Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Veriveljet

Molemmat lukijoistani muistanevat joitakin vuosia sitten televisiossa esitetyn ja sittemmin myös uusitun sarjan Taistelutoverit, alkuperäisnimeltään Band of Brothers. Se perustui Stephen Ambrosen samannimiseen kirjaan, jota ei jostain käsittämättömästä syystä ole julkaistu suomeksi. Sääli, sillä kirjasta käy ilmi monien TV-sarjassa ajanpuutteen takia vajavaisiksi jääneiden tapahtumien taustat. Toisaalta TV-versiossa on joitakin sellaisia tapauksia, joita kirjassa ei mainita. Nämä ovat vieläpä nettitietojen perusteella tosia, Ambrose ei vain ollut niistä vielä kirjaa tehdessä tietoinen tai oli jättänyt ne tarkoituksella pois lopullisesta versiosta.

Taistelutoverit perustuu yhden ainoan toisen maailmansodan aikaisen laskuvarjojääkärikomppanian tarinaan. E-komppania, 506. maahanlaskurykmentti, 101. maahanlaskudivisioona, Yhdysvaltain armeija. Se seuraa komppanian tietä alkaen koulutuksesta USA:ssa ja Englannissa, maihinnousua Normandiassa ja päättyen Berchtesgardenin valtaukseen ja miesten sodanjälkeisiin kohtaloihin.

Itsensä Steven Spielbergin tuottama sarja on loistavaa työtä. Se on realistisuudessaan ja yksityiskohdissaan häikäisevä, eikä ihmekään kun ottaa huomioon sitä tehdessä palaneen rahamäärän. DVD-paketin dokumentit sarjan valmistuksesta ovat hyvin valaisevia.
Sarjan autenttisuutta ja tarkkuutta kuvastakoon omakohtainen kokemus ensimmäisellä TV-esityskerralla. Jaksossa, jossa komppania oli hypännyt Normandiaan ja miehet olivat eksyksissä, he kävivät tutkimaan karttaa. Oli yö ja muutama mies heitti sadeviitan ylleen, ettei lampun sytyttäminen olisi paljastanut heitä. Mitä minä, katsoja, tein? Ennen lampun syttymistä suljin vaistomaisesti toisen silmäni, etten olisi menettänyt pimeänäköäni.

Sittemmin sain hyllyyni Ambrosen alkuperäisen kirjan, joka perustui komppanian jäsenten haastatteluihin. Moni heistä on yhä elossa. Kuvaliitteestä kävi ilmi, kuinka yhdennäköisiä näyttelijät olivat roolihahmojensa kanssa. Päähenkilöksi nostettua komppanian lyhytaikaista päällikköä esittänyt Damian Lewis muistutti huomattavasti nykyään yli 90-vuotiasta Richard Wintersiä. Eikä hän ollut hahmoista edes paras esimerkki yhdennäköisyydestä. Ainoa poikkeus oli alkuperäistä komppanianpäällikköä Herbert Sobelia esittänyt David Schwimmer, joka oli aivan liian atleettisen näköinen, vaikka kasvoissa jotain samaa olikin.

Sarja ja kirja ylistivät E-komppanian saavutuksia, eikä suotta. Mihin tämä menestys sitten perustui?

Ensinnäkin, laskuvarjojoukot perustuivat vapaaehtoisuuteen. Tämä tarkoitti ja tarkoittaa yhä sitä, että pelkästään joukkoihin pyrkijät ovat jo valikoitunutta ja keskimääräistä ainesta parempaa väkeä.
Toiseksi karsinta jo pyrkijöistä ja sisään hyväksytyistä oli kova. Kirjassa esitettyjen lukujen mukaan koulutukseen hyväksyttiin 500 upseeria ja 5300 miehistön (amerikkalaisittain lukuun sisältyvät sekä aliupseerit että varsinainen miehistö) jäsentä. Heistä laskuvarjojääkärin siivet sai 148 upseeria ja 1800 miestä. Siis noin kolmasosa jo valikoituneesta väestä selvisi.
Kolmanneksi, joukko-osasto oli kiinteä kokonaisuus. Esimerkiksi miehen haavoituttua hänet palautettiin toivuttuaan aina takaisin entiseen osastoonsa. Varsinainen armeija taas palautti haavoittuneen miehen sinne, minne se oli logistisesti helpointa. Tämä huolenpito muodosti sosiaalisen siteen, joka oli normaalia joukkoa vahvempi.
Neljänneksi - ja ainoana nimenomaan E-komppaniaa koskevana - komppanian päällikkönä oli koulutusaikana mies, joka oli kävelevä klisee. Kaikkihan me tunnemme sotaelokuvista sen kouluttajavääpelin, joka sanoo miehille: "Te tulette vihaamaan minua enemmän kuin vihollista, mutta jouduttuanne ensimmäiseen taisteluun kiitätte minua mielessänne." Herbert Sobel oli tuo mies. Vaikka komppanian jokainen mies vihaamisen lisäksi piti häntä kyvyttömänä johtajana - Sobel sai komppanian onneksi potkut ennen taisteluun joutumista - hän oli erinomainen kouluttaja, joka vaati miehiltä paljon. Lisäpotkuna samanlainen mies oli myös pataljoonan komentaja, mutta D- ja F-komppanioiden päälliköt eivät olleet yhtä fanaattisia kuin Sobel.

Kenties tärkeimpänä seikkana oli kuitenkin komppanian vahvuus. Eri aikakausina ja eri armeijoissa komppanioiden miesvahvuus on poikennut varsin paljon. Yhdysvaltalaisen toisen maailmansodan aikaisen laskuvarjojääkärikomppanian määrävahvuus oli 147 miestä. Dunbarin luku on 150. Tämä luku kertoo, kuinka suuria yhteisöjä varten ihmisen aivot ovat kehittyneet. Se on saatu laskemalla eri kädellislajeista niiden normaalin laumakoon ja kyseisen lajin aivojen koon korrelaatio. Tästä saatava regressiokaava antaa ihmisen luonnolliseksi laumakooksi noin 150.
Kyseinen määrä on se, joka antaa yksilöä kohti laskettuna tehokkaimman tuloksen. Yhteisö on riittävän suuri, jotta siinä riittää tilaa tarvittaville spesialisteille ja se kykenee itsenäisiin operaatioihin. Toisaalta se on vielä riittävän pieni, jotta kaikki tuntevat toisensa ja keskinäinen luottamus ja tribaalisuus eivät murene.
Otetaan kaksi pataljoonaa, joiden molempien tukiyksiköt ja esikunta ovat identtiset. Molempien varsinaiset taistelujoukot ovat suuruudeltaan 600 miestä. Toinen pataljoona on jakanut nämä kolmeen komppaniaan (200 miestä), toinen viiteen (120 miestä). Jos kysyttäisiin, kumman komentaja haluaisin olla ryhdyttäessä taistelemaan toista vastaan, ei tarvitsisi miettiä kahta kertaa. Pienempi komppania on miestä kohti laskettuna suurta tehokkaampi. Viisi pientä komppaniaa voittaa kolme suurta, jos molempien yhteenlaskettu miesmäärä on sama.

Sotilasyksiköiden koostumus päätetään yleensä tarvittavan tulivoiman ja tehtävän perusteella. Tämä on tietysti peruslähtökohta, mutta jos mahdollista, pitäisi tutkia myös mikä on sosiologisesti oikea määrä miehiä. Aina viime vuosiin asti alan ainoa suomenkielinen tutkimus oli Knut Pippingin jo vuonna 1947 julkaistu erinomainen väitöskirja Komppania pienoisyhteiskuntana, jossa hän tutki omaa jatkosodan aikaista komppaniaansa. Kyseinen komppania oli JR 12:a eli maineikkaiden Jänkäjääkärien toinen konekiväärikomppania. Vasta syväjohtamisen myötä on alettu pohtia johtamisen sosiologiaa. (En malta olla huomauttamatta, että muutos puolustusvoimissa ei ollut sanallisesti kovin suuri, kun siirryttiin syväjohtamiseen - omina armeija-aikoinani johtaminen oli välillä hyvinkin syvältä.) Tosin en muista Nissisen kirjassa olleen mitään mainintaa yksikön miesluvun vaikutuksesta miestä kohti laskettuun tehokkuuteen, mutta kirjan lukemisesta on niin monta vuotta, että on voinut jo unohtua. Valitettavasti en tullut kyseistä kirjaa aikoinaan hankkineeksi, niin en pystynyt tähän hätään tarkistamaan asiaa.

Luonnollisesti yksikössä olevien miesten lukumäärän tehokkuustutkimusta voidaan soveltaa myös siviilielämän työntekijöihin. Pitäisikö organisaatiokaavioiden sijaan pohtia, miksi kahdeksan hengen yksikkö ei ole yleensä tehokas, mutta viiden hengen on? (Tämä oli omiin (siviili)kokemuksiin perustuva havainto ilman tutkimusreferenssiä.) Miksi yksikön toimivuus laskee selvästi, kun sen lukumäärä kasvaa 25:stä 30:een, mutta muutosta välillä 20:stä 25:een ei ole havaittavissa? Onko noilla seuduilla jokin maagista lukua 150 vastaava raja?

Opetus tehokkaan yksikön luomisesta onkin tärkein asia, mitä Taistelutovereista on opittavana. Sarja kestää siksikin toisen ja kolmannenkin katsomisen. Sen vaikutus myös kaikkiin myöhempiin sotasarjoihin on merkittävä, koska sitä tullaan käyttämään aina mittatikkuna. Odotan mielenkiinnolla, mitä tulee suunnitteilla olevasta samojen tekijöiden projektista, jossa tapahtumapaikkana on Tyynenmeren sotanäyttämö.

Pikantti yksityiskohta Tom Clancyn faneille. Hänen monituhatsivuinen Jack Ryan -teknotrillerisarjansa sivuaa myös Taistelutovereita. Kirjassa Without Remorse (suom. Armoa tuntematta) Clancy mainitsee Jack Ryanin isän hypänneen Normandiaan nimenomaan E-komppanian riveissä. Luulin tätä aluksi pelkäksi sattumaksi, koska Clancyn kirja on paljon TV-sarjaa vanhempi. Tarkempi tutkimus kuitenkin osoitti, että Clancy julkaisi kirjansa 1993, kun Ambrosen kirja ilmestyi vuotta aiemmin - TV-sarja tehtiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Sattuma on liian uskomaton ollakseen totta, joten Clancy lienee lukenut Band of Brothersin.

On harmi, että kukaan ei ole koskaan tehnyt mistään suomalaisesta komppaniasta vastaavaa populaarihistoriallista kirjaa. Tuli itsekin unelmoitua tällaisen tekemisestä jo ennen kuin olin Taistelutovereista kuullutkaan. Työnimikin oli jo valmiina ja se on tämän kirjoituksen otsikkona. Sukulaismiehen komppania oli aika monessa mielenkiintoisessa paikassa jatkosodan aikana ja yksi sen päälliköistä oli tuolloin vielä elossa, on tietääkseni vieläkin. Siinä olisi ollut mielenkiintoinen kohde. Yksi artikkeli eräästä yksityiskohdasta tuli väsättyä ja kokoomateoksessa julkaistua, mutta siihen se jäi. Jos sukulaismies olisi saanut elää pidempään, niin tiedä miten olisi käynyt, mutta nyt sen komppanian suhteen on jo liian myöhäistä. Elossa ei enää ole kovin montaa miestä.
Jos joku historioitsija tarttuu aiheeseen, niin kannattaa valita alunperin varusmiehistä koottu komppania, koska sen jäsenet ovat vielä todennäköisimmin elossa. Alkaa olla viimeiset hetket.

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Ahtaan asumisen ahdistamat

Somalien suurperheille vaikea löytää asuntoa Helsingistä, kiljui maanantain Erkko-Sanomien otsikko. ”Meillä on esimerkkejä perheistä, joissa voi olla jopa 10-15 jäsentä”, Helsingin maahanmuuttoviraston tulosalueen johtaja Kerstin Söderlund sanoo. Jutussa on haastateltu yhtä ahtaassa kaksiossa asuvaa perhettä. Toisaalta pahempaakin on nähty.

Neliönmuotoinen huone on kooltaan noin viisi kertaa viisi metriä. Silti siinä asuu kokonainen perhe. Tai tarkalleen ottaen kyseessä ei ole perhe, vaan kolme sukupolvea. Yhteensä kahdeksan ihmistä asustaa tätä huonetta; yksi vanhus, kaksi aikuista ja viisi lasta. On vain sopeuduttava, koska paremmasta ei ole toivoa. Kunnalta on turha isompaa asuntoa anoa, sitä ei kuitenkaan saisi.

"Roihuvuoressa Helsingissä asuva sairaanhoitaja Mariam Ismail poikkeaa suomalaisesta yksinhuoltajaäidistä vain niin, että hän on syntynyt Somaliassa.", kirjoittaa Hesari. "(H)än asuu jo kolmatta vuotta 'tilapäisesti' äitinsä kolmiossa." ... "(P)ieneen makuuhuoneeseen mahtuu kuitenkin huonosti kahden lapsen kanssa."

Perheen matriarkka, leskeksi jäänyt luku- ja kirjoitustaidoton mummo on jo iäkäs ja huonokuntoinen. Hän ei kykene enää juuri liikkumaan, mutta hoitokotiin häntä ei saada; kotonakin on huolehtijoita, sanottaisiin kunnanvirastosta, mikäli tulisi mieleen edes kysyä.

Maahanmuuttajavanhusten asema on erityisen vaikea. He ovat usein luku- ja kirjoitustaidottomia. Erityistä tukea siis tarvitaan runsaasti. Tulkki- ja hoitopalvelut maksavat paljon, eläke ja muut korvaukset lisää.

Mummon lapsista suurin osa on jo muuttanut kotoa pois, mutta kaksi tytärtä asuu yhä äitinsä kanssa. Vanhempi tyttäristä on itsekin leski; itse sotatoimiin osallistumaton, sairaalloinen mies on surmattu sisällissodassa. Menetykseen on pitänyt sopeutua omin voimin ja sukulaisten tuella. Kolme pientä lasta häärii äidin jaloissa. Toisella tyttäristä on kaksi lasta, mutta ei miestä. Lasten isän vanhemmat eivät hyväksyneet epäsäätyisen avioliiton solmimista, mies on muuttanut toiselle paikkakunnalle eikä häntä ole nähty vuosikausiin. Molemmat tyttäret käyvät sekalaisissa töissä. Kunnalta eikä valtiolta ei heru äyriäkään tukea.

Monilla maahanmuuttajilla on traumaattinen tausta. Sukulaisen menettäminen maan sisäisissä levottomuuksissa on yleistä. Psykoterapian saaminen on monelle tarpeellista.
Rikkinäisissä perheissä elävistä lapsista saa onneksi lapsilisää, yksinhuoltajakorotusta ja harkinnanvaraista sosiaalitukea. Tämä onkin tarpeen, sillä harva kiintiöpakolainen elättää itsensä, perheestä puhumattakaan.
Maahanmuuttajien työttömyysprosentti on moninkertainen suomalaisiin nähden. Jos tilastoista siivotaan pois tänne töihin tulleet, niin prosentti on kammottava. Hesarin jutussa esitellystä suurperheestä yksi käy töissä sairaanhoitajana, muut lienevät valtion elättejä. Toki somaleistakin jotkut ovat töissä, mutta suurin osa on somaliankielen tulkkeja, omaan kansaansa erikoistuneita sosiaalityöntekijöitä tai muussa sellaisessa julkisen alan työssä, jolle ei olisi mitään tarvetta ilman somaleita.

Lasten koulunkäynti jää oppivelvollisuuden suorittamiseen; ei köyhällä perheellä ole varaa viedä edes suvun hyväpäisintä lukioon. Ammattikoulutuskin jää vajavaiseksi. Niillä eväillä on yritettävä ponnistaa työelämään.

Kun maahanmuuttaja saapuu suomalaiseen peruskouluun, hän pääsee usein omaan, normaalia pienempään opetusryhmään. Kun hänet sitten integroidaan normaaliopetukseen, hän saa tukiopetusta ja tuo koululle ylimääräisiä valtionosuuksia. Opettajan ajasta normaalilla oppitunnilla menee suuri osa siihen, että hän antaa yksityisopetusta maahanmuuttajalle ja samalla han-suomalaiset saavat selvitä omin nokkineen. Lisäksi opetuksessa ei voi edetä normaalivauhtia, etteivät huonosti maan kieltä ymmärtävät putoaisi kärreiltä entistä pahemmin. Kaiken huippu on se, että jopa lukiossa maahanmuuttajiin kohdennetaan selvästi enemmän resursseja (erityis- ja tukiopetusta) per lärvi kuin suomalaisiin. Kaikki tämä maksetaan verovaroista. Jos tämä maahanmuuttajiin kuluva rahamäärä käytettäisiin opetusryhmien pienentämiseen ja muuhun normaaliin koulutyöhön, suomalainen peruskoulu saattaisi tuottaa lähes yhtä hyviä tuloksia kuin keskikoulu aikoinaan.

Mikäli joku ei ole vielä arvannut, kursiivilla kirjoitetut osat eivät kerro maahanmuuttajista, vaan siitä mikä oli köyhälistön tilanne Suomessa vielä sukupolvi sitten.

Esimerkkiperheen viisi lasta varttui nuoriksi tai aikuisiksi 30-luvulla. Kun talvisota syttyi, neljästä pojasta kolme astui riviin, yksi heistä suoraan varusmiespalveluksesta. Hänen aikansa armeijan harmaissa kesti peräti seitsemän vuotta, erikoismiestä tarvittiin vielä Lapin sotaa myöten. Neljäs poika ehti ikänsä vuoksi vain jatkosotaan kahdeksi vuodeksi, 18-vuotiaana rintamalle ja kolmen kannaksen kautta kotiin. Kaikki selvisivät sodasta hengissä, mutta vain yksi ilman haavoittumista.
Useimmat kiintiöpakolaiset ovat lähteneet kotimaastaan pakoon sotaa. Mikä mahtaa olla heidän sitoutumisensa Suomeen, jos täällä tulee levottomuuksia? Siis porukan, joka on lähtenyt omasta maastaan sotaa pakoon!

Nykypäivän maahanmuuttajaköyhälistön ja sukupolvi sitten eläneen suomalaisköyhälistön ero on se, että maahanmuuttajat elävät paljon leveämmin kuin silloiset suomalaiset. Yhteistä on se, että molemmissa tapauksissa elintason kustantavat suomalaiset – nyt veronmaksajat, silloin köyhälistö itse omalla työllään.

Mitä tuli näistä viidestä pienestä lapsesta? Rakennusmies, palomies, autonkuljettaja, postinkantaja, ravintoloitsija. Yksi heistä oli huippu-urheilija. Kaikki perustivat perheen ja elättivät itsensä. Jokainen heistä oli saanut kotoaan opin siitä, mitä oli olla köyhä: työntekoa ja kaikesta tinkimistä. Kaikki olivat oppineet myös sen, että ainoa tie ulos köyhyydestä oli pärjätä omillaan.

Mitä oppii nykypäivän köyhälistöä edustava kiintiömaahanmuuttaja? Sen, että suuremman asunnon saa valittamalla. Sen, että rahaa saa sosiaalitoimistosta. Sen, että kunta ja valtio maksavat viulut.
Jos joku kuvittelee, että he ovat ratkaisu työvoimapulaan (btw, mihin työvoimapulaan?), niin minulla olisi myytävänä halvalla osakkeita Eduskuntatalon kiinteistöön.
Somalien ja muiden elintasopakolaisten valitus yhteiskunnan tuen puutteesta seis tai sitten takaisin kotimaahan. Tulee halvemmaksi yhdistää perheet siellä. Jos valittavat rauhattomuudesta, niin eiköhän halvemmaksi tule antaa asekuntoisille miehille RK-62 tuliaisiksi mukaan, niin voivat varmistaa kotimaansa rauhallisuuden – niin Suomen miehetkin ovat tehneet. Kun nyt siellä sattuu olemaan Kalasnikoveja vastassa, niin eiköhän armeijan ylijäämävarastoista liikene myös muutama T-72 niin on vihulaista isompi tulivoima. Tulee edelleen halvemmaksi ja ekologisemmaksi kuin somalien rahtaaminen ja epäonnistunut sopeuttaminen tänne.
Silti "perheenyhdistämisprosessi" jatkuu yhä, meidän veronmaksajien kustannuksella. "Suomen Addis Abeban ja Nairobin lähetystöissä tehdään nyt perheenyhdistämishaastatteluja ja dna-testejä sukulaissuussuhteiden selvittämiseksi", Hyysäri kirjoittaa. Tosin tämäkin on aika lailla hyödytöntä; jos sukulaisuussuhdetta ei ole, kyseessä onkin yllättäen kasvattilapsi.
Kun suomalaisia lähti viime vuosisadan alkupuolella siirtolaisiksi Amerikkaan, ei siinä kyselty sukulaisuussuhteita. Eikä huolittu veljeä ja kummin kaimoja jenkkeihin, jos ei täyttänyt kriteerejä. Ja silloin sentään ainakin yksi siirtolaiseksi muuttanut elätti jo itsensä, toisin kuin nämä nykyiset parikymppiset "ankkurilapset".
Jos tänne kerran kutsumattomia vieraita otetaan, niin heidän pitää antaa näyttöä siitä, että haluavat oikeasti sopeutua. Heti rajalla nenän alle lautasellinen suomalaista perinneruokaa eli herkullista sianlihakastiketta. Jos maistuu, niin sitten otetaan tapaus harkintaan ja katsotaan muutaman kuukauden ajan, alkaako myös työnteko maistua. Jos ei lautanen tyhjene, niin 180 asteen käännös ja takaisin illman sen kummempia seremonioita.

lauantai 14. marraskuuta 2009

Jesse ja Mosse

Törmäsin surffiaallon harjalla tällaiseen sarjakuvaan. Jesus ja Mo asuvat yhdessä kommentoiden maailman menoa yleensä paikallisessa lähipubissa, jossa ateistinen naisbaarimikko tekee omia sivuhuomautuksiaan. Sarjakuvaa on julkaistu jo vuodesta 2005 lähtien ja arkistosta löytyvät kaikki vanhat julkaisut. Muutamat stripit ovat aika hillittömiä, suosittelen.

Kumma kyllä, toisin kuin tanskalaiset kollegansa piirtäjä ei tietääkseni ole joutunut tappouhkausten kohteeksi. Varovainen kaveri, ei kerro oikeaa nimeään ja ensimmäisessä stripissä Mo selittää, ettei hän ole oikeasti Muhammad, vaan body double.

torstai 12. marraskuuta 2009

Lyhyt somali

Vieraisiin kulttuureihin pääsee parhaiten sisälle oppimalla kielen, sanotaan. Kielen osaaminen ja ymmärtäminen auttaa tajuamaan, millainen kulttuuri kansalla on ja millaisissa olosuhteissa he ovat eläneet. Tiedetään, että inuiteilla on kymmeniä sanoja lumelle, kun taas polynesialaisilla tuskin ainuttakaan. Kun meitä suomalaisia syytetään siitä, ettemme ymmärrä maahanmuuttajien kulttuuritaustaa, niin syytös on aiheellinen. Esimerkiksi somalikulttuurin ymmärtämisessä vähän kielitaitoa auttaa kummasti.

Onneksi nykyään netistä löytyy apu kaikkeen. Siellä on myös ilmainen sanakirja, josta voi etsiä helposti somalinkielisiä vastineita suomenkielisille ilmaisuille. Valitettavasti sanastosta jostain syystä puuttuu hyvin paljon suomen kielessä yleisiä sanoja. Tällöin sanakirja myy ei-oota ilmoittamalla, ettei yhtään käännöstä löytynyt. Tässä hieman vertailevaa tutkimusta, joka kertoo sanakirjan tilanteen aamulla 12.11.2009:

Työ - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle työ sanakirjassa suomi - somali
Loma - fasax

Työvoimatoimisto - xafiiska shaqadda
Verotoimisto - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle verotoimisto sanakirjassa suomi - somali

Sänky - sariir
Väsymys - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle väsymys sanakirjassa suomi - somali

Nälkä - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle nälkä sanakirjassa suomi - somali
Välipala - cunto fudud

Vaimo - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle vaimo sanakirjassa suomi - somali
Orja - adoon

Kotimaa - waddanka hooyo
Sopeutua - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle sopeutua sanakirjassa suomi - somali

Ahdistelu - hagrdaamo
Suvaitsevaisuus - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle suvaitsevaisuus sanakirjassa suomi - somali

Otto - lacag-qaadasho
Pano - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle pano sanakirjassa suomi - somali

Laina - deyn
Maksu - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle maksu sanakirjassa suomi - somali

Anna - i sii
Ota - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle ota sanakirjassa suomi - somali

Paljon - baddan
Vähän - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle vähän sanakirjassa suomi - somali

Lasku - biil
Maksaa - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle maksaa sanakirjassa suomi - somali

Aavikko - lama degaan
Metsä - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle metsä sanakirjassa suomi - somali

Poliisi - booliis
Laki - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle laki sanakirjassa suomi - somali

Koulu - dugsi
Opiskelu - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle opiskelu sanakirjassa suomi - somali

Jumala - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle jumala sanakirjassa suomi - somali
Saatana - shaydaan

Sitoutua - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle sitoutua sanakirjassa suomi - somali
Jättää - dhig

Lika - 1. uskagh, 2. wasagh
Puhdas - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle puhdas sanakirjassa suomi - somali

Tyhmä - nacas
Viisas - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle viisas sanakirjassa suomi - somali

Tavat - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle tavat sanakirjassa suomi - somali

Anteeksi - Yhtään käännöstä ei löytynyt sanalle anteeksi sanakirjassa suomi - somali

torstai 5. marraskuuta 2009

Nuorallatanssia

Lyhyt sanasto tekstin metaforien ymmärtämiseksi:
Vaijeri = elämä
Nuorallakävelijä = ihminen
Voimistelusali = maailma
Turvaverkko = jumala
Putoaminen = kuolema
Näkökyky = älykkyys


Kuvitellaan korkean voimistelusalin katonrajaan pingotettu vaijeri. Sitä pitkin pitäisi sitten lähteä kävelemään ja sirkustemppuja esittämään. Ainoa varma asia on, että ennemmin tai myöhemmin nuorallakävelijä putoaa vaijerilta.

Nuorallakävelijät voidaan jakaa kahteen ryhmään monin eri tavoin.
1) Kerrotaanko nuorallakävelijälle, että hänen allaan on turvaverkko vai jätetäänkö se kertomatta?
2) Vilkaiseeko nuorallakävelijä alas tarkistaakseen onko alla turvaverkko vaiko ei?
3) Onko nuorallakävelijän näkökyky riittävän hyvä, jotta hän erottaisi lattianrajasta mahdollisen turvaverkon vai onko hän likinäköinen?
4) Välittääkö nuorallakävelijä siitä, onko alla turvaverkkoa vai ei?

Tarkastellaan eri vaihtoehtoja.

1) Kerrotaanko nuorallakävelijälle, että hänen allaan on turvaverkko vai jätetäänkö se kertomatta?
Sirkustirehtööri saattaa sanoa: "Älä ole huolissasi. Jos ja kun putoat, allasi on verkko eikä sinulle tapahdu mitään." Tai sitten tirehtööri saattaa kertoa, ettei alla mitään verkkoa ole tai jättää sanomatta asiasta yhtään mitään.
Metaforassa tämä tarkoittaa sitä, onko ihminen saanut uskonnollisen kasvatuksen kotoaan vai ei. Useimmat ovat. Heille on kerrottu, että iankaikkinen elämä, sielunvaellus (joka päättyy lopulta nirvanaan tms) tai ihan mikä tahansa vastaava turvaverkko on olemassa. Vain harvoille sanotaan että ei siellä mitään turvaverkkoa ole.

2) Vilkaiseeko nuorallakävelijä alas tarkistaakseen onko alla turvaverkko vaiko ei?
Jos hänelle on kerrottu, että siellä on verkko, useimmat sen uskovat eivätkä katso. Enintään pieni epävarma, nopea vilkaisu, jolla ei saa asiaan selvyyttä koska ei edes halua. Ymmärrettävää psykologiaa; kukapa haluaisi tietää, että ei siellä mitään verkkoa olekaan. Useimmat uskovat vilkaisematta, jotkut epäröivät mutta eivät uskalla katsoa, jotkut vilkaisevat mutta eivät riittävän tarkkaan, koska haluavat uskotella itselleen, että oli siellä verkko. Sitten on niitä harvoja, joille on kerrottu verkon olevan olemassa, mutta jotka suuntaavat katseensa tarkasti alas selvittääkseen asian itse.
Niistä, joille on kerrottu että verkkoa ei ole, lähes kaikki katsovat alas nähdäkseen onko asia niin. Vain hyvin harva jättää vilkaisematta. Ei siksi, että he epäilisivät verkon sittenkin olevan siellä, vaan siksi että ei tilanne vilkaisemalla voi ainakaan huonontua.
Metaforassa tämä tarkoittaa sitä, onko ihminen halukas kyseenalaistamaan hänelle lapsuudessa annetun totuuden. Useimmat uskonnollisen kasvatuksen saaneista eivät - ainakaan tosissaan - ole. Sen sijaan uskonnottoman kasvatuksen saaneet ateistintaimet kykenevät yleensä suhtautumaan asiaan viileän objektiivisesti.

3) Onko nuorallakävelijän näkökyky riittävän hyvä, jotta hän erottaisi lattianrajasta mahdollisen turvaverkon vai onko hän likinäköinen?
Jotkut nuorallakävelijöistä katsovat hämärässä voimistelusalissa alas riittävän pitkään ja tarkasti. Silloin on kyse enää henkilökohtaisesta näkökyvystä. Jos silmät ovat tarkat, hän näkee että alla on vain kova lattia. Jos nuorallakävelijä on likinäköinen, lopputulos on riippuvainen likinäköisyyden asteesta. Lievästi likinäköinen erottaa alapuolella epäselvän lattian, mutta epäilee josko siinä sittenkin olisi ohuista, lattian värisistä köysistä punottu turvaverkko. Pahasti likinäköinen näkee pelkkää harmaata ja pitäytyy varsin todennäköisesti alkuperäisessä uskomuksessaan turvaverkon olemassaolosta tai olemattomuudesta.
Kokonaan toinen asia on sitten se, millaisen johtopäätöksen nuorallakävelijä tekee näkemästään. Pahasti likinäköinen ei kykene näkemään riittävän tarkasti, vaikka kuinka yrittäisi joten johtopäätösten tekeminen havaintojen perusteella ei onnistu. Lievästi likinäköisellä voi herätä epäilyksiä: en nähnyt siellä turvaverkkoa. Toisaalta minun olisi pitänyt se nähdä, mutta voihan olla että verkko oli niin ohut, että sen havaitseminen oli minun näkökyvylläni mahdotonta. Tarkkanäköisellä sen sijaan johtopäätöksen pitäisi olla selvä: ei verkkoa, minua on kusetettu. Näin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole, sillä ihminen on erittäin taitava pettämään itseään. Jos tarkkanäköisellä - ja epäonnekseen uteliaalla, koska vilkaisi alas - nuorallakävelijällä ei riitä rohkeus oikean johtopäätöksen tekemiseen, hän huijaa itseään: ehkäpä siellä on sittenkin verkko, mutta se on naamioitu optisesti niin taitavasti, että täältä ylhäältä katonrajasta sitä ei yksinkertaisesti pysty havaitsemaan. Toki on periaatteessa mahdollista, että voimistelusaliin on rakennettu järjestelmä, jossa on putoamisen tunnistavat anturit, jolloin salamannopeasti raketeilla ammutaan verkko putoavan nuorallakävelijän alle. Tarkkanäköinen nuorallakävelijä tajuaa tämän, mutta tajuaa myös tämän olevan älytön ajatus ja äärimmäisen epätodennäköistä.
Metaforassa tämä tarkoittaa sitä, että vaikka kyseenalaistaisi jumalten olemassaolon, ei kaikilla riitä päässä paukkuja todellisuuden objektiiviseen havainnointiin. Lisäksi nekin, joilla riittää, saattavat kyseenalaistaa tekemänsä havainnot uskotellakseen itselleen perusturvallisuutta. Ne, jotka sekä kykenevät johtopäätöksiin että ovat halukkaita niitä tekemään, päätyvät dawkinsmaiseen lopputulokseen: on periaatteessa mahdollista mutta äärimmäisen epätodennäköistä, että jumalia olisi. Jotkut likinäköiset, jotka eivät kykene verkkoa erottamaan, väittävät olevansa varmoja ettei verkkoa ole; tämä vastaa fundamentalistisia ateisteja.


4) Välittääkö nuorallakävelijä siitä, onko alla turvaverkkoa vai ei?
Useimmat välittävät. Kuten edellä todettiin, monet eivät kuitenkaan halua varmistua asiasta vilkaisemalla ja vielä useammalla ei ole riittävän tarkkaa näköä asian tutkimiseen. Sitten on - yllättävää kyllä - vähemmistö, joka ei välitä. Tämä kuulostaa älyttömältä, mutta tarkemmin ajatellen filosofia on järkevä. Joka tapauksessa nuoralta putoaa ennemmin tai myöhemmin. Mitä väliä ennen putoamista on sillä, onko alla turvaverkko vai ei? Kun putoaa, käy joka tapauksessa kuten käy riippumatta siitä, millainen tieto tai luulo itsellä asiasta on.
Metaforassa tämä tarkoittaa agnostismia. Ajatus välinpitämättömyydestä turvaverkon suhteen kuulostaa muuten hyvältä, mutta ongelmana ovat ne samassa voimistelusalissa olevat muut nuorallakävelijät, jotka huutelevat "on siellä turvaverkko", "eipäs muuten ole". Tämä ulkopuolinen häiriö pakottaa turvaverkkoagnostikon tutkimaan tilannetta, vaikka häntä ei periaatteessa asia kiinnostaisikaan.

Kokonaan toinen asia on sitten se, millä tavoin ateismi vaikuttaa yhteiskuntaan, mutta sitä on tässä kirjoituksessa käsitelty niin ansiokkaasti, ettei minulla ole siihen mitään lisättävää. Tärkeintä olisi, että ateistit älyäisivät pitää mölyt mahassaan ja olla rapauttamatta yhteiskunnan perusteita.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Välihuomautus monipuolisuudesta

Pohdiskelin edellisessä viikkokirjoituksessa, onko maailmassa edelleenkään ketään, joka olisi juossut sekä 1500 metriä, esteet että maratonin kovempaa kuin "Lätsä-Pekka" Päivärinta. Ajatus jäi vaivaamaan, joten kaivoin Tilastopajan kaikkien aikojen tilastot esiin. Pienen ohjelmointityön jälkeen haku päälle ja kohta napsahti yllättävä lopputulos. Yksi löytyi. Vieläpä tuore tapaus, sillä viimeinen puuttuva eli maraton rikkoutui vasta tänä vuonna. Yllättävä fakta oli se, että yksikään afrikkalainen ei ole koskaan juossut kaikkia kolmea matkaa Päivärintaa kovempaa. Ainoa tempun tehnyt juoksija on Itävallan Günther Weidlinger! Sen sijaan kahdessa lajissa kolmesta Lätsää paremmin on juossut 83 muutakin.

Sivallus LIII

Imatran sukupuolta vaihtaneen kirkkoherran palatessa töihin jumalanpalveluksessa oli normaaliin verrattuna kolminkertainen määrä väkeä. Vähenevien kirkossakäyntien keskellä tämä varmaan pistää monen kirkkoherran miettimään, pitäisikö tässä itsekin...
Kuten Kari Suomalainen aikoinaan Römpän ukon suulla lausui, ei se oikein ole aikuisen miehen hommaa seistä mekko päällä puhumassa pehmoisia.