Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


tiistai 28. heinäkuuta 2009

Piiloarvot

Jokainen ideologia, jokainen yritys, jokainen virasto laatii omat julkiset arvonsa. Niitä julistetaan iskulauseissa, visioissa ja missioissa. Jokaisella on olemassa myös piiloarvot eli arvot, joita ei julkisteta ja harvoin edes tiedostetaan. Ne ovat arvoja, joiden mukaan toiminta todella tapahtuu ja jotka ovat toiminnan seurauksia. Kyseiset piiloarvot ovat lähes poikkeuksetta täysin vastakkaisia julkisille arvoille.

Sosialismi korostaa yhteisöä ja on ideologialtaan - siis julkisilta arvoiltaan - yksilökielteinen. Kapitalismin ytimenä taas on yrittäjyys ja yksilökeskeisyys.
Katsotaan 20 vuotta taaksepäin ja verrataan Itä-Eurooppaa Länsi-Eurooppaan. Sosialistinen ja kapitalistinen järjestelmä. Mitkä olivat todelliset arvot, oikea tilanne kulissien takana? Itä-Euroopan sosialistimaissa ihmisten määritelmä tilanteesta oli minä olen tekevinäni valtiolle työtä ja valtio on maksavinaan minulle palkkaa. Ainoat toimivat talousjärjestelmät olivat harmaa talous ja musta pörssi. Valtiolta varastettiin minkä ehdittiin ja jokainen ajatteli vain omaa parastaan. Ihmisistä tuettiin vain niitä, joiden kanssa oli yhteinen blat. Lännessä taas julkinen talous toimi ja valtaosa ihmisistä uskoi yhteiskuntaan.
Kapitalismin julkinen arvo on yksilöllisyys ja se tuottaa toimivan yhteisöllisyyden. Sosialismin julkinen arvo on yhteisöllisyys ja se epäonnistuu ihmisten keskinäisen luottamuksen luomisessa jakaen kansan omiin lokeroihinsa ajamaan vain kukin omaa etuaan.

Nykymaailmassa vastaava ilmiö on havaittavissa, kun vertaa Kiinaa ja USA:ta. Kiinassa on vallassa kommunistipuolue eli yhteisöllisyyden ideologia, josta on vieläpä tehty kiinalainen, konfutselaisuuden värittämä variaatio. Konfutse puolestaan korosti, että ihmisellä on arvoa vain yhteiskunnan palvelijana. Miten todellisuudessa on, voi jokainen arvata tai lukea pari nyky-Kiinaa käsittelevää kirjaa. Yhdysvalloissa puolestaan jo maan perustuslaki antaa sellaisen korostuksen yksilöllisyydelle, ettei vastaavaa ole missään muualla. Ja mikä onkaan lopputulos? Yltiöpäinen amerikkalainen isänmaallisuus, jossa Yhdysvaltain etu loppujen lopuksi ajaa yksilön edun edelle lähes jokaisen amerikkalaisen ajatuksissa.

Afrikkalaisissa yhteiskunnissa ihaillaan usein kyläyhteisön sosiaalista pääomaa, siinä missä länsimaissa kammoksutaan ihmisten jättämistä yksin. Todellisuus on ihan muuta. Heimovihamielisyys ja -sodat, samoin kuin rasismi naapuriheimoja ja -sukuja kohtaan on aivan toisella tasolla Afrikassa kuin Euroopassa. Julkisten arvojen ja piiloarvojen ristiriita jälleen kerran.

Yhteiskuntien sisällä voi vastaavan vertailukohdan löytää rikollisjärjestöjen toiminnoista. Niissä vaaditaan jäseniltä ehdotonta uskollisuutta - omerta lienee useimmille tuttu sana. Kaikenlainen yhteydenpito muihin rikollisjärjestöihin, poliiseista puhumattakaan, on kiellettyä. Petturuudesta rangaistaan usein kuolemalla. Poliisilla ei ole mitään vastaavaa. Mutta kumpi onkaan yleisempää, poliisille vasikoiva rikollinen vai rikollisille tietoja vasikoiva poliisi? Jälleen kerran julkiset arvot osoittautuvat niille vastakkaisia piiloarvoja heikommiksi.

Minulla oli jokin aika sitten tilaisuus seurata sivusta tapahtumia, jotka saivat miettimään julkisten ja todellisten arvojen ristiriitaa. Satuin näkemään seurueen, joka oli kokoontunut yhteen juhlistaakseen ylioppilaaksi pääsemistä. Kyseinen tapahtuma oli vain sattunut 50 vuotta aikaisemmin. Toistakymmentä seniorikansalaista muodosti välittömästi toisilleen tutun luokkayhteisön, joka muisteli vanhoja tapahtumia ja piti keskenään hauskaa.
On kutakuinkin mahdotonta uskoa, että tänä keväänä ylioppilaaksi päässeet juhlistaisivat asiaa samalla tavalla 50 vuoden kuluttua. Luokkia ei enää ole, opetusryhmät vaihtuvat tunnista toiseen. Kuulemma useimmilla on muutaman kaverin läheinen porukka ja kymmeniä puolituttuja. Ei ole enää 30 oppilaan luokkaa, jonka ulkopuoliset olisivat sitten ihan eri tuttavuustasolla ehkä paria poikkeusta lukuun ottamatta.
Tästä huolimatta jokaisen nykykoulun opetussuunnitelmassa on keskeisenä asiana yhteisöllisyys. Jos joku olisi tällaista ehdottanut opetussuunnitelmaan 50 vuotta sitten, hulluna olisi pidetty. Silloin koulun tavoitteena oli opettaa ihmisiä ja kasvattaa heistä kunnon yksilöitä. Yhteisöllisyys syntyi itsestään. Nykyään tilanne on päinvastainen; yritetään muka luoda yhteisöä, kun samalla on hajotettu turvalliset perusryhmät. Lopputuloksena useista opiskelijoista tulee itsekkäitä yksilöitä ja yhteisöllisyys häviää yksilöllisyydelle kuusi - nolla.

Viime päivinä Takkirauta-blogissa riehunutta anarkiakeskustelua tarkkaan seuranneena ja lääkityksensä unohtaneiden kommenteille nauraneena ei voi olla huomauttamatta anarkistien täyttävän julkinen arvo - piiloarvo -teorian täydellisesti. Anarkistit huutavat vapautta, mutta entä jos he pääsisivät valtaan? Tällöin tavallisen kansalaisen maailma olisi pelkkä patteri tabuja ja kieltoja. Anarkisteille vapaus on sitä, että toiset saavat toimia täsmälleen sillä tavalla kuin anarkistit haluavat. Olisi muuten aika hauskaa, jos joku tekisi joskus julman ihmiskokeen. Anarkistille turpiin niin että lätty lätisee ja katsotaan, kuinka monta sekuntia menee että anarkisti huutaa poliisia hätiin ja vaatii rangaistusta. Anarkistinen toiminta kun sallitaan vain niille, jotka ovat anarkistilarppaajien kanssa samaa mieltä, ei suinkaan niille jotka ovat eri mieltä. Mutta heidän mielipiteensähän tunnetusti ovat vääriä ja täytyyhän anarkismillakin olla rajansa.

Uskontojen ideologiat eivät muodosta poikkeusta. Kristinusko julistaa lähimmäisenrakkautta, jonka erinomaisena esimerkkinä on uskonnon symboliksi valittu julma kidutusväline, risti. Inhimillisempää olisi, jos Jeesus olisi hirtetty ja kristityt käyttäisivät tunnuksenaan hirsipuuta. Giljotiini olisi vielä komeampi, mutta se odotti 2000 vuotta sitten vielä keksimistään. Tämän lähimmäisenrakkautta julistavan uskonnon levittämiseksi on tehty enemmän julmuuksia kuin minkään muun uskonnon. Islam tosin on viime aikoina kirinyt kovasti, mutta takamatkaa on vielä reilusti. Ristiretket ja Amerikan ryöstelyn nyt vielä ymmärtää, kun kyseessä ovat pakanat. Toinen juttu on sitten esimerkiksi kolmikymmenvuotinen sota. Tosin sodan syythän olivat taas kerran valtapoliittiset, eivät niinkään uskonnolliset. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että ruohonjuuritasolla tehdyt julmuudet olivat protestanttien ja katolilaisten toisilleen uskonnollisista syistä tekemiä.

Onko sitten olemassa yhtäkään ideologiaa, joka julistaa tiettyjä julkisia arvoja ja on toteuttanut niitä myös käytännössä? Ideologiaa, jolla ei ole piiloarvoja vaan joka on sitä mitä julistaakin olevansa? Ideologiaa, jonka arvot ovat rehellisiä sen itsensä suhteen. Kyllä on. Tarkemmin ajatellen, voi olla sittenkin hyvä että jokaisella ideologialla on julkiset arvot ja niiden kanssa ristiriitaiset, todellisuudessa toteutuvat piiloarvot.

lauantai 25. heinäkuuta 2009

Sivallus XXVII

Kun vajaat parikymmentä vuotta sitten hiihtokisoihin ilmestyi takaa-ajokisa, en voinut olla naureskelematta selostajien todetessa "lähdemme seuraamaan naisten takaa-ajoa." Paremmaksi pisti freestyle, jossa kilpaillaan naisten kumparelaskussa ja nykyään jopa naisten parikumparelaskussa. Luulin jo sen olevan kaiken huippu, mutta sitten huomasin Sulkavan souduissa olevan yhtenä luokkana naisten kirkkoveneet.
Tosin onhan jousiammunnassa kilpailtu jo pitkään naisten vaistoluokassa.

perjantai 24. heinäkuuta 2009

Ruusu on ruusu on ruusu on ruusu

Otsikon toteamuksen kirjoitti Gertrude Stein muunnelmana Shakespearen näytelmässä Romeo ja Julia esiintyneestä Julian toteamuksesta "Ruusu minkä nimisenä tahansa tuoksuisi yhtä suloiselta".

Tämä tekopyhyyttä kuvastava toteamus asioiden kutsumisesta toisella nimellä alkoi jumputtaa päässä, kun luin maanantain Erkko-Sanomista tarinaa islamilaisesta lainasta. Olin tietoinen siitä, että Koraani kieltää koronoton ja islamilaisen lain mukaan toimiva pankki ei saa siksi periä asiakkailtaan korkoa. Tämä ei kuulostanut ekonomisesti kovin järkevältä toiminnalta, kun inflaatio on kautta historian ollut vallitseva asiaintila. Siksi minulle oli muodostunut islamilaisesta pankkitoiminnasta kuva, jossa lainoja varmaan myönnetään harvoin ja niissä kyse on pankin hyötymisestä jollain muilla tavoin. Pankki voisi esimerkiksi myöntää korotonta lainaa rakennusurakoitsijalle, jonka rakentamaan lähiöön muuttaisi pankille uusia asiakkaita. Lisäksi olin päätellyt, että lainaa otettaessa käsittelykulut ovat luultavasti korkeammat kuin länsimaisessa pankkitoiminnassa.

Artikkelista paljastui kuitenkin toinen totuus. Islamilainen pankki myöntää lainoja, joista ei tosiaankaan makseta dinaariakaan korkoa. Sen sijaan niistä saatetaan maksaa kiinteää kuukausimaksua. Herää kysymys, mitä käytännön eroa kuukausimaksulla on kiinteäkorkoiseen annuiteettilainaan? Vastaus: Erot ovat ... ööö ... siis ... ööö ... no siinä sallitussa lainassa maksetaan joka kuukausi sama maksu ja siinä kielletyssä lainassa joka kuukausi sama maksu.
Vastaavasti asuntolaina järjestetään usein siten, että pankki ostaa halutun asunnon, josta asukas maksaa sitten vuokraa tietyn ajan, jonka jälkeen asunto on hänen. Tosin tätä ei kutsuta vuokraksi, vaan talletusten tekemiseksi. Kun tilillä on sitten riittävästi rahaa, asukas "ostaa" asunnon pankilta. Tuohan kuulostaa jo melkein samalta kuin asumisoikeusasunto...

Koska koronotto on kiellettyä, sitä ei tehdä. Sen sijaan tehdään sitä täysin vastaava toimenpide, jota kutsutaan toisella nimellä. Tämä on tietysti erinomaisen kätevää ja sovellettavissa kaikkiin muihinkin tilanteisiin. Kuvitellaanpa, että Koraani sattuisi kieltämään kamelin panemisen (muistaakseni ei kiellä, tosin Koraanin suomenkielisen version olen lukenut vain vanhana käännöksenä, tai siis "selityksenä", koska arabiankielinen on tunnetusti se ainoa oikea). Tällöin Abdullah voisi toki nussia kamelia, koska Koraani kielsi vain panemisen. Tämä tietysti sillä edellytyksellä, että joku oppinut imaami toteaisi tulkinnan olevan tämä. Jos ei toteaisi, niin silloin voi mennä asiaa toisin tulkitsevan imaamin puheille.

Kuten lehdessä kerrottiin: ""Haaste on siinä, että islamilaiset lainatyypit pitää räätälöidä lähes tapauskohtaisesti. Joka maalla ja islamilaisella koulukunnalla on omat tapansa tulkita näitä melko uusia rahoitusinstrumentteja", Silvonen selittää."
Tulkintoja tehdään toisin sanoen siten, että oppineet miettivät, mikä on koronottoa ja mikä ei. Käytännössä tilanne on se, että lainanottaja maksaa lainanantajalle enemmän rahaa kuin on saanut. Takaisin maksettavan pääoman lisäksi pankille maksettavaa rahaa pitää vain pystyä kutsumaan jollakin muulla nimellä kuin korko.

Meidän länsimaissa kasvaneiden perusvirhe on nähdä islamilainen maailma jonkinlaisena yhtenäisenä monoliittina, jossa on vain yksi ainoa (tai kaksi, sunnalaisuus ja shiialaisuus) oppi. Todellisuudessa esimerkiksi kristinusko on kaikkine suuntauksineen islamia yhtenäisempi. Eikä islamilla ole mitään katolisen kirkon paavia vastaavaa hahmoa, ei lähimainkaan. Jopa saman suuntauksen sisällä kaksi imaamia voi antaa täysin ristiriitaisen fatwan samasta asiasta.
Samalla tavalla islam itsessään on erittäin joustava uskonto. Fanaattisuudessa ja säännöissä kyseessä on vain halu tulkita uskontoa tietyllä tavalla. Jos haluaa toisen tulkinnan, tekee sen.

Pankkitoiminta on erinomainen esimerkki. Korottomuus on kaikissa talousjärjestelmissä varma tie tuhoon, joten korkoa on pakko ottaa. Koska se on kuitenkin kiellettyä, keksitään sille toinen nimi. Äsken mainitut Koraanin käännökset ovat toinen esimerkki. Kyseessä eivät siis ole käännökset, vaan ainoan oikean arabiankielisen alkuperäisversion selitykset. Tosin viimeaikainen tutkimus on horjuttanut jopa arabiankielisen version monoliittisuutta.

Shiialaisilla on oma versionsa ovelasta tulkinnasta. Koraani kieltää sukupuolisen kanssakäymisen muutoin kuin avioliitossa, myös oman käden oikeuden. Niinpä paineen kasvaessa turhan suureksi voi solmia väliaikaisen avioliiton. Tällöin avioliitto sovitaan kestäväksi tietyn ajan, jonka jälkeen se on mitätön. Kun aika on tullut täyteen - tai mies saanut pallinsa tyhjennettyä etuajassa ja ilmoittaa eroavansa - avioliitolla ei ole enää mitään juridisia seurauksia, paitsi että naisen tulee odottaa tietty aika, kunnes saa solmia uuden väliaikaisen avioliiton.

Ainoa asia, mistä muslimit tuntuvat pitävän tiukasti kiinni, on sianlihan syöntikielto. Paitsi jos vaihtoehtona on huonompaa ruokaa. Ulkomaalaisia Suomeen sopeuttanut kaverini kertoi hyviä juttuja entisestä työpaikastaan. Muslimeita varten oli aina varattu vaihtoehtoinen ruoka silloin, kun oli sianlihaa. Tällöin tapahtui jompikumpi kahdesta asiasta. Jos ruokana oli sianlihakastiketta ja vaihtoehtona vaikka naudanlihapihviä, muslimit söivät nautaa. Kun ruokana oli herkullisen näköistä kinkkumureketta ja vaihtoehtona kanaviillokkia, tapahtui jako kahteen. Bosnialaiset totesivat, että ei se halal niin tarkkaa ollutkaan ja popsivat kinkkua. Somalit olivat tiukempia ja ottivat kanaa, tosin ilmeet olivat nyrpeät. Sitten illemmalla yhdellä somaleista petti aina hermo kinkkua miettiessä ja hän hiipi salaa lähikauppaan, mistä osti paketin HK:n sinistä ja söi raakana ilman sinappia.

Tarinan opetus?

Islam on uskontona tulkittavissa aivan halutulla tavalla ja silloinkin, kun kielto on yksiselitteinen, voi siitä tinkiä. Tulkintatavan joustavuudessa ei ole eroa kristinuskoon, jossa Raamatusta löytyy useimmiten haluttua näkemystä tukeva kohta ja tarvittaessa voidaan yksikäsitteinenkin lausuma (mitenkäs se Pate nyt sanoikaan naisen vaikenemisesta seurakunnassa) pragmaattisuuden nimissä sivuuttaa.
Kokonaan toinen kysymys on se, kuinka tämä on hyödynnettävissä. Loogisesti nämä tapaukset osoittavat sen, että islamin lakiin ei voi vedota perusteena. Kielletyt asiat voidaan tehdä sallituiksi kutsumalla niitä toisella nimellä. Käytännössä tällä ei tietenkään ole merkitystä, koska tiedon ja uskon ollessa ristiriidassa usko voittaa aina.

torstai 23. heinäkuuta 2009

Sivallus XXVI

Monikulttuurisuus on yhtä luotettava kuin terveysside. Molemmat toimivat päin v****a.

lauantai 18. heinäkuuta 2009

Tuutha sie takasii

Suomen pinta-ala on noin 338 000 neliökilometriä, kertovat useimmat tietolähteet. Väärin. Suomen laillinen pinta-ala on noin 383 000 neliökilometriä. Mainittu 338 000 neliökilometriä on Tynkä-Suomen ala. Puuttuva 45 000 neliökilometriä on Neuvostoliiton kahden diktaattirauhan nojalla miehittämää aluetta.

Kun linja tuli nyt ensimmäisessä kappaleessa selvästi vetäistyä, niin luetellaanpa sitten ne tärkeimmät opinkappaleet, joiden mukaan Karjalaa ei tulisi palauttaa Suomelle.

1. Raja on rauhansopimuksen mukainen ja Etyk vahvisti toisen maailmansodan jälkeiset rajalinjat.

2. Venäjä ei voi hyväksyä rajojensa muuttamista.

3. Rajojen muuttaminen olisi Suomelle turvallisuusriski.

4. Alueen nykyisten asukkaiden oikeuksia loukattaisiin.

5. Suomeen syntyisi alueen asukkaista satojentuhansien suuruinen venäläisvähemmistö.

6. Karjalan jälleenrakentaminen maksaisi liikaa.

7. Evakot ovat saaneet omaisuudestaan korvauksen. Miten maan ja muun omaisuuden palautus hoidettaisiin?


Historiallisesti Suomen itärajan paikka on muuttunut monta kertaa. Ennen vuotta 1809 tapahtuneilla rajanmuutoksilla ei kuitenkaan ole merkitystä kahdesta syystä. Ensinnäkään kyse ei ollut Suomen ja toisen valtakunnan välisestä rajasta, vaan Ruotsin ja Venäjän rajasta. Suomen taival oikeusteknisenä yksikkönä alkoi vasta Haminan rauhasta 1809. Toiseksi vasta 1800-luvulla alkoi kansallisvaltioiden aikakausi.

Haminan rauhassa Suomesta tuli Venäjän alainen suuriruhtinaskunta, osa suurempaa valtakuntaa, mutta selvästi oma yksikkönsä. Suuriruhtinaskunnan alue käsitti aluksi rauhanteossa Ruotsin Venäjälle menettämän alueen, mutta kolme vuotta myöhemmin tsaari liitti siihen kansallisvaltio- ja historiallisen ajattelun pohjalta oikeudenmukaisesti ns. Vanhan Suomen eli alueet, jotka Ruotsi oli menettänyt vuosien 1721 ja 1743 rauhoissa. Lisäksi rajaa tarkastettiin vuonna 1833 Kuusamossa ja Lapissa, joissa rajan kulku oli ollut summittainen. Tässä vaiheessa Suomen ja Venäjän välinen raja oli maan sisällä laillisesti määritelty ja nämä rajat ovat laillinen lähtökohta myöhemmille muutoksille.

Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän raja erosi Tarton rauhan rajoista kahdessa kohtaa: Kannaksella ja Petsamossa. Joskus asiaa tuntemattomat esittävät Suomen käyttäneen Neuvostoliiton heikkoutta hyväkseen ja "vallanneen" sataman Jäämerellä eli Petsamon oikeudettomasti. Todellisuudessa Petsamo tuli Suomelle korvauksena tuosta usein unohdetusta rajanmuutoksesta Kannaksella. Vuonna 1864 rajaa muutettiin siten, että Siestarjoen asetehdas siirtyi Venäjän puolelle. Tällöin Suomelle luvattiin korvauksena käytävä Jäämerelle, mutta se saatiin vasta 56 vuotta myöhemmin. Petsamon rajalinja määriteltiin Suomen ja Neuvostoliiton yhteisymmärryksessä - asiasta on muuten hauska kuvaus Valter Keltikankaan kirjassa Seitsemän tuntia erämaata. Jos Suomi olisi halunnut Neuvostoliiton heikkoutta käyttää hyväkseen, Suomeen vapaaehtoisesti liittyneistä Repolasta ja Porajärvestä ei olisi luovuttu. Nyt näin kuitenkin tehtiin, koska Suomella ei ollut niihin mitään kansainvälisoikeudellista legitimiteettiä.

Näin elettiin kaksi vuosikymmentä. Sitten seurasi yleisesti tunnettu rajaselkkaus ja vuotta myöhemmin monin verroin pidempään kestänyt sen oikaisuyritys. Nykyään talvisodan syyt tunnetaan jo niin hyvin, että ei tarvitse enää lässyttää Leningradin turvallisuudesta, vaan voi ihan suoraan sanoa kyseessä olleen puhdas ryöstöretki. Jatkosodassa Suomen armeija kyllä ylitti vanhan rajan - taas pieni yleisen harhaluulon oikaisu, koko menetettyä aluetta ei vallattu missään vaiheessa takaisin vaan pala Kuokkalaa ja pari Suomenlahden saarta jäi Neuvostoliiton haltuun - ja valtasi osan Itä-Karjalaa. Siitä voi kuitenkin todeta, että myöhän sitä ollaan rosvoja, kun rajoja ylitetään. Toiset sitä vaan turvallisuutta varjelee, kun rajoja siirtelevät. Tai kuten Airo oli Päämajassa ihmettelijöille todennut jo Clausewitzin sanoneen, että sota on vietävä vihollisen maaperälle.

Väännetäänpä vielä rautalangasta. Jos ihmisten välillä tapahtuisi sama kuin valtioiden välillä, tilanne olisi kutakuinkin seuraava:
Joose, iso korsto, vie Masalta Karjala-merkkisen polkupyörän. Sitten Aatu, vielä isompi korsto, tinttaa Joosea jolloin Masa nappaa pyöränsä takaisin ja samalla lähtevät Joosen tarakalle pistämät kauppaostokset. Mutta Joose kukistaakin Aatun ja vie Masalta sekä omat ostoksensa että Masan pyörän uudelleen napaten samalla äsken unohtamansa Masan Petsamo-merkkisen pyöräilykypärän. Samalla hän tyhjentää Masan lompsan "korvauksena Joosen tontille pyörävarkaisiin tulosta".
Hyvien naapurussuhteiden takia Masa antaa asian olla ja on Joosen kanssa ihan hyvissä väleissä, vaikka fillarin menetys kismittääkin. Sitten päivänä muutamana Joose kuolee ja jättää pojalleen Vladulle pyörän perinnöksi.

Onko Vladulla muka laillinen oikeus saada varastettu omaisuus perinnöksi?

Täsmälleen samasta asiasta on kyse Karjalan kohdalla. Venäjällä ei ole mitään laillisia oikeuksia Neuvostoliiton laittomin keinoin Suomelta ryöstämään alueeseen. Tämän kiistävät vain Aleksanterin-yliopiston neuvostologian desantit. Silti suurin osa suomalaisista suhtautuu nihkeästi Karjalan palautukseen. Tällöin kyseessä on kuitenkin paasikivimäinen reaalipolitiikan noudattaminen, ei usko Venäjän omistusoikeuteen.

Sitten Karjalan palautuksen vastustajien väitteisiin.

1. Raja on rauhansopimuksen mukainen ja Etyk vahvisti toisen maailmansodan jälkeiset rajalinjat.
Rauhansopimus on laiton, kuten pakotettuina syntyneet sopimukset sekä yleisen juridiikan että oikeustajun mukaan ovat. Jos Etykiä uskottaisiin, meillä olisi yhä kaksi Saksaa, Tsekkoslovakia, Jugoslavia ja Neuvostoliitto. Lievän poikkeuksen tekee Jäniskosken alue, jonka Suomi möi Neuvostoliitolle 1947. Myynnissä oli kuitenkin kyse Pariisin rauhansopimuksen mukaisesta saksalaisen omaisuuden luovutuksesta (voimalaitos ja sitä ympäröivä alue eivät olleet saksalaista omaisuutta, mutta myytiin vastineeksi muusta omaisuudesta). Tämä sopimus oli Suomen hallituksen pakottamatta hyväksymä, mutta sen syy oli pakotetussa rauhassa, jonka takia se kuuluu samaan kategoriaan muiden rajamuutosten kanssa.

2. Venäjä ei voi hyväksyä rajojensa muuttamista.
Ilkeästi voisi sanoa, että ei niin paitsi laajemmalle. Mutta realistisesti, tässä on oikeasti kaksi ongelmaa.
Ensinnäkin muut aluekysymykset. Esimerkkeinä Kaliningradin alue eli entinen Itä-Preussi (Saksan mahdollinen vaade) ja Kuriilien saaret sekä Sahalinin eteläosa (Japani). Jos Karjala palautettaisiin Suomelle, voisivat muut maat vaatia omiaan takaisin. Tämä on ongelmista pienempi, koska Saksan osalta voidaan sanoa sen käyneen Neuvostoliittoa vastaan hyökkäyssotaa, joten oma vika. Samaa voidaan sanoa Japanista, vaikka sen sota ei suuntautunutkaan Neuvostoliittoa vastaan. Näiden maiden vaatimukset eivät siis kestä vertailua Suomen vaatimusten kanssa. Lisäksi jos rajoja muutellaan, on Venäjälläkin oikeus vaatia Neuvostoliiton aikaisten sisäisten rajojen muutosta entiselleen. Venäjä antaisi Karjalan riemusta kiljuen Suomelle, jos saisi vastineeksi Ukrainalta Krimin.
Toiseksi suurvallan kunnia. Venäjä kokisi "alueluovutuksen" arvovaltatappiona ja heikkouden merkkinä. Siksi rajanpalautus on hoidettava siten, että Venäjä hyötyy siitä. Tästä enemmän seuraavassa.

3. Rajojen muuttaminen olisi Suomelle turvallisuusriski.
Tämä viittaa siihen, että jonain päivänä Venäjä vaatii rajat taas uusiksi. Siksi rajanpalautukselle on saatava kunnon turvatakuut. Tai NATO:n sijasta voimme tietysti hakeutua läheisempiin väleihin Venäjän kanssa - usein unohdetaan, miten hyvää aikaa autonomia oikeasti oli Suomelle.
Vakavasti puhuen, Venäjä hyötyisi rajanpalautuksesta. Tällöin se saisi osoitettua oikeudenmukaisuuden tajua länsimaille ja pääsisi parempaan poliittiseen yhteyteen EU:n kanssa. Suomi voisi tuolloin toimia sillanrakentajana Venäjän ja EU:n välillä (tästä lisää kohdassa 5). Venäjän EU-jäsenyys kuulostaa utopialta, mutta ei sekään tulevaisuudessa mahdoton ajatus ole.
Venäjä pääsisi paremmin mukaan EU:n markkinoille. Koiviston öljysatama olisi EU:n alueella ja Pietari lähellä rajaa.

4. Alueen nykyisten asukkaiden oikeuksia loukattaisiin.
Jos ostaa joltakulta varastettua omaisuutta, ostajalla ei ole tavaraan omistusoikeutta vaikka kuinka olisi maksanut oikealla rahalla. Periaatteessa alueen väestöllä ei ole mitään oikeuksia Karjalan alueella.
Käytännössä näin raa'asti ei voi inhimillisistä syistä menetellä. Mutta asiaan on olemassa ratkaisu. Suomi maksoi Neuvostoliitolle valtavat sotakorvaukset. Tuo summa voidaan käyttää alueen asukkaiden hyväksi. Sotakorvausten määrä vastaa nykyrahassa noin 4 miljardia euroa. Luovutetuilla alueilla asuu alle 400 000 ihmistä. Tämä tarkoittaa 10 000 euroa per lärvi.
Alueen asukkaille voi antaa kaksi vaihtoehtoa.
1) Muutto Venäjälle ja Venäjän valtio maksaa 10 000 euroa kouraan. Samalla luopuu kaikista oikeuksistaan jäädä alueelle asumaan.
2) Jäädä asumaan ilman kompensaatiota. Suomen kansalaisuuden saa normaalissa järjestyksessä normaalein vaatimuksin.
Siirtymäaika vaikka viisi vuotta, jona aikana valinta on tehtävä.
Venäjän valtio maksaa siis pois muuttaville korvauksen laittomasti saamistaan varoista. Käyttämättä jääneet varat voi Venäjä pitää, ollaan asiassa suuripiirteisiä.

5. Suomeen syntyisi alueen asukkaista satojentuhansien suuruinen venäläisvähemmistö.
Ei syntyisi. Katso edellinen kohta. Alueelle jäisi ehkä 100-200 000 venäläistä. Mikä parasta, pois muuttaisi todennäköisesti se osa, joka katsoisi 10 000 euron kompensaation olevan niin suuri, että ei Suomessa saisi vastaavaa omalla työllään kerättyä. Todennäköistä on, että suurin osa yritteliäistä kansalaisista jäisi, kun taas epäsosiaalinen aines lähtisi.
Lisäbonuksena Suomi saisi venäjänkielentaitoisen vähemmistön, joka toisi oikein käytettynä aivan uutta potkua idänkauppaan.

6. Karjalan jälleenrakentaminen maksaisi liikaa.
Jos jotakin saa ilmaiseksi, niin eikö se kannata ottaa? Kuka sanoi, että valtion pitäisi maksaa? Antaa yksityisen yritteliäisyyden hoitaa suurin osa, valtio tulee sitten väliin siinä kohdissa missä se on kannattavaa. Totta on, että Karjala on pahasti ränsistynyt. Maisemia katsellessa tulee outo olo - on kuin olisi astunut keskelle 30-luvun Suomi-Filmiä ja outous johtuu siitä että näkee värit. Mutta se on myös tavallaan neitseellistä maaperää, joka vain odottaa hyödyntäjäänsä. Ei siinä valtiota tarvita, kuten monet sieltä mökin hankkineet suomalaiset ovat jo osoittaneet.

7. Evakot ovat saaneet omaisuudestaan korvauksen. Miten maan ja muun omaisuuden palautus hoidettaisiin?
Tämä on, hassua kyllä, yleisesti esitetyistä ongelmista numero yhden ohella vähäisin. Suomi saisi siis omaisuutta Venäjältä. Tällöin on kolme perusvaihtoehtoa: 1) Kaikki siirtyy valtion omistukseen 2) Lailliset omistajat saavat lunastaa omaisuutensa nimellistä tai kohtuullista korvausta vastaan 3) Lailliset omistajat saavat omaisuuden haltuunsa ilmaiseksi. Valittiinpa mikä tahansa vaihtoehto, maan kokonaisvarallisuus kasvaa, joten missä on ongelma? Käytännössä ykkösvaihtoehdon vastainen argumentti on tehottomuus, kakkosen ja kolmosen vastaiset kateus.

Luovutettujen alueiden - Karjalan, Salla-Kuusamon ja Petsamon kysymys on poliittisista syistä vaiettu vuosikymmeniksi. Nyt aluepalautuksesta on lupa puhua ja sitä edistää. Tässä Veikko Lavin sanoin muistutus siitä, mistä Karjalan menettämisessä oli kyse ja miksi emme saa unohtaa.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2009

Sivallus XXV

Presidenttiämme moititaan joskus siitä, että hänellä on s- ja r-viat. Tämä on epäreilua, koska puhevika ei millään tavoin haittaa hänen tehtäviensä hoitoa. Paljon vaarallisempaa on se, että presidentillä on s- d- ja p-vika.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Sivallus XXIV

Jos naisella on kaksiosainen sukunimi, kyseessä on samanlainen varoitusmerkki kuin eläinkunnassa punakeltainen väri. Miehillä samaan viittaa etu- ja sukunimen välissä käytetty keskimmäisen nimen alkukirjain.

Tarkempi selitys ja oma kokemus. Yleensä kaksiosaisia sukunimiä käyttävät ns. "tiedostavat" naiset eli lyhyen matikan lukeneet feministidemarit. Toki tunnen ihan järkeviäkin naisia, joilla on kaksiosainen sukunimi.
Vastaavasti jos miehellä on yleinen nimi, kuten Matti Virtanen, on ymmärrettävää eikä mitään turhamaisuutta, että hän käyttää välissä kirjainta. Erityisesti silloin, jos on olemassa joku toinen samanniminen julkisuuden henkilö, johon on mahdollisuus sotkeutua. Tunnen henkilön, jolla on harvinainen etu- ja sukunimiyhdistelmä, mutta eikös vain ole olemassa toinen samanniminen, joka vieläpä toimii samassa harvinaisessa, mutta melkoisen julkisessa ammatissa. Ovat sopineet käyttävänsä molemmat erottimena keskimmäisen nimensä alkukirjainta.
Tässä taannoin pomo kyseli, olisinko kiinnostunut menemään tiettyyn koulutukseen. Vilkaisin nopeasti aanelosta ja ilmoitin, että kyseessä näyttää olevan sellainen koulutus, jossa puolet luennoitsijoista on naisia, joilla on kaksiosainen sukunimi eli unohda koko juttu, jonninjoutavaa höpötystä. Seuraavana päivänä pomo tuli naureskellen kertomaan, että olin erehtynyt. On tullut tarkempi ohjelma, joka sisältää luennoitsijoiden nimet. Heitä on kahdeksan, joista viisi naisia joilla on kaksiosainen sukunimi.

torstai 9. heinäkuuta 2009

Sata suurinta

Valmennettava kysyi tässä päivänä muutamana, kuka on minun mielestäni kaikkien aikojen paras kestävyysjuoksija. Vastasin, että en ole asiaa sen kummemmin ajatellut. Vaikka olenkin perehtynyt perusteellisesti alan historiaan, olen aina ollut sitä mieltä, että eri aikakausien juoksijoiden vertaaminen on epäreilua.
Asia jäi kuitenkin vaivaamaan minua. Mietittyäni totesin, että en pysty sanomaan kuka on kaikkien aikojen paras. Pystyn silti nimeämään viisi juoksijaa, jotka ovat muihin verrattuna aivan omassa kategoriassaan. Valmennettava kysyi nimiä. Sanoin että luettelepa itse viisi mielestäsi kaikkien aikojen parasta, kun kestävyysjuoksuna pidetään kaikkia matkoja 800 metristä alkaen. Hän mietti ja tiputteli nimen kerrallaan. Ne olivat täsmälleen samat kuin omalla listallani. Eikä kyseessä suinkaan ollut se, että olisin näitä nimiä hänelle aiemmin mitenkään mainostanut, vaan puhtaasti hänen omien tietojensa nojalla tekemä arvio.
Oma perusteluni näiden viiden valinnalle oli se, että heistä joka ainoa voitti jokaisen muun mahdollisen juoksijan (eli seuraavan kategorian juoksijat) käytännössä joka ainoassa meriitissä. Meriiteiksi laskin arvokisasaavutukset, maailmanennätykset ja suvereenisuuden omalla aikakaudella.


Viisi suurinta (syntymäajan mukaisessa järjestyksessä)

Paavo Nurmi, Suomi, 13.6.1897
Eniten olympiakultamitaleja, yhdeksän kappaletta. Lukematon määrä maailmanennätyksiä. Hallitsi kestävyysjuoksua vuodesta 1920 aina 1930-luvun alkuun asti miten halusi. Olympiakultaa kaikilla matkoilla 1500 metristä 10000 metriin. Olisi luultavasti voittanut myös maratonin Los Angelesissa, jos olisi saanut juosta. Parhaimmillaan 1924, jolloin ei koskaan esittänyt parastaan maailmanennätyksistä huolimatta. Hävisi olympialaisissa ainoastaan Joseph Guillemontille kokemattomuuttaan, Ville Ritolalle loukkaantuneena ja Toivo Loukolalle estejuoksussa, jota ei oikeasti osannut - silti joka kerran tuli hopeaa.

Emil Zátopek, Tšekkoslovakia, 19.9.1922
Kolme olympiakultaa Helsingissä. Lontoossa kulta ja huolimattomuuden takia hopea. Euroopan mestaruuksia, maailmanennätyksiä. Voittamaton vitosella 48-52 (45 kilpailua), kympillä 48-54 (37 kilpailua). Vei kestävyysjuoksun harjoittelun kokonaan uudelle tasolle.

Lasse Virén, Suomi, 22.7.1949
Kaksi kertaa kaksoisvoitto olympialaisissa. Ei muita arvovoittoja, kaksi nykymatkojen maailmanennätystä. Historian taktisesti monipuolisin juoksija, jokainen kulta tuli eri taktiikalla. Münchenin kympillä ME, vitosella kirivoitto. Montrealissa kympillä irtiotto, vitosella kaikkien aikojen juoksussa kirimiehet kypsyttävä loppuveto.

Haile Gebrselassie, Etiopia, 18.4.1973
Hallitsi pitkään vitosen ja kympin ME-tilastoja. Miinuksena arvokisoissa pelkälle kympille keskittyminen, kaksi olympiakultaa ja neljä maailmanmestaruutta. Ei arvokisavoittoja vitosella. Maratonilla ME. Ollut huipulla jo 15 vuotta, pidempään kuin kukaan muu.

Kenenisa Bekele, Etiopia, 13.6.1982
Lipsahdus Ateenan vitosella piti Virénin saavutuksen ainutlaatuisena. Olympiakultien lisäksi ratamaailmanmestaruuksia ja uskomattomat 11 henkilökohtaista maailmanmestaruutta maastojuoksussa. ME-tilastojen valtias.

Paremmuusjärjestykseen näitä viittä on mahdotonta laittaa. Nurmella on eniten olympiavoittoja, mutta niistä vain neljä on tullut nykymatkoilla. Samoin kilpailun taso ei tuolloin ollut lähellekään samaa kuin nykyään, kilpaurheilu oli oikeastaan vain Länsi- ja Pohjois-Euroopan sekä Pohjois-Amerikan asia. Zátopekin aikana taso oli jo kovempi, mutta meriitit eivät ole yhtä kovat kuin Nurmella. Virénin meriitit ovat heikommat kuin kummallakaan edeltäjistään, mutta hän on nykyaikaisen urheilun aikana ainoa, joka on hallinnut molempia kestävyysmatkoja yhtä suvereenilla tavalla. Gebrselassie olisi suurin kaikista, jos olisi korjannut vitosen olympiavoitot kotiin. Nyt meriitit eivät pärjää Virénille - tämän aikana ei ollut MM-kisoja. Bekele ja Gebrselassie ovat ainoat, jotka ovat juosseet samalla radalla kilpaa. Bekelen meriitit häviävät vielä Gebrselassien vastaaville ja siksi tässä onkin ainoa kohta, jossa viisi suurinta voidaan laittaa edes osittaiseen paremmuusjärjestykseen: Gebrselassie on Bekelen edellä. Bekele kuuluu silti listalle, koska Bekelen, Nurmen, Zátopekin ja Virénin keskinäistä paremmuutta ei voi selvittää - kuten ei myöskään Gebrselassien ja kolmen muun.
Tulevaisuudessa Bekelellä on vielä mahdollisuus nousta kiistattomaksi valtiaaksi. Mies on vasta 27-vuotias, nuori kestävyysjuoksijaksi. Toisaalta jos Gebrselassie tekee vielä "mahdottoman" ja painelee maratonin alle kahden tunnin, niin...

Listan miehet ovat kaikki lähes puhtaita vitosen-kympin juoksijoita. Nurmi menestyi 1500 metrillä ja olisi pärjännyt myös maratonilla. Zátopek voitti olympiakultaa maratonilla, mutta se oli vain syrjähyppy. Virén ei koskaan maratonille kotiutunut Montréalin uskomattomasta esityksestä (viides vain 24 tuntia kaikkien aikojen vitosen jälkeen) huolimatta. Gebrselassie siirtyi ylipitkille matkoille vasta vanhoilla päivillään.
Mailerit ja maratoonarit puuttuvat. Maratoonarien puuttuminen on ymmärrettävää: on vaikeaa dominoida matkaa, jossa päivän kunto ratkaisee paljon ja kisoja on harvassa. Mutta ei ole yhtään ainutta keskimatkuria, joka olisi hallinnut täysin suvereenisti lajejaan useiden vuosien ajan. Sebastian Coe on lähellä, mutta ei aivan. Kaikki muut olivat käytännössä puhtaasti joko 800 metrin tai 1500 metrin juoksijoita, eivätkä yhden lajin valtiaat kaikkien aikojen parhaiden listalle kuulu.

Päättäessäni viittä suurinta oli tietysti pakko tehdä vertailuja listan ulkopuolisiin juoksijoihin. Selväksi kävi, että jokainen viidestä voitti kenet tahansa seuraavan kategorian juoksijoista lähes poikkeuksetta jokaisella rintamalla. Huomasin kuitenkin, että sama päti myös tähän kakkoskategoriaan verrattuna sitten sen ulkopuolelle jääneisiin. Ei toki yhtä täydellisesti, mutta lähes. Hauska sattuma oli myös se, että kakkoskategoriaan kuului tasan 20 juoksijaa.


Kaksikymmentä haastajaa (syntymäajan mukaisessa järjestyksessä)

Hannes Kolehmainen, Suomi, 9.12.1887
Neljä olympiakultaa, kestävyysjuoksun olympiahistorian ensimmäinen todella suuri nimi.

Ville Ritola, Suomi, 18.1.1896
Nurmen varjo, silti moninkertainen olympiavoittaja itsekin.

Ilmari Salminen, Suomi, 21.9.1902
Olympiakulta, kaksi Euroopan mestaruutta, juoksi Nurmen kympin ME:n nurin.

Volmari Iso-Hollo, Suomi, 5.1.1907
Kaksi olympiakultaa esteissä ja kaksi mitalia kympillä, ei ME:tä siitä yksinkertaisesta syystä, että esteet eivät vielä olleet ME-kelpoinen laji.

Taisto Mäki, Suomi, 2.12.1910
Euroopan mestari, ME-mies sekä vitosella että kympillä, sota vei olympiahaaveet.

Gunder Hägg, Ruotsi, 31.12.1918
Maailmanennätysten murskaaja 40-luvulla, ei päässyt sodan ja sen jälkeisen ammattilaistuomion takia koskaan arvokisoihin.

Vladimir Kuts, Neuvostoliitto, 7.2.1927
Ukrainalainen otti kaksi olympiakultaa ja rikkoi ME:n useita kertoja.

Abebe Bikila, Etiopia, 7.8.1932
Maratonin kaksinkertainen olympiavoittaja ja epävirallinen ME-mies.

Ron Clarke, Australia, 21.2.1937
Uskomattomia maailmanennätyksiä; tietääkseni edelleen murskaratojen ME-mies sekä vitosella että kympillä.

Mohamed Gammoudi, 11.2.1938
Mitalimies kolmissa olympialaisissa, boikotti vei neljännet. Yksi kulta, ei maailmanennätyksiä.

Herb Elliott, Australia, 25.2.1938
Ei hävinnyt päämatkoillaan kertaakaan. Dominoi mielensä mukaan, mutta huippu-ura jäi lyhyeksi.

Peter Snell, Uusi-Seelanti, 17.12.1938
Tankki, joka juoksi maratontyylisellä harjoittelulla kolme olympiakultaa keskimatkoilla. Pitkään kestänyt ME 800 metrillä.

Kipchoge Keino, Kenia, 17.1.1940
Afrikan ratajuoksun ensimmäinen suurnimi, kaksi olympiakultaa ja monta muuta mitalia.

Miruts Yifter, Etiopia, 15.5.1944
Kaksi kultaa Moskovassa näytöstyyliin jo ikämiehenä. Kahdesti sama temppu myös Maailmancupissa.

Waldemar Cierpinski, Itä-Saksa, 3.8.1950
Kaksi olympiakultaa maratonilla riittää varmasti listalle, vaikka muiden saavutusten lista onkin lyhyt (MM-pronssi).

Sebastian Coe, Iso-Britannia, 29.9.1956
Keskimatkojen valtias, kaksi olympiavoittoa ja pitkäikäinen 800 metrin ME. Olisi suurimpien joukossa, jos ei olisi epäonnistunut olympialaisissa 800 metrillä.

Gelindo Bordin, Italia, 2.4.1959
Olympiavoitto ja kaksi Euroopan mestaruutta maratonilla. MM-kisoissa vain yksi pronssi, mutta uran pituus huipulla riittää kompensoimaan.

Said Aouita, Marokko, 2.11.1959
Hölmöili itse itsensä pois kaikkien aikojen suurimpien listalta rupeamalla leikkimään 800 metrin juoksijaa ollessaan jo 5000 metrin olympiavoittaja ja maailmanmestari. Silti olympiapronssia alimatkalla.

Paul Tergat, Kenia, 17.6.1969
Maastojuoksun moninkertainen maailmanmestari, kympillä arvokisoissa palkintopallilla aina Gebrselassien vieressä, jolle menetti myös ainoan ME:nsä.

Hicham el-Guerrouj, Marokko, 14.9.1974
1500 metrin valtias, joka käväisi voittamassa myös 5000 metrin olympiakullan Bekelen nenän edestä. Päämatkan ME on ja pysynee vielä pitkään.

Tirunesh Dibaba, Etiopia, 1.10.1985
Kestävyysjuoksun viime vuosien ehdoton kuningatar. Ikää 23 vuotta, silti jo kaksi olympiakultaa, neljä maailmanmestaruutta sekä radalla että maastossa ja 5000 metrin ME.

Kahdenkymmenen haastajan joukkoon pääseminen edellytti useimmiten aikakautensa johtavana juoksijana olemista. Olympiakulta ei silti ollut välttämätön edellytys, Mäki ja Hägg kun eivät päässeet sellaista edes yrittämään. Kaikilla muilla ainakin yksi sellainen on, paitsi Clarkella. Hänen ME-ansionsa ovat kuitenkin niin mittavat, että sivuuttaminen tältä listalta ei tullut kysymykseen.

Naisia ei listalle ole Dibabaa lukuun ottamatta päässyt. Tämä ei johdu naisten syrjinnästä, vaan siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että aikaansa dominoivia naisjuoksijoita ei ole ollut silloin, kun naisten lajit ovat arvokisaohjelmassa olleet. Useimmat huippunaiset ovat saavuttaneet vain yhden tai kaksi arvokisavoittoa. Dibaba on ainoa, jonka saavutukset riittävät kiistatta listalle. Mitään tekemistä Dibaban listalle pääsyssä ei ole sillä, että kyseessä on upean näköinen nainen. Sama tosiasia kun pätee useimpiin naisjuoksijoihin, joskin Dibaba on tässäkin asiassa sieltä parhaasta päästä parhaidenkin joukossa.

Kakkoskategorian juoksijoiden erot seuraavaan luokkaan ovat myös aika selvät. Kolmoskategorian juoksijat eivät ole olleet samalla tavalla hallitsevia kuin ylempiin luokkiin päätyneet, heidän aikanaan kilpailu ei vielä ollut niin kovaa kuin nykyään tai sitten he ovat olleet yhden matkan erikoismiehiä. Lähimpänä kakkoskategoriaa olivat ehkä Malinowski ja Ngugi, naisista Kristiansen olisi ollut listalla jos olisi olympiavoittaja.


Muut sadasta parhaasta (syntymäajan mukaisessa järjestyksessä)

Walter George, Iso-Britannia, 9.9.1858
Alfred Shrubb, Iso-Britannia, 12.12.1879
James Lightbody, Yhdysvallat, 15.3.1882
Melvin Sheppard, Yhdysvallat, 5.9.1883
Albin Stenroos, Suomi, 24.2.1889
Lauri Lehtinen, Suomi, 10.8.1908
Jack Lovelock, Uusi-Seelanti, 5.1.1910
Kee-Chung Sohn, Korea, 29.8.1912
Rudolf Harbig, Saksa, 8.11.1913
Viljo Heino, Suomi, 1.3.1914
Arne Andersson, Ruotsi, 27.10.1917
Jim Peters, Iso-Britannia, 24.10.1918
Delfo Cabrera, Argentiina, 2.4.1919
Alain Mimoun, Ranska, 1.1.1921
Malvin Whitfield, Yhdysvallat, 11.10.1924
Roger Bannister, Iso-Britannia, 29.3.1929
Zdzislaw Krzyszkowiak, Puola, 3.8.1929
Pjotr Bolotnikov, Neuvostoliitto, 8.3.1930
Sándor Iharos, Unkari, 10.3.1930
Mamo Wolde, Etiopia, 12.6.1932
Murray Halberg, Uusi-Seelanti, 7.7.1933
Gaston Roelants, Belgia, 5.2.1937
Juha Väätäinen, Suomi, 12.7.1941
Derek Clayton, Australia, 17.11.1942
Ben Jipcho, Kenia, 1.3.1943
Anders Gärderud, Ruotsi, 28.8.1946
Carlos Lopes, Portugali, 18.2.1947
Frank Shorter, Yhdysvallat, 31.10.1947
Bill Rodgers, Yhdysvallat, 23.12.1947
Karel Lismont, Belgia, 8.3.1949
Bronislaw Malinowski, Puola, 4.6.1951
Tatjana Kazankina, Neuvostoliitto, 17.12.1951
John Walker, Uusi-Seelanti, 12.1.1952
Henry Rono, Kenia, 12.2.1952
Grete Waitz, Norja, 1.10.1953
Steve Ovett, Iso-Britannia, 9.10.1955
Ingrid Kristiansen, Norja, 21.3.1956
Yiannis Kouros, Australia, 13.7.1956
Rosa Mota, Portugali, 29.6.1958
Mary Decker, Yhdysvallat, 4.8.1958
Alberto Cova, Italia, 1.12.1958
Steve Cram, Iso-Britannia, 14.10.1960
Billy Koncellah, Kenia, 20.10.1961
John Ngugi, Kenia, 10.5.1962
Abel Antón, Espanja, 24.10.1962
Martin Fiz, Espanja, 3.3.1963
Ana Quirot, Kuuba, 23.3.1963
Manuela Machado, Portugali, 9.8.1963
Douglas Wakiihuri, Kenia, 26.9.1963
Dieter Baumann, Saksa, 9.2.1965
Khalid Skah, Marokko, 29.1.1967
Svetlana Masterkova, Venäjä, 17.1.1968
Hassiba Boulmerka, Algeria, 10.7.1968
Fernanda Ribeiro, Portugali, 23.6.1969
Noureddine Morceli, Algeria, 28.2.1970
Kelly Holmes, Iso-Britannia, 19.4.1970
Moses Kiptanui, Kenia, 1.10.1970
Stefano Baldini, Italia, 25.5.1971
Naoko Takahashi, Japani, 6.5.1972
Jauad Gharib, Marokko, 22.5.1972
Catherine Ndereba, Kenia, 21.7.1972
Maria Mutola, Mosambik, 27.10.1972
Wilson Kipketer, Tanska, 12.12.1972
Junxia Wang, Kiina, 19.1.1973
Derartu Tulu, Etiopia, 21.3.1973
Paula Radcliffe, Iso-Britannia, 17.12.1973
Bernard Lagat, Yhdysvallat, 12.12.1974
Ismael Kirui, Kenia, 20.2.1975
Gabriela Szabo, Romania, 14.11.1975
Gezahegne Abera, Etiopia, 23.4.1978
Juri Borzakovski, Venäjä, 12.4.1981
Ezekiel Kemboi, Kenia, 25.5.1982
Saif Saeed Shaheen, Qatar, 15.10.1982
Brimin Kiprop Kipruto, Kenia, 31.1.1985
Samuel Wanjiru, Kenia, 10.11.1986

Olympiavoitto ei takaa tällekään listalle pääsemistä. Kaksi olympiavoittoa riittää jo varmasti, paitsi Edwin Flackin tapauksessa, koska ensimmäisissä olympialaisissa eivät paikalla olleet läheskään maailman parhaat juoksijat. Silti listalle on päässyt peräti 31 juoksijaa, jotka eivät ole olympiavoittajia. Syynä voiton puuttumiseen on ollut uran varhaisuus (esim. Shrubb), sota (Heino), edustuskelvottomuus (Kipketer), lajin puuttuminen ohjelmasta (Kouros) tai silkka epäonni (Kiptanui).

Listalle pääsyyn eivät ole olleet esteenä doping-epäilyt, kuten Baumannilla. Vain todistetut tapaukset ja kumotut voitot, kuten Rashid Ramzin tapauksessa, ovat merkinneet porttikieltoa. Myöskään Koncellahin myöhemmät siviilielämän sikailut eivät voi kumota sitä tosiasiaa, että hän on ollut loistava juoksija.
Samaten kansalaisuuden vaihto (Kipketer, Lagat, Shaheen) ei ole ollut mikään este, vaikkakin joissakin tapauksissa moraalisesti kyseenalaista.

Kieltämättä teki mieli laittaa listalle myös Feidippides antiikin ajan edustajana, mutta päätin pitäytyä modernissa urheilussa. Asiasta kiinnostuneet voivat lukea Tom Hollandin erinomaisen kirjan Persian tuli. Varhaisten aikojen juoksijoista George ja Shrubb kuuluvat listalle tulostensa puolesta, Lightbody ja Sheppard ansaitsevat moninkertaisina olympiavoittajina paikkansa, vaikka taso ei tuolloin kummoinen ollutkaan. Listalla on muutamia muitakin esiin nostettavia tapauksia. Whitfield, suoraan Korean sodasta olympiavoittajaksi. Iharos, ei ikinä mitalia arvokisoissa mutta Nurmen ohella ainoa ME:t 1500 metrillä, vitosella ja kympillä juossut. Halberg, olympiavoittaja invaliditeetista huolimatta. Jipcho, lyhytaikaisen ammattilaistalli ITA:n suurin tähti. Rodgers, USA:n maratonboomin isä. Kouros, ultrajuoksun kuningas. Quirot, kuoleman porteilta takaisin huipulle. Kiptanui, esteiden valtias joka epäonnistui aina olympialaisissa tai niiden karsinnoissa. Radcliffe, joka olisi paljon suurempi jos ei olisi maailman taktisesti kaikkien aikojen huonoin juoksija. Szabo, kultaisen liigan kuningatar. Wanjiru, mihin vielä ehtineekään.

Kestävyysjuoksu on kaikista maailman urheilulajeista kenties meritokraattisin. Siinä ei ratkaise raha eikä välineet, vain tulokset. Vaikka olisi kuinka lahjakas tahansa, lahjaton harjoitellut voittaa aina lahjakkaan harjoittelemattoman. Toki maailman huipulle päästäkseen on oltava hyvin lahjakas, mutta kansalliselle tasolle pääsee kuka tahansa, joka on valmis vuodattamaan riittävästi verta, hikeä, kyyneleitä, oksennusta ja ripulipaskaa. Kestävyysjuoksun levinneisyydestä ja meritokraattisesta kertoo karua kieltään se, että tälle sadan kaikkien aikojen parhaan listalle on mahtunut urheilijoita 32 eri maasta. Mikä muu urheilumuoto pääsee samaan?

tiistai 7. heinäkuuta 2009

Sivallus XXIII

Kyynisessä elämänasenteessa on se mukava puoli, että saa olla useammin oikeassa kuin muut.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

En ole rasisti, mutta...

Jokaisessa seuraavista tehtävistä on kaksi vaihtoehtoa. Tehtävänä on tunnistaa, kummassa niistä lause tulee aloittaa otsikon mukaisella fraasilla ja kummassa alun fraasi on tarpeeton.

1. a) Islamissa naisia alistetaan ja muiden uskontojen tunnustajiin suhtaudutaan vihamielisesti.
b) Kristinuskossa naisia alistetaan ja muiden uskontojen tunnustajiin suhtaudutaan vihamielisesti.

2. a) Monien maahanmuuttajamiesten ainoa tavoite on harjoittaa sukupuoliyhteyttä mahdollisimman monen suomalaisnaisen kanssa.
b) Suomalaismiehillä on tapana matkustaa seksiturismikohteisiin käyttämään hyväksi köyhiä naisia.

3. a) Nobelin palkintojen jakaumasta voidaan päätellä, että valkoisen rodun edustajat ovat älyllisesti lahjakkaampia kuin mustat.
b) Huippu-urheilijoiden jakaumasta voidaan päätellä, että mustan rodun edustajat ovat liikunnallisesti lahjakkaampia kuin valkoiset.

4. a) Huumeiden käyttö tietyistä maista tulevien siirtolaisten keskuudessa on enemmän sääntö kuin poikkeus.
b) Suomalaiset käyttävät alkoholia sivistymättömämmin kuin ulkomaalaiset.

5. a) Länsimaihin muuttavien afrikkalaisten tulisi huomioida paikallinen kulttuuri paremmin eikä pitää kiinni omista tavoistaan.
b) Afrikkaan muuttavien länsimaalaisten tulisi huomioida paikallinen kulttuuri paremmin eikä pitää kiinni omista tavoistaan.

6. a) Melkoinen osa maahanmuuttajista huijaa suomalaisnaisen kanssaan naimisiin valeavioliittoon saadakseen oleskeluluvan ja kansalaisuuden, jonka jälkeen nainen hylätään.
b) Lukuisat suomalaismiehet tuovat Aasiasta lähes tuntemattoman morsiamen, jota sitten käyttävät seksuaalisesti hyväkseen.

7. a) Alikehittyneiden maiden korruptoituneessa taloudessa omia suositaan ja länsimaiset yritykset joutuvat maksamaan tolkuttomia lahjuksia.
b) Länsimaissa pyritään erilaisin suojakeinoin estämään kehitysmaiden yritysten vapaa tulo markkinoille.

8. a) Maahanmuuttajien keskuudessa naisten pieksäminen, alistaminen ja kunniamurhat ovat normaalia arkipäivää.
b) Suomalaisille tyypillinen henkirikos on avo- tai aviomiehen tekemä vaimon tappo.

9. a) Järjestäytynyt rikollisuus on melkoiselta osalta ulkomaalaistaustaisten rikollisjengien käsissä.
b) Suomalaiset ovat jopa rikollisina niin typeriä, etteivät kykene järjestäytymään.

10. a) Vastaanottokeskuksiin on pesiytynyt elintasopakolaisia, jotka elävät suomalaisten veronmaksajien siivellä.
b) Monilla suomalaisilla on tapana elää työttömyyskorvauksilla ja sosiaalituilla ilman minkäänlaista yritystä työllistyä.


Ja oikea rivi on.... aaaaaaaaaa.

En ole rasisti -avaus esitetään aina yhteydessä, jossa kritisoidaan muuta kuin eurooppalaisperäistä väestöä. Länsimaalaisia kritisoidessa sitä ei koskaan esitetä. Usein väitetään tämän johtuvan siitä, että omaa kansaa saa kritisoida, mutta muita kohtaan pitää olla korrekti. Tämä on soopaa, koska en ole rasisti -avaus esitetään ainoastaan silloin, kun eurooppalainen kritisoi muita - jos nykyisessä mielipideilmastossa ylipäätään uskaltaa. Muusta kulttuurista tulevan kritisoidessa länsimaita en ole rasisti -avausta ei koskaan käytetä. Jostain syystä se, että länsimaalaiseen voitaisiin suhtautua alentuvan rasistisesti, on täysin absurdi ajatus sekä länsimaalaisille että kaikille muille.

Tulee mieleen vertaus automerkkeihin. Nykyään autoteollisuus on niin ihanassa sekamelskassa, että Nissaneita tehdään Euroopassa ja Amerikassa, Skoda käyttää Volkkarin perusratkaisuja ja amerikkalaismerkkien sekoilu on ihan oma tarinansa. Siispä siirretään kalenteria parikymmentä vuotta taaksepäin, jolloin jaottelu oli vielä selvä. Aakkosjärjestyksessä:

1. Amerikanraudat.
2. Eurooppalaiset autot.
3. Itäautot.
4. Japanilaiset autot.


Tunnetuimpia haukkumisen aiheita eri kategorioista olivat seuraavat:
1. Hirveitä bensasyöppöjä.
2. Yksittäisiä eri merkkien negatiivisia puolia (Volkkarin lisävarusteena tupla-avaimet, Fiatin kuskinpukki on suunniteltu standardisimpanssille).
3. Karkeaa ja epäluotettavaa työtä.
4. Kevytpeltiä, jonka kestoikä on 10 v max.

Tuhannen euron kysymys kuuluu: minkä kategorian autojen omistajille motkottaessa piti olla varpaillaan ja mieluummin jättää sanomatta?

Vastaus: kolmosen. Muille sai heittää vapaasti mitä tahansa (no, ehkä lievänä poikkeuksena japsipelit) ja omistaja nauroi mukana. Etenkin ykkös- ja kakkoskategorioiden autonomistajat nauroivat keskenään halveksuen kolmoskategorian Skodille, Ladoille, Wartburgeille ja Mosseille sekä hyväntahtoisesti Datsuneille ja Toyotoille. Kolmoskategorian autojen omistajat eivät pottuilleet muille, koska tiesivät saavansa aiheesta takaisin.
Poliittinen korrektius oli keksitty jo tuolloin. Itäautoille ei saanut irvailla yksinkertaisesti siitä syystä, että negatiiviset ominaisuudet olivat totta eivätkä niiden vähäiset positiiviset ominaisuudet riittäneet alkuunkaan kompensoimaan negatiivisia! Länsiautoille irvailu oli kyllä sallittua, sillä negatiiviset ominaisuudet kompensoituivat positiivisilla. Jos Dodge kuluttikin löpöä 50 % vastaavankokoista euroautoa enemmän, olivat ajettavuus ja moottorin mailinsietokyky vastaavasti toista luokkaa. Tai mitä siitä, että Mercedes maksoi Trabantiin verrattuna paljon, kun sai luotettavuutta ja suorituskykyä. Ranskalaisauton omistajalle sai vapaasti sanoa, että Suomessa sokeat tekevät harjoja, mutta Ranskassa he työskentelevät Peugeotin kokoonpanolinjalla. Pösökuski sen kuin naureskeli, käänsi ketterän 205:en yhdellä liikkeellä ahtaasta pysäköintiruudusta ja kaasutti mutkasta näkymättömiin tehoilla, jotka eivät olleet missään suhteessa auton pieneen kokoon.

Vaan menepä sanomaan Togliattin huipputeknologian tuotteen kuskille, että ruosteen kemiallinen merkki on LADA. Olit välittömästi naapurivihamielinen kapitalistisika. Oleellista oli se, että moittiessasi auton ominaisuuksia vastaväittäjä ei yrittänyt kumota väitettä, ei tuonut esiin auton hyviä puolia vaan demonisoi väitteen esittäjän.

Täsmälleen sama kuvio toistuu nyt pakolais-, siirtolais- ja maahanmuuttajakeskustelussa. Kun kritisoi asiaa, eivät vastustajat yritä kumota väitettä vaan demonisoivat väittäjän. Seurauksena on nykyisenkaltainen mielipideilmasto, jossa ei uskalleta kritisoida maahanmuuttoa joutumatta rasistin kirjoihin. En ole rasisti -aloitus on siksi pakollinen pientäkin kritiikinpoikaseen viittaavaa esittävissä kannanotoissa.

Itäautoja ei saanut kritisoida julkisesti, koska kritiikki oli aiheellista.
Maahanmuuttoa ei saa kritisoida.

Jos kritisoi itäautoja, oli fasisti.
Jos kritisoi maahanmuuttoa, on rasisti.

Länsiautoja sai kritisoida vapaasti myös aiheesta, koska niissä oli kuitenkin hyviä puolia.
Länsimaalaisia saa kritisoida vapaasti.

Maa oli täynnä pöljiä, jotka oikeasti uskoivat itäauton paremmuuteen.
Maassamme on ihmisiä, jotka eivät näe maahanmuutossa mitään ongelmia.

Oli tahoja, jotka hyötyivät itäautojen markkinaosuudesta ja hoitivat valtion asioita siten, että itäautojen markkinaosuus oli suhteettoman suuri.
On tahoja, jotka hyötyvät maahanmuutosta.


Eihän tässä ole kysymys siitä, että maahanmuuttajia vastustettaisiin heidän ulkomuotonsa, ihonvärinsä tai edes kulttuurinsa tai uskontonsa perusteella. Kyse on siitä, että melkoinen osa ei edes halua yrittää sopeutumista Suomeen. Tässä maassa on ollut maahanmuuttajia ennenkin. Venäjän armeijassa palvelleet tataarit ja juutalaiset, Kyyrölän venäläiset maaorjat ja monet muut ovat sopeutuneet ja sulautuneet, koska ovat niin halunneet. Yksi siirtolaisryhmä ei kylläkään ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta halunnut sopeutua, vaikka onkin asunut maassa vuosisatoja. Rasistista kohtelua he ovatkin saanut osakseen, mutta miksi ihmeessä sitä ei samassa määrin ole osunut muihin edellä mainittuihin ryhmiin? Juutalaisvitsejä saa kertoa vaikka ympärileikattujen itsensä läsnäollessa, mutta yrittäkääpä kertoa vitsiä Hankkijan lippiksessä liikkuvasta miehestä väärässä seurassa, niin raudanpuuteanemiaan tulee pikaparannus.

Tämän kirjoittajalla ei ole mitään sellaisia maahanmuuttajia vastaan, jotka haluavat sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan ja elättävät itsensä. Tunnen useita sellaisia ja työskentelenkin muutaman kanssa. Kukaan heistä ei muuten ole Afrikasta, mikä tässä sivumennen mainittakoon.
Kunnon asennetta asiaan esitti äitivainaa, joka jakoi vielä eläkevuosinaan lehtiä. Samoissa hommissa sattui olemaan pari ghanalaista miestä, jotka huonolla suomella kyselivät äidin suhtautumista maahanmuuttoon. Äiti ilmoitti, että tänne saa tulla, jos tekee töitä. Äijät kysyivät, että entäpä jos ei tee. Puolitoistametrinen muori mulkaisi pahasti ja teki kaulan kohdalla etusormella sahaavaa liikettä. Kertoi jälkeenpäin, että oli ensimmäinen kerta kun näki että neekeri kalpeni. Kehui kyllä reippaiksi pojiksi.
Sitten tulivat somalit. Ei kuitenkaan töihin lehdenjakoon. Harvoin olin nähnyt äitiä yhtä surullisena kuin erään kaupunkireissun jälkeen. Sanoi, että kaupassa sattui pari somalia seisomaan isän vieressä. Ei voinut olla vertaamatta, kuinka nämä olivat vastaanottokeskuksen työntekijän kanssa uutuuttaan hohtavissa merkkivaatteissa, kun vieressä oli koko ikänsä töitä tehnyt mies kauhtuneessa talvitakissa.

On siis muistettava, että maahanmuuttokritiikin esittämisessä on neljä sääntöä:
1. Älä kritisoi maahanmuuttoa.
2. Jos kritisoit, älä kritisoi todistettavissa olevia ongelmia.
3. Jos kritisoit todellisia ongelmia, muista sanoa ettet kuitenkaan ole rasisti.
4. Vaikka sanot, ettet ole rasisti, älä missään tapauksessa odota saavasi aiheeseen keskittyvää vastausta vaan omaa demonisoimistasi.