Uusinta: Kaksi vanhaa sossujätkää

Lukijalle: Uusitaanpa juttu ajalta, jolloin vasemmistolaisetkin olivat rautaa eivätkä kaikesta loukkaantuvia itkupillejä (ai hitto että tuossa viimeisessä sanassa meinasi kaksi viimeistä vokaalia lipsahtaa ihan toisiksi mutta sensuuri iski...):

Hornankuusen kirjasto tyhjensi menneenä kesänä varastojaan poistomyynnillä, kuten kirjastoilla ympäri maan on tapana tehdä. Tällä kertaa oli ilmeisesti kaiveltu kellaria myöten, sillä myytäviin oli ilmaantunut sellaisia opuksia, joita ei lainahyllyssä ole näkynyt vuosikymmeniin. Matkaan tarttui – muutaman muun ohella – kaksi itsenäisyyden alkuvuosikymmenien vasemman laidan vaikuttajan muistelmakirjaa. Ei elämäkertoja, koska molemmat kattoivat vain varsin rajatun ajan kirjoittajan elämästä.
Ensimmäinen oli SKP:n vahvan miehen Arvo ”Poika” Tuomisen Kremlin kellot, alaotsikkona Muistelmia vuosilta 1933-1939. Toinen oli ”punapääoman” kantaisä, SDP:n moninkertaisen ministerin Väinö Tannerin Olin ulkoministerinä. Kyseinen ulkoministerikausi kattoi ajan 1.12.1939 – 27.3.1940.
Häpeäkseni joudun tunnustamaan, että jostain syystä en ollut kumpaakaan kirjaa aiemmin lukenut. En tiedä, olivatko poistuneet lainahyllyistä varastojen puolelle jo siinä vaiheessa, kun Pikku-Jaskaa alkoi kiinnostaa muunkin kuin Aku Ankan lukeminen. Painovuodet kirjoilla kun olivat 1956 ja 1950.

Arvo ”Poika” Tuomisen tarina on varhaisvuosien kommunistille tyypillinen. Köyhän perheen lapsi, joka hurahti kommunismin lupaaman autuuden pauloihin. Älykäs poika ei ajalle (s. 1894) tyypilliseen tapaan päässyt jatkamaan oppikouluun. Henkisiä kykyjä vastaavia tehtäviä löytyi aatekentän vasemmalta laidalta. Tuominen pääsi Kansan Lehteen toimittajaksi 1917 ja oli vapaussodan aikana päätoimittaja, vasta 23-vuotiaana. Niinpä rintamalle asti ei ollut aikaa. Sodan jälkeen Tuominen selvisi valkoisten kavereiden ansiosta kuin koira veräjästä ilman kuulaa rintaan tai edes vankileiriä – paitsi mitä nyt joutui lyhyeksi ajaksi valkoinen nauha käsivarressaan vanginvartijaksi. Olojen rauhoituttua taistelu kommunismin puolesta jatkui ja sittemmin vankilakin tuli tutuksi. Osoite oli Tammisaaren pakkotyölaitos vuosina 1922-26 ja uudelleen 1928-33. Toistamiseen vapauduttuaan Tuominen katsoi toiminnan tulleen Suomessa mahdottomaksi ja siirtyi Tukholman kautta Moskovaan, josta palasi takaisin Tukholmaan 1939. Näihin vuosiin sijoittuu Kremlin kellot. Kirja julkaistiin vasta 1956, jolloin Tuominen katsoi ajan koittaneen. Stalinin eläessä ei julkaisua olisi voinut edes ajatella, sillä vaikka poloniumia ei tuolloin tunnettu, osasivat NKVD:n murharyhmät käyttää alkeellisempiakin konsteja. Julkaisun aika tuli vasta Hrustsevin tuomittua Stalinin teot XX puoluekokouksessa.

Väinö Tanner valitsi pari pykälää maltillisemman tien. Köyhistä oloista lähti hänkin ja ajasta (s.1881) huolimatta kävi koulunsa ylioppilaaksi, sitten Suomen Liikemiesten Kauppaopiston ja valmistui lopulta lakimieheksi 1911. Valmistuminen viivästyi myös politiikan takia, sillä Tanner oli jo nuorena omaksunut sosialistisen maailmankatsomuksen ja tullut valituksi SDP:n riveissä eduskuntaan 1907 vasta 26-vuotiaana. Suomen itsenäistyessä 1917 hän oli jo senaatin eli silloisen hallituksen jäsen. Vapaussodassa Tanner pysytteli sivussa ja oli yksi harvoista sosialistien johtomiehistä, joka selvisi rangaistuksetta. Niinpä Tanner pääsikin SDP:n puheenjohtajaksi heti toiminnan käynnistyessä uudelleen 1918 (tuleeko muuten mieleen toista sisällissotaa, jossa hävinnyt osapuoli aloittaa toimintansa samalla nimellä vielä samana vuonna tappion jälkeen?) ja oli puheenjohtajana vuoteen 1926 asti. Tämän jälkeen hän pääsi yllättäen vähemmistöhallituksen pääministeriksi vuoden ajaksi. Toimiessaan presidentin sijaisena 16.5.1927 hän otti vastaan armeijan lippujuhlaparaatin, joka järjestettiin tavan mukaan vapaussodan päättymispäivänä. Temppu kuului protokollaan, mutta herätti puoluepukareissa pahennusta sekä vasemmalla että oikealla. Isänmaallisten keskuudessa se herätti kunnioitusta niin vasemmalla kuin oikeallakin. Poliittisen uran merkittävin hetki osui kuitenkin kohdalle talvisodan sytyttyä, jolloin Cajanderin hallitus joutui eroamaan. Tanner päätyi tehtävään, josta Olin ulkoministerinä talvisodan aikana kertoo. Kirja julkaistiin 1950, kolme vuotta sen jälkeen kun Tanner oli vapautunut sotasyyllisyysvankeudesta ja samana vuonna, kun hän palasi kansanedustajaksi.

Arvo "Poika" Tuominen pakeni siis Suomesta Tukholmaan 1933. Reilun parin kuukauden oleskelun jälkeen järjestyi laivakyyti ihannemaa Neuvostoliittoon. Leningradista matka jatkui Moskovaan, missä Tuominen työskenteli seuraavan kuuden vuoden ajan lähinnä kommunistisen internationaalin hallintotehtävissä. Usko kommunismiin oli kylläkin saanut jo rajun iskun ensimmäisenä maanpakolaisvuonna vierailulla vasta avatulla Stalinin kanavalla. Tuomiselle oli käynyt nopeasti ilmi, millaisella orjatyöllä kanava oli tehty. Sittemmin on arvioitu urakan vaatineen 25 000 kuollutta. Kommunismi ei ollutkaan sellainen onnela kuin hän oli kuvitellut, vaan kehitys vei jatkuvasti huonompaan suuntaan.
Lopullinen isku uskolle kommunismiin tuli maatalouden kollektivisointia seuratessa. Tuominen kuvaa eloisasti, kuinka kolhooseja pakotettiin luovuttamaan kaikki siemenviljoja myöten. Traagista oli se, että tämän piti tapahtua vapaaehtoisesti. Aluksi politrukki äänestytti, myydäänkö vilja naurettavaan pilkkahintaan valtiolle vaiko ei. Vain yksi äänesti myynnin puolesta. Seuraavana päivänä äänestettiin uudelleen. Tällä kertaa matkassa mukana olivat GPU:n miehet. Aluksi pidätettiin kolhoosin puheenjohtaja ja kaksi muuta, jotka olivat edellisenä päivänä äänekkäimmin vastustaneet viljan myyntiä. Ilmoitus oli, että olivat, mokomat, harjoittaneet laitonta viljakauppaa josta seuraa vähintään kaksi vuotta vankeutta ja karkoitus. Sitten äänestettiin taas. Tälläkin kertaa enemmistö vastusti, mutta myyntiä kannatti jo kuusi. Tämän jälkeen pidätettiin kaksi työntekijää lisää samalla tuomiolla ja äänestettiin uudelleen. Nyt tuli jo parikymmentä puoltoääntä, mutta se ei vielä riittänyt. Näytelmä toistui vielä kahdesti ja viisi uutta työntekijää sai menolipun Siperiaan. Kolhoosi vastusti edelleen, viljanmyynnistä kun olisi seurannut nälänhätä ja mahdollinen nälkäkuolema. Seuraavana päivänä palattiin uudelleen kolhoosille, tällä kertaa miliisin ja GPU:n lisämiehityksen tukemana. Muutaman äänestyksen ja toistakymmentä vangitsemista myöhemmin äänestyksessä saatiin pieni enemmistö viljan myynnin puolesta. Sepä sitten riittikin ja proletariaatin diktatuuri oli taas saanut riemuvoiton.
Nähtyään Stalinin hallintojärjestelmän ja salaisen poliisin terrorin toiminnassa Tuominen oli saanut tarpeekseen. Suuri osa hänen työtovereistaan oli vangittu tai surmattu vainoissa. Vahingoittumattomana selvisi vain Otto Wille Kuusinen, jonka perseennuolennan Suomen ennätystä hätyyteltiin vasta 2000-luvulla EU:n jäsentenvälisissä. Kuusinen koki yhtenä harvoista Stalinin läheisistä luonnottoman kuoleman, siis eli vanhaksi joutumatta epäsuosioon. Vähemmästäkin on ansaittu hautapaikka Kremlin muurissa. Tuomisen tuomio Kuusiselle on varsin tyly: Kuusinen ei koskaan auttanut ketään, ei edes omia sukulaisiaan. Tärkeintä oli koiran lojaliteetti sille, joka kulloinkin oli vallassa.
Vuonna 1938 Tuominen palasi Tukholmaan vähin äänin. Kreml ei käsittänyt illusioiden kadonneen, vaan lähetti 13.11.1939 kirjeen, jossa käski palata kiireesti Moskovaan "mielusta tehtävää" varten. Tuominen aavisti minkätapaisesta toimenkuvasta oli kyse ja kieltäytyi. Niinpä aina uskollinen Kuusinen päätyi hänen sijaansa Terijoen hallituksen pääministeriksi. Tuominen puolestaan tuki Suomen laillista hallitusta ja kehotti kommunisteja taistelemaan Suomen puolesta.

Pääministeri Cajanderin hallitus erosi heti talvisodan sytyttyä. Tämä oli poliittisesti välttämätöntä, koska Suomen tavoite oli saada rauha aikaan mahdollisimman pian ja hallitus, etenkin sen ulkoministeri Eljas Erkko, oli menettänyt toimintakykynsä Neuvostoliiton suhteen. Niinpä hallitus erosi - tosin uusi Risto Rytin luotsaama hallitus oli suurelta osin miehitykseltään sama. Pääministeriksi haluttiin Suomen Pankin pääjohtaja Ryti hänen kyvykkyytensä ja politiikan ulkopuolisuutensa takia - hän ei moneen vuoteen ollut hoitanut poliittisia tehtäviä. Väinö Tanner ja presidentti Kyösti Kallio sattuivat samaan aikaan paikalle Rytiä suostuttelemaan. Tämä oli aluksi hyvin vastentahtoinen, kunnes Tanner lupasi ryhtyä ulkoministeriksi. Asia oli sillä päätetty.
On helppoa syyllistyä jälkiviisauteen, kun tietää kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin mistä oikeasti oli kyse. Tämän myöntää osin Tanner itsekin muistelmissaan todetessaan, että ennen toisen maailmansodan alkua uskottiin vielä kansainvälisiin sopimuksiin ja Kansainliittoon. Tästä huolimatta on kummasteltava suomalaisten poliitikkojen naiiviutta. Tanner oli mukana toisella ja kolmannella Moskovan neuvottelumatkalla ennen talvisotaa. Tuolloin toinen maailmansota oli jo käynnissä, joten Puolan kohtalon olisi luullut kertovan mitä merkitystä sopimuksilla ja Kansainliitolla on. Ellei Italian Abessinian-miehitys jo reilut kolme vuotta aiemmin ollut sitä tehnyt. Silti usko kansainväliseen yhteisöön ja Neuvostoliiton nöyryyteen sen edessä oli vahva.
Toinen kummastelun aihe oli naiivius venäläisten neuvottelutaktiikan edessä. Käytiin yksityiskohtaisia pohdintoja siitä, minkä osan Hankoa tai Suomenlahden saaria Suomi olisi valmis luovuttamaan ja mihin kohtaan raja asettuisi Kannaksella. Tajuamatta että Stalin halusi ihan jotain muuta, kuten Enson ja Värtsilän tehtaiden tuotantoa. Ei kyse ollut Leningradin turvallisuudesta. Erityisen kummallista on se, että Suomessa oli tuolloin vahvaa Venäjän tuntemusta aina Mannerheimia myöten, mutta silti ei tajuttu että venäläiset eivät neuvotteluissa kerro koskaan mitä he oikeasti haluavat.
Olisi mielenkiintoista tietää, mihin asentoon Stalinin viikset olisivat nytkähtäneet jos suomalaiset olisivat antaneet vastaehdotuksen. Raja pysyy ennallaan, mutta saatte kauppasopimuksen myötä teollisuustuotantoa asevelihintaan. Ja miettikääpäs, toveri Stalin, seuraavaa. Te sanotte olevanne huolissanne Saksan hyökkäyksestä Suomen alueen kautta. Me emme luovu Suomen alueesta edes teidän uhkanne edessä. Vielä vähemmän meren takana olevalla Saksalla on mitään toivoa käyttää meidän aluettamme. Kuvitelkaa sitten seuraavaa. Te otatte Suomelta väkisin tai puoliväkisin osan sitä maata, jota suomalaiset ovat aina asuttaneet. Haluatteko te mieluummin että teillä on luotettava naapuri kolmenkymmenen kilometrin päässä Leningradista vai nyrkkiä taskussaan puristava naapuri sadan kilometrin päässä Leningradista? Haluatteko että teillä on kauppaa käyvä naapuri, joka puolustaa omaa aluettaan henkeen ja vereen ketä tahansa vihollista vastaan vai naapuri, joka on altis taipumaan vieraan maan sille antamiin lupauksiin oman alueensa takaisin saamisesta, jos se sallii käyttää aluettaan läpikulkuun Neuvostoliittoa vastaan? Kumpaa te, toveri Stalin, haluatte?
Mutta näin ei tapahtunut. Ehkä tuollakaan ei olisi ollut mitään merkitystä, ehkä talvisota oli jo päätetty asia samaan tapaan kuin Preussille oli välttämätöntä kokeilla armeijaansa pientä Tanskaa vastaan ennen Ranskan sotaa ja Saksan yhdistämistä keisarikunnaksi.
Seuraava naiivius nähtiin talvisodan aikana, kun mietittiin ulkomaisen avun vastaanottamista. Onhan tietysti ymmärrettävää, että äärimmäisessä hädässä turvautuu vähäiseenkin oljenkorteen ja deus ex machina -toiveajatteluun. Silti ei voi olla kummastelematta sitä naiiviutta, jolla brittiläis-ranskalaisten joukkojen saapumisen uskottiin pelastavan tilanteen. Kuinka vaikeaa olisi ollut pelkästään saada joukot paikalle, vaikka Ruotsi olisikin myöntänyt täydellisen tukensa kauttakululle - jota se ei todellakaan tehnyt. Toiseksi, mikä olisi ollut joukkojen taisteluarvo niille vieraassa maastossa ja maassa? Tehdäkseen ratkaisevan vaikutuksen joukkojen määrän olisi pitänyt olla samaa luokkaa kuin koko suomalaisen kenttäarmeijan vahvuus. Millä tällainen joukko, tai edes neljännes siitä, olisi huollettu? Kuten vanha viisaus sanoo, amatöörit tutkivat strategiaa ja ammattilaiset logistiikkaa. Ja kolmanneksi, kuinka sitten olisikaan käynyt kun Saksan salamasota muutamaa kuukautta myöhemmin murskasi Tanskan, Norjan ja koko Länsi-Euroopan?
Suomalaisten puolustukseksi voi toki sanoa, että samanlainen naiivius tuntui vallitsevan muuallakin. Ranskan ollessa jo musertumisen partaalla pääministeri Reynaud lähetti Rooseveltille vetoomuksen, jossa hän pyysi kalustoapua, kuten lentokoneita. Ikään kuin lentokoneet olisi saatu Atlantin yli hetkessä ja ne olisivat ihmeaseita, joihin ensi kertaa istuvat lentäjät kykenisivät kääntämään sodan kulun.
Lopulta todettiin ulkomaisen avun mahdottomuus ja lähtetettiin valtuuskunta matkaan. Nykyihmiselle voi olla vaikea käsittää, kuinka hitaasti tieto kulki Tukholman kautta Moskovaan matkustaneen rauhanvaltuuskunnan kanssa. Sähkösanomat viipyivät yleensä puoli vuorokautta ja jäivät joskus kokonaan tulematta. Jokainen puoli vuorokautta tarkoitti sodan loppuvaiheen tahdilla noin neljääsataa kuollutta suomalaista.
Rauha solmittiin ja aseet vaikenivat, mutta eduskunnan piti se vielä hyväksyä. Rauhansopimuksen harvoihin vastustajiin kuuluivat sotaa edeltäneen hallituksen sisäministeri Urho Kekkonen ja IKL:n kansanedustaja, Lapuan liikkeen johtohahmoihin kuulunut rovasti K. R. Kares. Näistä jälkimmäinen pysäytti Tannerin muutamaa kuukautta myöhemmin eduskunnan käytävällä ja tunnusti olleensa väärässä. Kekkonen ei katumusta osoittanut silloin kuten ei myöhemminkään. Kumma kyllä, tämä ei haitannut Kekkosen idänsuhteita myöhemmin. Tätä en muista liiemmin kummastellun. Selitys on selvä. Pragmaattiset neuvostokommunistit tajusivat Kekkosen olleen jo tuolloin opportunisti. Hän oli joutunut politiikassa sivuraiteelle ja silloin on turha pyrkiä vallanpitäjien suosioon, vaan toimia vastakkaisesti ja toivoa parasta.

Sodan päätyttyä Arvo Tuominen palasi Suomeen 1956. Hän liittyi SDP:hen hylättyään kommunismin lopullisesti ja istui eduskunnassa 1958-62. Tuominen pysyi yhteiskunnallisena keskustelijana lähes kuolemaansa 1981 asti. Tsekkoslovakian miehityksen aikaan 1968 Tuominen varoitti Neuvostoliiton solutustaktiikasta, millä pyrittiin mädättämään Suomi sisältäpäin. Kokenutta miestä ei kuunneltu riittävän tarkkaan ja sen hintaa maksamme yhä vihervasemmistolaiseksi suomalaisuusvihaksi mutatoituneen kommunistimädätyksen myötä.
Tanner puolestaan palasi politiikkaan, istui vielä vuosia eduskunnassa ja oli SDP:n puheenjohtajana 1957-1963. Hän kuoli 1966.

Molempien miehien muistelmissa teki vaikutuksen heidän rohkeutensa ja uhrivalmiutensa. En kannata kummankaan arvomaailmaa, mutta se ei estä arvostusta.
Tuominen istui vuosikausia vankilassa aatteensa vuoksi ja vietti parikymmentä vuotta maanpaossa. Neuvostoliitossa hän näki jatkuvasti, kuinka lähipiiri joutui vankileireille ja joskus teloitusryhmän eteen. Hän olisi voinut selvitä helpolla luopumalla aatteestaan 1920-luvulla. Ei voi olla miettimättä, miltä miehestä on todella tuntunut, kun hän on tajunnut viettäneensä kolmekymmentä vuotta elämästään vankeudessa ja maanpaossa valheen takia.
Tanner suostui ulkoministeriksi vaikeassa tilanteessa ja istui jatkosodan jälkeen vankilassa "sotasyyllisenä". Hän olisi aivan hyvin voinut kieltäytyä ryhtymästä mahdottomaan tehtävään, mutta velvollisuudentunto ja isänmaallisuus eivät tarjonneet vaihtoehtoja.

Kun vertaa tuon ajan poliitikkojen rohkeutta nykyihmiseen, tuntee itsensä pieneksi. Poliittisella toisinajattelijalla ei ole vaaraa teloitetuksi tulemisesta ja vankilan riskikin on olematon, kunhan ei nyt aivan kaikkia totuuksia mene laukomaan epäsopivalla tavalla ilmaistuna. Isoimmat riskit ovat työpaikan menetys ja julkinen maineen teilaus, jotka muutamat päänsä anonymiteettipensaasta nostaneet ovat joutuneet kokemaan. Nimimerkin takaa kirjoittamista voi toki perustella sillä, että on aivan sama kuka asiaa kirjoittaa, kunhan teksti on oikein. Toisaalta lukijamäärät kasvaisivat jokaisella anonyymilla varmasti, jos tulisi kaapista ulos. Mutta maan tapa on niin 1920-luvulla kuin 2010-luvulla ollut anonymiteetti muilla paitsi niillä, joilla on pyrkyä poliittisiin luottamustehtäviin. Siitä huolimatta entisaikoina oltiin rohkeampia. Kommunistit olivat julkisesti kommunisteja, kun taas nykyään perussuomalaiseksi tai ylipäätään haittamaahanmuuton vastustajaksi ja kansallisten arvojen kannattajaksi julkisesti tunnustautuvalla on oltava melkoisesti siviilirohkeutta.

Tai ehkä asiamme ovat kuitenkin niin hyvin, että meillä on yksinkertaisesti liian täydet vatsat kapinoimaan mokutusta vastaan. 1920-luvun kommunistilla oli vain voitettavaa, vaikka hän väärää hevosta veikkasikin. Meillä on yksinkertaisesti sanottuna liian hyvät oltavat ja liikaa menetettävää, että uskaltaisimme pistää elämämme peliin Suomen puolesta - niin kauan kun asiat ovat kuitenkin kohtuullisen hyvin. Tämä siitä huolimatta, että toisin kuin kommunisteilla aikanaan, haittamaahanmuuton vastustamisen oikeudellisuudesta ei voi erehtyä. Jopa haittamaahanmuuton kannattajat tunnustavat - pahimmin höynäytettyjä avohoitopotilaita lukuunottamatta - sen turmiollisuuden Suomelle ja vetoavat ainoastaan sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Käsitys oikeudenmukaisuudesta on kylläkin kummallinen, mutta suotakoon heille kaikin mokomin oikeus mielipiteeseensä - kunhan he suovat muille oikeuden faktoihin.

Sukupuolioletus

Aina silloin tällöin syntyy lapsi, jonka sukupuolta ei kyetä määrittämään syntymähetkellä. Tällaisia tapauksia esiintyy noin yksi muutamaa tuhatta syntynyttä lasta kohti. Vanhastaan tapauksia on kutsuttu hermafrodiiteiksi ja tapana on ollut tehdä kirurginen operaatio, jossa lapsen toiseen sukupuoleen viittaavat piirteet poistetaan ja toiseen sukupuoleen viittaavia piirteitä korostetaan. Noin 90 % tapauksissa päädytään leikkaamaan tytöksi, koska tämä on yleensä helpompi ratkaisu.
Joskus tämä ratkaisu osoittautuu onnistuneeksi ja käytännössä ongelmattomaksi. Joskus taas myöhemmin – yleensä murrosiässä – ihmiselle tulee ongelma sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Jos tämä ongelma ei ajan myötä tasoitu, on leikkausta tehtäessä onnistuttu niinsanotusti veikkaamaan väärää hevosta.
Näissä tapauksissa kyseessä on inhimillinen tragedia, jota tulee hoitaa käytettävissä olevin keinoin niin hyvin kuin mahdollista.

Nämä tapaukset ovat kuitenkin melko harvinaisia. Jos hermafrodiitteja on yksi joistakin tuhansista ja heistäkin vain osalle tulee komplikaatioita myöhemmin, puhutaan kokoluokkaa yksi kymmenestätuhannesta olevasta asiasta.

Aitojen hermafrodiittien asialle vahingollista ja traagista on viime aikoina voimakkaasti esiin noussut trendi, jossa heitä keppihevosena käyttäen pyritään häivyttämään lääketieteellisen sukupuolenmäärityksen rajaa. Esimerkkinä tästä on se, että koko sana ”hermafrodiitti” pyritään poistamaan kielenkäytöstä ja sen tilalle pyritään ottamaan ”intersukupuolisuus”, joka kattaa fyysisen poikkeavuuden lisäksi myös kaikki ne, jotka tuntevat kuuluvansa eri sukupuoleen kuin mitä kiistatta fyysisesti edustavat.

Kuvitellaanpa että häiskä ilmoittaa olevansa Napoleon Bonaparte, ryhtyy pukeutumaan hassuun hattuun ja pitämään toista kättään takkinsa napinläpien välissä. Valkotakkiset miehet hakevat hänet aika pikaisesti. Tosin resurssien puutteessa hänet vapautetaan avohoitoon lähes yhtä pikaisesti, koska hän lienee vaaraton ulkomaailmalle. Tuskin hän saa kasattua kokoon Grande Arméeta hyökätäkseen Venäjälle. Sitä en tiedä saisiko hän muuttaa nimensä laillisesti Napoleon Bonaparteksi. Ainakin Napoleonin luulisi onnistuvan, Bonaparten kohdalla voi olla että Digi- ja väestötietovirasto muodostuisi esteeksi.
Sitten kuvitellaan että 170-senttinen heppu ilmoittaa olevansa identiteetiltään kaksi metriä pitkä ja pukeutuu sen mukaisiin vaatteisiin. Sekaisinhan se on kuin käkikello. Tosin voi olla että Linnanmäellä hän tinkii periaatteistaan päästäkseen laitteisiin, joihin kaksimetrisillä on pääsykielto – osoittautuvathan monet kasvissyöjätkin varsin joustaviksi silloin kun tarjolla on erityisen hyvää liharuokaa joka voidaan jollain konstilla luokitella kasviksiksi, kuten lehtipihvi. Ainakaan tälle hepulle ei lääkärikunta tarjoa ratkaisuksi pidennysleikkausta, vaan pääkopan hoitoa.
Vaan antaapa olla kun joku korsto pukeutuu hameeseen, pistää huulipunaa naamaan ja ilmoittaa olevansa nainen. Silloin todetaan, että hän on syntynyt väärään sukupuoleen ja suoritetaan henkilön niin halutessa hormonihoitoa ja useita leikkauksia edellyttävä sukupuolenvaihdos. Eikun siis sukupuolenkorjaus, anteeksi kun tuo uuskieli ei ole vielä automaattisesti hallussa. Tässähän oli suuresti huvittavaa, kun eduskunnan keskustelussa translaista vihreiden edustaja pahoitteli muiden puheita transihmisille ja vakuutti, että heissä ei ole mitään vikaa. No helkutti, jos mitään vikaa ei ole niin miksi pitää sitten leikata?

Sukupuolen määrittää – poislukien edellä mainitut hermafrodiitit – se millaiset sukuelimet ihmisellä on, ei se millainen mielenterveysongelma hänellä on. Olen joutunut muutamiin sukupuolensa vaihtaneisiin tai vaihtoa halajaviin elämäni aikana törmäämään ja joka ainoa on ollut pääkopastaan enemmän tai vähemmän sekaisin. Ehkä poikkeuksiakin on, mutta ei ole osunut kohdalle. Enkä nyt tarkoita sitä että olisin itse diagnosoinut heidät, vaan tiedän että joku muu on diagnosoinut virallisesti mielenterveysongelman.

Tämä pyritään nyt normalisoimaan jopa sille tasolle, että juridisen sukupuolen voisi vaihtaa ilmoituksella. Tämä avaakin mielenkiintoisia näkymiä eikä suinkaan varmaan kukaan koskaan käyttäisi tätä väärin, jep. Sääliksi käy aitoja hermafrodiitteja, jotka joutuvat tästä kärsimään.
Sukupuolia on kuitenkin vain kaksi. Tai no, enintään neljä eli miehet, naiset, hermafrodiitit ja mielenterveysongelmaiset. Nämä kaksi viimeistä ovat kuitenkin niin marginaalisia tapauksia, että on täysin asiallista sanoa sukupuolia olevan vain kaksi. Ja ne määräytyvät sukuelinten mukaan. Poikkeukset ovat sitten asia erikseen. Sanotaanhan oppikirjoissakin, että ihmisillä on kymmenen sormea. Ainakin omaan tuttavapiiriini kuuluu enemmän ihmisiä joilla sormien lukumäärä – yleensä onnettomuuden seurauksena – poikkeaa kymmenestä kuin ihmisiä, jotka luokittelevat itsensä johonkin muuhun sukupuoleen kuin siihen mihin ovat syntyneet. Poikkeustapaukset eli aidot hermafrodiitit ovat sitten poikkeustapauksia ja heille sovelletaan sitten poikkeussääntöjä. Aivan kuten puuttuvien sormienkin tapauksessa. Passia hakiessa siihen otetaan oikean käden etusormen jälki. Olen ollut näkemässä, kun virkailijat keskustelevat voidaanko vaurioituneen etusormen jälki hyväksyä (sormenjäljestä osa on tuhoutunut) vai pitääkö noudattaa poikkeussääntöä eli ottaa keskisormen jälki. Samalla tavalla voi toimia hermafrodiittien kanssa: ei tehdä tästä nyt numeroa. Eli henkilötunnuksen toiseksi viimeinen merkki määräytyy sen mukaan mikä on laillinen sukupuoli ja sillä selvä.

On inhimillinen tragedia, jos joku kokee olevansa väärässä sukupuolessa siihen nähden mitä hänen kromosominsa ja kiistaton ulkomuotonsa kertovat. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hän olisi sen sukupuolen edustaja joka kokee olevansa. Se kertoo vain sen, että hänellä on mielenterveysongelma. Eikä se varsinkaan tee hänestä yhtään huonompaa ihmistä. Sairaus on sairaus eikä sen tule vaikuttaa muihin asioihin. Maitoallergikko ei käytä maitotuotteita, diabeetikko joutuu turvautumaan insuliiniruiskuun. Se ei tee heistä yhtään sen huonompia ihmisiä, aiheuttaa vain joitakin rajoituksia normaalielämään.

Nykypäivänä tämä vouhottaminen toimii lähinnä itseään vastaan. Toisaalta tolkun ihmiset saavat nauraa, vaikka välillä hymy hyytyykin. Harvoin olen nauranut yhtä makeasti kuin silloin, kun kuulin millä termillä sukupuoli-identiteettiään vaihtaneet kutsuvat entistä nimeään. Deadname. Nimi jonka ääneen lausuminen saa raivoreaktion aikaan. On jotenkin niin hellyttävää, kuinka tosissaan he ovat.
Vaan kyllä se hymy hyytyi tässäkin. Katsoin tässä taannoin erästä tietoa etsiessäni Montrealin olympiakisojen 1976 tuloksia. Kymmenottelun voittajan nimenä komeili Caitlyn Jenner. Siis mitä helvettiä? Bruce Jennerinä hänet tunnettiin vielä 39 vuotta olympiavoiton jälkeenkin. Mutta Bruce on pyyhitty pois samaan tapaan kuin kirottujen keisarien nimet hakattiin marmoripylväistä. Toisaalta naisten 200 metrin olympiavoittajan nimenä samoissa kisoissa on Bärbel Eckert. Neljä vuotta myöhemmin saman lajin voitti Bärbel Wöckel. Sama nainen, mutta oli mennyt tällä välin naimisiin. Vaan eipä tätä nimeä muutettu taannehtivasti. Kuten ei myöskään samojen kisojen naisten keihäänheiton voittajan Ruth Fuchsin nimeä. Omaa sukua Gamm, myöhemmin Hellmann. Vaikka luulisi että avioeron jälkeen nimi ”Fuchs” olisi naiselle samalla tavalla deadname kuin Jennerille Bruce. Ja näkyypä naisten 400 metrillä neljänneksi sijoittuneen muuan Pirjo Häggman, jonka englanninkielinen Wikipedia-artikkelikin on yhä tällä nimellä eikä nykyisellä Wilmi-Rokkanen. Saati sitten että tuloslistasta nimi olisi muutettu nykyiseksi tai tyttönimeksi Wilmi.
Tällä ”deadname” – ”tyttönimi” -akselilla näkyy jonnekin välimaastoon sijoittuvan sitten translitteroinnista riippuva nimi. Edellä mainitun kymmenottelun pronssimitalistin nimenä on nimittäin Mykola Avilov (edellisten kisojen voittaja), joka tuohon aikaan esiintyi listoilla nimellä Nikolai Avilov. Nimen translitterointi muuttui siinä vaiheessa kun Ukraina itsenäistyi ja ukrainalaisille sallittiin ukrainalaisittain kirjoitetun etunimen käyttö. Venäjänkielisessä Wikipediassa etunimenä on muuten edelleen Nikolai.

Jos tämä nykymeno vielä hullummaksi muuttuu, aion muuttaa oman identiteettini virallisesti antitransgender-semibiseksuaaliksi. Tässä ”transgender” tarkoittaa sitä, että olen siis sukupuoleltani erilainen kuin ulkoiset (varsin rumat) miehiset tunnusmerkit väittävät eli nainen, mutta ”anti” tarkoittaa sitä että en henkisesti hyväksy sitä vaan koen olevani mies. ”Biseksuaali” tarkoittaa siis sitä, että tunnen vetoa molempiin sukupuoliin, mutta ”semi” eli puolikas puolittaa tämän eli käytännössä näistä vedoista toteutuu vain toinen toisen jäädessä täysin teoreettiselle asteelle, jota en itse lainkaan edes tiedosta.

Uusinta: Hullunkuriset ehdokkaat

Lukijalle: Parit kuntavaalit aiemmin julkaisin tämän jutun, jossa kävin läpi vaaliehdokkaiden perustyypit.
Minulla on tapana kelata läpi ehdokaslistat sellaisilta paikkakunnilta, joista tunnen kohtuullisen paljon ihmisiä. Joka vaaleissa on aina tuttu ilmiö. Kun politiikkaan ilmestyy uusi naama, joka on minulle entuudestaan tuttu, reaktioni on lähes poikkeuksetta sama. EI VITTU SAATANA! EI TUO IDIOOTTI! Kyse ei ole siitä, että pitäisin kaikkia ihmisiä idiootteina, vaan vertaan joka kerran kyseistä henkilöä verrokkiryhmäänsä. Eli siihen, missä olen hänet tavannut. Liike-elämässä, urheiluseurassa, yhdistyksessä. Ja kysyn, oliko samassa porukassa häntä parempia päättämään yhteisistä asioista. Lähes aina vastaus on, että kyllä oli. Useimmiten vieläpä siten, että yli puolet läsnäolleista olisi ollut parempia.
Seuraavaksi vuorossa on eduskuntavaalit, mutta kyllä niissä pätevät suunnilleen samat lainalaisuudet ehdokkaiden keskuudessa kuin kuntavaaleissakin. Kehotan kaikkia lukijoita menemään tulevillekin vaaliuurnille. Antakaa äänenne suomalaisuuden puolesta.

Kuntavaalit on sitten käyty. Ei kiinnosta ruveta analysoimaan tuloksia. Ehdokkaat ovat hauskempia.

Olen aina ihmetellyt, miksi politiikkaan lähtee sellaisia ihmisiä, joiden ei pitäisi missään nimessä olla päättämässä yhteisistä asioista. Sopivan ehdokkaan valitseminen on yleensä vaikeaa, koska tuntemattomia ei oikein voi äänestää ja tuttuja nyt ei ainakaan voi äänestää. Ehdokkaat tuntuvat olevan joko sieltä huonommasta päästä tuttuja tai sitten fiksummasta päästä olevat ovat poliittisia pyrkyreitä. Ja tuota jälkimmäistäkin luokkaa yleensä yhdistää se, että vaikka he olisivat kaksi kertaa niin fiksuja kuin ovat, he eivät olisi puoleksikaan niin fiksuja kuin luulevat olevansa.

Kävin läpi kuntavaalien ehdokaslistoja. Löysin 35 ehdokasta, jotka tunnen - tasolla tai toisella. Jotkut varsin läheisesti, jotkut hyvänpäiväntuttuina, jotkut siten että eivät enää tuntisi tavattaessa mutta varmaan muistaisivat minut, kun esittäytyisin. Toisaalta aika moni ehdokas tuntee minut mutta minä en tunne heitä. Joka tapauksessa jokainen arvio perustui henkilökohtaiseen kontaktiin ehdokkaani kanssa. Joukossa on muutama istuva kansanedustaja. Tästä voi päätellä, että kaikki eivät olleet Huitsinnevadassa ehdokkaana, katsoin pari entistä kotipaikkakuntaani myös läpi ja lisäsin muutaman tietämäni muiltakin paikkakunnilta.

Huomasin, että tuntemani ehdokkaat voidaan jakaa kymmeneen eri ryhmään:

1. Kesä-Heinä Toistokerta-Jankkunen on poliittinen broileri. Hänellä on ehdottomana tähtäimenään vähintään kansanedustajan paikka. Ministerin tehtävästäkin hän unelmoi, mutta tietää sisimmässään sen jäävän haaveeksi - kyvykkäämpiäkin pyrkyreitä on. Kesä-Heinän substanssi on asiantuntemuspuolella yhtä puhdas ja ohut kuin perskarva. Ihmissuhteissa hän on kuitenkin taitava ja ennen kaikkea ahkera. Kesä-Heiniä listoilla: kolme.
Lisäys 8.4.2017: Tänä vuonna kolme.

2. Into Tuulenhaistaja on fiksu opportunisti. Kaikin puolin muuten samanlainen kuin Kesä-Heinä, mutta fiksumpi ja omaa jopa tiedollista substanssia. Lahjakkuutensa ansiosta saa pyrkyrin maineen paljon helpommin kuin yhtä kovasti yrittävä Kesä-Heinä. Siinä missä Kesä-Heinä myisi vaikka oman isoäitinsä uraansa edistääkseen jos tempun keksisi, Into on jo tehnyt niin. Intoja listoilla: kaksi.
Lisäys 8.4.2017: Tänä vuonna viisi.

3. Eevastiina Nuorsuomalainen on politiikasta kiinnostunut nuori. Hän hakee vielä linjaansa ja saattaa ponnahtaa parien vaalien kuluttua aivan eri puolueen listoilta ylemmäs. Substanssia Eevastiinalla ei ole minkään vertaa, mutta pyrkyä sitäkin enemmän. Aikanaan hänestä tulee joko Kesä-Heinä tai Into. Eevastiinoja listoilla: kaksi.
Lisäys 8.4.2017: Tänä vuonna kaksi. Ja tähän tapaukseen liittyen uusi ennätys alalla. Uutisessa kerrottiin 19-vuotiaasta, joka oli suostunut ehdokkaaksi tajuamatta, että oli päätynyt väärään puolueeseen. Okei, ymmärrän teinin mokan mutta mitä tämä kertoo puolueen ammattitaidosta?

4. Unto Uraohjus on oman alansa ammattilainen ja politiikan ensikertalainen. Unto on lähtenyt mukaan ihan vain mielenkiinnosta. Joko hän haluaa vain kokeilla politiikkaa tai sitten harkitsee uranvaihtoa ammattipoliitikoksi. Unto on poliitikkona täysi arvoitus; jos hän pääsee läpi, hän yleensä pettyy tai kyllästyy yhden kauden jälkeen. Tai sitten hänestä tulee joko Into tai Kesä-Heinä. Untoja listoilla: kolme.
Lisäys 8.4.2017: Tänä vuonna viisi.

5. Hilma Hymyilijä on hyväntahtoinen hölmö. Kun nimen näkee ehdokaslistalla, hänet tuntevan ajatus on: mitä helvettiä Hilma tuolla tekee? Ainoa mahdollinen selitys on, että puolueen listalla oli vielä tilaa ja joku älysi soittaa kumminkaima Hilmalle. Ei kampanjoi eikä ole mitään mahdollisuuksia läpimenoon, kerää puolueelle muutaman äänen lisää. Tai karkottaa muutamia. Hilmoja listoilla: kolme.
Lisäys 8.4.2017: Tänä vuonna neljä.

6. Leena Luottamushenkilö on politiikan rivimies. Hän on vaaleista toisiin aina kuntavaaleissa ehdokkaana. Kerran elämässään hän pääsee kansanedustajaehdokkaaksi. Leena on mukana urheiluseuran johtokunnassa / kirkkovaltuustossa / ammattijärjestön luottamusmiehenä / naisyhdistyksessä tai Lions-klubissa / metsänhoitoyhdistyksen puheenjohtajana / sosiaalilautakunnan jäsenenä. Tarpeeton yliviivataan. Yleensä ei tarvitse yliviivata. Leena ei kampanjoi, mutta saattaa päästä joskus läpi mikäli hänen nimensä on tutumpi kuin ehdokas itse. Leenoja listoilla: seitsemän.
Lisäys 8.4.2017: Tänä vuonna kuusi.

7. Siina Sinisilmä on maailmanparantaja. Hän on aina valmis kertomaan muille miten pitäisi elää. Siinan maailmassa kaikki uskonnot ja kansallisuudet elelevät sulassa sovussa hunajapurojen virratessa ja yksisarvisten kirmaillessa kedolla. Siinan logiikka on sellainen, että hän saattaa kieltäytyä vessapaperin käytöstä luontoa säästääkseen, mutta lentää kerran vuodessa Intiaan elämään ekologisesti kaksi viikkoa. Siinoja listoilla: neljä.
Lisäys 8.4.2017: Tänä vuonna kaksi.

8. Arto Ärripurri on kaikkien kanssa riitoihin päätyvä änkyrä. Arto on Siinan inverssi. Hänen tuttavapiirissään on kahdenlaisia ihmisiä: niitä, joihin Artolla on välit poikki ja niitä, joihin Artolla ei vielä ole välejä poikki. Arto on otettu ehdokaslistalle samasta syystä kuin Lyndon B. Johnson perusteli erään hankalan tyypin ottamista hallitukseen: on parempi että hän on teltan sisäpuolella kusemassa ulos kuin ulkopuolella kusemassa sisään. Artoja listoilla: neljä.
Lisäys 8.4.2017: Tänä vuonna kolme.

9. Ivan-Muhammed Gonzalez-Unggabungga on ehdokaslistan kiintiömamu. Yksikään suomalainen ei todennäköisesti pääsisi ehdokkaaksi samoilla meriiteillä. Ivan-Muhammedia on oikein erikseen pyydetty. Mikäli mamulla on muitakin ansioita, hän kuuluu johonkin muuhun ehdokasluokkaan. Ivan-Muhammedeja listoilla: kolme.
Lisäys 8.4.2017: Tänä vuonna kolme.

10. Antti Asiamies on pragmaatikko. Lapset ovat kasvaneet jo isoiksi ja akateemisesti koulutettu ammattilainen päättää lähteä politiikkaan hoitamaan asioita paremmin. Itseään hän ei kuitenkaan halua missään tapauksessa poliitikoksi luokitella. Hän tulee melko varmasti valituksi, ei hän muuten olisi mukaan lähtenytkään. Kunnanvaltuusto kuitenkin yleensä riittää Antille, joka ei halua likaiseen politikointiin yhtään korkeammalle. Antteja listoilla: neljä.
Lisäys 8.4.2017: Tänä vuonna viisi.

Olen kerran äänestänyt yhtä edellä mainiutuista Anteista. Huomautan, että Antti voisi edustaa mitä tahansa puoluetta (tällä kertaa heitä oli kahdesta puolueesta), jopa vihreitä. Mikäli Antti edustaa väärää puoluetta, en häntä tietenkään äänestäisi, mutta arvostan silti.

Mutta: Missä ovat kaikki ne ehdokkaat, joita äänestäisin välittömästi melkeinpä puolueesta riippumatta? Kello käyntiin ja minuutti aikaa - nyt. Kaksitoista. Keksin minuutissa kaksitoista nimeä. Yhdistävät tekijät:
1) ylempi korkeakoulututkinto
2) rauhallinen, sovitteleva, harkitseva ja järkevä
3) rehellinen ja ahkera työntekijä
4) henkilö, johon voi luottaa
5) ei ole koskaan ollut yksissäkään vaaleissa ehdokkaana
Tuo viimeinen asia ei ole mikään meriitti. Se on ihmetyksen aihe. Miksi ihmeessä ehdokaslistat ovat täynnä pyrkyreitä, kyvyttömiä, hörhöjä ja täytenimiä? Miksi parhaat eivät lähde ehdokkaaksi? Onko selitys todellakin se, että poliitikoiksi valikoituvat vain ne, joiden ruuansulatus toimii eri tavalla kuin normaalisti?

Lisäys 8.4.2017: Edellisen kirjoituksen kommenteissa minua haukuttiin siitä, että nostin akateemisen tutkinnon suorittamisen noin selkeästi esiin ja väitettiin elitistiksi. Kysyttiin, eikö ilman korkeakoulututkintoa voi olla hyvä poliitikko. Kirjoitin kommenttiin täsmennyksen, jonka kopioin tähän:
Kyllä voi. Ongelma on siinä, että 80 % korkeakoulututkinnon (puhutaan tässä oikeista tutkinnoista eikä valtio-, yhteiskunta- tai siivoustieteen maistereista) olisi kelvollisia hoitamaan yhteisiä asioita, 20 % ei. Vastaava prosenttiarvo on täsmälleen päinvastainen korkeakoulututkintoa suorittamattomien joukossa, eli 20 % OK, 80 % ei. MUTTA: politiikkaan menevistä korkeakoulututkinnon suorittaneista 80 % kuuluu tuohon ei-kelvolliseen 20 %:iin, kun taas politiikkaan menevistä korkeakoulututkintoa suorittamattomista 80 % kuuluu tuohon kelvolliseen 20 %:iin.
Kärjistetysti: politiikkaan menevät korkeakoulututkinnon suorittaneista ne, jotka eivät sinne kuuluisi ja suorittamattomista ne, jotka sinne kuuluisivatkin. Noin nyrkkisääntönä.
Tästä johtuen omaan tuttavapiiriini kuuluvista politiikkaan osallistumattomista, joita äänestäisin, kaikki sattuivat tällä kertaa olemaan korkeakoulututkinnon suorittaneita. Kyseessä on toki osin tuttavapiirin vääristymästä, koska suhteettoman suuri osa tuntemistani korkeakoulututkintoa suorittamattomista on jo mukana yhteiskunnallisissa aktiviteeteissa siinä missä korkeakoulututkinnon suorittaneista tutuista vain harva.
Niin, ja mainittakoon vielä lopuksi että näissä kuntavaaleissa äänestin henkilöä joka ei ole suorittanut korkeakoulututkintoa.

Uutiskatsaus 42/2022

1. Vallan turmeluksesta

Olen ihmetellyt mikä sai minut erehtymään Vladimir Putinin kohdalla niin pahoin. Kun hän tuli valtaan Jeltsinin jälkeen, pidin vuosikymmenen ajan häntä hyvänä johtajana Venäjälle. Tiedustelupalvelun heput kun yleensä ovat jalat maassa ja riittävän tiukkaotteisia. Venäjän talouskin kehittyi lupaavaa vauhtia. Kun sitten Medvedev tuli vt. presidentiksi, epäilykset heräsivät mutta kerran pääteltyjä näkemyksiä on vaikea muuttaa. Ei edes Krimin valtaus 2014 saanut kelkkaani kääntymään 180 astetta, vaikka mutkan tekikin. Onhan Venäjän oikeus Krimiin lähes yhtä kiistaton kuin Suomen oikeus Tarton rauhan rajoihin, vaikka konstit Krimin palauttamiseksi olivatkin oikeustajun vastaisia. Muutin näkemykseni Putinista lopullisesti vasta vuosien 2014-18 aikana pikkuhiljaa. Otti päähän, että tyyppi pystyi sahaamaan silmään kokonaan melkein kymmenen vuotta ja toiset kymmenen vuotta osittain.
Toisaalta Putin saattaa olla myös oppikirjatason esimerkki sanonnasta ”valta turmelee, ja täydellinen valta turmelee täydellisesti”. Tätä on pohtinut hänen entinen puheenkirjoittajansa, nykyisin Israelissa asustava Abbas Galljamov otsikkolinkin jutussa: ”– Kun näin hänet viimeksi vuonna 2010, oli täysin mahdotonta kuvitella, että hänestä tulisi kylmäverinen murhaaja, Galljamov sanoo.”
Galljamov pitää myös hyvin mahdollisena, että Putin käyttäisi ydinasetta epätoivon edelleen kasvaessa: ”– En voi sulkea sitä pois. Hän on tarpeeksi hullu ja tarpeeksi moraaliton, Galljamov sanoo.” Hän myös pohtii, onko Putin vain paljastanut todelliset kasvonsa vai muuttunut vuosien varrella: ”– Sitten ymmärsin, että pääministerinä ollessaan hän keskusteli ja kuunteli, kun käsiteltiin asioita, joista hän ei ollut tehnyt lopullista päätöstään. Ukraina ja Nato ovat eri asia. Hän on tehnyt jo päätöksensä: Ukraina ja Nato ovat vihollisia. ...
– Hän on niin kaksinaamainen. Hän käyttäytyy yhden asian kohdalla täysin eri lailla kuin toisen. Hän on kuin kameleontti, jonka käytös muuttuu täysin aiheen perusteella. Todellisuudessa hän on kylmäverinen murhaaja ja täysin moraaliton ihminen.”


2. 65 %

Kirjoitin jo puoli vuotta sitten, että todennäköisyys Ukrainan sodan muuttumisesta ydinasekonfliktiksi on noin 55 %. Kaksi viikkoa sitten totesin, että minulla ei ole ollut mitään syytä muuttaa arviotani, koska konflikti on edennyt aika tarkkaan siten kuin arvelin.
Nyt arvio on muuttunut. Sitä muutti Kiinan toiminta. Kiina on antanut vahvan kehotuksen kansalaisilleen poistua Ukrainasta. Tämä ei sinänsä vielä todista mitään, sillä Kiina ei ole koskaan välittänyt kansalaistensa turvallisuudesta kuten ei Venäjäkään. Niinpä tässä voi olla vain kyseessä poliittinen peli. Mutta näyttää vahvasti siltä, että Kazakstan on sulkemassa Kiovan suurlähetystöä ja väitetään että Kiina olisi seuraamassa perässä. Tämä olisi jo aika vahva merkki siitä, että Kiina on havainnut menettävänsä vaikutusvaltaansa Putiniin eli ei enää pysty estämään ydinaseen käyttöä. Jo tämä epäily muutti arvion ydinsodaksi eskaloitumisesta kymmenen prosenttiyksikköä suuremmaksi.


3. Propagandaa

Venäjällä sensuuri tiukkenee. Nyt on esitetty lakiehdotus, joka sensuroisi LGBT-propagandaa entisestään. Kiellettyjen listalle päätyisi mm. Pipsa Possu (yhdessä jaksossa on lapsi jolla on kaksi äitiä).
Tunnetusti propaganda pitää kieltää, jos sillä pelätään olevan vaikutusta. Looginen johtopäätös asiasta on venäläisten niin suuri taipumus hintahtavuuteen, että tällaisen propagandan näkeminen saa heidät kiksauttelemaan toisiaan kakkoseen. Mikä taas tarkoittaa sitä, että venäläisten normaaleille perinneaktiviteeteille eli ryyppäämiselle, varastamiselle ja naapurimaihin hyökkäilyille jää vähemmän aikaa.


4. Päästellään

Ehkä olen vain onnistunut välttymään sattumalta, mutta en ole toistaiseksi nähnyt Elokapinan tai muidenkaan protestoivan Venäjän hyökkäystä sillä perusteella, että siitä aiheutuu runsaasti hiilidioksidipäästöjä. Enkä sen puoleen myöskään Ukrainan puolustautumista, mikä toisaalta olisi loogisempi arvostelun kohde kyseisellä logiikalla; eihän Venäjällä olisi mitään tarvetta polttaa bensaa ynnä muuta jos Ukraina ymmärtäisi lopettaa vastarinnan päästöjen vähentämisen nimissä.
Protestointia ei näytä aiheuttavan sekään, että Venäjä ryhtyy nyt tuottamaan autoja, jotka eivät läpäise vaatimattomintakaan päästörajoitusta.


5. Väärin ymmärretty

Hesari otsikoi Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtajan vihjaisseen Sanna Marinin tulleen hulluksi. Professori ehtikin jo selittää mitä toimitusjohtaja todella sanoi ja kuinka Hesari Marin-kiimassaan ymmärsi tahallaan väärin, joten en siihen enempää puutu.
Sen vain huomautan että tästä tuli mieleen vanha vitsi siitä, kuinka aikoinaan Neuvostoliitossa mies joutui kahdeksikymmeneksi vuodeksi gulagiin huudettuaan Punaisella torilla ”Brezhnev on seniili”. Kymmenen vuotta tuli kunnianloukkauksesta ja toiset kymmenen valtiosalaisuuden paljastamisesta.
Sinänsä olisi väärin sanoa Marinia hulluksi. Sitä hän ei ole. Niinpä olisi väärin myös sanoa hänen tulleen hulluksi, koska hän ei ole hullu. Olisi myös väärin sanoa Marinin menettäneen järkensä. Sitäkään ei ole tapahtunut, mutta jätetään lukijan tehtäväksi pohtia miksi tämä ei ole mahdollista.


6. Liian myöhään oikeassa

Olen pitänyt blogia toistakymmentä vuotta ja kirjoittanut epäsäännöllisin väliajoin ulkomaalaisten rikollisjengien muodostumisesta Suomeen. Tälle naureskeltiin aluksi, sitten vaiettiin ja nyt aletaan vihdoinkin heräillä. Otsikon jutussa aiheesta puhuu varsin suorin sanoin poliisijärjestöjen liiton puheenjohtaja. Jopa niin suorin, että kymmenen vuotta sitten puheenjohtajan pesti olisi kestänyt noiden lausuntojen jälkeen alle 24 tuntia, vaikka totuusarvo olisi ollut ihan sama kuin nykyään.
Mediassakin alkaa olla joskus niin suoraa puhetta, että siinä on havaittavissa järjen ääni. Tätä Iltalehden juttua lukiessa piti pari kertaa nipistellä itseään. Luenko minä tosiaan valtamediasta seuraavia lauseita:
- Samanlainen sinisilmäisyys on leimannut virallisen Suomen suhtautumista huonon maahanmuuton aiheuttamiin ongelmiin. Ongelmia ei ole haluttu nähdä tai niistä puhutaan rajoitetulla uuskielellä.
- Maahanmuuton aiheuttamat ongelmat ovat olleet Sanna Marinin (sd) hallituksen sokea piste, hyvänä esimerkkinä juuri maahanmuuttajataustaiset katujengit. Koko ilmiötä ei hallituksen mielestä aluksi ollut edes olemassa.
- Suomen poliisijärjestöjen liiton mukaan katujengien jäsenistä jopa 95 prosentilla on maahanmuuttajatausta. Ongelma tuskin ratkea pelkästään moniviranomaisyhteistyöllä. Siksi Suomessa on alettava Ruotsin ja Tanskan rajoittaa sellaista maahanmuuttoa, joka tuottaa katujengien tapaisia lieveilmiöitä.
- Liian moni humanitäärisen maahanmuuton kautta tänne tullut ei sopeudu tai ei edes halua sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan ja noudattaa sen normistoa.
- Vihreille humanitäärinen maahanmuutto ja sen edistäminen on pyhä asia, jossa tulijoiden ihmisoikeudet menevät kaiken muun edelle. Vihreät edistää humanitääristä maahanmuuttoa samanlaisella dogmaattisuudella kuin millä se vastusti aikanaan ydinvoimaa.
Etenkin viimeinen lainaus on osuvuudessaan mitä loistavin. Vihreät vastusti ydinvoimaa, vaikka se on energiamuodoista kaikkein luontoystävällisin. Siinä heidän ajatusmaailmansa on viime vuosina kummasti muuttunut. Samalla tavalla he kannattavat haittamaahanmuuttoa, vaikka sen vaikutukset ympäristöön ovat mitä tuhoisimmat: jokainen tänne kehitysmaista tuleva moninkertaistaa hiilijalanjälkensä ja mahdollistaa samalla kehitysmaiden hillittömän väestönkasvun jatkumisen, kun ne voivat dumpata ylijäämäväestöään länsimaihin, joissa nämä lisääntyvät samaan tahtiin kuin kehitysmaissa.
Virallinen toiminta kuitenkin jatkuu, sillä veronmaksajan rahoilla kustannetaan vankiloissa oleville haittamaahanmuuttajaraiskaajille seksuaaliterapiaa. Tämä tulee huomattavan kalliiksi ja tulokset ovat epävarmat. Edullisempi ja varmempi menetelmä näkyy maksavan nettihaun perusteella muutaman kympin verran, halvimmillaan työkalun näkyy saavan hintaan 29,47 euroa, toimitus on vieläpä maksuton.

Käytettykin työkalu toimisi luotettavasti ja saattaisi tulla halvemmaksi.

Kysymys kuuluu, pitäisikö jengirikollisuuteen syyllistyneet sivistyneeseen yhteiskuntaan sopeutumishaluttomat kehitysmaalaiset karkottaa Suomesta. Vastaus on, että tietysti pitäisi. Miksi jengirikollisuuteen syyllistyneiden pitäisi olla poikkeus?


7. Toistuva uutinen

Blaablaablaa … Aloyce Angelo Funga Funga … jäkjäkjäk …kolmen vuoden ja kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen … käläkäläkälä … raiskauksesta, raiskauksen yrityksestä ja huumausaineen käyttörikoksesta … päläpäläpälä … Turun hovioikeus tuomitsi … jepjepjep.
(Huom. Koska tämä uutinen on joka uutiskatsauksessa, vain nimi (joka sattuneesta syystä pitää oikeinkirjoituksen varmistamiseksi aina copypasteta linkin jutusta), tuomion pituus, tekotapa ja tuomioistuimen sijainti vaihtelevat, katsoin parhaaksi jouduttaa lukemista jättämällä toistuvat osat pois.)


8. Se suuri salaisuus

Viro porskutti Pisa-tuloksissa Suomen ohi niin, että ohitettavan hijab-huivi vain heilahti ilmavirrassa heimoveljien kadotessa horisonttiin.
Otsikkojuttu lupasi paljastaa Viron menestyksen salaisuudet. Asiallisia pointteja tuotiinkin esiin, mutta lukija arvannee yhden joka jätettiin mainitsematta.
Sama syy jätettiin kokonaan pois, kun jopa Suomen poliitikot heräsivät ongelmaan. Sinänsä ymmärrettävää, eihän opetushallituksen päätäntävallassa ole haittamaahanmuuttopolitiikka. Olisi tämä silti asiallista mainita tason laskun syynä. Kyseessä ei ole pelkästään suhteellisesti suurempi osa häiriköinnistä, vaan myös resurssien kuluminen ”positiivisen diskriminaation” myötä. Jokainen haittamaahanmuuttajaan käytetty koulutuseuro voitaisiin käyttää myös suomalaiseen koululaiseen. Lisäksi on huomioitava asia josta ei ole liiemmin puhuttu: mitä tapahtuu suomalaisten lasten äidinkielen taidoille, kun opettaja on pakotettu luokassa puhumaan hitaasti ja yksinkertaisin sanoin?
Sinänsä poliitikkojen huolenaiheet ovat asiallisia ja tosia. Opettajien aika kuluu kaikenlaiseen hankehumppaan ja sälään. Tämän on huomannut omien lasten opettajien työnkuvasta sekä agenttieni kertomana. Varsinaiseen työhön on käytettävissä entistä vähemmän aikaa ja se näkyy tuloksissa. Vielä enemmän tason laskuun vaikuttaa vaatimustason lasku ja huonontunut organisaatio. Opettajien on tehtävä töitä, jotka aiemmin kuuluivat rehtorille ja kanslisteille.
Ikävä kyllä tavoitteet on jälleen asetettu väärin. Pyritään siihen, että 50 % suomalaisista suorittaisi korkeakoulututkinnon. Mikä helvetin korkea taso se on, jos puolet sen tekee? Tai voihan korkeakoulututkinnoiksi kaikessa rauhassa nimittää erilaisia tutkintoja, jos se saa tilastot näyttämään paremmilta kansainvälisissä vertailuissa. Mutta kyllä todellisiin korkeakouluopintoihin pääsemiseksi sekä peruskoulun että lukion vaatimustasoa on nostettava reilusti. Tämä tarkoittaa väistämätöntä tasokurssien paluuta peruskouluun, jotta lukion lähtötaso olisi riittävä siihen, että kolmessa vuodessa kyettäisiin saavuttamaan todellinen akateeminen valmius kaikille niille, joiden kyvyt ja halut siihen riittävät. Nykyään siihen ei päästä. Ja jos ette usko, niin kaivakaa omat vanhat oppikirjanne esiin jos löydätte ja verratkaa niitä lastenne kirjoihin. Minä tein niin. Huomasin, että varaston laatikosta löytämäni kasiluokan matikankirja vastasi aika tarkkaan lapseni lukion ykköskurssin kirjaa. Samat aiheet, samoja tehtäviä. Kuitenkin lukion ykkösluokalla ollaan kahta vuotta vanhempina kuin peruskoulun kasiluokalla. Jotain on mennyt pahasti pieleen.


9. Pervo juttuidea

Hesarin toimituksen tämänviikkoinen pervojuttukiintiö täyttyi tarinalla ”Aurasta”, joka on käynyt satojen ihmisten seksijuhlissa. Tarinassa haastatellut kertovat kuinka vapauttava ja henkisesti kehittävä kokemus on ollut. Negatiivisia puolia tai kokemuksia on turha jutusta hakea. Ehkä niitä ei sitten ole.
Ehdotus Hesarille seuraavaksi pervojutuksi. Etsikää pariskunta joka on ollut yhdessä vähintään kaksikymmentä vuotta ilman syrjähyppyjä ja on tyytyväinen seksielämäänsä. Tämän luulisi sisältävän valtavan shokeerausarvon, koska tällaista juttua ei ole vielä koskaan julkaistu.


10. Kutsuu mua Kuusamo

Kuusamon Suurpetokeskus menetti eläintarhalupansa väärinkäytösten takia. Jokin tässä jutussa herättää epäilyksiä. Keskusta on hehkutettu ja ihailtu vuosien ajan. Yhtäkkiä vetäistään matto täysin jalkojen alta hirmukuvia maalaillen. Jotenkin tällainen mediateurastus on nähty ennenkin. Toki tarkastajat löysivät puutteita eläintarhan toiminnassa.
Vierailin muutama vuosi sitten paikalla. Silloin sain siitä hyvin hoidetun ja siistin vaikutelman. Olihan paikka toki pieni eikä kooltaan verrattavissa vaikkapa Ranuan ja Ähtärin eläinpuistoihin, mutta yleisvaikutelma oli eläinten hyvinvoinnin kannalta aivan samalla tasolla, jopa ehkä puiston pienuuden takia jotenkin läheisemmältä vaikuttava. Korkeasaareen en voi verrata, koska en ole siellä käynyt kahteenkymmeneen vuoteen – Helsinki itsessään muistuttaa nykyään sen verran eläintarhaa etten ole enää jaksanut kaupungin läpi Korkeasaareen mennä. Voihan olla, että parissa vuodessa Suurpetokeskus on rapistunut, mutta tämä äkillisesti kääntynyt median tuuliviiri kummastuttaa suuresti.


Loppukevennys: Polttoainetta

Lainaus otsikosta: ”Moni käy aamukakalla – asiantuntija kertoo, onko se paras tapa”.
Ensimmäinen ajatus oli, miten mahtaa päästä paskantamisen asiantuntijaksi. Seuraava ajatus oli muistikuva armeija-ajalta. Oltiin palveluksen alkuvaiheessa metsäkeikalla ja inhoamamme virkaintoinen luutnantti oli juuri antanut meille jonkin turhanpäiväisen pomputtelukomennon. Sitten hän lähti paikalta ja totesi viimeiseksi ennen poistumistaan ”Minä käyn paskalla.” Mutisin puoliääneen siten että vain ympärillä olevat kaverit kuulivat: ”Jaa, minun volkkari puolestaan käy bensalla.”
Muutamalla tuotti suuria ongelmia pidätellä nauruaan siihen asti kunnes luti oli kuuloetäisyyden päässä.

Uusinta: Wanhat herrat kentällä

Lukijalle: Suomessa on mennyt monta potentiaalista kansallisen tason urheilijaa ihan hukkaan palloilijana. Tässä pari esimerkkiä aiheesta:

Veikkaus julkaisee videosarjaa, jossa legendat Kymppi ja Kasi eli Jari Litmanen ja Teemu Selänne testaavat taitojaan eri lajeissa. Tällä kertaa miehet oli rahdattu urheilukentälle kokeilemaan heittolajeja:



Se, mitä videossa ei mainittu, oli heittovälineiden laatu. Satunnaiselle katsojalle syntyy varmasti väärä käsitys tulostasosta. Käytetyt välineet eivät olleet miesten välineitä – ainakaan useimmiten. Yksi kommentoija esitti lähes varmana arvionaan, että kyseessä olisivat naisten välineet. Tämä ei toki poista saavutusten arvoa ja jos joku niin epäilee niin voi mennä itse kentälle kokeilemaan miten naisten keihäs lentää. Jopa elämänsä parhaassa fyysisessä kunnossa olevat miehet ottaisivat useimmiten parivaljakon molemmilta edustajilta takkiinsa joka lajissa. Puhumattakaan jo neljäkymmentä ylittäneistä.
Miehet kokeilivat heittolajit järjestyksessä kiekko, kuula, keihäs. Moukari jätettiin suosiolla pois ohjelmasta. Kommentoidaan jokainen suoritus kerrallaan, esitetään perustellut epäilyt käytetystä välineestä ja suhteutetaan tilastoilla, kuinka hyviä suoritukset todella olivat.

Suoritustasoa pitää suhteuttaa siihen, että Teemu täyttää tänä vuonna 48 ja Litti 47. Molemmilla on toki pitkälle jatkunut, vain muutama vuosi sitten päättynyt ura takanaan ja lisäksi yleisurheilutaustaa. Teemu oli noin kymmenvuotiaana juniorina eri juoksumatkoilla aivan Suomen kärjen tuntumassa ja Litti pärjäsi samanikäisenä Lahden seudulla maastojuoksussa hyvin, kuten elämäkerta paljastaa.

Kisa käytiin Leppävaaran stadionilla Espoossa eli suorituspaikat olivat ainakin korkeatasoisessa kunnossa. Tiedossa ei ole, edustivatko herrat seuraa nimeltä Leppävaaran Kunto.


1. Kiekko

Kohdassa 0:25 näkee selvästi, miten kiekko asettuu Teemun käteen. Litille vastaava kuvakulma vähän heikompana saadaan kohdassa 0:39. Sormet koukussa kiekon keskipiste on kutakuinkin ranteen ja kämmenen yhtymäkohdassa. Epäilen että oma lapioni on kutakuinkin samaa kokoa kuin videon herroilla ja omassa kädessä kiekon keskipistettä vastaava kohta antaa kiekon halkaisijaksi 20-22 cm. Naisten kiekon (1 kg) halkaisija on 18,0-18,2 cm. Seuraava kiekkokoko on M17-sarjan 1,5 kg, sen halkaisija on 20,0-20,2 cm ja M19-sarjan 1,75-kiloisen halkaisija on 21,0-21,2 cm. Miesten kahden kilon limpun halkaisija on 21,9-22,1 cm. Tämän arvion mukaan kyseessä ei ole naisten kiekko ja koska 1,5- ja 1,75-kiloiset kiekot ovat harvinaisempia, kyseessä on luultavasti miesten kiekko. Tätä tukee kohdassa 0:47 pyörivä kiekko. Kaikissa kiekoissa – painosta riippumatta – keskilaipan halkaisija on 50-57 mm. Ruudulta mitaten kiekon keskilaipan ja halkaisijan suhde on noin 0,25. Miesten kiekossa tämä suhde on välillä 0,228-0,259. Naisten kiekossa se on välillä 0,278-0,316 eli kyseessä ei voi olla naisten kiekko. Periaatteessa kyseessä voisi olla myös junnukiekko (1,5-kiloisessa suhde on 0,25-0,285 ja 1,75-kiloisessa 0,238-0,271, mikä on mahdollisuuksien rajoissa), mutta pyörivästä kiekosta erottuu epäselvänä tussimerkintä, jossa luultavasti lukee 2,0 kg.
Vaikutuksen teki herrojen tekniikka. Kumpikaan ei ole luultavasti kiekkoon koskenut kolmeenkymmeneen vuoteen, jos koskaan. Lyödäänpä tavalliselle pulliaiselle kiekko kouraan, niin lähes varmasti se lentää pidemmälle paikaltaan kuin pyörähdyksellä heitettynä. Ei ole nimittäin helppoa hommaa. Juniorit heittävät pitkään paikaltaan, ennen kuin aletaan pyörähdystä edes opettaa. Äijien mielettömän kova urheilullisuus näkyi pyörähdyksissä. Okei, eivät ne mallisuorituksia olleet, mutta kropanhallinta oli uskomatonta. Kiekko lähti oikea-aikaisesti ja oikeaan suuntaan. Ei voinut muuta kuin ihmetellä. Molemmissa miehissä on mennyt potentiaalinen kansallisen tason urheilija ihan hukkaan palloilijana.
Teemu heitti 27,75 ja Litti 20,79. Tulokset ovat kovia miesten kiekolla heitettynä, etenkin kun kummallakaan miehistä ei ole poikkeuksellisen pitkiä käsiä. Vanha totuushan on, että jos syliväli jää alle kahden metrin, kiekonheitossa on turha haaveilla kansallista tasoa pidemmälle. Tämän kauden Suomen tilastoissa on kolmenkymmenen parhaan joukossa vain kolme alle 185-senttistä heittäjää. Paras alle 180-senttinen löytyy sijalta 42 tuloksella 42,29. Herrojen tulosten 27,75 ja 20,79 väliin sijoittuu SUL:n entinen valmennusjohtaja Into Turvanen tuloksella 24,98. Ikää 78 vuotta. Mutta kiekonheittotietoutta ja –kokemusta moninkertaisesti enemmän.


2. Kuula

Välineen kokoa on vaikea arvioida ja painoa vielä vaikeampi, koska kuulan mittoja ei ole määrätty kovinkaan tarkasti. Päätellen tavasta, jolla kuula kämmeneen uppoaa (Teemu 1:58, Litti 2:21), se lienee halkaisijaltaan 10 cm plusmiinus puoli senttiä. Miesten kuulan halkaisija on 11-13 cm, liian iso. Ja Litin tekniikka paljastaa: 7,26 kilon mötikkää ei työnnetä ranteella. Seuraavat kaksi kuulakokoa eli nuorten miesten 6 kg (halkaisija 10,5-12,5 cm) ja 5 kg (halkaisija 10-12 cm) ovat harvinaisempia ja vaikuttavat sekä kämmenen kokoon että käytettyyn tekniikkaan liian isoilta. Naisten 4 kg kuulan halkaisija on 9,5-11 cm ja se vaikuttaa uskottavalta. Tosin 3 kg:n kuulan halkaisija 8,5-11 cm (kyllä, sama maksimi kuin nelikiloisella) on myös mahdollinen. 2,5 kg (8,5-9,5 cm) ja 2 kg (8-9 cm) kuulat ovat jo liian pieniä. Videon kommentaattori veikkasi kuulaa kolmikiloiseksi, mutta pidättäydytään neljän kilon olettamuksessa. Lähikuvassa pyörivässä kuulassa (1:47-1:51) on joitakin merkintöjä, mutta niistä ei saa selvää.
Tekniikasta ei voi oikeastaan sanoa muuta kuin että kumpikaan ei onneksi turvallisuutta ajatellen pyörähtänyt. Työnnöt kuitenkin lähtivät osin myös vartalon avittamina eivätkä pelkästään kädellä, kuten yleensä satunnaisella kokeilijalla käy.
Teemu 12,24, Litti 11,01. Mikäli kyseessä oli naisten kuula, Teemu menisi Suomen tilastoissa sijalle 36 ja Litti sijalle 72. Niukasti Littiä paremmin pukkasi tuore naisten kuulan 12-vuotiaiden SE-työntäjä Ella Mäntylä, 11,09. Pienellä lajiharjoittelulla ja sukupuolenvaihdosoperaatiolla sekä Teemu että Litti olisivat jo Kalevankisatasoa. Terveisiä vaan Räsäsen Veralle, tällä kaudella 51-vuotiaana 12,29 ja Kalevan Kisojen karsinnassa 16. sija tuloksella 11,95. Yli 45-vuotiaiden naisten SE on hänen hallussaan tuloksella 13,15. Yli 40-vuotiaiden naisten SE on vain 12,44 siksi, että Vera oli vielä siinä iässä Vesa.
Näihin tuloksiin suhteutettuna Teemu ja Litti työnsivät todella hyvin, kun lajitekniikka ei atleettisuudesta huolimatta ollut tietenkään parhaassa kunnossa. Olettaen että kyseessä tosiaan oli naisten kuula eikä kolmikiloinen.


3. Keihäs

Hävittyään kaksi ensimmäistä lajia Litti marssittaa kentälle yllätysneuvonantajan: Seppo Räty ilmaantuu paikalle. Mutta mikä onkaan keihään malli ja jos kyseessä on naisten keihäs, tuleeko sama legendaarinen neuvo kuin Heli Rantaselle ennen Atlantan finaalia: heitä niin että kusi lentää!
Kohdassa 3:44 Litti nojaa keihääseen siten, että keihään perä on pari senttiä hänen takaraivonsa yläpuolella ja kärki on maassa noin 100-160 cm Litin edessä. Koska Litti on 182-senttinen, voidaan olettaa keihään olevan 185 cm korkeudella. Tästä voi Pythagoraan lauseen avulla helposti laskea keihään pituuden olevan välillä 210-245 cm. Kohdassa 4:13 keihäs näkyy vaakasuorassa Litin heittäessä ja se vaikuttaa ruudulta katsoen olevan noin päänmitan Littiä pidempi eli noin 210-220 cm. Kohdassa 4:24 sama havainto Teemusta antaa keihään vain hieman heittäjää pidemmäksi, mutta etuviistosta otettu kuvakulma valehtelee jonkin verran.
Miesten keihään pituus on 260-270 cm. Jo ensivilkaisulla ilman laskemistakin näkee, että kyseessä ei ole miesten 800-grammainen. Seuraava keihäsmalli on 17-vuotiaiden miesten 700-grammainen, joka 230-240 -senttisenä olisi mahdollisuuksien rajoissa. Todennäköisimmin kyseessä on kuitenkin naisten 600-grammainen, jonka pituus on 220-230 cm. N17-sarjan käyttämä 500-grammainen on 200-210 -senttisenä myös mahdollinen, mutta harvinaisempi (kuten myös 700-grammainen). Pienin keihäsmalli on 185-205 -senttinen 400-grammainen, joka on jo liian pieni. Sen näkee jo paksuudesta - piti käydä tässä välissä kokeilemassa ja totta arvio oli, neljäsatanen on ohuempi kuin kuvissa. Vaikka säännöt sallivat paksujen neljäsatasten olevan ohuiden kuussatasten paksuisia, ovat neljäsataset yleensä ohuempia kuin tässä klipissä näkyvä keihäs. Näin ollen se on hyvin todennäköisesti 600- tai 500-grammainen. Näillä ei käytännössä ole mitään eroa, jos voimataso on riittävä. 500-grammainen on nimittäin vaikeampi heittää kuin 600-grammainen, sillä se on lähes yhtä pitkänä herkempi virheasennolle. (Tästä syystä miesten sarjassa siirtymä 700-grammaisesta 800-grammaiseen on vaikea, sillä kasisatanen on selvästi pidempi eikä anna tekniikkavirheitä anteeksi.) Jos 17-vuotias tyttöheittäjä on riittävän vahva, hän saattaa heittää kuusisatasta pidemmälle kuin viisisatasta. Ja näillä miehillä ei ole voimasta kiinni, joten on yhdentekevää heittävätkö he kumpaa mahdollisista keihäistä.
Tässä lajissa näkyy taas herrojen huikea fyysinen lahjakkuus. Värikkäistä kommenteistaan huolimatta jopa Seppo Räty vaikuttaa vakuuttuneelta. Litin viimeiseen heittoon tulee jopa kommentti "kato kato, jumalauta!" Keihäänheitto jopa näyttää keihäänheitolta, mikä on hemmetinmoinen suoritus. Jos tavalliselle ihmiselle antaa keihään käteen ja käskee heittää, näky ei ole lapsille sopivaa katsottavaa. Otteesta ei saa selvää, koska kuva on liian kaukaa otettu. Ilmeisesti otetta on kuitenkin neuvottu, sillä keihäs ei lipsahda kädestä ainakaan pahasti.
Litti 30,26, Teemu 27,82. Tämän kauden tilastoissa Suomen sadanneksi parhaan naisen tulos on 32,81. Yli 45-vuotiaista naisista vain neljä on tänä vuonna ylittänyt 30 metrin rajan, joten tähän suhteutettuna tulokset ovat melkoisen kovia. Nuorempiin ikäluokkiin päin vertailua on vaikeampaa tehdä, koska he heittävät kevyempää keihästä. Jonkinmoista "ristiinheittoa" kuitenkin on 15-vuotiaissa ja niistä tuloksista voi lukea, että 600-grammaista 30 metriä heittävä juniori heittää 400-grammaista noin 40 metriä. 12-vuotiaiden tyttöjen tämän kauden tilastoissa on kaksi 40 metrin ylittäjää ja viisi 37 metrin ylittäjää, mikä siis on suunnilleen 30 ja 27 metrin tuloksia vastaava taso 600-grammaisella. Tämä tulostaso (12-vuotiaiden tyttöjen parhaat) on aika lailla linjassa parivaljakon kuulatulosten kanssa. Mikä kertoo urheilullisuudesta, sillä kuulantyönnössä pärjää puhtaalla voimallakin jonkin verran, mutta keihäässä tekniikka ratkaisee huomattavasti enemmän.


Kunniakkaat ja rohkeat suoritukset emerituspalloiljoilta, onnea ja menestystä!

Vilkaisu kristallipalloon

Ukrainan sodassa vuorovesi on odotetusti kääntynyt. Oleellinen kysymys on, miten tästä eteenpäin. Asiantuntijat spekuloivat toinen toistaan innokkaammin tai varovaisemmin usein ristiriitaisin tuloksin jatkolla ja sodan mahdollisella päättymisellä. Koska virallisetkin näkemykset poikkeavat toisistaan, uskallan tunkea lusikkani soppaan.
Ennen sitä annan vastuuvapauslausekkeen toteamalla, että olin väärässä, kun ennustin, että sotaa ei tule - ja tämä tapahtui vain muutamaa päivää ennen kuin panssarit vyöryivät rajan yli. Ehkä olen oppinut siitä. Ainakin sen, että tein virheen perustaessani ennusteen aivan oikeaan johtopäätökseen eli siihen, että Venäjällä on vain hävittävää. Oikeista johtopäätöksistä ei ole liiemmin hyötyä silloin kun päätösvalta on yhdellä ihmisellä, saati silloin kun tämä ihminen toimii irrationaalisesti. Kuten Isaac Asimov sanoi Säätiö-trilogiassaan Hari Seldonin suulla, psykohistoria ei kykene ennustamaan yksittäisten henkilöiden reaktioihin perustuvia tekoja.
Osaltaan ennusteeni sodan syttymättömyydestä perustui myös puutteellisiin tietoihin. En tiennyt, että nimenomaan Krimillä ja Itä-Ukrainassa arvioidaan olevan valtavat käyttämättömät maakaasuvarat. Venäjän tavoite saattoi olla estää näiden varojen hyödyntäminen, jolloin se saavuttaisi ainakin osittaisen monopoliaseman maakaasun suhteen. Ainoa varma asia on, että Venäjän tavoite ei ollut millään tavoin tulla Ukrainan venäläisväestön vapauttajaksi, sillä Venäjä ei tunnetusti nakkaa paskan vertaa edes oman kansansa hyvinvoinnista. Keppihevoseksi venäläisvähemmistö toki aina kelpaa, mikä pitäisi myös Suomen muistaa rajanaukomispolitiikassaan.

Putinin päätös lähteä sotaan perustui ainakin osittain siihen uskomukseen, että Ukrainan välitön romahdus oli jos nyt ei varma, vähintään todennäköinen. Tämä ei ollut mikään huono oletus. Jo Krimin valtauksen aikana nähtiin, että Ukraina ei kyennyt vastarintaan. Maassa on suuri venäjänkielinen vähemmistö, jonka oletettiin toivottavan miehittäjät tervetulleiksi. Tiedettiin myös Ukrainan olevan samanlainen läpikorruptoitunut banaanitasavalta kuin Venäjän itsensä.
Etukäteisarviot kuitenkin pettivät kolmessa oleellisessa kohdassa. Yhden näistä suunnitelma olisi kestänytkin, mutta jo kaksi kolmesta olisi tarkoittanut epäonnistumista. Saati sitten että kävi Venäjän kannalta pahin mahdollinen skenaario eli kaikki kolme pettivät:
1) Ukrainan oletettiin romahtavan. Toisin kävi, ukrainalaiset improvisoivat vastarinnan paljon odotettua tehokkaammin.
2) Venäjän armeijan oletettiin suoriutuvan tehtävästä. Toisin kävi, armeija oli pahemmin korruptoitunut, huonommin varusteltu ja kehnommin koulutettu kuin uskottiin.
3) Länsimaiden oletettiin järjestävän Ukrainan puolesta kynttilämarsseja sekä toimittavan ajatuksia ja rukouksia. Toisin kävi, sieltä tulikin uutta rautaa käytettäväksi.

Harvoin näkee yhtä täydellistä esimerkkiä vanhasta totuudesta, jonka mukaan sotasuunnitelmat toimivat siihen asti, kunnes ensimmäinen laukaus ammutaan.

Kun suunnitelmat pettävät, pitäisi reagoida muuttamalla niitä. Tällä kertaa Putinin esikunta petti, tai ehkä pelkäsi liikaa päänsä menettämistä. Kukaan ei uskaltanut kertoa että rauhanneuvotteluissa pitää nyt antaa periksi. Vetäytyminen sotaa edeltäville linjoille olisi pääosin palauttanut konfliktin samalle tasalle missä oltiin. Tällöin olisi saavutettu minimitavoite eli käytännössä estetty kaasuvarojen hyödyntäminen vuosikymmeniksi eteenpäin. Ukrainalla ei olisi ollut rohkeutta eikä resursseja hyökätä miehitetylle alueelle Donbassiin. Länsimaat olisivat huokaisseet helpotuksesta ja lopettaneet Ukrainan tukemisen. Mutta tämä juna meni jo Putinin jatkaessa jääräpäisesti hyökkäystä, kun ei voinut arvovallan menettämisen pelossa tunnustaa että tulipa haukattua liian iso pala liian kuluneilla hampailla.
Tässä vaiheessa Putinin virhearvioiden joukkoon liittyi historiasokeus. Tämä on kuitenkin virheistä anteeksiannettavin, koska Venäjän/Neuvostoliiton sotilaallisten menestysten ja epäonnistumisten syitä on hyvin vaikea nähdä maan sisältä. Historiankirjoitus kun tuppaa kertomaan mitä tapahtui, ei miksi. Totesin viime viikolla: ”Venäjä on pelkurimaisten raukkojen moraaliton kansakunta." Aina valmis rääkkäämään pienempiään, mutta vertaisiaan vastaan juoksee äidin helmoihin … ellei sitten. Venäläinen sotilas marssii aina siihen suuntaan, missä on vähemmän todennäköistä kuolla. Toisessa maailmansodassa, aina ennen sitä ja aina sen jälkeen venäläinen on edennyt vain silloin, kun a) vastus on ollut niin heikkoa, että pelkuruudesta seuraava sotaoikeus on ollut vähemmän houkuttelevaa tai b) valittavana on ollut edessä odottava todennäköinen ja takana odottava varma kuolema. Kuten Stalin aikoinaan totesi, puna-armeijassa vaatii suurta rohkeutta olla olematta sankari. Putinilla taas ei ole käytössään Stalinin konstivalikoimaa. Hän ei voi pistää NKVD:n konekivääreitä hyökkäävien joukkojen taakse, sillä silloin kansa nousisi kapinaan. Niille jotka ihmettelevät miksi kansa ei noussut kapinaan silloin kun Stalin teki näin, vastaan: a) tiedonvälitys ei ollut nykytasolla ja b) kansa kyllä tiesi mitä tapahtuu jos Hitler voittaa. Tällä kertaa tieto leviää ja kansa tietää että Ukraina ei ole marssimassa Moskovaan tuhoamaan ”slaavilaisia ali-ihmisiä” Hitlerin tapaan. Eli jälleen kerran: venäläiset valitsevat sen tien, jossa eloonjääminen on todennäköisintä. Moraalilla ei asian kanssa ole mitään tekemistä. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että moraalittomuus näyttää olevan suorastaan geneettinen ominaispiirre. Tosin venäläiset yksilöinä ovat kelpo ihmisiä, kyse on vain jonkinlaisesta joukkopsykoosista, joka on mahdollistanut vuosisatojen epäonnistuneiden hallintojen vallan.

Venäjän toiminta saa suorastaan surkuhupaisia piirteitä, joista huvittavin esimerkki nähtiin Krimin siltaiskun jälkeen. Venäjä totesi Ukrainan olevan terroristivaltio, koska hyökkäsi siviilikohdetta vastaan. En tiennytkään että Krimin siltaa pitkin kulkee ainoastaan siviililiikennettä. Enkä muuten tiennyt sitäkään, että valtiolla ei olisi oikeutta tehdä omalla alueellaan mitä huvittaa. Silta näet romahti lähempänä Krimin rantaa, joka kuuluu laillisesti Ukrainan aluevesiin. Kai sitä nyt saa oman siltansa tuhota. Eikä Venäjä itse ole suinkaan koskaan hyökännyt siviilejä vastaan...
Itse isku oli ilmeisesti suunniteltu täsmälleen sillä tavalla, mitä olin odottanut jo kuukausia. Ajetaan räjähde sillalle ja posautetaan se aikasytyttimellä. Mahdollisesti kyseessä oli itsemurhaisku. Vapaaehtoisia luulisi löytyvän, vaikka joku parantumattomasti sairas rekkakuski.
Ainoa syy, miksi Ukraina ei ole tällaisia iskuja enemmän tehnyt, on ollut halu hillitä konfliktia. Venäjä kun pystyy vastaamaan ydinasein. Toisaalta Venäjä on myös tasan tarkkaan tietoinen siitä, mitä ukrainalaiset kykenevät tekemään jos tälle tasolle mennään. Maassa on miljoonia ihmisiä, jotka kykenevät esiintymään venäläisinä. Parempaa lähtökohtaa vihollisen infrastruktuurin romauttamiseen sisältäpäin voi tuskin kuvitella.
Voitonpäivän paraatin aikana harmittelin, kun en kyennyt katsomaan suoraa lähetystä. Arvioin noin yhden kolmasosan todennäköisyyden sille, että tapahtuisi jotain jännää kiusaa. Jälkeenpäin ei työeste harmittanut, koska mitään ei sittenkään tapahtunut.
Olin huvikseni hieman suunnitellut, mitä olisin tehnyt jos Zelenskyi olisi antanut minulle tehtäväksi järjestää pikku-Putelle hauska ylläri voitonpäiväksi.
Ei liene kovin vaikeaa kuljettaa materiaalia Moskovaan, jos käytössä on valtion budjetti ja venäjänkielinen miehistö. Ja jos materiaalia ei saa omista varastoista turvallisesti Venäjälle, niin rahalla saa ja Ladalla pääsee eli kyllä Venäjän armeijan arsenaalin osto- ja myyntiliike toimii kunhan ruplia ladotaan tarpeeksi kouraan. Roudataan kolme kranaatinheitintä (81-milliset riittävät, helpompi kuljettaa) Moskovaan, josta on vuokrattu sopiva tukikohta. Google Mapsista kelailin huvikseni ja oli yllättävää huomata, kuinka totaalisesti kommunalkat ehtivät neuvostoaikana vallata Moskovan. Voi olla että muutaman kilometrin säteellä Punaisesta torista löytyy joitain suojaisia pihoja, mutta äkkiseltään en tällaisia omakotitaloja havainnut. Mutta ei se mitään, pienellä hakemisella löytyi kyllä sellaisia kerrostaloja, joissa oli suojaisat parvekkeet ylimmässä kerroksessa oikeaan suuntaan. Tällainen asunto vuokralle, kolme kranaatinheitintä riviin leveälle parvekkeelle (tai jos se suojainen puutarha löytyy niin sitä parempi). Yksi suunnataan ampumaan Leninin mausoleumin katolle, kaksi muuta Punaiselle torille. Ymmärrettävistä syistä kohdistuslaukauksia ei voi tehdä, mutta nykypäivän teknologialla saadaan ihan riittävä osumatarkkuus. Eikä sillä niin väliä, vaikka Putinia ei hengiltä saataisikaan – viesti menee joka tapauksessa perille. Alle minuutissa jokainen korohoro ampuu kymmenen laukausta, muutaman miehen iskuryhmä syöksyy sen jälkeen autoihin ja poistuu paikalta rauhallisesti ajaen, hylkää kulkupelit parin kilometrin päässä, hajaantuu ja siirtyy pari korttelia kävellen useita eri reittejä poistuen uusilla autoilla tai vaikka metrolla jäljettömiin.
Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Ehkä kauhun tasapainon takia. Venäläiset tiesivät ukrainalaisten kykenevän tähän. Ukrainalaiset tiesivät venäläisten tietävän tämän, joten viestiä ei tarvinnut lähettää. Jos isku olisi toteutettu, kosto ydinaseilla olisi ollut varsin mahdollinen.

Nyt Putinin kortit alkavat olla aika vähissä. Ydinaseen käytöllä on spekuloitu sodan ensimmäisen puolen vuoden aikana yllättävän vähän, mutta viime aikoina se on noussut otsikoihin. Omaa näkökantaani ei ole tarvinnut muuttaa. Arvioin toukokuussa tilanteen kehittyvän siten, että ydinasetta käytetään 55 prosentin todennäköisyydellä ennen sodan loppua. En ole missään vaiheessa nähnyt tarpeelliseksi muuttaa tätä arviota.
Useat arviot ydinaseen käytöstä pidättymisen puolesta perustuvat Pandoran lippaaseen. Kukaan ei tiedä mihin se johtaisi, mikä on aivan totta. Tähän yksi uusi näkökulma: ydinaseen sanotaan olevan pelote. Entä jos käy ilmi, että pelotetta ei missään tapauksessa käytetä? Eikö se silloin lakkaa olemasta pelote? Täysin todesta otettaneen vain Israelin ydinase, sillä kukaan tuskin epäilee etteikö Israel olisi sitä valmis käyttämään – melkein viisikymmentä vuotta sitten Jom Kippur -sodan aikana se oli vain tuntien päässä, kunnes Syyrian hyökkäys pysäytettiin Quneitran panssaritaistelussa. Siitä lähtien ydinaseen olemassaolo on taannut suhteellisen rauhan Lähi-idässä.
Todennäköistä on, että Venäjä – jos aikoo ydinasetta käyttää – ensin suorittaa ”rauhanomaisen ydinkokeen” jossain muualla kuin Ukrainassa. Voi olla että se jää siihen. Mutta voi olla, että taktinen ydinase nähdään ensi kertaa sotatoimissa. Voi jopa olla, että Putin iskee ydinaseella suoraan Kiovaan lamauttaakseen Ukrainan päätöksenteon kerralla. Epätoivoiset diktaattorit tapaavat tehdä epätoivoisia tekoja ennen kuin ampuvat itsensä bunkkerissa. Ehkä Putin uskoo, että länsi ei kosta perinteisin asein, vaikka on ilmoittanut niin tekevänsä. Uskoihan Hitlerkin Wenckin olemattoman armeijan pelastavan Berliinin vastahyökkäyksellään.

Putinilla on kuitenkin vielä yksi epätoivoinen kortti katsomatta ennen ydinaseen käyttöä. Se kylläkin tarkoittaisi valtavaa arvovaltatappiota.
Hän voi antaa Ukrainan edetä Donbassiin. Tällöin huoltolinjat pitenevät ja Putin voi toivoa myös, että Donbassin osin venäläismielinen väestö ei otakaan Ukrainan armeijaa vapauttajana vastaan. Jos Ukraina etenee Venäjän rajalle asti, sodan vuorovesi voi kääntyä jälleen kerran. Ukraina ei voi edetä Venäjän rajan yli. Samalla Venäjä voi jäädyttää konfliktin tykistöhäirinnäksi ties kuinka moneksi vuodeksi.
Tämä skenaario edellyttäisi kuitenkin sitä, että Putin olisi valmis vetäytymään kauemmas kuin lähtöasemat olivat. Mitä hän ei todellakaan halua. Toisaalta voi olla niinkin, että näin tulee kuitenkin tapahtumaan perääntymiskielloista huolimatta. Ja tällöin Putinin toivo lepää mahdollisesti venäläismielisessä väestössä ja konfliktin jäätymisessä.

Todennäköisin ratkaisu tulee kuitenkin olemaan palatsivallankaappaus, joka tuppaa olemaan diktaattorien yleisin työturvallisuusriski. Miten se sitten tapahtuisi ja mitkä olisivat seuraukset, on mahdotonta ennustaa. Ainoastaan se on varmaa, että tässä vaiheessa syntyvän sekasorron aikana saatamme nähdä mielenkiintoisia yllätyksiä muuallakin kuin Moskovassa.
En ole pätkän vertaa hämmästynyt, jos Japanin itsepuolustusjoukot olisivat Hokkaidossa lähtövalmiudessa. Japani ei ole koskaan tunnustanut Kuriilien eteläisimpien saarten Iturupin ja Kunashirin liittämistä Neuvostoliittoon. Kun keskusjohtoisen Venäjän hermokeskus Moskova on lamaantunut, ei ole odotettavissa kummoista vastarintaa ja pölyn laskeuduttua parin saaripläntin takia ei Moskovalla ole varaa riskeerata. Äskettäin oli pikku-uutinen Japanin konsulin karkotuksesta Vladivostokista. Yksityiskohdat paljastavat usein paljon.
Sen sijaan en usko Siperiaa halajavan Kiinan vielä liikahtavan. Venäjän todellisesta hajoamisesta ei ole vielä merkkejä ilmassa ja Kiinalla on tunnetusti aikaa odottaa vaikka satoja vuosia. Se ei vielä ole riittävän vahva ja on satsannut Afrikan valloittamiseen paljon voimavarojaan, kun tämä Venäjän sotku ei ollut ennustettavissa.

Uusinta: Jorma

Lukijalle: Tässä tositapahtumiin perustuva puolifiktio kymmenen vuoden takaa. Monta kertaa on lehmä ehtinyt noiden vuosien aikana lorottaa. Tarinassa mainittu vanhaisäntä Antti on jo kuollut. Komeat olivat hautajaiset, olin saattamassa suuresti arvostamaani miestä viimeisellä matkalla. Muuten olin niistä kuvioista jo vieraantunut. Jormaa olin nähnyt satunnaisesti, en edes joka vuosi. Mutta muutama vuosi sitten tartuin puhelimeen ja soitin hänelle. Olin saanut tietooni erään - hmm, tavallaan liikeasian - , joka oli menossa varsin huolestuttavaan suuntaan Jorman ja muiden asianosaisten kannalta. Asia ei suoranaisesti minua koskenut, mutta halusin katsella itseäni aamuisin peilistä (en kyllä tällä pärställä tajua miksi) ja auttaa miehiä mäessä. Jorma oli entisellään eli hyvä jätkä. Asia saatiin ujutettua oikeille urilleen ja kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä ja ovat tietääkseni edelleen, mikä ehkä minulle vihakirjoittajien helvetissä pieneksi ansioksi lasketaan ja saan kenties sen kahvallisen lapion:

Opin tuntemaan Joren jo ihan pikkupoikana. Jore oli silloin jo aikamies, parissakymmenissä. Jotain etäistä sukuahan me ollaan. Jos oikein muistan, niin äidit taisivat olla kolmansia serkkuja keskenään tai jotain sinnepäin. Lapsuudentuttuja kuitenkin, naapurikylillä kun asuivat. Joren äiti Maija pääsi sitten ns. hyviin naimisiin, talollisen vaimoksi. Antti oli vaimoaan vanhempi, sodan käynyt mies. Lapsia alkoi siunaantua vasta muutama vuosi avioliiton solmimisen jälkeen, Antin lähestyessä jo neljääkymmentä eikä sittenkään kahta enempää. Jorma ja pikkusisko Pirjo kasvoivat työntekoon pienestä pitäen, isä-Antti piti siitä huolen eikä Maija-emäntäkään helpolla päästänyt.

Antti oli sodan jälkeen perinyt isältään silloisten mittapuiden mukaan keskikokoisen tilan ja käärinyt hihansa. Sekamaataloutta ajan mukaan, lehmiä, lampaita, sikoja, kanoja, viljaa, metsää. Kuivankälppeä mies painoi työtä vuorotta ja talo kukoisti. Antti osti lisää metsää, raivasi peltoa, rakensi ison navetan, jossa Maija hoiti karjaa lasten vähän kasvettua.

Jore kasvoi miehen mittoihin ja tuli isän rinnalle hommiin siinä missä Pirjokin. Minä astuin mukaan kuvioon ollessani vähän toisella kymmenellä. Sesonkiaikana tarvittiin lisätyövoimaa ja rengiksi kelpasi kun vähän jaksoi. Heinäaikaan ajoin traktoria, levittelin AIV:tä tornissa ja harvensin sokerijuurikasta vanhaisännän kanssa.

Silloin oppi, millainen on työhullu mies. Jore ajoi paalaimella heinät valmiiksi, minä istuin vanhemman traktorin ratissa jalat hädin tuskin polkimille ylettäen. Muut mättivät pikkupaalit peräkärriin, minä siirsin traktoria sitä mukaa ja hyppäsin aina siirtojen välillä alas auttamaan. Siinä vaiheessa kun Jore oli saanut kaikki paalattua, hänkin ehti kuormaa tekemään. Silloin en enää hyppinyt eestaas, miehen tahti oli sitä luokkaa että olisin ehkä yhden paalin ehtinyt heivata lavalle ennen kuin olisi pitänyt traktoria siirtää. Välillä käytiin viemässä kuorma navetan ylisille ja syömässä. Joskus sääennuste lupaili matalapainetta tulevaksi ja silloin tuli kiire. Ei paljon kelloa katseltu, kun painettiin aamukolmeen yhtä soittoa että saatiin paalit sateen alta karkuun. Sen jälkeen piti vielä mennä saunaan, että saatiin pestyä pölyt pois. Muistan käyneeni saunassa, mutta seuraava muistikuva onkin sitten seuraavalta puoleltapäivältä ukonilmaan heräämisestä omassa sängyssä. Mitähän nykyiset lastensuojeluviranomaiset sanoisivat 20 yhtäjaksoisesta työtunnista, taisin olla sinä kesänä 12-vuotias. Yhtenä kesänä taas sateet yllättivät niitetyn heinän eikä auttanut muu kuin turvautua vanhaan konstiin eli heinät seipäille. Vanhempi väki haravoi, minä iskin seipäitä peltoon ja Jore, Pirjo sekä naapurin Jari mättivät heinää seipäille. Kolmikon työtahdista saa jonkinlaisen käsityksen, kun kerron etten ehtinyt tehdä mitään muuta kuin lyödä kangella reiät seipäille, pystyttää ne ja hakea uusia seipäitä ja tappeja peräkärrystä. Enkä totisesti liikkunut kävellen.

Niitä aikoja talossa tapahtui sukupolvenvaihdos. Antti luopui isännyydestä - teki tosin hanslankarina töitä melkein samaan malliin kuin ennenkin - ja siirsi hommat Jormalle ja Pirjolle. Sisarukset tekivät työnjaon, jossa eläimet olivat Pirjon ja kaikki muu Jorman vastuulla. Pirjo jatkoi siitä mihin äitinsä oli jäänyt. Tuvan yksi seinä oli jo kunniakirjoilla tapetoitu ja nyt piti aloittaa uusi, kun ennätyslehmiä ja maidon laatua sen kuin piisasi. Karja arvioitiin maakunnan parhaaksi. Jore puolestaan pisti metsää nurin, istutti uutta ja kasvatti viljaa. Voittoa kertyi ja talo kasvoi. Aiemmin oli vuokrattu lisämaata, mutta rakennemuutoksen myötä Jore sai hanskat naulaan lyöneiden kollegojen palstoja halvalla. Keskikokoinen talo oli kahdessa sukupolvessa kasvanut pitäjän ökytaloksi. Traktorit sekä muut pelit ja vehkeet olivat viimeisen päälle, laitteet Jore opetteli itse huoltamaan ja talousrakennukset pystytti omin käsin.

Ei Jore silti pelkkää työtä tehnyt kaiken aikaa. Viljelyn ja metsätöiden sesonkiaikojen ulkopuolella mies oli kylän hirviporukan kantava voima. Siinä sivussa riitti aikaa urheilulle. Jore hiihti kilpaa piirikunnallisella tasolla. Ura loppui luistelutyylin tehtyä harjoittelun syrjäkylillä mahdottomaksi. Juoksuradalla kykyä olisi saattanut olla pidemmällekin, mutta kesäajat olivat liian kiireiset. Silti Jorella tuntui aina olevan aikaa auttaa tarvitsevaa; milloin kylällä järjesti nuorisoseura tai naapuri talkoot, Jore oli ensimmäisenä paikalla heilumassa ja lähti viimeisenä todeten yleensä, että "käväisenpä vielä joku päivä hoitamassa tuon pikkuhomman valmiiksi". Jorella oli aina pilkettä silmäkulmassa ja poikamainen huumorintaju. Kuulin, että Jore oli kerran hankkinut metsäpalstan, jossa oli semmoista joulukuusen kokoista ja näköistä puuta. Valitettavasti paikka oli kohtuullisesti liikennöidyn tien varrella. Aina joulun alla pari kuusta katosi kaupunkilaisten matkassa. Kun tätä oli jatkunut pari vuotta kiihtyvällä tahdilla, Jore kyllästyi ja lainasi naapurin sikatilalliselta täyden paskervillerin. Itsenäisyyspäivän jälkeen Jore ajeli palstalle ja ruiskutteli luomulannoitteet kuusten oksille. Joulun alla metsään ilmestyi taas saappaanjälkiä ja tuore kanto. Jore hihitteli kylänmiesten kanssa miettien, millainen yllätys koittaa kun kuusivaras vie puun olohuoneeseen sulamaan. Elämäntavat miehellä olivat säntilliset; tupakkaa ei polttanut enkä muista koskaan nähneeni hänen ottavan yhtä saunakaljaa enempää. Lyhyesti sanoen, jos sanakirjassa olisi selitys ilmaisulle "hyvä jätkä", siinä olisi Joren kuva.

Oli Jorella oma heikko kohtansa. Miniää taloon ei löytynyt sitten millään. Teini-ikäisenä asiaa kummastelin, sillä Jore oli kumminkin supliikkimiehiä. Naisten kanssa hän ei vain ollut, en tiennyt iskikö ujous päälle vai mistä oli kyse. Olisi luullut, että tuollaisella miehellä ottajia riittäisi. Äitini kyllä käsitti, mistä taisi olla kyse; Joren äiti oli niitä pahansisuisimpia naisia. Saisi siinä olla miniällä kova luonto, jos saman katon alle tulisi. Olihan Maija toki mukava seuraihminen ja hoiti huushollin viimeisen päälle, mutta lapsiaan kohtaan hän oli mustasukkainen. Ei ollut epäilystäkään, kuka tuvan kynnyksen takana kaulinta heilutti. Naispappeuden ollessa tapetilla vanhoillisena pidetyltä kirkkovaltuustoon kuuluvalta Antilta kysyttiin mielipidettä. Antti totesi, että kyllä se nainen saarnan pitää siinä missä mieskin, hän sen hyvin tietää. Eräs kylänmies kertoi tulleensa taloon ilman että isäntäväki huomasi ja kuulleensa ainoan kerran, kun Antti vaimoaan moitti. Oli todennut, että kuvitteli torpasta vaimon otettuaan tämän olevan tyytyväinen ison talon emäntänä, vaan eipä tunnu kelpaavan. Vieras kääntyi kannoillaan ja kolisteli ovea kuuluvammin ennen uutta sisääntuloaan.

Maija ei hyväksynyt Jorelle minkäänlaista vaimokanditaattia. Pitäjään tuli eläinlääkärin kesäsijaiseksi nuori naisihminen, jota Maija kehui maasta taivaaseen. Oli niiiiiiiin reipas ja näpsäkkä, kun kävi hoitamassa utaretulehdukset kuntoon ja poi'ittamassa perätilassa olleen vasikan. Vaan antaapa olla, kun Maija sai kuulla hänen käyneen kerran ongella Joren kanssa. Kyllä alkoi naisesta vikoja löytyä. En minä tiedä, oliko siinä minkäänlaista romanssinpoikasen alkuakaan vai oliko Jore luonteeltaan lupsakan isäänsä kaltaisena vain käynyt näyttämässä paikkoja seutua tuntemattomalle. Veikkaan jälkimmäistä. Jotenkin olisi vaikea uskoa, että pitkälle koulutettu naisihminen olisi ollut kiinnostunut isonkaan talon isännästä, tällä kun olivat koulut jääneet kansakouluun ilman mitään ammattikoulutusta. Ainoa koulu, johon Jorea olisi laitettu oli reservinaliupseerikoulu, johon väen vängällä kapiaiset häntä tunkivat. Jore selvisi kuitenkin pelkällä korpinnatsalla, kun sanoi että kevätkylvöt odottavat. Ällistä ei koulunkäymättömyys kiinni ollut, Jorella hoksottimet pelasivat viimeisen päälle, vaikka mies luki pelkkää Maaseudun Tulevaisuutta. Mutta tyttöystäviä ei vain näkynyt. Vähän aloin epäillä, olisiko Jore näitä "luonnollisia poikamiehiä", mutta mitään viitteitä siihenkään suuntaan ei näkynyt. Tosin maaseudulla olisi ymmärrettävää, jos tällainen pidettäisiin tiukasti salassa. Oli miten oli, Jore vain paiski töitä eikä vaimosta ollut tietoakaan.

Paljon paremmin ei puolison etsintä mennyt Pirjollakaan. Siinä missä Jore oli isäänsä tullut, Pike oli tarvittaessa yhtä kipakka kuin äitinsä. Seurustelusuhteet katkeilivat ja palailivat entiselleen tai sitten vaihtuivat uuteen. Maija ei tietenkään tyttärensä sulhaskanditaatteja hyväksynyt, mutta sillä ei varmaan ollut asian kanssa tekemistä, keskinäinen yhteensopimattomuus ratkaisi. Tai sitten muuten hankalat ihmissuhteet; Pike näet kävi naapurikylän erään talon kaikki veljekset läpi. Itse en pysynyt alkuunkaan mukana, kenen veljeksen kanssa hän kulloinkin oli. Olisi mennyt edes ikäjärjestyksessä, niin olisi ollut helpompaa. Joka tapauksessa viimeisen veljen ollessa vuorossa kylillä naureskeltiin, että nyt olisi parasta natsata. Muuten talossa ei ole jäljellä muita miehiä kuin isäntä ja jos Pike sitä yrittää, niin emäntä pistää kyllä hanttiin. No, ei siitäkään mitään tullut ja vähitellen alkoi olla selvää ettei taloon tule sen paremmin miniää kuin vävyäkään.

Tässä vaiheessa minä olin varttunut jo aikamieheksi ja muuttanut Opiskelukaupunkiin. Käynnit kotiseudulla harvenivat, Jorea näin ehkä pari kertaa vuodessa ohimennen. Pysyin tapahtumien tasalla vain kuulopuheiden perusteella, vaan eipä niissä paljon kerrottavaa ollut. Pike piti isoa karjaa, Jore viljeli maata, hoiti metsää ja pihalla oli aina entistä isompi traktori. Valmistuttuani, mentyäni työelämään ja muutettuani taas en ole nähnyt Jorea edes joka vuosi.

Maaseutu jatkoi autioitumistaan. Kerran laskin huvikseni, kuinka monessa sukulaisen tai tuttavan talossa oli ollut lypsykarjaa lapsuudessani. Päädyin muistaakseni lukuun 36. Nyt jäljellä oli enää yksi, Jore ja Pike. Viisikymppiset sisarukset ilman jatkajaa tilalle. Vanhaisäntä ja -emäntä olivat muuttaneet kirkolle parempien palvelujen ääreen, tosin Antti kävi hyväkuntoisena aina auttelemassa pikkutöissä vaikka yhdeksänkymmentä ikävuotta alkoi lähestyä. Harmitti. Siinä menee iso talo hukkaan, ajattelin. Jore jatkoi entiseen malliin ja vaurastui entisestään. Maalla ei paljon raha-asioista haastella enkä tiedä oliko miehellä velkaa, mutta selvää oli että tila oli seitsennumeroisen summan arvoinen euroaikanakin eikä ensimmäinen numero ollut ykkönen, tuskin edes kakkonen.

Jokin vuosi sitten Jore alkoi rakentaa itselleen uutta taloa. Tuumasin että mikäpä siinä, olihan vanha päärakennus jo iäkäs ja jäisi sitten kokonaisuudessaan Pikelle. Kävin kerran vilkaisemassa rakennustyömaata. Onpahan melkoinen pytinki tulossa, päättelin sokkelin koosta. Mutta Jorella oli kaikki suurta ja viimeisen päälle tehty, joten en hämmästynyt. Ennen kuin kuulin että talosta tulee kaksikerroksinen. No nyt siihen on sitten iskenyt suuruudenhulluus, ajattelin. Mutta mihinkäs muuhun mies rahojaan laittaisi, tila on hirveällä työllä jo tehty niin isoksi ettei yksi mies pysty enempää hoitamaan.

Kohta tämän jälkeen kuulin huhun, että Jore seurustelisi serkkuni Sirpan kanssa. Nauroin, näitä huhuja Joren seurustelusta oli liikkunut ennenkin ja kaikki yhtä perättömiä. Sitä paitsi Sirpa oli ikäiseni ja Jore jo yli viisikymppinen, ikäeroakin oli melkoisesti. Vaan hymyt hyytyivät kun Sirpa alkoi kulkea kylillä maha pullollaan. Talo valmistui juuri sopivasti ja sinne muutti tuore perhe, Jore ja Sirpa poikansa kanssa. Jore pääsi vanhoilla päivillään isän rooliin, missä hän tietääkseni uikin kuin kala vedessä - Jore on aina sopeutunut kaikkeen ja pärjännyt mitä onkaan yrittänyt. Ehtipä jo yhdeksänkymppinen Anttikin vielä hyvävoimaisena isoisäksi.

Harvoin olen ollut yhtä yllättynyt ja onnellinen kuin kuultuani jo tietyllä tavalla sujuvaksi tuomittujen tapahtumien odottamattomasta käänteestä.

Sivallus CCCLXXXI

Tietämätön on hän, joka ei joudu kertaakaan keräämään murskaantuneen elämänsä palasia maasta aloittaakseen kaiken uudelleen. Onnekas on hän, joka ei joudu tekemään sitä kahdesti.

Uutiskatsaus 40/2022

1. Venäjän perimmäinen ongelma

Putin ei jostain käsittämättömästä syystä ole vieläkään saanut oppositiojohtaja Navalnyita vaiennettua kokonaan, saati sitten hengiltä. Kidutuksista huolimatta Navalnyi on kyennyt toimittamaan länteen kirjoituksen, joka summaa erinomaisesti sen, mikä Venäjällä on vialla.
Vähän Navalnyita vielä suoremmin ilmaistuna: Venäjä on pelkurimaisten raukkojen moraaliton kansakunta.
Eivät venäläiset vastusta Ukrainan sotaa siksi, että se olisi moraalisesti väärin. Venäläiset hyväksyisivät sodan, mikäli se olisi mennyt suunnitellusti. Sotaa vastustetaan siksi, että pelätään sen seurauksia itselle tai jonkun läheisen kutsua palvelukseen.
Ehkä jotkut viisaammat ymmärtävät myös pelätä sitä köyhyyttä, jonka kurimukseen Venäjä vajoaa koko ajan syvemmälle. Tai vaikka sitä, että tilaisuuden tullen Japani nappaa Kuriilit, joiden liittämistä Neuvostoliittoon se ei koskaan ole tunnustanut. Ja Kiina vaikutusvallan Siperiassa. Muista mahdollisuuksista nyt puhumattakaan. Ainakin Krim on tätä menoa mennyttä unelmaa.
Mutta että venäläiset osoittaisivat moraalista suoraselkäisyyttä ja aikuistuisivat kansakunnaksi. Alkaa vaikuttaa todennäköiseltä, että jopa jokin arabimaa tekee tämän ennemmin.


2. Mystisiä kuolemia

Venäläisiä on kaatunut paljon sodassa, mutta vielä suurempi hukkaprosentti vaikuttaa olevan liikemiehillä. On hypitty ikkunoista, kuoltu liikenteessä, juotu myrkkyä ja tehty itsemurhia lyömällä viisi puukkoa omaan selkään hirressä roikkuessa, jos pieni liiottelu sallitaan. Niinpä alkaa jo odottaa, että otsikon ollessa ”Venäläinen liikemies kuoli omituisesti” kyseessä olisi kuolemantapaus, johon ei liity mitään hämärää.


3. Etninen puhdistus

Venäjä yritti Ukrainassa etnistä puhdistusta, mutta kehnoin tuloksin ainakin toistaiseksi. Seuraava konsti olisi sitten ydinase. Todennäköistä, lähes varmaa, on että Putin pelotellakseen tekee ydinkokeen tai pari ennen mahdollisia tositoimia.
Tosin Venäjä on nyt aloittanut toisen etnisen puhdistuksen. Kun ukrainalaisia ei saatu hengiltä, niin seuraavaksi putsataan omat vähemmistöt. Ei ole mikään sattuma, että kutsunnoissa palvelukseen määrätään burjaatteja, tsetseenejä, tataareja ja muita vähemmistöjä monin verroin suuremmalla prosentilla kuin venäläisiä. Ja venäläisistäkin lähinnä muita kuin moskovalaisia tai pietarilaisia, jotta ydinalueet saadaan pidettyä näppärämmin omissa näpeissä.


4. Älä ainakaan paa Abbaa

Venäjän sotavankeudesta vapautuneet britit kertoivat, että heitä oli kidutettu soittamalla 24 tuntia putkeen Abbaa. Hakematta tulee mieleen Johanneksen ja Kyllikin ajomatka legendaarisessa viihdeohjelma Hymyhuulissa:



5. Kuka iskee ja miksi?

Venäjä uhittelee nyt koko maailmalle, koska kokee olemassaolonsa olevan uhattuna. Tämä asiaintila vallitsee tunnetusti silloin, kun Venäjä ei hallitse koko maailmaa tai hallitsee koko maailmaa ja epäilee jonkun elättelevän separatista ajatuksenpoikasta. On varoiteltu Venäjän kyberiskuista ja jopa konkreettisesta terrorismista lännessä. NordStream-putki posahti jo. Tosin tästäkin on esitetty epäilyjä, että kyseessä olisi USA:n toimenpide, jonka tarkoitus… tai no, turha näillä on spekuloida. USA:n syyllisyyden ja Venäjän syyttömyyden puolesta puhuu vahvimmin se tosiseikka, että operaatio onnistui.


6. Brexit vai jokin muu syy?

Briteillä menee huonosti. Ensin kuningatar kuoli ja nyt punnan arvo romahti. Valtionvelkaa kasvatetaan massiivisesti. Mutta ei hätää mitään, tärkein on kuitenkin kunnossa. Hallituksen diversiteetti on järjestyksessä. Sen kovassa ytimessä ovat näet edustettuina kaikki muut vähemmistöt paitsi valkoiset miehet.


7. Väestöllinen katastrofi

Haiti on sekasorron tilassa. Tämähän ei ole mikään uutinen vaan normitilanne. Paitsi jos sekasorrolla tarkoitetaan ”sekasortoa jopa Haiti-standartoidulla asteikolla”. Haitihan sijaitsee Hispaniolan saarella, jonka toinen valtio on Dominikaaninen tasavalta. Joka oli vuonna 1804 itsenäistyneen Haitin alaisuudessa vuoteen 1844 asti. Vaikka maiden maantieteellinen asema on sama, katastrofaalisia uutisia kuuluu lähinnä vain Haitista. Eihän Dominikaaninen tasavaltakaan mikään paratiisi ole, mutta sen BKT per asukas on kahdeksankertainen Haitiin nähden. Ilmasto on sama, luonnonolot muutenkin samat, molemmissa puhutaan romaanista kieltä, valtauskonto on sama, väkiluku on suunnilleen sama, väestöntiheys on samaa suuruusluokkaa. Lukijan tehtäväksi jätetään löytää se ero, joka selittää miten on mahdollista että samoissa oloissa toinen maa on niin paljon menestyneempi kuin toinen.


8. Kenraaliharjoitus

Julkisuuteen on tullut tietoa siitä, kuinka Tanska teetätti Grönlannissa eskimoille pakkoehkäisyä 1960-70 -luvuilla. Vilkaisu Grönlannin väestöpyramidiin paljastaa mitä tapahtui: se toimi. Pyramidissa on hurjan kokoinen lovi vuosina 1968-1984 syntyneiden kohdalla. Pienin ikäluokka tällä välillä ovat vuonna 1974 syntyneet. Se on kooltaan noin puolet vuoden 1964 ikäluokasta ja puolet niin ikään vuoden 1990 ikäluokasta.
On helppo arvioida, että mikäli näitä ehkäisytoimia ei olisi tehty, nämä ”kadotetut ikäluokat” olisivat yhtä suuria kuin niitä edeltäneet ja niiden jälkeiset. Ja tämän seurauksena tällä vuosituhannella syntyneet ikäluokat olisivat kooltaan lähes kaksinkertaiset siihen mitä ne ovat.
On myös suurin piirtein laskettavissa, että ilman näitä ehkäisytoimia Grönlannin nykyinen väkiluku ei olisi 57 tuhatta, vaan noin 90 tuhatta eli yli puolitoistakertainen. Miten arktisen alueen herkkä luonto kestäisi tämän?
Tanskalaisten ei kuulu pyydellä anteeksi, vaan heille kuuluisi palkinto ympäristöteosta. Tämä operaatio osoittaa myös, että päättäväisellä toiminnalla jopa kehitysmaiden väestöräjähdys olisi ollut pysäytettävissä. Ehkä olisi vieläkin, tosin nyt saattaa olla jo ympäristön kannalta liian myöhäistä.


9. Toistuva uutinen

Blaablaablaa … taksikuski … jäkjäkjäk …yhden vuoden ja kymmenen kuukauden vankeusrangaistukseen … käläkäläkälä … raiskauksesta … päläpäläpälä … Pirkanmaan käräjäoikeus tuomitsi … jepjepjep.
(Huom. Koska tämä uutinen on joka uutiskatsauksessa, vain nimi (joka sattuneesta syystä pitää oikeinkirjoituksen varmistamiseksi aina copypasteta linkin jutusta), tuomion pituus, tekotapa ja tuomioistuimen sijainti vaihtelevat, katsoin parhaaksi jouduttaa lukemista jättämällä toistuvat osat pois. Tällä kertaa nimeä ei ole siitä syystä, että tuomio oli alle kaksi vuotta ja journalismissa noudatetun säännön mukaisesti nimeä ei tällöin mainita. Sen sijaan kannattaa mainita, että tämä tapaus valikoitui tämänkertaiseksi Toistuvaksi Uutiseksi tuomion pituuden takia. Vuosi ja kymmenen kuukautta. Voiko olla sattumaa, että nopeasti löytää kaksi muutakin tapausta, joissa myös mitä ilmeisimmin haittamaahanmuuttajataksikuski on raiskannut asiakkaan ja kuinka ollakaan, selvinnyt vuodella ja kymmenellä kuukaudella ettei nimeä mainittaisi mediassa ja silmät ummessa uutisia tulkitsevalle mattimeikäläiselle tulisi kuva perinteisestä suomalaissuharista.)


10. Kampanja pieleen

Perussuomalaisilla nuorilla oli hyvä ajatus, mutta toteutus tökki. Eli mainoskampanja, jossa Venäjän lippu on tahrittu luodinrei’illä ja verellä, tekstinä ukrainalaisten kansanmurhan tuomitseminen.
Olisi kuitenkin pitänyt ajatella vähän tarkemmin. Tai ainakin antaa suunnittelutehtävä mainostoimistolle, joka ei ilmiselvästi inhoa persuja. Lippu oli nimittäin niin sumea, että luodinreiät ja veri eivät näy kunnolla. Venäjän lipussa on kolme väriä: punainen, sininen ja valkoinen. Veriroiskeet on maalattu kahteen niistä. Arvatkaa mikä jätettiin ilman?
Lisäksi tekstit ovat vain suomeksi. Olisiko kannattanut satsata venäjänkieliseen käännökseen?


11. Raju taklaus

Jääkiekon 15-vuotiaiden lupausten Pohjola-leiriltä jouduttiin lähettämään yksi juniori kotiin. Ei, hän ei syyllistynyt tappeluun tai poikittaiseen mailaan. Ei tällaisista pikkujutuista kotiin laiteta. Synti oli paljon suurempi. Hän oli loppuverryttelyssä ”käyttänyt rasistista ilmausta toista pelaajaa kohtaan” eli ilmeisesti sanonut ”neekeri”. Tai ehkä ei sentään noin rajua, siitä olisi varmaan tullut vuoden pelikielto.
Kun sanotaan, että valkoiset eivät voi ymmärtää miten pahalta rasismi tuntuu niin tästä on sanottava että ei voi todellakaan ymmärtää, miten yksikään sanallinen ilmaus voi olla pahempi kuin fyysinen väkivalta. Jälkimmäisestä selviää kahden tai pahimmillaan viiden minuutin jäähyllä, kun taas väärän sanan sanominen katkaisee koko maajoukkuepolun.


12. Ikähuijarit

Kansainvälinen yleisurheiluliitto on tehnyt ryhtiliikkeen ja poistanut juniorien mitalilistoilta yli-ikäisiä urheilijoita, jotka ovat väärentäneet syntymäaikansa. Vanhin uusjakoon mennyt mitali on peräti vuodelta 2002. On lievästi huvittavaa joskin oikeudenmukaista, että lähes nelikymppinen urheilija saa mitalin, jonka ansaitsi jo 20 vuotta aiemmin.
Ikävä kyllä läheskään kaikkia afrikkalaishuijareita ei saada koskaan kiinni sikäläisen väestökirjanpidon puutteellisuuden takia.


Loppukevennys: Ruskaa pakkasessa

Turun kaupungin henkilöstöjohtaja heittäytyi runolliseksi kutsuessaan työntekijöitä infotilaisuuteen. Kutsu alkoi toteamuksella: ”Nyt alkaa luonto näyttää kauneintaan värien vaihtuessa pikkuhiljaa ruskan palettiin.”
Lipsauksen vakuutettiin olleen tahaton. Jos se olisi ollut tahallinen, potkut olisivat olleet todennäköiset. Ei sananmuunnoksen härskiyden takia, vaan siksi että Turun kaupungin työntekijölle katsotaan huumorintajuisuus sopimattomaksi ominaisuudeksi.