Otteita olympolaisesta päiväkirjasta 2024

Olen kirjoittanut aiemminkin olympialaisista kommentaareja. Tällä kertaa en aikonut sellaista tehdä, koska tiesin että aikaa olympialaisten seuraamiseen oli useammastakin henkilökohtaisesta syystä normaalia vähemmän. Yksi lukijoistani sellaista kolumnia kuitenkin toivoi, joten kun tämä sai lukijakunnassa siis ehkä noin 50 % aktiivisen kannatuksen, niin ajattelin että menköön nyt sitten. Loppujen lopuksi tekstiä syntyikin yllättävän helposti haluamaani vähäisemmästä kisaseurannasta huolimatta. Riitti se että kirjoitti siitä mitä ehti seurata.


Avajaiset

Jossain vaiheessa elämäänsä ihminen lakkaa katsomasta avajaisia. Henkilökohtaisesti tämä raja tuli saavutettua jo vuonna Ahtisaari. Tästä huolimatta tuli vähän ohimennessä vilkuiltua, kun telkkari sattuneista syistä oli auki. Näkemättä jäi kuitenkin avajaisten eniten kohua aiheuttanut kohta eli Leonardo da Vincin Viimeisen ehtoollisen drag queen -versio. Monet pöyristyivät ja totesivat, ettei tuollainen agendan tuputtaminen ja pyhien arvojen häpäisy kuulu juhlalliseen tilaisuuteen. Mitäpä turhia. Kyseessähän oli avajaisten kohokohta: täysin mauton ohjelmanumero, mutta sopi näihin bileisiin kuin dildo perseeseen.
Veikkaukseni olympiatulen sytyttäjästä meni pieleen, olin pistänyt pelimerkkini Zinedine Zidanelle. Sytyttäjiksi oli valittu Marie-Jose Pérec ja Teddy Riner. Kaksi ansioitunutta urheilijaa, molemmilla kolme olympiakultaa. Mitä sopivimmin molemmat olivat myös tummaihoisia, miinusta siitä ettei kumpikaan ole muslimi kuten Zidane olisi ollut. Tosin Zidane ei ole koskaan olympialaisiin edes osallistunut, joten valitut olivat siinä mielessä sopivampia. Tämä ei kylläkään ollut ranskalaisilla ennenkään esteenä, sillä Albertvillessä 1992 olympiatulen sytytti Michel Platini, joka ei ollut edes talviurheilija vaikkakin pelasi vuoden 1976 olympialaisissa.
Mutta oliko kyseessä rotuun perustuva valinta vai ei? Katsotaanpa kuinka monella oli valittujen sytyttäjien kanssa vastaavat kriteerit. Ranskalla on yhteensä kymmenen elossa olevaa ja ilmeisesti riittävän hyvässä kunnossa olevaa vähintään kolme olympiakultaa voittanutta urheilijaa. Heistä kolme on tummaihoisia. Todennäköisyys sille, että satunnaisesti tästä joukosta valiten saadaan kaksi mustaa, on 6,7 %. Mikäli joukosta poistetaan ne kaksi, jotka ovat saaneet olympiakultansa talvikisoissa (Jean-Claude Killy ja ainoa viiden olympiakullan voittaja Martin Fourcade, muut yhdeksän ovat kolmen kullan urheilijoita), jää todennäköisyydeksi 10,7 %. Jos vielä tiukennetaan kriteerejä ja vaaditaan kaikkien kolmen kullan olevan yksilölajeista, jäljelle jäävät Pérec, Riner ja Félicia Ballanger (pyöräilijä). Tällöin todennäköisyys kyseiselle valinnalle onkin enää vain yksi kolmasosa.
Näistä kymmenestä vähintään kolmen olympiakullan voittajasta Pérec ja Riner ovat kiistatta tunnetuimmat, mitä kesälajeihin tulee. Ehkä pyöräilijä Daniel Morelon saattaa lajin suurmaassa haastaa, mutta hänen ansionsa ovat jo yli viidenkymmenen vuoden takaa. Talvilajeista Killy ja Fourcade saattavat olla yhtä tunnettuja. Toivotaan kuitenkin, että valinta sytyttäjiksi oli rehti ja perusteltu järkisyin, joita tosiaan löytyy. Lopuksi on vielä todettava, että mikäli valinta oli rehti, olisi ollut väärin vaihtaa tilalle joku muu sillä perusteella, että ei haluta kahta tummaihoista.


Kielenkäyttö

Ilmiö on ärsyttänyt ennenkin, mutta lähes pelkästään yleisurheilua seuraavana se ei ole yltynyt näin pahaksi. Nyt kun kuunteli selostuksia, niin ne olivat täynnä kökköjä anglismeja. Vai pitäisikö sanoa ”fillattu shiteillä anglismeilla”? Yleisurheiluselostuksiinkin ovat jo tunkeneet podiumit ja muut typerät ilmaisut. Vielä jotenkuten voisi sietää sen, jos sanoja lainattaisiin muistakin kielistä mutta kun ne täytyy aina ottaa englannista. Vähemmästäkin tulee angsti, jonka lievittämiseen auttavat vasta beach volleyn tarjomat dekolteet.
Herätys, kielitoimisto! Asian vakavuuden tiivistää parhaiten uintikilpailuja seuranneen Sallin allekirjoittaneelle lähettämä tekstiviesti ensimmäisenä kisapäivänä: ”Naisten nelkun vaparin hiiteissä gapit olivat sen verran snadeja, että pitkässä juoksussa illan finaalissa useammalla svimmerillä on tsäänssi tehdä podiumpaikan arvoisia resultteja.”
Eikä tuo ollut edes pahinta. Koripalloa ei voinut katsoa pätkääkään, kun selostajat puhuivat enemmän finglishiä kuin suomea. Muutaman kärsimyksentäytteisen minuutin aikana tulivat tutuiksi termit kuten mismatchin hakeminen, yäk.
Onneksi yleisurheiluselostukset onnistuivat kaikin puolin kiitettävästi.


Synkronoidut uimahypyt

Naisten kilpailussa hopea meni USA:han ehkä kaikkien aikojen parhaalle nimiparille: Cook – Bacon. Nousi suorastaan vesi kielelle pelkästään selostajan tekemästä esittelystä.


Lehdistöä pakoon

Suomalaisnyrkkeilijä Pihla Kaivo-oja sanoi ohimennessään vain heipat medialle eikä jäänyt haastateltavaksi. Tämähän tietysti sai maailman herkkähipiäisimmän ammattikunnan suutahtamaan.
Ihan tiedoksi, että urheilijat ovat olympialaisissa tavoitteenaan menestyä. Niin kauan kun kilpailut ovat kesken, heidän tulee tehdä asiat tavalla joilla he uskovat parhaiten menestyvänsä. Jos median sivuuttaminen tässä auttaa eivätkä säännöt medialle puhumiseen velvoita, niin sitten tehdään niin.


Voimistelun miesten joukkuekilpailu

Salli: - Jos olisit voimistelija, mikä olisi lempitelineesi?
Jaska: - Ilman muuta permanto. Siinä olisi mukava loikoilla.


Seine

Triathlonin uintiosuus ja maratonuinnit oli tarkoitus kauhoa Pariisin viemärissä eli Seinejoessa. Tätä kirjoittaessa triathlonia on siirretty päivällä ja on vähintäänkin epävarmaa, väheneekö kolibakteerien määrä hyväksyttävälle tasolle. Tilanne sai pohtimaan, eikö avovesiuintiin voisi ottaa kanoottipujottelun elementtejä. Pujottelukeppeinä voisivat toimia joessa lilluvat kikkareet.


”Nais”nyrkkeilyä”

Uutisessa kerrottiin kahden nyrkkeilijän edustuskelpoisuudesta olevan epäilyjä. Ensimmäisenä kuvassa oli taiwanilaisnyrkkeilijä. En ollut vielä juttua lukenut. Katsoin kuvaa ja mietin että hetkinen, onko tuo mies vai nainen. Vähän aikaa pohdittuani päädyin siihen että kyseessä on miesnyrkkeilijä jostain kärpässarjasta. Kun sitten luin jutun, niin kävikin ilmi että edustuskelpoisuuden kyseenalaisuuden syynä on sukupuolikriteeri. Eli testit paljastivat jotain epäselvyyksiä. Mihin helvettiin testejä tarvitaan, kysyisivät minulta kun sen nyt selvästi päältä näkee.
Sen toisen nyrkkeilijän kohdalla olisi tosin ollut hieman ongelmia. Kyllähän kyseinen algerialainen kovasti mieheltä näyttää, mutta toisaalta valtaosa arabinaisista on melkein yhtä kolhon näköisiä.


Joukkuekisat

Aikoinaan olympialaisten peruskirjassa korostettiin kisojen olevan urheilijoiden, ei maiden välinen kilpailu. Tämä näkyy edelleen siinä, että olympiakomitea ei julkaise kaikkien aikojen mitalitaulukkoa. Aiemmin jopa yksittäisten kisojen mitalitaulukot ovat olleet epävirallisia ja muiden tahojen kuin olympiakomitean laskemia.
Tähän ajatukseen nähden on vähintäänkin kummallista, että nykypäivänä tuntuu olevan joukkuekilpailu joka hemmetin lajissa. Yleensä vielä sekaversiona. Mitä luonnollista on sekajoukkueiden pistooliammunnassa, kysyn vaan. Sehän olisi suorastaan hengenvaarallista, jos kävisi sama tilanne kuin tenniksen sekanelinpelissä, jossa kultaa voittanut tsekkipari oli parhaillaan eroa tekevä pariskunta. Kuvitelkaa nyt että tälle parille annettaisiin tennismailojen sijaan pistoolit.
Älyttömyyden huippu oli suoraan olympialajiksi päässyt uusin älynväläys eli kävelyviesti.
Joukkuekilpailujen ongelma on siinä, että ne suosivat suuria maita. Voi kuvitella andorralaisen voittavan 400 metrin juoksun, mutta ei Andorran kultamitalia 4 x 400 metrin viestissä.
Onko joukkuekilpailujen osuus olympialaisissa sitten kasvanut vai onko kyseessä vain näköharha?
Tämänvuotisissa olympialaisissa jaossa on 329 kultamitalia. 93 niistä vaatii useamman kuin yhden urheilijan suorituksen. Joukkuelajien osuus on siis 28,3 prosenttia.
Vertaillaanpa vuoden 1984 olympialaisiin. Tuolloin kesäkisojen ohjelmassa oli 221 lajia. Niistä pari- tai joukkuelajeja oli 56. Joukkuelajien osuus oli 25,3 prosenttia.
Vuoden 1984 talvikisoissa oli 39 lajia, joista yhdeksän vaati enemmän kuin yhden kilpailijan. Joukkuelajien osuus oli 23,1 prosenttia. Viimeisimmissä eli vuoden 2022 talvikisoissa oli 109 lajia, joista 29 joukkuelajia. Osuus 26,6 prosenttia.
Loppusaldo: joukkuelajien osuus on siis kasvanut niin kesä- kuin talvikisoissakin. Ei kuitenkaan niin paljon kuin mutulla oletin.


Asenne

Kommenteissa on moitittu suomalaisten asennetta, moni kun on tyytyväinen pelkkään mukana oloon. On kuitenkin muistettava urheilun lainalaisuudet. Taatusti kaikki yrittävät parhaansa, mutta ei kiekonheiton maailmanlistan sijalta 25 lähdetä hakemaan mitalia. Pistesijaa täydellisellä suorituksella joo, mutta kun on lajissaan niin hyvä että ylipäätään pääsee olympialaisiin, siitä pitää jokaisen olla ylpeä.
Kokonaan toinen juttu on se, jos valmistautumisessa on tehty tarkoituksellisia virheitä. On esimerkiksi käsittämätöntä, että yksi suurimmista mitalitoivoista, judoka Martti Puumalainen ei edes halunnut tietää ennen kuin viime hetkellä, kuka tulee ottelussa vastaan. Ei ymmärrys taivu käsittämään. Jopa yleisurheilussa käydään läpi ketä siellä on ja miten kilpailu kehittyy, vaikka siinä vastustajan suoritus ei juurikaan vaikuta omaan tekemiseen. Saati sitten judossa, joka perustuu siihen että reagoidaan vastustajan toimintaan. Onneksi Puumalainen totesi ipponin kärsittyään heti viisaasti, että hän pääsi EM-kisoissa yllättämään kun vastustajat eivät tunteneet häntä niin hyvin. Nyt hänen kikkansa olivat tiedossa ja uusia ei oltu kehitetty. Eli vastustajat olivat varautuneet häneen, hän ei vastustajiin. Ja kumpi voitti? Tämän tiedostamisen jälkeen on hyvä lähteä eteenpäin.


Lajin vaikeus

En enää muista mitä turhanaikaista pellelajia mahdoin ohikulkiessa telkkarista nähdä, oliko kyseessä breikkaus, kolopallo vai kolme vastaan kolme slummikoris mutta jokin vastaava.
Jaska: - Millä helvetin lahjuksilla tuokin laji on olympiaohjelmaan päässyt?
Salli: - Jep. Mutta vaatiihan se toisaalta taitoa ja on pirun vaikeaa.
Jaska: - Jos asian vaikeus olisi olympialajiksi pääsyn kriteeri, niin siinä tapauksessa lajilistalla pitäisi olla naisten ymmärtäminen.
Samaan aikaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa:
- … ja tervetuloa tänne Pariisin Mona Lisa -areenalle, jossa ovat käynnissä naisten ymmärtämisen suullisen viestinnän välierät. Suomen tämän lajin ässä Aappo Kurmeloinen Nisämäen Nalkuttajista on juuri valmistautumassa ratkaisevaan suoritukseensa. Aappohan pisti alkuerissä pystyyn vakuuttavan suorituksen ja meni välieriin koko joukon kolmanneksi parhaalla tuloksella. Ehkä siinä oli vähän arvostelutuomarien makunäkemysten suosintaakin, tiedäpä tuota. Mutta Kurmeloisen tahti tässä välierässä on ollut todella vakuuttavaa ja ennen viimeistä yritystään hän on jopa koko porukan keulassa. Toisaalta kisa on todella tasainen eikä mitään ole ratkaistu. Neljä parasta menee siis finaaliin mitaleita ratkomaan ja nyt on Suomen mitalitilin avautuminen todella lähellä. Saapa nähdä minkälaisen viestin tekoälyn epälogiikkageneraattori nyt heittää Aappolle vastattavaksi… ja sieltä se tulee: ’Tämä sininen iltapuku saa takapuoleni näyttämään leveältä, mutta toisaalta se vihreä latisti rintojani liikaa. Kumpi minun pitäisi valita?”
- Voi voi, täytyy nyt kommentaattorina todeta, että kyllä on Kurmeloisen poika pahassa paikassa. Olipa onneton tuuri. Mutta onneksemme Aappo on nimenomaan näissä pukeutumiskysymyksissä ollut mestari.
- JA VOI EI! Kurmeloisen vastausaika kului umpeen ennen kuin hän ehti suutaan avata ja tästä tulee kyllä nyt enintään säälipisteitä hiljaisuudesta. Kuten varmaan katselijat muistavat, lajin sääntöihin kuuluu myös se, että kilpailijan on pystyttävä vastaamaan annetun suoritusajan puitteissa. Ja tämä suoritusaika arvotaan joka kerran erikseen eikä kilpailija saa sitä tietää ennen kuin summeri pärähtää ajan päättymisen merkiksi.
- Aappo pelasi kyllä nyt ihan turhaa uhkapeliä viivyttäessään vastaustaan. Ehkä hän muisteli parin vuoden takaisia EM-kisoja, joissa välittömästi pamautetusta sinänsä hyvästä vastauksesta vähennettiin puolet pisteistä, kun se tuli liian nopeasti.
- Joka tapauksessa siihen meni Kurmeloisen finaalipaikka ja Suomen mitalitili on edelleen avaamatta. Ei tämä Mona Lisa -areenakaan tällä kertaa hymyillyt Suomen joukkueelle suotuisasti...


Täydellinen juoksu

Harvoin on saanut todistaa taktisesti yhtä täydellistä suoritusta kuin minkä Ilona Mononen teki esteiden alkuerissä. Vähät uudesta SE:stä. Itse asiassa SE olisi luultavasti pari sekuntia kovempi, mikäli tavoitteena olisi ollut SE. Mutta Mononen lähti tavoittelemaan jatkopaikkaa rajulla asenteella. Juoksi sopivassa kolossa sisärataa, kärjen tuntumassa, ei kovin montaa virheaskelta, luki esteet hienosti eikä menettänyt niissä aikaa sipsutteluun. Valitettavasti erässä oli viisi liian kovaa, jotka veivät jatkopaikat. Mononen roikkui kuudentena mukana niin kauan kuin rahkeet riittivät. Jos olisi hellittänyt aiemmin, olisi SE:stä pudonnut pari sekuntia lisää. Aivan oikeana ratkaisuna hän kuitenkin roikkui kyydissä – ei olisi tarvinnut kuin yhden näistä viidestä muista katketa niin se olisi ollut siinä.


Rotuerottelu

Naisten estefinaalissa oli mukana viisitoista juoksijaa. Tulipa nähtyä matkalla täydellinen apartheid-juoksu: seitsemän mustaa juoksijaa muodosti toisella kilometrillä oman ryhmänsä ja takaa-ajava ryhmä koostui kahdeksasta valkoisesta. Takaa-ajavan ryhmän kunniaksi on sanottava, että Alice Finot nousi sieltä lopulta neljänneksi ja Elizabeth Bird seitsemänneksi.


Tonnivitonen

Miesten tonnivitosesta odotettiin Jakob Ingebrigtsenin näytöstä, mitä nyt Josh Kerrin uskottiin mahdollisesti sotkevan kuvioita. Toisin kävi, jenkkien Cole Hocker vei potin jättäen Kerrin hopealle ja Jaakopin neljänneksi.
Kisan jälkeen Jaakoppi moitiskeli itseään väärästä taktiikasta. Aiheesta ja aiheetta. Perusvalinta oli aivan oikein: hänellä ei ole riittävää kiriä voittaakseen hidasvauhtista juoksua. Niinpä oli pidettävä kovaa vauhtia. Mikä taas ei ollut kenenkään muun intresseissä (siis vauhdinpito jos sen joutuu itse tekemään, vauhdissa ei sinänsä ollut muutamalle vikaa) joten oli mentävä keulaan ja hoidettava vauhti itse. Jäniksiä kun ei olympiafinaalissa ole saatavilla edes rahalla.
Se, missä Jaakoppi mokasi oli vauhdinjako. Jos tarkastelemme kolmea ensimmäistä 400-metristä, niin ne juostiin ajoilla 54,82, 56,56 ja 55,89. Jos ensimmäisen ja kolmannen kierroksen ajat olisivat olleet toisinpäin, norjalaisella olisi ollut hyvät voittomahdollisuudet, ehkä 60-40. Nyt ne olivat 25-75 sillä mailereilla oli mahdollisuus toipua ensimmäisen kierroksen revittelystä. Toisinpäin vedettynä enemmin vitoselle suuntautunut Jaakoppi olisi ollut vahvemmilla. Tai ehkä hän vain luuli liikoja itsestään ja kuvitteli voivansa vetää kolmannen kierroksen sekuntia-kahta kovempaa, mikä olisi luultavasti riittänyt.
Nyt sanoin viimeisen kierroksen alkaessa, että Kerr voittaa. Reilut 200 metriä ennen maalia hän olikin norskin kannassa ja muut takana. Ja sitten 180 metriä ennen maalia hän alkaa nousta rinnalle ja minä karjaisen ”EIIII! ET LÄHDE VIELÄ!”
Siis se sama iänikuinen ansa johon on mennyt loputon määrä juoksijoita. Eikö porukka katso vanhoja kisoja malliksi vai mikä mättää? Kärjessä oleva pitää linjansa, kiihdyttää sen verran mikä on pakko, ohitusta yrittävä juoksee aika tarkkaan kolme metriä ylimääräistä matkaa ja ihmettelee maalissa kun häviää metrillä huonommalle kirimiehelle. Tässä vaiheessa pidin Jaakoppia kultamitalistina.
Toisin kävi. Norjalainen joutui syömään suolatonta turskaa, voimat loppuivat kesken viimeisellä suoralla. Kerr meni ohi ulkokautta, mutta sisäkautta tuli koko ajan radan reunassa juossut Hocker, joka oli lukenut läksynsä: Jaakoppi tulee aina kaarteesta ulos siten, että sisällä on tilaa yhdelle joka käyttää Rexonaa. Voittaen Kerrin – dindididindinnnn – metrillä. Hocker juoksi viimeisellä 200 metrillä 200 metriä, Kerr 203 metriä. Se siitä.


Kameramiehen seikkailut

Miesten vitosen ensimmäisessä alkuerässä mentiin hiljaa ja kävi odotetut eli loppusuoralla porukkaa kaatui kuin Kollaanjoella. Protestien seurauksena finaalissa juoksikin sitten 20 eikä 16 miestä. Isompaankin katastrofiin oli ainekset, sillä toisessa erässä kameramies ei katsonut eteensä vaan toikkaroi juoksijoiden tiellä muutama kierros ennen maalia. Jakob Ingebrigtsenin epäonnen kisat olivat jatkua, hän joutui kiertämään kameramiehen oikealta ohi muiden mentyä vasemmalta.
Huomasi että kameramies ei ole yleisurheilumiehiä. Kentällä liikkumiseen kehittyy aika pian sellainen automaatio, että radalle ei edes pysty astumaan ennen kuin vilkaisee sivulleen. Ei edes vaikka tietää kentän olevan typötyhjä.


Keräilyerät

Yleisurheiluun otettiin enintään 1500 metrin matkoilla käyttöön keräilyerät, joissa alkuerissä karsiutuneet saivat vielä mahdollisuuden yrittää välieräpaikkaa. Odotettuun tapaan tämä kohtasi sekä kritiikkiä että kehuja. Itse konservatiivinakin kannatan uutta systeemiä, se vain vaatii hieman säätöä. Palaan ehkä asiaan myöhemmin.
Voimakkaimpana kritiikkinä aiheesta esitettiin esimerkki, jossa 110 metrin aituri Freddie Cridderden hölkkäsi alkuerät läpi, kun ei tuntenut oloaan hyväksi ja päätti satsata suoraan keräilyeriin. Näistä Cridderden selvisikin välieriin ja lopulta finaaliin, jossa tuli kuudes sija. Keräilyeriä kritisoitiin siitä, että se mahdollistaa tällaisen temppuilun. Vaan mietitäänpä hetki. Selvitäkseen välieriin suoraan alkueristä Critterdenin olisi pitänyt juosta niissä täysillä. Selvitäkseen välieriin keräilyerien kautta Critterdenin piti juosta täysillä niissä JA lisäksi juosta alkuerissä. Reitti keräilyeristä oli siis isomman työn takana. Sekä riskialttimpi muutenkin, sillä alkuerässä jatkoon olisi riittänyt kolmen parhaan joukkoon pääsy tai riittävän hyvä aika, kun taas keräilyerässä piti päästä kahden parhaan joukkoon ilman aikamahdollisuutta. Sekä juosta sitten välierässä lyhyemmällä toipumisajalla. Reitti välieriin keräilyerien kautta on siis raskaampi ja riskialttiimpi. Sen tarkoituksellinen valitseminen on normioloissa strateginen virhe. Critterden teki temppunsa vain siksi, että tunsi loukkaantumisriskin.
Edellisen kritiikin keräilyeriä kohtaan jollain tavoin ymmärtää, koska siinä logiikkavirhe on vaikeampi huomata. Sen sijaan Reetta Hurskeen tapauksessa – ”minun olisi pitänyt päästä välieriin koska aikani oli parempi kuin keräilyeristä jatkoon selvinneiden” – kritiikin hyväksyjiä en ymmärrä. Se, ettei aikoja huomioida on nimenomaan etusuoralla juostavissa lajeissa oikeudenmukaisempaa, koska tuuliolosuhteet vaihtelevat.
Keräilyerät puolustavat paikkaansa nimenomaan tässä nykysysteemissä, jossa jatkoon mennään ensisijaisesti sijoituksella ja ajalla vain siinä tapauksessa, ettei jakolasku mene muuten tasan. Kannatan lämpimästi. Lisään vielä sen, että pitäisi ottaa käyttöön B-finaali sillä periaattella, että välieristä mennään A-finaaliin ensisijaisesti sijoituksilla, ajoilla vain jos paikat eivät mene muuten tasan, ja B-finaaliin pelkästään ajoilla parhaat A-finaalista karsiutuneet. Näin välierissä ei olisi kiinnostusta taktiikkajuoksuihin, kun B-finaaliin pääsisi vain ajalla. Lisäksi sitten finaaleissa A-finaalissa olisi pakko mennä kovaa, sillä B-finaalissa olisi varmasti paineltu kohtuullisen kovia aikoja vertailtaviksi lopullisen tulosluettelon pohjaksi.


Seitsenottelu

Salli: - Näinköhän JJK:n maailmanennätystä rikotaan ikinä?
Jaska: - No mikä ettei. Vaatii vain oikeanlaisen urheilijan.
Salli: - Niinnojoo. Onhan se mahdollista. Mutta ei yksittäinen tasoparannus näillä nykyisillä riitä, se vaatii erityistä yhdistelmää. Eli Jackien nopeuden ja pituushyppytaidot ja siihen päälle hyvän heittokäden.
Jaska: - Ja jos tädillä olisi munat, niin sehän olisi mukana naisten nyrkkeilyssä eikä seitsenottelussa.


Miesten maraton

Tamirat Tola tekee irtioton, joka vie lopulta hänet olympiavoittoon.
Salli (virnuillen): - Mahtaako tämä Tamirat Tola olla jotain sukua sille näyttelijälle? Pamela Tolalle?
Jaska: - Joo, mutta etäistä, paremmin ruskettunutta sukuhaaraa.


Miesten vitonen

Neljä kierrosta matkaa maaliin.
Jaska: - Tämä kisa on nyt taputeltu. Kellään ei ole enää mitään mahdollisuuksia Ingebrigtseniä vastaan.
Homma oli aika selvä siksi, että kyseessä oli napakka- mutta ei ME-vauhtinen juoksu siihen asti. Eikä myöskään hidasvauhtinen. Hidasvauhtisessa kisassa ruuhkan ja epäonnen mahdollisuus olisi suuri, samoin se että sieltä löytyisi kuitenkin norjalaista kovempi kirimies. Nyt herkimpien kirimiesten eväät oli syöty pois riittävän kovalla vauhdilla. Mutta Ingebrigtseniä ei oltu syöty pois ME-vauhdilla. Kyseessä oli napakkavauhtisen kolmosen päälle juostava 1500 metrin kisa ja nykykunnossaan norjalaisella ei ole sellaisessa kisassa mitään vastusta. Eikä ollut. Viimeinen kierros oli puhdasta näytösjuoksua.


Miesten korkeus

Kun alkoi näyttää ilmeiseltä, että Kerr ja McEwen päätyvät tasapeliin, pelkäsin että viime kisojen tapainen sopupelinäytös toistuu. Silloin olin varma että niin käy, kun mukana olivat italialainen ja qatarilainen. Nyt olivat anglosaksiset reilun pelin miehet kehissä, joten sanoin että se on 40-60 että tämä hypätään uusinnassa loppuun asti. Kuten kävikin. Ja olihan se mahtava näytös. En ymmärrä miksi helvetissä voiton jakaminen on tehty edes mahdolliseksi, kun tällaista showta on tarjolla vaihtoehtona.


Naisten maraton

Maratonit olivat Pariisissa ilahduttavat siksi, että reitti ei ollut mitään tasaista ennätysbaanaa, vaan siinä oli mäkiä ja mutkia. Keskiössä oli keskinäinen kilpailu, ei ennätysajat vaikka käsittämättömästi olympiaennätykset lyötiin molemmissa kisoissa.
Camilla Richardssonilla ei ollut tällä kertaa kauheasti mahdollisuuksia etukäteen, mutta siitä huolimatta suoritus oli lievä pettymys seuraajille ja iso pettymys Camillalle itselleen. Vielä on kuitenkin vuosia jäljellä. Jostain syystä minulle on jäänyt mieleen ensikohtaamiseni Camillan kanssa. Se tapahtui 2011 Turun Kalevan kisoissa. Satuimme olemaan molemmat myyntiteltalla penkomassa vaatehyllyä. Camilla oli silloin vasta 17-vuotias ja ajattelin, että on tässä maassa lupaavampiakin juoksijoita. Näitä nuoria tyttöjä tulee ja menee. Ehkä Camillassa kuitenkin jotain erilaista oli, koska tämä kohtaaminen jäi mieleen, toisin kuin moni muu. Ja niinhän siinä kävi, että kaikki muut ikätoverit jäivät matkalle, mutta Camillalla on monta SE:tä hallussaan.
Yhdellä asialla Camilla voi kuitenkin lohduttautua olympiamenestyksessään. Hän on se juoksija, joka on juossut Pariisin olympiamaratonilla kovimman suomalaisajan. Se toiseksi kovin on yli kolme minuuttia hitaampi ja sillä on sentään voitettu olympiakultaa.


Yleisurheilijoiden menestys

Suomi jäi siis historiallisesti ilman mitalia. Kyytiä tuli yleisönosastoissa. Yleisurheilijat etenkin saivat haukkuja. Kumma kyllä, haukkuja ei tullut voimistelijoille, melojille, soutajille tai painonnostajille. Ehkä siksi että näistä lajeista ei suomalaisia ollut kisoihin päässyt. Kuitenkin kaikissa näissä lajeissa Suomi on saanut joskus olympiakultaa. Poissa silmistä, poissa mielistä.
Vaan oliko yleisurheilijoiden menestys sitten niin kehnoa? Globaali laji jos mikä ja joka tuhannesviidessadas ihminen maailmassa on suomalainen. Yleisurheilussa oli jaossa noin neljäsataa sijoitusta kahdeksan parhaan joukkoon. Näin ollen suomalaisen pitäisi sijoittua yleisurheilussa pistesijalle noin joka neljänsissä olympialaisissa. Nytkin näitä pistesijoja tuli neljä.
Entä sitten suhteessa muihin lajeihin? Kaksitoista suomalaista sijoitusta oli kymmenen parhaan joukossa. Mitalilajeista koko kisoissa alle 15 % oli yleisurheilua. Niinpä maan kahdentoista parhaan menestyneen joukossa pitäisi olla 1-2 yleisurheilijaa. Suomen sijoituksista niitä oli kuusi eli puolet:
5. Silja Kosonen
5. Pihla Kaivo-oja
6. Krista Tervo
6. Wilma Murto
7. Sinem Kurtbay – Akseli Keskinen
8. Lassi Etelätalo
8. Kouluratsastusjoukkue
8. Arvi Savolainen
9. Oliver Helander
9. Luukas Saha
9. Martti Puumalainen
10. Toni Keränen
Turha siis syyttää yleisurheilua, joka toi suhteettoman suuren osan vähäisestäkin menestyksestä.

Ilta-Sanomien toimittaja totesi jutussaan aivan oikein, että yksi tai kaksi sattumamitalia eivät olisi isoa kuvaa muuttaneet: Suomen huippu-urheilu on surkeassa jamassa. Toimittaja tiivistää asian erinomaisesti:
”Kun Suomi aikoinaan oli kesäkisojen menestyjämaa, lahjakkaat nuoret joko juoksivat, hiihtivät tai painivat. Nykynuorilla lajeja on valittavaksi satoja puhumattakaan muista vapaa-ajonviettotavoista.
Mikään ei muutu hyssyttelemällä ja hieman rakenteita näpräämällä. Yhtään työryhmääkään tuskin tarvitaan lisää.
Suomen ongelmat kesäolympialaisissa voi tiivistää yksinkertaisesti näin: pienentyvien ikäluokkien urheilijat jakaantuvat entistä useampaan lajiin, ovat huonommassa kunnossa, treenaavat pienemmillä resursseilla kuin monet kilpailijamaiden urheilijat ja kohtaavat olympiakisoissa kovemman kilpailun kuin edeltäjänsä kymmeniä vuosia sitten.”
Ikävä kyllä, jutun lopussa onnistutaan mokaamaan pahasti:
”Yksi vaihtoehto myös olisi kylmästi ohjata lahjakkaat urheilijat pallopeleihin, joissa Suomi on pärjännyt verrattain hyvin ja johon suuri osa lapsista ja nuorista jo nyt suuntautuu.
Pallopeleissä korostuu yhteistyön merkitys, ja yhteistyössä suomalaiset ovat hyviä. Siitä jääkiekon, koripallon, lentopallon ja jalkapallonkin maajoukkueiden menestys ovat hyviä esimerkkejä.”
Siis mitä helvettiä? Mikä ihmeen menestys? En minä ole ainakaan mitään sellaista havainnut. Nytkin löytyi Suomesta kaksitoista kymppisakkiin päässyttä. Kysynpä vaan milloin
a) Suomesta on ylipäätään viimeksi selvinnyt pallopelisakki kesäolympialaisiin
b) tällainen joukkue on päässyt kymmenen parhaan joukkoon?
Vastaukset:
a) Edellisen kerran Suomesta päästiin joukkuepeliin mukaan Moskovan olympialaisissa 1980, kun jalkapallomaajoukkue sai kutsun boikotin takia. Alkujaan joukkue oli jäänyt karsintalohkossaan viimeiseksi, mutta kun paremmat boikotoivat niin kutsu kävi. Tähän nähden menestys oli hyvä, alkulohkossa tuli yksi tulos jokaista laatua eli tappio Jugoslavialle, tasapeli Irakin kanssa ja voitto Costa Ricasta. Virallisia sijoituksia ei jatkopeleistä pudonneille ilmoitettu, mutta voitaneen laskea Suomen olleen paras lohkokolmonen eli kaikkiaan yhdeksäs.
b) Vuoden 1980 jalkapallojoukkue täyttää siis sijalla 9-12 kriteerin kymppisakkiin sijoittumisesta. Normaaliin tapaan epävirallisia sijoituksia arvottaen vuoden 1952 jalkapallojoukkue oli myös sijoille 9-16 sijoittuneista paras eli yhdeksäs. Vuoden 1936 jalkapallojoukkue oli sijoilla 9-16, mutta normitapaan laskien vasta 14. Ylivoimaisesti Suomen historian parhaan joukkuepalloilusuorituksen teki vuoden 1912 jalkapallojoukkue neljännellä sijallaan. Muista joukkuepeleistä Suomi on osallistunut kahdesti koripalloon, mutta ei ole päässyt kymppisakkiin sekä kotikisoissa 1952 maahockeyhin lähinnä jääpalloilijoista koostuneella joukkueella, joka oli sijoille 9-12 jääneistä eli viimeisistä huonoin.
Eipä siis kannattane paljon palloiluihin panostaa. Mitä taas talvikisojen joukkuepeliin eli jääkiekkoon tulee, niin viimeksi Suomi sai kultaa kisoissa joista puuttui maailman 600 parasta pelaajaa. Ihan rehellisesti, innostuisitteko hiihdon olympiakullasta jos kisoista suljettaisiin pois kaikki hiihtäjät jotka ovat joskus päässeet maailmancupissa pisteille?
Joukkuepelien menestysharhan aiheuttaa yksinkertaisesti vauhtisokeus. Suomikin selvisi jalkapallossa taannoin EM-kisoihin, mitä pidettiin mahtavana suorituksena. Tiedoksi annettakoon että Itä-Euroopan mullistuksia 1990 aiemmin arvokisakarsintoihin osallistuneista maista Suomi oli neljänneksi viimeinen, joka ei ollut koskaan arvokisoihin selvinnyt. Vielä odottelemme Maltaa, Luxemburgia ja Kyprosta. Jopa Islanti ja Albania ehtivät ennen Suomea.
Entä miten kävi näihin olympialaisiin karsittaessa? Lähimmäs kisapaikkaa pääsi koripallomaajoukkue. Sen olisi pitänyt voittaa vielä Espanja ja Bahama, niin paikka olisi auennut. Tappio Espanjalle ratkaisi sen, että Suomi ei päässyt ratkaisupeliin Bahamaa vastaan (jolle se oli karsintalohkossa jo hävinnyt ja jonka Espanja voitti ja ansaitsi kisapaikan).

Mitäkö sitten pitäisi tehdä? Sami Itani lausui asiat aika kohdilleen tässä jutussa. Koululiikunnan lisääminen on avain. Itse lisäisin siihen vielä kansan nostamisen nykyisestä sosialistisen politiikan aiheuttamasta apatiasta, jossa yritteliäisyyttä ja sinnikkyyttä ei edes haluta arvostaa, vaan roikottaa ihmisiä yhteiskunnan napanuorassa. Valentin Kononen sanoi TV-haastattelussa asian toisin sanoin: Suomesta on kadonnut voittamisen kulttuuri.
Mallia voi ottaa suunnilleen Suomen kokoisesta Uudesta-Seelannista. Siellä tehtiin rajuja poliittisia uudistuksia 1980-1990 -lukujen vaihteessa. Sosialismi lyötiin telakalle ja yritteliäisyyttä kannustettiin. Tarkemmin sanottuna yritteliäät jätettiin kiusaamatta. Vastaavana aikana Suomessa sosialismia lisättiin. Urheiluun tällaiset muutokset vaikuttavat yli kymmenen vuoden viiveellä, sillä alle kymmenvuotiaat lapset alkavat kasvaa erilaisessa ilmapiirissä ja vaikutukset näkyvät toistakymmentä vuotta myöhemmin urheilun ja yhteiskunnan menestyksessä. Katsotaanpa miten maiden mitalisaldo kehittyi olympialaisissa (kesäkisat + niitä edeltäneet talvikisat) vuodesta 1992 alkaen, Uusi-Seelanti/Suomi:
1992: 11/12
1996: 6/10
2000: 4/16
2004: 5/9
2008: 9/13
2012: 13/8
2016: 18/6
2020: 22/7
2024: 23/8
Vaan ei hätää, nykyään Uutta-Seelantia hallitsee työväenpuolue joka on päässyt nauttimaan konservatiivien rakentamasta vauraudesta. Kyllä maa siitä rappeutuu, mikäli äänestäjät eivät viisastu. Sitten kun saisi vielä Suomeen isänmaan ja kansalaisten etua ajattelevat - ja ennen kaikkea ajavat - päättäjät, niin olympiamenestys ja vauraus kääntyisivät toiseen asentoon kun vertailukohtana ovat kiwit.

Tähtäimessä

Kirjoitin toistakymmentä vuotta sitten tarinan salamurhaajasta, joka muuttuikin nyt hyytävän realistiseksi yksityiskohdiltaan.

Varhain eilen aamulla sain tietää, että Trumpia on ammuttu. En ehtinyt edes varttituntia selvittää asiaa, koska oli muita kiireitä. Katsoin yhden videopätkän, jossa laukaukset kuuluivat ja osuma näkyi. Luulin sen perusteella, että laukaukset oli ammuttu jostain lähietäisyydeltä jollain 22-kaliiperisella pistoolilla. Kehnossa äänenlaadussa ne kuulostivat siltä ja pidin selvänä, että tuollaiseen tilaisuuteen on paljon helpompaa salakuljettaa pistooli kuin päästä kiväärin kanssa ampumaetäisyydelle. Uutisessa kuitenkin kerrottiin, että laukaukset oli ammuttu 200 metrin päästä. Siltä matkalta on ihan sama ampuuko pistoolilla vai puhallusputkella.
Tässä vaiheessa Sallikin heräsi ja oli jo lukenut uutiset. Sanoin että tietojen ja videon perusteella näyttää todennäköisesti seuraavalta:
- laukaukset on ammuttu kiväärikaliiperin aseella, koska 200 metriä on liian pitkä matka 22-kaliiperiselle pienoiskiväärille
- kyseessä on puoliautomaattiase (tai automaatti kertatuli valittuna), sillä laukaustahti on liian tiheä muuhun
- todennäköisesti kyseessä ei ole näillä leveysasteilla yleisin 7,62-kaliiperinen, vaan jenkeissä suosittu 5,56, koska laukausten ääni ei kuulosta kovin voimakkaalta
- tämä täsmää todennäköisimpään aseeseen eli jenkeissä suunnilleen supermarketin hyllystä ostoskärriin poimittavissa olevaan AR-15 -puoliautomaattikivääriin
- ampuja ei ole mikään ammattilainen, koska tuolta matkalta osuu kyllä paikallaan olevaan maaliin ja laukaustahti on liian hätäinen, kokenut ampuja tietää kyllä että 200 metristä tähtäämätön laukaus ei osu edes ladon seinään ja hän ampuu toisen heti perään tähtäämättä
- koska ampuja on kuollut, hän on todennäköisesti lähtenyt kääntämään asettaan päälle ryntäävää SWAT-tiimiä kohti, mieluummin olisivat ottaneet hänet elävänä

Aamuvarhaisesta pitkälle iltapäivään olin reissussa enkä käytännössä voinut seurata uutisia lainkaan, kun piti keskittyä muihin asioihin. Alkuillasta kotiin palattua istahdin sitten koneen ääreen selvittelemään tapahtunutta.
Harmillista kyllä, en kellottanut paljonko aikaa kului. Arvioin että ei puolta tuntia enempää ja sen jälkeen kiroilin taas kerran median täydellistä asiantuntemattomuutta. Medialla oli ollut puoli vuorokautta aikaa selvittää missä mennään ja silti eivät olleet kyenneet tekemään muutamia oleellisia havaintoja.

Ampumamatka ei ollut 200 metriä, vaan sijaintitietojen perusteella Google Mapsista mitaten noin 130 metriä, melko varmasti välillä 120-140 metriä. Ero ei kuulosta suurelta, mutta se on sitä. Useimmiten kilpaillaan ampumamatkoilla 10 metriä (ilmakivääri), 50 metriä (pienoiskivääri) ja 150 metriä (vapaakivääri), joskus 300 metriä vapaakiväärillä. 150 metrin matkalta kohtuullinen ampuja osuu lähes varmasti pään kokoiseen maaliin, mutta matkan kasvaessa siitä vähänkin vaaditaan jo taitoa ja aseelta laatua. Itse asiassa kyseiseltä ampumamatkalta 130 metriä jopa pienoiskivääri olisi taitavalle ampujalle mahdollinen murha-ase, kunhan patruunan valitsee oikein. Mutta 200 metristä se olisi jo mahdoton.
Tosin ampumaetäisyydestä pääteltävät tiedot olivat jo menettäneet merkityksensä, sillä medioissa oli jo kerrottu aseen olleen AR-15 eli jokamiehen ostettavissa oleva puoliautomaattikivääri.
Kun sitten löytyi video ampujasta, niin amatööriys vahvistui. Kuka lähtee harjoittamaan tarkka-ammuntaa t-paidassa??? Se että tuollainen tumpelo osui noinkin lähelle, oli jo tuuria.

Seuraavaksi tuli vastaan video siitä, kun turvallisuuspalvelun tarkka-ampuja päästää ampujasta ilmat pihalle. Olin siis erehtynyt arviossani siitä, kuinka ampuja kuoli – kyseessä ei ollut vastarinta rynnäkkötiimille vaan eliminointi matkan päästä. En pitänyt toteutunutta vaihtoehtoa todennäköisenä siksi, että uskoin ampujan olleen niin hyvin suojautunut, etteivät tarkka-ampujat olleet häntä havainneet – muussa tapauksessa heille olisi annettu komento eliminoida uhka.
Se täytyy median kunniaksi myöntää, että tästä oli sentään tajuttu ampujan olleen tähtäimessä jo valmiiksi, sillä vastalaukaus lähtee välittömästi. Mutta tästä vedetyt johtopäätökset ovatkin sitten jo puuta heinää. On ihmetelty miksi reagoitiin vasta sitten, kun Trumpia oli jo ammuttu, miksi uhkaa ei eliminoitu jo etukäteen. Tästä sitten odotetusti onkin jo kehitetty kaikenlaisia salaliittoteorioita.
Kerrotaanpa kuinka homma toimii turvallisuuspalvelun tarkka-ampujan näkövinkkelistä. En luonnollisestikaan tiedä, millaiset ohjeet heille on annettu, mutta voinee olettaa että on noudatettu todennäköisintä standardiproseduuria. Luultavimmin ohjeet ovat olleet seuraavat:
- mikäli ampuminen alkaa, tuli on vapaa
- mikäli tarkka-ampuja havaitsee potentiaalisen uhan, hän ilmoittaa siitä välittömästi (kaikilla on mikki ja kuulokenappi) ja ottaa tämän tähtäimeensä siten, että hiippakunnan vaihto on liipaisimenvetoa vaille valmis
- saatuaan kohteen tähtäimeensä tarkka-ampuja ilmoittaa tämän ja toistaa ilmoituksen säännöllisin väliajoin, samoin hän ilmoittaa välittömästi mikäli kohde suojautuu siten, että laukaus ei onnistuisi
- hän ei saa ampua oma-aloitteisesti ellei kohde ammu ensin, vaan tarkka-ampujan on odotettava tulikomentoa
Videosta käy selvästi ilmi, että tarkka-ampuja toimii oma-aloitteisesti välittömästi sen jälkeen, kun hän näkee murhaajan aseen suuliekin (tai sitten tulikomento on sattumalta annettu juuri samanaikaisesti). Näkyy myös, miten tarkka-ampuja kohottaa päätään nähdäkseen paremmin.
Videosta ei käy ilmi, kuinka pitkän ajan potentiaalinen uhka on ollut tarkka-ampujan tähtäimessä. Joskus piiritystilanteissa tämä vaihe saattaa kestää minuutteja. Todennäköisesti tällä kertaa kyse on ennemminkin sekunneista. Mikäli tarkka-ampujat ovat havainneet läheisellä katolla kohteen kivääriltä näyttävän esineen kanssa, tieto tästä on lähtenyt turvatiimille heti ja siinä tilanteessa turvatiimin johtajan pitäisi antaa määräys suojata Trump ja viedä tämä turvaan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, mikä kertoo toivottavasti siitä että havainto uhasta on tehty vasta enintään viisitoista sekuntia ennen laukausta. Jos havainto on tehty aiemmin, se kertoo ikävä kyllä sen ettei johto ole ollut tehtäviensä tasalla.
Tätäkään media ei ollut kertonut, vaikka tosiasiat olivat helposti nähtävillä. Kuinka ammattitaidotonta väkeä toimittajat oikeasti ovat?

Miksi sitten tarkka-ampujilla ei ole ohjeita ampua oman harkintansa mukaan jo ennen kohteen tulenavausta tai miksi turvallisuusjohtaja ei anna tulikomentoa, kun tarkka-ampuja kertoo että katolla on kohde aseen kanssa?
Kuvitelkaapa millainen metakka nousisi, jos ammuttaisiin katolle kiivennyt talonmies, jolla sattuu olemaan mukanaan harja. On oltava varma siitä, että kohde on oikeasti vaarallinen eikä tuolta etäisyydeltä voi olla välttämättä varma mikä on se pitkulainen esine. Tai vaikka olisikin, niin entäpä jos kyseessä on vedonlyönnin seurauksena katolle kiivennyt teini leikkipyssyn kanssa? On ihan turha selitellä, että mitäs läksit, kikkeliskokkelis. Vaikka onkin oikein ampua tällainen potentiaalinen uhka, niin ihmisoikeusulisijat nostaisivat sellaisen metakan että oksat pois. Itse asiassa on kumma etteivät ole jo nostaneet nytkin – olisihan heidän mielestään varmaan voinut ampua pelkästään haavoittavasti tai vielä mieluummin taltuttaa ampuja puhejudolla.
Silti oli hämmästyttävää, ettei tulikomentoa annettu tai Trumpia suojattu ajoissa, mutta ehkä aikaa oli vain liian vähän.

On toki käsittämätöntä hutilointia, että ampuja pääsi noin läheiselle katolle livahtamaan. Ymmärtäisin sen, jos jotain tuollaista pääsisi tapahtumaan 500 metrin päässä polttopisteestä, mutta että näin lähellä. Salaliittoteoriat pulpahtivat taas pintaan, mutta Occamin partaveitsi on taas uskottavin metodi: kyseessä oli inhimillinen virhe. Aivan hyvin on saattanut käydä esimerkiksi niin, että on ollut kaksi tiimiä, joista toisen tehtäväkuva on vastata siitä, ettei lähietäisyydelle pääse ketään aseen kanssa ja toisen tehtävä on vastata siitä, ettei kukaan pääse kiväärin kanssa lähirakennusten katoille. Tämä kyseinen katto puolestaan oli niin lähellä esiintymislavaa, että kattotiimi on luullut sen olevan lähitiimin reviirillä ja lähitiimi on puolestaan luullut, että se on kattona kattotiimin asia. Selitys on täysin mahdollinen, sillä eihän nyt hyvä tavaton ole uskottavaa että joku yrittäisi päästä kiväärin kanssa noin lähelle, joten kattotiimi on sulkenut nämä lähirakennukset pois omalta reviiriltään.
Totuutta tästä ei todennäköisesti saada turvallisuussyistä koskaan selville. Aivan samoin kuin meille tuskin koskaan kerrotaan, kuinka monta tällaista yrittäjää on jo vähin äänin saatu pysäytettyä ennen kuin he ovat päässeet edes paikan päälle.

Se, mitä tapahtui oli oikeastaan juuri todennäköisin skenaario. Kajahtanut amatööri pääsee tuurilla lähelle. Isomman ryhmän suunnitelma on helpompi paljastaa, vaikka kyseessä olisivat ammattilaiset. Yksinäinen susi pääsee tilaisuuteen helpommin, vaikka sen toteuduttua onnistumismahdollisuudet ovatkin pienemmät. Kun silloin toistakymmentä vuotta sitten kirjoitin novellin aiheesta, asetin ampujaksi sellaisen joka tiesi mitä teki. Trumpin onni oli, että tämä kaveri ei tiennyt. Mutta monet muut yksityiskohdat novellissa olivat aina ampumamatkaa myöten hämmästyttävän hyvin kohdillaan tämän tapauksen kanssa.

Seuraavaksi odottelemme sitten salaliittoteorioita. Johan ”väärän lipun alla” -skenaarion esittäjät ovat olleet jo vauhdissa. Höyrypäisimmät ovat jo väittäneet, että todellinen ampuja olisi ollut viereisellä katolla ollut ammattilainen ja tämä surmansa saanut pelkkä uhrilammas. Ja todellinen tarkka-ampuja olisi tarkoituksella ampunut siten, että Trump olisi saanut vain pintanaarmun. Siitä vain yrittämään edes 50 metrin päästä sitä, että osuu pikkuisen liikkuvaan korvalehden kokoiseen maaliin. Tämän teorian esittäjä on lukenut liikaa Lucky Lukea.
Varmuuden vuoksi tarjoan jo valmiiksi uuden salaliittoteorian: ampuja ei edes yrittänyt osua Trumpiin, vaan ampui kaikki laukaukset hämäyksen vuoksi yleisöä kohti. Trumpin haava oli tulosta korvalehteen kätketystä pikkuriikkisestä räjähdyspanoksesta. Koko homman tarkoitus oli nostaa Trumpin kannatus kattoon ja varmistaa voitto presidentinvaaleissa.

Ihan kuin Trump olisi tällaista tarvinnut. Eihän hän tarvitse muuta kuin seniilin Bidenin vastaehdokkaakseen, niin voitto on varma. Onhan siinä vähän eroa, kun Trump kävelee ampumavälikohtauksen jälkeen haavoittuneenakin omin jaloin alas lentokoneesta tai Biden kompuroi portaissa riippumatta siitä onko kiipeämässä ylös vai laskeutumassa alas.
On spekuloitu jo sitäkin, ryhtyykö kongressi erottamaan Bideniä hänen heikkokuntoisuutensa takia jo ennen tämän virkakauden loppua. Eiköhän meillä kaikilla ole kokemusta siitä, että yli kahdeksankymppinen ihminen antaa ensin joitakin heikkoja merkkejä kunnon huononemisesta ja sitten romahtaa lyhyessä ajassa enemmän tai vähemmän vihannekseksi. Mikäli näin kävisi Bidenin kohdalla lähiviikkoina, olisi erottamisskenaario mahdollinen – meillä kaikilla lienee myös kokemusta siitä ettei potilas tunnista omaa tilaansa eli Biden kieltäytyisi astumasta syrjään edes ehdokkuudesta, saati sitten presidentin tehtävistä. Prosessi etenee yksinkertaistetusti sanoen teoriassa siten, että edustajainhuone esittää ehdotuksen ja senaatti äänestää siitä. Mikäli näin kävisi, saatettaisiin päätyä huvittavaan tilanteeseen. Loogisesti demokraatit ymmärtävät, ettei Bidenillä ole mahdollisuutta voittaa vaaleja ja republikaanit ymmärtävät, että jos Biden korvataan jollain vaarallisemmalla ehdokkaalla, Trump saattaa hävitä. Niinpä äänestyksessä presidentin erottamisesta terveyssyiden takia saattaisi käydä niin, että republikaanit kannattavat Bidenin jatkoa ja demokraatit haluavat erottaa hänet!

Keihästystä ja muita havaintoja

Kalevan kisat on taas pidetty ja kuten odotettu, taas jatkui ikuinen vali-vali suomalaisen yleisurheilun umpisurkeasta tasosta. Osansa tästä sai myös miesten keihäänheitto. Tulokset kun olivat kuulemma piirikunnallista tasoa, joilla ei todellakaan pärjää koska olympialaisissa joka jannu heittää ysikymppisiä tai ainakin melkein.
Katsotaanpa sitten tosiasiat. Kalevan kisojen miesten keihään kahdeksan parhaan tuloslista näytti seuraavalta:
1. Lassi Etelätalo 84,67
2. Toni Keränen 83,76
3. Oliver Helander 81,53
4. Eemil Porvari 81,52
5. Topias Laine 81,35
6. Taneli Juutinen 78,06
7. Janne Läspä 76,95
8. Teemu Narvi 75,46
Kolme parasta menee olympialaisiin. Mitenkäs olisi sitten keihäsmallin uusimisen 1986 mennyt isolla kirkolla noilla tuloksilla? Seuraavassa faktaa, mitkä olisivat olleet sijoitukset (olympialaisten tuloslistoilta poistettu suomalaisedustajat ja korvattu heidät tämänkertaisten Kalevan kisojen mitalistien tuloksilla):
Tokio: viides, seitsemäs ja viidestoista.
Rio: viides, seitsemäs ja neljästoista.
Lontoo: kultaa, pronssia ja seitsemäs.
Peking: pronssia, neljäs ja kahdeksas.
Ateena: neljäs, viides ja kymmenes.
Sydney: seitsemäs, kahdeksas ja kuudestoista.
Atlanta: kuudes, seitsemäs ja kymmenes.
Barcelona: hopeaa, pronssia ja viides.
Soul: kultaa, pronssia ja kuudes.
Ei niinkään huonosti ”piirikunnallisen” tason heittäjiltä.

Entä mitenkäs tämä vertautuu noin nykypäivään? Menneenä viikonvaihteena kalenterissa oli kansalliset mestaruuskisat useimmissa muissakin maissa. Muutamissa ne oli kilpailtu jo aiemmin ja muutamissa ne käydään myöhemmin. Katsotaanpa niiden kahdeksan parhaan suorittajan listaa. Kahdeksan parhaan keskiarvot kymmenessä parhaassa maassa olivat seuraavat (jos maa on suluissa ilman järjestysnumeroa, sen tämän vuoden mestaruuskisat ovat vielä käymättä ja keskiarvo on vuoden 2023 kisoista):
1.Suomi 80,41
2. Japani 77,64
3. USA 77,20
4. Kiina 76,74
(Intia 76,06)
5. Puola 75,79
6. Saksa 75,56
(Venäjä 73,66)
7. Espanja 72,28
8. Latvia 71,80
9. Italia 71,63
10. Australia 71,41
Jos tuloslistat laitetaan rinnakkain, niin seuraavat heittäjät tekivät suomalaista vastinpariaan paremman tuloksen:
Saksa: 1. Julian Weber 86,63
Liettua: 1. Edis Matusevicius 85,18
Brasilia: 1. Luiz Da Silva 85,57
Trinidad ja Tobago: 1. Keshorn Walcott 85,22
Venäjä (2023): 2. Boris Bezdolniy 84,06
Sijoilla 3-8 ollut suomalainen oli parempi kuin vastaavalla sijalla ollut missään muussa maassa. Suomessa viisi parasta heitti yli 81-metrisen. Ainoa toinen maa, jossa hopeamitalisti heitti yli 80-metrisen oli Puola (ja jos huomioidaan myös maat joissa tämänvuotisia kisoja ei ole vielä pidetty ja katsotaan niiden tilalle viimevuotiset, niin Venäjä), mutta yksikään pronssimitalisti ei heittänyt kasikymppistä.

No joo, sanoo joku. Mutta Kalevan kisoissa nyt vain sattui olemaan parempi tulostaso, sattumakisa. Vaan katsotaanpa tämän kauden tilastoja:
Kymmenen parhaan keskiarvot 2.7.2024:
1. Suomi 81,270
2. USA 80,966
3. Intia 80,418
4. Japani 79,168
5. Saksa 78,663
6. Kiina 76,726
7. Puola 76,063
8. Australia 75,347
9. Ranska 75,225
10. Tsekki 74,421

Suomen parhaat 2.7.2024:
1. Oliver Helander 85,75
2. Lassi Etelätalo 84,67
3. Toni Keränen 84,19
4. Teemu Narvi 82,37
5. Eemil Porvari 81,52
6. Jami Kinnunen 81,36
7. Topias Laine 81,35
8. Taneli Juutinen 78,06
9. Janne Läspä 77,09
10. Toni Kuusela 76,34

Maat, joissa vastaavalla sijalla oleva keihäänheittäjä on parempi:
1. Saksa, Tsekki, Intia, Grenada ja Ranska
2. Saksa
3.-7. Ei yhtäkään, suomalainen on aina parempi
8. USA
9. USA ja Intia
10. USA

Se siitä. Jos suomalaisen yleisurheilun tasoa lähtee moittimaan, niin ei kannata aloittaa miesten keihäänheitosta.

Entä sitten muut lajit? Vähemmän kuin joka tuhannes ihminen maailmassa on suomalainen, joten yleisurheilun tapaisessa läpiglobaalissa lajissa pitäisi tuhannen parhaan joukossa olla aina yksi suomalainen. Jos näin olisi, niin tilastollisesti menisi hyvin. Pariisin olympiarankingissa listataan noin sata urheilijaa per laji, joista alle puolet pääsee mukaan. Yksilölajeja on 42 eli urheilijoita listoilla noin 4200, joten jos suomalaisnimiä olisi listalla noin neljä, se olisi odotusarvon mukainen suoritus. Nimiä on kuitenkin 90. Kaikkiaan 35 lajissa on vähintään yksi suomalaisnimi listalla eli vain seitsemän lajia (100 m, 400 m, 5000 m, 10000 m, maraton, kuula ja kiekko) ovat ilman suomalaisia. Niin, nämä kaikki ovat siis miesten lajeja – naisten lajeissa joka ainoassa on listattu vähintään yksi suomalainen.

Otetaan lopuksi kaikkien murheenkryynien äiti eli suomalainen mieskestävyysjuoksu, jossa kympin tulostasoa pidettiin jopa ”vastenmielisenä”. Koska kausi on vielä kesken, on oikeudenmukaisempaa tutkia viime kauden tilastoja, ei taso ole siitä merkittävästi muuttunut. Vuonna 2023 maailmantilaston paras suomalainen kympillä oli Mika Kotiranta, sijalla 762. Kaikkiaan 51 maasta koko maailmasta löytyi parempi kympin menijä.
Varmuuden vuoksi – koska ratakymppi ei ole niin yleinen matka – tarkistetaan vielä vitosen tilanne. Siellä paras suomalainen oli Eemil Helander, sijalla 405. Kaikkiaan 41 maasta löytyi parempia juoksijoita. Siis kympillä tilanne oli huonompi, joten verrataanpa sitä.
Suomalaisen mieskestävyysjuoksun taso on siis umpisurkea. Verrataan suomalaiseen jalkapalloon. Kysykää keneltä tahansa, niin Suomen maajoukkue ja sen pelaajat ovat menestyneet viime aikoina paljon paremmin kuin kestävyysjuoksijat. Vaan entäpä jos mielikuvan tilalle heitetäänkin totuutta? Transfermarktin mukaan Suomen arvokkain futari on Glen Kamara, markkina-arvoltaan 6 miljoonaa euroa. Valitettavasti sivuston listauksissa pystyy järjestämään vain 500 parasta, joten ei toivoakaan että Kamara pääsisi maailmanlistalle, johon karsintaraja näkyy olevan 20 miljoonaa. Euroopan 500 parhaan listalle pääsisi, jos arvoa olisi 15 miljoonaa. Voi helposti todeta, että yhdelläkään suomalaisella jalkapalloilijalla ei ole mitään asiaa edes Euroopan tuhannen parhaan joukkoon. Veikkausliigan pelureiden sijoituksia - ja tämähän on parasta mitä Suomessa on nähtävillä - ei uskalla edes arvioida, sillä arvokkaimman eli HJK:n Topi Keskisen hintalapuksi on lätkäisty vain viidesosa Kamaran hinnasta.
Kympin juoksijoista kolme suomalaista oli viime kaudella maailman tuhannen parhaan joukossa. Euroopan listalla paras oli Kotiranta, sijalla 117. Viidensadan parhaan eurooppalaisen joukossa oli 12 suomalaista. Pohjoismaisella tasolla viidenkymmenen parhaan joukossa oli kymmenen suomalaista kympin juoksijaa. Transfermarktin mukaan paras suomalainen jalkapalloilija on pohjoismaisella listalla sijalla 73.
Mutta joukkueen rankinghan on se, joka ratkaisee, eikö? No, on myönnettävä että pelaajamateriaaliinsa nähden Suomen maajoukkue on FIFA-rankingissa korkeammalla kuin voisi olettaa. Tällä hetkellä sijoitus näkyy olevan 63, eli vain reilut kymmenen sijaa huonommin kuin paras suomalainen kympin juoksija sijalla 52. Euroopan rankingissa vastaavat sijoitukset ovat jalkapallomaajoukkueelle 29 ja Mika Kotirannalle 23 eli Euroopasta löytyy 28 Suomea parempaa maajoukkuetta mutta vain 22 maata, joista löytyy suomalaista parempi kympin juoksija.

Ei ole olemassa ainuttakaan globaalisti levinnyttä lajia, jossa suomalaisen urheilun taso olisi kovempi kuin yleisurheilussa. Jokainen tulkoon autuaaksi omassa pikku maailmassaan ja jos suomalaisten menestys on ainoa kriteeri, niin sitten voi katsoa pelkästään pesäpalloa tai ehkä uskaltautua salibandyäkin vilkaisemaan. Mutta on äärimmäisen tekopyhää moittia Kalevan kisojen tasoa huonoksi ja sillä perusteella seurata mieluummin jalkapallon, jääkiekon tai minkä tahansa palloilulajin SM-sarjaa.

Sivallus CDV

Yhdysvalloissa demokraatit alkavat vihdoinkin saada tarpeekseen dementoituneesta Joe Bidenistä ja etsivät kulissien takana epätoivoisesti hänen tilalleen uutta ehdokasta. Koska vastaehdokkaana olevan entisen presidentin Trumpin suosio on kasvussa, demokraatitkin harkitsevat kääntymistä entisen presidentin puoleen. Valitettavasti kaksi edellistä demokraattipresidenttiä eli Obama ja Clinton ovat istuneet jo kaksi täyttä kautta eivätkä oikein voi tulla kysymykseen. Seuraavana vaihtoehtona on vain yhden kauden istunut Jimmy Carter, lokakuussa 100 vuotta mittariin ja ehkä jopa paremmassa kunnossa kuin Biden!

Pretoriaani

Sergei vilkaisi vieressään seisovaa Vladislavia.
- Käyn vessassa.
Vladislav nyökkäsi. Hänen ei tarvinnut muistuttaa työpariaan siitä, että toimii ripeästi. Aikaa oli vielä reilusti. Eikä tässä ammatissa turhia sanoja haaskattu muutenkaan.
Sergei käveli aulan toiselle puolelle, jossa oli toinen samanlaisiin tyylikkäisiin asuihin pukeutunut parivaljakko.
- Käyn vessassa.
Toinen miehistä nyökkäsi. Tieto oli vastaanotettu. Kumpikaan näistä kahdesta ei poistuisi paikalta sinä aikana kun Sergei hoitaisi asiansa.

Sergei avasi WC:n oven. Vain yksi koppi, mutta sen hän tiesi tottakai etukäteen. Vaikka paikka oli vieras, se oli luonnollisesti etukäteen tarkkaan tutkittu. Hän kääntyi ja lukitsi kopin oven. WC-paperitelineestä hän repäisi muutaman arkin ja asetti ne siististi lavuaarin reunalle. Saatuaan esivalmistelut tehtyä hän laski housut nilkkoihinsa. Pöntölle istumisen sijaan hän tunnusteli vasenta kankkuaan ja löysi laastarilapun. Sormet jatkoivat kulkuaan pitkin laastarin reunaa, kunnes osuivat ohueen, lähes näkymättömään lankaan. Näppärästi hän pyöräytti lankaa kierroksen verran oikean etusormensa ympärille ennen kuin tarttui vasemmalla kädellään laastarin reunaan ja nykäisi sen irti. Hän ei kyennyt tietenkään sitä näkemään, mutta laastarin liimaosaan kiinnitetty narun pää pysyi edelleen tiukasti siinä. Hän siirsi oikeaa kättään muutaman sentin pitäen etusormeaan edelleen koukussa, jotta sen ympäri kierretty naru pysyisi varmasti siinä missä pitikin. Sitten hän alkoi varovasti vetää narusta puristaen samalla huulensa yhteen, jottei päästäisi ääntäkään. Mielessä välähti ajatus, että miten helvetissä jotkut hinttarit voivat nauttia tällaisesta. Samalla hetkellä hänen peräsuolestaan luiskahti vajaan kymmenen sentin mittainen, sylinterimäinen halkaisijaltaan toista senttiä oleva kotelo. Sergei asetti kotelon WC-paperiarkin päälle, kietoi paperin sen ympärille ja hieroi lian pois. Hän rullasi paperin auki ja pudotti kotelon varovasti puhtaalle arkille. Likaantunut paperi päätyi pönttöön. Sergei tarttui koteloon molemmin käsin ja ruuvasi sen auki. Hän veti kotelon kärkipään irti ja kallisti sitä varovasti toisen paperiarkin yläpuolella. Kotelosta valahti arkille kolme yhdeksänmillistä patruunaa, jotka kimaltelivat kirkkaassa valaistuksessa kuparinvärisinä.

Pikkutakkinsa sisältä hän kaivoi esiin aseensa. Se oli asesuunnittelijanero Pjotr Serdukovin SR-1 -pistoolin erityisesti turvallisuusjoukoille suunniteltu kehitysversio. Kompakti, lyhyiltä matkoilta tarkka ja varustettu pienestä koostaan huolimatta peräti 18 patruunan lippaalla. Sergei poisti lippaan ja napsautteli kolme ylintä patruunaa samalle WC-paperille peräsuolestaan kaivamansa kotelon kanssa. Äkkinäinen olisi pitänyt patruunoita kaliiberiltaan normaaleina 9 x 19 mm Parabellum-patruunoina, mutta ne olivat pari milliä pidempiä, venäläisten käyttämää 9 x 21 mm -kaliiberia. Pari ylimääräistä milliä tarkoitti lisää ruutia, mikä taas tarkoitti enemmän tehoa ja läpäisykykyä. Minkä hinta toisaalta oli isompi rekyyli, mutta päivittäiset harjoitukset olivat totuttaneet Sergein ja hänen työtoverinsa siihen. Näistä harjoituksista hän olikin poiminut ne kolme patruunaa, jotka olivat päätyneet koteloon, joka puolestaan oli päätynyt Sergein sisuksiin. Harjoituspatruunat olivat normaalia SP11-mallia, mikä oli hinnaltaan vain murto-osa tositehtävissä käytetyistä malleista.

Sergei pyöräytti lippaasta poistamansa patruunat yhdessä kotelon kanssa muutaman WC-paperiarkin sisään ja pudotti paketin roskikseen. Nämä patruunat olivat mallimerkinnältään SP13, panssariluoti joka oli tarkoitettu lävistämään luotiliivejä ja SP12, onttopäinen luoti jonka tarkoitus oli tappaa kohde välittömästi. Palvelustehtävissä lipas ladattiin käyttäen vuorotellen näitä kahta patruunaa. Turvallisuuspalvelun agentit ja asesepät kiistelivät aina siitä, kummassa järjestyksessä vuorottelu pitäisi tehdä. Rintamalinja ei kulkenut miehen tehtävän mukaan, vaan molempien linjojen kannattajia oli sekä agenteissa että asesepissä, sekä tietysti muutamia sellaisia jotka eivät osanneet päättää puoltaan. ”Onttopää ensin” -linjan kannattajat sanoivat, että agentin piti eliminoida kohde mahdollisimman nopeasti ja SP12 tappoi osuessaan varmasti. ”Panssariluoti ensin” -linjalaiset perustelivat näkökantaansa aivan oikein sillä, että räjähtävä luoti ei mene mistään suojaliivistä läpi, joten kohde saa sen osumasta sekunnin murto-osan enemmän toiminta-aikaa panssariluotiin nähden. Loppujen lopuksi väittely tiivistyi siihen, pitikö ensimmäinen laukaus ampua mahdollisimman nopeasti (panssariluoti vähintäänkin pysäytti kohteen vaikka osuma olisi huonokin) vai käyttää aikaa tähtäämiseen varmaa osumaa varten (jolloin kohde saattaa saada ratkaisevan lisäajan). Viimeisimmän ohjesäännön perusteella ”panssariluoti ensin” -koulukunta oli niskan päällä.
Tällä kertaa tämä ongelma ei Sergeitä vaivannut. Loppujen lopuksi erikoispatruunat toivat vain marginaalista etua, tavallinen patruuna oli kyllä aivan riittävän tappava. Ja niitä oli helpompi saada käsiinsä, sillä erikoispatruunoita he ampuivat vain harvoin.
Mutta vaihto oli pakko tehdä, sillä Sergei ei voinut tietää miten hänen aseensa oli tällä kertaa ladattu. Järjestys panssari – ontto – panssari – ontto – panssari ja niin edelleen kyllä, mutta hän ei voinut tietää olivatko patruunat toimintakykyisiä vai eivät.

Vladimir Putin ei luottanut edes omiin henkivartijoihinsa. Henkivartijoiden perusryhmä oli aina neljä, kahden parin ryhmissä. Sergein työpari oli tänäänkin, kuten normaalisti, Vladislav. Työvuoroon valmistautuessaan he hakivat aina varikolta uudet lippaat. Aseseppä oli ladannut lippaat ja asettanut ne kahteen koteloon, molemmissa kolme täyttä lipasta. Kotelot olivat ulkonäöltään identtiset ja vain aseseppä tiesi, kummassa olivat kovat patruunat sisältävät lippaat ja kummassa blankot. Prosessi oli hiottu loppun asti siten, että blankot olivat aivan samannäköiset ja -painoiset, ainoa ero oli se että ruudin sijaan blankoissa oli pelkkää sahanpurua. Lisäturvatoimena edes aseseppä ei saanut luovuttaa koteloita turvamiehille, vaan ne kulkivat kolmannen agentin kautta. Tämä oli jälleen kerran asettanut kotelot pöydälle vierekkäin, pyörittänyt niitä teatraalisesti jonkin aikaa kuin mikäkin sirkusesiintyjä ja viitannut sitten Sergeille, että tämä valitsisi ensin. Kuten oli tapahtunut. Yksi lippaista meni välittömästi aseeseen ja kaksi muuta koteloon varalle. Vladislav toimi samoin. Kumpikaan ei tiennyt, kummalla heistä olisi tällä kertaa kovat ja kummalla blankot. Astuessaan sisään varikolle molemmat olivat vieläpä kulkeneet aseensa luovutettuaan metallinpaljastimen läpi juuri siltä varalta, ettei kukaan salakuljettaisi mukanaan kovia patruunoita.
Systeemi oli yksinkertaisuudessaan nerokas. Jos jollekulle henkivartijalle olisi juolahtanut mieleen yrittää salamurhaa, hän ei voisi koskaan tietää oliko hänen aseensa toimintakykyinen vai ei. Haittapuolena oli toki se, että tämä pakotti henkivartijat toimimaan aina pareittain ja varmuuden vuoksi vieläpä neljästään, niin että yhden poistuessa vaikkapa vessaan Sergein tapaan toinen pari jäi aina paikalle, jolloin ainakin yhdellä läsnäolijalla oli kovat patruunat.
Turvatoimissa oli kuitenkin yksi aukko, jota Sergei oli hyödyntänyt: jo viikkoa aiemmin hän oli asevarikolle tullessaan piilottanut kotelon vessaan, jossa hän nyt vastaavasti poikkesi sieltä poistuessaan ja työnsi kotelon huulirasvan suosiollisella avustuksella itseensä. Hän oli harkinnut myös kotelon teippaamista jalkaansa, sen sujauttamista yksinkertaisesti taskuun tai jotain muuta, mutta päätynyt varmuuden vuoksi epämiellyttävimpään joskin turvallisimpaan säilytyspaikkaan.

Edes lippaan irrotettuaan ja patruunat poistettuaan Sergei ei tiennyt, oliko hänelle tällä kertaa osunut kovat vai blankot, niitä oli mahdoton erottaa. Ja he olivat kyllä yrittäneet pitkinä hotellihuoneissa vietettyinä iltoina, vaikka se kiellettyä olikin. Mutta pojat ovat poikia, kaikkea pitää kokeilla. Oleellista oli kuitenkin se, että Sergei tiesi napsautellessaan harjoituspatruunoita päällimmäisiksi lippaaseen niiden olevan kovia. Lippaan täytyttyä hän työnsi sen pistooliin ja teki latausliikkeen. Nyt hän oli valmis.
Mielessä välähtivät vielä kerran syyt, miksi hän tämän tekisi. Sergei oli siinä mielessä harvinainen venäläinen, että hänen omatuntonsa ja moraalintajunsa ulottuivat lähipiiriä pidemmälle. Hän oli vastustanut Ukrainan sotaa koko ajan. Tai ehkä sittenkin kyseessä oli lähipiiri. Kukaan ei tiennyt, että Sergein rakas isoäiti, babushka, oli ukrainalainen. Sota-ajan kohtalot olivat heittäneet isoäidin äidin Siperiaan, jossa babushka oli syntynyt ja kirjausvirheen vuoksi merkitty kansallisuudeksi venäläinen. Mitä ei korjattu, vaikka hän oli pikkulapsena palannut takaisin vallattuun Ukrainaan ja elänyt siellä siihen asti, kunnes oli mennyt naimisiin Ukrainassa palvelleen venäläisen varusmiehen kanssa ja muuttanut tämän mukana Uralille. Jos ukrainalaisjuuret olisi tiedetty, tuskin Sergei olisi nykyisessä tehtävässään.
Tämä ei kuitenkaan ollut se ratkaiseva syy, miksi Sergei oli päättänyt ampua kaksi luotia Putiniin ja kolmannen omaan päähänsä. Prigozhinin perustamaan Wagner-yksityisarmeijaan värvättiin vankiloista rikollisia, joista jotkut olivat selvinneet hengissä sopimuskautensa ja saaneet armahduksen. Vapautetuista melkoinen osa jatkoi rikollista elämäänsä ja kylvi kauhua kotiseudullaan. Usein aiempaa pahempinakin, sillä sotatraumat eivät ainakaan asiaa parantaneet, kuten eivät myöskään vankilassa muiden rikollisten kanssa vietetyt vuodet. Asiaa pahensi vielä se, että sotaveteraaneja palvova virallinen Venäjä katsoi sormien läpi näitä vapautettuja, elleivät he tehneet todella törkeitä rikoksia. Ja silloinhan oli jo liian myöhäistä. Kuten Sergein parhaalle lapsuudenystävälle, Jevgenille. Tai ei sinänsä Jevgenille, vaan hänen kymmenvuotiaalle pikkutytölleen, Aljoshalle, jonka kummi Sergei oli. Oli ollut. Kotipihallaan leikkinyt Aljosha oli kadonnut ja löytynyt muutaman tunnin kuluttua raiskattuna ja murhattuna. Syyllinen arvattiin muutaman tuhannen asukkaan pikkupaikkakunnalla heti, kotiutunut wagnerilainen joka oli joutunut vankilaan pikkulasten ahdistelijana ja ehtinyt jo aiemminkin vapauduttuaan häiriköidä. Nyt hän istui vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä, mutta Aljoshaa se ei enää toisi takaisin. Loogisesti syyllinen Aljoshan karmeaan kohtaloon oli Putin, joka oli sodan aloittanut ja piittaamattomasti hyväksynyt vankien vapautuksen.

Oli koston aika, Sergei ajatteli kiristäessään housujensa vyön kiinni. Hän huuhteli vielä vessanpöntön – olisi epäilyttävää jos huuhteluääntä ei kuuluisi. Ennen kuin hän poistui WC:stä, hän kävi vielä muutamassa sekunnissa suunnitelmansa läpi. Putin tulisi noin puolen tunnin kuluttua kokoustilasta aulaan. Mukana olevat henkivartijat seuraisivat häntä. Sergein oman työryhmän toinen henkivartijapari olisi kuolleessa kulmassa Sergeihin ja Vladislaviin nähden. Sergei asettuisi takaviistoon Vladislaviin nähden, jolloin tämäkään ei näkisi häntä. Kun Putin henkivartijoineen olisi ohittanut heidät, hekään eivät ehtisi nähdä mitä Sergei tekisi. Tästä huolimatta hän tiesi, että hänellä olisi alle sekunti aikaa ennen kuin reaktiot alkaisivat. Ne saattaisivat alkaa jo hänen vetäessään asetta esiin, sillä puvun kahina voisi toimia hälyttimenä. Hänen oli luotettava koulutukseensa ja aseenkäsittelytaitoonsa, jotka olivat yhtä hyviä kuin muillakin ryhmän jäsenillä. Puolen sekunnin etumatka riittäisi.

Sergei kovetti ilmeensä peruslukemille ja painoi kätensä ovenkahvalle siirtyäkseen asemaansa Putinin henkivartijana, yhtenä pretoriaanikaartin harvoista ja valituista.

Välihuomautus 170 : Lakkoon!

Köyhät ovat raivoissaan hallituksen leikkauksista ja haaveilevat vastatoimista. Esitän vanhaa, hyväksi koettua ja tehokasta menetelmää, jolla asemaansa tyytymättömät ovat aina hankkineet siihen parannusta.
Menkää lakkoon.

Hetkinen. Mistäpä he voisivat lakkoilla? Tukien nostamisesta?
Aivan. Eihän tässä ole kyse siitä, että ”hallitus ottaisi köyhiltä pois”. Kyse on siitä, että hallitus lakkaa antamasta sitä minkä on muilta ottanut. Köyhiltä ei oteta senttiäkään pois.

Tässä satuin eräänä päivänä kävelemään Hornankuusen keskustassa ja ihmettelin, miten on näin aamusta noin paljon ihmisiä jonossa. Kohdalle ehdittyäni tajusin, että kyseessä on leipäjono. Olin lievästi järkyttynyt. Enpä muista, että omassa nuoruudessani tällaista olisi ollut. Sitä se vasemmistolainen politiikka saa aikaan, kuten Neuvostoliitosta muistamme. On väärin, että Suomessa voi tapahtua tällaista.
Hetken kuluttua mietin, miten en ole ennen tällaista nähnyt. Sitten tajusin, että sehän johtuu siitä että en ole arkipäivisin Hornankuusen keskustassa liikkunut kuin äärimmäisen harvoin. Nyt sattui olemaan harvinainen vapaapäivä.
Ihmisille pitää antaa mahdollisuudet ansaita elantonsa, jolloin näitä todellisessa hädässä olevia on niin vähän, että heille riittää kyllä tuki ilman leipäjonojakin. Köyhänä olen ollut itsekin (en totisesti ole mistään ylemmän keskiluokan perheestä lähtenyt), mutta silloin pääsi onneksi nuorenakin hanttitöihin. Nykyisin saa helpommin tukiaisia. Toisaalta ei tässä maassa nälkään kuolla, vaikka vähemmän tukia saisikin. Pitää vain laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Jos haluaa alkoholia ja tupakkaa käyttää sekä asua omassa kämpässään yksin, niin silloin ei kannata tukiaisten vähyydestä valittaa.

Päätän tämän kertomalla Ronald Reaganin vitsin, jonka tiedän nähneeni YouTubessa mutta en valitettavasti löytänyt linkkiä siihen. Jos joku lukijoista sen löytää, linkkaan sen tähän. Nyt pitää kertoa ulkomuistista.
”Miehellä oli tapana kerran viikossa pudottaa kymmenen dollarin seteli kadunkulmassa istuskelleen kerjäläisen hattuun. Näin jatkui vuosia. Sitten kävikin kerran niin, että hän pudotti sinne vain viiden dollarin setelin. Kerjäläisen huomatessa tämän hän pomppasi ylös ja juoksi miehen perään. Tämän saavutettuaan hän kysyi: ’Kävikö herralle nyt erehdys. Olen vuosien ajan saanut kymmenen dollaria, mutta tämä on vain vitonen.’ Tähän tuli vastaus: ’Katsohan, nyt on tilanne se että poikani lähti yliopistoon opiskelemaan, joten minulla ei ole nyt varaa enempään.’ Johon kerjäläinen: ’Minkä ihmeen takia minun pitää kustantaa sinun poikasi koulutus?’ Ja tätä, hyvät ystävät, tätä on sosialismi."

Sivallus CDIV

Kokoomuksen kansanedustaja väittää kirjassaan, että Sanna Marinilla olisi noussut valta päähän. Tätä on erittäin vaikea uskoa, koska Marinin pää oli jo valmiiksi täynnä häntä itseään ja tilaa on muutenkin niin kovin vähän.