Suomalaisen yleisurheilun taso 2019

Kalevan Kisat järjestettiin tänä vuonna Lappeenrannassa. Muualta matkustaneen kisayleisön verenpaine nousi viikonvaihteen aikana arviolta kymmenen pykälää, koska sillä paikkakunnalla eletään vety- ja atomidieetillä. Olisi kiva tietää, kuinka monta päivää ihminen voisi syödä lämpimänä ruokana pelkkää vetyä, joka on maailman paras eväs. Kumpi tulisi ensin, kyllästyminen vai sydäninfarkti? En tiedä, mutta olisin vapaaehtoinen koekaniini jos joku maksaisi sekä ruuat että terveyskuurin kokeen jälkeen.

Vuonna 2011 tein tutkimuksen, jossa vertailin Kalevan Kisojen tasoa kautta aikojen. Perinteiseen tapaan päivitän tilanteen lisäämällä mukaan tämänvuotiset kisat.

Vertailussa suoritetaan laskennalliset "maaottelut" kolmihenkisin joukkuein. Jokaisista Kalevan Kisoista on otettu jokaisesta normaaliin Ruotsi-maaottelun ohjelmaan kuuluvasta lajista (eli kaikki muut paitsi kävelyt ja moniottelut) kolme parasta suomalaista joukkueeseen. Sitten käydään läpi yksitellen ottelut kaikkien muiden vuosien Kalevan Kisojen vastaavaa joukkuetta vastaan. Jokainen laji, niin miehissä kuin naisissakin otetaan mukaan ja lasketaan pisteet Ruotsi-ottelun kaavalla eli 7-5-4-3-2-1 kaikissa niissä lajeissa, jotka ovat olleet molempien verrattavien vuosien KK-ohjelmassa. Tarkemman selvityksen käytetystä metodista ja laskentaohjelmasta voi käydä lukemassa alkuperäisestä tutkimuksesta.

Koska tänä vuonna kyseessä olivat 112. Kalevan Kisat, se tuottaa 111 ottelua jokaiselle "joukkueelle". Tämänvuotiset kisat voittavat näistä otteluista 76 ja häviävät 35. Kaiken kaikkiaan kyseessä olivat historian 36. kovatasoisimmat kisat. 2010-luvulla taso on ollut pääsääntöisesti nousussa, mutta tänä vuonna koettiin vuoden 2017 tapaan notkahdus. Olisivatko urheilijatkin langenneet vetyjen ja atomien pauloihin? No, totta puhuen säätila ei ollut kovin suosiollinen lämpötilojen puolesta muille kuin kestävyyslajeille ja osin navakan tuulen puolesta ei edes niille. Laskenut tulostaso selittyy enimmäkseen tällä, sillä todellisuudessa taso lienee vähintään sama kuin viime vuonna.

2010-luvun kisoista kovatasoisimmat olivat vuoden 2016 kisat yhtä monella voitolla kuin vuoden 2018 kisat, mutta paremmalla pistesaldolla. Tämänvuotiset olivat vuosikymmenen kuudenneksi parhaat.

Kovimmillaan taso on ollut 80- ja 90-luvuilla. Kaikkien aikojen kovimmat kisat ovat olleet 1988 ja 1998, jotka molemmat ottavat 109 voittoa eli häviävät kaksille kisoille. "Ristiinpelaamisen" takia ne ovat kuitenkin taulukon kärjessä, 1988 ensin sijoitettuna koska sen kokonaispiste-ero on parempi. Se myös voittaa näiden vuosien keskinäisen ottelun pistein 348-334.

Tämänvuotiset kisat voittavat kaikki menneet kisat keskinäisissä otteluissa vuoteen 1976 asti, joille ne häviävät. Sen jälkeen tulee muutama voitto ja vuodesta 1980 alkaen pelkkiä tappioita mukaanlukien vuosi 2008. Vuosi 2009 kärsii tappion ja sen jälkeen voitot ja tappiot ovat suunnilleen yhtä yleisiä.

Kun vertaa tämänvuotisia kisoja aiempiin Lappeenrannassa järjestettyihin kisoihin, saldo on seuraava:
1962 kaatuu murskaluvuin 380-214.
1980 tulee tappio 317,5-342,5
1997 taso oli kova, mutta silti tappiolukemat vain 362,5-407,5
2007 tappio on niukka, 382,5-409,5

Viimevuotisten kisojen suhteen tappio on yllättävän selvä, 365,5-426,5. Tarkemmin katsoen tämä johtuu suurelta osin sattumasta. Hyvin monessa lajissa tuloset häviävät vain todella niukasti viimevuotisille, kun taas niukkoja voittoja on todella vähän. Tätä kuvastaa hyvin se, että vuoden 1997 kisat ovat kaikkien aikojen vertailussa sijalla 9 ja vuoden 2007 kisat sijalla 22, silti tappio niille on niukempi kuin vasta sijalla 27 oleville viime vuoden kisoille. Vähän toisenlainen tuuri ja piste-ero olisi ollut niukempi.

"Kehnoa" tasoa moitittaessa on osattava suhteuttaa, että suomalaisen yleisurheilun taso on maailman mittakaavassa kovempi kuin millään muulla edes jollain lailla vakavasti otettavalla lajilla. Hiihto ja jääkiekkoa harjoitetaan vain muutamassa maassa. Minkään globaalin yksilölajin Suomen taso ei yllä edes lähelle yleisurheilua. Globaaleista joukkuelajeista yleisurheilu on tasossa edellä kovasti hehkutettuja lentopalloa ja koripalloa - Suomen yleisurheilumaajoukkue on maailmanlistalla korkeammalla kuin kumpikaan näistä. Jalkapallon tasosta ei kannata puhua edes samana päivänä. Suomen jalkapallomaajoukkue ei edes parhaimmillaan ole ollut yhtä korkealla sijalla Euroopan rankingissa kuin yleisurheilumaajoukkue huonoimmillaan. Yleisurheilussa ainoa asukasluvultaan Suomea pienempi maa, jolle luultavasti häviäisimme maaottelussa, on Jamaika - tosin Norja hengittää jo niskaan. Kun suhteuttaa väkilukuun (suomalaisia on vähemmän kuin yksi tuhannesta ihmisestä), meidän pitäisi saada MM- tai olympiamitali keskimäärin joka kahdeksansista kisoista. EM-tasolle suhteutettuna lukema on hieman alle yksi mitali per kisat.


Tällä kertaa en valitettavasti ehtinyt tehdä ennakkokatsausta kisojen kestävyysjuoksuihin. Piti tehdä, mutta force majeure iski päälle enkä viitsinyt sitten tehdä hätäistä hutaisua. Jos jotain tekee, niin tekee sitten kunnolla. Pientä analyysinpoikasta kuitenkin heittelen.

Miesten kasisatasen uskoin olevan Joonas Rinteen heiniä. Loppusuoran alkuun asti niin näyttikin, mutta leuka loksahti Markus Teijulan kiriessä voittoon. Tämä siitä huolimatta, että edellisen vuoden tuplamestari oli sössinyt itsensä ulos finaalista 400 metrin alkuerissä. Samalla uskoni häneen romahti, sillä lajin taso on tunnetusti umpisurkea ja mies jää silti finaalista! Lopulta Rinne joutui taipumaan peräti pronssille.

1500 metriä oli ilmeisesti väsyttänyt Rinteen, vaikka ei olisi pitänyt. Ennen kisaa totesin, että ainoa mahdollisuus siihen että Rinne ei voita, on riittävän hidas juoksu, mies pussissa viimeisen kierroksen alkaessa ja jonkun hirmuinen spurtti riittävän pitkään keulaan siinä vaiheessa. Kaksi kolmesta toteutui mutta se ei riittänyt.

Vitosella mentiin tasaisesti seitsemän miehen voimin lähes loppuun asti. Vasta pari kilometriä ennen maalia totesin, että Siikaluoma vie tämän, koska hän näytti tuoreimmalta koko porukasta.

Kymppi järjestettiin ainoana finaalina torstaina, jolloin yleisöllä oli vapaa pääsy. Erinomainen ratkaisu, sillä kyseessä oli varmaan viihdyttävin SM-kymppi vuosikymmeniin. Tulostaso ei päätä huimannut, mutta irtiottoa yritti vuoroin yksi sun toinenkin ja kärkipaikka vaihtui muutenkin. Odotetusti Saleva korjasi kuitenkin lopussa potin.

Esteissä Raitanen tyytyi ottamaan mestaruuden. Tämä onnistui yllättävänkin helposti, sillä periaatteessa alle yhdeksän minuutin miehet jäivät nyt sen päälle. En kellottanut, mutta vaikutti siltä että viimeisellä kilometrillä Raitanen kokeili vähän miltä vauhdinlisäys tuntuu, mutta löysäsi sitten lopussa tahallaan.

Naisten kasilla Sara Kuivisto otti omansa. Kaikki toimittajat tuntuvat hehkuttavan sitä, että on vain ajan kysymys milloin SE kaatuu. Ei muuten ole. Nopeus ei yksinkertaisesti riitä. Melkein kymmenen vuotta sitten tekemieni laskelmien mukaan Suomen tasolla vaadittava kerroin on 0,4493 ja maailmantasolla vastaava kerroin on 0,4617. Ensimmäinen antaa 800 metrin SE-aikaan vaadittavaksi 400 metrin tulokseksi 54,18 ja jälkimmäinen 55,67. Sara Kuiviston 400 metrin ennätys on 55,26. Periaatteessa siinä ja siinä, mutta en usko sen riittävän. Noin keskimäärin 800 metrin SE-aikaan yltävän urheilijan 400 metrin ennätyksen pitäisi Suomen tilastoista laskien olla 53,75 ja maailman tilastoista laskien 54,59. Kuiviston nopeusominaisuudet ovat melko varmasti riittämättömät SE:n rikkomiseen.

Naisten tonnivitosta katselin monttu auki. Sara Kuivisto oli koko kesän juossut syvältä vääntäen. Nyt oli ensi kerran juoksemisen makua. Silti en uskonut silmiäni, kun viimeisellä parillasadalla metrillä Kristiina Mäellä ei ollut mitään millä vastata Saran kiriin.

Vitosella oli varsinainen poisjääntien kavalkadi. Olisi kiva tietää, kuinka moni olisi jättänyt perumisen tekemättä jos olisi tiennyt muidenkin jäävän pois. Mestaruus, mitalit ja pistesijat olivat alennusmyynnissä. Kupletin juoni oli varsin selvä: Skräddar vetää ja katsotaan, pysyykö Moona Korkealaakso kyydissä. Jos on mukana vielä 500 m ennen maalia, Skräddarilla ei ole mitään mahdollisuuksia. Oli mukana ja se siitä. Pronssin otti uusi tulokas Jenni Moskari, josta saattaa vielä tulla maaottelutason juoksija, ehkä enemmänkin. Korkealaaksolla puolestaan on tulevaisuutta, kunhan saa lisää pohjaa ja ylläpitää nopeuttaan.

Kymppi oli tuskallista katsottavaa. Totesin että jos kärkikolmikosta kukaan ymmärtäisi taktisesta juoksemisesta edes hitusen, voittaja olisi selvillä - no, Skräddarin kohdalla ehkä pienellä varauksella sillä hänen suorituskykynsä ei välttämättä olisi kuitenkaan riittänyt. Mutta Johanna Peiponen ja Alisa Vainio juoksivat kuin mitkäkin Duracell-puput niin kauan kuin paristot riittivät uhraamatta ajatustakaan taktiikalle. Vainio olisi voittanut kisan, jos olisi roikkunut Peiposen peesissä tai ymmärtänyt kaksi kierrosta ennen maalia ajaa tämän kiinni ja katkaista henkisen selkärangan. Peiponen puolestaan olisi voinut tämän - mitä ei sitten kuitenkaan tapahtunut - estää ottamalla vähän räväkämmän kierroksen pari kilometriä ennen maalia ja kasvattamalla etumatkan riittävän suureksi. Tai sitten löysäämällä, päästämällä Alisan hetkeksi kantaan ja nitistämällä sitten pitkällä kirillä. Toisaalta jos hän tunsi Vainion, niin tiesi nämä konstit tarpeettomiksi. Uskon kuitenkin kyseessä olleen sattuman eikä suunnitellun taktiikan. Skräddar puolestaan jäi jo monta kierrosta ennen loppua kärkikaksikosta - mutta pysyi kolmenkymmenen metrin päässä kuin liimattuna. Olisiko peesi ollut mitään?
Media puolestaan hehkutti Annemari Kiekaran (ex-Sandell) paluuta. Naisen SE, josta Johanna Peiponen pääsi vain parin sekunnin päähän muutama vuosi sitten, on sentään jo 23 vuoden takaa ja nyt comeback 42-vuotiaana kuudennella sijalla. Huvittavaa asiassa on se, että mediassa ei kiinnitetty mitään huomiota siihen, että neljänneksi tullut Laura Manninen on jo 46-vuotias. Mutta eipähän naisen ikään tarvitse kiinnittääkään huomiota. Ja ennen kuin motkotetaan että surkea taso kun noin vanhat pärjäävät, muistutetaan että kestävyysjuoksussa saattaa pärjätä iäkkäämpänäkin. Ääriesimerkki on 47-vuotiaana maratonin EM-hopeaa 1946 ottanut Väinö Muinonen. Ja ennen kuin motkotetaan että kyllähän sitä ennen urheilun tason nousua, niin muistutetaan että Jekaterina Podkopajeva voitti 1500 metrin MM-kultaa sisäradalla 44-vuotiaana 1997 ja Jo Pavey 10000 metrin EM-kultaa 40-vuotiaana 2014.

Jos ihminen on masokisti, hän menee katsomaan naisten kolmentonnin esteitä vesihaudan kohdalle. Ainoastaan Camilla Richardsson ja Janica Rauma osaavat ottaa sen oikein, muut käyttävät sitä kahluualtaana. Ja Camilla itse oli tyytymätön tekniikkaansa, ihan aiheesta sinänsä. Eihän se hyvä ollut, mutta ynnä muut -sakkiin nähden silti ylivertainen. Viimevuotisen loukkaantumisen takia hän ei ole kyennyt kunnolla treenaamaan esteitä vielä kovin kauan ja se näkyy. Camilla kykenee hyvässä seurassa juoksemaan 9.30 -tyylisen ajan, kunhan saa tekniikkansa taas kohdilleen. Samaan aikaan ja selvästi parempaankin pitäsi pystyä Oona Kettusen, joka oli tällä kertaa kuudes niukasti alle 11 minuutin ajalla. Mutta kun hän on halunnut leikkiä hiihtäjää muutaman viimeisen vuoden ajan. Onhan se tietysti periaatteessa helpompaa yrittää maailman huipulle lajissa, jota harrastetaan vain muutamassa maassa. Kysykää vaikka Therese Johaugilta, joka olisi saattanut päästä maailman huipun tuntumaan juoksijanakin. Mutta huipun tuntuma juoksussa on toki eri asia kuin olla täysin ylivertainen hiihtäjänä.

Loppukevennys: Tuttuun tapaan eri yritykset tai yhteisöt "tarjosivat" tietyn lajin. Esimerkiksi Savitaipaleen kunta sponsoroi osuvasti miesten korkeushyppyä, kun mukana oli paikkakunnan edustajana parin vuoden takainen Suomen mestari Jesse Huttunen. Ihan kohdilleen sponsorointi ei kuitenkaan osunut. Paikallinen kauppakeskus Iso Kristiina sponsoroi jotakin lajia, en muista mitä. Paremmin sponsorirahat olisivat osuneet kohdalleen naisten kolmiloikkaan, olihan siellä voittajana todellinen Iso Kristiina eli Mäkelä, 185 cm!

Välihuomautus 129 : Nationalismi vastaan multikulti

Euroopan joukkuemestaruuskilpailut järjestettiin perjantaista sunnuntaihin. Suomi jäi superliigassa valitettavasti toiseksi viimeiseksi eli yhdenneksitoista 190 pisteellä ja putosi seuraavalle kaudelle ykkösliigaan. Kuten olemme jatkuvasti saaneet lukea, Suomen yleisurheilu on lievästä noususuuntauksesta huolimatta pohjamudissa ja surkeatasoista - ei tuolla meiningillä maailmalla pärjätä. Vasta Euroopan 11. paras maa.

Toista se on viime aikoina kovasti hehkutetuissa palloilulajeissa, joissa on kehuttu kivikovaa tasoa ja tekemisen meininkiä. Jalkapallossa maajoukkue menestyi Kansojen liigassa loistavasti ja sijoitus ranking-listallakin parani, nyt se on jopa Euroopan listan kolmaskymmenes. Naisten maajoukkue on sijalla kaksikymmentä eli yleisurheiluun vertailukelpoiseksi tehdäksemme keskimääräinen sijoitus Euroopassa on siis 25. Lentopallossa vastaava sijoitus Euroopassa on 20. ja koripallossa enintään 19., sillä naisten maajoukkue ei yllä koko listalle ja sijoitus on laskettu parhaan listalta pudonneen mukaan. Toki jääkiekossa ollaan korkeammalla, mutta nyt puhe onkin lajeista joita harrastetaan vakavissaan useammassa kuin alle kymmenessä maassa. Salibandyssa ja etenkin pesäpallossa Suomi on vielä jääkiekkoakin ylempänä.

Mutta varsinainen asia on se, kuka voittikaan Euroopan Superliigan. Se oli Puola. Voitto oli jopa varsin selvä, sillä loppupisteet olivat 346. Sijoille 2-6 sijoittuivat Saksa (317,5), Ranska (316,5), Italia (316), Iso-Britannia (302,5) ja Espanja (294,5). Näitä viittä maata yhdistää kaksi asiaa, jotka samalla erottavat sen Puolasta:

1) Niissä kaikissa on yli 45 miljoonaa asukasta (Puolassa noin 38 miljoonaa).

2) Kaikkien joukkueissa oli iso liuta mustia tai arabeja.

Puola ei ulkomaanapuja kaipaillut, vaan hoiti voiton kotiin omin voimin. Ainoa maan ulkopuolelle viittaava nimi joukkueessa taisi olla Sofia Ennaouilla ja hänelläkin vain sukunimi marokkolaisen isän takia, äiti on puolalainen. Nainen itse on asunut Puolassa kaksivuotiaasta ja on kristitty.

Uusinta: Reservissä

Lukijalle: Nostatetaanpa taas tunteita uusimalla juttu asevelvollisuus- ja ammattiarmeijasta. Lisään vielä alkuperäiseen juttuun kirjoittamani kommentin väittelyyn. "Ammattiarmeijan paremmuudesta odottelen edelleenkin esimerkkiä maasta, joka olisi luottanut ammattiarmeijaan ja tullut miehitetyksi ilman että olisi ottanut lusikan kauniisti käteen ja järjestänyt kutsunnat. Siis olettaen että olisi ollut aikaa." Tosiasia kun on se, että historiasta ei löydy yhtäkään esimerkkiä tilanteesta, jossa tiukassa paikassa olisi siirrytty asevelvollisuusarmeijasta ammattiarmeijaan. Päinvastaisia esimerkkejä löytyy leegio. Ammattiarmeija on kauniin sään armeija, joka kelpaa pikkusotiin ja voi hävitäkin vieraskentällä. Silloin kun on kova paikka, tarvitaan asevelvollisuutta. Ja Suomella se kova paikka on jatkuvasti nurkan - tai oikeastaan rajan - takana:

Omaankin postilaatikkoon putkahti se kirje, jota jokainen tietynikäinen suomalaismies on odottanut. Kuten varmaan kaikki muutkin, olin etukäteen spekuloinut sisällöllä.

Periaatteessa vaihtoehtoja oli kaksi. Edellisen kerran kertausharjoituksissa ollessa sain tietää, mikä oli sodanajan sijoitukseni. Tämä oli ensimmäinen vaihtoehto. Pidin kuitenkin lähes yhtä todennäköisenä vaihtoehto B:tä. Edellisestä kertauksesta oli kuitenkin jo erinäisiä vuosia ja epäilin, että alkoi olla niillä ja rajoilla, vieläkö kelpuutettaisiin periaatteessa nuoremman ikäpolven hommaan. Ja jos ei, niin siinäkin tapauksessa minulla oli sivistynyt arvaus sijoituspaikasta. Jokerikortti olisi ollut, että minut olisi varattu tiettyyn siviilitehtävään, mutta epäilin tätä vaihtoehtoa epätodennäköiseksi siksi, että a) armeija ei välttämättä ole suunnitellut kuka hoitaa mitäkin siviilitehtävää kriisin aikana paitsi ehkä kaikkein tärkeimmät tehtävät ja b) vaikka olisi suunnitellutkin, niin pari vanhempaakin miestä olisi siihen tehtävään käytettävissä. Tai sitten vaihtoehto C - ihan jotain muuta.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että vaihtoehto B toteutui. Tosin tunnetusti yksikään sotasuunnitelma ei toteudu ensimmäistä laukausta pidemmälle. Voihan se olla, että tilanteen kiristyessä huomaavat, mokomat, että iästään huolimatta tuo Brown pistää kunnoltaan edelleen päihin yli puolelle varusmiesjampoista ja löydän itseni esikunnan tuulimyllynlämmittäjän tehtävän sijasta vanhemman palkkaluokan miinanpolkijana.

Oli miten oli, olen aina noudattanut sääntöä "aina mennään kun meitä tarvitaan". Kun kutsu on käynyt, en ole kieltäytynyt. Ja joskus jopa säännöllä joskus mennään vaikkei tarvittaisikaan, kuten kerran takavuosina kun tuli kutsu vapaaehtoiseen kertausviikonloppuun. Kun ei muutakaan menoa ollut, niin totesin että eiköhän se aina kotiolot voita.

Tällä hetkellä Suomessa käydään kiivasta debattia kahdesta maanpuolustukseen liittyvästä asiasta:
1) Nato vai ei?
2) Asevelvollisuus vai ammattiarmeija?
Näistä ykköskysymys on se vakavammin otettava, kakkonen on lähinnä teoreettinen.

Kysymykseen yksi vastaan lyhyesti mutta ristiriitaisesti: periaatteessa vastustan ehdottomasti Natoon liittymistä, mutta käytännössä kannatan sitä ehdottomasti. Periaatteessa Suomelle ehdottomasti paras ratkaisu olisi laittaa oma puolustus uskottavaan kuntoon. Käytännössä, koska tämä vaihtoehto tuntuu olevan mahdoton, on liityttävä Natoon mahdollisimman pikaisesti.

Kysymys kaksi taas kiertyy kysymykseen yksi. Mikäli toimimme Ehrensvärdin ohjeen vastaisesti ja luotamme vieraan apuun, niin hittoonko me tarvitsemme asevelvollisuusarmeijaa? Itse asiassa, hittoonko me tarvitsemme siinä tapauksessa enää koko armeijaa? No, vakavasti puhuen on lähdettävä siitä, että liittoudumme tai emme, meillä on oltava valmius puolustaa Suomea tehokkaimmalla mahdollisimmalla tavalla. Ja silloin kysymykseksi jää, asevelvollisuus vai ammattiarmeija?

Jos lähdetään historiallisesti liikkeelle, niin luolamiesten aikaan kaikki armeijat olivat asevelvollisuusarmeijoita. Kun naapuriheimo hyökkäsi, niin oletettavasti äijä kuin äijä heitti nuijan olalle. Tarkalleen ottaen kyseessä ei ollut siis armeija, vaan militia. Armeijaksi voidaan sotilaallista yhteenliittymää kutsua vasta siinä vaiheessa, kun siinä menestyksellisesti toimiminen edellyttää jonkinlaista erityistaitoa, jota ei voida olettaa kaikilla olevan. Siinä vaiheessa, kun tekninen kehitys tätä edellytti, syntyi ammattiarmeija. Kaikkien ei ollut mahdollista palvella armeijassa yksinkertaisesti siitä syystä, että työvoimaa tarvittiin siviilitehtäviin, kuten maanviljelykseen. Niinpä ammattiarmeijat olivat sääntö aina Napoleonin aikaan asti. Sitten tuo pikku korsikalainen keksi Grande Arméen ja pisti sillä pataan kaikkia muita siihen asti, kunnes nämäkin ottivat opikseen ja järjestivät kutsunnat.

Ja tämä onkin ollut sääntö siihen asti. Ammattiarmeija on ollut kauniin sään armeija. Kun sitten on oltu kusisessa paikassa, on tarvittu asevelvollisuutta. En muista historiasta yhtään ainutta esimerkkiä, jossa olisi tapahtunut seuraavaa: asevelvollisuusarmeijalla menee sodankäynti huonosti, jolloin päätetään "hei, luovutaan asevelvollisuudesta ja siirrytään ammattiarmeijaan, eiköhän se siitä". Siis että tuota olisi edes yritetty. Puhumattakaan siitä, että olisi voitettu. Päinvastaisia esimerkkejä löytyy pilvin pimein. Kertaakaan sitten Napoleonin ei ole käynyt niin, että asevelvollisuusarmeija olisi ottanut pataan ammattiarmeijalta, olettaen että tilanne on ollut edes suhteellisen tasapuolinen. USA:n ammattiarmeija pieksi Irakin asevelvollisuusarmeijan, joopa joo. Länsimainen huipputeknologisen maan sotakoneisto vastaan arabimaan haluton armeija. USA:n asevelvollisuusarmeija hävisi Vietnamille, joopa joo. Sodassa jossa jenkkien piti tapella silmät sidottuina ja toinen käsi selän takana poliittisista syistä siinä missä Vietnamilla ei ollut pidikkeitä - ja Vietnamilla jos millä oli totaalisen sodankäynnin asevelvollisuusarmeija. Brittien ammattiarmeija valtasi Falklandin Argentiinan asevelvollisuusarmeijalta, joopa joo. Voitteko kuvitella, miten yksipuolinen sota olisi ollut, jos Argentiina olisi ollut mukana pelkillä ammattisotilaillaan?

Ammattiarmeijan sotilaat eivät yleensä ole sen pätevämpiä kuin asevelvollisuusarmeijankaan. Kolmikymppinen ammattikersantti osaa sotimisen. Kolmikymppinen reservin kersantti osaa hitsaamisen / LVI-asennuksen / kokkaamisen / sairaanhoidon / kouluttamisen siviilityönsä ansiosta ja sen lisäksi sotimisen melkein yhtä hyvin kuin ammattikersantti. Mies miestä vastaan ammattiarmeija voittaa asevelvollisuusarmeijan, mutta ammattiarmeija on vain osiensa summa siinä missä asevelvollisuusarmeija on reilusti enemmän kuin osiensa summa. Sodankäynti on muutakin kuin ampumista ja kuten jokainen rauhanturvaajana palvellut suomalainen osaa kertoa, suomalaiset rauhanturvaajat kykenevät hoitamaan hommansa ammattiarmeijoita paremmin siitä yksinkertaisesta syystä, että jo komppanian kokoisesta joukosta löytyy ammattimies melkein mihin tahansa vastaan tulevaan tehtävään.

Johtopäätös on selvä: asevelvollisuus on tarpeellinen maalle, jonka uhka on sitä selvästi suurempi vihollinen. Ja se on maata varten, ei asevelvollisuus ole yksilön, vaan yhteisön asia. Kokonaan toinen juttu on sitten se, tarvitseeko jokaisen olla pum-pum -koulutettu, vaan onko nykymaanpuolustus tehokkaampi muuten? Loppujen lopuksi kehittyneen maan armeijassa yli 80 % on huoltotoimenpiteitä ja alle 20 % varsinaisia taistelutehtäviä suhdeluvun kasvaessa koko ajan yhä huoltopainotteisemmaksi. Peruskysymys ei silti muutu, vaikka taistelutehtävistä ei välttämättä kyse olekaan. Totaalinen maanpuolustus on ylivoimaisesti paljon tehokkaampaa kuin pelkkä ammattiarmeija.

Tämän hyväksyminen aiheuttaa mielenkiintoisen näkökulman myös siviilipalvelukseen. Siviilipalvelus on moraalisesti kestämätöntä ja "en halua enkä pysty tappamaan" -valehteluineen huijausta, mutta totaalisessa maanpuolustuksessa ei ole väliä sillä, onko armeijan vermeet päällä vai kirjoittaako virusbottia vihulaisen tietojärjestelmiin siviilimaiharissa. Pieni maa tarvitsee kaikkien panoksen eikä siinä silloin kysytä, oletko siviili vai sotilas - usein ensimmäisestä onkin enemmän hyötyä, jotta sotilaat voisivat tehdä oman työnsä helpommin.

Totaaliseen maanpuolustukseen kuuluvat myös naiset. Aikoinaan vastustin naisten asepalvelusta sillä perusteella, että kyllä miesten pitäisi saada olla edes sodassa kaikessa rauhassa. Kylmä tosiasia on se, että heteromiehellä on aina toosa mielessä ja jos tosipaikassa on naisia ympärillä, se on häiritsevä tekijä. Ja erityisen häiritsevä se on siksi, että naiset eivät pelkästään fyysisten vaatimusten tasolla kykene täyttämään miesten tehtäviä - asiasta tehdyt tutkimukset kertovat karua mutta vaiettua kieltään. Toki parhaat naiset kykenevät samaan kuin keskinkertaiset miehet, mutta keskinkertaisia miehiä on kyllä aivan riittävästi tarvittaviin tehtäviin ilman, että naisten läsnäolo häiritsisi heidän tehokkuuttaan. Takalinjojen tehtävät ovat sitten asia erikseen, samoin kuin naisten omat joukko-osastot tehtävissä, joissa fyysinen suorituskyky ei ole rajoittava tekijä. Sinänsä en naisten asepalvelusta vastusta. Olisihan sitten naisilla omiakin tarinoita kerrottavaksi eikä tarvitsisi tyytyä minun versioihini.

Sivallus CCCLIX

Miehen keski-ikä alkaa silloin, kun hän huomaa ettei enää tarvitse pitää kiinni osuakseen pönttöön.
Miehen keski-ikä päättyy silloin, kun hän huomaa että osuakseen pönttöön on jälleen pidettävä kiinni.

Keskiarvotilastot - miehet kymmenottelu

Selvitys tämän tilastoinnin periaatteista löytyy täältä.

Maailman kaikkien aikojen sata parasta kymmenen parhaan tuloksen keskiarvon mukaisessa järjestyksessä kauden 2018 päättyessä:

1	Roman Šebrle	CZE	8799.9
2	Dan O'Brien	USA	8780.1
3	Tomáš Dvořák	CZE	8779.4
4	Ashton Eaton	USA	8740.6
5	Daley Thompson	GBR	8687.8
6	Erki Nool	EST	8671.4
7	Bryan Clay	USA	8647.6
8	Trey Hardee	USA	8611.4
9	Eduard Hämäläinen	BLR	8606.0
10	Jürgen Hingsen	GER	8605.2
11	Tom Pappas	USA	8602.3
12	Kevin Mayer	FRA	8586.2
13	Damian Warner	CAN	8549.9
14	Siegfried Wentz	GER	8548.7
15	Uwe Freimuth	GER	8521.4
16	Leonel Suárez	CUB	8498.4
17	Torsten Voss	GER	8497.3
18	Andrei Krauchanka	BLR	8489.0
19	Chris Huffins	USA	8485.7
20	Christian Plaziat	FRA	8485.2
21	Steve Fritz	USA	8478.9
22	Dmitriy Karpov	KAZ	8478.3
23	Michael Smith	CAN	8469.6
24	Dave Johnson	USA	8465.4
25	Guido Kratschmer	GER	8461.5
26	Kai Kazmirek	GER	8443.0
27	Rico Freimuth	GER	8440.5
28	Frank Busemann	GER	8439.3
29	Lev Lobodin	RUS	8421.7
30	Christian Schenk	GER	8418.4
31	Grigoriy Degtyarov	RUS	8414.2
32	Jón Arnar Magnússon	ISL	8402.5
33	Ilya Shkurenyov	RUS	8397.4
34	Robert Změlík	CZE	8393.9
35	Attila Zsivoczky	HUN	8381.5
36	Eelco Sintnicolaas	NED	8374.2
37	Arthur Abele	GER	8365.9
38	Pascal Behrenbruch	GER	8355.8
39	Yordanis García	CUB	8355.5
40	Aleksandr Apaychev	UKR	8353.8
41	Michael Schrader	GER	8351.0
42	Stefan Schmid	GER	8335.7
43	Maurice Smith	JAM	8329.7
44	Alain Blondel	FRA	8325.0
45	Oleksandr Yurkov	UKR	8313.7
46	Oleksiy Kasyanov	UKR	8308.0
47	Maicel Uibo	EST	8298.5
48	Romain Barras	FRA	8294.4
49	Aleksandr Nevskiy	UKR	8294.1
50	Aleksey Drozdov	RUS	8289.1
51	Antonio Peñalver	ESP	8248.7
52	Siegfried Stark	GER	8239.6
53	Willem Coertzen	RSA	8236.4
54	Henrik Dagård	SWE	8235.3
55	Larbi Bouraada	ALG	8232.7
56	Sébastien Levicq	FRA	8230.3
57	Mikhail Medved	UKR	8224.6
58	Kip Janvrin	USA	8212.3
59	Mikk Pahapill	EST	8211.1
60	Aleksandr Pogorelov	RUS	8208.8
61	André Niklaus	GER	8208.8
62	Aleksey Sysoyev	RUS	8204.4
63	Zach Ziemek	USA	8201.9
64	Kurt Felix	GRN	8190.9
65	Hans Van Alphen	BEL	8190.4
66	Laurent Hernu	FRA	8187.1
67	Norman Müller	GER	8183.7
68	Adam Sebastian Helcelet	CZE	8182.8
69	Viktor Gruzenkin	RUS	8181.8
70	Dezsõ Szabó	HUN	8174.9
71	Mike Maczey	GER	8173.8
72	Francisco Benet	ESP	8171.1
73	Michael Kohnle	GER	8161.9
74	Thomas Van Der Plaetsen	BEL	8152.6
75	Klaus Isekenmeier	GER	8151.7
76	Jake Arnold	USA	8137.1
77	Raúl Duany	CUB	8124.7
78	Pieter Braun	NED	8114.7
79	Chiel Warners	NED	8113.0
80	William Motti	FRA	8110.5
81	Ramil Ganiyev	UZB	8103.3
82	Sebastian Chmara	POL	8099.1
83	Paul Terek	USA	8093.2
84	Jeremy Taiwo	USA	8092.0
85	Ricky Barker	USA	8088.9
86	Frank Müller	GER	8080.3
87	Phil McMullen	USA	8075.8
88	Luiz Alberto de Araújo	BRA	8074.7
89	Petri Keskitalo	FIN	8072.1
90	Keisuke Ushiro	JPN	8071.4
91	Indrek Kaseorg	EST	8070.7
92	Eugène Martineau	NED	8069.6
93	Jiri Ryba	CZE	8068.7
94	Carlos Chinin	BRA	8066.6
95	Beat Gähwiler	SUI	8066.0
96	Anders Raja	EST	8060.5
97	Zsolt Kürtösi	HUN	8058.6
98	Mihail Dudaš	SRB	8058.3
99	Jaakko Ojaniemi	FIN	8044.4
100	Qi Haifeng	CHN	8040.1

Edellisen listan kahdenkymmenen parhaan ennätys ja sijoitus kaikkien aikojen maailmantilastossa:

3	Roman Šebrle	CZE	9026
5	Dan O'Brien	USA	8891
4	Tomáš Dvořák	CZE	8994
2	Ashton Eaton	USA	9045
6	Daley Thompson	GBR	8847
9	Erki Nool	EST	8815
8	Bryan Clay	USA	8832
12	Trey Hardee	USA	8790
15	Eduard Hämäläinen	BLR	8735
7	Jürgen Hingsen	GER	8832
13	Tom Pappas	USA	8784
1	Kevin Mayer	FRA	9126
10	Damian Warner	CAN	8795
14	Siegfried Wentz	GER	8762
11	Uwe Freimuth	GER	8792
26	Leonel Suárez	CUB	8654
22	Torsten Voss	GER	8680
32	Andrei Krauchanka	BLR	8617
21	Chris Huffins	USA	8674
38	Christian Plaziat	FRA	8574

Maailmantilaston kaikkien aikojen kahdenkymmenen parhaan sijoitus keskiarvotilastossa ja keskiarvotulos:

12	Kevin Mayer	FRA	8586.2
4	Ashton Eaton	USA	8740.6
1	Roman Šebrle	CZE	8799.9
3	Tomáš Dvořák	CZE	8779.4
2	Dan O'Brien	USA	8780.1
5	Daley Thompson	GBR	8687.8
10	Jürgen Hingsen	GER	8605.2
7	Bryan Clay	USA	8647.6
6	Erki Nool	EST	8671.4
13	Damian Warner	CAN	8549.9
15	Uwe Freimuth	GER	8521.4
8	Trey Hardee	USA	8611.4
11	Tom Pappas	USA	8602.3
14	Siegfried Wentz	GER	8548.7
9	Eduard Hämäläinen	BLR	8606.0
24	Dave Johnson	USA	8465.4
22	Dmitriy Karpov	KAZ	8478.3
40	Aleksandr Apaychev	UKR	8353.8
28	Frank Busemann	GER	8439.3
31	Grigoriy Degtyarov	RUS	8414.2

Suomen kaikkien aikojen sata parasta kymmenen parhaan tuloksen keskiarvon mukaisessa järjestyksessä kauden 2018 päättyessä:

1	Petri Keskitalo	8072.1
2	Jaakko Ojaniemi	8044.4
3	Johannes Lahti	7942.8
4	Aki Heikkinen	7792.9
5	Harri Sundell	7640.0
6	Mikko Valle	7628.4
7	Lassi Raunio	7614.9
8	Jukka Väkeväinen	7602.5
9	Jarkko Finni	7591.8
10	Henri Kokkonen	7587.1
11	Juuso Hassi	7560.2
12	Mikko Halvari	7529.1
13	Sami Itani	7516.7
14	Esa Jokinen	7508.2
15	Thomas Barrineau	7470.7
16	Harri Laiho	7455.3
17	Jari Olli	7430.9
18	Roger Kanerva	7419.3
19	Tero Ojala	7413.2
20	Kari-Pekka Lax	7412.0
21	Jan-Erik Romar	7387.1
22	Heikki Leppänen	7370.0
23	Henrik Broman	7362.1
24	Kaj Ekman	7344.8
25	Tatu Pussila	7316.2
26	Jari Näkki	7302.6
27	Hannu Kyösola	7299.8
28	Teijo Pynnönen	7282.5
29	Glenn Lindqvist	7280.7
30	Otto Ylöstalo	7269.7
31	Pekka Lahtinen	7215.3
32	Olli Käenniemi	7199.0
33	Vesa Heinonen	7180.7
34	Sebastian Siukonen	7180.1
35	Antti Haapalahti	7174.0
36	Mauri Kaattari	7148.5
37	Markus Kahma	7134.0
38	Pekka Suvitie	7110.8
39	Jorma Vesala	7103.9
40	Janne Vikeväinen	7082.1
41	Vesa Jääskeläinen	7026.0
42	Teemu Heino	7024.5
43	Teemu Rautiainen	7020.9
44	Jarmo Mäkelä	6992.0
45	Heikki Kyösola	6981.0
46	Tero Heikkinen	6980.7
47	Antti Miihkinen	6978.9
48	Ville Mylläri	6974.6
49	Markku Juhola	6973.2
50	Aki Salminen	6965.8
51	Janne Werner	6965.1
52	Matti Vesterinen	6958.6
53	Keijo Törmälä	6941.6
54	Hannu Sainio	6939.7
55	Petri Nykänen	6937.9
56	Jan-Erik Boström	6936.3
57	Timo Tuominen	6927.7
58	Petri Lemmetyinen	6924.8
59	Seppo Suutari	6922.6
60	Pauli Peltoniemi	6913.9
61	Jari Perälä	6912.6
62	Perttu Noponen	6905.1
63	Jali Valtonen	6875.5
64	Veikko Mäkelä	6852.0
65	Tuure Hollo	6842.9
66	Pasi Mäenpää	6839.8
67	Juho Mäkipää	6794.1
68	Janne Lahtinen	6763.8
69	Mika Lönnblad	6758.2
70	Torbjörn Lassenius	6744.2
71	Jaakko Erkinheimo	6729.9
72	Risto Heinonen	6708.6
73	Reijo Bottas	6704.8
74	Miikka Kelo	6694.0
75	Ville-Pekka Backlund	6689.2
76	Eetu Kangas	6656.8
77	Kimmo Kryssi	6644.4
78	Aki Ahvenjärvi	6640.8
79	Jorma Lappalainen	6639.1
80	Olli Väistö	6632.9
81	Jussi Välimäki	6628.7
82	Keijo Alaspää	6604.9
83	Mikko Haapala	6584.1
84	Olavi Penttilä	6574.5
85	Stig Nymander	6564.0
86	Timo Flinck	6537.5
87	Hannu Fälden	6535.8
88	Juha Laakkonen	6535.5
89	Lari Haapakangas	6531.5
90	Marko Rautala	6501.7
91	Veli-Pekka Pekkarinen	6486.7
92	Jari Moilanen	6457.4
93	Jarmo Erkkilä	6454.8
94	Ossi Ojala	6452.3
95	Antti Vuorela	6447.8
96	Juhani Lakkapää	6442.2
97	Jesse Jokinen	6433.7
98	Harri Heikkonen	6426.1
99	Markku Leskinen	6420.1
100	Jyrki Paavola	6419.9

Edellisen listan kahdenkymmenen parhaan ennätys ja sijoitus kaikkien aikojen Suomen tilastossa:

1	Petri Keskitalo	8318
3	Jaakko Ojaniemi	8192
5	Johannes Lahti	8090
4	Aki Heikkinen	8188
6	Harri Sundell	8001
16	Mikko Valle	7780
12	Lassi Raunio	7862
8	Jukka Väkeväinen	7944
13	Jarkko Finni	7843
18	Henri Kokkonen	7759
22	Juuso Hassi	7734
20	Mikko Halvari	7736
23	Sami Itani	7731
11	Esa Jokinen	7868
17	Thomas Barrineau	7762
24	Harri Laiho	7701
15	Jari Olli	7783
10	Roger Kanerva	7923
27	Tero Ojala	7648
21	Kari-Pekka Lax	7734

Suomen tilaston kaikkien aikojen kahdenkymmenen parhaan sijoitus keskiarvotilastossa ja keskiarvotulos:

1	Petri Keskitalo	8072.1
-	Eduard Hämäläinen	-
2	Jaakko Ojaniemi	8044.4
4	Aki Heikkinen	7792.9
3	Johannes Lahti	7942.8
5	Harri Sundell	7640.0
-	Elmo Savola	-
8	Jukka Väkeväinen	7602.5
24	Kaj Ekman	7344.8
18	Roger Kanerva	7419.3
14	Esa Jokinen	7508.2
7	Lassi Raunio	7614.9
9	Jarkko Finni	7591.8
38	Pekka Suvitie	7110.8
17	Jari Olli	7430.9
6	Mikko Valle	7628.4
15	Thomas Barrineau	7470.7
10	Henri Kokkonen	7587.1
22	Heikki Leppänen	7370.0
12	Mikko Halvari	7529.1

Uusinta: Tää on viimeinen taisto

Lukijalle: Laitetaanpa välillä kirjoitus, jonka suhteen tunnustan erehtyneeni. Neljä ja puoli vuotta sitten kirjoitin tekstin, jossa yritin satiirisin keinoin pistää mokutuksen taas uusiin sfääreihin. Epäilin, että käy jälleen kerran siten, että todellisuus ajaa ohi vasemmalta eli joku keksii vieläkin hullumpaa - tosissaan. Vaan eipä näin käynytkään. Kulminaatiopiste oli saavutettu, laarin pohjat koluttu ja mokutusosasto totesi että nyt menee jo heillekin liian absurdiksi. Enää ei ollut vyössä patruunoita. Niinpä on siirrytty seuraavalle tasolle. Nyt ei enää esitetä uusia tyhjiä perusteluja haittamaahanmuutolle, vaan pyritään kieltämään sen arvostelu vihapuheena. Vaatimalla ensin keskustelua ja sitten kieltämällä faktoihin perustuvien argumenttien käyttö. Tulee etsimättä mieleen natsi-Saksan viimeiset kuukaudet, jolloin otteet vain kovenivat epätoivon lisääntyessä ja ihmisiä hirtettiin lyhtypylväisiin, jos epäiltiin heidän epäilleen voittoa:

Irlantilainen kirjailija Jonathan Swift tunnetaan parhaiten teoksestaan Gulliverin matkat, mutta hänet muistetaan myös satiiristaan A Modest Proposal…, jossa hän mukamas esitti ehdotuksen Irlantia koskevan nälänhädän poistamiseksi. Swiftin satiirissa esitetään, että yläluokka ostaisi köyhän alaluokan lapset ja söisi ne. Samalla saataisiin katolisten määrä vähenemään.

Satiiri on tunnetusti vaikea laji. Jotkut ymmärsivät myös Swiftin väärin ja luulivat hänen olevan tosissaan. Täytyy kyllä ihmetellä, miten jäykkäniskainen siihen pitää olla.

Nykypäivänä on vaikeampaa. Kun kirjoittaa mamukriittistä satiiria, niin tuntuu siltä ettei niin suurta hulluutta olekaan, ettei joku kohta ehdottaisi sitä tosissaan. Erinomainen esimerkki tästä oli, kun taannoin julkaisin tekstin, jossa fiktion muodossa kerroin kuinka sotaveteraanijärjestöjen rahat kavalletaan islamistitaistelijoiden käyttöön. Ei mennyt kuin kuukausi, kun tähän suuntaan oleva esitys näki päivänvalon suvaitsevaiston suunnasta.

Vielä aiemmin olin kirjoittanut jutun, johon uskoin koonneeni kaikki kuluneimmat mokutusargumentit kieli poskessa niin överiksi vedettynä, että siitä ei paremmaksi pistetä. Aika pitkään sai odottaa. Vaan nyt sekin ihme nähtiin.

RKP-nuorten puheenjohtaja Ida Schauman räjäytti potin Turun Sanomissa kolumnillaan Uudenlaisen maahanmuuttopolitiikan aika. Suosittelen heikompihermoisia lopettamaan tämän blogin lukemisen just nu ja vahvempihermoisiakin lukemaan vain referoimani kohdat. Niille, jotka luulevat kestävänsä mitä vaan, on tässä linkki alkuperäistekstiin.

Ainoa asia, joka tekstissä on kannatettavaa, on lause: ...(maahanmuutto)keskustelu ei perustu faktaan. Tämä on taivahan tosi. Valitettavasti kyseisen lauseen kompromenttoi totaalisesti sitä edeltävä lause: ...ettemme ymmärrä, minkälainen mahdollisuus maahanmuutto on maallemme.

Puhumattakaan seuraavasta kappaleesta: Yksi suurimmista väärinkäsityksistä on, että maahanmuutto maksaa enemmän kuin se antaa.

Esimerkkinä hän käyttää suomalaista Liisaa, jonka koulutus kestää 23 vuotta, jonka jälkeen hän alkaa tehdä töitä ja maksaa veroja yhteiskunnalle. Tämän vastapainoksi hän nostaa pakolais-Ahmedin, joka vain neljän vuoden päästä löytää työpaikan, alkaa maksaa veroja ja tukea yhteiskuntaamme.

Loistavana johtopäätöksenä Schauman vetää sen, että suomalaisen elämä tulee Suomelle paljon kalliimmaksi kuin pakolaisen!

Logiikkaansa hän ei kyllä tämän pidemmälle vie, ilmeisesti kykyjen loppuessa kesken. Valtiotieteiden kandidaatin koulutukseen kun ei logiikka kuulu, se kun olisi lukion pitkään matikkaan kuuluvana liian vaativaa suurimmalle osalle opiskelija-ainesta. Valtiotieteellisessä ei opita tuntemaan implikaationuolta eli "tästä seuraa että", vaan ilmeisesti ainoastaan komplikaationuoli eli ”mistä niinku pitäisi seurata että näin, kun se olis musta kivaa”. Jos logiikka olisi kunnossa, niin Schauman olisi kyllä osannut jatkaa ajatustaan pidemmälle. Samoin kuin sitä toteamustaan, että mamupolitiikka ei perustu faktaan.

Mitä faktoihin tulee, niin haluaisin nähdä tuon esimerkki-Ahmedin. 80 % minun näkemistäni esimerkki-Ahmedeista kun ei ole kymmenessä vuodessakaan tehnyt päivääkään ansiotyötä, neljästä vuodesta nyt puhumattakaan. Ja jos on, niin 80 % näistä työllistyneistä kuittaa palkkansa monikulttuurikoordinaattorina tai uggaladuugan tulkkina. Joille ei olisi mitään käyttöä ilman esimerkki-Fatimaa, esimerkki-Samboa tai esimerkki-Muhammettia. Tämä tarkoittaa sitä, että tekstissä mainittu esimerkki-Ahmed kuuluu siihen 20 % * 20 % = 4 % vähemmistöön joka tekee hyödyllisiä töitä. Ihan kiva jos näitäkin löytyy.

Entä kuinka paljon se esimerkki-Liisa ja esimerkki-Ahmed ovat yhteiskunnalle maksaneet ennen mahdollista työllistymistään? Esimerkiksi äskettäin lakkautetussa Siuntion pakolaiskeskuksessa oli 25 työntekijää ja 48 pakolaispaikkaa. Yksinkertainen jakolasku antaa tuloksen hieman alle kaksi pakolaista per työntekijä. Tämä on aika hyvä suoritus, jos sitä vertaa esim. lasten päivähoitoon, jossa määräys on neljä lasta per hoitaja. Koulussa on yleensä parikymmentä oppilasta per opettaja. Tästä voidaan päätellä, että pakolainen on kaksi kertaa niin vaativa kuin pikkulapsi ja kymmenen kertaa niin vaativa kuin peruskoululainen. Tässä ei ole myöskään huomioitu niitä ulkopuolisia työntekijöitä kuten uggalaboogan tulkkia, joita ei päiväkodeissa ja peruskouluissa käy suomalaisia konsultoimassa. Äkkiä se Ahmedin etumatka Liisaan nähden hupenee näillä suhdeluvuilla.

Mistä tulikin mieleen se, että mitenkäs tuo koulutuskustannus? Vuosia sitten kysyin eräältä tutulta erityisopettajalta, kuinka paljon koulussa on pakolaismamuja? Vastaus oli että 5 %. Entäs kuinka paljon työajastasi kuluu näiden kanssa? Vastaus oli että 50 %. Kun erityisopettajan hoteissa on normaalisti 1-2 oppilasta ja normaaliluokassa kymmenkertainen määrä, niin tuosta voi aika nopeasti päätellä keskimääräisen pakolaismamun koulutuksen tulevan monta kertaa kalliimmaksi kuin keskimääräisen suomalaisen. Ja silti tulokset ovat huonommat.

Samoin kummastuttaa se, eikö Schauman tajua Ahmedin tuovan tänne koko perheensä, josta vasta kustannuksia kertyykin. Ei tarvitse muuta kuin vilkaista Optulan tutkimusta, josta aikoinaan referoin tärkeimmät kohdat. Siellä kerrotaan selvällä suomen kielellä, miten onnettoman surkea on eräiden kansallisuuksien huoltosuhde. Normitilanne on se, että perheessä on pirusti lapsia, jotka sivumennen sanoen maksavat yhteiskunnalle - kuten edellä osoitettiin - helvetin paljon enemmän kuin suomalaislapset, joiden kustannuksia Schauman kovasti moittii. Siinä saa Ahmed painaa aika rajusti duunia, että kokonaisuus menisi edes nollille miinuksen sijaan. Optulan raportin osoittamiin kantaväestöön nähden kymmenkertaisiin rikoslukuihin en viitsi edes puuttua tässä yhteydessä, liian väsynyttä.

Aivan lopuksi minua hämmästyttää suuresti Schaumanin kehitysmaihin kohdistama törkeä rasismi. Kun hän sanoo pakolais-Ahmedin ryhtyvän Suomelle tuottavaksi kelpo kansalaiseksi vain neljässä vuodessa, niin onko Schauman yhtään ajatellut, millaisen kehitysmaiden riistäjän kuvan hän itsestään antaa? Elettyään ensin parikymmentä tuottamatonta vuottaan kotimaassaan Ahmed tulee Suomeen ja alkaa täällä hyödyttämään Suomea oman, häntä siihen asti ruokkineen kotimaansa sijaan. Millaista törkeää uuskolonialismia ja omaan napaan tuijottamista Schaumanilta!

Muilta osin en viitsi repiä Schaumanin kirjoitusta riekaleiksi. Blogikollegani Yrjöperskeles ja Oinomaos ovat sen jo ansiokkaasti tehneet. Tosin täytyy myöntää, että tehtävän vaikeus oli samaa luokkaa kuin jos FC Barcelonalle osoitettaisiin vastustajaksi Huitsinnevadan Palloilijoiden E-juniorit. Toivon hänelle hyvää jatkoa ja ymmärrystä siitä, että kannattaa oppia ymmärtämään se mitä ei ymmärrä. Sitä odotellessa voi poistua takavasemmalle politiikasta ja palata sitten, kun on toivottavasti ymmärrys kehittynyt ja näkemykset realistisoituneet.

Sen sijaan ihmettelen suuresti sitä, kuinka helvetissä Suomen jokainen sanomalehti julkaisee näitä samanlaisia kirjoituksia. Käsitykseni mukaan kyseessä ovat kuitenkin kaupalliset yritykset, joiden pitäisi takoa voittoa. Kun Schaumanin kirjoituksen kommenttiosastoa lukee, niin sieltä löytyy 26 tyrmäävän kommentin lisäksi tasan nolla (0) kannattavaa. Onko mediataloilla sellainen kuvitelma, että ihmiset ovat masokisteja? Kun tässä taannoin juttelin alan ammattilaisen kanssa, tämä kehtasi syyttää levikkikäyrän alamäestä vain ja ainoastaan nettiä. En minä ainakaan lehtitilaustani netin takia lopettanut, vaan sen takia että kyllästyin lukemaan Schaumanin tekstin tapaista aitolannoitetta. Asialliselle paperilehdelle olisi kyllä kysyntää, tähänkin huusholliin tilattaisiin heti semmoinen jos vain löytyisi.

Schaumanin oksennuksen ruotimisen sijaan päätin viedä itseni Cheekin tapaan äärirajoille ja kirjoittaa viimeisenä taistona tämän asian tiimoilta satiirin, jota eivät edes suvaitsevaiset pysty tosissaan esittämään. Tosin eipä nykyhulludessa voi olla mistään varma:

Meille on pitkään toitotettu, että Suomea uhkaa työvoimapula. Maahanmuuttoa on perusteltu jo kauan sillä, että tarvitsemme työntekijöitä myös tulevaisuudessa. Toisin on kuitenkin käynyt. Työvoimapulaa ei ole eikä tule. Maahanmuuttokin on ollut toivottua vähäisempää. Ainakin niistä maista, joista maahanmuutto on toivottavaa, eli Afrikasta ja muslimimaista. Näissä maissahan ongelmat ovat aina suurimmat ja Suomen on kannettava oma globaali vastuunsa. Suomessa vallitsevan työttömyyden poistoon ja maahanmuuton lisäämiseen on kuitenkin olemassa keinot, joissa molempien ongelmien ratkaisut yhdistyvät.

Humanitaariset maahanmuuttajat ovat tähänkin asti työllistyneet enimmäkseen tulkeiksi tai omaan kansaansa keskittyviksi sosiaalialan työntekijöiksi. Valitettavan moni on silti jäänyt työttömäksi. Äkkiseltään luulisi, että tähän on yksinkertainen ratkaisu: maahanmuuton lisääminen, jolloin tulkkien ja sosiaalityöntekijöiden tarve kasvaa ja ennestään maassa olevat työllistyvät paremmin. Tässä ratkaisussa on kuitenkin unohdettu se, että myös uusien tulokkaiden on aikanaan työllistyttävä, eikä maahanmuuttoa voi kasvattaa loputtomiin, mikä on valitettavasti innokkaimpienkin ihmisystävien myönnettävä.

Niinpä maahanmuutto tulee entistä voimakkaammin keskittää juuri niihin, jotka apua eniten tarvitsevat. Lapset luonnollisesti, mutta he kasvavat aikuisiksi jotka eivät enää tarvitse apua, vaan työtä, jota ei riitä kaikille monikulttuurikoordinaattoreille. Mutta miettikääpä esimerkiksi vammaisten asemaa kehitysmaissa. Suomi voisi profiloitua humaanina maana, joka tarjoaa turvapaikan kenelle tahansa maailman vammaiselle. Miettikää hetki työllistävää vaikutusta! Suomessa on yli 200 000 työtöntä. Jos tähän lukuun laskettaisiin mukaan ns. tempputyöllistetyt ja turhanpäiväisillä pakkokursseilla istujat, saataisiin ehkä jopa 400 000 työn tarpeessa olevaa. Jokainen maahan saapuva vaikeavammainen vaatii ainakin neljä täysipäiväistä työntekijää, hoitajia, tulkkeja, avustajia. Näin koko maan työttömyysongelma ratkeaisi kertaheitolla tuomalla maahan vain 100 000 vaikeavammaista.

Tuollaisen määrän vapaaehtoisia tulijoita luulisi löytyvän helposti, ainakin jos matkat maksettaisiin. Ja pakkohan ne olisi maksaa, miten muuten noin vaikeassa asemassa oleva Suomeen pääsisi. Samalla saataisiin saattajina varmaan pari-kolme omaistakin, jotka toisivat värinää tylsän monokulttuuriseen yhteiskuntaamme. Tosin omaishoitajina toimiminen saattaisi osaltaan vaikeuttaa työttömyysongelman ratkaisua, mutta sitten otettaisiin vain lisää pakolaisia.

Ja jos vammaiset eivät riitä ongelmaa ratkaisemaan, niin työllistäviä ja avun tarpeessa olevia ryhmiä riittää muitakin. Kenties huonoimmassa asemassa ovat kehitysmaissa olevat vangit. Olot sikäläisissä vankiloissa ovat kammottavat. Suomi voisi profiloitua maana, joka ottaa vastaan pitkäaikaisvankeja. Tämä olisi meille huikea mahdollisuus! Jokaista suomalaistakin vankia kohti tarvitaan yksi työntekijä, joten ulkomaalaisvangeille tarvitaan vähintään kaksi - ja työttömyys katoaa, kohta meillä on jopa työvoimapula! Tämän takia vankeja pitääkin ottaa aluksi vähäisempiä määriä, jotta heidät saadaan ensin kotoutettua Suomeen. Heidän päästessään ehdonalaiseen vapauteen, kun puolet tuomiosta on kärsitty, heistä saadaan vankeinhoitolaitokseemme loistavia kotouttajatyöntekijöitä omille maanmiehilleen. Se osa joka ei työllisty, työllistää kyllä poliiseja, sosiaalityöntekijöitä ja vanginvartijoita hyödyttäen yhteiskuntaa välillisesti.

Toki monet voivat ihmetellä, mistä verovarat riittävät tähän kaikkeen. No, nehän lisääntyvät kun työttömät saadaan töihin ja maksamaan veroja. Samalla tulee lopettaa kaikki perheisiin kohdistuvat tuet kuten lapsilisät, kodinhoidon tuki ja vanhempainvapaat. Näillä kun on tapana kannustaa työssäkäyviä suomalaisia lapsien hankkimiseen, jolloin heistä tulee veronmaksajien sijaan verojen käyttäjiä. Verotulojen lisääntyminen olisi huikeaa, jos jokainen tämän maan äiti olisi lasten teon ja äitiysloman sijaan ollut koko ajan töissä. Siksi tulee kannustaa suomalaisia työntekoon verovarojen kasvattamiseksi poistamalla kaikki etuisuudet lapsiperheiltä. Nämä etuisuudet toki säilyisivät pakolaisina maahan tulleilta kompensaationa siitä, että he eivät ole kuluttaneet lapsina suomalaisen yhteiskunnan palveluita. Tarvittaessa voitaisiin jopa tarjota porkkanaa lupaamalla jokaiselle 15-40 vuotiaalle suomalaiselle ilmainen sterilisaatio, johon kuuluisi vaikka parintuhannen euron kannustinpalkkio. Vanhemmilla ei olisi tietenkään lupaa kieltää sterilisaatiota alaikäisiltä.

Näillä konsteilla Suomi lähtee varmasti nousuun!

No niin. Jos te perkeleet joitain osia tuostakin esitätte vielä vakavissanne, niin minä lyön satiirin osalta hanskat tiskiin. Pahempaan en enää pysty.

Välihuomautus 128 : Kulttuuriero

Suomessa on paikka, jossa hautajaissaaton kulkiessa ohi mopopojat pysähtyvät ja ottavat kypärät päästään kunnioituksen merkiksi ja osaavat myös kertoa, miksi näin tehdään.

Suomessa on paikka, jossa alueen nuoret sikailevat kuin pullopersepaviaanit ja toimittajat joutuvat etsimään asian kaunistelemiseksi tehtyä juttua varten asukkaita, jotka eivät taatusti edusta kyseisen paikan tyypillistä asujamistoa.

Voi miettiä mistä mahtaa ero johtua. Molemmilla paikkakunnilla koulun alkukin on yhtä lähellä eikä se tunnu toisessa aiheuttavan levottomuutta, vaikka toisella sitäkin on tarjottu selitykseksi.