Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Sivallus CXVIII

Meiltä kysytään: onko Salattujen elämien katsominen hyväksi alle kymmenvuotiaille?
Me vastaamme: ei ole. Miksi ihmeessä alle kymmenvuotiaiden pitäisi olla poikkeus?

maanantai 27. syyskuuta 2010

Koulutuksen rikkaudet

Octavius kirjoitteli tuossa äskettäin kouluasioista ollen kovasti huolissaan monikulttuuristumisen seurauksista. Hänen mukaansa Suomen menestys Pisa-tutkimuksissa johtuu melkoisilta osin siitä, että monikulttuuri ei vielä ole rantautunut maahan. Hän oli myös huolissaan siitä, ettei kukaan opettaja ole avautunut kulttuurinrikastumisen vaikutuksista koulussa.

Kun omaan lähipiiriin sattuu kuulumaan alan ihminen, niin tässä tulee vaatimaton tilastollinen otos ja avautuminen asiasta. Tutkitaanpa, millaisia vaikutuksia ulkomaalaistaustaisilla oppilailla on koulun työrauhaan ja miten hyvin he koulussa menestyvät.

Tilastoaineistona ovat yhden opettajan uransa aikana kohtaamat ulkomaalaistaustaiset oppilaat, yhteensä 57 kappaletta. Otos on vaatimaton, mutta suuntaa-antava. Otokseen kuuluu oppilaita sekä peruskoulusta, lukiosta että vapaasta koulutuksesta.

Jokaisesta oppilaasta lueteltiin kotimaa, sukupuoli, maahanmuuton syy ja arviot sekä opintomenestyksestä että vaikutuksesta ryhmädynamiikkaan.

Maahanmuuton syyt on jaoteltu kolmeen ryhmään. Pienessä osassa tapauksia syystä ei ole täyttä varmuutta, jolloin se on luokiteltu todennäköisimmän vaihtoehdon mukaan.
H = humanitaarinen. Tullut maahan pakolaisena tai perheenyhdistämisen takia.
P = perhesyy. Yleensä vanhempi mennyt naimisiin suomalaisen kanssa tms.
T = työperäinen. Huoltaja muuttanut Suomeen työn takia tms.

Ensimmäisenä arviona on oppilaan taso verrattuna muuhun ryhmään.
10 = ryhmän parhaita
9 = selvästi keskitason yläpuolella
8 = hieman keskitason yläpuolella
7 = keskitasoa
6 = hieman keskitason alapuolella
5 = selvästi keskitason alapuolella
4 = täysin pihalla kaikesta

Toisena arviona on oppilaan vaikutus muuhun ryhmään. Arvosana kertoo, millä tavoin luokan oppimistulokset muuttuvat verrattuna tilanteeseen, että kyseistä oppilasta ei olisi.
+2 = erittäin positiivinen: kannustaa muita opiskelemaan paremmin, työrauha ja ilmapiiri paremmat kuin ilman häntä, auttaa muita opiskelijoita.
+1 = lievästi positiivinen: kuten edellä, mutta jokin/joitakin tekijöitä puuttuu.
-1 = lievästi negatiivinen: normiarvosana (koskee myös kantasuomalaisia), koska keskimääräisen oppilaan puuttuminen luokasta toisi aina keskimääräistä enemmän aikaa jäljelle jääville.
-2 = selvästi negatiivinen: vaatii keskimääräistä enemmän apua, jolloin opettajan aika on pois muilta.
-3 = erittäin negatiivinen: vaatii runsaasti apua, häiriköi.
Arvosana-asteikoista puuttuu +3, koska se on käytännössä mahdoton. Viisikään positiivista oppilasta ei voi saada yhtä suurta ilmapiirimuutosta positiiviseen suuntaan kuin yksi hankala oppilas pystyy saamaan negatiiviseen suuntaan. Koska ryhmäkoon suureneminen on periaatteessa negatiivinen asia, normiarvosana tällä asteikolla on -1.
Negatiiviselta osaltaan asteikko on logaritminen. Arvosanan -2 saanut opiskelija kuluttaa opettajan resursseja noin kolminkertaisesti arvosanan -1 saaneeseen opiskelijaan nähden. Vastaavasti arvosanan -3 saanut opiskelija kuluttaa resursseja kolminkertaisesti arvosanan -2 saaneeseen nähden.

Tulosten tulkinnassa on huomattava, että vastaavassa ryhmässä olleilla suomalaisilla osaamiskeskiarvo on 7,0 ja resurssikeskiarvo -1,0.

Kaikki maahanmuuttajat:
Kaikki (57): 6,2; -1,2
Miehet(32): 6,0; -1,3
Naiset (25): 6,6; -1,1
Mikäli mamuja käsitellään - ehdottomasti virheellisellä tavalla - yhtenä könttinä, mamut menestyvät koulussa vajaan yhden arvosanan verran heikommin kuin normisuomalaiset ja kuluttavat opettajan resursseja jonkin verran enemmän. Naispuoliset menestyvät paremmin kuin miespuoliset ja kuluttavat resurssejakin vähemmin. Ero sukupuolten välillä lienee sama kuin normisuomalaisillakin.

Jos tutkitaan mamuja oikealla tavalla eli ryhmitellään heidät maahanmuuton syyn mukaan, tilanne muuttuu dramaattisesti.

Työperäiset maahanmuuttajat:
Kaikki (16): 7,2; -1,0
Miehet (8): 7,6; -0,9
Naiset (8): 6,8; -1,1
Pärjäävät tasan yhtä hyvin kuin normisuomalaiset eivätkä kuluta resursseja yhtään sen enempää. Erikoinen ilmiö tässä ryhmässä on poikien tyttöjä parempi menestys. Kyseessä saattaa olla puhdas sattuma, otos on sen verran pieni. Selitys ryhmän paremmalle menestykselle lienee se, että puhtaasti työn perässä muuttaneet vanhemmat ovat usein korkealle koulutettuja, joiden lapsetkin menestyvät hyvin.

Perhesyistä maahan muuttaneet:
Kaikki (20): 6,4; -1,1
Miehet (8): 5,8; -1,3
Naiset (12): 6,8; -1,0
Menestyvät jonkin verran normisuomalaisia heikommin, mutta kuluttavan resursseja vain vähän enemmän. Tässä ryhmässä poikien ja tyttöjen välinen ero on huomattava. Useimmiten kyseessä on uusioperhetilanne, joka ilmeisesti saa pojat oireilemaan enemmän kuin tytöt.

Humanitaariset maahanmuuttajat:
Kaikki (22): 5,5; -1,4
Miehet (16): 5,3; -1,6
Naiset (6): 6,2; -1,0
Menestyvät todella huonosti verrattuna normisuomalaisiin. Ero on peräti puolitoista arvosanaa, pojilla vielä enemmän. Resurssisyöppöinä tämän ryhmän pojat ovat melkoisia, kun taas tytöt eivät vie sen enempää resursseja kuin normisuomalaisetkaan.

Muutamia yksittäisiä poimintoja, joissa N > 4:
Bosnia, kaikki (5): 7,0; -1,8
Venäjä, kaikki (11): 6,4; -1,2
Euroalue, kaikki (12): 6,9; -0,8
Muut EU-maat, kaikki (5): 6,0; -1,2
Afrikka, kaikki (7): 4,7; -2,3
Muslimit, kaikki (14): 5,8; -1,7
Keskinäisessä vertailussa Bosnian ja Venäjän tilanne on aika erikoinen; Bosniasta tulleet pärjäävät siinä missä normisuomalaisetkin, kun taas Venäjältä tulleet hieman heikommin. Mutta bosnialaisten pärjääminen on ostettu melkoisella resurssin käytöllä, kun taas venäläisiin resursseja kuluu vain jonkin verran normisuomalaisia enemmän. Rautalangasta väännettynä tämä johtunee siitä, että venäläiset ovat auktoriteettiuskoisempina helpompia oppilaita.
EU-alueelta tulleissa on havaittavissa melkoinen ero euroalueen ja muiden välillä. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa vertailua vanhojen ja uusien EU-maiden välillä.
Kaksi viimeistä erityistarkastelun kohdetta eli Afrikka ja muslimit pistää miettimään, onko kulttuurinrikastaminen todella niin arvokas asia että maahan kannattaa sen varjolla houkutella heikosti pärjääviä resurssisyöppöjä.
Mainittakoon myös, että parille tietystä Afrikan maasta kotoisin olevalle (eivät kuitenkaan olleet ainoat ko. maasta) olisi kuulemma pitänyt resurssiarvosanaksi antaa -4, mutta asteikko loppui kesken. Afrikkalaisten keskiarvoa nostavat jonkin verran muista maista kotoisin olevat, mutta yksikään heistäkään ei yltänyt suomalaisten keskiarvon yläpuolelle kummassakaan arviossa.

Opetustilanteessa arvosanan -2 tai -3 oppilas tuhoaa muun ryhmän käytettävissä olevaa opetusaikaa ja opettajan mahdollisuuksia siinä määrin, että muun ryhmän oppimistulokset laskevat aivan varmasti. Suomessa tällaisia oppilaita - siis useimmiten afrikkalais- tai muslimitaustaisia - on suhteellisen vähän verrattuna muuhun Eurooppaan. Se on suurimpia syitä Pisa-menestykseen.

Resurssien kulutuksessa on huomioitava, että edellä on käsitelty ainoastaan opetustilannetta. Heikkotasoinen oppilas kuluttaa kolmea muutakin resurssia.
1. Tukiopetuskiintiö käytetään lähes kokonaan heikkoihin oppilaisiin.
2. Erityisopettajan työaika menee useissa kouluissa puoliksi tai jopa lähes kokonaan maahanmuuttajiin. Tämä tarkoittaa selväkielellä sanottuna sitä, että erityisopettaja saattaa opettaa noin 15 tuntia viikossa opetusryhmänään 1-2 mamua. Samaan aikaan luokassa suomalaiset kärvistelevät jopa yli 30 oppilaan ryhmissä.
3. Jo ennen "integroimista" normaaliryhmään useimmat humanitaariset mamut ovat olleet pari-kolme vuotta erityisluokalla sopeutumassa. Tällaisen ryhmän luokkakoko on yleensä noin kymmenen.

Jos edellä luetellut asiat huomioidaan, veikkaan näin raakana arviona että humanitaarisen mamun koulutuksen hinta on noin kaksin-kolminkertainen verrattuna normisuomalaisen koulutukseen. Tulos riippuu siitä, huomioidaanko myös kiinteät kustannukset (koulutilat, opetusvälineet ym) vai pelkästään muuttuvat kustannukset (opettajan palkka oppilasta kohti, tukiopetukset, tulkkipalvelut ym). Mutta koska tämä on vain arvio, niin:

Heitän haasteita, joihin voi vastata joku paremmin asioista perillä oleva.
1. Kuinka moninkertainen määrä resursseja (lue: rahaa) keskimääräiseen humanitaariseen maahanmuuttajaan käytetään koulutuksessa kuin keskimääräiseen suomalaiseen ennen tämän valmistumista ammattiin?
2. Kuinka paljon voitaisiin keskimääräistä ryhmäkokoa pienentää, jos mamua kohti käytettäisiin saman verran rahaa kuin suomalaista kohti?
3. Sama kuin edellä, mutta oletetaan että humanitaarinen maahanmuutto lopetettaisiin.
4. Kuinka paljon keskimääräinen humanitaarinen maahanmuuttaja maksaa tulo- ja kunnallisveroa vaikkapa viisi vuotta valmistumisensa jälkeen verrattuna keskimääräiseen suomalaiseen viisi vuotta valmistumisen jälkeen?
5. Mikä on todellinen panos/tuotos -suhde? Eli kuinka moninkertainen on keskimääräisen suomalaisen maksama tulo- ja kunnallisveromäärä viisi vuotta valmistumisen jälkeen verrattuna keskimääräisen humanitaarisen maahanmuuttajan vastaavaan, kun se suhteutetaan siihen kuinka paljon heidän koulutuksensa maksoi?

Ehdotan, että tulokset ilmoitetaan laskettuina muuttuvien kustannusten suhteen, koska kiinteät kustannukset eli fyysiset tilat ja laitteet hankittaisiin mamuista huolimatta.

torstai 23. syyskuuta 2010

Sivallus CXVII

Ensimmäinen elinvuosi on miehen parasta aikaa. Sinun ei tarvitse muuta kuin vähän älähtää, niin paikalle ilmestyy nainen, joka joko heittää sinulta housut pois tai tyrkkää tissin suuhun.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Armeijanvääpeli

Kun allekirjoittanut aikoinaan vuodatti verta, hikeä ja kyyneleitä Suomen Raskaassa, tarkkailin huolella esimiesteni toimintaa ja pohdin usein sen syitä. Johtajia oli sekä hyviä että huonoja ja yritin saada selvyyttä, mikä yhdisti eri ryhmiin kuuluvia toisiinsa. Upseerien osalta mitään yhdistävää tai erottavaa tekijää ei löytynyt, sekä hyvät että huonot olivat jakautuneet varsin satunnaisesti sotilasarvosta, tehtävästä tai mistä muusta tahansa seikasta riippumatta.

Alipäällystössä taas löytyi selkeä korrelaatio. Tuohon aikaan armeijassa elettiin murroskautta. 1960-luvulle asti jako kanta-aliupseeriston ja upseerien välillä oli selvä; jopa henkilökunnan lapset leikkivät eri porukoissa isän sotilasarvon mukaan. Alipäällystö oli aiheestakin katkera ylenemismahdollisuuksien päättymisestä sotilasmestariin. Erityisesti naputti se, että vajaan vuoden palvelleet varusmiehet saattoivat yletä vänrikin arvoon, joka oli korkeampi kuin kaksikymmentä vuotta palvelleen aliupseerin. Joka varuskunnassa nähtiin kolme kertaa vuodessa sama näytelmä kantakessujen lukittautuessa kouluttajien huoneeseen reserviupseerien ylennys- ja kotiutuspäivänä, ettei tarvitsisi vetää kättä lippaan parikymppiselle finninaamalle.

70-luvun puolivälissä kanta-aliupseerin nimike muuttui toimiupseeriksi ja heille tuli mahdolliseksi yletä aina kapteenin arvoon asti, mikäli lisäkouluttautuivat riittävästi. Tämäkään ei riittänyt, vaan vuodesta 1989 alkaen toimiupseerit muuttuivat opistoupseereiksi. Tämä taas oli eräänlainen "upseerien farmiliiga". Periaatteessa tie oli auki taivasta eli puolustusvoimien komentajan paikkaa myöten.

Tasa-arvoisuuden haussaan alipäällystön edusmiehet unohtivat kuitenkin muutamia asioita. Suomi on tasavertaisuuden maa, jossa ei aatelisarvoja tunneta. Kadettiupseeriksi on aina päässyt syntyperästä riippumatta. Mikäli joku alipäällystöön kuuluva halusi kaulukseensa nappeja eikä natsoja, niin vassakuu: koulu oli avoin, kunhan suoritti tarvittavat perustutkinnot ja läpäisi pääsykokeet. Näinhän jotkut tekivätkin, jopa vaadittavan RUK:n kävi moni kanta-aliupseeri varusmiesten seassa etenkin 70-luvulla.
Toinen ja merkittävämpi asia oli ihmisen kyvykkyystason unohtaminen. Moni alipäällystöön kuuluva oli omassa tehtävässään hyvä, mutta yhtenäispäällystöön siirtyminen nosti heidät Peterin periaatteen mukaisesti pätemättömyytensä tasolle.

Oma varusmiesaikani osui näihin murrosvaiheisiin - kuten itse asiassa lähes kenen tahansa viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana palvelleen, edellisen muutoksen vaikutukset eivät vielä olleet koskaan täysin päättyneet uuden iskiessä jo päälle. Joka tapauksessa alipäällystö oli tuohon aikaan jaettavissa neljään ryhmään arvon ja koulutustason mukaan.
1. Lisätutkintoja suorittaneet ja nappimiehiksi ylenneet.
2. Vanhan koulun kanta-aliupseerit, jotka eivät olleet lisätutkintoja suorittaneet ja olivat ylivääpeleitä/sotilasmestareita.
3. Uuden koulun toimi/opistoupseerit, jotka olivat saaneet enemmän koulutusta ja joiden ylenemismahdollisuudet olivat paremmat.
4. Va-kersantit, jotka eivät olleet vielä ammattikoulutusta saaneet vaan toimivat varusmiespohjalla.
Yleissääntönä totesin, että ryhmien 1 ja 3 henkilöt olivat huonoja esimiehiä ja ryhmien 2 ja 4 hyviä. Poikkeuksia tietysti oli kaikissa ryhmissä.

Uuden yhtenäispäällystön alipäällystö oli tehtäviinsä nähden ylikoulutettua ja alikykyistä. Tämä on pirun vaarallinen yhdistelmä.

Siinä varuskunnassa, jossa suurimman osan varusmiesaikaani vietin, ylimmäs oli alipäällystöstä päässyt varuskunnan komendantti, kapteeniksi asti. Se oli ilman kadettikoulutusta etenemisen huippu. Kyseinen kapteeni oli inhottavan miehen maineessa ja ne pari kertaa, mitkä jouduin hänen kanssaan tekemisiin, varmistivat käsityksen. Katkera siitä, että ylemmäs ei voi päästä eikä rauhan aikana pääse edes komppanianpäälliköksi, koska siihen vaadittiin kadettikoulu. Toisaalta hermostunut siitä, että hallintotyö ei oikein tahtonut onnistua.
Tai kuvitelkaapa vääpeliä, joka oli kouluttautunut vuosia ja päätynyt lajittelemaan pyykkiä varusvarastolle. Ei ihmekään, jos turhautuminen iski.
Toisaalta vanhat parrat eli parikymmentä vuotta armeijan leivissä olleet ja natsoihinsa tyytyneet vanhat kanta-aliupseerit olivat poikkeuksetta (ehkä minulla kävi vain hyvä tuuri) hyviä esimiehiä. He tiesivät paikkansa, kykynsä ja tehtävänsä ja olivat siinä hyviä. Parhaana jäi mieleen vanha sotilasmestari, joka oli siirretty tväl-tehtäviin kun ei enää jaksanut kovakuntoisten varusmiesten mukana hyppiä. Leppoisampaa ja toisaalta jämäkämpää miestä sai turhaan hakea.
Samaten va-kessut olivat kelpo miehiä, heitä kun ei Päällystöopisto - vai mikä se siihen aikaan nimeltään olikaan - ollut vielä pilannut.

Touhua varusmiehenä katseltuani ilmoitin, että yhtenäispäällystöön siirtyminen ei onnistu, ellei koulutukseen tulevien vaatimustasoa nosteta kadettikoulun tasolle. Tämä taas tietää sitä, että alemman tason suorittaviin tehtäviin ei riitä enää tekijöitä. Seuraus taas on se, että kadonneen alipäällystön tilalle tulee uusi värvättyjen sotilaiden luokka. Arvioin että kehitykseen menee 10-20 vuotta. Näinhän tässä sitten kävikin.

Seuraavan vaiheen alkamiseen on taas 10-20 vuotta. Siinä vaiheessa muutamat sotilasammattihenkilöt - luultavasti jo nimitykseltään ammattialiupseerit - nostavat metelin siitä epäkohdasta, että he eivät voi yletä upseeriarvoon. Kun tätä on tarpeeksi kauan jatkettu, luodaan heille mahdollisuus yletä alempiin upseeriarvoihin. Siitä 10-20 vuotta, niin siirrytään "uuteen yhtenäispäällystöön", jossa kaikki ammattisotilaat koulutetaan samalla tasolla. Taas huomataan, että suorittavan tason tehtäviin ei ole tekijöitä ja joudutaan luomaan uusi ammattinimike...

Tämä järjettömyys nimikekikkailuineen voidaan katkaista alkuunsa. Useimmissa maissa ero aliupseeriston - ammattiarmeijoissa värvättyjen, joihin kuuluu myös miehistö - ja upseeriston välillä on jyrkkä. Näin on jopa Yhdysvalloissa, jota sentään demokratian ja tasa-arvoisten mahdollisuuksien kehtona pidetään. Siellä on kuitenkin oivallettu, että mahdollisuuksien tasa-arvoisuus ei tarkoita lopputulosten tasa-arvoisuutta. Kuka tahansa värvätty sotilas voi kouluttautua upseeriksi niin halutessaan - mutta hänen on suoritettava vaadittavat tutkinnot. Sisäänrakennettua automaattista poikkeusreittiä systeemissä ei ole.

Toisaalta Yhdysvaltain armeijassa ylimpään aliupseeriarvoon kohonneet ovat alempien upseerien silmissä herroja ja hidalgoja, vaikka ovatkin heidän alaisiaan ja vetävät käden lippaan ensin. He suhtautuvat nuoriin upseereihin isällisellä kunnioituksella ja kokevat tehtävänsä olevan heidän kouluttamisensa kunnon johtajiksi. Viisas nuori upseeri jättääkin yksikön käytännön pyörittämisen kokeneen aliupseerin hoidettavaksi ja imee oppia. Esimerkiksi Colin Powellin muistelmissa on opettavaisia kuvauksia asiasta.

Yhdysvaltain puolustusvoimat on viisaasti luonut kunnianhimoisimmille aliupseereille mielenkiintoisen ylenemismahdollisuuden. Vaikka Sergeant Major onkin nimellisesti korkein mahdollinen värvätyn arvo (ja aina vänrikin alapuolella), on siinäkin hienovaraisia arvoeroja. Yleensä pataljoonissa tai sitä suuremmissa yksiköissä on Command Sergeant Major, jonka virkanimike suoraan käännettynä on vanhempi värvättyjen neuvonantaja. Tehtävänkuva on hallinnollinen neuvonantaja yksikön komentajalle lähinnä värvättyjen asioissa. Vaikka he ovatkin arvoltaan sergeant majoreita, heidän arvomerkkinsä poikkeaa hieman normaalista ja mitä suuremman yksikön vääpeli on, sitä korkeampi on arvostus.

Kaikkein korkein värvätylle mahdollinen asema on aselajivääpelin tehtävä. (Suomennus on omani, suora johdannainen komppanianvääpelistä.) Kyseinen aliupseeri työskentelee koko aselajin komentajan neuvonantajana kaikkia värvättyjä miehiä koskevien asioiden neuvonantajana ja hänen virkahuoneensa sijaitsee yleensä heti komentajan huoneen vieressä. Vaikka sotilasarvoltaan hän onkin vastavalmistuneen vänrikin alapuolella, todellisessa arvostuksessa hän vastannee suunnilleen prikaatikenraalia.

Ensimmäisenä tämän tehtävän otti käyttöön merijalkaväki vuonna 1957. Perässä seurasivat armeija, laivasto, ilmavoimat ja viimeisenä vuonna 1969 rannikkovartiosto. Myös aselajikomentajien neuvoston puheenjohtajalla (vastaa Suomessa puolustusvoimain komentajaa) oli vuosina 2005-2008 avustajanaan puolustusvoimien arvoltaan korkein aliupseeri, mutta tehtävästä on nyttemmin luovuttu.

Koska tehtävään valitut ovat palvelleet parikymmentä vuotta ja valittu huolella kymmenien ehdokkaiden joukosta, he ovat yleensä selvinneet kunnialla. Poikkeuksiakin jo pitkäksi ehtineestä tehtävän historiasta tietysti löytyy, esimerkiksi eräs viranhaltija joutui eroamaan seksuaaliseen häirintään liittyneiden syytteiden takia. Huvittava yksityiskohta on, että hänen ollessaan väliaikaisesti pidätettynä virantoimituksesta tutkimusten ajaksi sijaisena toimi hänen identtinen kaksoisveljensä.

Sopii pohtia, millainen merkitys Suomen puolustusvoimille olisi vastaavan armeijanvääpelin aseman luomisella sotilasammattihenkilöille.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Piiricup

Suomen Urheiluliitto on jakanut maan jo ammoisina aikoina 21 piiriin. Ennen muinoin jokaisen piirin mestaruuskisat olivat iso tapahtuma, nykyään monessa piirissä jää moni kisa kokonaan järjestämättä osanottajien puutteessa. Lisäksi useassa piirissä on lajeja, joissa pm-kulta jaetaan ainoalle osanottajalle. Enemmän poikkeus kuin sääntö alkaa olla tilanne, jossa kaikki kolme mitalia saadaan jakoon. On toki piirejä, joissa toiminta on vilkasta ja osallistujia riittää useimpiin lajeihin reilusti. Noin puolet pm-kisoista kituu kuitenkin pahoin.

Ryhdyin miettimään, miten henkitoreissaan rahisevaa piiritason kilpailutoimintaa voisi piristää.

Yleisurheilussa järjestetään vuosittain Euroopan joukkuemestaruuskilpailut eli entinen Eurooppa-cup. Kilpailun ajankohta on kesäkuun puolivälissä, jolloin yleisurheilun muu kilpailutoiminta on hiljaisempaa.

Samana viikonloppuna voitaisiin Suomessa järjestää Euroopan mallin mukaisesti piirien väliset mestaruuskilpailut, Piiricup. Jokainen piiri lähettäisi edustajan kaikkiin lajeihin ja pisteitä jaettaisiin menestyksen mukaan.

Laskin kilpailukauden 2009 tuloksista, miten eri piirit näissä karkeloissa pärjäisivät. Lajivalikoimana olivat Euroopan joukkuemestaruuskilpailujen lajit, paitsi että 3000 metrin tilalla oli 10 000 metriä - jotain rotia ja kunnioitusta Suomen yleisurheilun perinteitä kohtaan! Otin joka piiristä parhaan tuloksen ja viestitulokset laskettiin piirin neljän parhaan yhteisajan mukaan. Kaikista piireistä ei tietenkään kaikkiin lajeihin edustajaa saanut. Pisteet laskin seuraavan, itse laatimani ja oikeudenmukaiseksi katsomani jyvityksen mukaan (sijoitus/pisteet): 1/30, 2/24, 3/20, 4/16, 5/14, 6/13, 7/12, ..., 18/1. Piirejä on siis 21, joten kolme viimeistä lajissaan jäisi pisteittä. Tämä on käytännöllistä siksi, että läheskään kaikkiin lajeihin ei tulisi 21 osanottajaa.

Lisäbonuksia piiri saisi, mikäli piirin edustaja olisi mukana samaan aikaan kisailtavissa Euroopan tason kahinoissa ja siksi edustuskelvoton Piiricupissa. Jokaisesta Euroopan tasolla kisaavasta piiri saisi 30 pistettä / laji.

Käytännössä lajit voitaisiin järjestää siten, että juoksulajeissa olisi 800 metriin asti tilastotulosten mukaan jaetut A- ja B-erät (tarvittaessa myös C-erä) ja lopputulokset määräytyisivät yhdistettyjen aikojen perusteella. Kestävyysmatkoilla ja kenttälajeissa kisat käytäisiin yhdessä ryhmässä, ei parikymmentä urheilijaa ole liikaa.

Piiricup tarjoaisi monelle paikallistason urheilijalle erinomaisen tilaisuuden päästä edustustehtävään ja kilpailemaan maan huippujen kanssa. Tämän porkkanan merkitys nuorelle urheilijalle olisi varmasti melkoinen. Moni nuori jatkaisi uraansa aikuiseksi tietäessään, että pääsisi parin vuoden sisään todennäköisesti samalle radalle maajoukkuetason kavereiden kanssa. Heistä ainakin jotkut varmasti murtautuisivat aikuistenkin maajoukkuetehtäviin selvittyään nuoren urheilijan "riskivuosista". Piirin sisällä kilpailu edustuspaikasta sähköistäisi ja kannustaisi urheilijoita eteenpäin. Myös osanottajapulassa kituviin lajeihin saataisiin uusia urheilijoita edustustehtävän toivossa. Lisäksi kelpo nurkkapatrioottisuus antaisi lisäpotkua: takuulla me ei ainakaan naapuripiirille hävitä!

Tässä vuoden 2009 mukainen lopputulos, mikäli kilpailut sujuisivat vuoden parhaiden tilastotulosten mukaisessa järjestyksessä. Eurooppa-cupista saatuja bonuksia ja edustuskelvottomuuksia ei ole huomioitu.

1. Häme 675
2. Varsinais-Suomi 634
3. Helsinki 625
4. Österbotten 602
5. Etelä-Pohjanmaa 506
6. Satakunta 501
7. Nyland-Åboland 468
8. Lahti 449
9. Pohjois-Karjala 396
10. Keski-Suomi 367
11. Keski-Pohjanmaa 361
12. Pohjois-Pohjanmaa 355
13. Uusimaa 314
14. Kymenlaakso 291
15. Etelä-Karjala 282
16. Pohjois-Savo 245
17. Etelä-Savo 194
18. Länsipohja 183
19. Lappi 111
20. Kainuu 109
21. Åland 89

Kuten näkyy, nykytilanteessa voitosta kamppailisi todennäköisesti neljä piiriä. Näiden jälkeen olisi kakkoskategoria, johon kuuluu tavallaan 2A- ja 2B-luokat. Ylempää keskiluokkaa olisi neljä piiriä, jotka kamppailisivat hyvänä viikonloppuna mitalisijoista. Alempaan keskiluokkaan kuuluu seitsemän, joilla olisi hyvät mahdollisuudet kymmenen joukkoon. Kolmoskategoriaan kuuluvat Savot ja yllättäen Länsipohja kolmen heikoimman eli Lapin, Kainuun ja Oolannin ollessa selvästi heikoimmat.

Samaten on havaittavissa, että mestaruuskamppailussa olevien lisäksi syntyisi luonnollisia "taistelupareja" tai -kolmikoita. Nämä naapuripiirit nostaisivat takuulla tasoaan pelkästä himosta lyödä rakas vihollinen. Aika mielenkiintoinen sattuma, että monet keskinäiset naapurit todella ovat lähellä toisiaan pisteissä: Österbotten ja Etelä-Pohjanmaa, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaa, Kymenlaakso ja Etelä-Karjala, Pohjois- ja Etelä-Savo, Länsipohja, Lappi ja Kainuu. Eivätkä toivottoman kaukana ole myöskään Satakunta Varsinais-Suomesta tai Uusimaa Nyland-Åbolandista.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Lainsuojalliset

Aikoinaan, kun laki ja oikeus oli villimpää kuin nykyään, oli mahdollista julistaa henkilö lainsuojattomaksi, jonka saattoi kuka tahansa tappaa ilman rangaistusta. Näin toimittiin yleensä tapauksissa, joissa henkilö oli syyllistynyt raskaisiin rikoksiin ja oli oikeuden tavoittamattomissa. Tavan juuret olivat peräisin mistäpä muualta kuin antiikin Roomasta, jossa valtiovalta saattoi julistaa olevan laitonta tarjota "tulta ja vettä" tietylle henkilölle. Käytännössä tämä tarkoitti, että kyseisen henkilön sai surmata ilman rangaistusta.
Nykypäivänä ei lainsuojattomia enää ole. Palkkionmetsästäjien saaliitkin ovat kansalaisia, jotka nauttivat laillisia oikeuksia.

Lain varjelus on nykyään niin vahva, että monesta lainkuuliaisesta kansalaisesta tuntuu lain suojaavan paremmin rikollisia kuin heidän uhrejaan. Jos murhasta tuomittu elinkautisvanki vapautuu reilut kymmenen vuotta istuttuaan ja tekee muutaman kuukauden kuluttua kolmoismurhan tai lapsen raiskaamisesta saa ehdollisen tuomion, niin ei ihme mikäli Taavi Tavallinen näkee punaista.

Molemmissa esimerkkitapauksessa uhrit olivat satunnaisia. Satunnaisen rikoksen uhriksi joutumista ei voi estää. Mutta sen uusiutumisen voi estää - tai ainakin uusiutumistodennäköisyyttä pienentää huomattavasti - kovemmalla tuomiolla. Tai keinolla, joka saisi wannabe-rikollisen ajattelemaan kahdesti ennen sivullisen uhriksi joutumista.

Mitäpä jos kenellä tahansa täysivaltaisella Suomen kansalaisella olisi oikeus julistautua lainsuojalliseksi? Tämä tarkoittaisi, että rikokset jotka kohdistuvat lainsuojalliseen henkilöön, hänen omaisuuteensa tai hänen alaikäisiin lapsiinsa, rangaistaisiin erityisen ankarasti. Toisaalta lainsuojalliseksi henkilöksi julistautuneelta tulisi odottaa erityistä nuhteettomuutta. Mikäli lainsuojallinen itse syyllistyisi rikokseen, myös häntä rangaistaisiin ankarammin.

Otetaanpa yksinkertainen malli, toki hienosäätö on mahdollista mutta kutakuinkin seuraavaan tapaan:

Kuka tahansa täysivaltainen kansalainen voisi käydä vaikka maistraatissa täyttämässä kaavakkeen, jossa hän julistautuu lainsuojalliseksi. Julistautumisen voi halutessaan perua, ei kuitenkaan takautuvasti. Sekä julistautumisesta että sen perumisesta menee sopivaksi katsottu käsittelymaksu.

Lainsuojalliseksi julistautunutta henkilöä kohtaan tehdyistä rikoksista (äskeisen määritelmän mukaan eli häntä, hänen omaisuuttaan tai hänen alaikäisiä lapsiaan kohtaan tehdyistä rikoksista) annettu tuomio tulisi kaksinkertaisena. Mahdollinen ehdollinen tuomio muuttuisi automaattisesti ehdottomaksi ja elinkautinen elinkautiseksi ilman armahdusmahdollisuutta (kuolemantuomion kannattajat voivat halutessaan tässä kohtaa puhua elinkautisen muuttamisesta kuolemantuomioksi).
Mikäli lainsuojallinen itse syyllistyisi mihin tahansa rikokseen, hänen tuomionsa tulisi niin ikään kaksinkertaisena. Tässä yhteydessä ehdolliset tuomiot eivät kuitenkaan muuttuisi ehdottomiksi.
Käytäntö koskisi kaikkia rangaistusmuotoja. Rikesakko kaksinkertaistuisi, kymmenen päiväsakon sijaan tulisi kaksikymmentä, kahden tonnin vahingonkorvaus kivusta ja särystä muuttuisi neljäksi tonniksi, neljän kuukauden ehdoton tuomio tarkoittaisi kahdeksaa kuukautta ehdotonta, elinkautinen muuttuisi oikeasti elinkautiseksi. Kuusi kuukautta ehdollista tarkoittaisi lainsuojallista kohtaan tehdyssä rikoksessa kuutta kuukautta ehdotonta, lainsuojallisen ei-lainsuojallista kohtaan tekemänä kaksitoista kuukautta ehdollista.

Järjestelmä toimisi luultavasti parhaiten, mikäli henkilön lainsuojallisuus ei olisi julkista tietoa. Toki jokainen saisi sen julistaa (ehkäisisikö ovitarra asuntomurtoja?) halutessaan. Mutta periaatteessa tieto olisi salainen, jotta se ei vaikuttaisi tuomioihin etukäteen. Voisi näet käydä siten, että tuomarille tulisi hinku antaa vain kuuden kuukauden tuomio kahdeksan sijaan, mikäli hän tietäisi kuuden kuukauden joka tapauksessa kaksinkertaistuvan. Vasta tuomion antamisen jälkeen tarkistettaisiin, oliko rikoksen kohde tai tekijä lainsuojallinen. Jos jompikumpi oli, niin sitten pamahtaisi tuplarangaistus.

Olisi mielenkiintoista seurata, millä tavoin tämä järjestelmä vaikuttaisi yhteiskuntaan. Uskaltaisivatko raskaan kaasujalan omaavat, muuten lainkuuliaiset kansalaiset ryhtyä lainsuojallisiksi? Ajaisivatko lainsuojallisiksi julistautuneet varovaisemmin, paranisiko liikenneturvallisuus? Entä alamaailma? Vaikuttaisiko tuplarangaistuksen pelko rikoksia vähentävästi? Ainakin rikolliset istuisivat pidempään linnassa eivätkä olisi tekemässä pahojaan. Ehkä rikollisuus jopa suuntautuisi tietoisesti toisia rikollisia kohtaan - rikolliset kun tuskin olisivat lainsuojallisiksi julistautuneet. Todennäköisesti ainakin uhrilliset rikokset, esimerkiksi pahoinpitelyt, autovarkaudet ja raiskaukset vähenisivät. Sen sijaan ns. "uhrittomiin" rikoksiin, kuten huumekauppaan ja talousrikoksiin laki ei tietenkään voisi vaikuttaa.

Järjestelmä kohtelisi kaikkia tasa-arvoisesti, koska olisi jokaisen oma valinta ryhtyäkö lainsuojalliseksi vai ei. Tämä oikeus olisi jokaisella, oli sitten piru tai pyhimys.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Välihuomautus mamujuoksijasta

Uunituoreessa Yleisurheilun Kuvalehdessä oli mainio juttu kesällä vitosen ja kympin EM-kullat vieneestä Iso-Britanniaa edustavasta somalisyntyisestä Mo Farahista. Hänen opettajansa oli puoliväkisin raahannut nuorukaisen juoksuharjoittelun pariin ja saanut lopulta aikaan innostuksen ja huikeat tulokset. Jutussa yksi virke pomppasi silmään: Suomen nykyisessä, kuoliaaksi halaavassa ilmapiirissä vaatisi vielä ylimääräistä siviilirohkeutta suunnata somalitaustainen nuori mies - naisesta puhumattakaan - tekemään jotakin muutakin kuin notkumaan ostoskeskuksissa. Rohkea lausunto painetussa sanassa ja hatunnoston arvoinen veto jutun kirjoittaneelta päätoimittaja Antti-Pekka Sonniselta!

torstai 9. syyskuuta 2010

Välihuomautus poliittisesta korrektiudesta

Nimimerkki Tiedemies kiinnostui tekemästäni poliittisesti epäkorrektista tutkimuksesta. Hän pyysi käyttämäni tiedot, jotka lähetin. Tältä pohjalta hän täydensi tietoja ja teki niistä syvällisempää tilastollista analyysia toistaiseksi kolmessa eri kirjoituksessa. Etenkin viimeisessä kirjoituksessa kannattaa katsoa kommenteista, mitä lukuarvot tarkoittavat: Lisäksi kannattaa huomioida, että regressio ennustaa että ceteris paribus (muiden tekijöiden pysyessä ennallaan, suom. huom.), täysin valkoisen populaation vaihtaminen täysin mustaan populaatioon pudottaisi keskimäärin 14 pistettä. Tämä ero on suunnilleen sama kuin Suomella ja Baltian mailla. Aika rankkaa ja ainakin poliittisesti epäkorrektia!

tiistai 7. syyskuuta 2010

Sivallus CXVI

Pohjalainen miehuuskoe:
1. Mene pesismatsin jälkeisenä iltana vimpeliläiseen (muukin vastaava paikkakunta kelpaa) baariin.
2. Kävele baaritiskille ja tilaa tuopillinen.
3. Aseta täysi tuoppi tiskille ja käännä rintamasuuntasi saliin päin.
4. Huuda selkeällä ja kuuluvalla äänellä: Pesäpallo on vajaaälyisten hommaa ja painia pohjalaiset harrastavat vain saadakseen hyvän tekosyyn käpälöidä muita miehiä.
5. Yritä juoda tuoppi tyhjäksi läikyttämättä tippaakaan lattialle.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Sivallus CXV

Eilen näytetyssä dokumentissa Muhammad Ali - suurin ja kaunein juuri mustaksi muslimiksi kääntynyt Ali julistaa kutakuinkin seuraavaan tapaan (valitan etten muista tarkkaa sanamuotoa, mutta idea käy ilmi): Mustat ovat parhaita kaikessa. Mustat ovat parhaita koripalloilijoita, nyrkkeilijöitä... Mustat ovat parhaita muusikoita, heillä on ylivertainen rytmitaju...
Onneksi dokumentin seuraavassa kohtauksessa tuli realiteettitarkistus. Meksikolainen fani tuli pyytämään Alilta nimikirjoitusta. Ali tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan halusi kirjoittaa siihen omistuksen ja pyysi fania kertomaan miten Meksiko tavataan, häneltä kun tuo koulu sujui vähän heikosti...

lauantai 4. syyskuuta 2010

Sivallus CXIV

Ruotsissa suoritetun tutkimuksen mukaan 43 % miehistä kertoo, että heillä on vaikeuksia koska he eivät ymmärrä mitä naiset tarkoittavat. Tästä voidaan päätellä, että ruotsalaisista miehistä 57 % on joko homoja tai valehtelijoita.

Sivallus CXIII

Tämän pajamoukaroinnin luettuani muistin, että olin jo vuosia sitten keksinyt Ruotsin yhteiskuntajärjestelmälle oman nimen: sosiaalidiktatuuri. Aate näkyy edenneen entistä pidemmälle...

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Erässähiihtäjät

Jaskaa pyydettiin äskettäin pauhaamaan erävaellukseen liittyvästä sanastosta, eräslangista. Metsästyksessä ja kalastuksessa on omat sanastonsa ja niistä on monessakin yhteydessä väännetty jutun juurta, joten tämä tarinointi keskittyy puhtaasti vaelluspuoleen.

Kun on tarkoitus tehdä vähintään muutaman päivän kierros tiettömien taipaleiden takana, on kaikki tarvittava kannettava mukana eikä unohduksia parane tulla. Siksi ennen lähtöä Jaskalla on tapana pitää mukaan lähtijöille varustarkastus. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen lähtijän edessä on typötyhjä rinkka eli lämpöpatteri. Lempinimen syy käy ilmi ensimmäisessä ylämäessä. Jokaisen takana taas on iso pino varusteita ja Jaskalla kädessään tarvikelista. Jaskan hihkaistessa tarvikkeen nimen jokainen ottaa sen takaansa ja siirtää eteensä. Näin kaikki tarpeellinen ja mahdollisimman vähän tarpeetonta tulee matkaan.
Vasta tämän jälkeen alkaa varsinainen pakkaus. Rinkan pakkaamisessa on monta koulukuntaa; ainoa yhteinen piirre on se, että teräväkulmaisia esineitä ei pakata kulma edellä selkää vasten ja painavimmat esineet pyritään sijoittamaan mahdollisimman lähelle selkää. Tavaramäärästä voi todeta, että mitä mukavampaa, sitä epämukavampaa. Mitä enemmän mukavuuksia ottaa matkaan, sitä raskaammaksi rinkan kantaminen tulee. Nyrkkisääntö on, että kolmasosan omasta painostaan kantaa kohtuullisen mukavasti, mutta jokainen kilo sen päälle painaa paljon. Kokemuksen ja tottumuksen myötä sietokyky hieman kasvaa, mutta ei rajatta. Jaskan ennätys on, kun rinkka lähtiessä painoi 11 kg enemmän kuin nyrkkisääntö määrää. Kymmenen päivän vaelluksella aikuinen nainen jaksaa kantaa omat ruokansa ja varusteensa, aikuinen mies lisäksi yhteisiä varusteita nyrkkisäännön puitteissa. Jos matkassa on lapsia, on varauduttava heidän ruokiensa ja joskus myös osin varusteidensa kantamiseen.
Mikäli liikutaan talvisaikaan, varustemäärä on suurempi. Tällöin avuksi tulee kuitenkin ahkio eli ähkiö. Lempinimen syy käy ilmi ensimmäisessä ylämäessä. Jyrkässä alamäessä ahkio saa myös muita nimiä, joita en viitsi tässä mainita alaikäisten lukijoiden varalta. Ahkiota pakattaessa raskaimmat tavarat kannattaa sijoittaa mahdollisimman alas, jotta alhaisen painopisteen ansiosta ahkio kulkisi vakaammin.

Kun kaikki on valmista ja päivän marssisuunnitelma on päätetty, lähdetään liikkeelle. Jos on talvi ja kuljetaan umpihangessa, kärkimiestä kannattaa vaihtaa riittävän usein, ettei pääse väsymään ja hikoamaan. Hikoaminen on jopa hengenvaarallista kosteuden takia. Kesäaikana kärjessä yleensä kulkee joukon suunnistaja. GPS-laitteita ei monen päivän eräreissuilla yleensä näy ja hyvä niin. Kartat ovat nykyään niin hyviä, että niillä pärjää vaikka ilman kompassia (viimeksi unohdin kompassin kokonaan eikä tullut kertaakaan ikävä). Tosin ne ovat mittakaavaa 1 : 50 000 tai jopa 1 : 100 000, mitkä taas aiheuttavat etenkin kilpasuunnistajien keskuudessa noitumista. Jaskalle kävi taas nuorena kloppina päinvastoin; kun oli tottunut kulkemaan isolla kartalla ja sitten sattuneista syistä saikin kerran etelässä kouraansa jotain 1 : 15 000 -kartan, niin otin kartan kulmasta suuntiman tiettyyn maastonkohtaan sen keskivaiheilla ja aloin painella. Jonkin ajan päästä ihmettelin, missä hitossa olen ja sitten tajusin mittakaavan tehneen tepposet; olin tipahtanut komeasti kartan toisesta reunasta yli...
Reittiä valittaessa on huomioitava ryhmän kunto ja kantamusten määrä. Kun lähtee tunturiin jutaamaan, on muistettava että Lapin kilometri on puolitoistakertainen rasittavuudeltaan. Toistuvia ylä- ja alamäkiä kannattaa mahdollisuuksien mukaan välttää ja kulkea korkeuskäyriä pitkin. Aivan joen vieressä ei kannata edetä, koska mutkitteleva joki aiheuttaa lisämatkaa. Jos liikutaan suosituilla reiteillä tai poropoluilla, joen lähellä on usein valittavana kaksi rinnakkaista, muutaman kymmenen metrin etäisyydellä toisistaan olevaa polkua. Lähempänä jokea kulkeva on yleensä tasaisemmassa mutta kosteammassa maastossa, kun taas kauempana joesta oleva kipuaa töyräitä ylös alas mutta on kuivempi. Yleensä alkukesästä tai runsaiden sateiden jälkeen kannattaa valita ylempi polku, muulloin alempi. Mikäli tarkoitus on nousta ylätunturiin ja edetä laelta laelle, kannattaa reitti suunnitella siten, että nousu ja osin myös lasku on mieluiten kohtisuoraan korkeuskäyrään nähden. Vino asento tekee etenemisen raskaaksi ja aiheuttaa rasitusvammoja. Talvella tilanne on päinvastainen, kannattaa edetä korkeuskäyriin nähden loivassa kulmassa.
Aina silloin tällöin pidetään marssitaukoja eli huilataan. Lapin miehen sanastossa huilaaminen tarkoittaa kovavauhtista menoa eli täsmälleen päinvastaista kuin yleissuomessa, mikä kannattaa muistaa väärinkäsitysten välttämiseksi. Armeijan sääntö on 50 minuuttia marssia ja 10 minuuttia taukoa. Tämä on kestävyyden kannalta varsin optimaalista, mutta siviilissä marssitaukoja määrittävät enemmänkin tauon kannalta sopivat maastonkohdat eli nähtävyydet. Tauon aikana heitetään rinkka selästä tai sitten nojataan sopivaan kiveen riisumatta sitä. Molemmissa tapauksissa asettaudutaan tuulensuojaan rinkan taakse. Mikäli tauko on vähänkin pidempi ja/tai tuulee kovaa (avotunturissa lähes aina) ja/tai on kylmä sää, niin välittömästi pysähdyksen jälkeen päälle laitetaan taukotakki, joka on pakattu helposti saataville.

Jossain vaiheessa kulkijan selkäranka alkaa hangata vatsanahkaa inhottavalla tavalla, jolloin on aika murkinoida ihan kunnolla eikä tyytyä pelkkiin välipaloihin. Tällöin rinkasta kaivetaan esiin retkikeitin eli yleensä Trangia. Se onkin yksi niistä viidestä upeasta ruotsalaisesta asiasta. Neljä muuta ovat Victorialla ja Madeleinella, kaksi per prinsessa. Ennen muinoin Trangia toimi pelkästään polttonesteillä eli löpöllä, nykyään on saatavissa myös kaasupolttimella toimivia. Retkikeittimen on oltava sellainen, että sitä voi käyttää missä tahansa sellaisessa myräkässä, jossa kattilat (täysinä) eivät tempaudu tuulen mukana ja Trangia tämän ehdon täyttää.
Ruokana syödään yleensä makaronilla tai riisillä jatkettuja sissimuonia, joihin sekoitetaan ohjeen mukaisesti kuivattua jauhelihaa. Toki poroa on syytä olla matkassa aidon tunnelman luomiseksi. Valitettavasti tunturissa juoksenteleviin poroihin ei saa kajota. Näistä naarasporo on nimeltään vaadin, mutta urosporo ei ole suostun, vaan hirvas. Rykimäaikana vaatimen ei tarvitse hirvasta yleensä liiemmin suostutella. Härästä taas ei ole vaatimelle iloa. Asia on nimittäin sillä tavalla, että jos kovalla pakkasella porosta kuuluu "kilkan-kalkan", niin härkäporolla se kuuluu ainoastaan kaulassa olevasta kellosta, kun taas hirvaalla se saattaa kuulua myös takajalkojen välistä. Mutta toisin kuin yleensä luullaan, Aslak ei enää nykyään kuohitse poroa puremalla. Tämä perinne päättyi keskinäiseen sopimukseen, kun yksi poroista otti ja puri takaisin. Tästä ikimuistoisesta tapahtumasta sai alkunsa toinen pohjoisen perinne eli joikaaminen.

Matkaa jatkettaessa voidaan kiinnittää huomiota kartasta löytyviin nimityksiin. Selkosilla kulkiessa kun näkee kairassa kaikki kiveliön erikoisimmat paikat. Nuo kolme kursivoitua sanaa tarkoittavat kaikki suunnilleen samaa asiaa, erämaata. Vastoin etelän miesten yleistä käsitystä jänkä ei kuulu tähän joukkoon, vaan se tarkoittaa kitukasvuista suota. Jänkäkoira puolestaan ei ole nisäkäs, vaan hauki lapiksi. Aapa taas on puuton suo, jolla harvemmin on keinoja eli kulkureittejä.
Joskus joudutaan ylittämään johkia, kun taas enot ovat niin suuria jokia, että ne on yleensä kierrettävä. Luusua eli javvrin laskuojan suu on usein hyvä kahluupaikka. Könkään kohdalla voi myös ylitystä yrittää, mutta silloin on varottava kovaa virtaa. Aremmat kahlaavat mieluummin syvässä vedessä suvannon kohdalla. Mukka on yleensä paikka, jossa ylitystä ei kannata kokeilla, kaarteen toisella reunalla on aina syvää. Jokea ylitettäessä on muistettava irrottaa rinkan mahavyö, koska jos kaatuu eli raakustaa (raakku on jokihelmisimpukka, joita ennen muinoin joen pohjasta kalastettiin), kiinni oleva mahavyö on hengenvaarallinen. Raskas rinkka selässä ei joesta nousta ja vyön irrottaminen veden alla on hankalaa, kun taas olkaimista pääsee helposti irti. Kerran Jaskan ollessa erämaassa kaksi vaeltajaa hukkui tästä syystä samassa paikassa, josta itse olin kahlannut yli vain kolme päivää aiemmin. Olivat tietämättömyyttään jättäneet mahavyöt kiinni, toinen oli kaatunut ja toinen mennyt auttamaan jääden sille tielle. Vaihtoehto kahlaamiselle tietysti on, mikäli löytää kahden vesistön väliltä muotkan eli kannaksen. Joskus matkalla erehtyy väärälle polulle ja päätyy njargan kärkeen, jolloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin.
Lopulta kulkija nousee ylös puuttomaan avotunturiin eli paljakkaan, paitsi mikäli osuu päin pahtaa eli pystysuoraa seinämää mikä on kierrettävä. Kapuamisen jälkeen selviää, onko noustu oaivin vai tshokan laelle; oaivi on laakea, kun taas tshoka on terävämpi. Jälkimmäisiä esiintyy lähinnä Kilpisjärven seudulla, kun taas gaissoja eli tuntureita joilla on aina lunta, ei Suomessa ole yhtäkään. Enää, koska Suomen ainoa jäätikkö Ridnitshokan rinteellä tiettävästi suli joitakin vuosia sitten. Viimeistään pikku jääkaudella vuoden 1700 paikkeilla syntyneen jäätikön olemassaolo muuten vahvistettiin vasta joskus 90-luvun puolivälissä. Jaska oli käynyt jo aiemmin paikalla ja epäillyt vahvasti että taitaa olla pysyvää jäätä. Ainutlaatuinen tunturinimitys on sitten Nattaset, mutta tämän sanan merkitystä onkin jo käsitelty äskettäin Trangian ja Ruotsin prinsessojen yhteydessä.
Muita hauskoja nimityksiä kartassa on esimerkiksi roavvi, joka tarkoittaa paikkaa josta metsä on kauan sitten palanut. Tällöin Rovaniemi eli Roavvinjarga tarkoittaa suoraan suomennettuna Vanhanpalonniemeä. Nimi ei silti viittaa saksalaisten syksyllä 1944 tekemään kauppalan uudelleenorganisointiin, vaan on vanhempaa perua.

Lopulta on saavuttu sen päivän matkan määränpäähän. Voi olla, että kyseessä on autiotupa eli kaikille avoin majapaikka. Ruotsin ja Norjan puolella ne ovat enemmän tai vähemmän maksullisia, mutta Suomessa varaustupia ja -kammeja lukuun ottamatta ilmaisia, Metsähallituksen ylläpitämiä majapaikkoja. Autiotupaan majoituttaessa pitää muistaa antaa muillekin kulkijoille tilaa, viimeksi saapuneilla ja heikkokuntoisimmilla on aina etusija. Kaksi perussääntöä on voimassa: jätä tupa parempaan kuntoon kuin se oli tullessasi ja seuraavalle tulijalle valmiit polttopuut.
Todennäköisemmin kulkija majoittuu kuitenkin telttaan, joita on karkeasti ottaen kolmea perustyyppiä: harja, kupoli ja tunneli. Teltan tyypistä riippumatta sen on oltava kaksinkertainen ja vedenpitävä, mitkään festarimallit eivät kelpaa. Kupoliteltta on yleensä paras tuulisiin oloihin, koska se on itsekantava. Telttamajoituksessa on oltava erityisen tarkka tavaroiden säilytyksestä; toki jokaiselle tavaralle on muutenkin oma paikkansa rinkassa, mutta teltassa on hankalaa ahtaissa oloissa löytää sekaisia tavaroita. Jos teltassa on absidi eli eteinen, kantolaitteita säilytetään siellä. Jotain hyötyä sotilaskoulutuksesta on siinä, että on oppinut pitämään tavarat paikoillaan noissa oloissa; sodassa pitää koko leiri sissitelttaa myöten saada puretuksi parissa minuutissa ja silloin oppii kyllä huolehtimaan siitä, että laittaa tavaran heti oikealle paikalleen kun sitä ei enää tarvitse.
Yksi mahdollisuus yöpymiseen on tietysti laavu tai loue. Keskikesällä tämä on räkän eli hyttysten joukkoesiintymisen takia huono vaihtoehto, ellei mukana ole rankista eli hyttyssuojaa, jonka sisälle voi kömpiä makuupusseineen. Muina ajankohtina laavu on mitä erinomaisin vaihtoehto, kun ylimääräiset ystävät eivät ole häiritsemässä.
Talvisaikaan on mahdollista yöpyä myös lumen sisässä. Useimmat ihmiset käsittävät tämän tarkoittavan iglua tai lumiluolaa. Ensimmäinen on kuitenkin Suomen oloissa lähes mahdoton rakentaa, koska lumi ei ole riittävän kovaa ja kosteaa. Jaska yritti kerran (onneksi vain harjoituksen vuoksi) arvioidessaan lumen kerrankin sopivaksi. Epäonnistui surkeasti. Lumiluolakin on yleensä vaikea rakentaa, koska se edellyttää todella runsaasti kinostunutta lunta eli käytännössä jyrkässä rinteessä sijaitsevaa lippaa. Pari kertaa olen lumiluolan tehnyt, mutta useimmiten oikea ratkaisu on lumikammi eli intiaanien quinzee. Tämän rakentaminen onnistuu, kunhan lunta on edes parikymmentä senttiä. Lumi lapioidaan pyramidimaiseksi keoksi, noin 3 x 2,5 metriä ja mielellään loivaan, tasaiseen rinteeseen. Annetaan kovettua pari tuntia, tökitään nelisenkymmentä 30-senttistä keppiä eri puolille kasaa. Sitten kaivetaan alarinteen puolelta tunneli kasan alle ja louhitaan onkalo. Kaivajia on syytä olla kaksi, jos tekee yksin niin tarvittava aika kolminkertaistuu, kun pitää vähän väliä ryömiä ulos tyhjentämään kulkutunneli lumesta. Kun onkaloa louhiessa tulee keppi vastaan, lopetetaan louhiminen siinä suunnassa. Olen rakentanut useita kertoja lumimajan ja kertaakaan se ei ole romahtanut. Yksin olen sen tehnyt kahdesti ja voin vakuuttaa, että kaveri on tässä hommassa aika ehdoton; kahdestaan tehden rakentaminen käy vajaassa tunnissa. Rakenne on todella kestävä, olen kävellyt majan yli eikä ole romahtanut. Lämpötila on nollan molemmin puolin, vaikka ulkona olisi 20 astetta pakkasta ja kyllä nukuttaa!

Ennen leirin pystyttämistä on usein edessä tulenteko. Mikäli ei ole metsäpalovaroitusta ja on joko kuivatettava vaatteita tai lämmiteltävä, tehdään nuotio. Tietysti sitä voidaan käyttää myös ruuan valmistamiseen ja kahvinkeittoon. Nuotion tekotapoja on yhtä monta kuin tekijöitäkin. Jaskan menetelmä on seuraava: ensin otetaan sileä, lähes lautamainen aluspuu ja vähintään miehen käsivarren paksuinen tukipuu. Nämä asetetaan siten, että aluspuu eristää sytyt maasta ja tukipuu on sen vieressä tuulen suuntaisesti. Jos kirves puuttuu, työkaluksi sopii ottaa lapinleuku eli lähes vesurin kokoinen puukko. Veistämiseen kannattaa tällöin olla erillinen puukko. Ympärillä on tuulensuojana joko vanhat nuotiokivet (Jaska ei koskaan tee uutta nuotiopaikkaa) tai jos näitä ei ole, niin vanhalla puukolla voi leikata maasta turpeen pois ja nostaa sen suojaksi nuotion alalta. Jälkimmäisessä tapauksessa voi seuraavana aamuna pyöräyttää turpeen takaisin paikalleen ja kadottaa nuotiojäljet pois luonnosta.
Aluspuun päälle kasataan sytykkeiksi sopivaa materiaalia. Paperi on harvinaisen huono sytyke, jos puut ovat vähänkin kosteita. Jos puut ovat edes suht kuivia, riittää että niistä veistetään kiehiset. Niitä veistäessä irtoilee joitakin lastuja, jotka kootaan ensimmäiseksi aluspuun päälle. Oikeaoppiset kiehiset ovat kaartuneet kauniisti kaarelle. Jaska veistää teräväkulmaiseen halkoon kiehiset kahta puolta. Kaikki puut eivät kelpaa, oksaisista ja kieroista puista eivät kunnon kiehiset onnistu. Sopiva puiden paksuus on vähän yli viisi senttiä. Jos veistäjä on oikeakätinen, kannattaa aloittaa vasemmalta puolelta, koska tällöin toista puolta veistäessä edelliset kiehiset eivät tule tielle. Kiehispuita veistetään noin kolme. Ne asetetaan nojalleen aluspuun päälle tukipuuta vasten siten, että sytykkeiden ja kiehisten välissä on runsaasti ilmaa. Jos puut ovat kosteita, on etsittävä lisäsytykkeitä. Tuohta tuulella, tervasta tuiskulla on toimiva sääntö. Nuotio sytytetään tuulen alapuolelta, jolloin tuuli levittää tulen vähitellen. Riittävästi sytykkeitä, niin nuotio syttyy takuuvarmasti yhdellä tikulla. Kuinka mones se yksi tikku on, on sitten toinen asia. Periaatteessa osaava kaveri tekee nuotion vaikka jäisistä vaivaiskoivuista, mutta useimmiten kärsivällisyys ei tähän riitä. Tällöin turvaudutaan ameriikankiehiseen eli nuotioon kaadetaan sinolia ennen sytytystä. Nuotion sytyttyä kunnolla siihen lisätään vähitellen paksumpia puita. Kun kunnon hiillos on saatu aikaan, nuotiossa palaa vaikka suoraan järvestä nostettu halko. Kannattavaa on toki kuivattaa puita nuotion vieressä ennen polttamista.
Muitakin tulimahdollisuuksia on kuin perinteinen nuotio. Esimerkiksi jätkänkynttilä, joka syntyy parhaiten moottorisahalla, joten sen käyttö ei yleensä eräoloissa tule kysymykseen. Siinä metriseen tukkiin sahataan n. 30 cm syvä risti, johon tungetaan sytykkeet. Tukki nostetaan pystyyn ja sytytetään. Palaa lämpimällä liekillä huoltovapaasti pari-kolme tuntia.
Todellinen erämiehen vaihtoehto on rakovalkea, jonka teko on sen verran pitkä ja hankala kuvailtava, että jääköön kertomatta. Etenkin kun sen teko ei takuulla pelkästään luetuilla ohjeilla onnistu, vaan on suorastaan vaarallinen jos ei hommiaan osaa. Ensi yrityksellä on syytä olla joku, joka kädestä pitäen tempun neuvoo. Oikein rakennetulla rakovalkealla nukkuukin sitten avolaavulla vaikka talvisaikaan lämpimästi, Jaska vakuuttaa kokemuksen syvällä rintaäänellä. Toisaalta jos tekee jätkänkynttilän ja seurueen naispuolinen jäsen sattuu vahingossa istahtamaan sen päälle, niin kyseessä on silloinkin eräänlainen rakovalkea.

Äsken kuvatussa tapauksessa tarvitaankin sitten ensiapulaukkua. Onkin suositeltavaa, että matkassa on mukana paitsi hyvin varustettu hätäpakkaus, myös ainakin yksi ensiapukurssin käynyt. Erämaassa apu on kaukana paitsi fyysisesti, myös ennen kaikkea ajallisesti. Ennen kännyköiden aikaa matkaa lähimpään erämaapuhelimeen saattoi olla parikymmentä kilometriä. Nykyään sellaisia ei edes ole, vaan kaikilla oletetaan olevan kännykät. Niissä on vain se huono puoli, että syvissä kuruissa kenttää ei ole yhdelläkään operaattorilla. Vaikka hätäpuhelu yhdistyy mille tahansa saatavissa olevalle operaattorille, on yleensä kipitettävä aika korkealle tunturiin, ennen kuin yhteys onnistuu. Eikä tunturin korkeus ratkaise: joskus yrittää turhaan soittaa korkeimmalta mäeltä yli sadan kilometrin säteellä eikä tolpan tolppaa. Muutaman kilometrin päässä reilusti matalammalta tunturilta voi olla täydet tolpat. Lisäksi verkko tulee ja menee kummallisesti. Kerran yritin soittaa yhdellä tolpalla, yhdisti ja katkesi heti. Uusi yritys, ei onnistu. Lähetin tekstarin, onnistui. Yritin toista tekstaria, ei onnistu. Sitten viisi minuuttia myöhemmin samassa paikassa melkein täydet tolpat ja kirkas puheyhteys minuuttikaupalla.
Jos tunturissa käy tapaturma tai paha sairaskohtaus, paikalle soitetaan vispilä eli helikopteri. Jaska on kahdesti nähnyt, kuinka tähän on turvauduttu. Vähemmän kiireellisissä tapauksissa käytetään mönkijää tai moottorikelkkaa. Onneksi itselle tai omalle porukalle ei ole koskaan käynyt mitään näin vakavaa.

Leirin pystytyksen jälkeen onkin aika sopia, missä sijaitsee vessa. Pienemmän asian osalta miehillä on huomattavasti helpompaa kuin naisilla. Ei tarvitse tehdä muuta kuin avata sepalus ja tarkistaa, ettei yritä lasketella vastatuuleen. Tilapäisillä leireillä on aiheellista päättää yhteinen kusipuu. Autiotuvilla on yleensä oma paskahuussi, mutta mikäli aiotaan leiriytyä useammaksi päiväksi, on syytä kaivaa paskamonttu ja rakentaa riuku. Vaikkapa kesken matkan metsään tehtyä isompaa asiaa kutsutaan kyykkypaskaksi, nimen etymologiaa ei tarvinne selittää tarkemmin. Tähän turvauduttaessa maasta käännetään sammalkerros pois ja suorituksen jälkeen samat sammalet takaisin. Tarkoitus on, että jätöstä ei huomaa vaikka päälle astuisi. Armeijan erikoisjoukkojen operaatiosääntöjä jäljittäjien hämäämiseksi - paskotaan muovipusseihin, jotka kuljetetaan mukana ja kustaan kanisteriin jonka joku käy kerran päivässä tyhjentämässä muutaman sadan metrin päähän - ei sentään tarvitse noudattaa.

Sitten onkin aika käydä yöpuulle. Makuualusta levitetään nukkumapaikkaan, joka on katsottu mahdollisimman vähäkiviseksi. Nykyisin suositaan puhallettavia alustoja, mutta ainakin Jaskan subjektiivisen kokemuksen mukaan ne ovat kylmempiä kuin vanha kunnon solukumipatja, vaikkakin pehmeämpiä. Makuupussin eli lojumasäkin valinnassa kannattaa muistaa, että valmistajan ilmoittama minimilämpötila on vitsi. Viisi astetta ilmoitettua lämpimämpi on jo sietorajoilla, kymmenen astetta lämpimämpi on mukavuusraja. Mieluummin kunnon makuupussi, jos on liian lämmintä niin sitä voi käyttää peittona. Kannattaa myös muistaa, että makuupussissa ei lämpiä, siellä ainoastaan pysyy lämpimänä. Jos on kylmä, on lämmiteltävä vaikka punnertamalla riittävästi ennen pussiin menoa.

Aamulla herätessä ruokaillaan ja leiri puretaan. Lopuksi vielä tarkistetaan, että paikka jää siistiin kuntoon eikä mikään takuulla unohdu. Tosin jos tunturissa on paha murku eli sumu, muuten sataa ikävästi tai vain kehtuuttaa, niin voi pitää kalsaripäivän eli luppoilla. Tästä tavasta sai nimensäkin - aiheettomasti, ahkera mies kun oli - muutama vuosi sitten joukostamme poistunut Lapin legendaarinen metsähallituksen työntekijä "Luppo-Matti" Toivola, muuten jääkiekon Suomen mestari vuodelta 1958. Kerran sain etiäisen eli aavistuksen jonkun tulosta ja eikös Luppo-Matti nimensä vastaisesti pelmahtanut pian paikalle.

Ja lopuksi se tärkein sääntö. Tunturi on iso ja ihminen pieni. Siksi eksymisen varalta on muistettava, että jos eksyy täydellisesti, se on niin paha tilanne ettei siinä auta mikään muu kuin lähteä nopeinta tietä kotiin.