Prologi
Edward Colston (1636-1721) oli bristolilaissyntyinen kauppias ja Englannin parlamentin jäsen. Näin todettiin hänen englanninkielisen Wikipedia-artikkelinsa ensimmäisessä lauseessa 16.11.2015 asti. Tällöin siihen lisättiin toteamus ”orjakauppias”, joka on nyttemmin muuntunut muotoon ”sekaantunut Atlantin orjakauppaan”. Kaikkien Colstonin filantrooppisten toimien rinnalla tämä on katsottu hänen ensisijaseksi luonnehdinnakseen. Colstonille pystytettiin
patsas Bristoliin vuonna 1895, koska hänen katsottiin vaikuttaneen suuresti kaupungin kehitykseen.
Mielenosoittajat repivät patsaan maan tasalle 7.6.2020, koska USA:ssa pikkurikollinen oli kuollut vastustettuaan poliisin pidätystä. Tilalle pystytettiin lyhyeksi aikaa yhden mielenosoittajan patsas – musta nainen nyrkki pystyssä. Patsas poistettiin pian, koska sen pystyttämiseen ei ollut virallista lupaa.
Edward Colstonin varoilla rakennettiin lukuisia köyhäintaloja, orpokoteja, kouluja ja kirkkoja enimmäkseen juuri Bristoliin, mutta myös muualle maahan. Osan varoistaan hän oli ansainnut orjakaupalla, mikä oli tuohon aikaan laillista ja maan tapa. Mutta hänen ansionsa katsottiin patsaan arvoisiksi. Ilman Colstonia Bristol tuskin olisi kehittynyt samanlaiseksi. Tilalle pystytetyn patsaan mallin Jen Reidin ansiot olivat siinä, että hän oli mukana repimässä Colstonin patsasta alas. Tämä katsottiin patsaan arvoiseksi. Reid ei ole lahjoittanut varoja yhteiskunnan rakentamiseksi eikä ole ollut oman aikansa yhteiskunnan tukipylväs.
Historiankirjoissa on tapana kertoa poliittisten johtajien lisäksi ihmisistä, jotka ovat saaneet suuria aikaiseksi. Leonardo da Vinci oli yleisnero, James Watt keksi höyrykoneen, Platon loi pohjan filosofialle. Kun googlaa ”Greatest black people”, saa ensimmäisenä
listan jossa on 40 nimeä. Heistä 15 on ensisijaisesti kuuluisia siitä, että he taistelivat mustien oikeuksien puolesta. Kahdeksan on poliitikkoja, joista kolmen pääasialliset ansiot ovat mustien oikeustaisteluissa. Kymmenen on urheilijoita, joista kaksi on erityisen tunnettuja myös mustien poliittisina aktivisteina. Loput seitsemän ovat taiteilijoita, joista yksi on kirjailija, kaksi näyttelijää ja neljä muusikkoa. Tiedemiehiä on nolla kappaletta.
I : Jim Crow
1.12.1955, Montgomery, Alabama
Rosa Parks istui bussissa palatessaan töistä kotiinsa. Istumapaikka oli bussin ”Värillisille” -kyltin ensimmäisessä penkkirivissä. Takana oli tyhjää, etuosassa valkoisille varatut paikat olivat lähes täynnä. Pysäkiltä nousi kyytiin useita valkoisia. Kuljettaja käveli Parksin luo,
nosti kylttiä ja siirsi sitä pari penkkiriviä taemmas ja pyysi neljää nyt valkoisille varatuiksi muuttuneille istuimille asettunutta mustaa siirtymään taemmas. Kolme muuta siirtyi, mutta Parks ei. Hän kysyi kuljettajalta, sirtäisikö tämä vastaavasti kylttiä eteenpäin, jos mustille varattu osa olisi täynnä ja valkoisten osassa olisi tilaa. ”Sen näkisimme sitten”, kuljettaja vastasi. Parks huokaisi ja siirtyi taemmas. Turha ruveta pullikoimaan, onhan takana tilaa ja tiedä millaiset mellakat tästä syntyisivät.
Toukokuu 2016, Washington D.C.
Mitt Romney hymyili tyytyväisenä. Hänen valintansa republikaanien presidenttiehdokkaaksi jo toisen kerran peräkkäin oli pari tuntia sitten vahvistettu puoluekokouksessa. Tällä kertaa hän ei häviäisi vaaleja. Oli ilmeistä, että vastaan asettuisi Hillary Clinton, joka oli jo varmistanut enemmistön demokraattien vaalikokoukseen. Ainoa jäljellä oleva vastaehdokas oli kolmatta kertaa demokraattien presidenttiehdokkaaksi turhaan pyrkinyt Barack Obama, joka oli saanut taakseen vain joitakin edustajia. Kaikki enemmänkin ääniä saaneet ehdokkaat olivat jo luopuneet. Samoin oli käynyt republikaaneilla, jotka olivat pudonneet yksi kerrallaan. Romneyn viimeinen vastustaja oli ollut Donald Trump, jota kukaan ei ollut ottanut vakavasti.
Nyt oli aika suunnata kohti varsinaisia vaaleja. Tällä kertaa Romney oli päättänyt voittaa etelässä ratkaisevat osavaltiot. Se edellytti sitä, että hänen piti käydä se taistelu joka olisi pitänyt käydä jo viisikymmentä vuotta aiemmin. Rotusorron sallivat
Jim Crow -lait olivat yhä voimassa etelässä. Itse asiassa jopa osittain pohjoisessa, jonne mustia oli muuttanut runsaasti 1970-luvulla. Muutamat osavaltiot olivat kopioineet etelän mallin. Romney oli päättänyt muuttaa tämän, hyökätä etelän demokraattien kimppuun heidän omalla maaperällään. Muutamissa osavaltioissa hän häviäisi joka tapauksessa, mutta hän laski voittavansa kuitenkin esimerkiksi Floridassa. Mustat äänestäisivät joka tapauksessa republikaaneja – uusia ääniä hän ei saisi mutta ei myöskään menettäisi liikaa. Kampanja olikin suunnattu pohjoisen liberaaleille, jotka periaatteessa karsastivat demokraattien etelässä harjoittamaa politiikkaa mutta äänestivät kuitenkin heitä. Tämä temppu saattaisi kallistaa muutaman vaa’ankieliosavaltion pohjoisessa hänen edukseen. Onneksi suosittu istuva presidentti ei voinut asettua ehdokkaaksi kolmannelle kaudelle. Etelän demokraatti oli kaikkien yllätykseksi sekä voittanut vaalit kahdeksan vuotta sitten että osoittautunut riittävän maltilliseksi rotuasioissa saadakseen äänet myös pohjoisessa. Clinton ei uskaltaisi näin toimia eikä puhdasverisenä opportunistina myöskään tekisi, ei tehnyt hänen miehensäkään. Kahden presidenttikautensa aikana parikymmentä vuotta sitten Bill Clinton ei ollut pistänyt tikkua ristiin kumotakseen Jim Crow -lakeja. Edellisen demokraattipresidentin, 1976-1980 Valkoisen talon avaimia hallinneen
George Wallacen rautainen ote oli pitänyt näihin päiviin asti. Murhayrityksen seurauksena pyörätuolissa kampanjoineen ja hallinneen Wallacen näkemyksiä ei uskaltanut haastaa edes hänet vaaleissa kukistanut Ronald Reagan.
Romney ajatteli, että maailma voisi olla varsin toisenlainen jos Martin Luther King olisi saanut elää. Kingin oli elokuussa 1963
puukottanut kuoliaaksi musta mielenvikainen nainen. Juuri ennen kuin hän olisi pitänyt Washingtonissa puheen. Koko tilaisuus oli peruttu Kingin kuoleman takia. Romney oli lukenut puheen, jonka ”I have a dream” -lausuma oli tehnyt suuren vaikutuksen. Sääli ettei juuri kukaan siitä tiennyt.
Nyt oli tullut aika päästä eroon rotusyrjinnästä. Mitä Amerikka olisikaan saanut aikaan, jos se olisi luopunut aikansa eläneistä laeista jo viisikymmentä vuotta aiemmin ja saanut kaikki voimavaransa käyttöön. Ehkä Vietnamin sota olisi voitettu. Ehkä Neuvostoliitto olisi saatu pakotettua polvilleen jo ennen vuotta 1991. Ehkä vuoden 1987 pörssiromahdukselta olisi vältytty. Tuskin oltaisiin jouduttu pitkittyneisiin sotiin Lähi-idässä, kun Amerikan mahtia olisi kunnioitettu enemmän. Ainakaan huumeongelmia ei olisi, koska mustilla ei olisi tarvetta paeta lannistavaa todellisuutta.
II : Sillä välin Afrikassa
Elokuu 1972, München, Länsi-Saksa
Afrikan maiden edustajat poistuivat päätään pudistellen kokouksesta. Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtaja
Avery Brundage oli vielä kerran vanhoilla päivillään näyttänyt jyräävää tyyliään ja lukenut heille madonluvut. He olivat tulleet neuvotteluun varmana siitä, että onnistuisivat boikottiuhkauksellaan estämään
Rhodesian osallistumisen kisoihin. Toisin oli käynyt. Brundage oli jyrissyt: ”Olympialaiset olivat olemassa kuusikymmentä vuotta ennen kuin Afrikan maat olivat mukana. Me tulemme kyllä toimeen ilman teitäkin. Ei sotketa tähän politiikkaa, ja sitä paitsi Rhodesian joukkueessa on mustiakin urheilijoita.” Delegaatit vilkulivat toisiaan ja tiesivät miten käy: he taipuisivat.
Kesäkuu 2018, Pretoria, Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikan tasavallan presidentti Johan Pienaar istui virkahuoneessaan poikkeuksellisesti yksin ja ajatteli kerrankin kaikessa rauhassa. Tilanne ei vaikuttanut hyvältä. Musta väestö oli tyytymätön näennäisesti
itsenäisissä bantustaneissaan. Levottomuuksia esiintyi, joskin maa yleisesti ottaen oli rauhallinen ja hyvinvoiva. Vauraus oli levinnyt tasaisesti koko maahan ja siitä saivat omalta osaltaan nauttia myös bantustanien mustat, joiden elintaso oli monin verroin naapurimaita parempi. Paitsi tietysti Rhodesiaa, jossa se oli sama.
Niin tosiaan, Rhodesia. Yksipuolisesti itsenäiseksi vuonna 1965 julistautunut maa oli ajautunut välittömästi pitkään
sisällissotaan, jossa valkoinen vähemmistövalta mustien apureidensa avulla oli kamppaillut Neuvostoliiton ja Kiinan tukemia sissiliikkeitä vastaan. Aina siihen asti kunnes
Rhodesian erikoisjoukot olivat röyhkeällä iskulla surmanneet Robert Mugaben naapurimaa Sambian pääkaupungin Lusakan pääkadulle. Siitä levottomuudet olivat vähitellen laantuneet päättyen lopulta kokonaan, kun Rhodesia oli Münchenin olympialaisista alkaen hyväksytty pitkin hampain takaisin kansainväliseen yhteisöön. Nykyään Rhodesiassa kuohui taas. Valkoiseen vähemmistöön nähden moninkertainen musta enemmistö vaati oikeuksiaan. Valkoinen hallitus oli taipunut parlamentin toisen kamarin avaamiseen, olipa hyväksynyt muutaman mustan hallitukseenkin ja viime aikoina oli ollut puhetta jopa maan nimen muuttamisesta Zimbabweksi. Nämä eivät kuitenkaan riittäneet, tuumi presidentti Pienaar. Vain maan vauraus esti mellakat – toistaiseksi. Kenties olisi selvitty helpommalla, jos olisi luovuttu vallankahvasta aiemmin. Rhodesian kaltaisessa vauraassa maassa rauhanomainen vallansiirto olisi saattanut onnistuakin. Nyt oli vain ajan kysymys, milloin hallitus joutuisi taipumaan.
Ja sen mukana menisi aikanaan Etelä-Afrikka, sen Pienaar tiesi. Hän tiesi myös, että se ei onneksi tapahtuisi hänen presidenttikaudellaan. Valta oli vielä liian tukevasti valkoisten käsissä. Onneksi länsivallat olivat tajunneet jo 1970-luvulla Etelä-Afrikan olevan tukipilari taistelussa kommunismia vastaan. Vastineeksi tuesta Etelä-Afrikka oli suostunut luopumaan jo valmiista ydinaseestaan ja
ensimmäinen testiräjäytys oli peruttu viime hetkellä. Tämä antoi Etelä-Afrikalle lisää toimintavapauksia mustien ääriliikehdinnän tukahduttamiseksi. Pienaar oli silloin ollut nuori tiedustelupalvelun osastopäällikkö, kun Nelson Mandela oli kuollut Robben Islandin sellissään ”sydänkohtaukseen”. Nyt hän muisteli tätä häveten. Ehkä Mandela olisi kuitenkin ollut se mies, jonka kanssa olisi voinut neuvotella.
Hetken Pienaar antoi ajatustensa lentää. Jos Mandela olisi saanut elää, hänet olisi vapautettu joskus 1990-luvun alussa ja Etelä-Afrikasta olisi tehty todellinen tasavalta… niin mitä sitten? Ehkä maa olisi vielä vauraampi kuin nykyään. Eipähän ainakaan tarvitsisi pelätä, mitä tapahtuisi sitten joskus 2030-luvulla, kun mustat väistämättä nousisivat valtaan. Levottomuudet olisivat nyt ohi, viimeistään joskus vuoden 2010 paikkeilla olisi totuttu tasa-arvoon ja maa olisi nykyään vauras demokratia. Eikä vauras de facto diktatuuri kuten nyt, miten maata jossa äänioikeus on alle viidesosalla väestöstä voisi demokratiaksi kutsua? Vaikka onhan tuo viidesosa tietysti viidesosan verran enemmän kuin Afrikan maissa yleensä, Pienaar hymähti kyynisesti.
III : Pyhällä maalla
Toukokuu 1981, Siinain niemimaa
Kolonna ajoi rajan yli Israelin lippu kärkiautossa liehuen. Eversti Ben-Yehuda vilkaisi taakseen ja näki Palestiinan lipun siinä salossa, josta Daavidin tähdellä koristettu vastinkappale oli puoli tuntia aiemmin laskettu alas. Israelin viimeinen tukikohta Siinain niemimaalla oli nyt luovutettu Palestiinan arabitasavallan haltuun
Camp Davidin sopimuksen ehtojen mukaisesti.
Kaksi vuotta aiemmin USA:n presidentti Wallace olisi pamauttanut päivällislautaset sekä Israelin pääministeri Beginin että Egyptin presidentti Sadatin päähän, jos olisi päässyt ylös pyörätuolistaan. Sen sijaan hän joutui tyytymään verbaaliseen ilotulitukseen. Ehkä onneksi, sillä taju kankaalla on vaikea kirjoittaa nimiä paperiin. Kova kieli oli auttanut. Itsepäiset miehet olivat joutuneet luopumaan paljosta mitä olisivat halunneet, mutta saivat vastineeksi osan siitä mitä halusivat sekä jotakin mitä eivät osanneet odottaa. Wallacen rautainen tahto oli taivuttanut ylpeät miehet allekirjoittamaan paperin. Egypti ei saanut Siinain niemimaata takaisin. Mutta se sai kahdenkymmenen kilometrin levyisen vyöhykkeen kanavan itärannalta. Ja valtavan tukipaketin Yhdysvalloilta. Sekä turvavyöhykkeen, johon perustettiin uusi Palestiinan valtio. Israel joutui luopumaan osasta alueitaan. Se joutui luovuttamaan Palestiinalle maata Gazan kaistasta etelään yli kymmenkertaisen alueen Gazaan nähden. Tarkalleen sanoen täsmälleen Länsirannan suuruisen alueen, mikä jätti Israelille vain kapean käytävän Punaisen meren rannalle Eilatiin. Mutta vastineeksi Israel sai Länsirannan. Jonka palestiinalaiset sovittiin siirrettäviksi pakollisessa väestönvaihdossa Siinaille ja luovutetulle alueelle. Mistä puolestaan juutalaisten siirtokunnat siirtyivät Länsirannalle. Ynnä israelilaisten lupaukset rakennusprojekteista Siinaille palestiinalaisten asuttamiseksi.
Lokakuu 2019, Jerusalem
Israelin pääministeri Benjamin Netanyahu murahti tyytymättömänä. Taas kerran Palestiinan alueelta oli ammuttu raketteja Israeliin. Tämä oli jo toinen kerta tänä vuonna. Netanyahu tekisi virallisen valituksen virkaveljelleen Palestiinaan. Tämä levittelisi käsiään ja valittelisi tapahtunutta. Vain harvoin syylliset jäivät kiinni ja joutuivat vankilaan. Palestiinan hallitus teki minimin mitä uskalsi, ettei ärsyttäisi ääriaineksia.
Olikohan sittenkin vikatikki antaa palestiinalaisille aikoinaan oma valtio, Netanyahu tuumi. Jos Gaza olisi yhä hallussamme … vaikkakin Siinai olisi tietysti pitänyt luovuttaa Egyptille kokonaan. Mutta silloin meillä olisi isompi osa maata eteläosissamme. Ja toisaalta Gazan tapainen ongelma nyt rauhallisella Länsirannalla. Suo siellä, vetelä täällä. Mutta jos palestiinalaiset olisivat Israelin rajojen sisällä, niin kykenisimme tukahduttamaan kapinaliikkeet kovin ottein. Israel ei epäröinyt puolustaa kansalaisiaan, sen oli kokenut pääministeri jo nuorena jouduttuaan hautaamaan Ugandan panttivankioperaatiossa kaatuneen
isoveljensä.
No, onneksi Palestiina antaisi myöten jos kova paikka tulisi. Se oli nähty ennenkin, pääministeri muisteli. Vuoden 1993 intifadan aikana maa oli pyytänyt Israelilta apua Hamasin aiheuttamien levottomuuksien tukahduttamisessa. Palestiinan hallinto pelkäsi vallankaappausta ja Israel oli enemmän kuin halukas tukahduttamaan rakettihyökkäykset. Kun lupa oli, niin Israelin armeija pisti kapinalliset poikki ja pinoon kahdessa viikossa. Sen jälkeen olikin parikymmentä vuotta rauhallisempaa.
IV : Kaukana pohjolassa
26.11.1990, Vainikkala
Rajavartijat laskivat puomit. Hallitus oli antanut
selkeän käskyn. Yhtäkään somalia ei laskettaisi Neuvostoliitosta maahan. Eikä laskettu.
14.10.2020, Helsinki
Suomen pääministeri huokaisi syvään. Koronakriisi oli kurittanut maan taloutta rajusti. Valtionvelkaa oli jouduttu lisäämään hurjasti. Se oli
tällä hetkellä jo 21 miljardia euroa. Ja väestö ikääntyi. Kunpa olisi jo 30 vuotta sitten älytty lisätä maahanmuuttoa, niin talous olisi saatu uuteen nousuun. Nyt oli jouduttu tinkimään palveluista, joskin velan määrä oli pysynyt kohtuullisella tasolla – alle neljätuhatta euroa per kansalainen.
Jotkut toisinajattelijat kehtasivat olla muuta mieltä. Yksikin talousasiantuntijana itseään pitävä oli esimerkiksi Ruotsin tilanteeseen vertaamalla
kehdannut väittää, että maahanmuutto kehitysmaista olisi maksanut Suomelle 3,2 miljardia euroa vuodessa. Sillä tahdilla valtionvelka olisi mukamas ollut nyt jo toistasataa miljardia euroa, vaikka palveluista olisi tingitty saman verran kuin nytkin. Naurettava ajatuskin.
Edes vuoden 2015 pakolaiskriisi ei ollut saanut silloista pääministeriä taipumaan. Raja oli lyöty Torniossa kylmästi kiinni eikä yhtäkään ”läpsyttelijää”, kuten silloinen pääministeri oli kehdannut sanoa, päästetty Suomeen. Mutta nyt puhaltaisivat uudet tuulet. Kunhan tästä koronakriisistä selvittäisiin, niin nuori pääministeri pistäisi toimeksi, korvaisi Suomen väestövajeen maahanmuutolla ja pistäisi talouden uuteen topakkaan nousuun. Hemmetti, kun eivät aiemmin tajunneet maahanmuuton etuja. Jalkapallomaajoukkueeseenkin olisi saatu uusia pelaajia ja MM-kisoihin olisi selvitty takuulla aiemmin kuin silloin
vuonna 2018. Kyllä jalkapallofanina tunnettua pääministeriä oli potuttanut, kun MM-kisoissa Venäjällä Suomea oli edustanut täysvalkoinen joukkue. Väriä kentälle, niin Suomi olisi ollut vakiovieras arvokisoissa jo aiemmin. Nyt oltiin jääty muusta Euroopasta pahasti jälkeen. Tosin joku koiranleuka oli huomauttanut
Islannin joukkueen pelanneen samoissa MM-kisoissa täysislantilaisella kokoonpanolla ja päässeen kaksi vuotta aiemmin
EM-kisoissa pudotuspeleissä toiselle kierrokselle.
Epilogi
Kun Yhdysvaltain musta väestö oli sorretussa asemassa 1970-luvulle asti, sen esikuvat olivat mustia jotka arvostivat koulutusta ja menestystä yhteiskunnassa. Esimerkiksi TV-sarja
Juuret kuvasti hyvin asennetta kertoessaan kirjoittajansa Alex Haleyn suvun kamppailua kohti parempaa. Entä mikä on tilanne nyt? Mustan väestön esikuvia ovat rikollisuutta ihannoivat rapparit ja käsite
”acting white” tarkoittaa mustaa, joka ei ole ”rotutietoinen” vaan yrittää menestyä yhteiskunnassa työnteolla ja ahkeruudella.
1970-luvulle asti Rhodesia oli Afrikan vilja-aitta. Sitten maasta tuli Zimbabwe, Robert Mugaben johtama kleptokratia. Maa ajautui talouskriisistä toiseen karkotettuaan valkoiset viljelijät. Samaa tietä on menossa Etelä-Afrikka. Vielä Mandelan aikana paketti pysyi kasassa, mutta tuskin enää kauan. Miten olisi mahtanut käydä, jos afrikaanerit eivät olisi aikanaan olleet aivan yhtä ahneita ja antaneet bantustaneille enemmän maata ja kunnon itsenäisyyden?
Palestiinalaisten tilanne on jatkunut jo ikuisuuden. He eivät tyytyneet vuoden 1947 kompromissiin, vaan halusivat kaiken. Sen seurauksena he eivät ole saaneet kuin murusia. Entäpä jos he olisivat saaneet Siinain, tai
edes osan siitä? Tuskin se olisi rauhaa tuonut, mutta ehkä vähän rauhallisemman Lähi-idän.
Suomessa on asunut kehitysmaista tulleita merkittävissä määrin jo kolmekymmentä vuotta. Mitään muuta hyvää siitä ei ole seurannut kuin se, että Suomessa asuu nyt kymmeniätuhansia kehitysmaista tulleita, mikä on joillekin itseisarvo sinänsä.
Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana tasa-arvo on edistynyt ja on saavutettu paljon hyvää. Mutta ovatko asiat todellakin paremmin kuin ne olisivat ilman näitä edistysaskeleita?
Onko Yhdysvalloissa maan talous ja sisäinen harmonia parempi kuin se oli 50 vuotta sitten?
Onko Etelä-Afrikka nyt paremmassa jamassa kuin se oli 1980-luvulla?
Onko palestiinalaisten – ja israelilaisten – tilanne rauhanomaisempi kuin se olisi jos palestiinalaisille ei olisi annettu myönnytyksiä vaan israelilaiset olisivat jyränneet Länsirannan ja Gazan sileäksi?
Mikä olisi Suomen taloustilanne ilman haittamaahanmuuttoa?
Länsimainen sivistys ja niiden luoma teknologia ovat ne asiat, joista saamme kiittää käytännössä kaikkea sitä hyvää, mitä maailmassa on. Ihmisen taustalla ei ole merkitystä, merkitystä on vain sillä hyväksyykö hän nämä arvot vai ei. Näiden arvojen vastaisesti toimivat saavat pysyä omassa, tuhoisassa kulttuurissaan poissa sotkemasta sivistyneitä arvoja.