Välihuomautus 167 : Suuntautumisesta

Vaalistudiossa jaksetaan jauhaa siitä, oliko ehdokkaan seksuaalisella suuntautumisella merkitystä vaaleissa vaiko eikö. Toinen asiantuntija sanoo, että ei ollut, sillä äänestäjät hyväksyivät Haaviston suuntautumisen. Toinen taas sanoo että oli, sillä moni sanoi ettei äänestä Haavistoa sen takia.
Molemmat ovat pihalla kuin lumiukot, kun eivät tajua pohtia oleellisinta huomiota aiheesta.
Totta kai seksuaalisella suuntautumisella oli merkitystä presidentinvaalien tulokseen. Jos Stubb olisi saanut yhtä suuren prosenttiosuuden heteroiden äänistä kuin Haavisto sai homojen äänistä, Stubb olisi saanut murskavoiton.
Kylmä tosiasia on, että varsin moni homo on äänestyskäyttäytymisessään heterofobinen.

Ammutuksi vai hirtetyksi

Mikäli suvaitsevaisto saa jonakin päivänä totaalisen vallan, jolloin allekirjoittanut mitä ilmeisimmin saa tuomiokseen ennakoivan eutanasian ja tällaiset vaihtoehdot annetaan, niin ammutuksi, kiitos. Hirttämisessä on toki se hyvä puoli, että jos pyöveli on ammattilainen, niin kuolema tapahtuu hetkessä. Toisaalta siinä todennäköisyys kitumaan joutumisessa on suurempi, ainakin tällaiselle kovaluisemmalle tapaukselle. Niinpä näistä kahdesta valitsen mieluummin ampumisen, onhan se myös machompi vaihtoehto tosimiehelle. Tosin jos valinta olisi täysin vapaa, ottaisin typellä tukahduttamisen, mikä on ilmeisesti suhteellisen mukava tapa maailmasta erkanemiseen. Mikäli kannattamani ehdollisen kuolemantuomion lainsäädäntö otetaan käyttöön, niin typpi saa toteuttamismenetelmänä puoltoäänen minulta. Perinteisistä menetelmistä tyylikkäin olisi silti giljotiini, kuten tässä toisen todellisuuden novellissa vaihtoehtoisesta Suomesta.

Mutta asiaan. Kuten lukijat varmaan otsikosta arvasivatkin, tämä kirjoitus käsittelee presidentinvaalien toista kierrosta. Kuten aiemmassa välihuomautuksessa totesin, valinta on tehtävä imbesillin ja sosiopaatin välillä. Loogisesti valinta on selvä, sillä imbesilli saattaa tyhmyyttään olla joskus vahingossa oikeassa, kun taas sosiopaatti ajaa omia tavoitteitaan järjestelmällisesti ja yleensä erehtymättä. Aivan yhtä loogisesti tästä seuraa, että mikäli sosiopaatin henkilökohtaiset tavoitteet sattuvat olemaan kansakunnan hyvinvoinnin kannalta positiivisia, sosiopaatin valinta on suorastaan kannatettava asia. On kuitenkin varsin epätodennäköistä, että sosiopaatin tavoitteet olisivat hyödyllisiä ja käytännössä varmaa, että hyvienkin joukossa on asioita jotka ovat varsin vahingollisia ja niiden aikaansaaminen tuhoisaa.

Lähes puolet äänestäjistä aikoo kuitenkin piirtää lippuun Haaviston numeron ja se heille suotakoon – kuitenkin vain siinä tapauksessa että he todella ovat tajunneet mitä Haaviston valinnasta mahdollisesti, todennäköisesti ja joissakin tapauksissa jopa varmasti seuraa. Ja tämän edes osittain tajunneita lienee Haaviston kannattajista vain pieni murto-osa. Haavisto kun on niitä poliitikkoja, joiden kanssa järkevä ihminen on eri kannalla, mutta myöntää että jos maailma olisi sellainen kuin Haavisto haluaa sen olevan, asiat olisivat paremmin. Ja tämä on toinen niistä kahdesta indikaattorista, jotka lähes takuuvarmasti paljastavat kumpi eri kannalla olevista on oikeassa. Eli mikäli toinen myöntää että asiat olisivat paremmin niiden ollessa tavalla jolla vastapuoli toivoo/luulee niiden olevan, niin silloin hän on ymmärtänyt kyseisestä asiasta enemmän ja tajuaa, ettei se ole vastapuolen toivomalla tavalla. (Se toinen indikaattori on, että väärässä oleva ei ymmärrä oikeassa olevan näkökantaa, kun taas oikeassa oleva yleensä ymmärtää miksi väärässä oleva on väärässä, mutta tämä indikaattori on paitsi vaikea todentaa, myös sellainen joka ei aina toteudu sillä eihän oikeassa oleva välttämättä ymmärrä miksi väärässä oleva on väärässä.)
Haaviston ideaalinen maailmankuva on juuri sellainen, joka vetoaa sellaisiin äänestäjiin, jotka eivät joko kykene ajattelemaan loogisesti tai sitten uskaltaudu tekemään näin eivätkä näin ollen tajua äänestyspäätöksensä mahdollisia seurauksia. Ja näitä äänestäjiä on demokratian rappeutumisen takia aina vain enemmän.
Mutta kuten todettu, jokaisella on oikeus äänestää Haavistoa mikäli tunnustaa tosiasiat eli haluaa Suomesta sellaisen millaisen Haaviston ideologian noudattaminen siitä tekisi: köyhtyneen etnohelvetin, jossa ei kyetä ylläpitämään länsimaista elintasoa. Ei sen takia että Haaviston tarkoitus olisi tämä, vaan se että hänen ideologiansa väistämätön seuraus on tämä. Sitä en tiedä tajuaako Haavisto itse tämän eli onko hänen roolinsa vilpittömän hölmö vai ainoastaan sosiopaatin loogisesti valitsema linja valtaan pääsemiseksi seurauksista välittämättä. Pelkään pahoin että jälkimmäinen, sillä on vaikea kuvitella kahden niin älykkään vanhemman saavan noin typerää jälkikasvua, ellei sitten synnytyksessä ole ollut aivovaurion aiheuttanutta hapenpuutetta.

Viime päivinä vaalikeskustelua on hallinnut ehdokkaiden sukupuolinen suuntautuminen. On kohuttu siitä, että suuri osa suomalaisista – puhutaan jopa kolmasosasta – on ilmoittanut ettei voisi äänestää homoa. Yllätyin itse suuresti tämän väestönosan näennäisestä koosta.
Sana ”näennäinen” oli äskeisessä tarkoituksella. Väitän nimittäin, että todella harvalla päätös on periaatteellinen. Suurin osa tästä jopa kolmanneksesta äänestäisi kyllä homoa, mikäli tämän arvomaailma olisi muilta osiltaan ylivertainen tai edes niukasti vastaehdokasta parempi. Itse asiassa väitän, että melkoiselle osalle tästä kolmanneksesta homous itsessään on yhdentekevää. Kyse on siitä, millaiset ennakkonäkemykset – ja yleensä jopa oikeat sellaiset – heillä on homojen näkökannoista muihin asioihin. Ja nämä ovat yleensä kyseisten äänestäjien näkökannan vastaisia.
Tilannetta voi verrata siihen, jos NBA-seuran managerille sanottaisiin, että nyt olisi seuraan tarjolla todella hyvä melkein kaksimetrinen sentteri. Jolloin manageri nauraisi räkäisesti todeten, että sentterille kusiraja on 210 senttiä, sitä lyhyemmät eivät kykene tekemään korin alla sitä mitä sentterin on tehtävä. Jolloin asian esittelijä toteaisikin, että joojoo, mutta kun tällä hepulla on niin pitkät kädet että hän ylettää korirenkaaseen lattialla seisten, voimatasotkin kuin Shaq O’Nealilla parhaina päivinään ja kosketus palloon kuin Michael Jordanilla. Jaa, olisit heti sanonut, palkataan, tuumii manageri.
Lähes poikkeuksetta homojen kannattamat asiat ovat sellaisia, että tietty väestönosa ei niitä kannata. Tämän takia homon äänestäminen suljetaan yhtä automaattisesti pois kuin alle kaksimetrinen sentteri NBA:ssa. Mutta jos tuleekin homo, joka kannattaa kyseisen väestönosan näkemyksiä ja esimerkiksi – no, sanotaan ääritapaus esimerkkinä – vastustaa homoudestaan huolimatta homoliittoja, niin ei homous ole mikään este äänen antamiselle kuin enintään 5 % pahimpia änkyröitä.

Mitä sitten Stubbiin tulee, niin lienee aika paljastaa eräs seikka parin vuoden takaisesta blogikirjoituksestani. Kyseisen novellin nousevan poliitikon Julius Mattssonin esikuvana oli Alexander Stubb lähes yksi yhteen näköispatsaana, joskin pari pikkuseikkaa oli muualtakin poimittu. Esimerkiksi novellin kohtaus, jossa kertoja (minä) katsoo ikkunasta nähden kaksi kadulla kävelevää poliitikkoa tapahtui todellisessa elämässä täsmälleen noin. Toinen kävelijöistä (novellissa Julius Mattsson) oli Stubb, jonka vieressä asteli novellissa nimen Antti Laamanen saaneen poliitikon tärkein esikuva (toisin kuin lähes täysin yhteen henkilöön perustunut Mattsson, Laamanen oli kollaasi muutamasta poliitikosta, tästä kuitenkin eniten), jonka nimeä en halua paljastaa.
Ikävä kyllä on osoittautunut, että novellissa antamani kuvaus Mattsson/Stubbista on senkin jälkeen osoittautunut harmillisen oikeaan osuneeksi. Stubbin ja Haaviston oleellinen ero heidän suhtautumisessaan menneisiin on siinä, että Stubb ei ole koskaan edes tajunnut mokanneensa, kun taas Haavisto on joutunut kääntämään kelkkaansa moneen kertaan (Neuvostoliiton pysyvyys, puolustuksen alasajo, ydinvoiman vastustaminen, Caruna-kaupat). Ei siinä mitään, onhan ihmiselle hyvä tunnustaa virheensä. Mutta se ei silti ole estänyt Haavistoa olemaan Suomen kansan hyvinvoinnin kannalta jatkuvasti väärässä. Jos järkevä ei-sosiopaatti huomaisi olleensa väärässä, hän alkaisi epäillä omaa arviokykyään. Ei Haavisto, jonka viimeisin tempaus oli rahdata ISIS-terroristit Suomeen.

Ainoa seikka, jonka perusteella Haavistoa voisi kannattaa presidentiksi on samalla se ainoa hyvä puoli, joka seurasi Halosen presidenttikaudesta: nyt kun Halonen on ollut presidenttinä, niin enää ei ole pakko saada naispresidenttiä, vaan voidaan valita nainen ihan täysijärkisyyden perusteella.
Voi jopa olla niin, että Stubbin presidenttikausi olisi pitkällä tähtäimellä jopa huonompi valinta kuin Haaviston valinta (lyhyellä eli kuuden vuoden tähtäimellä on selvää, että Stubb on vähemmän huono valinta). Asia on nimittäin niin, että kuuden vuoden kuluttua meillä saattaa olla ehdokkaana vielä Haavistoa huonompikin homo, vaikka täysijärkisen ihmisen onkin tätä vaikea kuvitella. Ynnä se, että seuraavan kuuden vuoden aikana Haavisto saa Stubbia todennäköisemmin aikaan niin paljon vahinkoa, että on pakko ryhtyä tekemään järkeviä ratkaisuja. Onhan se niinkin, että mitä aiemmin väistämätön katastrofi tapahtuu, sitä vähemmän vahinkoa ehtii tapahtua ja sitä helpompaa on jälkien korjaaminen. Kuuden vuoden kuluttua kansa ei välttämättä nouse kapinaan vajaasta puolesta miljoonasta haittamamusta ja teollisuuden taantumasta. Mutta jos haittamamuja on miljoona ja teollisuus pahassa kriisissä, niin on helpompi lähettää takaisin paskastanioihin miljoona haittamamua ja rakentaa teollisuus uuteen kukoistukseen kuin kahdentoista vuoden kuluttua yrittää roudata viisi miljoonaa sinne minne kuuluvat ja pystyttää täysin tyhjästä uutta teollisuutta.

Välihuomautus 166 : Rutto vai kolera?

Nämä presidentinvaalit ovat olleet yhtä sirkusta, jossa tuntuu olevan pelkästään pellejä ja ehkä pari jonglööriä. Ainoa hyvä puoli on ollut se, että ei ole ollut vaikeaa valita ketä äänestää.
Ensimmäisellä kierroksella ylivoimaisesti paras ehdokas oli lyhyen matikan lukenut tupakoiva vegetaristisivari. Ja jos tämä ei kerro tasosta riittävästi, niin yhtä ylivoimainen kakkonen oli puolimarokkolainen hihhuli.
Toisella kierroksella pitää sitten valita imbesillin ja sosiopaatin välillä. Onneksi valinta on helppo, sillä imbesilli saattaa joskus olla vahingossa oikeassa.

Viekää tuhkatkin uurnasta

Suomen tasavallan historian kolmattatoista presidenttiä valitaan lähiaikoina. En ole taikauskoinen, mutta aavistuksen verran ihmetyttää voiko olla sattumaa että tällä kerralla ehdokaslista on kykyprofiililtaan kaikkien aikojen kehnoin. Asiassa tosin lohduttaa se, että keskimääräisestä tasosta huolimatta presidentiksi ei silti voi tulla huonompaa kuin jo on koettu, sillä olivathan vuodet 2000-2012 kaikkien aikojen ylivoimainen pohjanoteeraus.
Toinen lohduttava seikka on toki se, että presidentin valtaoikeudet ovat pienemmät kuin viime vuosituhannella. Tosin tämän lohduttavuus on toki riippuvainen siitä, kuka presidentiksi valitaan. Mikäli oletetaan kaikkien yhdeksän ehdokkaan todennäköisyys samaksi, niin 7/9 todennäköisyydellä saamme kiitellä valtaoikeuksien supistamista ja 2/9 todennäköisyydellä harmitella sitä.

Vaalikoneita voi toki käyttää ehdokkaan löytämiseen. Tällä kertaa kokeilin neljää vaalikonetta ja ne toimivat jopa kiitettävän hyvin. Kaikissa niistä kaksi huonointa olivat aina samat ja samassa järjestyksessä, jopa selvällä erolla toisiinsa sekä muihin ehdokkaisiin. Niin ikään kärkikaksikko oli aina sama, mutta siinä oli sen verran vaihtelua että yhdessä koneessa muiden koneiden selkeä kakkonen olikin niukasti ykkönen. Sijoilla 3-7 ollut harmaa massa oli sitten varsin satunnaisessa järjestyksessä, vaikkakin kolmessa neljästä koneesta seitsemäs oli sama ehdokas ja siinä neljännessäkin koneessa vasta viides.
Tällä kertaa vaalikoneista ei löytynyt ristiriitaisiksi kutsumiani kysymyksiä kuin yksi täysin selkeä esimerkki. Normaaliin tapaan piti valita akselilta ”täysin eri mieltä” – ”täysin samaa mieltä” itselle sopiva vastaus. En enää muista missä vaalikoneessa oli väite, jonka asiasisältö oli ”Suomen ulkopolitiikan ensisijainen tavoite tulisi olla maapallon ympäristökysymysten ratkaiseminen”. Olen ehdottomasti tästä täysin samaa mieltä. Vastasin kuitenkin ”täysin eri mieltä” siksi, että se mitä väitteella tarkoitettiin oli melko varmasti täsmälleen eri asia kuin mitä minä sillä tarkoitan. Toisin sanoen ”täysin samaa mieltä” tarkoittaa väitteen laatijoiden mukaan menetelmiä, joilla ympäristökysymykset eivät taatusti tule ratkaistua ja todellisesta ongelmasta ei haluta tabuna edes keskustella saati sitten puuttua siihen. Ja tällöin ei todellakaan halua kannattaa menetelmiä, jotka eivät toimi ja jotka kysymyksessä ovat piilo-oletuksena. Sen takia järkevä vastaus on muutettava täsmälleen päinvastaiseksi.

Seuraavassa listataan näiden vaalien ehdokkaat paremmuusjärjestyksessä – tai oikeastaan huonommuusjärjestyksessä, sillä kehnoimmasta aloitetaan.
Järjestys on määräytynyt sillä perusteella, miten hyvää tai huonoa jälkeä kyseinen henkilö saisi presidenttinä aikaan. Ei siis sillä perusteella kuinka hyviä tai huonoja hänen näkemyksensä ovat. Nämä ovat nimittäin eri asioita, kuten listasijoitusten 9 ja 8 perusteluista käy ilmi.


9. Pekka Haavisto

Sakka pohjalla. Yleisesti ottaen ihmisen todellinen luonne tulee esiin siitä, miten hän kohtelee alaisiaan. Olin jo ennen Ilta-Sanomien paljastusjuttua kuullut erinäisiä vähemmän mairittelevia tarinoita. Jutussa kuitenkin nimettömänä – ymmärrettävästi – pysyttelevä ulkoministeriön virkamies tiivisti Haaviston asenteen loistavalla tavalla: ”Hän ei halua kuulla sellaisia mielipiteitä, faktoista puhumattakaan, jotka eivät edesauta hänen tavoitettaan.”
Satunnaisesti tapaamilleen ihmisille Haavisto antaa kuitenkin itsestään täysin toisenlaisen kuvan. Tämä lienee kodin perintöä. Vastoin yleistä luuloa Haavisto on vauraasta ja sivistyneestä porvariskodista ja näin ollen oppinut käyttäytymään sujuvasti sekä miellyttävästi. Molemmat vanhemmat olivat poikkeuksellisen ansioituneita opettajia, isä rehtori, äiti kemian oppikirjojen tekijä.
Haaviston vaalitappioista on aina syytetty homoutta, mutta todellisuudessa se on tuonut hänelle enemmän ääniä kuin on vienyt. Jotkut kun äänestävät homoa täysin muista asioista riippumatta. On kieltämättä änkyröitä, jotka eivät äänestäisi homoa missään tilanteessa, mutta he ovat lähes kaikki sellaisia jotka eivät äänestäisi Haaviston linjoilla olevaa heteroakaan missään tilanteessa.


8. Li Andersson

Lienee yllätys, että Li Andersson on vähemmän huono ehdokas kuin Haavisto. Kaikissa kokeilemissani vaalikoneissa Andersson oli Haavistoa kehnompi eli jokaisessa pahnanpohjimmainen jopa varsin selkeällä erolla aina toiseksi viimeiseksi jääneeseen Haavistoon.
Presidenttinä Andersson olisi kuitenkin parempi kuin Haavisto. Haavisto näet sujuvana supliikkimiehenä kykenisi tekemään Suomelle paljon enemmän vahinkoa kuin avoimesti haitallinen Andersson, joka ei saisi ajamiaan asioita läpi.


7. Alexander Stubb

Alexander Stubb on niin tyhmä, ettei osaisi kaataa edes kusta pois saappaasta vaikka sanottaisiin että lue ne pohjaan kirjoitetut ohjeet. Miten saatanan idiootti pitää olla, jos ei saa lyhyen matematiikan YO-kokeesta alinta hyväksyttyä arvosanaa parempaa ja sössii reaalikokeesta hylätyn? Kenen tahansa peruskoulun käyneen pitäisi saada parempi aivan kylmiltään.
Stubbin tietämättömyys paljastui Lasten tentissä, jossa hän sai oikein vain vastauksen siihen, missä maassa on eniten hevibändejä asukasta kohti. Stubb ei tiennyt, mikä on Kenian pääkaupunki vaikka on käynyt siellä eikä tiennyt mangustin olevan eläin. Stubbin mielestä viisi potenssiin kolme on 75. Tämä olisi pelkästään hävettävää, jos hän ei sitä tietäisi mutta pelottavaa koska hän ei edes tiedä olevansa väärässä. Eikä sekään ole vaarallista ettei tiedä Minna Canthin kirjoittaneen näytelmää Työmiehen vaimo (itsekään en ollut aivan sataprosenttisen varma tästä), mutta se että luulee Väinö Linnan olleen näytelmäkirjailija, on todella huolestuttavaa.
Se asia mitä Stubbista aina kehutaan, on kielitaito. Stubbin sanotaan hallitsevan viittä kieltä: suomea, ruotsia, englantia, saksaa ja ranskaa. Mitään sanottavaa hänellä ei kylläkään ole yhdelläkään näistä kielistä. Hänen äidinkielensä on ruotsi ja etsikääpä Ahvenanmaan (ja ehkä Pohjanmaan rannikkokuntien) ulkopuolelta suomenruotsalainen, joka ei puhu sujuvaa suomea niin ihmeen teette. Mitä englannin taitoon tulee, niin muutaman vuoden asuminen senkielisessä maassa ja englanti kotikielenä auttavat kummasti asiaan. Ranskan kielestä en osaa sanoa, mutta saksaa Stubb puhuu varsin sujuvasti, osaa vastata haastattelijoiden kysymyksiin lonkalta täysin keskustelutasolla. Vaan tuskin pitäisi Ukrainan parlamentissa puhetta kyseisellä kielellä tai edes osaa Suomen kannalta merkittävimmän ulkomaan eli Venäjän kieltä.


6. Jutta Urpilainen

En olisi uskonut sitä päivää näkeväni, että asetan demarin kokoomuslaisen edelle. Mutta Urpilainen on tämän maan parhaita demareita, mikä toisaalta on vähän sama kuin toteaisi jonkun olevan pisimpiä kääpiöitä. Tekemissäni vaalikoneissa Urpilainen sijoittui yleensä kolmanneksi viimeiseksi, mutta toisin kuin Stubb, hän on varovainen ja ei tekisi äkkinäisiä muutoksia. Lisäksi olen kuullut Urpilaisesta hyvää hänen entisiltä alaisiltaan, mikä painaa paljon vaakakupissa.


5. Mika Aaltola

Aaltola lähti presidenttikisaan, kun sai kansalta kannatusta. Se on kuitenkin sulanut aika nopeaan tahtiin kun uutuudenviehätys on haihtunut. Ja hyvä niin. Yritin lukea yhtä Aaltolan kirjoista. Aika harvan kirjan olen jättänyt kesken mutta puoltaväliä pidemmälle en tätä jaksanut. Kesti aikansa kunnes tajusin mitä Aaltolan teksti muistuttaa. Voisin kuvitella että jos olisin yrittänyt kirjoittaa ollessani vahvojen lääkkeiden vaikutuksen alaisena, olisin tuottanut samanlaista sekavaa tajunnanvirtaa.


4. Harry Harkimo

Harkimolla on hyviä ajatuksia ja häntä tulee kunnioittaa siksi, että mies on saanut kukoistamaan sellaisia bisneksiä, mihin juuri kukaan ei ole uskonut. Samoin siksi, että hän on lukihäiriöstään huolimatta raivannut tiensä noin pitkälle. Harkimon miinuksena ovat arvaamattomuus ja vauhtisokeus, mitkä taas eivät ole järin hyviä ominaisuuksia tasavallan presidentille.


3. Olli Rehn

Olli Rehnin kampanjaslogan ”Vakaa kuin kallio” on kaikista ehdokkaista parhaiten kantajaansa kuvaava. Rehniä syytetään karisman puutteesta, mutta näin sanovat eivät ole hänen kanssaan keskustelleet – kyllä se säteilee. Rehn on myös fiksu, ehkä jopa älykkäin koko sakista.
Rehnin asiapuolella oleva ongelma on se, että hän on osa sellaista poliittista järjestelmää, joka on aikansa elänyt ja jonka kannattamat asiat joutavat pois. Tämä on selitys sille, että Rehn pärjäsi kaikissa tekemissäni vaalikoneissa selvästi huonommin (sijat 5-7) kuin odotin (3). Nostan Rehnin silti kolmanneksi hänen vakautensa ja älynsä ansiosta. Tuulisina aikoina hän olisi varmasti kohtalainen presidentti.


2. Sari Essayah

Essayahista ei oikeastaan ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Toisenlaisella onnella (lue: median tuella) hän olisi saattanut tehdä saman kuin Elisabeth Rehn vuonna 1994 ja edetä aivan Mäntyniemen kynnykselle, hyvällä tuurilla jopa sen yli. Hänen kannaltaan epäonnista on se, että Essayah lakkasi olemasta lehdistön ihannetyttö siinä vaiheessa kun kävelyura päättyi ja ura kristillisdemokraateissa alkoi. Edes puolimarokkolaisuus, joka yleensä aiheuttaa kritiikittömän ihastusreaktion mediassa, ei auta ilmeisesti siitä syystä ettei nainen itse aiheesta liiemmin innostu.
Essayah on ainoa ehdokas, jota olisin voinut kuvitella äänestäväni ensimmäisellä kierroksella taktisisista syistä parhaan ehdokkaan sijaan. Tämä olisi kuitenkin vaatinut sen elisabethrehnmäisen nosteen, josta ei ole pienintäkään merkkiä. Siksi – ja myös uskonnollisista syistä – hän jää hopealle tässä kisassa.


1. Jussi Halla-aho

Kuvitelkaapa millainen haisunäädän kusimyrsky olisi noussut, jos Halla-aho olisi menestynyt Lasten tentissä yhtä umpisurkeasti kuin Stubb.
Kun Maaseudun Tulevaisuus tutki, ketä presidenttiehdokasta vastustetaan eniten, tulos oli odotettu. Mitä mediat sitten uutisoivat? Sen, että 46 prosenttia ei äänestäisi Halla-ahoa missään tilanteessa. Itse hämmästelin kyllä enemmän tämän negaatiota ja olisin otsikoinut skandaalihakuisemmin: ”Peräti 54 prosenttia olisi valmis äänestämään Halla-ahoa!” Jostain syystä yleensä klikkiotsikoiden taitajina pidetyt toimittajat eivät tähän täkyyn tarttuneet.
Kun sitten vielä huomioidaan, että aika moni jäisi tässä vaiheessa nukkuvien joukkoon toisenkin ehdokkaan ollessa kelvoton, on selvää, että Halla-aholla on vastoin median väitteitä kuitenkin mahdollisuutensa toisella kierroksella. Itse asiassa en yhtään ihmettelisi, jos Stubbin kampanjatoimisto olisi tehnyt laskuvirheen. Hehän kuvittelevat, että Halla-aho olisi suupala ja yrittävät siksi pudottaa Haaviston toiselta kierrokselta. Todellisuudessa voisi käydä niin, että jo ensimmäisessä vaalitentissä Halla-aho jauhottaisi Stubbin niin pahoin, että tämä katkaisisi taktisista syistä vaikka jalkansa jotta välttyisi jatkomokilta ja suosion sulamiselta.
Mutta on turha toivoa, että media kääntäisi Halla-ahosta uutisoinnin edellä mainittujen suosiollisempien – ja realistisempien – otsikoiden suuntaan. Jos Halla-aho jonain päivänä kävelisi vetten päällä, media otsikoisi: ”Halla-aho ei osannut uida!”


Vain kaksi ehdokasta on tästä joukosta sellaisia, jotka varmasti ajaisivat Suomen etua. Sijoilla 3-5 olevat saattaisivat tätä yrittää, mutta se on vähintäänkin epävarmaa. Sijoilla 4-5 olevat luultavasti epäonnistuisivat Suomen edun ajamisessa, vaikka yrittäisivät. Sijoilla 6-7 eivät ajaisi Suomen etua, mutta sijalla 6 oleva luultavasti epäonnistuisi ainakin jossain määrin haitan tekemisessä. Sijoilla 8-9 olevat olisivat Suomen kannalta yksikäsitteisesti haitallisia ja molemmat ovat tehneet sen myös selväksi.

Välihuomautus 165 : Syntyperäiset edustajat

Jussi Halla-aho herätti pienimuotoista kohua pohdiskelemalla, pitäisikö kansanedustajiksi hyväksyä ainoastaan syntyperäiset suomalaiset.
Mikäli tällainen laki olisi ollut aina voimassa, edustajanpaikka olisi jäänyt saamatta ainakin seuraavilta kansanedustajilta:
Hella Wuolijoki (1946-1947, syntyjään virolainen ja muutti Suomeen 18-vuotiaana)
Jutta Zilliacus (1975-1987, Viron kansalainen kymmenvuotiaaksi asti)
Ben Zyskowicz (1979-, Puolan kansalainen viisivuotiaaksi asti)
Anne Berner (2015-2019, Sveitsin kansalainen vuoteen 2015 asti, mutta suomalaissyntyinen)
Hussein al-Taee (2019-2023, irakilaissyntyinen)
Nasima Razmyar (2015-2017, 2023-, afganistanilaissyntyinen)

Kuten listasta näkyy, niin puolet porukasta on ollut selvästi Suomelle haitallisia (yksi jopa kaksi sukupolvea itsestään alaspäin). Näin ollen voisi tästä näkökulmasta kallistua syntyperäisyyden puolelle.
Tämä ei kuitenkaan ole kelvollinen peruste, sillä kyseisellä perustella voisi evätä melkoisen suuren prosenttiosuuden kansanedustajaehdokkuuksista.
Kelvollinen peruste olisi esimerkiksi turvallisuus ja luotettavuus, minkä takia vuoteen 2000 asti ministeriksikään eivät päässeet kuin syntyperäiset kansalaiset. Nykyään ainoastaan presidentin tehtävä on ulkomaalaissyntyisten ulottumattomissa.

Kansanedustajaksi tulisi edelleen päästä nykyisillä ehdoilla eli pelkkä kansalaisuus riittää. Tämä olisi Suomen kannalta parempi ratkaisu. Mietitäänpä nyt hetki nimittäin sitä, mitä seuraisi jos kansanedustajilta edellytettäisiin syntyperäisyyttä.
Nyt kansanedustajiksi pääsee joitakin sellaisia, joiden ainoa tarkoitus on olla monikulttuurimannekiini. Malliesimerkki tästä on ”rauhan-Taee”. (Toki näitä monikulttuurimannekiineja voi tulla myös syntyperäisistä ”suomalaisista”, mitenkään yhtä nykykansanedustajaa mainitsematta.) Heitä on äänestetty suurelta osin siksi, että he nyt ovat mitä ovat. Jos heidän ehdokkuutensa olisi poissuljettu, eivät nämä heitä äänestävät yhtäkkiä äänestäisi fiksua ehdokasta, vaan saman puolueen yhtä haitallista, joskin suomalaissyntyistä ehdokasta. Joka olisi korvaamaansa ulkomaalaissyntyistä haitallisempi, koska päästäkseen suomalaisena eduskuntaan täytyy olla kyvykkäämpi kuin pelkällä monikulttuurisuusikonin maineella ratsastavan - kilpailu on kovempaa. Ja kyvykäs haitallinen saa lähes aina enemmän vahinkoa aikaan kuin vähemmän kyvykäs.

Sivallus CDI

En olisi voinut vielä toistakymmentä vuotta sitten mitenkään uskoa, että jonain päivänä Suomen presidenttiehdokkaiden taso on tällainen.
Ylivoimaisesti paras ehdokas on lyhyen matikan lukenut tupakoiva sivari ja yhtä ylivoimainen kakkonen on uskovainen puolimarokkolainen.

Välihuomautus 158 : Kuluja hallitukseen (eli hajahuomioita vaaleista)

Eduskuntavaalit tulivat ja menivät. Normaaliin tapaan yksi ei pettänyt tälläkaan kertaa ja se oli vaalistudion kykenemättömyys tulkita ääntenlaskennan edistymistä. Ennakkoäänten jakaumasta on tietysti vaikea päätellä mitään, mutta silti oli aika ennenaikaista julistaa kokoomus voittajaksi. Tuurilla näin sitten kävikin.
Suurin virhe ennusteissa tapahtui juuri siinä vaiheessa kuin aina ennenkin. Kun vaalipäivän ääniä alkaa vähitellen tippua, niistä pitäisi pystyä tekemään ennusteita lopullisiin tuloksiin. Vaikutti vain siltä, että ennusteita tekemään oli taas päästetty lyhyen matikan lukeneita, jotka eivät ymmärrä derivaatan käsitettä. Jo ensimmäisistä vaalipäivän äänistä pystyy aika hyvin laskemaan, mikä on lopullinen tulos. Ainakin jos osaa huomioida sen, millä tavoin yleensä nopeimmin tulevat pienten äänestysalueiden tulokset poikkeavat suurten äänestysalueiden tuloksista. Itse olin ennen äänestystä veikannut persujen paikkaluvuksi 48. Ensimmäisten vaalipäivän äänten saavuttua muutin ennusteen lukuun 47, kun vaalistudio puhui vielä luvusta 44. Istuin tietokoneen ääressä ja seurasin laskentaa vaalipiireittäin, telkkari oli vain taustaäänenä. Kun huomioi karkeasti derivaatan ja d’Hondtin järjestelmän vaikutuksen vaalipiireittäin, tulin klo 20.15 siihen tulokseen että persut saavat hyvin todennäköisesti 46-48 paikkaa, lähes varmasti 45-50 ja veikkaus oli tuo 47.
Oleelliset laskutoimitukset tehdään näet läpipääsyn ”rajapinnassa”. Riittää tarkkailla vaalipiirin koosta riippuen 2-3 lähintä ehdokasta rajan molemmin puolin. Mikäli viimeinen rannallejääjä on puolueesta, joka vaikuttaa saavan vaalipäivänä suhteellisesti enemmän ääniä kuin ennakkoäänestyksessä, on lähes varmaa että hän muljahtaa rajan toiselle puolelle. Sama ilmiö toisinpäin eli mikäli viimeinen selviäjän paikalla oleva on puolueesta, joka vaikuttaa saavan vaalipäivänä pienemmän ääniosuuden, hän tulee vielä putoamaan. ”Kakkospaikalla” molemmin puolin olevilla tämä riski on myös olemassa, ”kolmospaikalla” yleensä vain suurimmissa vaalipiireissä. Toki vertailulukujen eroillakin on merkitystä; esimerkiksi Lapin vaalipiirissä peli oli selvä jo ennen kuin edes puolia äänistä oli laskettu, sillä viimeisen selviäjän ja ensimmäisen ruikuttamaan jääneen vertailuluvuissa oli suuri ero. Tällä perusteella laskin persuille 47 paikkaa. Tulos jäi lopulta 46 paikkaan siksi, että uumoilemani Uudenmaan muljahdys ei kuitenkaan loppumetreillä toteutunut. Välillä viimeinen persu oli edellä, mutta suurten äänestysalueiden tulosten saapuessa viimeisenä tilanne kääntyi taas. En enää muista missä vaalipiirissä kamppailtiin myös viimeisestä paikasta rajusti loppuun asti, mutta se kamppailu käytiin demarin ja kokkarin välillä. Jos nämä molemmat olisivat menneet toisin, niin lopputulos olisikin ollut persut 47, kokoomus 46. Näin siksi, että Uudenmaan viimeinen paikka olisi mennyt persuille eikä kokoomukselle ja siinä toisessa vaalipiirissä kokoomus olisi menettänyt paikan demareille.
Tämä taisikin olla ensimmäinen kerta historiassa, kun toivoin että demari menisi läpi.

Nyt kävi sitten niin, että Orpo lähti kosiomatkalle naispuoluejohtajien luo. Annika antoi jo rukkaset ja Sanna osoitti selkeää haluttomuutta. Ainoastaan Anna-Maja on aina halukas, mutta eihän se riitä. Kyllä RKP aina mihin tahansa koalitioon lähtee, kunhan pakkoruotsi säilyy – puhe siitä ettei persujen kanssa mentäisi hallitukseen on pelkkää leukojen louskutusta. Joka kylläkin vaikeuttaa Petterin kosiomatkaa Riikan luo. Mikä on hyvä. On näet vaikea uskoa, että persut saisivat hallitusohjelman neuvoteltua riittävän hyväksi Suomen kannalta. Ruuvi pitää näet vetää hyvin kireälle. Kompromissiratkaisut kun tuppaavat olemaan vain toisenlaisia vääriä ratkaisuja. Persuja moititaan joustamiskyvyttömiksi, mutta se on ihan sama kuin teinityttöä moitittaisiin joustamiskyvyttömyydeksi kun viisi arabia haluaa raiskata, tyttö pistää hanttiin, arabit esittävät että jos vain sitten kolme raiskausta, tyttö edelleen kieltäytyy ja voi todeta että tyttö on neuvottelukyvytön eikä suostu kompromisseihin.
Perussuomalaisten olisi typerää suostua kompromisseihin, jotka ovat Suomen kannalta huonoja. Jos he näin tekevät, seuraavissa vaaleissa tulee takkiin ja jälki on entistä pelottavampaa. On parempi rakentaa oikeaa linjaa oppositiossa, katsoa miten sinipuna tuhoaa Suomea seuraavat neljä vuotta ja ottaa seuraavissa vaaleissa yli 60 paikkaa eduskunnasta. Sillä määrällä pääsee jo ehkä pelastamaan sitä mitä enää on jäljellä.

Perussuomalaisten vaalitulos taisi olla suhteellisesti kehnoin Helsingissä, josta tuli vain kolme paikkaa ääniharavista Halla-aho ja Rydman huolimatta eli vain 13 % vaalipiirin paikoista. Ihmettelin asiaa suuresti, sillä luulisi että haittamaahanmuutosta eniten kärsivällä alueella ääniä tulisi suhteellisesti eniten. Etenkin kun huomioi että ei haittamaahanmuuttajia ole sielläkään vielä riittävästi blokkaamaan suomalaisten ääniä. Onneksi itseäni viisaampi kaveri osasi selittää asian, vapaasti muotoiltu lainaus:
”Kaikki jotka kärsivät haittamaahanmuutosta lähtevät pois Helsingistä heti kun pystyvät. Toki loputkin kärsivät, mutta hyväksyvät sen monikulttuurisen uskontonsa sakramenttina. Sama ilmiö selittää sen, miksi natsien ja kommunistien uhrit eivät nousseet vastarintaan: heillä on ihan loppuun asti usko että asiat järjestyvät kunhan ei nosta meteliä.”

Maria Ohisalo ilmoitti luopuvansa vihreiden puheenjohtajuudesta. Tämä on toistaiseksi vaalien jälkeisistä uutisista huonoin.
Jos hän onnistui pj-kaudellaan lähes puolittamaan vihreiden eduskuntapaikkojen määrän, niin eihän tällaiselle voi muuta kuin toivoa jatkokautta.

Vihreiden eduskuntaryhmästä poistui vapaaehtoisesti Pirkka-Pekka Petelius, joka ei asettautunut enää ehdokkaaksi. Kävi siis siten kuin edellisten eduskuntavaalien jälkeisessä analyysissa uumoilinkin:
”Eduskuntaan pääsi myös Pirkka-Pekka Petelius, jonka egoparkaa käy sääliksi. Mies on tottunut viimeiset 40 vuotta olemaan Suomen parhaita koomikoita, mutta vihreiden eduskuntaryhmässä hän ei pääse lähellekään naurettavuuden keskitasoa.”

Ennen vaaleja epäiltiin, että varteenotettavin hallitusvaihtoehto olisi perussuomalaisten, vasemmistoliiton ja kokoomuksen muodostama koalitio. Sen nimeksi tulisi PersVaKo. Nyt näyttää siltä, että tämä tuskin toteutuu ilman hallituksen sarjalippulaista RKP:tä. Toisaalta PersVaKoRuotsalaiset kuulostaa vielä realistisemmalta.

Hallitusneuvottelujen vaikeutuessa on väläytelty sellaistakin hurjaa kompromissivaihtoehtoa, että pääministeriksi nousisi RKP:n Anna-Maja Henriksson. Tämä ei olisi niin iso katastrofi kuin äkkiseltään kuulostaa. Kaikesta on näet maksettava hintansa.
Mielenkiintoinen psykologinen koe nähtäisiin vallanhimon ja tavoitteiden välisessä valinnassa, jos Henrikssonille ilmoitettaisiin hinta: RKP saa pääministerin salkun, jos pakkoruotsista luovutaan.

Kokoomus juhli vaalivoittoa ja se heille suotakoon. Oli nimittäin viimeinen kerta, ellei linja muutu. Tähän asti kokoomus on voinut porskuttaa sillä, että noin puolet sen äänestäjistä on äänestänyt kokoomusta viimeistään vuonna 1987 ja nykyään näiden äänestäjien ainoa syy äänestää kokoomusta on se että he ovat ennenkin äänestäneet kokoomusta. Kun nämä vähitellen kuolevat pois, ei jää jäljelle paljon muuta kuin kokoomuksen muistoyhdistys. Sopii katsoa naapuripuolue keskustaa, josta voi sanoa samat sanat kunhan vaihtaa vuosilukua.
Kepua on äänestetty siksi että sitä vuonna 1980 äänestäneet ovat olleet aiemmin enimmäkseen mullan päällä, mutta nykyään he ovat jo enimmäkseen mullan alla ja se näkyy kannatusluvuissa.

Jos kokoomus saa puolustusministerin salkun, olisi sen kantajaksi ainakin kokemuksen tuomaa pätevyyttä eli entinen puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg. Toisaalta löytyy eduskuntaryhmästä toinenkin kenraalikunnan evp-edustaja.
Tämän vaihtoehdon toteutuessa realisoituisi myös itänaapurin märkä unelma: vihdoinkin Suomen puolustusministerinä olisi Toveri!

Pienpuolueista, joihin piakkoin voinee laskea myös keskustan (vihreät ja vasemmistoliitto menivät jo, elleivät sitten tee vihdoin sitä loogista johtopäätöstä ja yhdisty Vehreäksi Vasemmistoksi) kridet ja RKP säilyttivät eduskuntapuolueen asemensa.
Sen sijaan yhden miehen liitto eli VKK tipahti odotetusti eduskunnasta. Tunnetusti ehdokkaat saavat yleensä kotipaikkakunnaltaan paljon ääniä. Lieneekö koskaan istuvan kansanedustajan äänimäärän romahdus kotipaikkakunnallaan ollut prosentuaalisesti yhtä raju kuin Ano Turtiaisella? Neljä vuotta sitten ääniä tuli 420 ja tällä kerralla 11. Pudotusta oli hulppeat 97,4 %.
Tuloksesta voi kuitenkin päätellä, että kansanedustajuus lisää tunnettavuutta.
Mikäli oletamme Anon äänestäneen itseään, voidaan päätellä että neljä vuotta sitten oli olemassa 419 juvalaista, jotka eivät tunteneet Ano Turtiaista. Nyt Turtiainen oli tuntematon enää kymmenelle.

Tähän väliin piti tulla joku oivallus Sanna Marinista. Kävi kuitenkin niin että unohdin sen autuaasti. Tätä kirjoittaessa tulin juuri saunasta tukka vielä märkänä ja kirjaan vielä muistaessani ylös vuoropuhelun saunan lauteilta:
- Hitto vie, kun olen unohtanut sen Marinista tekemäni oivalluksen.
- Etkä sitten kertonut sitä minulle?
- No en. Tein sen nimittäin toissa yönä kun satuin olemaan hetken valveilla. Sinä nukuit.
- Olet sinä kyllä minut pöljemmistäkin syistä herättänyt.
- En kyllä varmasti ole ikinä herättänyt minkään niin pöljän asian takia kuin Sanna Marin.

Ja sitten jatkuu. Löytyihän se Marin-oivallus lopulta muistin lokeroista.
Sosiaalidemokraatteja pidetään humaaneina, ymmärtäväisinä, kovia kokeneiden puolella olevina ja inhimilliset heikkoudet anteeksiantavina. Mitä kertoo Sanna Marinin psyykestä se, että hän ei mennyt edes isänsä hautajaisiin? Hän ei koskaan antanut anteeksi isänsä alkoholismia, ei edes kuoleman jälkeen. Kuitenkin kyseessä oli täysin inhimillinen asia.
Saa nimittäin olla helvetin kovaluontoinen mies, jos ei ratkea ryyppäämään kun vaimo rupeaa lesboksi ja tytär demariksi.

Perinteiseen tapaan järjestettiin myös epäviralliset nuorisovaalit. Tuloskin oli perinteinen. Ehdokas numero 69 olisi mennyt läpi kaikissa muissa paitsi Lapin vaalipiirissä. Eipähän siinä mitään.
On sitä huonompiakin syitä valita ehdokkaansa – esimerkiksi jokaisella demaria äänestäneellä.

Myöhäiset vaalivalvojaiset

USA:n presidentinvaalit olivat jo aikapäiviä sitten. Yhä vääjäämättömämmin alkaa näyttää siltä, että Trump joutuu väistymään Valkoisesta talosta Bidenin tieltä. Tämänhetkisen isännän yritykset kumota vaalitulos eivät ole tuottaneet tulosta.

En seurannut vaaleja kovinkaan tiiviisti muiden kiireiden takia. Heränneet vilppiepäilyt toki kiinnostivat ja ajattelin, että voisinpa hieman kaivautua dataan ja analysoida, olisiko niissä tilastollisesti ottaen perää.
En aio tehdä perusteellista tilastoanalyysia, vaan otan pari yksinkertaista hypoteesia ja testaan niitä. Kirjoitan hypoteesit auki ennen kuin teen pienintäkään tilastojen esiin kaivamista, niin tarkastelu on mahdollisimman puolueeton.
Päätin verrata tämänkertaisia vaalituloksia neljän vuoden takaiseen. Pienellä etsinnällä löytyi data, josta saa esiin sekä vuoden 2020 tulokset että vuoden 2016 tulokset piirikunnittain. Tutkin asiaa seuraavasti:

Menettelytapa 1:
1. Otan tutkittavaksi vain kuusitoista Manner-Yhdysvaltojen osavaltiota (eli Alaska ja Havaiji suljetaan erikoistapauksina pois, vaikka ne valintakriteerin perusteella saattaisivat tähän kuulua): A: ne neljä, joissa Trumpin voitto oli suurin (Wyoming, Länsi-Virginia, Oklahoma, Pohjois-Dakota), B: ne neljä joissa Trumpin voitto oli pienin (Pohjois-Carolina, Florida, Teksas, Ohio), C: ne neljä joissa Bidenin voitto oli pienin (Georgia, Arizona, Wisconsin, Pennsylvania) ja D: ne neljä, joissa Bidenin voitto oli suurin (Vermont, Massachusetts, Maryland, Kalifornia). Prosentuaalisesti tietenkin.
2. Näistä osavaltioista tutkin piirikunnittain, miten paljon Trumpin äänimäärä kussakin piirikunnassa poikkesi osavaltion keskimääräiseen tulokseen nähden prosenttiyksikköinä.
3. Kaikissa tuloksissa on jätetty pois muut kuin kaksi pääehdokasta; prosenttilukemana on käytetty ainoastaan sitä lukemaa, jonka Trump sai Trumpin ja Bidenin/Clintonin yhteenlasketuista äänistä. Näin tulokset saadaan vertailukelpoisiksi.
4. Saatu lukema on siis Trumpin äänimäärän poikkeama prosenttiyksikköinä jokaisessa piirikunnassa osavaltion keskimääräisestä lukemasta.
5. Nämä luvut lasketaan erikseen vuoden 2020 ja 2016 vaaleista.
6. Mikäli osavaltiossa piirikuntien keskimääräinen poikkeama osavaltion keskimääräisestä tuloksesta on selvästi suurempi kuin toisissa vaaleissa oli, on syytä epäillä vilppiä.
Tämä hypoteesi perustuu siihen, että mikäli vilppiä on, sitä kannattaa tehdä vain mahdollisimman harvassa paikassa kiinnijäämisriskin minimoimiseksi. Tällöin ääniosuuksissa pitäisi olla piirikunnissa keskimääräistä enemmän hajontaa.
Hajonta voi tietysti olla satunnaista. Kuitenkin, jos tätä hajontaa on eniten kriittisissä osavaltioissa, joissa Biden voitti eli ryhmässä C, epäilykset heräävät.

Menettelytapa 2:
1. Tutkittavana samat osavaltiot piirikunnittain kuin äsken.
2. Muuttujana Trumpin ääniosuuden muutos piirikunnittain vuoden 2016 vaaleista vuoden 2020 vaaleihin.
3. Mikäli ääniosuuden muutoksessa on suurta vaihtelua piirikunnittain saman osavaltion sisällä, epäilykset heräävät.
Tämä hypoteesi perustuu siihen, että Trumpin kannattajamäärien voi olettaa muuttuvan osavaltion sisällä suhteellisen tasaisesti piirikunnittain. Mikäli tätä hajontaa on eniten kriittisissä ryhmän C osavaltioissa, epäilykset heräävät.

Menettelytapa 3:
1. Katsotaan, missä tutkittavan osavaltion piirikunnissa muutos vaaleista 2016 vaaleihin 2020 on suurin. Mikäli nämä muutokset tapahtuvat osavaltion asukasluvultaan suurimmissa piirikunnissa, herää epäilys.
2. Otetaan osavaltion piirikunnista ylöspäin pyöristäen ne 25 %, joissa muutos on suurin. Katsotaan, kuinka monta näistä kuuluu asukasluvultaan osavaltion ylimpään kvartiiliin eli 25 %:iin. Mikäli näitä on enemmän kuin neljäsosa suurimman muutoksen piirikunnista, se on epäilyttävää.
Tämä hypoteesi perustuu siihen, että pienemmissä piirikunnissa pitäisi olla enemmän satunnaista vaihtelua kuin suurimmissa. Samoin jos huijausta tapahtuu, se on viisaampaa tehdä suuremmissa piirikunnissa, koska niissä vaikutus on suurin.

Kaikki edelläoleva on siis kirjoitettu ennen kuin mitään tietoja on haettu saati sitten laskettu, poislukien kirjoitusvirheiden korjaukset. Halusin selvittää asian mahdollisimman puolueettomasti.


Tulokset olivat seuraavat. Jokaisessa taulukossa on ensimmäisessä sarakkeessa osavaltion nimi, toisessa mihin ryhmään osavaltio kuului (A = Trumpin selvimmät voitot, B = Trumpin niukimmat voitot, C = Bidenin niukimmat voitot, D = Bidenin selvimmät voitot) ja kolmannessa sarakkeessa tutkittava muuttuja. Osavaltiot on järjestetty tunnusluvun mukaan. Niiden alapuolella on vielä ryhmien keskiarvot tunnusluvun mukaan järjestettynä.


Menettelytapa 1:

Laskin jokaisesta tutkittavasta osavaltiosta piirikunnittaisen keskihajonnan osavaltion normaaliin tulokseen nähden. Alla olevassa taulukossa on tutkittavana muuttujana vuoden 2020 vaalien keskihajonnan ja vuoden 2016 vaalien keskihajonnan erotus osavaltion piirikunnissa. Positiivinen arvo tarkoittaa keskihajonnan kasvua, negatiivinen pienenemistä.

Osavaltio	Ryhmä	Tunnusluku
Länsi-Virginia	A	0,00932
Oklahoma	A	0,00748
Wyoming	A	0,00706
Ohio	B	0,00423
Wisconsin	C	0,00400
Pennsylvania	C	0,00271
Georgia	C	0,00095
Pohjois-Dakota	A	0,00043
Vermont	D	-0,00074
Florida	B	-0,00418
Pohjois-Carolina	B	-0,00506
Massachusetts	D	-0,00653
Arizona	C	-0,00716
Maryland	D	-0,00799
Kalifornia	D	-0,01129
Teksas	B	-0,02160
Keskiarvo	A	0,00607
Keskiarvo	C	-0,00255
Keskiarvo	D	-0,00664
Keskiarvo	B	-0,00665

Tämän mukaan huolestuttavimmat tulokset olisivat tulleet ryhmän A osavaltioissa, joissa Trump voitti reiluimmin. Niissä piirikuntien keskihajonta kasvoi siis eniten vuoden 2016 vaaleihin nähden. Kaikissa muissa ryhmissä keskihajonta pieneni. Huijaaminen olisi kuitenkin ollut turhaa selvästi voitokkaissa osavaltioissa. Muissa osavaltioissa piirikuntien hajonta oli pienempää kuin neljä vuotta aiemmissa vaaleissa, ei suurempaa kuten huijauksessa olisi luultavasti tapahtunut.
Tämän mittarin mukaan ei ole mitään syytä epäillä vaalivilppiä.


Menettelytapa 2:

Katsotaan, kuinka Trumpin ääniosuus muuttui vuoden 2016 vaaleista vuoden 2020 vaaleihin. Tätä muutosta verrataan piirikunnittain osavaltion keskimääräiseen muutokseen laskemalla, kuinka suuri oli muutoksen keskihajonta. Mitä suurempi lukuarvo, sitä enemmän osavaltion piirikunnissa oli eroa osavaltion keskimääräiseen muutokseen.

Osavaltio	Ryhmä	Tunnusluku
Teksas	B	0,05082
Arizona	C	0,02753
Kalifornia	D	0,02500
Florida	B	0,02455
Georgia	C	0,02332
Maryland	D	0,02240
Pohjois-Carolina	B	0,02228
Oklahoma	A	0,01983
Ohio	B	0,01847
Massachusetts	D	0,01726
Pohjois-Dakota	A	0,01693
Länsi-Virginia	A	0,01539
Wisconsin	C	0,01449
Pennsylvania	C	0,01313
Wyoming	A	0,01170
Vermont	D	0,00721
Keskiarvo	B	0,02903
Keskiarvo	C	0,02194
Keskiarvo	D	0,01797
Keskiarvo	A	0,01596

Vaa’ankieliosavaltioissa hajonta oli suurinta. Suurempaa se oli Trumpia kannattavissa osavaltioissa kuin Bideniä kannattavissa. Ero tulokseltaan selviin osavaltioihin oli kohtuullisen suuri, mutta ei niin suuri että se olisi merkki huijauksesta.
Tämä mittari ei anna merkittävää syytä epäillä vaalivilppiä. Kuitenkin epäilyttävät osavaltiot ovat tilastossa kärjessä, mikä herättää huomiota.


Menettelytapa 3:

Katsotaan, missä osavaltion piirikunnista muutos vuoden 2016 vaaleista vuoden 2020 vaaleihin on ollut poikkeuksellisen suuri verrattuna osavaltion keskimääräiseen muutokseen. Otetaan osavaltion piirikunnista ylöspäin pyöristäen ne 25 %, joissa muutos on suurin. Katsotaan, kuinka monta näistä kuuluu asukasluvultaan osavaltion ylimpään kvartiiliin eli 25 %:iin. Kolmannessa sarakkeessa on tällaisten piirikuntien lukumäärä, neljännessä sarakkeessa kuinka monta niitä pitäisi olla jos niitä olisi täsmälleen niin monta kuin pitäisi. Viimeisessä sarakkeessa näkyy, kuinka moninkertainen poikkeama suurten piirikuntien odotusarvosta on. Nollatulos tarkoittaa täsmälleen odotusarvoa, positiivinen suurten piirikuntien yliedustusta, negatiivinen aliedustusta.

Osavaltio	Ryhmä	Piirikuntia	Odotusarvo	Tunnusluku
Teksas	B	23	15,5	0,484
Pennsylvania	C	6	4,1875	0,433
Maryland	D	2	1,5	0,333
Ohio	B	7	5,5	0,273
Florida	B	3	4,125	-0,273
Wisconsin	C	3	4,5	-0,333
Georgia	C	6	9,8125	-0,389
Pohjois-Dakota	A	2	3,3125	-0,396
Pohjois-Carolina	B	2	6	-0,667
Länsi-Virginia	A	1	3,1875	-0,686
Oklahoma	A	1	4,75	-0,789
Kalifornia	D	1	14,5	-0,931
Wyoming	A	0	1,4375	-1,000
Arizona	C	0	0,9375	-1,000
Vermont	D	0	0,875	-1,000
Massachusetts	D	0	0,875	-1,000
Keskiarvo	B			-0,046
Keskiarvo	C			-0,347
Keskiarvo	D			-0,649
Keskiarvo	A			-0,718

Etukäteen ajatellen kaikkien arvojen luulisi olevan negatiivisia, koska pienissä piirikunnissa satunnaisen vaihtelun pitäisi olla suurempaa. Peräti neljässä osavaltiossa oli kuitenkin yliedustus suurten piirikuntien määrässä. Toisaalta nämä kuuluvat kolmeen eri ryhmään, mikä ei viittaa huijaukseen.
Tämän mittarin perusteella huijausta ei tapahtunut, mutta sen mahdollisuutta ei voi sulkea pois.


Lopputulema siis on, että ainakaan tällä menetelmällä ei saatu mitään näyttöä huijauksesta – millään kolmella tutkimusasetelmalla. Ensimmäinen niistä antoi täysneutraalin tuloksen. Kahdessa muussa oli hieman poikkeamaa odotettuihin tuloksiin, mutta täysin satunnaisen vaihtelun rajoissa.

Tutkimusmenetelmän ilmeinen heikkous oli tietysti se, että vertailukohtana käytettiin vuoden 2016 vaaleja. Trumpin kannatus ja vastustus tuskin on muuttunut. Biden on kuitenkin erilainen ehdokas ja vetoaa osin eri äänestäjiin kuin Clinton. Voidaan esimerkiksi kuvitella, että jossakin piirikunnassa on runsaasti konservatiivisia feministejä, jotka varmasti äänestivät Clintonia, mutta eivät Bideniä vaan jättivät äänestämättä tai äänestivät jopa Trumpia.

Toinen heikkous on se, että piirikuntien koko ja lukumäärä ovat kovin erilaiset eri osavaltioissa. Joissakin on 14 piirikuntaa ja Teksasissa niitä on 254. Piirikuntien kokoerotkin ovat valtavat: Teksasin (ja koko Manner-Yhdysvaltojen) pienin piirikunta on 134 asukkaan Loving, kun taas suurimmassa eli Harrisissa (Houston) on 4,6 miljoonaa asukasta. Nämä aiheuttavat tietysti aineiston analysointiin ongelmia.

Kolmas heikkous on myös kokoon liittyvä. Jos huijausta tapahtui, sitä luultavimmin tapahtui suurten piirikuntien muutamalla äänestysalueella. Tämä huijaus uppoaa tilastoaineistossa melko hyvin näkymättömiin, mutta jos tutkisi äänestysalueiden suhteita piirikunnan sisällä samalla menetelmällä kuin tässä tutkittiin piirikuntia osavaltion sisällä, huijaus saattaisi paljastua.

Lisäksi olisi mielenkiintoista verrata Bidenin suoritusta Clintonin suoritukseen muissa osavaltioissa. Kävihän tässä jopa sellainen mielenkiintoiselta vaikuttava tapaus, että Biden sai Clintonia vähemmän ääniä kaikissa suurkaupungeissa, paitsi Milwaukeessa (Wisconsin), Detroitissa (Michigan), Atlantassa (Georgia) ja Philadelphiassa (Pennsylvania). Kaikki avainosavaltioissa, kolme niistä tässäkin tutkimuksessa mukana Bidenin niukkoina voittoina.

Tummista vaaleista

Edellisten presidentinvaalien tapaan teen pika-analyysin siitä mitä tapahtui, ehdokas ehdokkaalta alimmasta ääniosuudesta korkeimpaan. Kuten viime viikolla totesin, en kiireiden takia ehtinyt seuraamaan vaaleja juuri lainkaan. Niinpä ennusteetkin menivät osaksi iloisesti poskelleen: toista kierrosta ei tullut, Haataisella ja Vanhasella meni vielä huonommin kuin odotin ja Huhtasaarella ei mennyt yhtä hyvin kuin odotin.


8. Nils Torvalds, 1,5 %

Torvaldsin tulos oli vielä huonompi kuin edellisissä vaaleissa RKP:n ehdokkaana olleen Eva Biaudetin 2,7 %, josta kirjoitin tuolloin seuraavasti: Historiassa RKP:n äänestysprosentit ovat osoittaneet, että ruotsinkieliset ovat valmiita äänestämään ketä tahansa RKP:n ehdokasta. Biaudet'n kannatus osoitti, että eivät he sentään halua äänestää ihan ketä tahansa RKP:n ehdokasta.
Torvaldsin pitäisi ehkä huolestua siitä että häviää jopa tuollaiselle. Mutta toisaalta selityskin löytyi. RKP:n kannattajat äänestivät tällä kertaa Niinistöä, kuten itse asiassa tekivät viimeksikin. Torvaldsin Biaudet'ia huonompi ääniosuus selittyi sillä, että Biaudet keräsi selvästi enemmän ääniä suomenkielisiltä alueilta kuin Torvalds. Torvaldsin kannatus suomenkielisillä alueilla jäi alle puolen prosentin eli ne tietokonenörtit, jotka äänestivät häntä sukunimensä perusteella. Tämä on varmasti helpotus Torvaldsille, sillä tappio jopa Biaudetille selittyi juuri tällä erolla. Kuten viimeksi Biaudetista totesin: Toisaalta hänen saamansa kannatus umpisuomalaisissakin kunnissa oli vajaan prosentin luokkaa, jopa täällä Huitsinnevadassa. Tämä osoittaa mielenterveysongelmien levinneen suhteellisen tasaisesti kaikkialle maahan.


7. Merja Kyllönen, 3,0 %

Viimeksi kirjoitin Arhinmäestä: Kai tässä maassa on aina ne viisi prosenttia, jotka äänestävät aina kaikkein eniten vasemmalla olevaa ehdokasta. Tällä kertaa jäi kolmeen siksi, että yksi prosentti vanhoja vasemmistojääriä on kupsahtanut ja toinen prosentti vasta toinen jalka haudassa olevista jääristä ei halunnut äänestää huonosti räppäävää naista.


6. Tuula Haatainen, 3,2 %

Pidän pienistä puolueista ja SDP on nykyisellään juuri passelia kokoa. No joo, se vittuilusta. Tämä rajoitus tarkoittaa kuitenkin sitä ettei Haataisen suorituksesta voi enempää sanoa.


5. Matti Vanhanen, 5,1 %

Piti sitten sekin päivä nähdä, että kepun kannatus putoaa sen aikoinaan nielaisemien liberaalien tasolle. Tälle löytyy kolme selitystä: 1) maanviljelijät jäivät lypsylle kun piti lähteä äänestämään, 2) kepujäärät äänestivät mieluummin Väyrystä joka kertoo syystä numero kolme enemmän kuin haluaisimme tietää ja 3) Matti Vanhanen.
Tässä on ihan pakko lainata viimeviikkoista omaa kirjoitustaan:
Kiskaistaanpa se foliopipon hikinauha kireämmälle ja mietitään, kuinka masinoitaisiin presidentinvaalit keskustademariviherkokoomusvasemmistopuolueelle mieluisimmalla tavalla. Ainoa oppositiopuolue aikoo siis asettaa ehdokkaan ja ensisijainen tavoite on blokata hänen pääsynsä kakkoskierrokselle:
- valitaan yksi ylivoimainen pääehdokas, mieluiten istuva presidentti (Niinistö)
- asetetaan kahdelle muulle suurpuolueelle kulahtanut (Vanhanen) tai muuten vain toivoton (Haatainen) ehdokas, joiden tarkoitus on olemassaolollaan varmistaa se, että puolueiden vakiintuneet äänestäjät eivät vahingossakaan äänestäisi opposition ehdokasta
- pääasialliseksi haastajaksi nostetaan jostain pikkupuolueesta ehdokas (Haavisto), joka vetoaa trendikkyytensä takia riittävään osaan ihmisiä päästäkseen muiden ehdokkaiden heikkouden takia kakkoskierrokselle kykenemättä siellä mitenkään uhkaamaan pääehdokasta
- varmistetaan valtiojohtoisella tiedotuskoneistolla, että ainoasta todellisesta haastajasta (Huhtasaari) ei anneta kuin minimaalinen määrä informaatiota ja sekin mieluiten epäilyttäviin epäolennaisuuksiin keskittyvää
- lisäksi otetaan joku kulahtanut ehdokas (Väyrynen), jonka linja muistuttaa jossain määrin ainoaa todellista haastajaa ja pyritään syömään sillä haastajalta mahdollisuudet toiselle kierrokselle


4. Paavo Väyrynen, 6,2 %

Jatketaan edellistä lainausta sen loppukaneetilla:
Se, että tämänkertaiset presidentinvaalit ovat menneet juuri tällä tavalla, on varmasti ihan puhdas sattuma.
Väyrynen oli näiden vaalien suurin arvoitus aina eiliseen iltaan asti. En tajunnut miksi helvetissä hän lähti ehdokkaaksi. Vaikka viime vaaleissa menikin jopa yllättävän hyvin, tällä kertaa tilanne oli aivan toinen. Nyt ei ollut tukena puoluekoneistoa, päinvastoin - kepulla oli oma ehdokkaansa. Nyt ei ollut avointa kenttää, vaan ylivoimainen ennakkosuosikki. Nyt ei ollut enää energistä Väyrystä suoraan politiikan keskiöstä, vaan sivuraiteelle ajautunut ikääntyvä hylkiö. Edes Paavo Väyrynen ei voi luultavasti olla niin oman kuvitellun erinomaisuutensa sokaisema, että hän olisi saattanut villeimmissä unelmissaankaan ajatella omaavansa pienintäkään mahdollisuutta kakkoskierrokselle, voitosta puhumattakaan.
Paavo Väyrysen funktio ei voinut olla myöskään se, että hän loisi pohjaa tuleville vaaleille. Väyrynen on seuraavien vaalien aikaan 77-vuotias. Oman poliittisen tulevaisuutensa - jos sitä 71-vuotiaalla miehellä voi missään kuvitelmassa edes olla - hän tuhosi välirikolla kepun kanssa.
Ainoa syy lähteä ehdokkaaksi oli syödä ääniä Matti Vanhaselta - eikä tähän ollut mitään syytä, sillä Vanhasella ei ollut mitään mahdollisuuksia muutenkaan. Tai sitten estää Huhtasaaren pääsy toiselle kierrokselle. Mutta miksi Väyrynen olisi näin tehnyt? Kaikista ehdokkaista hänen linjansa oli lähinnä Huhtasaarta.
Eilisiltana saunan lauteilla palaset loksahtivat kohdalleen. Miksi Väyrysen tahmonut kannattajakorttien keruu onnistui? Miksi hän sai tukea tähän? Miksi hän ylipäätään lähti ehdolle? Eli toisin sanoen: Mitä Väyryselle oli luvattu siitä hyvästä, että hän syö Huhtasaarelta ääniä ja estää tämän mahdollisen toiselle kierrokselle pääsyn? Ja mikä olisi ollut sellaista, mikä olisi Väyryselle niin tärkeää, että hän suostuisi? Mitään poliittista virkaa hänelle ei voisi enää luvata. Ja sitten välähti.
Valmistautukaa muutaman vuoden kuluttua puhuttelemaan Paavo Väyrystä Suomen yhdeksänneksi valtioneuvoksen arvonimen saaneeksi henkilöksi. Titteli jää tulematta vain, jos diili oli tulospalkkauksen mukainen eli raukeaa, jos Niinistö valitaan ykköskierroksella (kuten kävi) tai Huhtasaari selviää kakkoskierrokselle. Väyrysen kampanjan laimeudesta päätellen jos tulospalkkaus oli voimassa, hän oli onnistunut neuvottelemaan sen siten, että Huhtasaaren + Väyrysen ääniosuus > toiselle sijalle riittänyt määrä -> onnea, valtioneuvos Paavo Väyrynen!


3. Laura Huhtasaari, 6,9 %

Yleisesti ottaen kolumnistit pitivät Huhtasaaren tulosta hyvänä. Perusteluina käytettiin sitä, että perussuomalaiset olivat käytännössä uusi puolue ja Huhtasaari jossain määrin tuntematon kevyen sarjan poliitikko. Mitkä olivat aivan totta, mutta käsittämättömiä sen suhteen että persuja on lyöty vanhamediassa kuin vierasta haram-sikaa aina tilaisuuden tullen ja yleensä ilman tilaisuuttakin. Nyt sitten yhtäkkiä kehutaan! Lievä yllätys tulos oli kyllä gallupeihin nähden (siis niille jotka yhä kaikkien aiempien vaalien persukokemusten jälkeen yhä uskovat gallupien rehellisyyteen), sillä Huhtasaari oli ainoa ehdokas joka pärjäsi jokaista gallup-lukemaansa paremmin (kukaan ei myöskään pärjännyt jokaista gallup-lukemaansa huonommin).
Todellisuudessa tulos oli aivan surkean huono. Voi helvetti, tuossa sakissa jopa hakkuupölkyn, jolle olisi maalattu Hitler-viikset, olisi pitänyt ainoan todellisen vaihtoehdon tarjoajana saada kaksinumeroinen prosenttilukema. Ja Huhtasaari jäi alle seitsemän prosentin!
Pääasiallinen vika oli siinä, että Huhtasaarta ei prepattu kunnon taklauspeliin. Räväkkä kampanja olisi tuonut hänelle huikean nosteen. Toiselle kierrokselle se ei välttämättä olisi riittänyt, vaikka todennäköistä se olisi ollut. Mutta kakkossija olisi tullut heittämällä. Huhtasaari ei itse kokemattomana rajun pelin etua ymmärtänyt.
On varsin epävarmaa, kykeneekö Huhtasaari kehittymään valtionaistasolle jatkossakaan, joten perussuomalaisilla on nyt edessään kuumeinen etsintä. Siltä varalta että joku täysjärkinen perussuomalaisten vaikuttaja tätä lukee, niin kertaan kuuden vuoden takaiset ohjeet. Riippakivi Soinin takia kykenitte toteuttamaan niistä 0/5 ja katsokaa nyt miten jytkylle kävi. Mutta nythän tilanne on jo 1/5 (Soini on jo likvidoitu yhdessä perikuntansa kanssa). Kiinnittäkää erityisesti huomionne kohtaan: 5. Rekrytointi.


2. Pekka Haavisto, 12,4 %

Haavisto sai sen osuuden, joka hänelle väistämättä ja vakiona kuuluu. Tällä kertaa se riitti kakkossijaan kuten viimeksikin. Perusteluja kaipaavat voivat lukea uusintana kuuden vuoden takaisen analyysin. Pudotus edellisten vaalien tuloksesta johtui Niinistön suosiosta (ks. seuraavasta kappaleesta sana "raviveikkaus") ja Haaviston itsensä kulahtamisesta.


1. Sauli Niinistö, 62,6 %

Tämä oli ylivoimaisesti vaalien suurin yllätys ainakin allekirjoittaneelle. Veikkasin Niinistön jäävän niukasti suorasta valinnasta. Oikeastaan muuta selitystä asialle en keksi muuta kuin parin prosentin virhemarginaalin kannatusarviossani ja kymmenen prosentin virheen siksi, että Yrjöperskelestä lainatakseni se tietty osa kansasta (20 %) ei vieläkään osaa erottaa toisistaan vaaleja ja raviveikkausta. Eli haluaa äänestää todennäköisintä voittajaa. Tuo kymmenen prosentin virhe selittyy sillä, että kymmenen prosenttia raviveikkauskansasta kannatti oikeasti Niinistöä ja toinen kymmenen prosenttia jotain muuta, mutta halusi äänestää voittajaa.
Niinistön suosio selittyy myös sillä, että melkoinen osa kansasta ei osaa laskea, paljonko on 70 + 6. Kun nykyisin viisikymmentä ylittänyttäkin pidetään mahdottomana palkattavana, niin kuinka moni Niinistöä äänestänyt olisi oikeasti häntä äänestänyt, jos olisi tajunnut hänen täyttävän 76 sinä vuonna, kun kausi päättyy?
Niinistö oli kuitenkin ehdokkaista suvereeni poliittisen pelin taidossaan. Hän onnistui luovimaan ensimmäisen presidenttikautensa läpi suututtamatta juuri ketään ja antamaan silti toivoa vähän joka suunnalle "tuohan oli ihan fiksu lausunto, josko hän sittenkin...". Ei noilla pelimerkeillä, tuolla vastuksella ja tarkoin suunnitellulla ainoan todellisen vastaehdokkaan eliminoinnilla yksinkertaisesti voi hävitä. Se, että voitto tuli ensimmäisellä kierroksella ei ollut mikään mahdottomuus, mutta ylivoima oli yllätys.
Nyt kyse on vain siitä, mitä Niinistö todella tekee. Hän on kuitenkin joillakin lausunnoillaan antanut ymmärtää puolustavansa Suomen etua myös haittamaahanmuuttoasioissa. Toiminta on sitten ollut jotakin muuta, kuten syksyllä 2015 nähtiin. Pahoin pelkään, että lausunnot olivat kansallismielisten hämäämiseksi tarkoitettuja ja Niinistö osoittautuu EU-teknokraatiksi, joka tuhoaa yhtä iloisesti eurooppalaista sivistyspohjaa kuin muutkin kollegansa. Toisaalta tuuli on kääntymässä jopa vanhamediassa, minkä huomaa yhä enenevästi nuivenevista jutuista. Sivumennen sanoen, eikö olisi helpompaa tehdä järkeviä päätöksiä nyt kun se on vielä helpompaa kuin tulevaisuudessa? Minkä voi päätellä siitäkin, että jos pari vuotta sitten olisi tehty sellaisia päätöksiä kuin jo nyt tehdään, olisivat asiat paljon paremmin. Puhumattakaan siitä miten hyvin asiamme olisivat, jos haittamaahanmuuton suhteen olisi toimittu järkevästi jo 1990, kun se tosissaan alkoi.
On muistettava, että kun yksi linja tukitaan, uusi löydetään. Viimeisimpänä tekokääntymiset kristinuskoon. Jossain vaiheessa tulevat tekaistut kuolemantuomiot kotimaassa. Ennustin vuonna 2011, että ne olisivat todellisuutta 2021. Kolme vuotta aikaa ja sanoisin että olen oikeassa plusmiinus kahden vuoden marginaalilla.

Herra tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Ryhtyessänne toimeen annatte seuraavan vakuutuksen: ”Minä Sauli Väinämö Niinistö, jonka Suomen kansa on valinnut Suomen tasavallan presidentiksi, vakuutan, että minä presidentintoimessani vilpittömästi ja uskollisesti noudatan tasavallan valtiosääntöä ja lakeja sekä kaikin voimin edistän Suomen kansan menestystä.”
Siis vielä kerran: Suomen kansan menestystä.
Toimikaa sen mukaisesti ja osoittautukaa virkanne arvoiseksi. Teitä katsovat K.J. Ståhlberg, Kyösti Kallio, Risto Ryti ja monet muut, jotka tekivät suuria henkilökohtaisiakin uhrauksia, jotta kansamme menestyisi.
Onnea ja menestystä raskaassa ja vaativassa tehtävässänne.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä

En oikeastaan aikonut kirjoittaa presidentinvaaleista sanaakaan sen vähäisen lisäksi, mitä edellisessä uutiskatsauksessa totesin. Tuli kuitenkin semmoinen outo kutina selkärankaan ja pitkään kummasteltuani tunnistin sen orastavaksi insipiraatioksi. Eihän sellaista nyt, herra paratkoon, pidä heittää hukkaan joten antaa nyt sitten kuitenkin mennä.

Omasta puolestani olin jo päättänyt aikapäivää sitten, että äänestän näissä vaaleissa ensimmäisellä kierroksella naista. En kuitenkaan sen takia että hän on nainen. Näytänkö minä tuossa sivupalkin omakuvassa muka vihervasemmistolaiselta, häh? Minä äänestän vain ja ainoastaan ehdokkaan substanssi ja Suomen valoisa tulevaisuus mielessäni. Kyllähän se asia on niin, että ihmisen jalkovälillä on merkitystä vain siinä tapaukesssa, että aikoo asettaa hänen kanssaan pissimisvälineet vastakkain.
Sen havainnon kylläkin tein, että toisella kierroksella (jos sellainen tulee) oma äänestysaktiivisuuteni voidaan helposti määrittää ehdokkaan sukupuolisen suuntautumisen mukaan. Tällä seikalla sinänsä ei ole merkitystä, mutta tällä kertaa se sattui osumaan yksi yhteen kohdalleen. Vaaleissa on ehdolla neljä henkilöä, jotka todistettavasti tykkäävät miehistä. Mikäli yksikään heistä ei selviä toiselle kierrokselle, jätän näillä näkymin äänestyksen väliin. Naisista tykkäävien ehdokkaiden suhteen on aivan sama kuka heistä valitaan. Jos taas toisella kierroksella on joku miehistä tykkäävä ehdokas (voitaneen suhteellisen turvallisesti olettaa että toisella kierroksella ei ole kahta tällaista), äänestän ihan varmasti. Ehdokkaasta taas riippuu, äänestänkö häntä (1/4) vai hänen vastaehdokastaan (3/4), olipa tämä kuka tahansa.

Yleensä tapanani on kirjoittaa vain asioista, joista katson jotain ymmärtäväni. Tällä kertaa tunnustan iloisesti, että en ole katsonut ainuttakaan vaalitenttiä enkä juurikaan seurannut uutisointia muutenkaan. On ollut niin pirun kiire nostaa kansantaloutta, ts. tienata verovaroja Irakin ihmeiden ylläpitoon. Mutta tästä tietämättömyydestä on toki se etu, että huomasin miten kevyen helppoa on kirjoittaa kun ei mistään mitään ymmärrä ja aloin kovasti tuntea kateutta vihervasemmistolaisia kolumnisteja kohtaan, heillä kun kyseinen tilanne on normi.

Seuraavassa ehdokkaat käänteisessä paremmuusjärjestyksessä mottoineen, moton todellinen tarkoitus kursivoituna

2 Merja Kyllönen - Arvon presidentti, pervon rasitentti
Merja Kyllönen on vasemmistoliiton muutoksen kasvot. Ennen puolueen johdossa oli ammattitaitoisia rappareita. Nykyään siellä on ammattitaidottomia räppäreitä. Tästä tapauksesta ei oikeastaan keksi mitään enempää sanottavaa ja hyvä niin.

3 Pekka Haavisto - Suomen seuraavat 100 vuotta, presidentin kahden kauden maksimi poistettava
Parikymmentä vuotta sitten ilmestyneessä Politiikan bongarin käsikirjassa Pekka Haavistoa luonnehdittiin "jokapojan toivevävyksi". Ei ole tietoa, tarkoittivatko kirjoittajat että jokapojalla olisi syytä olla muitakin lapsia kuin tyttäriä. Sittemmin Haaviston imago ja habitus ovat hieman päässeet rapistumaan, mutta vastapainoksi on tullut valtiomiesmaista harmaata charmia. Haavisto vetoaa edelleen nuoriin, koska vihreiden äänestäminen nyt on vain niin ihqua ja onhan niillä hyvä tarkoitus, vaikka tulokset ovatkin menneet kaikissa suhteissa päin helvettiä. Hei hetkinen, olemmeko nähneet vastaavan tilanteen ennenkin joskus 1970-luvulla?

6 Tuula Haatainen - Sydäntä sanoa, järkeä kun ei ole käytettävissä
En olisi vielä kymmenen vuotta sitten uskonut, että joskus voisi käydä demareita sääliksi. Mutta nyt käy ja sehän on suorastaan syntiä. Siis vielä vuonna 2000 demarit olivat siinä iskussa, että jopa Haatainen olisi kerännyt helposti kaksinumeroisen prosenttiosuuden äänistä eikä ensimmäinen numero olisi edes alkanut edes ykkösellä. Sen verran kevyttä sarjaa Haatainen kuitenkin on, ettei hänellä olisi silloinkaan ollut mahdollisuutta tulla presidentiksi Halosen tapaan, sillä paitsi poliitikoille mutta etenkin demareille ominaista tyhmyyttä ja ahkeruutta, naisdemarilta vaaditaan presidentiksi pääsyyn se ominaisuus ettei hän varmasti herätä ulkonäollään minkäänlaista kateutta muissa naisissa.

9 Nils Torvalds - Torvalds näyttää suunnan, seuraa omalla vastuulla
RKP:n pakollinen ehdokas. RKP:n historian ainoa mahdollisuus oli Elisabet Rehn vuonna 1994 (ks. edellinen selitys), mutta sekin valttikortti on jo mennyt kun presidenttinä on jo ollut nainen.

7 Paavo Väyrynen - Paavo presidentiksi, koska se on ainoa tapa päästä hänestä lopulta eroon
Siis jospa olisimme valinneet Paavon presidentiksi 1994 ja uudestaan 2000. Silloin olisi isketty kaksi kärpästä yhdellä iskulla: olisi vältytty Tarja Haloselta ja päästy Paavosta eroon vuodesta 2006 alkaen. Siis mitä helvettiä? Sanoinko minä juuri että Suomella menisi paremmin jos Väyrynen olisi ollut kaksitoista vuotta presidenttinä? No sanoin. Ei saatana, kyllä tämä on muuten oikeasti mennyt huonosti.
Mutta siis. Paavo on taas ehdokkaana ja kuinka ollakaan, onnistuu sopivasti hajottamaan - näin Tiedemiestä lainatakseni - "Fuck You" -osaston eli tyytymättömien äänet siten, että Paten kannattajakortit kokoon junailleiden tavoite mahdollisesti täyttyy eli Huhtasaari putoaa kakkoskierrokselta.

4 Matti Vanhanen - Suomen asia on meidän, koska emme ole vielä saaneet sitä kaupaksi
Jos demareita kävi sääliksi, niin kepu lähinnä ihmetyttää. Miksi lähteä raveihin kuolleella hevosella? Jopa Timo Soinin perikunta (tunnetaan myös virallisella nimellä Sininen tulevaisuus) ymmärsi olla lähtemättä kisaan, kun ei ollut uskottavaa ehdokasta. Kepulla sentään olisi ehkä joitain löytynyt.
Tässä kohtaa alkaa hyväuskoisemmankin foliohattu kiristää. Kepulla ja demareilla ei ole kummallakaan mitään todellista vaihtoehtoa. Vaikuttaa siltä, että keskustademariviherkokoomusvasemmistopuolue noudattaa vanhaa kunnon itäsaksalaisen parlamentin eli Volkskammerin linjaa. Sielläkin oli yhdeksän puoluetta edustettuina, mutta sieltä puuttui aito oppositio, jota Suomessa sentään yksi puolue edustaa.
Kiskaistaanpa se foliopipon hikinauha kireämmälle ja mietitään, kuinka masinoitaisiin presidentinvaalit keskustademariviherkokoomusvasemmistopuolueelle mieluisimmalla tavalla. Ainoa oppositiopuolue aikoo siis asettaa ehdokkaan ja ensisijainen tavoite on blokata hänen pääsynsä kakkoskierrokselle:
- valitaan yksi ylivoimainen pääehdokas, mieluiten istuva presidentti (Niinistö)
- asetetaan kahdelle muulle suurpuolueelle kulahtanut (Vanhanen) tai muuten vain toivoton (Haatainen) ehdokas, joiden tarkoitus on olemassaolollaan varmistaa se, että puolueiden vakiintuneet äänestäjät eivät vahingossakaan äänestäisi opposition ehdokasta
- pääasialliseksi haastajaksi nostetaan jostain pikkupuolueesta ehdokas (Haavisto), joka vetoaa trendikkyytensä takia riittävään osaan ihmisiä päästäkseen muiden ehdokkaiden heikkouden takia kakkoskierrokselle kykenemättä siellä mitenkään uhkaamaan pääehdokasta
- varmistetaan valtiojohtoisella tiedotuskoneistolla, että ainoasta todellisesta haastajasta (Huhtasaari) ei anneta kuin minimaalinen määrä informaatiota ja sekin mieluiten epäilyttäviin epäolennaisuuksiin keskittyvää
- lisäksi otetaan joku kulahtanut ehdokas (Väyrynen), jonka linja muistuttaa jossain määrin ainoaa todellista haastajaa ja pyritään syömään sillä haastajalta mahdollisuudet toiselle kierrokselle
Se, että tämänkertaiset presidentinvaalit ovat menneet juuri tällä tavalla, on varmasti ihan puhdas sattuma.

8 Sauli Niinistö - Rauha ratkaisee, koska yritimme jo Toivoa ja Uskoa eikä siitä mitään tullut
Istuvalla presidentillä on aina etu puolellaan, jos hän ei ole onnistunut kovin pahasti suututtamaan puoluettaan a'la Ahtisaari eikä pääse edes ehdokkaaksi. Toisaalta eihän Niinistö virallisesti ole Puolueen ehdokas, mutta käytännössä koneisto on takana. Niinistön kunniaksi on sanottava, että hän on sentään jossain määrin puolustanut Suomen etuja, joskaan ei kovin ponnekkaasti.

5 Laura Huhtasaari - Suomi takaisin, tai Suomi saa olla ennallaan, tänne kuulumattomat lähetetään takaisin
Kaikkien mahdollisten erilaisille akseleille asettelujen jälkeen saadaan aina presidenttiehdokkaiden kesken sama lopputulos eli yhdellä puolella kenttää on Lumikki ja toisella seitsemän kääpiötä. Tällä asetelmalla pitäisi olla ihme, jos se yksi ei pääse jatkoon seitsemän muun hajottaessa äänet keskenään ja yhden ollessa ainoa todellinen vaihtoehto.
Yleensä olen haukkunut vanhamediaa mutta tällä kertaa on tunnustettava sen tehneen erinomaista työtä. Toisaalta se on kyennyt esittämään että Huhtasaari ei tarjoa mitään todellista vaihtoehtoa ja toisaalta onnistunut kuitenkin luomaan kuvaa, jossa Huhtasaaren kampaus peittää pilkottavat pirunsarvet. Samalla on onnistuttu minimoimaan Huhtasaaren asialinja ja nostettu esiin kreationismi, jota on sitten hehkutettu senkin edestä. Huomattavasti suurempi ongelma Suomen kannalta on muiden ehdokkaiden monikulttuurisuususko. Huhtasaaren kreationismiusko olisi presidentinviran hoitamisen kannalta tätä suurempi ongelma vain, mikäli Suomeen olisi pyrkimässä miljoonittain dinosauruksia eikä miljoonittain haittamamuja.
Kaikesta tästä masinoinnista huolimatta Huhtasaari saa syyttää vain itseään, ts. huonoja valintoja alaisiksi jos ei selviä toiselle kierrokselle. Jumalauta, jos tarjoaa ainoan todellisen vaihtoehdon asioiden järjestelmälliselle sössimiselle niin ei mikään vastapropaganda oikeuta putoamaan suoraan ilman jatko-erää. Kyllä siinä on peiliin katsomisen paikka. Jos suoraan sanotaan, niin Huhtasaaren kampanjatoimistolta on jäänyt lukematta tärkeä kirja:

Hyvänä esimerkkinä väärästä suostutteluvalinnasta kampanjamotto: Suomi takaisin. Se ei ole huono. Mutta se on väärä. "Takaisin". Kuka haluaa oikeasti palata takaisin? Kyllä suunnan täytyy olla eteenpäin. Oikea suostutteluvalinta olisi ollut esimerkiksi: Suomalaiset. Se antaa heti yhteisen kosketuspinnan lähes kaikille äänioikeutetuille. Lisää vinkkejä voi lukea kirjasta. Valitettavasti se on liian myöhäistä näiden vaalien kannalta.

Onnekkaat ja epäonnekkaat

Kansa on jälleen kerran käynyt vaaliuurnilla antamassa luottamus- tai epäluottamuslauseensa. Saadussa vaalituloksessa ainoa asia, josta kaikki ovat yksimielisiä, on se, että kansa äänesti väärin. Erityisen erimielisiä ollaan siitä, millä tavalla väärin.

En asiantuntemuksen ja sisäpiiritiedon puuttuessa ryhdy spekuloimaan, mitä hallitusneuvotteluissa tapahtuu. On varsin huvittavaa, että näkemysten laukojilla itsellään tuntuu olevan varmat tiedot puoluejohtajien suunnitelmista, kun todennäköisintä on etteivät johtajat tiedä itsekään mitään muuta kuin sen, että joitakin lehmänkauppoja on tehtävä hallituspaikan nimissä. Kyse on vain siitä, mikä saatavissa oleva koalitio tarjoaa pienimmän tinkimisvaran vaalilupauksiin nähden.

Spekulaatioiden sijaan teen saman kuin viime vaalien jälkeen, tosin vähän perusteellisemmin. Tuolloin laskin, mitkä puolueet hyötyivät vaalimatematiikasta ja mitkä hävisivät.

Yksi tapa tutkia asiaa on katsoa kaikista 12 vaalipiiristä (Ahvenanmaata ei lasketa), minkä puolueen edustaja oli viimeinen läpipäässyt ja minkä puolueen edustaja jäi ensimmäisenä rannalle. Näin laskien tulos on seuraava:
KESK 6-1
PS 3-2
KOK 0-2
SDP 0-3
VIHR 0-1
VAS 2-1
RKP 1-1
KD 0-1
Onnekkain olisi siis ollut vaalivoittaja Keskusta, jonka edustaja oli peräti kuudessa vaalipiirissä viimeinen läpimennyt ja vain yhdessä ensimmäinen pudonnut. Huonoin onni olisi ollut SDP:llä, joka ei saanut yhdessäkään vaalipiirissä viimeistä paikkaa ja jäi peräti kolmessa kalkkiviivoille.

Tämä laskutapa ei kuitenkaan paljasta koko totuutta vaalimatematiikan vuoksi, vaan on jopa vääristelevä. Suomessa käytetään vaalituloksen laskemisessa D'Hondtin menetelmää. En ryhdy sitä tässä selittämään, ne jotka eivät asiaa tunne voivat lukea linkin.

Edellistä laskutapaa parempi menetelmä on tutkia, kuinka monta lisä-ääntä puolue olisi tarvinnut saadakseen vielä yhden edustajan tai kuinka monta ääntä sen olisi pitänyt menettää saadakseen yhden edustajan vähemmän. Tämä laskutapa on kätevä siksi, että sen takana oleva periaate on sekä helppo ymmärtää että luonnollinen. Mikäli puolue olisi saanut omat kannattajansa paremmin aktivoitua, se olisi saanut enemmän edustajia, jos taas sitä äänestäneistä useampi olisi jättänyt vaalit väliin, sen edustajamäärä olisi pudonnut.

Esimerkiksi vaalipiirissä X olisi saattanut käydä siten, että puolue A olisi tarvinnut 100 ääntä enemmän syrjäyttääkseen puolueen B edustajan viimeisen läpimenijän paikalta. Puolue C taas olisi tarvinnut samaan temppuun 500 ääntä enemmän. Näin ollen puolue A oli epäonnekkaampi kuin puolue C, koska sen edustajapaikka oli pienemmän äänimäärän päässä. Vastaavasti toisinpäin laskien olisi saattanut käydä niin, että puolueen B saadessa 200 ääntä vähemmän se olisi menettänyt viimeisen edustajapaikkansa puolueelle A, jonka edustaja oli ensimmäinen putoaja. (Huomaa tässä näennäinen ristiriita äänimäärissä: puolue A olisi tarvinnut lisäpaikkaan 100 ääntä, kun taas puolue B olisi menettänyt paikkansa 200 ääntä vähemmällä äänimäärällä. D'Hondtin järjestelmän takia tällainen tilanne on varsin luonnollinen.) Vastaavasti puolue D olisi menettänyt yhden paikan, jos se olisi saanut 300 ääntä vähemmän. Näin ollen B oli onnekkaampi kuin D, koska B:llä ei olisi ollut varaa menettää yhtä monta ääntä.

Tilanteeseen vaikuttavat tietysti vaaliliitot. Tällä kertaa merkittäviä vaaliliittoja oli vain kaksi, toinen Lapin vaalipiirissä PS+KD, mikä ei vaikuttanut tuloksiin. Varsinais-Suomen vaalipiirissä oli ainoa näihin laskelmiin vaikuttanut (eli vaaliliiton läpimenneissä tai ensimmäisenä pudonneen joukossa oli useamman kuin yhden puolueen edustaja) vaaliliitto, kun Sekoomus oli naimisissa Rasistisen KieliPuolueen kanssa. Seuraavassa listassa äänimäärät koskevat Kokoomusta, koska sekä vaaliliiton viimeinen läpimenijä että ensimmäinen rannalle jäänyt olivat kokkareita.

Seuraavassa olen vaalipiiri vaalipiiriltä laskenut onnekkaat ja epäonnekkaat puolueet. Molempia on listassa kolme. Ensimmäiset kolme ovat onnekkaita, niistä on ilmoitettu lukema kuinka monta ääntä vähemmän puolueen olisi pitänyt saada yhden paikan menettääkseen. Viimeiset kolme ovat epäonnekkaita, niistä on ilmoitettu lukema kuinka monta ääntä enemmän puolueen olisi pitänyt saada voittaakseen ylimääräisen paikan. Onnekkain puolue on siis listan kolmas ja epäonnekkain listan neljäs.
Jokasen vaalipiirin lopussa on myös jokin lyhyt keventävä huomio tuloksesta.

Helsinki
SDP -2179
VIHR -938
PS -447
KOK +1041
RKP +2434
VAS +5009
Helsingissä viimeinen paikka voitettiin pienimmällä suhteellisella marginaalilla. 447 ääntä vähemmän persuille ja kolmas paikka olisi jäänyt saamatta. Kova yllätys oli Paula Lehtomäen putoaminen keskustan voitosta huolimatta. Olisiko käynyt niin, että keskustan kannattajat pitivät Lehtomäkeä varmana läpimenijänä ja äänestivät kakkossuosikkiaan? Ns. vanhanaikainenhan kävi aikoinaan myös Johannes Virolaiselle. Vaalipiiristä löytyi myös koko maan pienin henkilökohtainen äänimäärä, jonka sai Suomen Työväenpuolueen Ville Rahikainen, viisi ääntä. Tämä selittyy yksinkertaisella vaalimatematiikalla. Oletetaan, että joka kolmassadas äänestäjä kirjoittaa äänestyslippuunsa vahingossa väärän, käytössä olevan numeron. Koska vaalipiirissä annettiin 358842 ääntä ja siellä oli 269 ehdokasta, jokainen sai noin viisi virheellistä ääntä. Tätä teoriaa tukee se, että viisi STP:n muuta ehdokasta sai kuusi ääntä kukin - siis viisi virheääntä ja oma ääni. Jostain syystä Rahikainen ei ilmeisesti äänestänyt itseään.

Uusimaa
PS -1744
RKP -870
KD -691
VIHR +870
VAS +3930
SDP +6527
Ei tietenkään kuulu hyviin tapoihin iloita toisten epäonnesta, mutta täytyy myöntää että pieni hymynkare pyrki nykimään suupieleen, kun näki Kimmo Kiljusen jääneen varasijalle. Edellisissä vaaleissahan hän lensi eduskunnasta kuin muuttolintu rajan yli jääden varasijan varasijalle. Sitä ennen hän oli jäänyt eurovaaleissa varasijalle.

Varsinais-Suomi
KESK -4624
SDP -2949
VAS -1677
PS +3354
VIHR +4240
KD +7200
Varsinais-Suomessa varasijalle jäi demareiden listalta Mika Maaskola, 1500 metrin 30 vuoden takainen nuorten Euroopan mestari. Harmillista. Jos kerran eduskunnassa on pakko olla demareita, niin saisivat sitten olla kestävyysjuoksijoita. Etenkin kun persujen kaksinkertainen Euroopan mestari Juha Väätäinen ja Anssi Joutsenlahti, aikoinaan sekä kympin että maratonin SM-seiska, luopuivat paikoistaan vapaaehtoisesti.

Satakunta
SDP -7238
KESK -4865
VAS -1574
PS +4722
KOK +5164
SDP +7671
Satakunnassa persut nousivat äänimäärältään suurimmaksi puolueeksi, vaikkakin Kepu ja SDP saivat yhtä monta paikkaa. Kovimmalla vertausluvulla meni läpi Laura Huhtasaari, joka jäi vaalipiirin äänikuningattaren paikasta vain alle 300 ääntä - kova suoritus uudelta tulokkaalta ja vahva näyttö haittamaahanmuuton vastustajien voimasta.

Häme
KESK -2342
KD -1193
VAS -988
VIHR +1683
SDP +3122
KOK +4390
Hämäläiset ovat hitaita ja niinpä he äänestävät samoja ehdokkaita kuin ovat tehneet viimeiset 30 vuotta. Katsokaa huviksenne läpimenneiden nimilistaa. Kymmenen neljästätoista uusi paikkansa ja näistäkin uusijoista melkoinen osa oli tyrinyt niin pahasti, että missä tahansa muussa vaalipiirissä ehdokasta olisi jo vaihdettu.

Pirkanmaa
VIHR -5416
PS -3300
KD -1985
VAS +2980
KESK +3300
KOK +7236
Mikko Alatalo meni taas läpi komealla äänimäärällä. Kansakunnan muisti on pitkä - Alatalo lopetti Tammerkosken sillalla -ohjelman juontamisen tultuaan valituksi eduskuntaan 2003. Vieläkään häntä ei uskalleta sieltä pudottaa siinä pelossa, että hän palaisi takaisin.

Kaakkois-Suomi
VIHR -3304
PS -2213
KOK -1841
KD +1850
KESK +2766
VAS +5580
Uutukainen vaalipiiri yhdisti Etelä-Savon ja Kaakkois-Suomen. Ainakin Etelä-Savon demariedustajille tämä oli katastrofi, molemmat putosivat. Jouni Backmanille tämä olikin jo toinen tipahdus.

Savo-Karjala
KOK -1897
KESK -1337
VAS -1214
SDP +669
PS +4385
VIHR +8935
Toisessa uutuusvaalipiirissä keskustan uusi edustaja Hannakaisa Heikkinen tuli, näki ja voitti täysin puskista. 10714 ääntä ja toiseksi eniten ääniä saanut hävisi melkein 2000 äänellä. Okei, Sari Essayah sai 11184 ääntä, mutta kridejä ei lasketa, koska he keskittävät äänensä ihan vanhasta muistista, jolloin olivat aina vaaliliitossa jonkun toisen puolueen kanssa. Toiseksi eniten kride-ääniä saaneen äänimäärä oli 387! Essayah sai kridejen äänistä 82,6 % ja muut 15 ehdokasta yhteensä 17,4 %. Sana "täyte-ehdokas" sai aivan uuden ulottuvuuden. Tässä vaalipiirissä jonkin puolueen lisäpaikka jäi kaikkein pienimmän äänimäärän päähän, SDP olisi tarvinnut 669 lisä-ääntä vielä yhteen paikkaan.

Vaasa
SDP -3630
KD -1381
PS -841
VAS +5733
VIHR +6848
KOK +9748
Oletteko koskaan kuulleet pohjalaisen myöntäneen olleensa väärässä? Edes vaalisalaisuuden voimassa ollessa tämä ei ole mahdollista. Vai miten muuten on selitettävissä, että puolueiden ääniharavat olivat vanhat edustajat eli Keskustan Mikko Savola (kuka?), PS:n Vesa-Matti Saarakkala, RKP:n Anna-Maja Henriksson, Kokoomuksen Paula Risikko ja sakkana pohjalla SDP:n Jutta Urpilainen?

Keski-Suomi
SDP -3322
KESK -2658
VIHR -913
VAS +2833
KOK +6176
KD +6318
Tässä vaalipiirissä vertauslukujen perusteella kuusi ensimmäistä ovat varsinainen seurakunta. Heistä ykkönen eli Kepun kansanedustaja Anne Kalmari on kaikkein vähäpätöisin. Mutta sitten: persuihin loikannut Toimi Kankaanniemi, ay-jyrä Lauri Ihalainen, kiireestä kantapäähän -mies Mauri Pekkarinen, maalivahti Sinuhe Wallinheimo ja sahamies Teuvo Hakkarainen.

Oulu
KESK -5642
KOK -4673
VIHR -4336
SDP +1254
VAS +5960
PS +7014
Oulussa tuli varsinainen tyrmäysvoitto: Juha Sipilä keräsi yli kolme kertaa niin paljon ääniä kuin seuraavaksi eniten ääniä saanut. Sipilän myötä Kepu sai kakkosmiehensä Tapani Töllin vaalipiirin kakkosena läpi! Lopputuloksena tasan puolet eli yhdeksän Oulun vaalipiirin kansanedustajaa on kepulaisia.

Lappi
VAS -3674
KESK -2729
SDP -783
KOK +683
PS +3629
VAS +7835
Lapissa kyyti oli kylmää kokoomukselle: se menetti ainoan paikkansa. Kepu puolestaan hallitsi vielä selvemmin kuin Oulussa nappaamalla seitsemästä jaossa olleesta paikasta neljä. Henkilökohtaisen tappion kärsi Paavo Väyrynen, joka oli vasta kakkonen. Olisiko Paten lento vihdoinkin hiipumassa? Alkaa vähitellen epäilyttää, ettei hänestä sittenkään tule koskaan presidenttiä, mutta vannomatta paras.

Kokonaissaldo: Eniten sekä onnekkaita että epäonnekkaita vaalipiirejä oli Vasemmistoliitolla. Neljästi Vasemmistoliitto oli se puolue, joka vähiten ääniä menettämällä olisi paikan menettänyt, kolmesti se puolue joka vähimmillä lisä-äänillä olisi saanut lisäpaikan. Muidenkin osalta tulos oli varsin tasainen - onnekkaimpien ja epäonnekkaimpien vaalipiirien määrä ei yhdelläkään puolueella poikennut toisistaan yhtä enempää. Keskustalla (ja RKP:llä) ei ollut kumpiakaan yhtään!

Pisteytin tuurin seuraavasti: Jos puolue oli ollut jonkin vaalipiirin onnekkain, se sai +10 pistettä, toiseksi onnekkain +3 pistettä ja kolmanneksi onnekkain +1 pisteen. Epäonnekkuus vastaavasti, mutta miinuspisteinä. Näin laskien puolueiden onni näissä vaaleissa jakautui seuraavasti, onnekkaimmasta huonotuurisimpaan:
KD +16
KESK +9
VAS +2
VIHR +1
PS +-0
RKP +-0
SDP -10
KOK -18

Karkeasti laskien voi todeta, että tässä vertailussa kymmenen pistettä vastaa suunnilleen yhtä edustajapaikkaa.Vanhaan hyvään tapaan kridet osasivat äänten keskittämisen ja saivat 1-2 paikkaa liikaa. Vaalivoittaja Keskusta taas oli jossain määrin onnekas saaden yhden ekstrapaikan siinä missä demarit (yksi paikka liian vähän) ja kokkarit (1-2 paikkaa liian vähän) kärsivät huonosta tuurista. Erot eivät kuitenkaan ole merkittävän suuria eli tällä kertaa huono tai hyvä tuuri ei tulokseen erityisemmin vaikuttanut. Edellisissä eduskuntavaaleissa poikkeamat nollasta olivat suurempia. Silloinkin onnekkain puolue oli kristillisdemokraatit, mutta perussuomalaiset olivat tuolloin selvästi epäonnekkaampia kuin kokoomus nyt.

Vaalituloksen suhteen suvaitsemattomien reaktion summasi erinomaisesti Hesariin haastateltu näyttelijä Krista Kosonen. Hänen itkupotkuraivarinsa persujen kakkossijasta oli yksi yhteen monen muun kanssa ja blogistikollega Yrjöperskeles analysoikin sen jo osuvasti. Toisaalta, näyttelijät elävät jo työnsä puolesta fantasiamaailmassa, joten ei mikään ihme että porukka on järjestelmällisesti vihervassareita. Tyydyn siteeraamaan yhtä paljastavaa lausuman Kososen - ja monen muun vastaavan - vuodatuksista: "Ehkä sitä elää itse sellaisessa helsinkiläisessä kulttuurikuplassa, en tunne ketään joka olisi äänestänyt perussuomalaisia". On hyvin ilahduttavaa, että vähitellen alkaa liikettä tapahtua sen verran, että havaitsee horisontissa jotakin kuplan sisäseinältä vaikuttavaa. Itse kun tunnen kaikkia puolueita äänestäneitä. Tai näin ainakin olettaisin - luulisin että yksi hyvä tuttuni äänesti kridejä ja tuttu svenskatalande kollega röstade på SFP. Vasemmistoliiton suhteen en osaa sanoa ketään jota todennäköiseksi epäilisin, mutta muut puolueet ovatkin varmoja tapauksia. On muuten mielenkiintoista vertailla, miltä pohjalta äänestyspäätöksiä tehtiin, seuraavassa kommentteja siteerattuna niin hyvin kuin ne muistan:

Kepulit, mies n. 35 v: Kai sitä on mentävä äänestämään ihan protestin vuoksi, niin on oikeus sitten valittaa seuraavat neljä vuotta.
Persut, nainen n. 25 v: Olen seurannut maan menoa ja tullut siihen tulokseen, että se on ainoa vaihtoehto, joka ajaa suomalaisten asiaa.
Sekoomus, mies n. 50 v: Lupauduin viime vaaleissa ehdokas N.N:n taustajoukkoihin ja siellä pysyn.
Sosiaalidiktatuurit, mies n. 65 v: Olen ollut demari koko ikäni ja vaalityötä teen nytkin, vaikka en enää ehdokkaana olekaan.
Virheet, nainen n. 60 v: Minä äänestän sitä poikaa, se oli niin mukava silloin kun sen tapasin ja sillä oli niin jännä hymy vaalimainoksessa.

No, onhan toki toivossa hyvä elää että mutu-periaatteella valintansa tehneet eivät välttämättä edes tiedä, missä vaalipiirissä ovat, jolloin ääni saattoi mennä hukkaan tai hyvässä tapauksessa jopa täysijärkiselle ehdokkaalle. Mikä kylläkin on varsin epätodennäköistä, kun ehdokaslistoja katseli. Itselläkin oli vaikea valinta kolmen eri ehdokkaan välillä, en vielä äänestyskoppiin kävellessänikään tiennyt ketä äänestän. Äänestysperuste oli kyllä selvä ja kaikki kolme sen täyttivät, mutta kaikilla oli omat miinuksensa. Äänestääkö varmaa läpimenijää, joka on kuitenkin aivan vaalipiirin väärältä laidalta ja omaa haittamaahanmuuttoa vastustavasta asenteestaan huolimatta tiettyjä miinuspuolia, ehdokasta josta en tiedä juuri mitään muuta kuin että vastustaa tiukasti haittamaahanmuuttoa ja on epäilyttävästä koulutuksestaan huolimatta järki-ihmisen oloinen, vai sitä henkilökohtaista tuttua, jolla on kyllä oikeat näkemykset mutta turhan kevyttä sarjaa valtakunnan politiikkaan.

En tiedä enkä osaa aavistaa, millainen hallituskuvio tulee olemaan. Oma toiveeni minulla kuitenkin on. Ja se on se, että hallituksen muodostavat Kepu, Kokoomus ja SDP. Ehkä Rasistisella KieliPuolueella täydennettynä. Mikäli tämä tuli lukijoille yllätyksenä, niin perustelen miksi toivon Persujen jäävän oppositioon. Asiaa on tarkasteltava sitä kautta, mitä tapahtuisi jos persut menisivät hallitukseen. Tällöin on todennäköistä, että persut joutuisivat tekemään myönnytyksiä ja todennäköisin myönnytyksen kipupiste olisi haittamaahanmuutto. Tässä tilanteessa seuraisi ilmeinen asia eli persujen kannatuksen lasku. Toisin kuin Soini luultavasti kuvittelee, persujen kannatus johtuu ainakin puoliksi haittamaahanmuuton vastustajista. (Soinin sopisi verrata persujen ääniosuutta omaan henkilökohtaiseen ääniosuuteensa pressanvaalien ykköskierroksella, niin turhat luulot karisisivat.) Koska persut hallituksessa ollessaan eivät voisi muiden puolueiden kansakunnan edun vastaiselle politiikalle mitään, nämä protestiäänet kaikkoaisivat. Seuraavissa vaaleissa persujen äänimäärä olisi noin puolet nykyisestä. Vertailukohtaa voi hakea SMP:n romahduksesta 1983-87. Toinen haitta persujen hallituksessa olosta olisi NATO. Persut eivät NATOon halua. En halua minäkään, mutta kun se parempi vaihtoehto eli oman puolustuksen kuntoon laittaminen on täysin mahdotonta, niin parasta olisi mennä NATOon. Ja sinne - todennäköisesti - voidaan mennä vain, jos persut eivät ole hallituksessa.

Jos persut eivät pääse hallitukseen, niin on ilmiselvää että Soinin myöntyväisyyspolitiikka haittamaahanmuuton suhteen on tullut tiensä päähän. Silloin joko Soinin on muutettava kantaansa tai sitten persuissa on tapahduttava vallankaappaus ja Soini siirrettävä kunniapuheenjohtajaksi. Tämä olisi erittäin kannatettavaa, sillä oppositioon jäämisellä, oikealla johdolla ja oikeita siirtoja tekemällä ainoan isänmaallis-konservatiivisen puolueen paikkaluvuksi ennustan vuoden 2019 eduskuntavaaleissa 63 paikkaa. Sillä määrällä alkaisi jo olla jonkin verran painoarvoa, toisin kuin nykyisellä alle 40 paikalla. Joka sekin olisi noin 50 paikkaa, jos Soini olisi uskaltanut vetää suoraselkäisempää linjaa haittamaahanmuuton suhteen.

Hullunkuriset ehdokkaat

Kuntavaalit on sitten käyty. Ei kiinnosta ruveta analysoimaan tuloksia. Ehdokkaat ovat hauskempia.

Olen aina ihmetellyt, miksi politiikkaan lähtee sellaisia ihmisiä, joiden ei pitäisi missään nimessä olla päättämässä yhteisistä asioista. Sopivan ehdokkaan valitseminen on yleensä vaikeaa, koska tuntemattomia ei oikein voi äänestää ja tuttuja nyt ei ainakaan voi äänestää. Ehdokkaat tuntuvat olevan joko sieltä huonommasta päästä tuttuja tai sitten fiksummasta päästä olevat ovat poliittisia pyrkyreitä. Ja tuota jälkimmäistäkin luokkaa yleensä yhdistää se, että vaikka he olisivat kaksi kertaa niin fiksuja kuin ovat, he eivät olisi puoleksikaan niin fiksuja kuin luulevat olevansa.

Kävin läpi kuntavaalien ehdokaslistoja. Löysin 35 ehdokasta, jotka tunnen - tasolla tai toisella. Jotkut varsin läheisesti, jotkut hyvänpäiväntuttuina, jotkut siten että eivät enää tuntisi tavattaessa mutta varmaan muistaisivat minut, kun esittäytyisin. Toisaalta aika moni ehdokas tuntee minut mutta minä en tunne heitä. Joka tapauksessa jokainen arvio perustui henkilökohtaiseen kontaktiin ehdokkaani kanssa. Joukossa on muutama istuva kansanedustaja. Tästä voi päätellä, että kaikki eivät olleet Huitsinnevadassa ehdokkaana, katsoin pari entistä kotipaikkakuntaani myös läpi ja lisäsin muutaman tietämäni muiltakin paikkakunnilta.

Huomasin, että tuntemani ehdokkaat voidaan jakaa kymmeneen eri ryhmään:

1. Kesä-Heinä Toistokerta-Jankkunen on poliittinen broileri. Hänellä on ehdottomana tähtäimenään vähintään kansanedustajan paikka. Ministerin tehtävästäkin hän unelmoi, mutta tietää sisimmässään sen jäävän haaveeksi - kyvykkäämpiäkin pyrkyreitä on. Kesä-Heinän substanssi on asiantuntemuspuolella yhtä puhdas ja ohut kuin perskarva. Ihmissuhteissa hän on kuitenkin taitava ja ennen kaikkea ahkera. Kesä-Heiniä listoilla: kolme.

2. Into Tuulenhaistaja on fiksu opportunisti. Kaikin puolin muuten samanlainen kuin Kesä-Heinä, mutta fiksumpi ja omaa jopa tiedollista substanssia. Lahjakkuutensa ansiosta saa pyrkyrin maineen paljon helpommin kuin yhtä kovasti yrittävä Kesä-Heinä. Siinä missä Kesä-Heinä myisi vaikka oman isoäitinsä uraansa edistääkseen jos tempun keksisi, Into on jo tehnyt niin. Intoja listoilla: kaksi.

3. Eevastiina Nuorsuomalainen on politiikasta kiinnostunut nuori. Hän hakee vielä linjaansa ja saattaa ponnahtaa parien vaalien kuluttua aivan eri puolueen listoilta ylemmäs. Substanssia Eevastiinalla ei ole minkään vertaa, mutta pyrkyä sitäkin enemmän. Aikanaan hänestä tulee joko Kesä-Heinä tai Into. Eevastiinoja listoilla: kaksi.

4. Unto Uraohjus on oman alansa ammattilainen ja politiikan ensikertalainen. Unto on lähtenyt mukaan ihan vain mielenkiinnosta. Joko hän haluaa vain kokeilla politiikkaa tai sitten harkitsee uranvaihtoa ammattipoliitikoksi. Unto on poliitikkona täysi arvoitus; jos hän pääsee läpi, hän yleensä pettyy tai kyllästyy yhden kauden jälkeen. Tai sitten hänestä tulee joko Into tai Kesä-Heinä. Untoja listoilla: kolme.

5. Hilma Hymyilijä on hyväntahtoinen hölmö. Kun nimen näkee ehdokaslistalla, hänet tuntevan ajatus on: mitä helvettiä Hilma tuolla tekee? Ainoa mahdollinen selitys on, että puolueen listalla oli vielä tilaa ja joku älysi soittaa kumminkaima Hilmalle. Ei kampanjoi eikä ole mitään mahdollisuuksia läpimenoon, kerää puolueelle muutaman äänen lisää. Tai karkottaa muutamia. Hilmoja listoilla: kolme.

6. Leena Luottamushenkilö on politiikan rivimies. Hän on vaaleista toisiin aina kuntavaaleissa ehdokkaana. Kerran elämässään hän pääsee kansanedustajaehdokkaaksi. Leena on mukana urheiluseuran johtokunnassa / kirkkovaltuustossa / ammattijärjestön luottamusmiehenä / naisyhdistyksessä tai Lions-klubissa / metsänhoitoyhdistyksen puheenjohtajana / sosiaalilautakunnan jäsenenä. Tarpeeton yliviivataan. Yleensä ei tarvitse yliviivata. Leena ei kampanjoi, mutta saattaa päästä joskus läpi mikäli hänen nimensä on tutumpi kuin ehdokas itse. Leenoja listoilla: seitsemän.

7. Siina Sinisilmä on maailmanparantaja. Hän on aina valmis kertomaan muille miten pitäisi elää. Siinan maailmassa kaikki uskonnot ja kansallisuudet elelevät sulassa sovussa hunajapurojen virratessa ja yksisarvisten kirmaillessa kedolla. Siinan logiikka on sellainen, että hän saattaa kieltäytyä vessapaperin käytöstä luontoa säästääkseen, mutta lentää kerran vuodessa Intiaan elämään ekologisesti kaksi viikkoa. Siinoja listoilla: neljä.

8. Arto Ärripurri on kaikkien kanssa riitoihin päätyvä änkyrä. Arto on Siinan inverssi. Hänen tuttavapiirissään on kahdenlaisia ihmisiä: niitä, joihin Artolla on välit poikki ja niitä, joihin Artolla ei vielä ole välejä poikki. Arto on otettu ehdokaslistalle samasta syystä kuin Lyndon B. Johnson perusteli erään hankalan tyypin ottamista hallitukseen: on parempi että hän on teltan sisäpuolella kusemassa ulos kuin ulkopuolella kusemassa sisään. Artoja listoilla: neljä.

9. Ivan-Muhammed Gonzalez-Unggabungga on ehdokaslistan kiintiömamu. Yksikään suomalainen ei todennäköisesti pääsisi ehdokkaaksi samoilla meriiteillä. Ivan-Muhammedia on oikein erikseen pyydetty. Mikäli mamulla on muitakin ansioita, hän kuuluu johonkin muuhun ehdokasluokkaan. Ivan-Muhammedeja listoilla: kolme.

10. Antti Asiamies on pragmaatikko. Lapset ovat kasvaneet jo isoiksi ja akateemisesti koulutettu ammattilainen päättää lähteä politiikkaan hoitamaan asioita paremmin. Itseään hän ei kuitenkaan halua missään tapauksessa poliitikoksi luokitella. Hän tulee melko varmasti valituksi, ei hän muuten olisi mukaan lähtenytkään. Kunnanvaltuusto kuitenkin yleensä riittää Antille, joka ei halua likaiseen politikointiin yhtään korkeammalle. Antteja listoilla: neljä.

Olen kerran äänestänyt yhtä edellä mainiutuista Anteista. Huomautan, että Antti voisi edustaa mitä tahansa puoluetta (tällä kertaa heitä oli kahdesta puolueesta), jopa vihreitä. Mikäli Antti edustaa väärää puoluetta, en häntä tietenkään äänestäisi, mutta arvostan silti.

Mutta: Missä ovat kaikki ne ehdokkaat, joita äänestäisin välittömästi melkeinpä puolueesta riippumatta? Kello käyntiin ja minuutti aikaa - nyt. Kaksitoista. Keksin minuutissa kaksitoista nimeä. Yhdistävät tekijät:
1) ylempi korkeakoulututkinto
2) rauhallinen, sovitteleva, harkitseva ja järkevä
3) rehellinen ja ahkera työntekijä
4) henkilö, johon voi luottaa
5) ei ole koskaan ollut yksissäkään vaaleissa ehdokkaana
Tuo viimeinen asia ei ole mikään meriitti. Se on ihmetyksen aihe. Miksi ihmeessä ehdokaslistat ovat täynnä pyrkyreitä, kyvyttömiä, hörhöjä ja täytenimiä? Miksi parhaat eivät lähde ehdokkaaksi? Onko selitys todellakin se, että poliitikoiksi valikoituvat vain ne, joiden ruuansulatus toimii eri tavalla kuin normaalisti?