Tähtäimessä

Kirjoitin toistakymmentä vuotta sitten tarinan salamurhaajasta, joka muuttuikin nyt hyytävän realistiseksi yksityiskohdiltaan.

Varhain eilen aamulla sain tietää, että Trumpia on ammuttu. En ehtinyt edes varttituntia selvittää asiaa, koska oli muita kiireitä. Katsoin yhden videopätkän, jossa laukaukset kuuluivat ja osuma näkyi. Luulin sen perusteella, että laukaukset oli ammuttu jostain lähietäisyydeltä jollain 22-kaliiperisella pistoolilla. Kehnossa äänenlaadussa ne kuulostivat siltä ja pidin selvänä, että tuollaiseen tilaisuuteen on paljon helpompaa salakuljettaa pistooli kuin päästä kiväärin kanssa ampumaetäisyydelle. Uutisessa kuitenkin kerrottiin, että laukaukset oli ammuttu 200 metrin päästä. Siltä matkalta on ihan sama ampuuko pistoolilla vai puhallusputkella.
Tässä vaiheessa Sallikin heräsi ja oli jo lukenut uutiset. Sanoin että tietojen ja videon perusteella näyttää todennäköisesti seuraavalta:
- laukaukset on ammuttu kiväärikaliiperin aseella, koska 200 metriä on liian pitkä matka 22-kaliiperiselle pienoiskiväärille
- kyseessä on puoliautomaattiase (tai automaatti kertatuli valittuna), sillä laukaustahti on liian tiheä muuhun
- todennäköisesti kyseessä ei ole näillä leveysasteilla yleisin 7,62-kaliiperinen, vaan jenkeissä suosittu 5,56, koska laukausten ääni ei kuulosta kovin voimakkaalta
- tämä täsmää todennäköisimpään aseeseen eli jenkeissä suunnilleen supermarketin hyllystä ostoskärriin poimittavissa olevaan AR-15 -puoliautomaattikivääriin
- ampuja ei ole mikään ammattilainen, koska tuolta matkalta osuu kyllä paikallaan olevaan maaliin ja laukaustahti on liian hätäinen, kokenut ampuja tietää kyllä että 200 metristä tähtäämätön laukaus ei osu edes ladon seinään ja hän ampuu toisen heti perään tähtäämättä
- koska ampuja on kuollut, hän on todennäköisesti lähtenyt kääntämään asettaan päälle ryntäävää SWAT-tiimiä kohti, mieluummin olisivat ottaneet hänet elävänä

Aamuvarhaisesta pitkälle iltapäivään olin reissussa enkä käytännössä voinut seurata uutisia lainkaan, kun piti keskittyä muihin asioihin. Alkuillasta kotiin palattua istahdin sitten koneen ääreen selvittelemään tapahtunutta.
Harmillista kyllä, en kellottanut paljonko aikaa kului. Arvioin että ei puolta tuntia enempää ja sen jälkeen kiroilin taas kerran median täydellistä asiantuntemattomuutta. Medialla oli ollut puoli vuorokautta aikaa selvittää missä mennään ja silti eivät olleet kyenneet tekemään muutamia oleellisia havaintoja.

Ampumamatka ei ollut 200 metriä, vaan sijaintitietojen perusteella Google Mapsista mitaten noin 130 metriä, melko varmasti välillä 120-140 metriä. Ero ei kuulosta suurelta, mutta se on sitä. Useimmiten kilpaillaan ampumamatkoilla 10 metriä (ilmakivääri), 50 metriä (pienoiskivääri) ja 150 metriä (vapaakivääri), joskus 300 metriä vapaakiväärillä. 150 metrin matkalta kohtuullinen ampuja osuu lähes varmasti pään kokoiseen maaliin, mutta matkan kasvaessa siitä vähänkin vaaditaan jo taitoa ja aseelta laatua. Itse asiassa kyseiseltä ampumamatkalta 130 metriä jopa pienoiskivääri olisi taitavalle ampujalle mahdollinen murha-ase, kunhan patruunan valitsee oikein. Mutta 200 metristä se olisi jo mahdoton.
Tosin ampumaetäisyydestä pääteltävät tiedot olivat jo menettäneet merkityksensä, sillä medioissa oli jo kerrottu aseen olleen AR-15 eli jokamiehen ostettavissa oleva puoliautomaattikivääri.
Kun sitten löytyi video ampujasta, niin amatööriys vahvistui. Kuka lähtee harjoittamaan tarkka-ammuntaa t-paidassa??? Se että tuollainen tumpelo osui noinkin lähelle, oli jo tuuria.

Seuraavaksi tuli vastaan video siitä, kun turvallisuuspalvelun tarkka-ampuja päästää ampujasta ilmat pihalle. Olin siis erehtynyt arviossani siitä, kuinka ampuja kuoli – kyseessä ei ollut vastarinta rynnäkkötiimille vaan eliminointi matkan päästä. En pitänyt toteutunutta vaihtoehtoa todennäköisenä siksi, että uskoin ampujan olleen niin hyvin suojautunut, etteivät tarkka-ampujat olleet häntä havainneet – muussa tapauksessa heille olisi annettu komento eliminoida uhka.
Se täytyy median kunniaksi myöntää, että tästä oli sentään tajuttu ampujan olleen tähtäimessä jo valmiiksi, sillä vastalaukaus lähtee välittömästi. Mutta tästä vedetyt johtopäätökset ovatkin sitten jo puuta heinää. On ihmetelty miksi reagoitiin vasta sitten, kun Trumpia oli jo ammuttu, miksi uhkaa ei eliminoitu jo etukäteen. Tästä sitten odotetusti onkin jo kehitetty kaikenlaisia salaliittoteorioita.
Kerrotaanpa kuinka homma toimii turvallisuuspalvelun tarkka-ampujan näkövinkkelistä. En luonnollisestikaan tiedä, millaiset ohjeet heille on annettu, mutta voinee olettaa että on noudatettu todennäköisintä standardiproseduuria. Luultavimmin ohjeet ovat olleet seuraavat:
- mikäli ampuminen alkaa, tuli on vapaa
- mikäli tarkka-ampuja havaitsee potentiaalisen uhan, hän ilmoittaa siitä välittömästi (kaikilla on mikki ja kuulokenappi) ja ottaa tämän tähtäimeensä siten, että hiippakunnan vaihto on liipaisimenvetoa vaille valmis
- saatuaan kohteen tähtäimeensä tarkka-ampuja ilmoittaa tämän ja toistaa ilmoituksen säännöllisin väliajoin, samoin hän ilmoittaa välittömästi mikäli kohde suojautuu siten, että laukaus ei onnistuisi
- hän ei saa ampua oma-aloitteisesti ellei kohde ammu ensin, vaan tarkka-ampujan on odotettava tulikomentoa
Videosta käy selvästi ilmi, että tarkka-ampuja toimii oma-aloitteisesti välittömästi sen jälkeen, kun hän näkee murhaajan aseen suuliekin (tai sitten tulikomento on sattumalta annettu juuri samanaikaisesti). Näkyy myös, miten tarkka-ampuja kohottaa päätään nähdäkseen paremmin.
Videosta ei käy ilmi, kuinka pitkän ajan potentiaalinen uhka on ollut tarkka-ampujan tähtäimessä. Joskus piiritystilanteissa tämä vaihe saattaa kestää minuutteja. Todennäköisesti tällä kertaa kyse on ennemminkin sekunneista. Mikäli tarkka-ampujat ovat havainneet läheisellä katolla kohteen kivääriltä näyttävän esineen kanssa, tieto tästä on lähtenyt turvatiimille heti ja siinä tilanteessa turvatiimin johtajan pitäisi antaa määräys suojata Trump ja viedä tämä turvaan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, mikä kertoo toivottavasti siitä että havainto uhasta on tehty vasta enintään viisitoista sekuntia ennen laukausta. Jos havainto on tehty aiemmin, se kertoo ikävä kyllä sen ettei johto ole ollut tehtäviensä tasalla.
Tätäkään media ei ollut kertonut, vaikka tosiasiat olivat helposti nähtävillä. Kuinka ammattitaidotonta väkeä toimittajat oikeasti ovat?

Miksi sitten tarkka-ampujilla ei ole ohjeita ampua oman harkintansa mukaan jo ennen kohteen tulenavausta tai miksi turvallisuusjohtaja ei anna tulikomentoa, kun tarkka-ampuja kertoo että katolla on kohde aseen kanssa?
Kuvitelkaapa millainen metakka nousisi, jos ammuttaisiin katolle kiivennyt talonmies, jolla sattuu olemaan mukanaan harja. On oltava varma siitä, että kohde on oikeasti vaarallinen eikä tuolta etäisyydeltä voi olla välttämättä varma mikä on se pitkulainen esine. Tai vaikka olisikin, niin entäpä jos kyseessä on vedonlyönnin seurauksena katolle kiivennyt teini leikkipyssyn kanssa? On ihan turha selitellä, että mitäs läksit, kikkeliskokkelis. Vaikka onkin oikein ampua tällainen potentiaalinen uhka, niin ihmisoikeusulisijat nostaisivat sellaisen metakan että oksat pois. Itse asiassa on kumma etteivät ole jo nostaneet nytkin – olisihan heidän mielestään varmaan voinut ampua pelkästään haavoittavasti tai vielä mieluummin taltuttaa ampuja puhejudolla.
Silti oli hämmästyttävää, ettei tulikomentoa annettu tai Trumpia suojattu ajoissa, mutta ehkä aikaa oli vain liian vähän.

On toki käsittämätöntä hutilointia, että ampuja pääsi noin läheiselle katolle livahtamaan. Ymmärtäisin sen, jos jotain tuollaista pääsisi tapahtumaan 500 metrin päässä polttopisteestä, mutta että näin lähellä. Salaliittoteoriat pulpahtivat taas pintaan, mutta Occamin partaveitsi on taas uskottavin metodi: kyseessä oli inhimillinen virhe. Aivan hyvin on saattanut käydä esimerkiksi niin, että on ollut kaksi tiimiä, joista toisen tehtäväkuva on vastata siitä, ettei lähietäisyydelle pääse ketään aseen kanssa ja toisen tehtävä on vastata siitä, ettei kukaan pääse kiväärin kanssa lähirakennusten katoille. Tämä kyseinen katto puolestaan oli niin lähellä esiintymislavaa, että kattotiimi on luullut sen olevan lähitiimin reviirillä ja lähitiimi on puolestaan luullut, että se on kattona kattotiimin asia. Selitys on täysin mahdollinen, sillä eihän nyt hyvä tavaton ole uskottavaa että joku yrittäisi päästä kiväärin kanssa noin lähelle, joten kattotiimi on sulkenut nämä lähirakennukset pois omalta reviiriltään.
Totuutta tästä ei todennäköisesti saada turvallisuussyistä koskaan selville. Aivan samoin kuin meille tuskin koskaan kerrotaan, kuinka monta tällaista yrittäjää on jo vähin äänin saatu pysäytettyä ennen kuin he ovat päässeet edes paikan päälle.

Se, mitä tapahtui oli oikeastaan juuri todennäköisin skenaario. Kajahtanut amatööri pääsee tuurilla lähelle. Isomman ryhmän suunnitelma on helpompi paljastaa, vaikka kyseessä olisivat ammattilaiset. Yksinäinen susi pääsee tilaisuuteen helpommin, vaikka sen toteuduttua onnistumismahdollisuudet ovatkin pienemmät. Kun silloin toistakymmentä vuotta sitten kirjoitin novellin aiheesta, asetin ampujaksi sellaisen joka tiesi mitä teki. Trumpin onni oli, että tämä kaveri ei tiennyt. Mutta monet muut yksityiskohdat novellissa olivat aina ampumamatkaa myöten hämmästyttävän hyvin kohdillaan tämän tapauksen kanssa.

Seuraavaksi odottelemme sitten salaliittoteorioita. Johan ”väärän lipun alla” -skenaarion esittäjät ovat olleet jo vauhdissa. Höyrypäisimmät ovat jo väittäneet, että todellinen ampuja olisi ollut viereisellä katolla ollut ammattilainen ja tämä surmansa saanut pelkkä uhrilammas. Ja todellinen tarkka-ampuja olisi tarkoituksella ampunut siten, että Trump olisi saanut vain pintanaarmun. Siitä vain yrittämään edes 50 metrin päästä sitä, että osuu pikkuisen liikkuvaan korvalehden kokoiseen maaliin. Tämän teorian esittäjä on lukenut liikaa Lucky Lukea.
Varmuuden vuoksi tarjoan jo valmiiksi uuden salaliittoteorian: ampuja ei edes yrittänyt osua Trumpiin, vaan ampui kaikki laukaukset hämäyksen vuoksi yleisöä kohti. Trumpin haava oli tulosta korvalehteen kätketystä pikkuriikkisestä räjähdyspanoksesta. Koko homman tarkoitus oli nostaa Trumpin kannatus kattoon ja varmistaa voitto presidentinvaaleissa.

Ihan kuin Trump olisi tällaista tarvinnut. Eihän hän tarvitse muuta kuin seniilin Bidenin vastaehdokkaakseen, niin voitto on varma. Onhan siinä vähän eroa, kun Trump kävelee ampumavälikohtauksen jälkeen haavoittuneenakin omin jaloin alas lentokoneesta tai Biden kompuroi portaissa riippumatta siitä onko kiipeämässä ylös vai laskeutumassa alas.
On spekuloitu jo sitäkin, ryhtyykö kongressi erottamaan Bideniä hänen heikkokuntoisuutensa takia jo ennen tämän virkakauden loppua. Eiköhän meillä kaikilla ole kokemusta siitä, että yli kahdeksankymppinen ihminen antaa ensin joitakin heikkoja merkkejä kunnon huononemisesta ja sitten romahtaa lyhyessä ajassa enemmän tai vähemmän vihannekseksi. Mikäli näin kävisi Bidenin kohdalla lähiviikkoina, olisi erottamisskenaario mahdollinen – meillä kaikilla lienee myös kokemusta siitä ettei potilas tunnista omaa tilaansa eli Biden kieltäytyisi astumasta syrjään edes ehdokkuudesta, saati sitten presidentin tehtävistä. Prosessi etenee yksinkertaistetusti sanoen teoriassa siten, että edustajainhuone esittää ehdotuksen ja senaatti äänestää siitä. Mikäli näin kävisi, saatettaisiin päätyä huvittavaan tilanteeseen. Loogisesti demokraatit ymmärtävät, ettei Bidenillä ole mahdollisuutta voittaa vaaleja ja republikaanit ymmärtävät, että jos Biden korvataan jollain vaarallisemmalla ehdokkaalla, Trump saattaa hävitä. Niinpä äänestyksessä presidentin erottamisesta terveyssyiden takia saattaisi käydä niin, että republikaanit kannattavat Bidenin jatkoa ja demokraatit haluavat erottaa hänet!

Keihästystä ja muita havaintoja

Kalevan kisat on taas pidetty ja kuten odotettu, taas jatkui ikuinen vali-vali suomalaisen yleisurheilun umpisurkeasta tasosta. Osansa tästä sai myös miesten keihäänheitto. Tulokset kun olivat kuulemma piirikunnallista tasoa, joilla ei todellakaan pärjää koska olympialaisissa joka jannu heittää ysikymppisiä tai ainakin melkein.
Katsotaanpa sitten tosiasiat. Kalevan kisojen miesten keihään kahdeksan parhaan tuloslista näytti seuraavalta:
1. Lassi Etelätalo 84,67
2. Toni Keränen 83,76
3. Oliver Helander 81,53
4. Eemil Porvari 81,52
5. Topias Laine 81,35
6. Taneli Juutinen 78,06
7. Janne Läspä 76,95
8. Teemu Narvi 75,46
Kolme parasta menee olympialaisiin. Mitenkäs olisi sitten keihäsmallin uusimisen 1986 mennyt isolla kirkolla noilla tuloksilla? Seuraavassa faktaa, mitkä olisivat olleet sijoitukset (olympialaisten tuloslistoilta poistettu suomalaisedustajat ja korvattu heidät tämänkertaisten Kalevan kisojen mitalistien tuloksilla):
Tokio: viides, seitsemäs ja viidestoista.
Rio: viides, seitsemäs ja neljästoista.
Lontoo: kultaa, pronssia ja seitsemäs.
Peking: pronssia, neljäs ja kahdeksas.
Ateena: neljäs, viides ja kymmenes.
Sydney: seitsemäs, kahdeksas ja kuudestoista.
Atlanta: kuudes, seitsemäs ja kymmenes.
Barcelona: hopeaa, pronssia ja viides.
Soul: kultaa, pronssia ja kuudes.
Ei niinkään huonosti ”piirikunnallisen” tason heittäjiltä.

Entä mitenkäs tämä vertautuu noin nykypäivään? Menneenä viikonvaihteena kalenterissa oli kansalliset mestaruuskisat useimmissa muissakin maissa. Muutamissa ne oli kilpailtu jo aiemmin ja muutamissa ne käydään myöhemmin. Katsotaanpa niiden kahdeksan parhaan suorittajan listaa. Kahdeksan parhaan keskiarvot kymmenessä parhaassa maassa olivat seuraavat (jos maa on suluissa ilman järjestysnumeroa, sen tämän vuoden mestaruuskisat ovat vielä käymättä ja keskiarvo on vuoden 2023 kisoista):
1.Suomi 80,41
2. Japani 77,64
3. USA 77,20
4. Kiina 76,74
(Intia 76,06)
5. Puola 75,79
6. Saksa 75,56
(Venäjä 73,66)
7. Espanja 72,28
8. Latvia 71,80
9. Italia 71,63
10. Australia 71,41
Jos tuloslistat laitetaan rinnakkain, niin seuraavat heittäjät tekivät suomalaista vastinpariaan paremman tuloksen:
Saksa: 1. Julian Weber 86,63
Liettua: 1. Edis Matusevicius 85,18
Brasilia: 1. Luiz Da Silva 85,57
Trinidad ja Tobago: 1. Keshorn Walcott 85,22
Venäjä (2023): 2. Boris Bezdolniy 84,06
Sijoilla 3-8 ollut suomalainen oli parempi kuin vastaavalla sijalla ollut missään muussa maassa. Suomessa viisi parasta heitti yli 81-metrisen. Ainoa toinen maa, jossa hopeamitalisti heitti yli 80-metrisen oli Puola (ja jos huomioidaan myös maat joissa tämänvuotisia kisoja ei ole vielä pidetty ja katsotaan niiden tilalle viimevuotiset, niin Venäjä), mutta yksikään pronssimitalisti ei heittänyt kasikymppistä.

No joo, sanoo joku. Mutta Kalevan kisoissa nyt vain sattui olemaan parempi tulostaso, sattumakisa. Vaan katsotaanpa tämän kauden tilastoja:
Kymmenen parhaan keskiarvot 2.7.2024:
1. Suomi 81,270
2. USA 80,966
3. Intia 80,418
4. Japani 79,168
5. Saksa 78,663
6. Kiina 76,726
7. Puola 76,063
8. Australia 75,347
9. Ranska 75,225
10. Tsekki 74,421

Suomen parhaat 2.7.2024:
1. Oliver Helander 85,75
2. Lassi Etelätalo 84,67
3. Toni Keränen 84,19
4. Teemu Narvi 82,37
5. Eemil Porvari 81,52
6. Jami Kinnunen 81,36
7. Topias Laine 81,35
8. Taneli Juutinen 78,06
9. Janne Läspä 77,09
10. Toni Kuusela 76,34

Maat, joissa vastaavalla sijalla oleva keihäänheittäjä on parempi:
1. Saksa, Tsekki, Intia, Grenada ja Ranska
2. Saksa
3.-7. Ei yhtäkään, suomalainen on aina parempi
8. USA
9. USA ja Intia
10. USA

Se siitä. Jos suomalaisen yleisurheilun tasoa lähtee moittimaan, niin ei kannata aloittaa miesten keihäänheitosta.

Entä sitten muut lajit? Vähemmän kuin joka tuhannes ihminen maailmassa on suomalainen, joten yleisurheilun tapaisessa läpiglobaalissa lajissa pitäisi tuhannen parhaan joukossa olla aina yksi suomalainen. Jos näin olisi, niin tilastollisesti menisi hyvin. Pariisin olympiarankingissa listataan noin sata urheilijaa per laji, joista alle puolet pääsee mukaan. Yksilölajeja on 42 eli urheilijoita listoilla noin 4200, joten jos suomalaisnimiä olisi listalla noin neljä, se olisi odotusarvon mukainen suoritus. Nimiä on kuitenkin 90. Kaikkiaan 35 lajissa on vähintään yksi suomalaisnimi listalla eli vain seitsemän lajia (100 m, 400 m, 5000 m, 10000 m, maraton, kuula ja kiekko) ovat ilman suomalaisia. Niin, nämä kaikki ovat siis miesten lajeja – naisten lajeissa joka ainoassa on listattu vähintään yksi suomalainen.

Otetaan lopuksi kaikkien murheenkryynien äiti eli suomalainen mieskestävyysjuoksu, jossa kympin tulostasoa pidettiin jopa ”vastenmielisenä”. Koska kausi on vielä kesken, on oikeudenmukaisempaa tutkia viime kauden tilastoja, ei taso ole siitä merkittävästi muuttunut. Vuonna 2023 maailmantilaston paras suomalainen kympillä oli Mika Kotiranta, sijalla 762. Kaikkiaan 51 maasta koko maailmasta löytyi parempi kympin menijä.
Varmuuden vuoksi – koska ratakymppi ei ole niin yleinen matka – tarkistetaan vielä vitosen tilanne. Siellä paras suomalainen oli Eemil Helander, sijalla 405. Kaikkiaan 41 maasta löytyi parempia juoksijoita. Siis kympillä tilanne oli huonompi, joten verrataanpa sitä.
Suomalaisen mieskestävyysjuoksun taso on siis umpisurkea. Verrataan suomalaiseen jalkapalloon. Kysykää keneltä tahansa, niin Suomen maajoukkue ja sen pelaajat ovat menestyneet viime aikoina paljon paremmin kuin kestävyysjuoksijat. Vaan entäpä jos mielikuvan tilalle heitetäänkin totuutta? Transfermarktin mukaan Suomen arvokkain futari on Glen Kamara, markkina-arvoltaan 6 miljoonaa euroa. Valitettavasti sivuston listauksissa pystyy järjestämään vain 500 parasta, joten ei toivoakaan että Kamara pääsisi maailmanlistalle, johon karsintaraja näkyy olevan 20 miljoonaa. Euroopan 500 parhaan listalle pääsisi, jos arvoa olisi 15 miljoonaa. Voi helposti todeta, että yhdelläkään suomalaisella jalkapalloilijalla ei ole mitään asiaa edes Euroopan tuhannen parhaan joukkoon. Veikkausliigan pelureiden sijoituksia - ja tämähän on parasta mitä Suomessa on nähtävillä - ei uskalla edes arvioida, sillä arvokkaimman eli HJK:n Topi Keskisen hintalapuksi on lätkäisty vain viidesosa Kamaran hinnasta.
Kympin juoksijoista kolme suomalaista oli viime kaudella maailman tuhannen parhaan joukossa. Euroopan listalla paras oli Kotiranta, sijalla 117. Viidensadan parhaan eurooppalaisen joukossa oli 12 suomalaista. Pohjoismaisella tasolla viidenkymmenen parhaan joukossa oli kymmenen suomalaista kympin juoksijaa. Transfermarktin mukaan paras suomalainen jalkapalloilija on pohjoismaisella listalla sijalla 73.
Mutta joukkueen rankinghan on se, joka ratkaisee, eikö? No, on myönnettävä että pelaajamateriaaliinsa nähden Suomen maajoukkue on FIFA-rankingissa korkeammalla kuin voisi olettaa. Tällä hetkellä sijoitus näkyy olevan 63, eli vain reilut kymmenen sijaa huonommin kuin paras suomalainen kympin juoksija sijalla 52. Euroopan rankingissa vastaavat sijoitukset ovat jalkapallomaajoukkueelle 29 ja Mika Kotirannalle 23 eli Euroopasta löytyy 28 Suomea parempaa maajoukkuetta mutta vain 22 maata, joista löytyy suomalaista parempi kympin juoksija.

Ei ole olemassa ainuttakaan globaalisti levinnyttä lajia, jossa suomalaisen urheilun taso olisi kovempi kuin yleisurheilussa. Jokainen tulkoon autuaaksi omassa pikku maailmassaan ja jos suomalaisten menestys on ainoa kriteeri, niin sitten voi katsoa pelkästään pesäpalloa tai ehkä uskaltautua salibandyäkin vilkaisemaan. Mutta on äärimmäisen tekopyhää moittia Kalevan kisojen tasoa huonoksi ja sillä perusteella seurata mieluummin jalkapallon, jääkiekon tai minkä tahansa palloilulajin SM-sarjaa.

Sivallus CDV

Yhdysvalloissa demokraatit alkavat vihdoinkin saada tarpeekseen dementoituneesta Joe Bidenistä ja etsivät kulissien takana epätoivoisesti hänen tilalleen uutta ehdokasta. Koska vastaehdokkaana olevan entisen presidentin Trumpin suosio on kasvussa, demokraatitkin harkitsevat kääntymistä entisen presidentin puoleen. Valitettavasti kaksi edellistä demokraattipresidenttiä eli Obama ja Clinton ovat istuneet jo kaksi täyttä kautta eivätkä oikein voi tulla kysymykseen. Seuraavana vaihtoehtona on vain yhden kauden istunut Jimmy Carter, lokakuussa 100 vuotta mittariin ja ehkä jopa paremmassa kunnossa kuin Biden!

Pretoriaani

Sergei vilkaisi vieressään seisovaa Vladislavia.
- Käyn vessassa.
Vladislav nyökkäsi. Hänen ei tarvinnut muistuttaa työpariaan siitä, että toimii ripeästi. Aikaa oli vielä reilusti. Eikä tässä ammatissa turhia sanoja haaskattu muutenkaan.
Sergei käveli aulan toiselle puolelle, jossa oli toinen samanlaisiin tyylikkäisiin asuihin pukeutunut parivaljakko.
- Käyn vessassa.
Toinen miehistä nyökkäsi. Tieto oli vastaanotettu. Kumpikaan näistä kahdesta ei poistuisi paikalta sinä aikana kun Sergei hoitaisi asiansa.

Sergei avasi WC:n oven. Vain yksi koppi, mutta sen hän tiesi tottakai etukäteen. Vaikka paikka oli vieras, se oli luonnollisesti etukäteen tarkkaan tutkittu. Hän kääntyi ja lukitsi kopin oven. WC-paperitelineestä hän repäisi muutaman arkin ja asetti ne siististi lavuaarin reunalle. Saatuaan esivalmistelut tehtyä hän laski housut nilkkoihinsa. Pöntölle istumisen sijaan hän tunnusteli vasenta kankkuaan ja löysi laastarilapun. Sormet jatkoivat kulkuaan pitkin laastarin reunaa, kunnes osuivat ohueen, lähes näkymättömään lankaan. Näppärästi hän pyöräytti lankaa kierroksen verran oikean etusormensa ympärille ennen kuin tarttui vasemmalla kädellään laastarin reunaan ja nykäisi sen irti. Hän ei kyennyt tietenkään sitä näkemään, mutta laastarin liimaosaan kiinnitetty narun pää pysyi edelleen tiukasti siinä. Hän siirsi oikeaa kättään muutaman sentin pitäen etusormeaan edelleen koukussa, jotta sen ympäri kierretty naru pysyisi varmasti siinä missä pitikin. Sitten hän alkoi varovasti vetää narusta puristaen samalla huulensa yhteen, jottei päästäisi ääntäkään. Mielessä välähti ajatus, että miten helvetissä jotkut hinttarit voivat nauttia tällaisesta. Samalla hetkellä hänen peräsuolestaan luiskahti vajaan kymmenen sentin mittainen, sylinterimäinen halkaisijaltaan toista senttiä oleva kotelo. Sergei asetti kotelon WC-paperiarkin päälle, kietoi paperin sen ympärille ja hieroi lian pois. Hän rullasi paperin auki ja pudotti kotelon varovasti puhtaalle arkille. Likaantunut paperi päätyi pönttöön. Sergei tarttui koteloon molemmin käsin ja ruuvasi sen auki. Hän veti kotelon kärkipään irti ja kallisti sitä varovasti toisen paperiarkin yläpuolella. Kotelosta valahti arkille kolme yhdeksänmillistä patruunaa, jotka kimaltelivat kirkkaassa valaistuksessa kuparinvärisinä.

Pikkutakkinsa sisältä hän kaivoi esiin aseensa. Se oli asesuunnittelijanero Pjotr Serdukovin SR-1 -pistoolin erityisesti turvallisuusjoukoille suunniteltu kehitysversio. Kompakti, lyhyiltä matkoilta tarkka ja varustettu pienestä koostaan huolimatta peräti 18 patruunan lippaalla. Sergei poisti lippaan ja napsautteli kolme ylintä patruunaa samalle WC-paperille peräsuolestaan kaivamansa kotelon kanssa. Äkkinäinen olisi pitänyt patruunoita kaliiberiltaan normaaleina 9 x 19 mm Parabellum-patruunoina, mutta ne olivat pari milliä pidempiä, venäläisten käyttämää 9 x 21 mm -kaliiberia. Pari ylimääräistä milliä tarkoitti lisää ruutia, mikä taas tarkoitti enemmän tehoa ja läpäisykykyä. Minkä hinta toisaalta oli isompi rekyyli, mutta päivittäiset harjoitukset olivat totuttaneet Sergein ja hänen työtoverinsa siihen. Näistä harjoituksista hän olikin poiminut ne kolme patruunaa, jotka olivat päätyneet koteloon, joka puolestaan oli päätynyt Sergein sisuksiin. Harjoituspatruunat olivat normaalia SP11-mallia, mikä oli hinnaltaan vain murto-osa tositehtävissä käytetyistä malleista.

Sergei pyöräytti lippaasta poistamansa patruunat yhdessä kotelon kanssa muutaman WC-paperiarkin sisään ja pudotti paketin roskikseen. Nämä patruunat olivat mallimerkinnältään SP13, panssariluoti joka oli tarkoitettu lävistämään luotiliivejä ja SP12, onttopäinen luoti jonka tarkoitus oli tappaa kohde välittömästi. Palvelustehtävissä lipas ladattiin käyttäen vuorotellen näitä kahta patruunaa. Turvallisuuspalvelun agentit ja asesepät kiistelivät aina siitä, kummassa järjestyksessä vuorottelu pitäisi tehdä. Rintamalinja ei kulkenut miehen tehtävän mukaan, vaan molempien linjojen kannattajia oli sekä agenteissa että asesepissä, sekä tietysti muutamia sellaisia jotka eivät osanneet päättää puoltaan. ”Onttopää ensin” -linjan kannattajat sanoivat, että agentin piti eliminoida kohde mahdollisimman nopeasti ja SP12 tappoi osuessaan varmasti. ”Panssariluoti ensin” -linjalaiset perustelivat näkökantaansa aivan oikein sillä, että räjähtävä luoti ei mene mistään suojaliivistä läpi, joten kohde saa sen osumasta sekunnin murto-osan enemmän toiminta-aikaa panssariluotiin nähden. Loppujen lopuksi väittely tiivistyi siihen, pitikö ensimmäinen laukaus ampua mahdollisimman nopeasti (panssariluoti vähintäänkin pysäytti kohteen vaikka osuma olisi huonokin) vai käyttää aikaa tähtäämiseen varmaa osumaa varten (jolloin kohde saattaa saada ratkaisevan lisäajan). Viimeisimmän ohjesäännön perusteella ”panssariluoti ensin” -koulukunta oli niskan päällä.
Tällä kertaa tämä ongelma ei Sergeitä vaivannut. Loppujen lopuksi erikoispatruunat toivat vain marginaalista etua, tavallinen patruuna oli kyllä aivan riittävän tappava. Ja niitä oli helpompi saada käsiinsä, sillä erikoispatruunoita he ampuivat vain harvoin.
Mutta vaihto oli pakko tehdä, sillä Sergei ei voinut tietää miten hänen aseensa oli tällä kertaa ladattu. Järjestys panssari – ontto – panssari – ontto – panssari ja niin edelleen kyllä, mutta hän ei voinut tietää olivatko patruunat toimintakykyisiä vai eivät.

Vladimir Putin ei luottanut edes omiin henkivartijoihinsa. Henkivartijoiden perusryhmä oli aina neljä, kahden parin ryhmissä. Sergein työpari oli tänäänkin, kuten normaalisti, Vladislav. Työvuoroon valmistautuessaan he hakivat aina varikolta uudet lippaat. Aseseppä oli ladannut lippaat ja asettanut ne kahteen koteloon, molemmissa kolme täyttä lipasta. Kotelot olivat ulkonäöltään identtiset ja vain aseseppä tiesi, kummassa olivat kovat patruunat sisältävät lippaat ja kummassa blankot. Prosessi oli hiottu loppun asti siten, että blankot olivat aivan samannäköiset ja -painoiset, ainoa ero oli se että ruudin sijaan blankoissa oli pelkkää sahanpurua. Lisäturvatoimena edes aseseppä ei saanut luovuttaa koteloita turvamiehille, vaan ne kulkivat kolmannen agentin kautta. Tämä oli jälleen kerran asettanut kotelot pöydälle vierekkäin, pyörittänyt niitä teatraalisesti jonkin aikaa kuin mikäkin sirkusesiintyjä ja viitannut sitten Sergeille, että tämä valitsisi ensin. Kuten oli tapahtunut. Yksi lippaista meni välittömästi aseeseen ja kaksi muuta koteloon varalle. Vladislav toimi samoin. Kumpikaan ei tiennyt, kummalla heistä olisi tällä kertaa kovat ja kummalla blankot. Astuessaan sisään varikolle molemmat olivat vieläpä kulkeneet aseensa luovutettuaan metallinpaljastimen läpi juuri siltä varalta, ettei kukaan salakuljettaisi mukanaan kovia patruunoita.
Systeemi oli yksinkertaisuudessaan nerokas. Jos jollekulle henkivartijalle olisi juolahtanut mieleen yrittää salamurhaa, hän ei voisi koskaan tietää oliko hänen aseensa toimintakykyinen vai ei. Haittapuolena oli toki se, että tämä pakotti henkivartijat toimimaan aina pareittain ja varmuuden vuoksi vieläpä neljästään, niin että yhden poistuessa vaikkapa vessaan Sergein tapaan toinen pari jäi aina paikalle, jolloin ainakin yhdellä läsnäolijalla oli kovat patruunat.
Turvatoimissa oli kuitenkin yksi aukko, jota Sergei oli hyödyntänyt: jo viikkoa aiemmin hän oli asevarikolle tullessaan piilottanut kotelon vessaan, jossa hän nyt vastaavasti poikkesi sieltä poistuessaan ja työnsi kotelon huulirasvan suosiollisella avustuksella itseensä. Hän oli harkinnut myös kotelon teippaamista jalkaansa, sen sujauttamista yksinkertaisesti taskuun tai jotain muuta, mutta päätynyt varmuuden vuoksi epämiellyttävimpään joskin turvallisimpaan säilytyspaikkaan.

Edes lippaan irrotettuaan ja patruunat poistettuaan Sergei ei tiennyt, oliko hänelle tällä kertaa osunut kovat vai blankot, niitä oli mahdoton erottaa. Ja he olivat kyllä yrittäneet pitkinä hotellihuoneissa vietettyinä iltoina, vaikka se kiellettyä olikin. Mutta pojat ovat poikia, kaikkea pitää kokeilla. Oleellista oli kuitenkin se, että Sergei tiesi napsautellessaan harjoituspatruunoita päällimmäisiksi lippaaseen niiden olevan kovia. Lippaan täytyttyä hän työnsi sen pistooliin ja teki latausliikkeen. Nyt hän oli valmis.
Mielessä välähtivät vielä kerran syyt, miksi hän tämän tekisi. Sergei oli siinä mielessä harvinainen venäläinen, että hänen omatuntonsa ja moraalintajunsa ulottuivat lähipiiriä pidemmälle. Hän oli vastustanut Ukrainan sotaa koko ajan. Tai ehkä sittenkin kyseessä oli lähipiiri. Kukaan ei tiennyt, että Sergein rakas isoäiti, babushka, oli ukrainalainen. Sota-ajan kohtalot olivat heittäneet isoäidin äidin Siperiaan, jossa babushka oli syntynyt ja kirjausvirheen vuoksi merkitty kansallisuudeksi venäläinen. Mitä ei korjattu, vaikka hän oli pikkulapsena palannut takaisin vallattuun Ukrainaan ja elänyt siellä siihen asti, kunnes oli mennyt naimisiin Ukrainassa palvelleen venäläisen varusmiehen kanssa ja muuttanut tämän mukana Uralille. Jos ukrainalaisjuuret olisi tiedetty, tuskin Sergei olisi nykyisessä tehtävässään.
Tämä ei kuitenkaan ollut se ratkaiseva syy, miksi Sergei oli päättänyt ampua kaksi luotia Putiniin ja kolmannen omaan päähänsä. Prigozhinin perustamaan Wagner-yksityisarmeijaan värvättiin vankiloista rikollisia, joista jotkut olivat selvinneet hengissä sopimuskautensa ja saaneet armahduksen. Vapautetuista melkoinen osa jatkoi rikollista elämäänsä ja kylvi kauhua kotiseudullaan. Usein aiempaa pahempinakin, sillä sotatraumat eivät ainakaan asiaa parantaneet, kuten eivät myöskään vankilassa muiden rikollisten kanssa vietetyt vuodet. Asiaa pahensi vielä se, että sotaveteraaneja palvova virallinen Venäjä katsoi sormien läpi näitä vapautettuja, elleivät he tehneet todella törkeitä rikoksia. Ja silloinhan oli jo liian myöhäistä. Kuten Sergein parhaalle lapsuudenystävälle, Jevgenille. Tai ei sinänsä Jevgenille, vaan hänen kymmenvuotiaalle pikkutytölleen, Aljoshalle, jonka kummi Sergei oli. Oli ollut. Kotipihallaan leikkinyt Aljosha oli kadonnut ja löytynyt muutaman tunnin kuluttua raiskattuna ja murhattuna. Syyllinen arvattiin muutaman tuhannen asukkaan pikkupaikkakunnalla heti, kotiutunut wagnerilainen joka oli joutunut vankilaan pikkulasten ahdistelijana ja ehtinyt jo aiemminkin vapauduttuaan häiriköidä. Nyt hän istui vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä, mutta Aljoshaa se ei enää toisi takaisin. Loogisesti syyllinen Aljoshan karmeaan kohtaloon oli Putin, joka oli sodan aloittanut ja piittaamattomasti hyväksynyt vankien vapautuksen.

Oli koston aika, Sergei ajatteli kiristäessään housujensa vyön kiinni. Hän huuhteli vielä vessanpöntön – olisi epäilyttävää jos huuhteluääntä ei kuuluisi. Ennen kuin hän poistui WC:stä, hän kävi vielä muutamassa sekunnissa suunnitelmansa läpi. Putin tulisi noin puolen tunnin kuluttua kokoustilasta aulaan. Mukana olevat henkivartijat seuraisivat häntä. Sergein oman työryhmän toinen henkivartijapari olisi kuolleessa kulmassa Sergeihin ja Vladislaviin nähden. Sergei asettuisi takaviistoon Vladislaviin nähden, jolloin tämäkään ei näkisi häntä. Kun Putin henkivartijoineen olisi ohittanut heidät, hekään eivät ehtisi nähdä mitä Sergei tekisi. Tästä huolimatta hän tiesi, että hänellä olisi alle sekunti aikaa ennen kuin reaktiot alkaisivat. Ne saattaisivat alkaa jo hänen vetäessään asetta esiin, sillä puvun kahina voisi toimia hälyttimenä. Hänen oli luotettava koulutukseensa ja aseenkäsittelytaitoonsa, jotka olivat yhtä hyviä kuin muillakin ryhmän jäsenillä. Puolen sekunnin etumatka riittäisi.

Sergei kovetti ilmeensä peruslukemille ja painoi kätensä ovenkahvalle siirtyäkseen asemaansa Putinin henkivartijana, yhtenä pretoriaanikaartin harvoista ja valituista.

Välihuomautus 170 : Lakkoon!

Köyhät ovat raivoissaan hallituksen leikkauksista ja haaveilevat vastatoimista. Esitän vanhaa, hyväksi koettua ja tehokasta menetelmää, jolla asemaansa tyytymättömät ovat aina hankkineet siihen parannusta.
Menkää lakkoon.

Hetkinen. Mistäpä he voisivat lakkoilla? Tukien nostamisesta?
Aivan. Eihän tässä ole kyse siitä, että ”hallitus ottaisi köyhiltä pois”. Kyse on siitä, että hallitus lakkaa antamasta sitä minkä on muilta ottanut. Köyhiltä ei oteta senttiäkään pois.

Tässä satuin eräänä päivänä kävelemään Hornankuusen keskustassa ja ihmettelin, miten on näin aamusta noin paljon ihmisiä jonossa. Kohdalle ehdittyäni tajusin, että kyseessä on leipäjono. Olin lievästi järkyttynyt. Enpä muista, että omassa nuoruudessani tällaista olisi ollut. Sitä se vasemmistolainen politiikka saa aikaan, kuten Neuvostoliitosta muistamme. On väärin, että Suomessa voi tapahtua tällaista.
Hetken kuluttua mietin, miten en ole ennen tällaista nähnyt. Sitten tajusin, että sehän johtuu siitä että en ole arkipäivisin Hornankuusen keskustassa liikkunut kuin äärimmäisen harvoin. Nyt sattui olemaan harvinainen vapaapäivä.
Ihmisille pitää antaa mahdollisuudet ansaita elantonsa, jolloin näitä todellisessa hädässä olevia on niin vähän, että heille riittää kyllä tuki ilman leipäjonojakin. Köyhänä olen ollut itsekin (en totisesti ole mistään ylemmän keskiluokan perheestä lähtenyt), mutta silloin pääsi onneksi nuorenakin hanttitöihin. Nykyisin saa helpommin tukiaisia. Toisaalta ei tässä maassa nälkään kuolla, vaikka vähemmän tukia saisikin. Pitää vain laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Jos haluaa alkoholia ja tupakkaa käyttää sekä asua omassa kämpässään yksin, niin silloin ei kannata tukiaisten vähyydestä valittaa.

Päätän tämän kertomalla Ronald Reaganin vitsin, jonka tiedän nähneeni YouTubessa mutta en valitettavasti löytänyt linkkiä siihen. Jos joku lukijoista sen löytää, linkkaan sen tähän. Nyt pitää kertoa ulkomuistista.
”Miehellä oli tapana kerran viikossa pudottaa kymmenen dollarin seteli kadunkulmassa istuskelleen kerjäläisen hattuun. Näin jatkui vuosia. Sitten kävikin kerran niin, että hän pudotti sinne vain viiden dollarin setelin. Kerjäläisen huomatessa tämän hän pomppasi ylös ja juoksi miehen perään. Tämän saavutettuaan hän kysyi: ’Kävikö herralle nyt erehdys. Olen vuosien ajan saanut kymmenen dollaria, mutta tämä on vain vitonen.’ Tähän tuli vastaus: ’Katsohan, nyt on tilanne se että poikani lähti yliopistoon opiskelemaan, joten minulla ei ole nyt varaa enempään.’ Johon kerjäläinen: ’Minkä ihmeen takia minun pitää kustantaa sinun poikasi koulutus?’ Ja tätä, hyvät ystävät, tätä on sosialismi."

Sivallus CDIV

Kokoomuksen kansanedustaja väittää kirjassaan, että Sanna Marinilla olisi noussut valta päähän. Tätä on erittäin vaikea uskoa, koska Marinin pää oli jo valmiiksi täynnä häntä itseään ja tilaa on muutenkin niin kovin vähän.

Välihuomautus 169 : Tabu

Vanhemmat lukijani saattavat muistaa ohjelman nimeltä Tabu 1980-luvun puolivälistä. Siinä oli pitkälti samoja näyttelijöitä ja tekijöitä kuin legendaarisissa Velipuolikuussa, Mutapainin Ystävissä ja Hymyhuulissa. Tabu sisälsi vielä astetta kornimpaa huumoria. Moni sketsi oli sellainen, että nykypäivänä se ei todellakaan menisi läpi.

Neljänkymmenen vuoden jälkeen tämä ohjelma on joko unohdettu tai sitten tarkoituksella muistettu, sillä MTV on lanseerannut uuden sarjan samalla nimellä. Sarjaa mainostetaan sillä, että ”siinä nauretaan yhdessä asioille joille ei saisi nauraa”. Ensimmäisessä jaksossa kohteena olivat lyhytkasvuiset. Joita muuten ennen sanottiin kääpiöiksi, kunnes sanasta tuli tabu. En ole ohjelmaa katsonut, mutta formaatissa stand up -koomikko pistää halvalla aihetta kohdeyleisön koostuessa kyseisistä henkilöistä, jaksossa yksi siis pituuskasvurajoitteisista. Ainakin mediatietojen mukaan ensimmäisessä jaksossa kaikilla oli hauskaa.

Ohjelman idea on loistava. Ei sinänsä huumorin kannalta – joka saattaa toki toimiakin – vaan siksi, että se paljastaa yhteiskuntamme tabuja. Löytämieni tietojen mukaan ohjelman kuudesta jaksosta seuraavissa nauretaan ainakin näkövammaisille (ent. sokeat), tahattomasti lapsettomille, Tourette-oireisille ja kuolemansairaille.

Yhteiskuntamme todelliset tabut paljastuvat siinä, että ohjelmassa tuskin on jaksoja, joissa pilkan kohteena ovat feministit, neekerit, homot, muslimit, kasvissyöjät ja maahanmuuttobisneksestä hyötyjät. Siinä olikin kuusi herkullista aihetta seuraavalle tuotantokaudelle. Tai ainakin viisi sillä voihan olla että joku noista onkin vielä listalla mutta lyön somalin sossutuen verran vetoa vegemakkaraa vastaan ettei ainakaan yhtä enempää. MTV, antaa palaa!