Olen kirjoittanut aiemminkin olympialaisista kommentaareja. Tällä kertaa en aikonut sellaista tehdä, koska tiesin että aikaa olympialaisten seuraamiseen oli useammastakin henkilökohtaisesta syystä normaalia vähemmän. Yksi lukijoistani sellaista kolumnia kuitenkin toivoi, joten kun tämä sai lukijakunnassa siis ehkä noin 50 % aktiivisen kannatuksen, niin ajattelin että menköön nyt sitten. Loppujen lopuksi tekstiä syntyikin yllättävän helposti haluamaani vähäisemmästä kisaseurannasta huolimatta. Riitti se että kirjoitti siitä mitä ehti seurata.
Avajaiset
Jossain vaiheessa elämäänsä ihminen lakkaa katsomasta avajaisia. Henkilökohtaisesti tämä raja tuli saavutettua jo vuonna Ahtisaari. Tästä huolimatta tuli vähän ohimennessä vilkuiltua, kun telkkari sattuneista syistä oli auki. Näkemättä jäi kuitenkin avajaisten eniten kohua aiheuttanut kohta eli Leonardo da Vincin Viimeisen ehtoollisen drag queen -versio. Monet pöyristyivät ja totesivat, ettei tuollainen agendan tuputtaminen ja pyhien arvojen häpäisy kuulu juhlalliseen tilaisuuteen. Mitäpä turhia. Kyseessähän oli avajaisten kohokohta: täysin mauton ohjelmanumero, mutta sopi näihin bileisiin kuin dildo perseeseen.
Veikkaukseni olympiatulen sytyttäjästä meni pieleen, olin pistänyt pelimerkkini Zinedine Zidanelle. Sytyttäjiksi oli valittu Marie-Jose Pérec ja Teddy Riner. Kaksi ansioitunutta urheilijaa, molemmilla kolme olympiakultaa. Mitä sopivimmin molemmat olivat myös tummaihoisia, miinusta siitä ettei kumpikaan ole muslimi kuten Zidane olisi ollut. Tosin Zidane ei ole koskaan olympialaisiin edes osallistunut, joten valitut olivat siinä mielessä sopivampia. Tämä ei kylläkään ollut ranskalaisilla ennenkään esteenä, sillä Albertvillessä 1992 olympiatulen sytytti Michel Platini, joka ei ollut edes talviurheilija vaikkakin pelasi vuoden 1976 olympialaisissa.
Mutta oliko kyseessä rotuun perustuva valinta vai ei? Katsotaanpa kuinka monella oli valittujen sytyttäjien kanssa vastaavat kriteerit. Ranskalla on yhteensä kymmenen elossa olevaa ja ilmeisesti riittävän hyvässä kunnossa olevaa vähintään kolme olympiakultaa voittanutta urheilijaa. Heistä kolme on tummaihoisia. Todennäköisyys sille, että satunnaisesti tästä joukosta valiten saadaan kaksi mustaa, on 6,7 %. Mikäli joukosta poistetaan ne kaksi, jotka ovat saaneet olympiakultansa talvikisoissa (Jean-Claude Killy ja ainoa viiden olympiakullan voittaja Martin Fourcade, muut yhdeksän ovat kolmen kullan urheilijoita), jää todennäköisyydeksi 10,7 %. Jos vielä tiukennetaan kriteerejä ja vaaditaan kaikkien kolmen kullan olevan yksilölajeista, jäljelle jäävät Pérec, Riner ja Félicia Ballanger (pyöräilijä). Tällöin todennäköisyys kyseiselle valinnalle onkin enää vain yksi kolmasosa.
Näistä kymmenestä vähintään kolmen olympiakullan voittajasta Pérec ja Riner ovat kiistatta tunnetuimmat, mitä kesälajeihin tulee. Ehkä pyöräilijä Daniel Morelon saattaa lajin suurmaassa haastaa, mutta hänen ansionsa ovat jo yli viidenkymmenen vuoden takaa. Talvilajeista Killy ja Fourcade saattavat olla yhtä tunnettuja. Toivotaan kuitenkin, että valinta sytyttäjiksi oli rehti ja perusteltu järkisyin, joita tosiaan löytyy. Lopuksi on vielä todettava, että mikäli valinta oli rehti, olisi ollut väärin vaihtaa tilalle joku muu sillä perusteella, että ei haluta kahta tummaihoista.
Kielenkäyttö
Ilmiö on ärsyttänyt ennenkin, mutta lähes pelkästään yleisurheilua seuraavana se ei ole yltynyt näin pahaksi. Nyt kun kuunteli selostuksia, niin ne olivat täynnä kökköjä anglismeja. Vai pitäisikö sanoa ”fillattu shiteillä anglismeilla”? Yleisurheiluselostuksiinkin ovat jo tunkeneet podiumit ja muut typerät ilmaisut. Vielä jotenkuten voisi sietää sen, jos sanoja lainattaisiin muistakin kielistä mutta kun ne täytyy aina ottaa englannista. Vähemmästäkin tulee angsti, jonka lievittämiseen auttavat vasta beach volleyn tarjomat dekolteet.
Herätys, kielitoimisto! Asian vakavuuden tiivistää parhaiten uintikilpailuja seuranneen Sallin allekirjoittaneelle lähettämä tekstiviesti ensimmäisenä kisapäivänä:
”Naisten nelkun vaparin hiiteissä gapit olivat sen verran snadeja, että pitkässä juoksussa illan finaalissa useammalla svimmerillä on tsäänssi tehdä podiumpaikan arvoisia resultteja.”
Eikä tuo ollut edes pahinta. Koripalloa ei voinut katsoa pätkääkään, kun selostajat puhuivat enemmän finglishiä kuin suomea. Muutaman kärsimyksentäytteisen minuutin aikana tulivat tutuiksi termit kuten mismatchin hakeminen, yäk.
Onneksi yleisurheiluselostukset onnistuivat kaikin puolin kiitettävästi.
Synkronoidut uimahypyt
Naisten kilpailussa hopea meni USA:han ehkä kaikkien aikojen parhaalle nimiparille: Cook – Bacon. Nousi suorastaan vesi kielelle pelkästään selostajan tekemästä esittelystä.
Lehdistöä pakoon
Suomalaisnyrkkeilijä Pihla Kaivo-oja sanoi ohimennessään vain heipat medialle eikä jäänyt haastateltavaksi. Tämähän tietysti sai maailman herkkähipiäisimmän ammattikunnan suutahtamaan.
Ihan tiedoksi, että urheilijat ovat olympialaisissa tavoitteenaan menestyä. Niin kauan kun kilpailut ovat kesken, heidän tulee tehdä asiat tavalla joilla he uskovat parhaiten menestyvänsä. Jos median sivuuttaminen tässä auttaa eivätkä säännöt medialle puhumiseen velvoita, niin sitten tehdään niin.
Voimistelun miesten joukkuekilpailu
Salli:
- Jos olisit voimistelija, mikä olisi lempitelineesi?
Jaska:
- Ilman muuta permanto. Siinä olisi mukava loikoilla.
Seine
Triathlonin uintiosuus ja maratonuinnit oli tarkoitus kauhoa Pariisin viemärissä eli Seinejoessa. Tätä kirjoittaessa triathlonia on siirretty päivällä ja on vähintäänkin epävarmaa, väheneekö kolibakteerien määrä hyväksyttävälle tasolle. Tilanne sai pohtimaan, eikö avovesiuintiin voisi ottaa kanoottipujottelun elementtejä. Pujottelukeppeinä voisivat toimia joessa lilluvat kikkareet.
”Nais”nyrkkeilyä”
Uutisessa kerrottiin kahden nyrkkeilijän edustuskelpoisuudesta olevan epäilyjä. Ensimmäisenä kuvassa oli taiwanilaisnyrkkeilijä. En ollut vielä juttua lukenut. Katsoin kuvaa ja mietin että hetkinen, onko tuo mies vai nainen. Vähän aikaa pohdittuani päädyin siihen että kyseessä on miesnyrkkeilijä jostain kärpässarjasta. Kun sitten luin jutun, niin kävikin ilmi että edustuskelpoisuuden kyseenalaisuuden syynä on sukupuolikriteeri. Eli testit paljastivat jotain epäselvyyksiä. Mihin helvettiin testejä tarvitaan, kysyisivät minulta kun sen nyt selvästi päältä näkee.
Sen toisen nyrkkeilijän kohdalla olisi tosin ollut hieman ongelmia. Kyllähän kyseinen algerialainen kovasti mieheltä näyttää, mutta toisaalta valtaosa arabinaisista on melkein yhtä kolhon näköisiä.
Joukkuekisat
Aikoinaan olympialaisten peruskirjassa korostettiin kisojen olevan urheilijoiden, ei maiden välinen kilpailu. Tämä näkyy edelleen siinä, että olympiakomitea ei julkaise kaikkien aikojen mitalitaulukkoa. Aiemmin jopa yksittäisten kisojen mitalitaulukot ovat olleet epävirallisia ja muiden tahojen kuin olympiakomitean laskemia.
Tähän ajatukseen nähden on vähintäänkin kummallista, että nykypäivänä tuntuu olevan joukkuekilpailu joka hemmetin lajissa. Yleensä vielä sekaversiona. Mitä luonnollista on sekajoukkueiden pistooliammunnassa, kysyn vaan. Sehän olisi suorastaan hengenvaarallista, jos kävisi sama tilanne kuin tenniksen sekanelinpelissä, jossa kultaa voittanut tsekkipari oli parhaillaan eroa tekevä pariskunta. Kuvitelkaa nyt että tälle parille annettaisiin tennismailojen sijaan pistoolit.
Älyttömyyden huippu oli suoraan olympialajiksi päässyt uusin älynväläys eli kävelyviesti.
Joukkuekilpailujen ongelma on siinä, että ne suosivat suuria maita. Voi kuvitella andorralaisen voittavan 400 metrin juoksun, mutta ei Andorran kultamitalia 4 x 400 metrin viestissä.
Onko joukkuekilpailujen osuus olympialaisissa sitten kasvanut vai onko kyseessä vain näköharha?
Tämänvuotisissa olympialaisissa jaossa on 329 kultamitalia. 93 niistä vaatii useamman kuin yhden urheilijan suorituksen. Joukkuelajien osuus on siis 28,3 prosenttia.
Vertaillaanpa vuoden 1984 olympialaisiin. Tuolloin kesäkisojen ohjelmassa oli 221 lajia. Niistä pari- tai joukkuelajeja oli 56. Joukkuelajien osuus oli 25,3 prosenttia.
Vuoden 1984 talvikisoissa oli 39 lajia, joista yhdeksän vaati enemmän kuin yhden kilpailijan. Joukkuelajien osuus oli 23,1 prosenttia. Viimeisimmissä eli vuoden 2022 talvikisoissa oli 109 lajia, joista 29 joukkuelajia. Osuus 26,6 prosenttia.
Loppusaldo: joukkuelajien osuus on siis kasvanut niin kesä- kuin talvikisoissakin. Ei kuitenkaan niin paljon kuin mutulla oletin.
Asenne
Kommenteissa on moitittu suomalaisten asennetta, moni kun on tyytyväinen pelkkään mukana oloon. On kuitenkin muistettava urheilun lainalaisuudet. Taatusti kaikki yrittävät parhaansa, mutta ei kiekonheiton maailmanlistan sijalta 25 lähdetä hakemaan mitalia. Pistesijaa täydellisellä suorituksella joo, mutta kun on lajissaan niin hyvä että ylipäätään pääsee olympialaisiin, siitä pitää jokaisen olla ylpeä.
Kokonaan toinen juttu on se, jos valmistautumisessa on tehty tarkoituksellisia virheitä. On esimerkiksi käsittämätöntä, että yksi suurimmista mitalitoivoista, judoka Martti Puumalainen ei edes halunnut tietää ennen kuin viime hetkellä, kuka tulee ottelussa vastaan. Ei ymmärrys taivu käsittämään. Jopa yleisurheilussa käydään läpi ketä siellä on ja miten kilpailu kehittyy, vaikka siinä vastustajan suoritus ei juurikaan vaikuta omaan tekemiseen. Saati sitten judossa, joka perustuu siihen että reagoidaan vastustajan toimintaan. Onneksi Puumalainen totesi ipponin kärsittyään heti viisaasti, että hän pääsi EM-kisoissa yllättämään kun vastustajat eivät tunteneet häntä niin hyvin. Nyt hänen kikkansa olivat tiedossa ja uusia ei oltu kehitetty. Eli vastustajat olivat varautuneet häneen, hän ei vastustajiin. Ja kumpi voitti? Tämän tiedostamisen jälkeen on hyvä lähteä eteenpäin.
Lajin vaikeus
En enää muista mitä turhanaikaista pellelajia mahdoin ohikulkiessa telkkarista nähdä, oliko kyseessä breikkaus, kolopallo vai kolme vastaan kolme slummikoris mutta jokin vastaava.
Jaska:
- Millä helvetin lahjuksilla tuokin laji on olympiaohjelmaan päässyt?
Salli:
- Jep. Mutta vaatiihan se toisaalta taitoa ja on pirun vaikeaa.
Jaska:
- Jos asian vaikeus olisi olympialajiksi pääsyn kriteeri, niin siinä tapauksessa lajilistalla pitäisi olla naisten ymmärtäminen.
Samaan aikaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa:
- … ja tervetuloa tänne Pariisin Mona Lisa -areenalle, jossa ovat käynnissä naisten ymmärtämisen suullisen viestinnän välierät. Suomen tämän lajin ässä Aappo Kurmeloinen Nisämäen Nalkuttajista on juuri valmistautumassa ratkaisevaan suoritukseensa. Aappohan pisti alkuerissä pystyyn vakuuttavan suorituksen ja meni välieriin koko joukon kolmanneksi parhaalla tuloksella. Ehkä siinä oli vähän arvostelutuomarien makunäkemysten suosintaakin, tiedäpä tuota. Mutta Kurmeloisen tahti tässä välierässä on ollut todella vakuuttavaa ja ennen viimeistä yritystään hän on jopa koko porukan keulassa. Toisaalta kisa on todella tasainen eikä mitään ole ratkaistu. Neljä parasta menee siis finaaliin mitaleita ratkomaan ja nyt on Suomen mitalitilin avautuminen todella lähellä. Saapa nähdä minkälaisen viestin tekoälyn epälogiikkageneraattori nyt heittää Aappolle vastattavaksi… ja sieltä se tulee: ’Tämä sininen iltapuku saa takapuoleni näyttämään leveältä, mutta toisaalta se vihreä latisti rintojani liikaa. Kumpi minun pitäisi valita?”
- Voi voi, täytyy nyt kommentaattorina todeta, että kyllä on Kurmeloisen poika pahassa paikassa. Olipa onneton tuuri. Mutta onneksemme Aappo on nimenomaan näissä pukeutumiskysymyksissä ollut mestari.
- JA VOI EI! Kurmeloisen vastausaika kului umpeen ennen kuin hän ehti suutaan avata ja tästä tulee kyllä nyt enintään säälipisteitä hiljaisuudesta. Kuten varmaan katselijat muistavat, lajin sääntöihin kuuluu myös se, että kilpailijan on pystyttävä vastaamaan annetun suoritusajan puitteissa. Ja tämä suoritusaika arvotaan joka kerran erikseen eikä kilpailija saa sitä tietää ennen kuin summeri pärähtää ajan päättymisen merkiksi.
- Aappo pelasi kyllä nyt ihan turhaa uhkapeliä viivyttäessään vastaustaan. Ehkä hän muisteli parin vuoden takaisia EM-kisoja, joissa välittömästi pamautetusta sinänsä hyvästä vastauksesta vähennettiin puolet pisteistä, kun se tuli liian nopeasti.
- Joka tapauksessa siihen meni Kurmeloisen finaalipaikka ja Suomen mitalitili on edelleen avaamatta. Ei tämä Mona Lisa -areenakaan tällä kertaa hymyillyt Suomen joukkueelle suotuisasti...
Täydellinen juoksu
Harvoin on saanut todistaa taktisesti yhtä täydellistä suoritusta kuin minkä Ilona Mononen teki esteiden alkuerissä. Vähät uudesta SE:stä. Itse asiassa SE olisi luultavasti pari sekuntia kovempi, mikäli tavoitteena olisi ollut SE. Mutta Mononen lähti tavoittelemaan jatkopaikkaa rajulla asenteella. Juoksi sopivassa kolossa sisärataa, kärjen tuntumassa, ei kovin montaa virheaskelta, luki esteet hienosti eikä menettänyt niissä aikaa sipsutteluun. Valitettavasti erässä oli viisi liian kovaa, jotka veivät jatkopaikat. Mononen roikkui kuudentena mukana niin kauan kuin rahkeet riittivät. Jos olisi hellittänyt aiemmin, olisi SE:stä pudonnut pari sekuntia lisää. Aivan oikeana ratkaisuna hän kuitenkin roikkui kyydissä – ei olisi tarvinnut kuin yhden näistä viidestä muista katketa niin se olisi ollut siinä.
Rotuerottelu
Naisten estefinaalissa oli mukana viisitoista juoksijaa. Tulipa nähtyä matkalla täydellinen apartheid-juoksu: seitsemän mustaa juoksijaa muodosti toisella kilometrillä oman ryhmänsä ja takaa-ajava ryhmä koostui kahdeksasta valkoisesta. Takaa-ajavan ryhmän kunniaksi on sanottava, että Alice Finot nousi sieltä lopulta neljänneksi ja Elizabeth Bird seitsemänneksi.
Tonnivitonen
Miesten tonnivitosesta odotettiin Jakob Ingebrigtsenin näytöstä, mitä nyt Josh Kerrin uskottiin mahdollisesti sotkevan kuvioita. Toisin kävi, jenkkien Cole Hocker vei potin jättäen Kerrin hopealle ja Jaakopin neljänneksi.
Kisan jälkeen Jaakoppi moitiskeli itseään väärästä taktiikasta. Aiheesta ja aiheetta. Perusvalinta oli aivan oikein: hänellä ei ole riittävää kiriä voittaakseen hidasvauhtista juoksua. Niinpä oli pidettävä kovaa vauhtia. Mikä taas ei ollut kenenkään muun intresseissä (siis vauhdinpito jos sen joutuu itse tekemään, vauhdissa ei sinänsä ollut muutamalle vikaa) joten oli mentävä keulaan ja hoidettava vauhti itse. Jäniksiä kun ei olympiafinaalissa ole saatavilla edes rahalla.
Se, missä Jaakoppi mokasi oli vauhdinjako. Jos tarkastelemme kolmea ensimmäistä 400-metristä, niin ne juostiin ajoilla 54,82, 56,56 ja 55,89. Jos ensimmäisen ja kolmannen kierroksen ajat olisivat olleet toisinpäin, norjalaisella olisi ollut hyvät voittomahdollisuudet, ehkä 60-40. Nyt ne olivat 25-75 sillä mailereilla oli mahdollisuus toipua ensimmäisen kierroksen revittelystä. Toisinpäin vedettynä enemmin vitoselle suuntautunut Jaakoppi olisi ollut vahvemmilla. Tai ehkä hän vain luuli liikoja itsestään ja kuvitteli voivansa vetää kolmannen kierroksen sekuntia-kahta kovempaa, mikä olisi luultavasti riittänyt.
Nyt sanoin viimeisen kierroksen alkaessa, että Kerr voittaa. Reilut 200 metriä ennen maalia hän olikin norskin kannassa ja muut takana. Ja sitten 180 metriä ennen maalia hän alkaa nousta rinnalle ja minä karjaisen ”EIIII! ET LÄHDE VIELÄ!”
Siis se sama iänikuinen ansa johon on mennyt loputon määrä juoksijoita. Eikö porukka katso vanhoja kisoja malliksi vai mikä mättää? Kärjessä oleva pitää linjansa, kiihdyttää sen verran mikä on pakko, ohitusta yrittävä juoksee aika tarkkaan kolme metriä ylimääräistä matkaa ja ihmettelee maalissa kun häviää metrillä huonommalle kirimiehelle. Tässä vaiheessa pidin Jaakoppia kultamitalistina.
Toisin kävi. Norjalainen joutui syömään suolatonta turskaa, voimat loppuivat kesken viimeisellä suoralla. Kerr meni ohi ulkokautta, mutta sisäkautta tuli koko ajan radan reunassa juossut Hocker, joka oli lukenut läksynsä: Jaakoppi tulee aina kaarteesta ulos siten, että sisällä on tilaa yhdelle joka käyttää Rexonaa. Voittaen Kerrin – dindididindinnnn – metrillä. Hocker juoksi viimeisellä 200 metrillä 200 metriä, Kerr 203 metriä. Se siitä.
Kameramiehen seikkailut
Miesten vitosen ensimmäisessä alkuerässä mentiin hiljaa ja kävi odotetut eli loppusuoralla porukkaa kaatui kuin Kollaanjoella. Protestien seurauksena finaalissa juoksikin sitten 20 eikä 16 miestä. Isompaankin katastrofiin oli ainekset, sillä toisessa erässä kameramies ei katsonut eteensä vaan toikkaroi juoksijoiden tiellä muutama kierros ennen maalia. Jakob Ingebrigtsenin epäonnen kisat olivat jatkua, hän joutui kiertämään kameramiehen oikealta ohi muiden mentyä vasemmalta.
Huomasi että kameramies ei ole yleisurheilumiehiä. Kentällä liikkumiseen kehittyy aika pian sellainen automaatio, että radalle ei edes pysty astumaan ennen kuin vilkaisee sivulleen. Ei edes vaikka tietää kentän olevan typötyhjä.
Keräilyerät
Yleisurheiluun otettiin enintään 1500 metrin matkoilla käyttöön keräilyerät, joissa alkuerissä karsiutuneet saivat vielä mahdollisuuden yrittää välieräpaikkaa. Odotettuun tapaan tämä kohtasi sekä kritiikkiä että kehuja. Itse konservatiivinakin kannatan uutta systeemiä, se vain vaatii hieman säätöä. Palaan ehkä asiaan myöhemmin.
Voimakkaimpana kritiikkinä aiheesta esitettiin esimerkki, jossa 110 metrin aituri Freddie Cridderden hölkkäsi alkuerät läpi, kun ei tuntenut oloaan hyväksi ja päätti satsata suoraan keräilyeriin. Näistä Cridderden selvisikin välieriin ja lopulta finaaliin, jossa tuli kuudes sija. Keräilyeriä kritisoitiin siitä, että se mahdollistaa tällaisen temppuilun. Vaan mietitäänpä hetki. Selvitäkseen välieriin suoraan alkueristä Critterdenin olisi pitänyt juosta niissä täysillä. Selvitäkseen välieriin keräilyerien kautta Critterdenin piti juosta täysillä niissä JA lisäksi juosta alkuerissä. Reitti keräilyeristä oli siis isomman työn takana. Sekä riskialttimpi muutenkin, sillä alkuerässä jatkoon olisi riittänyt kolmen parhaan joukkoon pääsy tai riittävän hyvä aika, kun taas keräilyerässä piti päästä kahden parhaan joukkoon ilman aikamahdollisuutta. Sekä juosta sitten välierässä lyhyemmällä toipumisajalla. Reitti välieriin keräilyerien kautta on siis raskaampi ja riskialttiimpi. Sen tarkoituksellinen valitseminen on normioloissa strateginen virhe. Critterden teki temppunsa vain siksi, että tunsi loukkaantumisriskin.
Edellisen kritiikin keräilyeriä kohtaan jollain tavoin ymmärtää, koska siinä logiikkavirhe on vaikeampi huomata. Sen sijaan Reetta Hurskeen tapauksessa – ”minun olisi pitänyt päästä välieriin koska aikani oli parempi kuin keräilyeristä jatkoon selvinneiden” – kritiikin hyväksyjiä en ymmärrä. Se, ettei aikoja huomioida on nimenomaan etusuoralla juostavissa lajeissa oikeudenmukaisempaa, koska tuuliolosuhteet vaihtelevat.
Keräilyerät puolustavat paikkaansa nimenomaan tässä nykysysteemissä, jossa jatkoon mennään ensisijaisesti sijoituksella ja ajalla vain siinä tapauksessa, ettei jakolasku mene muuten tasan. Kannatan lämpimästi. Lisään vielä sen, että pitäisi ottaa käyttöön B-finaali sillä periaattella, että välieristä mennään A-finaaliin ensisijaisesti sijoituksilla, ajoilla vain jos paikat eivät mene muuten tasan, ja B-finaaliin pelkästään ajoilla parhaat A-finaalista karsiutuneet. Näin välierissä ei olisi kiinnostusta taktiikkajuoksuihin, kun B-finaaliin pääsisi vain ajalla. Lisäksi sitten finaaleissa A-finaalissa olisi pakko mennä kovaa, sillä B-finaalissa olisi varmasti paineltu kohtuullisen kovia aikoja vertailtaviksi lopullisen tulosluettelon pohjaksi.
Seitsenottelu
Salli:
- Näinköhän JJK:n maailmanennätystä rikotaan ikinä?
Jaska:
- No mikä ettei. Vaatii vain oikeanlaisen urheilijan.
Salli:
- Niinnojoo. Onhan se mahdollista. Mutta ei yksittäinen tasoparannus näillä nykyisillä riitä, se vaatii erityistä yhdistelmää. Eli Jackien nopeuden ja pituushyppytaidot ja siihen päälle hyvän heittokäden.
Jaska:
- Ja jos tädillä olisi munat, niin sehän olisi mukana naisten nyrkkeilyssä eikä seitsenottelussa.
Miesten maraton
Tamirat Tola tekee irtioton, joka vie lopulta hänet olympiavoittoon.
Salli (virnuillen):
- Mahtaako tämä Tamirat Tola olla jotain sukua sille näyttelijälle? Pamela Tolalle?
Jaska:
- Joo, mutta etäistä, paremmin ruskettunutta sukuhaaraa.
Miesten vitonen
Neljä kierrosta matkaa maaliin.
Jaska:
- Tämä kisa on nyt taputeltu. Kellään ei ole enää mitään mahdollisuuksia Ingebrigtseniä vastaan.
Homma oli aika selvä siksi, että kyseessä oli napakka- mutta ei ME-vauhtinen juoksu siihen asti. Eikä myöskään hidasvauhtinen. Hidasvauhtisessa kisassa ruuhkan ja epäonnen mahdollisuus olisi suuri, samoin se että sieltä löytyisi kuitenkin norjalaista kovempi kirimies. Nyt herkimpien kirimiesten eväät oli syöty pois riittävän kovalla vauhdilla. Mutta Ingebrigtseniä ei oltu syöty pois ME-vauhdilla. Kyseessä oli napakkavauhtisen kolmosen päälle juostava 1500 metrin kisa ja nykykunnossaan norjalaisella ei ole sellaisessa kisassa mitään vastusta. Eikä ollut. Viimeinen kierros oli puhdasta näytösjuoksua.
Miesten korkeus
Kun alkoi näyttää ilmeiseltä, että Kerr ja McEwen päätyvät tasapeliin, pelkäsin että viime kisojen tapainen sopupelinäytös toistuu. Silloin olin varma että niin käy, kun mukana olivat italialainen ja qatarilainen. Nyt olivat anglosaksiset reilun pelin miehet kehissä, joten sanoin että se on 40-60 että tämä hypätään uusinnassa loppuun asti. Kuten kävikin. Ja olihan se mahtava näytös. En ymmärrä miksi helvetissä voiton jakaminen on tehty edes mahdolliseksi, kun tällaista showta on tarjolla vaihtoehtona.
Naisten maraton
Maratonit olivat Pariisissa ilahduttavat siksi, että reitti ei ollut mitään tasaista ennätysbaanaa, vaan siinä oli mäkiä ja mutkia. Keskiössä oli keskinäinen kilpailu, ei ennätysajat vaikka käsittämättömästi olympiaennätykset lyötiin molemmissa kisoissa.
Camilla Richardssonilla ei ollut tällä kertaa kauheasti mahdollisuuksia etukäteen, mutta siitä huolimatta suoritus oli lievä pettymys seuraajille ja iso pettymys Camillalle itselleen. Vielä on kuitenkin vuosia jäljellä. Jostain syystä minulle on jäänyt mieleen ensikohtaamiseni Camillan kanssa. Se tapahtui 2011 Turun Kalevan kisoissa. Satuimme olemaan molemmat myyntiteltalla penkomassa vaatehyllyä. Camilla oli silloin vasta 17-vuotias ja ajattelin, että on tässä maassa lupaavampiakin juoksijoita. Näitä nuoria tyttöjä tulee ja menee. Ehkä Camillassa kuitenkin jotain erilaista oli, koska tämä kohtaaminen jäi mieleen, toisin kuin moni muu. Ja niinhän siinä kävi, että kaikki muut ikätoverit jäivät matkalle, mutta Camillalla on monta SE:tä hallussaan.
Yhdellä asialla Camilla voi kuitenkin lohduttautua olympiamenestyksessään. Hän on se juoksija, joka on juossut Pariisin olympiamaratonilla kovimman suomalaisajan. Se toiseksi kovin on yli kolme minuuttia hitaampi
ja sillä on sentään voitettu olympiakultaa.
Yleisurheilijoiden menestys
Suomi jäi siis historiallisesti ilman mitalia. Kyytiä tuli yleisönosastoissa. Yleisurheilijat etenkin saivat haukkuja. Kumma kyllä, haukkuja ei tullut voimistelijoille, melojille, soutajille tai painonnostajille. Ehkä siksi että näistä lajeista ei suomalaisia ollut kisoihin päässyt. Kuitenkin kaikissa näissä lajeissa Suomi on saanut joskus olympiakultaa. Poissa silmistä, poissa mielistä.
Vaan oliko yleisurheilijoiden menestys sitten niin kehnoa? Globaali laji jos mikä ja joka tuhannesviidessadas ihminen maailmassa on suomalainen. Yleisurheilussa oli jaossa noin neljäsataa sijoitusta kahdeksan parhaan joukkoon. Näin ollen suomalaisen pitäisi sijoittua yleisurheilussa pistesijalle noin joka neljänsissä olympialaisissa. Nytkin näitä pistesijoja tuli neljä.
Entä sitten suhteessa muihin lajeihin? Kaksitoista suomalaista sijoitusta oli kymmenen parhaan joukossa. Mitalilajeista koko kisoissa alle 15 % oli yleisurheilua. Niinpä maan kahdentoista parhaan menestyneen joukossa pitäisi olla 1-2 yleisurheilijaa. Suomen sijoituksista niitä oli kuusi eli puolet:
5. Silja Kosonen
5. Pihla Kaivo-oja
6. Krista Tervo
6. Wilma Murto
7. Sinem Kurtbay – Akseli Keskinen
8. Lassi Etelätalo
8. Kouluratsastusjoukkue
8. Arvi Savolainen
9. Oliver Helander
9. Luukas Saha
9. Martti Puumalainen
10. Toni Keränen
Turha siis syyttää yleisurheilua, joka toi suhteettoman suuren osan vähäisestäkin menestyksestä.
Ilta-Sanomien toimittaja totesi
jutussaan aivan oikein, että yksi tai kaksi sattumamitalia eivät olisi isoa kuvaa muuttaneet: Suomen huippu-urheilu on surkeassa jamassa. Toimittaja tiivistää asian erinomaisesti:
”Kun Suomi aikoinaan oli kesäkisojen menestyjämaa, lahjakkaat nuoret joko juoksivat, hiihtivät tai painivat. Nykynuorilla lajeja on valittavaksi satoja puhumattakaan muista vapaa-ajonviettotavoista.
Mikään ei muutu hyssyttelemällä ja hieman rakenteita näpräämällä. Yhtään työryhmääkään tuskin tarvitaan lisää.
Suomen ongelmat kesäolympialaisissa voi tiivistää yksinkertaisesti näin: pienentyvien ikäluokkien urheilijat jakaantuvat entistä useampaan lajiin, ovat huonommassa kunnossa, treenaavat pienemmillä resursseilla kuin monet kilpailijamaiden urheilijat ja kohtaavat olympiakisoissa kovemman kilpailun kuin edeltäjänsä kymmeniä vuosia sitten.”
Ikävä kyllä, jutun lopussa onnistutaan mokaamaan pahasti:
”Yksi vaihtoehto myös olisi kylmästi ohjata lahjakkaat urheilijat pallopeleihin, joissa Suomi on pärjännyt verrattain hyvin ja johon suuri osa lapsista ja nuorista jo nyt suuntautuu.
Pallopeleissä korostuu yhteistyön merkitys, ja yhteistyössä suomalaiset ovat hyviä. Siitä jääkiekon, koripallon, lentopallon ja jalkapallonkin maajoukkueiden menestys ovat hyviä esimerkkejä.”
Siis mitä helvettiä? Mikä ihmeen menestys? En minä ole ainakaan mitään sellaista havainnut. Nytkin löytyi Suomesta kaksitoista kymppisakkiin päässyttä. Kysynpä vaan milloin
a) Suomesta on ylipäätään viimeksi selvinnyt pallopelisakki kesäolympialaisiin
b) tällainen joukkue on päässyt kymmenen parhaan joukkoon?
Vastaukset:
a) Edellisen kerran Suomesta päästiin joukkuepeliin mukaan Moskovan olympialaisissa 1980, kun jalkapallomaajoukkue sai kutsun boikotin takia. Alkujaan joukkue oli jäänyt karsintalohkossaan viimeiseksi, mutta kun paremmat boikotoivat niin kutsu kävi. Tähän nähden menestys oli hyvä, alkulohkossa tuli yksi tulos jokaista laatua eli tappio Jugoslavialle, tasapeli Irakin kanssa ja voitto Costa Ricasta. Virallisia sijoituksia ei jatkopeleistä pudonneille ilmoitettu, mutta voitaneen laskea Suomen olleen paras lohkokolmonen eli kaikkiaan yhdeksäs.
b) Vuoden 1980 jalkapallojoukkue täyttää siis sijalla 9-12 kriteerin kymppisakkiin sijoittumisesta. Normaaliin tapaan epävirallisia sijoituksia arvottaen vuoden 1952 jalkapallojoukkue oli myös sijoille 9-16 sijoittuneista paras eli yhdeksäs. Vuoden 1936 jalkapallojoukkue oli sijoilla 9-16, mutta normitapaan laskien vasta 14. Ylivoimaisesti Suomen historian parhaan joukkuepalloilusuorituksen teki vuoden 1912 jalkapallojoukkue neljännellä sijallaan. Muista joukkuepeleistä Suomi on osallistunut kahdesti koripalloon, mutta ei ole päässyt kymppisakkiin sekä kotikisoissa 1952 maahockeyhin lähinnä jääpalloilijoista koostuneella joukkueella, joka oli sijoille 9-12 jääneistä eli viimeisistä huonoin.
Eipä siis kannattane paljon palloiluihin panostaa. Mitä taas talvikisojen joukkuepeliin eli jääkiekkoon tulee, niin viimeksi Suomi sai kultaa kisoissa joista puuttui maailman 600 parasta pelaajaa. Ihan rehellisesti, innostuisitteko hiihdon olympiakullasta jos kisoista suljettaisiin pois kaikki hiihtäjät jotka ovat joskus päässeet maailmancupissa pisteille?
Joukkuepelien menestysharhan aiheuttaa yksinkertaisesti vauhtisokeus. Suomikin selvisi jalkapallossa taannoin EM-kisoihin, mitä pidettiin mahtavana suorituksena. Tiedoksi annettakoon että Itä-Euroopan mullistuksia 1990 aiemmin arvokisakarsintoihin osallistuneista maista Suomi oli neljänneksi viimeinen, joka ei ollut koskaan arvokisoihin selvinnyt. Vielä odottelemme Maltaa, Luxemburgia ja Kyprosta. Jopa Islanti ja Albania ehtivät ennen Suomea.
Entä miten kävi näihin olympialaisiin karsittaessa? Lähimmäs kisapaikkaa pääsi koripallomaajoukkue. Sen olisi pitänyt voittaa vielä Espanja ja Bahama, niin paikka olisi auennut. Tappio Espanjalle ratkaisi sen, että Suomi ei päässyt ratkaisupeliin Bahamaa vastaan (jolle se oli karsintalohkossa jo hävinnyt ja jonka Espanja voitti ja ansaitsi kisapaikan).
Mitäkö sitten pitäisi tehdä? Sami Itani lausui asiat aika kohdilleen
tässä jutussa. Koululiikunnan lisääminen on avain. Itse lisäisin siihen vielä kansan nostamisen nykyisestä sosialistisen politiikan aiheuttamasta apatiasta, jossa yritteliäisyyttä ja sinnikkyyttä ei edes haluta arvostaa, vaan roikottaa ihmisiä yhteiskunnan napanuorassa. Valentin Kononen sanoi TV-haastattelussa asian toisin sanoin: Suomesta on kadonnut voittamisen kulttuuri.
Mallia voi ottaa suunnilleen Suomen kokoisesta Uudesta-Seelannista. Siellä tehtiin rajuja poliittisia uudistuksia 1980-1990 -lukujen vaihteessa. Sosialismi lyötiin telakalle ja yritteliäisyyttä kannustettiin. Tarkemmin sanottuna yritteliäät jätettiin kiusaamatta. Vastaavana aikana Suomessa sosialismia lisättiin. Urheiluun tällaiset muutokset vaikuttavat yli kymmenen vuoden viiveellä, sillä alle kymmenvuotiaat lapset alkavat kasvaa erilaisessa ilmapiirissä ja vaikutukset näkyvät toistakymmentä vuotta myöhemmin urheilun ja yhteiskunnan menestyksessä. Katsotaanpa miten maiden mitalisaldo kehittyi olympialaisissa (kesäkisat + niitä edeltäneet talvikisat) vuodesta 1992 alkaen, Uusi-Seelanti/Suomi:
1992: 11/12
1996: 6/10
2000: 4/16
2004: 5/9
2008: 9/13
2012: 13/8
2016: 18/6
2020: 22/7
2024: 23/8
Vaan ei hätää, nykyään Uutta-Seelantia hallitsee työväenpuolue joka on päässyt nauttimaan konservatiivien rakentamasta vauraudesta. Kyllä maa siitä rappeutuu, mikäli äänestäjät eivät viisastu. Sitten kun saisi vielä Suomeen isänmaan ja kansalaisten etua ajattelevat - ja ennen kaikkea ajavat - päättäjät, niin olympiamenestys ja vauraus kääntyisivät toiseen asentoon kun vertailukohtana ovat kiwit.
