Ihmisarvo

Eräs suosikkielokuvistani on Quentin Tarantinon mestariteos Django Unchained. Elokuvan avaa kohtaus, jossa Christoph Waltzin esittämä palkkionmetsästäjä King Schultz pysäyttää kahden orjakauppiaan karavaanin tarkoituksenaan ostaa yksi orjista, Jamie Foxxin esittämä Django. Schultz vastustaa orjuutta, mutta aikoo hyödyntää Djangoa, koska tietää tämän pystyvän tunnistamaan etsimänsä rikolliset. Kohtaus päättyy Tarantinolle tyypilliseen tapaan väkivaltaisesti, mutta sen yhteydessä Schultz kuitenkin maksaa orjakauppiaille Djangon hinnan säilyttääkseen laillisen järjestyksen.
Djangon hinnaksi Schultz määrittää 125 dollaria, jotka hän heittää vammautuneen orjakauppiaan jalkoihin. Sitten hän viskaa jalkarautojen avaimen kahlituille ja poistuu Djangon kanssa paikalta jättäen vastavapautuneet orjat hämmentyneinä tappamaan entisen omistajansa ja suuntaamaan kohti pohjoista vapautta.

Mikä oli siis Djangon arvo? Vuodesta 1858 alkavan elokuvan 125 dollarin nykyarvoa on vaikea määrittää. Yhden laskurin mukaan se olisi noin 5000 dollaria. Tämä kuulostaa kovin alhaiselta hinnalta parhaassa työiässään olevasta, joskin ilmeisesti ammattitaidottomasta pelto-orjasta. Kyseessä lienee jonkinmoinen taiteellinen vapaus, virhearvio tai sitten tarkoituksellisesti nimellinen summa, jonka Schultz tarkoitti vain vapautetuille orjille avustukseksi.
Todellisuudessa nuoren ammattitaidottoman miesorjan keskihinta tuohon aikaan oli useammankin löytämäni lähteen mukaan noin 1500 dollaria, mikä vastaisi nykyrahassa noin 60 000 dollaria. Tämä alkaa kuulostaa jo uskottavalta, itse asiassa jo aika kovalta hinnalta. Jonkin erityisen ammatin, kuten sepän tai vastaavan, hallitsevan orjan hinta olisi jo moninkertainen. Itse elokuvassa ostetaan Leonardo DiCaprion esittämältä plantaasinomistajalta orja hintaan 12 000 dollaria eli nykyrahassa lähes puolen miljoonan dollarin hintaan. Vaikka kyseessä olikin erikoistapaus, oli hinta silti elokuvassakin törkeästi liian korkea.

Elokuva sai pohdiskelemaan ihmisarvoa. Tuohon aikaan orjan ihmisarvo mitattiin raa’asti rahassa ja markkinat toimivat vähintäänkin kohtuullisen hyvin eli hinnat olivat kohdillaan. Käytännössä kaikilla orjilla oli myyntiarvoa, ellei sitten kyseessä ollut liian vanha tai jollain tavalla vammainen. Vanhemmat lukijani muistanevat Alex Haleyn romaaniin perustuvan menestyssarjan Juuret, jonka yhdessä juonenkäänteessä omaisuutensa kukkotappelussa menettänyt orjanomistaja Tom Lea joutuu myymään kaikki orjansa yhtä lukuunottamatta. Poikkeus on vanha Kizzy – kirjoittaja Alex Haleyn isoisoisoisoäiti – josta Lea toteaa, ettei niin vanhasta enää saa mitään. Juuret on sinänsä erinomainen ja osin rehellinen kuvaus orjuuden kauheuksista. Kirjassa kerrotaan jopa käytännöstä, jossa valkoiset perheet sitoutuvat työskentelemään tietyn määräajan orjan asemassa pelloilla saadakseen matkalipun Amerikkaan: - Massa maksoi heidän matkansa tänne ja he maksavat takaisin työsketelemällä seitsemän vuotta orjina, selittää kokkiorja Kunta Kintelle. - Heillä on oma mökkinsä vähän kauempana, mutta se on samanlainen hökkeli kuin meilläkin. Ja he syövät samaa kuonaa kuin mekin. Ja heitä kohdellaan pellolla samaan tapaan kuin meitäkin.
…
Kuntasta vaikutti että nämä valkoiset orjat pärjäsivät paremmin kuin useimmat vapaista valkoisista joita hän oli nähnyt plantaasin ympäristössä. Useinkin tusinan verran aikuisia ja lapsia pakattuna toistensa päälle yhden huoneen hökkeleissä pikkuisilla punasavisilla tai soisilla maatilkuilla, he raapivat kokoon niin surkean elannon että mustat naureskellen lauleskelivat heistä sävelmää: ”Ei vaan köyhäksi valkoiseksi, oi Herra, mielummin olen neekeri!” Vaikka orjuus olikin hirvittävä vääryys, oli siinä sentään se hyvä puoli että omistaja halusi pitää huolta sijoituksestaan eli eräänlainen sen ajan sosiaalituki oli olemassa, toisin kuin köyhillä mutta vapailla valkoisilla.
Orjuus ei siis sinänsä tarkoittanut ihonväriä – oli jopa vapaita mustia orjanomistajia - vaikkakin valkoiset eivät saaneet olla nimellisesti orjia, vaan ainoastaan mustien jälkeläiset. Orjuus määräytyi äidin mukaan; jos äiti oli orja, lapsi syntyi orjana. Tämä tarkoitti myös tilannetta, jossa orjan ihonväri oli ristisiitoksen takia laimentunut niin paljon, että hän kävi valkoisesta, kuten Thomas Jeffersonin orja ja rakastajatar Sally Hemings, jonka lapsista osa onnistui ylittämään roturajan ja kirjaamaan itsensä valkoisiksi.

(Tässä välissä täytyy huomauttaa, että ylivoimainen valtaosa orjuudesta tapahtui Afrikassa ja arabimaissa. Valkoisten orjuuttamat mustat olivat vain hyvin pieni osa orjuudesta. Itse asiassa luultavasti prosentuaalisesti suurempi osa suomalaisista joutui 1700-luvulla orjiksi kuin afrikkalaisista – lukekaa isovihan historiaa. Tässä vielä linkki taloustieteilijä Thomas Sowellin muistutukseen siitä, mitä orjuus tarkoitti. Valkoiset eivät keksineet orjuutta, mutta he keksivät lopettaa sen.)

Tuohon aikaan jokaisella orjalla oli siis arvonsa ja lähes kaikilla se oli nollaa suurempi, sillä puuvillapelloilla tarvittiin ihmistyövoimaa ja rikkaammat hyödynsivät palvelijoita.
Nykypäivänä elämme tilanteessa, jossa hämmästyttävän suurella osalla ihmiskuntaa ei ole mitään hyötyarvoa, mikäli se mitataan samalla tavalla kuin 1800-luvun orjilla eli heidän tuottamansa työpanoksen arvon mukaan.

Ryhdyin miettimään tilannetta, jossa nyky-yhteiskunnassa osa ihmisistä, sanotaan vaikka neljäsosa, arvottaisiin satunnaisesti orjan asemaan. Heidät myytäisiin huutokaupalla omistajille, jotka saisivat sitten taloudellisen hyödyn orjiensa työpanoksesta. Näin saataisiin selville kunkin ”ihmisarvo”, kun kävisi ilmi kuinka paljon kenestäkin maksettaisiin. Ensimmäiseksi mietin tietysti oman hintani, joka jääköön kertomatta. Mutta saman tien päädyin ongelmaan, kun tajusin että hintani olisi tietysti diskontattava sen mukaan kuinka paljon tämän ikäisellä miehellä on vielä työvuosia jäljellä eikä senkään jälkeen luultavasti tehtäisi automaattieutanasiaa. Joutuisiko orjanomistaja elättämään minut vai pystyisikö dumppaamaan yhteiskunnan vastuulle?
Kun ryhdyin tätä pohtimaan, päädyin nopeasti umpikujaan. Nyky-yhteiskunnan rakenne on sellainen, että orjuutta omistajuusmielessä olisi mahdoton toteuttaa. Kuka vastaisi orjan koulutuksesta? Kuka korvaisi hänen tekemänsä rikokset? Kuka maksaisi hänen terveydenhuoltonsa?
Koko ajatus kaatui mahdottomana kasaan.


Vaan eipä aikaakaan, kun keksin toisenlaisen systeemin. Sen avulla voidaan näppärästi mitata kenen tahansa ihmisarvo orjakaupalla. Ja huvittavinta asiassa on vieläpä se, että parhaimmillaan (tai pahimmillaan) systeemi saattaisi olla jopa yhteiskunnalle hyödyllinen. Niinpä mietin uskaltaako tämän kirjoittaa edes auki. Sitten ajattelin että antaa mennä, eihän tässä blogissa esitettyjä kiistattoman järkeviäkään järjestelmiä ole otettu käyttöön.

Systeemissä esitetyt parametrit ovat enemmän tai vähemmän hihasta vedettyjä. Jos jossain kohdassa sanotaan kymmenen vuotta, niin se voisi olla vaikka viisi vuotta. Tai 20 % osuus voisi olla vaikka 15 % osuus. Nämä ovat säädettävissä. Mutta systeemin rakenne olisi kuvatun kaltainen:


Jokainen ihminen joutuu jossain elämänsä vaiheessa huutokauppaan.
Huutokauppa järjestetään verkossa huutokaupat-sivuston tyyliin eli tuote on esillä ja huutokaupalle annetaan määräaika, johon mennessä sitovat tarjoukset on tehtävä ja kauppa menee umpeen joko määräaikana tai enintään viisi minuuttia viimeisen tarjouksen jälkeen. Joka on joskus vastaavaa huutokauppaa tehnyt tuntee kyllä systeemin. Henkilö itse tai alaikäisen tapauksessa hänen edustajansa voivat halutessaan antaa sivustolle tarkemman kuvauksen henkilöstä, kuten koulutuksen, erityistaidot ja mahdolliset ongelmat.

Kutsutaan tästä lähtien myytyä henkilöä ”orjaksi” ja hänen ostajaansa ”omistajaksi”.
Orjan asema ei eroa millään tavoin muiden ihmisten asemasta. Ulkoisesti ei voi päätellä kuka on orja ja kuka ei, tosin aika hyviä arvauksia pystyy tekemään. Yhteiskunta pyörii samaan tapaan kuin aina ennenkin, poislukien tietyt rahansiirrot.
Omistajalla ei sinänsä ole sen enempää valtaa orjan toimintaan kuin nykyään kenelläkään on toiseen ihmiseen. Omistajan ei välttämättä koskaan tarvitse edes orjaansa tavata tai orjan tarvitse tietää kuka hänet omistaa. (Ja kuten kohta käy ilmi, systeemistä seuraa että orja itse voi olla toisessa asiakassuhteessa myös omistaja. Hurjimmillaan on teoriassa mahdollista että henkilö A on henkilön B orja ja henkilö B on samaan aikaan henkilön A orja. Ellei erikseen lailla kiellettäisi, voisipa orja olla jopa oma omistajansa.) Todennäköisesti omistaja toki orjaansa tutustuisi ja opastaisi häntä elämänvalinnoissaan, koska omistajan intresseissä olisi saada sijoitukselleen tuottoa.
Käytännössä yhteiskunta toimii samoin kuin nytkin, raha vain virtaa eri tavoin. Järjestelmässä oletetaan myös, että orja olisi aina yhden henkilön ”omaisuutta” vähän apteekkijärjestelmän tavoin eli mikään osakeyhtiö tai osittaisomistus ei olisi mahdollinen.


Omistussuhde on 20 vuoden mittainen, jonka jälkeen se raukeaa automaattisesti. Tänä aikana omistaja saa pääomatuloina haltuunsa 50 % orjan maksamista välittömistä veroista eli tulo- ja pääomatuloveroista. Toisaalta omistajan on myös maksettava yhteiskunnalle takaisin 50 % orjalle tulevista sosiaalietuuksista, kuten työttömyyskorvauksista, asumistuesta ja eläkkeistä. Luonnollisesti omistajalla on myös oikeus myydä orja toiselle omistajalle. Omistussuhde purkautuu myös omistajan kuollessa.
Kuten tästä voi päätellä, on varsin ilmeistä että melkoisella osalla väestöä ei olisi orjakaupassa kysyntää. Kukaan ei taatusti ostaisi alkoholiongelmaista koulutukset kesken jättänyttä rikollista. Sen sijaan vastavalmistuneilla lääkäreillä voisi olla orjamarkkinoilla kovakin kysyntä.

Jutun juoni on siinä, että tarjousten tekeminen ei ole ilmaista. Oletetaan, että potentiaalinen ostaja laskee kyseisen orjan tuottavan keskimäärin 20 000 euroa veroja ja saavan 5000 euron verran sosiaalietuuksia vuodessa. Tällöin hänen vuosisaldonsa olisi keskimäärin 15 000 euroa plussalla (unohdetaan seuraavissa laskutoimituksessa diskonttaus ja oletetaan rahanarvon säilyvän vakiona) ja se tarkoittaisi 300 000 euron tuottoa 20 vuoden orjuusaikana. Käypä hinta orjasta olisi siis 300 000 eurosta puolet eli 150 000 euroa, koska omistaja saisi puolet tuotoista ja yhteiskunta toisen puolen.
Todellisuudessa käypä hinta olisi ehkä noin 80 000 euron luokkaa. Systeemiin olisi nimittäin rakennettu seuraavat järjestelmät:
- jokaisen tarjouksen, toteutuipa se tai ei, hinta olisi 10 euroa valtion kassaan
- toteutuneesta tarjouksesta 80 % menisi valtion kassaan välittömästi
- loput 20 % rahastoitaisiin orjalle tuloiksi seuraavan 20 vuoden eli orjuusajan tuloiksi, prosentti vuodessa (mikäli orjuusaika laukeaisi omistajan kuollessa, maksamaton osuus siirtyisi valtion kassaan)
Esimerkiksi 80 000 euron voittanut tarjous tarkoittaisi siis sitä, että valtio kuittaisi välittömästi 64 000 euroa ostajalta. Orja puolestaan saisi seuraavan 20 vuoden ajan 800 euroa vuodessa pääomatuloa rahastoiduista 16 000 euron varoista.
Mikäli oletuksen mukainen 20 000 euron vuotuinen verotuotto ja 5000 euron vuotuiset sosiaalietuudet toteutuisivat, tarkoittaisi se sitä että omistaja saisi vuosittain puolet erotuksesta eli 7500 euroa pääomatulona, josta hän luonnollisesti maksaisi normaalin pääomatuloveron. Yhteiskunta saisi toiset 7500 euroa ja omistajan pääomatuloista veron eli noin 2250 euroa. Omistaja nettoaisi siis 20 vuoden aikana noin 100 000 euroa.

Orjakauppa tapahtuisi useimmiten orjaehdokkaan omalla ilmoituksella myymisestään. Tämä olisi mahdollista vaikka 15 vuoden iästä lähtien, kuitenkin siten että jos orjakauppaa ei ole vielä 20 ikävuoteen mennessä tehty, tämä olisi pakollinen hetki tehdä se.
Kauppaan ilmoittautuminen maksaisi orjaehdokkaalta esimerkiksi 500 euroa valtion kassaan. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että hänen pitäisi arvioida myyntiarvokseen mielellään vähintään 5000 euroa, jotta jäisi pitkällä tähtäimellä voitolle. Yllättävän harva nykypäivän suomalainen muuten on sellainen, että on nettoveronmaksaja eli kannattaisi ilmoittautua orjakauppaan.
Mikäli 20 ikävuoteen mennessä ei ole ilmoittautunut, silloin tämä tapahtuu pakosta ja on orjaehdokkaalle ilmaista. Silloin tulee ainakin kerran elämässä jokaisen arvo mitattua hänen ehkä parhaiden työvuosiensa 20-40 vuotta välillä.
Noin pääsääntöisesti nettoveronmaksaja luultavasti möisi itsensä orjaksi noin 16-vuotiaana ja sitten vielä kahdesti eli 36- ja 56-vuotiaana. Kyllä ostaja jo teinistä näkee aika varmasti kannattaako vai ei. Jotkut taas eivät menisi kaupaksi edes 20-vuotiaana pakkohuutokaupassa, mutta saattaisivat ammatin ja työpaikan saatuaan hankkiutua 30-vuotiaana vapaaehtoisina huutokauppaan.

Kuten alussa todettiin, on mahdollista ja itse asiassa jopa todennäköistä että orjat ja omistajat omistavat toisiaan ristiin. Jotta henkilö kannattaisi hankkia orjaksi, hänellä täytyy olla tuottokykyä ja tästä seuraa, että kyseisellä henkilöllä on myös varallisuutta jolla hän itsekin voi hankkia orjia. Vastaavasti ne, jotka eivät mene kaupaksi huonon hyötysuhteensa takia, tuskin omistavat niin paljon rahaa että voisivat orjan hankkia.
Tämä järjestelmä jakaisi siis varsin selvästi yhteiskunnan kahteen luokkaan: tuottavat ihmiset eli orjien ja omistajien luokka sekä elätettävien luokka eli ihmiset, jotka saavat enemmän yhteiskunnalta kuin sille antavat. Väliinputoajiakin eli ihmisiä jotka tuottavat enemmän kuin antavat mutta eivät sivukulujen takia riittävästi orjuutta ajatellen olisi toki jonkin verran.

On varsin mielenkiintoista tuumia, kuinka suuri prosentti väestöstä menisi kaupaksi ja mikä olisi kenenkin kauppahinta. Ja kuinka paljon olisi itse valmis tarjoamaan jonkun ihmisen ”verotusoikeudesta”. Paljonko itsestäni maksettaisiin? Sitä sopii lukijan kysyä myös omalta kohdaltaan. (Omasta puolestani totean että jos tämä systeemi olisi käytössä niin maksaisin heti sen 500 euroa ja ilmoittautuisin huutokauppaan, jossa kehuisin itseäni kovasti ja yrittäisin saada mahdollisimman kovan hinnan itsestäni eli mukavat vuotuiset korkokulut.)
Systeemi saattaisi jopa tuottaa nykyistä tehokkaamman yhteiskunnan, koska käytännössä kävisi luultavasti niin että varakas omistaja toimisi orjansa mentorina saadakseen sijoitukselleen hyvän tuoton. Tällöin viisaamman ja kokeneemman omistajan neuvot auttaisivat nuorempaa orjaa elämässään eteenpäin ja molemmat hyötyisivät - kuten myös yhteiskunta.