosta näin maalikameroiden aikana tule käytännössä koskaan, joten niissä tasapelin periaattellinen mahdollisuus voidaan säilyttää.
Tasapeli on ollut toki harvinainen kenttälajeissakin, korkeus- ja seiväshypyssä sen todennäköisyys on ollut tietysti lajien luonteen takia moninkertainen. Mutta arvokisoissa pitäisi aina saada voittaja selville.
P.S. Piti muuten tarkistaa, mitä näille kolme vuotta sitten nuorten MM-kisoissa mitalin saaneille kuuluu. Harrison oli siis olympiafinaalin seitsemäs. Merlosin ennätys on edelleen Tampereella hypätty 223, tänä vuonna on mennyt 215. Voiton jakaneen Vilchesin ennätys on 227, tämän kauden paras 210 hallissa. Pronssin jakaneen Poolen ennätys on jo neljä vuotta sitten hypätty 225, tällä kaudella 220. Näillä tuloksilla ei ole mitään asiaa olympialaisiin. Tampereella oli mukana 23 maailman parasta 18-19 -vuotiasta korkeushyppääjää. Heistä vain yksi on nyt, 21-22 -vuotiaana, olympialaisissa. On ihan turha mussuttaa, että Suomessa ei osata juniorilahjakkuuksia hyödyntää. Luulenpa että muualla osumaprosentti ei sen kummempi ole, saattaapa olla huonompikin.
Golf
Miesten kilpailun voitti joku jenkki. Asia kiinnosti siksi, että
uutisissa kerrottiin hänen täyttäneen saksalaissyntyisen isänsä Stefanin olympiaunelman. Isä oli näet 19-vuotiaana vammautunut pahoin auto-onnettomuudessa 1986. Hän oli uutisen mukaan huippulupaava kymmenottelija, josta koulittiin parhaillaan tulevaa olympiavoittajaa Saksan tunnetusti kivikovaan kymmenottelijakaartiin. Urheilun hän oli uutisen mukaan aloittanut niin ikään olympialaisissa kilpailleen isoisänsä Richardin innoittamana.
No, en sattunut muistamaan kuulleenikaan Stefan Schauffele -nimisen kymmenottelijan traagisesta kohtalosta. Mutta olihan tapaus vanha, joten piti selvittää. Tunnetusti perusteellinen
Tilastopaja ei tuntenut tapausta. Olen lähes varma, että siellä on tieto joka ainoasta vähintään 7500 pisteen kymmenottelusta, ainakin pistokokeiden perusteella. Todennäköisesti suurin osa 7000 pisteen ylityksistäkin, tosin 1980-luvulla lienee aukkoja. Joka tapauksessa jos kymmenottelija on huippulupaava, niin 7000 pisteen rajan pitäisi olla paperia 19-vuotiaana. Googletus ”Stefan Schauffele kymmenottelu” useammalla eri kielellä ei tuottanut minkäänlaisia tulostietoja. Kylläkin useampia artikkeleja, joissa kerrottiin sama tarina huippulupauksesta, jonka ura keskeytyi onnettomasti. Näitä artikkeleja yhdisti se, että ne on kirjoitettu äskettäin pojan noustua golfissa huipulle. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun muihin lajeihin yhdistetyt yleisurheilun menneisyyden saavutukset ovat vähintäänkin epämääräisiä.
Sen sijaan ”olympialaisissa kilpailleen isoisoisän” tiedot olivat tarkistettavissa, koska hänestä löytyi
Wikipedia-artikkeli. Joka kertoi hänen todellakin olleen Berliinin olympialaisissa 1936 – mutta heittolajien ylituomarina.
Miesten 400 metrin aidat
Salli oli aamuyöllä käynyt katsomassa tuloksia minun nukkuessani autuasta unta. Poikkeuksellisesti hän oli sitten herännyt aamulla ennen minua, mutta jäänyt vielä hetkeksi torkkumaan. Minäkin heräsin normaaliin tapaani ennen herätyskellon soimista. Olin vielä unenpöpperöinen enkä muistanut vielä yhtään mitä lajeja oli milloinkin ohjelmassa.
Salli: Haluatko tietää?
Jaska: Mmmrmpff… no kerro.
Salli: 45,94.
Jaska: Ai mikä?
Salli: 45,94, mutta mikä laji?
Jaska (alkaa vähitellen palata tähän maailmaan): 45,94… aika huono 400 metrin aika ja aitojen kanssa täysin mahdoton… eikä täsmää mihinkään kenttälajiinkaan paitsi jos joku supertähti on todella epäonnistunut karsinnassa… nyt lyö kyllä ihan tyhjää.
Salli: Karsten Warholm.
Jaska (silmät teelautasiksi rävähtäneinä): MITÄ ”#%%%&@£$€$/%!
Luulin tietäväni yleisurheilusta jotakin. Jos minulta olisi neljä vuotta sitten kysytty, milloin 400 metrin aidat juostaan alle 46 sekunnin, vastaus olisi ollut: ”Sitten kun marsilaiset laskeutuvat Maahan.” Vuosi sitten olisin jo sanonut, että aikaisintaan kymmenen vuoden päästä sillä olettamuksella, että ihmepiikkareiden kehitystä ei rajoiteta millään tavoin JA ilmestyy joku täysin poikkeuksellinen juoksijatyyppi.
Kyse ei ole nyt ihmepiikkareista, vaikka niiden merkitystä ei tule tietenkään vähätellä. Kyse on siitä, että nähtiin yleisurheilun historian kaikkien aikojen kilpailu. Entinenkin ennätys oli 400 metrin aidoilla, mutta se oli jo 34 vuoden takaa. Minulla on tapana sanoa, että useimmiten urheilussa nähdään kisa, jossa kultaa saa paras häviäjä. Joskus nähdään kisa, jossa joku tietää voittavansa. Äärimmäisen harvoin nähdään, kun radalla on kaksi jotka tietävät voittavansa ja silloin tapahtuu jotain historiallista. Rooman MM-kisoissa 400 metrin aidoissa radalla oli kolme voittajaa, joista Edwin Moses oli sillä kertaa paras. Tällä kertaa radalla oli vain kaksi voittajaa, mutta ajat olivat niin käsittämättömät, että tämä meni edelle.
Mira Potkosen puolivälieräottelu
Venäläistuomari antaa ensimmäisen erän turkkilaiselle.
Jaska:
Jumaliste! Jopa tuon venäläistuomarin opaskoiran täytyy olla sokea!
Potkonen sai lopulta ansaitsemansa voiton ja varmisti pronssin. Välieräottelun jälkeen nyrkkeilijä oli hävittyään aivan alamaissa. Turhaan. Brasilialainen oli selkeästi parempi. Potkosella ei ollut mitään mahdollisuuksia, näki jopa sen että brassi ei ottanut täysillä vaan säästeli finaaliin, jonka hävisi. Mira taisteli parhaansa mukaan, mutta kun ei riitä niin ei riitä (flashback Jyri Kjällistä Barcelonan välierässä Hector Vinentiä vastaan ”Vittu ei pysty!”) Onnittelut Potkoselle, joka teki monellakin tavalla historiaa!
Kävely
Selostajat spekuloivat valvontamenetelmästä. Itsekin lätkät kourassa reitin varrella seisseenä voin vakuuttaa, että ei kävelytuomarin tehtävä helppo ole. Sääntöhän sanoo selvästi (
pykälä 230.2), että maakontaktin ei tarvitse säilyä, kunhan toteutuu ehto
”ettei ihmissilmällä havaittavaa kosketuksen irtaantumista tapahdu”. Entä jos ihmissilmä ei kykene irtoamista havaitsemaan, mutta kykenee havaitsemaan askeleen lennokkuuden perusteella että näin on täytynyt tapahtua? Selostajat kertovat, että elektronisia valvontajärjestelmiä on pohdittu. Miten olisi, jos vilkkuvan punaisen lampun sijaan yhdistettäisiin valvonta ja rangaistus? Maakontaktin kadotessa kävelijän mukanaan kantamat paristot antaisivat sähköiskun. Tarvittaessa piuhat voitaisiin vetää vaikka paikkaan, jossa sen luulisi tehoavan. Tosin naisten kisa saattaisi lipsahtaa enempi juoksemisen puolelle.
Ratapyöräily
Lajissa sattuu ja tapahtuu. Nimenomaan fyysisesti. Jarruttomilla pyörillä vedetään lyhyttä rataa ympäri. Välillä joku menee nurin ja toiset törmäävät, lentävät kuperkeikkoja ja ajavat jalkoihin jääneen yli. Sitten ei muuta kuin varapyörä alle ja takaisin radalle. Ja koko ajan ollaan muutaman sentin päässä viittäkymppiä tai kovempaakin menevästä kaverista. Hurjan näköistä touhua, kun kaksikymmentäkin kuskia painelee talla pohjassa vieri vieressä.
Salli:
Pitäisikö tämä laji sinun mielestäsi poistaa olympiaohjelmasta?
Jaska:
Ei helvetissä. Kuvittele nyt että kaikki nuo hullut kulkisivat kaduilla vapaana.
Seitsenottelu
Ennen viimeistä lajia eli 800 metriä ottelijat juoksevat kentälle yksi kerrallaan esittelyn kautta. USA:n yhtenä edustajana on Annie Kunz. Sukunimi on selvästi saksalaistaustainen, joten se pitäisi varmaan lausua saksalaisittain eli aika tarkkaan siten kuin se kirjoitetaankin. Selostaja käy kuitenkin lausumaan sitä englannin kielen
vokaalisiirtymän mukaisesti, mutta katkaisee puolivälissä ja lausuukin sen kirjoitusmuodon mukaisesti. Sen jälkeen seuraakin muutaman sekunnin hiljaisuus selostajakaksikon keräillessä itseään lattialta.
Naisten seiväs
Tipahdin aika lailla perseelleni kun finaalin alkaessa näin hyppykorkeudet. Aloitus 450, sitten 470, 480 ja siitä sitten viiden sentin välein. Viesti oli selvä: pudotetaan mahdollisimman nopeasti porukkaa pois. Pelkästään aloituskorkeus oli jo niin korkealla, että se ei ollut mikään läpihuutojuttu kymmenelle viidestätoista finaaliin selvinneelle. Seuraava korkeus 470 oli jo niin paljon että arvioin sen ylittämisen riittävän varmasti jo kuudenteen sijaan. Yleensä tuon tason hyppääjillä pitäisi olla jo kaksi ylitystä alla, jotta olisi saanut kilpailun kunnolla vauhtiin. Nyt ei olisi, mikä lisäisi vaikeutta entisestään.
Aloituskorkeudesta 450 nähtiin peräti 17 pudotusta. Kaksi hyppääjää tipahti, 13 jäljellä. Korkeuksien järjettömyyttä todisti se, että kaikki aloittivat alimmasta mahdollisesta korkeudesta – liekö ainutkertaista arvokisojen historiassa. Tai se että kilpailun tuleva voittaja tarvitsi alimpaan mahdolliseen korkeuteen kolme yritystä. Seuraavasta korkeudesta 470 tehtiin peräti 35 hyppyä – lieneekö arvokisojen ennätys yhdestä korkeudesta tehtyjen hyppyjen määrässä. Vain neljä näistä oli ylityksiä ja kun yksikään hyppääjä ei siirtänyt yrityksiä seuraavaan korkeuteen, jäljelle jäivät vain nämä neljä hyppääjää. Aivan älytöntä touhua. Kun nämä kaikki sitten vielä ylittivät 480, tuli neljännen ja viidennen sijan väliin käsittämätön 30 sentin marginaali.
Suomi yhdessä muutaman muun maan kanssa kävi ennen kilpailua tekemässä järjestäjille vetoomuksen, että hyppykorkeuksiksi muutettaisiin 440-460-470-480 ja sitten viiden sentin välein. Joukkueenjohtaja Tuomo Salonen sai tylyn vastauksen: ”Hankkikaa parempia hyppääjiä”. Olen ihan varma että teräväkielisen ja fiksun Salosen huulilla pyöri jo vastakuitti ”Heti kun te hankitte fiksumpia toimitsijoita”, mutta lakimiehenä hän on tottunut pitämään tarvittaessa turpansa kiinni silloinkin kun on oikeassa.
Loppujen lopuksi ratkaisu saattoi suosia Wilma Murtoa. Kävi näet niin onnekkaasti, että Murto ylitti 450 ensimmäisellään, mikä riitti jaettuun viidenteen sijaan. Olisi ollut kyseenalaista joskin todennäköistä olisiko Murto ylittänyt 460. Todennäköistä olisi ollut myöskin se, että saamalla yhden ylityksen alle pari-kolme muuta hyppääjää olisi ylittänyt 470, mutta Murto luultavasti ei. Viidettä sijaa parempaa Murto ei kuitenkaan olisi mitenkään voinut saada, mutta huonomman kyllä.
Miesten 1500 metriä
Sanoin ennen kisaa, että Jakob Ingebrigtseniä ei voi voittaa millään taktiikalla. Ainoastaan kolari voi viedä häneltä olympiavoiton. Sen mahdollisuuden Jakob puolestaan eliminoi vetämällä ensimmäisen kierroksen kovaa ja olisi tarvittaessa vetänyt lopunkin kovaa, ellei Cheruiyot olisi tullut kärkeen ja painellut lähes ME-tahtia kärjessä viimeisen suoran alkuun asti. Siellä Jakob sitten tuli ja otti omansa.
On ihan turha mussuttaa, että afrikkalaiset olisivat muka ylivertaisia kestävyysjuoksijoita. Kyse on yksinkertaisesta tilastomatematiikasta. Keniassa on kymmenen kertaa niin paljon asukkaita kuin Norjassa. Väestöpyramidi on sellainen, että potentiaalisten juoksijoiden ikäluokissa populaatiota on 20-kertainen määrä. Kenialaisen vaihtoehdot urheilussa ovat lähinnä yleisurheilu, jalkapallo tai nyrkkeily. Ei ole näkynyt kenialaisia NHL:ssä tai hiihdon maailmancupin pisteillä, norjalaisia on. Lisäksi kun teini-ikäinen nuori punnitsee tulevaisuudensuunnitelmiaan, kestävyysjuoksuun panostavan lahjakkuuden taloudellinen odotusarvo on Keniassa positiiivinen ja Norjassa negatiivinen. Ingebrigtsenin perheessä on viisi aikuista poikaa. Heistä kolme on huippuluokan kestävyysjuoksijoita. Ne kaksi muuta valitsivat hieman toisenlaisen menestysuran.
Kylmä tosiasia on se, että kun eurooppalaisnuori alkaa panostaa tosissaan uraan kestävyysjuoksijana, hänen todennäköisyytensä nousta huipulle on moninkertainen afrikkalaisnuoreen nähden. Topi Raitanen lienee ainoa suomalaismies ikäluokasta 1996, joka päätti tehdä näin. Keniassa oli luultavasti ainakin kaksisataa tällaista. Tokiossa ei ollut kahtasataa vuonna 1996 syntynyttä kenialaista kestävyysjuoksijaa pistesijalla. Topi Raitanen oli.
Sifan Hassan käänsi Tokion kassan
Sifan Hassan lähti yrittämään mahdottomia eli voittamaan sekä tonnivitosta, vitosta että kymppiä. No, kaksi kolmesta ei ole huonosti. Vitosen ja kympin kultamitaleja kovempi suoritus oli kuitenkin tonnivitosen välierä. Viimeisen kierroksen alkaessa joukon hännillä ollut Hassan törmäsi edellä kompuroineisiin ja heitti täyden kuperkeikan. Siitä sitten ylös ja perään. Muut kiinni, loppusuoralla ohi ja oli varaa höllätäkin. Jälkeenpäin mittasin Hassanin viimeisen kierroksen ajan. 61 sekuntia. Jumaliste! Kuvitelkaa että 400 metrin naisjuoksija starttaisi telineistä, kompastuisi, vetäisi kuperkeikan ja juoksisi silti minuutin pintaan. Se olisi pirun kova temppu. Sitten tulee joku Hassan, joka on ensin vetänyt 1100 metriä kovaa ja tekee saman vieläpä joutuen kiertämään kymmenen muun juoksijan ohi.
Tämä keikaus saattoi viedä Hassanilta tonnivitosen kullan. Ei sen takia että se olisi häntä rasittanut liikaa, vaan siksi että hän luuli olevansa ihan täysin hevonen. Meni finaalissa vetämään kovaa ja kuvitteli että toiset eivät mahda mitään. Mutta kun vieressä juoksee muuan Faith Kipyegon eli edellinen olympiavoittaja ja takaa tulee aina fiksusti juokseva Laura Muir, niin pronssista mitalia pukkasi.
Vitosen Hassan oli jo voittanut ja vetäisi sitten kympillä odotetun voiton. Ainoastaan riittävän kova matkavauhti olisi riittänyt hänet pudottamaan, mutta ME-nainen Gidey ei siihen kyennyt, vaikka kuumankosteat olosuhteet huomioiden todella kovaa mentiinkin. Joka tapauksessa kolmoisvoitto etiopialaisille, vaikka Etiopiaan menikin vain pronssi etiopialaissyntyisten Hassanin ja Gezahegnen viedessä kirkkaammat lätkät Hollantiin ja Bahrainiin.
Nykyaikainen viisiottelu
Naisten kilpailun ratsastuksessa nähtiin skandaali, kun johdossa ollut Saksan Annika Schleu ei saanut yhteistyötä hevosen kanssa toimimaan. Viisiottelussahan hevoset toimitetaan järjestäjän puolesta ja ratsastajalla on 20 minuuttia aikaa tutustua ratsuun. Schleun hevonen ei suostunut aluksi mihinkään ja piiska lauloi kuten ennen muinoin oli tapana sanoa, kuin mustalaisella ikään. Itkuisen ratsastajan ilme oli paljonpuhuva. Siinä tulivat kaikki saksankielen donnerwetterit ja ilmoitukset, että ”saatanan kaakki, jos et tästä lähde niin seuraava pysäkki on sitten Karjaportti”. Lopulta tuleva meetwursti lähti liikkeelle, mutta kieltäytyi kesken radan sitten lopullisesti tuumattuaan, että mieluummin lähden mustin murkinaksi kuin tuon akan kanssa ratsastan.
Vakavasti puhuen, nykyaikaisen viisiottelun ratsastus on tullut tiensä päähän. On tullut jo vuosia sitten, mutta asialle ei ole tehty mitään. Esitin jo
vuosia sitten esteratsastuksen korvaamista maastopyöräilyllä. Onhan lajissa tehty muitakin dramaattisia muutoksia, kuten juoksun ja ammunnan yhdistäminen sekä laseraseisiin siirtyminen. Eipä taida jonnet muistaa sitäkään, että perinteinen sotilastaustaan liittynyt kenttäratsastus korvattiin rataesteratsastuksella vasta vuoden 1988 olympialaisissa. Eiköhän olisi aika päivittää ratsastus kustannuksiltaan järkevämpään ja muutenkin tasapuolisempaan pyöräilyyn. Puhumattakaan siitä että se vastaisi enemmän nykyaikaa sotilaspuolellakin, jossa hevosia ei käytetä enää muualla kuin paraateissa ja näkkileivän päällisinä.
P.S. Tämän kirjoittamisen jälkeen Hesari otsikoi: ”Suomen lajiliitto moittii kaikkia osapuolia hevosta lyöneen ratsastajan tapauksessa: ”Tässä toimivat väärällä tavalla sekä ratsastaja, valmentaja että tuomaristo””. Eihän tuossa moitittu kaikkia osapuolia. Koko jupakan alku ja juuri eli hevonen jätettiin moittimatta.
Miesten maraton
Piti sitten taas valvoa yöllä ja toljottaa maraton läpi. Sanoin ennen kisaa että näissä oloissa voittoaika saattaa jäädä päälle 2.10, mutta veikkaan silti että 2.09.41.
En ollut uskoa silmiäni, kun Eliud Kipchoge lähti irtiottoon kolmenkympin jälkeen. Kuka tahansa muu, niin olisin sanonut että hullun hommaa kun on jo menty noin kovaa. Kipchogeakin epäilin, mutta kun tiesin hänet erittäin älykkääksi kaveriksi, niin luotin kuitenkin. Enkä turhaan. Ihan käsittämätön juoksu noissa oloissa. Toista minuuttia kovempaa kuin uskoin mahdolliseksi ja maalissa näytti siltä että koneessa olisi ollut varaa parempaankin jos olisi tarvinnut.
Uusien maratontossujen merkitys on melkoinen. Laskujeni mukaan kärkikymmeniköstä seitsemän juoksi samalla tossumallilla, heidän joukossaan neljä parasta. Luultavasti muillakin oli jonkun toisen valmistajan erikoistossut. Silmämääräisesti vaikutti siltä, että juoksijoiden liike on muuttunut. Pystysuuntainen heilahtelu eli ”pomppiminen” on suurempaa kuin aiemmin. Sitä on ehkä sentti-pari enemmän, mutta sen huomaa paljaalla silmällä. Samaten on tullut entistä vaikeammaksi ennustaa juoksijoiden katkeamispistettä. Aiemmin lähes poikkeuksetta pystyi kilometri-pari aiemmin sanomaan kuka tipahtaa kyydistä vauhdin jatkuessa vakiona. Nyt tuli monta katkeamista täysin puskista. Kengät auttavat tekniikkaa ja peittävät väsymyksen.
Pientä epäilystä herättää sekin, ovatko tulokset lopulliset. En tarkoita tällä kertaa dopingtestejä, vaan sitä olivatko kaikki kengät välttämättä laillisia. En yhtään ihmettelisi sitä, jos niitä ei edes uskallettu tarkistaa.
Miesten keihäs
Suomen joukkueessa saatiin aikaan myrsky vesilasissa jo ennen kilpailua. Oliver Helander aikoi vammansa vuoksi vetäytyä, jolloin vanhan liiton miehet Kimmo Kinnunen ja Tapio Korjus älähtivät. Korjus huomautti että hän voitti olympiakultaa saman vamman kanssa.
Tässä nähtiin siinä mielessä harvinainen tilanne, että molemmat osapuolet olivat oikeassa. Vanhan liiton miehet olivat aivan oikeassa siinä, että kyllä tuon vamman kanssa heittämään kykenee. Kinesioteippi ja kortisoni on keksitty. Modernit pullamössöpojat olivat oikeassa siinä, että vamma pahenee heittämällä. Tosiasia kuitenkin on, että Helanderilla ei ollut nykykunnossaan mitään saumaa taistella voitosta tai edes mitalista. Tilanteen ollessa näin kilpailusta vetäytyminen olisi ollut järkevää. Jos taas kyse olisi mitalikamppailusta etenkin uransa lopussa olevan eikä 23-vuotiaan heittäjän tapauksessa, niin olisin sanonut että vauhtiradan päähän siitä jumaliste, sinulla on 50 % terveitä jalkoja jäljellä.
Tarinalla oli siinä mielessä onnellinen loppu, että Helander kykeni kuitenkin heittämään karsinnassa vamman ollessa pelättyä lievempi. Tuloksena oli odotettu karsiutuminen. Suomen keihäsmainetta puolusti tuttuun tapaan isojen kisojen mies Lassi Etelätalo, joka teki finaalissa sen minkä voi ja heitti tasoonsa nähden varsin hyvin.
Itse kisa meni sitten
päin helvettiä epäonnistuneen heittopaikan takia. Isoja nimiä jäi jo karsintaan ja kaikkein isoin nimi eli Johannes Vetter ei saanut tukijalkaansa pitämään heittäjille paskalla alustalla. Kuinka vaikeaa olisi ollut tehdä muutama neliömetri keihäsmiehille sopivaa pintaa juoksijoita suosivan ilmakuplamondon keskelle? Paikkaan jota juoksijat eivät edes tarvitse. Lisäksi täytyy vielä huomauttaa järjestäjien älyttömästä aikataulusta. Kuka ääliö älysi laittaa keihäsfinaalin samaan aikaan naisten kympin kanssa? Oli päivänselvää että juoksijajono venyy koko kierroksen mittaiseksi ja keihäsmiehet joutuvat puikkelehtimaan vauhtijuoksussaan sopivista rakosista. Onneksi ei käynyt mitään katastrofia ja juoksijat hajosivat sentään enimmäkseen ryhmiksi eikä yksittäisiksi juoksijoiksi.
Alusta oli sellainen, että parkaisin pahemman kerran nähdessäni kuinka se petti Vetterin tukijalan alla toisessa heitossa. Sen jälkeen meni toista kierrosta ennen kuin yksikään heittäjä uskalsi lyödä tukijalkansa kunnolla mondoon. Tempun teki kukas muukaan kuin rämäpää Etelätalo, joka ei kolmannellaan paljon säästellyt. Oli ihme, että vakavammilta loukkaantumiseilta säästyttiin.
Vetter kertoi jälkeenpäin tehneensä säätöjä piikkarin piikeillä, mutta se ei auttanut. Tästä sain idean. Kaivelin keihäspiikkarit esiin ja katselin jonkin aikaa 12-millisiä piikkejä kiinnityksineen. Piikin poikkileikkaus on ympyrä, tietenkin. Tai hetkinen. Mitenkäs olisi jos leikkaisi piikin etuosan tasoksi? Ympyrän muotoinen poikkileikkaus kiilautuu pehmeään kenttään, kun taas liukumissuuntaan nähden kohtisuoran tason luulisi jämähtävän tiukasti kiinni ja tukijalka pitää paremmin.
Idea on vapaasti metallimiesten sovellettavissa.
Ainoa hyvä puoli surkeassa alustassa oli tietysti se, että Intian Neeraj Chopra korjasi kotiin maan ensimmäisen yleisurheilun olympiavoiton. Hänen heittotekniikkansa ei perustu niin vahvasti tukijalan pitämiseen. Intiassa 1,3 miljardia ihmistä ja nyt yksi ainoa yleisurheilun olympiakulta koko historiassa. Vertailun vuoksi, Suomella on 48. Kisan jälkeen kaikki muut heittäjät iloitsivat Chopran puolesta ja onnittelut olivat lämpimät. Paitsi yhdeltä. Ainakaan TV-kuvissa ei näkynyt, että viidenneksi sijoittunut Pakistanin Arshad Nadeem olisi käynyt Chopraa onnittelemassa. Toisaalta parempi että Pakistan ja Intia taistelevat keihäin kun ydinasein.
Suhteellista menestystä
Suomi jäi tälläkin kertaa ilman mitalia yleisurheilussa. Lohdutuksena voidaan todeta, että pärjäsimme suhteellisesti monin verroin paremmin kuin globaalisti levinneessä, käytännössä kaikkien harrastamisen mahdollistavassa lajissa pitäisi. Reilusti vähemmän kuin joka tuhannes ihminen on suomalainen. Jos huomioimme sen, että isoistakaan maista ei saa olla lajissa kolmea edustajaa enemmän, tämä tarkoittaa suunnilleen sitä että maailman tuhannen parhaan yleisurheilijan joukossa pitäisi olla yksi suomalainen. Yleisurheilussa on 49 olympialajia. Tuhat jaettuna 49:llä tekee pyöreästi kaksikymmentä. Tämä tarkoittaa sitä, että jos Suomi menestyisi väkilukunsa mukaisesti, meidän olisi pitänyt saada yksi sijoitus kahdenkymmenen parhaan joukkoon. Niitä tuli kaksitoista.
Sopii tulla esittämään jokin globaali laji, jossa Suomen menestys on suhteellisesti parempi kuin yleisurheilussa.
Ja sitten vastauksena vakiovastaväitteeseen ”eihän keihäänheittoa (tms) harrasteta kuin muutamassa maassa”. Miesten keihäänheiton tämän kauden maailmantilastoa maittain sen parhaan heittäjän sijoituksen mukaan: 1. Saksa, 2. Puola, 3. Trinidad, 4. Intia, 5. Latvia, 6. Tsekki, 7. Moldova, 8. Pakistan, 9. Etelä-Afrikka, 10. USA, 13. Valko-Venäjä, 15. Suomi, 16. Taiwan, 17. Espanja, 19. Egypti, 20. Liettua, 21. Grenada, 22. Romania, 24. Japani, 25. Portugali, 26. Ruotsi, 27. Ukraina, 30. Latvia, 34. Kolumbia, 35. Kiina, 36. Turkki, 37. Venäjä, 38. Serbia, 42. Ranska, 45. Australia.
Sopii tulla esittämään jostain muualta kuin yleisurheilusta laji, jossa viidenkymmenen parhaan joukossa on kolmenkymmenen maan edustajia. Vieläpä siten että kaikki muut mantereet paitsi Antarktis ovat edustettuina. Edes yleisesti globaaleimpana pidetty laji jalkapallo ei yllä lähellekään keihäänheittoa. Kirsikkana kakussa se, että top 10 ovat kaikki eri maista.
Huomautetaan vielä lopuksi, että yleisurheilun olympiavoitot jakautuivat tänä vuonna 23 eri maahan ja mitaleja meni 43 maahan.
Jos tätillä on ollut munat, niin täti on kyllä setä
Asiaa tuntemattomat ovat taas vouhkanneet naista larppaavien ”oikeuksista”. Uusseelantilainen painonnostaja Laurel (o.s. Gavin) Hubbard otti osaa raskaan sarjan painonnostoon, mutta jäi onneksi ilman tulosta. Käsittämätöntä pelleilyä. Miten on mahdollista, että jotkut väittävät kirkkain silmin, että miehuudesta ei ole hyötyä jos on ”korjannut” sukupuolensa? Gavin Hubbard oli nuorena kansallisen tason painonnostaja Uuden-Seelannin junioreissa, mutta ei pärjännyt enää aikuisten sarjassa. Ei edes kotimaassan. Oletteko muuten joskus kuulleet uusseelantilaisesta painonnostajasta? En minäkään. Maa ei ole saavuttanut yhtään ainutta olympiamitalia painonnostossa, vaikka laji on ollut ohjelmassa ensimmäisistä olympialaisista alkaen. Tässä vähän perspektiiviä siihen, kuinka hyvä painonnostaja Gavin Hubbard oli nuorena. Sitten hän tulee 43-vuotiaana olympialaisiin ja on mitalisuosikki. Tiedättekö muuten minkä ikäinen on painonnoston historian vanhin olympiavoittaja? Hän on näissä kisoissa miesten 81 kilon sarjan voittanut 37-vuotias Kiinan Lü Xiaojun. Painonnostossa on jaettu historiassa 227 kultamitalia, joten mahdollisuuksia on ollut.
Sitten paikalle tulee 43-vuotias joka on mitaliehdokas, vaikka hän parhaassa iässään ei ole pärjännyt edes umpisurkean painonnostomaan kansallisella tasolla. Tulkaa sitten vakavalla naamalla selittämään, että tässä touhussa olisi jotain oikeutta ja tasavertaisuutta, niin minä neuvon teille lähimmän pöpilän sijainnin.
Ja jos kerran sukupuolenvaihdos ei ole mikään ongelma urheilussa, niin miksi ihmeessä miestä larppaava nainen ei halua kilpailla miesten sarjassa, vaan
lähtee mukaan naisten kilpailuun? Jos vaikka siksi, että sillä taitotasolla ei ole mitään asiaa pärjätä miesten joukossa piirikunnallista kakkostasoa korkeammalla.
Näille toista sukupuolta larppaaville voitaisiin kyllä järjestää ihan oma sarjansa paralympialaisiin. Mielenterveysongelmaisten sarja sieltä onkin puuttunut. Kaikkea hyvää ja voimia eloon heille vaan, mutta jossain muualla kuin naisten sarjan kilpailuissa.
Olympiajoukkue
Olympialaisissa oli Rion kisojen tapaan mukana
pakolaisurheilijoiden joukkue, joka kilpaili olympialipun alla. Joukkueessa oli urheilijoita yhdestätoista maasta. Pakolaisurheilijoiden joukkue oli lähellä saavuttaa jopa mitalin, kun Iranin naisten sorrolle paskat haistattanut taekwondoka Kimia Alizadeh taipui vasta pronssiottelussa.
Tämä on kannatettava idea niille olympiatason urheilijoille, joita hallitus sortaa niin ettei päästä heitä olympialaisiin. Tähän vain tulisi yhdistää ne olympiakomiteat, joilta on evätty osallistumisoikeus. Kansainvälisestä urheilusta pois suljettu Venäjä käytti näitä kisoja törkeästi hyväkseen. Nykyinen nahkapäätös tarkoitti käytännössä sitä, että venäläisurheilijat eivät saaneet käyttää maansa lippua tai muita tunnuksia eikä palkintojenjaossa soinut
Suuri ja mahtava eli ruotsiksi ”Stackars negerslav”. Venäjä kiersi näitä säädöksiä esimerkiksi valitsemalla tunnukseksi sinipunavalkoisia värejä.
Kokonaan toinen juttu olisi ollut, jos venäläisurheilijat olisi pakotettu kilpailemaan olympialipun alla Olympian joukkueessa. Vielä parempi tilanne olisi saatu aikaan, jos Venäjä olisi saanut lähettää paikalle oman lippunsa alla joitakin yksilöurheilijoita, jotka olisivat sekä irtisanoutuneet maan dopingtoiminnasta että varmasti puhtaaksi todistettuja. Muut olisivat sitten kilpailleet Olympian joukkueessa yhdessä pakolaisurheilijoiden kanssa.
Esitin jo toistakymmentä vuotta sitten, että kansainvälisiin joukkuelajien turnauksiin hyväksyttäisiin yksi joukkue vähemmän ja sen tilalla pelaisi
kansainvälinen joukkue, johon saisi ottaa enintään yhden pelaajan per maa niistä maista, jotka eivät selvinneet turnaukseen. Tämä mahdollistaisi pikkumaiden parhaiden edustajien mukaan pääsyn esimerkiksi jalkapallon MM-kisoihin. Tähän sellainen olympiasääntö, että olympialaisista joukkueina poissuljettujen maiden edustajia saisi valita useampia. Millainen olisi mahtanut olla Tuomas Sammelvuon koutsaama Olympian lentopallojoukkue? Kuinka monta ei-venäläistä olisi päässyt mukaan? Ehkä pitäisi ihan kiusaksi laatia lisäsääntö, että joukkueessa saa olla enintään puolet yhden maan pelaajia.