lauantai 9. heinäkuuta 2022
Uusinta: #etoo
Lukijalle: Otetaan se riski, että tämä jo enimmäkseen unohtunut kampanja saisi uutta tuulta pulleisiin purjeisiinsa:
Raiskaus on iljettävimpiä mahdollisia rikoksia. Se näkyy myös rangaistusasteikossa. Minimi on vuosi ja maksimi kuusi vuotta, lieventävien asianhaarojen vallitessa asteikko on neljästä kuukaudesta neljään vuoteen. Törkeä raiskaus on alan rikoksista raskain ja siinä skaala on kahdesta kymmeneen vuotta.
Yleensä rangaistukset on katsottu sieltä asteikon lievemmästä päästä. Tapauksessa on täytynyt olla jotain rankempaa tai tekijän rikoksenuusija, mikäli on menty kovempiin tuomioihin. Usein on selvitty jopa ehdollisella, mikä sotii kansan oikeustajua vastaan. Yleisesti vaaditaan kovempia tuomioita ehdottomienkin rangaistusten tapauksessa.
Viime aikoina yhä useammat naiset ovat tulleet omalla nimellään julkisuuteen kertomaan seksuaalisesta ahdistelusta. #metoo –kampanja on käynyt tutuksi erityisesti elokuva-alan tapausten takia. Naisnäyttelijöitä on kourittu ja seksiä on harjoitettu, koska ilman sitä ei olisi osaa filmissä irronnut. Myös urheilijat, eduskunta-avustajat, diplomaatit ja suunnilleen kaikki muutkin ovat kertoneet kokemuksiaan seksuaalisesta häirinnästä ja raiskauksista.
Tarinoita on monenlaisia ja yksi perustyyppi menee tähän tapaan:
- Me oltiin kaikki iloisella mielellä, tunnelma katossa ja juhlittiin banketissa ja myöhemmin yökerholla. Mä otin vähän liikaa ja kaveri tarjoutui saattamaan minut takaisin hotellille. Me päädyttiin hänen huoneeseensa, hän halusi jutella, istua lähelläni sängyllä. Mä sanoin että lähden ja käyn pitkäkseni. Hän sanoi että voin nukkua tässä hänen luonaan. Hän oli melkoisesti minua vanhempi ja naimisissa, tunsin oloni turvalliseksi ja luulin että voin luottaa häneen. Minulla on poikaystävä, sanoin ei. Hän tarttui minusta kiinni ja sanoi kyllä. Lamaannuin, en halunnut. Sanoin "ei" uudelleen. Hän riisui vaatteeni. Jähmetyin enkä voinut liikkua. En sanonut enempää. Hän raiskasi minut. Kun se oli ohi otin tavarani ja lähdin.
Kuvitellaanpa sitten, että mies kertoisi seuraavasti:
- Me oltiin kaikki iloisella mielellä, tunnelma katossa ja juhlittiin banketissa ja myöhemmin yökerholla. Mä otin vähän liikaa ja ulos tultua menin nakkikioskin jonoon, kun alkoi vähän tehdä mieli suolapalaa. Siinä ympärillä pyöri sitten joku jengi ja yksi niistä kävi sanomassa mulle, että oli ollut jonossa ennen mua. Mä sanoin että ei tässä jonon päässä ketään ollut ennen mua. Siinä vaiheessa nää muut kerääntyi mun ympärille ja sanoi, että olis aiheellista nyt päästää kaveri ensin asioimaan. Totesin että mä olin tässä ensin ja teillä ei ole mitään asiaa etuilla, mulla on oikeus olla tässä. Yks niistä tarttui minuun kiinni ja vetäisi kauemmas. Mä sanoin että ei muuten käy ja kiilasin takaisin paikalleni. Ne tönäs mut taas pois jonosta. Lamaannuin, en pystynyt panemaan hanttiin. Sanoin, että painukaa nyt helvettiin, on mun vuoro. Silloin ne kävi päälle. Mä jähmetyin enkä voinut liikkua. En sanonut enempää. Ne veti mua turpiin. Kun se oli ohi otin tavarani ja lähdin.
Jengi teki väärin ja jos asiasta tulisi oikeusjuttu, niin tuomio tulisi. Mutta kyllä jokainen täysijärkinen ajattelee, että tarinan kertoja toimi typerästi. Ei kannata käydä riitelemään nakkikioskijonon paikasta vaan välttää ongelmia.
Miettikää sitten tuota raiskaustarinaa. Nainen menee vapaaehtoisesti miehen huoneeseen. Mies pyytää tätä nukkumaan kanssaan. Nainen sanoo ettei halua (seksiä?). Tässä vaiheessa on siis ilmennyt että mies haluaa seksiä, mitään fyysistä kontaktia ei tarinan mukaan ole vielä edes tapahtunut - nainen jää silti vapaaehtoisesti hotellihuoneeseen eikä poistu omaan huoneeseensa, joka on samassa hotellissa. Mies koskettaa naista – ilman mitään väkivaltaa – ja nainen sanoo ei. Mies riisuu naiselta vaatteet. Nainen ei pistä vastaan eikä edes yritä poistua hotellihuoneesta tai huutaa apua. Sitten mies on sukupuoliyhteydessä naisen kanssa. Raiskausta siitä ei saa tekemälläkään ainakaan suomalaisen oikeusjärjestelmän mukaan, koska mitään näyttöä vastarinnasta ei ole. Pahin mahdollinen rikosnimike olisi ”seksuaalinen hyväksikäyttö”, mutta jatkossa käytetään kuitenkin nimitystä ”raiskaus” ihan lyhyyden takia sekä siksi, että maallikon kielenkäytössä tämä nimitys on normi. Nainen kerää kamppeensa ja lähtee.
Tämän tapaisia tarinoita on varmasti paljon. Ainakin osassa selitys on yksinkertainen. Nainen on ottanut liikaa, suostunut seksiin ja jälkeenpäin on kaduttanut, joten asia selitetään raiskauksena. Ainakin yksi asia on tarinoissa varmaa: ihan takuulla yksikään ei ainakaan vähättele tekemäänsä vastarintaa. Useimmiten sanotaan ainakin, että ”työnsin miestä kauemmas”, mutta tässä ei edes sen vertaa.
Raiskaus on iljettävä rikos. Mutta siinä on eri asteita, vaikka oikeusjärjestelmä ei niitä kovin hyvin tunnistakaan. Oikeustaju tunnistaa ne kyllä. On itsestään selvää, että jos väkivaltaa – esim. lyömistä – on käytetty tai uhattu esim. veitsellä, tapaus on törkeämpi kuin ilman niitä. Mutta näiden lisäksi vaikuttavat myös olosuhteet, jotka toki huomioidaan tuomiossa, mutta suhteellisen vähäisessä määrin. Otetaan muutama esimerkki eriasteisista tapauksista. Oletetaan että niissä väkivallan käyttöaste ei ole merkittävästi eronnut ja uhri on ollut täysi-ikäinen:
(1) Ovikello soi. Yksin kotona oleva nainen menee avaamaan, jolloin oven riuhtaisee auki tuntematon mies, joka raiskaa hänet. Tätä törkeämpiä olosuhteita voi tuskin olla olemassa, oma koti ja tuntematon. Tämä esimerkki on mukana vain siksi, että ilmeisesti missään ei ole olemassa sellaista kulttuuria, jonka mukaan tämä olisi sallittua. (Tai jos on olemassa kulttuuri, jonka mukaan nainen ei saa edes avata kotiovea, niin voitte kuvitella oven murtamisen.)
(2) Nainen kävelee yksin lenkkipolulla, kun puun takaa eteen hyppää tuntematon mies, joka raiskaa hänet.
(3) Nainen on festareilla hieman syrjemmässä, kun puolituttu mies raahaa hänet kenenkään huomaamatta telttaansa ja raiskaa. Edellinen tapaus on samankaltainen, sillä joissakin kulttuureissa yksinäinen nainen on vapaata riistaa.Tämä eroaa edellisestä tapauksesta siinä, että joissakin kulttuureissa naisen katsotaan asettuvan tarjolle tällaisessa tilaisuudessa, jossa muutenkin parisuhteita solmitaan.
(4) On päädytty jatkoilla jommankumman asunnolle. Mies ilmaisee haluavansa seksiä, mutta nainen kieltäytyy selväsanaisesti. Mies jatkaa vonkaamista, nainen yrittää poistua mutta mies estää sen voimankäytöllä ja raiskaa.
(5) Taas ollaan jommankumman asunnolla ja mies haluaa. Nainen sanoo ”älähän nyt”, mutta miehen alkaessa lähennellä ei yritä poistua eikä miehen alkaessa riisua vastustele lainkaan, sanoo vain jotain tyyliin ”minulla on poikaystävä, en haluaisi…”, jonka jälkeen tapahtuu enemmän.
(6) On päädytty samalle sohvalle, halailtu, suudeltu ja vähän on tissin kiinteyttäkin kokeiltu, ehkä saatu sormeakin märäksi. Sitten nainen sanoo, ettei halua mennä pidemmälle, jolloin mies kuitenkin menee.
(7) Seksiä on jo harjoitettu, mutta mies viriilinä haluaa santsikerran. Nainen ei, jolloin mies ottaa väkisin.
(8) Seksiä harjoitetaan täyttä häkää, sanotaan vaikka perinteisellä tyylillä. Mies vetää pois, kiepauttaa naisen ympäri ja yrittää takakautta jolloin nainen sanoo, että ei käy, mutta mies survaisee kuitenkin.
(9) Seksiä on jo harjoitettu varttitunti, jolloin kesken kaiken naisella tuleekin mieleen että eipä tämä niin fiksua ollutkaan ja toteaa, että lopeta. Hurjimmat ovat kuulemma sillä kannalla, että jos mies ei saa jo alkanutta työntöliikettä keskeytettyä ennen loppua, kyseessä on raiskaus.
Raiskausrikosten asteikko on tarkoitettu lähinnä tapauksiin 3-6.
Tapauksissa 1-2 pitäisi rikoksentekovälineet ainakin uusijoiden osalta tuomita valtiolle menetetyiksi pakkokastraatiolla ja rangaistukset lukea muutenkin asteikon kovemmasta päästä. Näissä tapauksissa kyse on ns. puskaraiskauksesta eli uhri ja tekijä ovat toisilleen tuntemattomia tai ainakin voisivat olla, sillä tekijä on valinnut uhrinsa jossain määrin sattumanvaraisesti.
Tapauksiin 3-4 nykyinen asteikko on oikea, tosin lehtitietojen perusteella voi arvella, että sitä pitäisi säätää pari napsua ylöspäin. Näissä ei ole epäilystäkään, etteikö teko olisi tapahtunut vastoin tahtoa.
Tapaukset 5-7 ovat jo osin kyseenalaisia. Kautta maailmanhistorian osa miesten ja naisten välistä peliä on ollut se, että jotkut naiset esittävät vaikeasti saatavaa. Nykymaailmassa miesten pitäisi ymmärtää, että tällöin ei missään tapauksessa pidä mennä yhtään pidemmälle vaan perääntyä. Silläkin uhalla, että nainen loukkaantuu miehen perääntymisestä, kuten usein käy (isot pojat ovat kertoneet, itse olin aina sen verran kiltti - tai typerä - että uskoin ei-sanaa). Jos kuitenkin pidemmälle mennään, tulisi naisella olla todistustaakka. Kovin usein on jälkeenpäin tultu katumapäälle ja syytelty kaikennäköistä. Tällöin mies on aika heikoilla, ellei hänellä ole naisen kirjallista suostumusta seksiin kahden läsnäolleen todistajan allekirjoittamana. Jos käy ilmi, että naisella olisi ollut mahdollisuus poistua eikä väkivallan uhkaa ole ollut ilmassa, ei millään järjellä voi tajuta kyseessä olleen raiskaus.
Tapaukset 8-9 ovat lähinnä esimerkkejä siitä, että maailma on pahasti vinksallaan.
Nykyaikana seksuaalisuuteen liittyy entistä enemmän valtapeli. Nainen voi suostua seksiin, mikäli kokee sillä saavuttavansa etuja. Jälkeenpäin voi sitten todeta, että kyseessä oli seksuaalinen hyväksikäyttö. Kuten Hollywood-skandaaleissa on käynyt. Nainen on tiennyt, että jos haarat eivät leviä, osaa ei tule. Niinpä haarat ovat levinneet ja osa on tullut. Vuosia myöhemmin, kun nimeä on kertynyt niin osat irtoavat ilman haarojen levittämistä ja silloin muljahtaa mieleen, että "hei, minähän olen seksuaalisesti hyväksikäytetty". Näinhän asia on yleensä mennyt. (Tämä muuten selittää osaltaan sen, miksi Hollywoodin naisnäyttelijät ovat yleensä niin kehnoja työssään - pantaviksi kelpaavat vain hyvännäköiset ja näistä suostuvat suuremmalla todennäköisyydellä ne, jotka eivät usko näyttelijänkyvyillään pärjäävän.) Eihän tämä ole raiskaus, vaan vaihtokauppaa. Moraalitonta ja tuomittavaa sellaista kylläkin.
Ja edelleen: jos on niin kovin ilkeää että tuottaja tai ohjaaja nipistelee perseestä, niin miten olisi se "ei"-sana? Ja jos sitä sanaa ei uskota, niin on kovin helppo temppu ottaa kädestä kiinni ja vääntää pikkurilli nurinniskoin. Ei siitä poliisin pakeille joudu, kyllä nipistelijä haavansa nuolee. Mutta näin ei tehdä siitä yksinkertaisesta syystä, että osa naisista sallii valta-asemassa olevalle miehelle tällaiset temput. Asiasta valitetaan vain silloin, jos mies nousee vielä korkeampaan asemaan eikä jostain syystä ole enää naiseen nähden seksuaalisesti vallitsevassa asemassa. Donald Trump on varmasti nipistellyt enemmän kuin oman osansa perseistä. Mutta asia ei takuulla olisi noussut nyt esiin, ellei hän olisi sattunut pääsemään USA:n presidentiksi. Tai jos kyseiset naiset olisivat edelleen siinä tilanteessa, että saisivat Trumpin nipistelystä enemmän hyötyä kuin siitä syyttämisestä uskovat saavansa.
Seksuaalinen "ahdistelu" on sallittua ja jopa suotavaa miehille, jotka ovat sellaisessa asemassa, että naiset uskovat heistä hyötyvänsä. Jos joku ruma tuntematon mies olisi mennyt ja sanonut samoja asioita tuntemattomille naisille baarissa kuin Axl Smith sanoi, niin hän olisi saanut syytteen seksuaalisesta ahdistelusta. Axl Smith sai piparia ja videomateriaalia riistakameraansa.
Seksuaalisen ahdistelun määritelmähän on: "yrittää mutta ei saa". Jos sanoo samat asiat ja saa, on onnistunut arvioimaan naisen tason ja halukkuuden oikein. Virhearviointi on ahdistelua. Katsoessaan naista vaivihkaa miehen on arvioitava tarkkaan, onko hän naisen tasoon kelvollinen katselija. Sillä naiset toivovat katseita, mutta vain oikeanlaisilta miehiltä. Isot tytöt ovat kertoneet, että paljastava toppi ja minihame eivät yleensä ole niitä mukavimpia vaatteita, joten jokin syy niiden pitämiseen on oltava. Kesäisin naiset pukeutuvat avokaulaisiin puseroihin ja aurinkolaseihin. Jos he haluaisivat tulla katsotuiksi silmiin eikä tisseihin, niin silmät olisivat näkyvillä ja tissit piilossa eikä päinvastoin. Ja kun sitten valitetaan ahdistelusta "epämiellyttävien katseiden takia", niin näiltä osin mennään #etoo-tason tekopyhyyteen. Tämä on karhunpalvelus niille, jotka ovat oikeasti uhreja.
#metoo -kampanja on saanut valtavan huomion. Tämän huomion saavuttaminen ei olisi ollut mahdollista ilman median saamista laumana mukaan. Tällaiset asiat onnistuvat vain siksi, että ne jostain syystä soveltuvat median agendaan, jolloin toimittajat menevät jälleen kerran sopulilaumana. Silloin analyytikko kysyy, "miksi tämä on nyt mennyt läpi?"
Tällä kertaa syytä voi etsiä siitä, että aiemmin yhteiskunnassa ei esiintynyt puskaraiskauksia juuri lainkaan. Nyt niiden määrä esim. Ruotsissa on räjähtänyt. Tällöin on haluttu kääntää huomio vähäisempiin asioihin ja niputtaa kaikki seksuaalinen ahdistelu, härskit vitsit, kuvitellut katseet ja epäillyt seksihalut yhteen kaikkein törkeimpien joukkoraiskausten kanssa samaan lokeroon. Tehokas tapa peittää yhteiskunnan suuremmat ongelmat pienempien varjoon.
P.S. Kursiivilla kirjoitettu kertomus on käännös ruotsin kielestä vuoden 2012 400 metrin Euroopan mestari (olin paikalla näkemässä suorituksen) Moa Hjelmerin paljastuksesta vuoden 2011 Finnkampenin jälkeisistä tapahtumista. Nyttemmin Ruotsissa on tämän tapauksen rohkaisemina tullut esiin muitakin ahdistelutapauksia, mikä oli toivottavasti ulostulon positiivisia seurauksia ja johtaa asiallisiin toimenpiteisiin.
keskiviikko 6. heinäkuuta 2022
Järkkyneet mielet
Aikamme kansantauti nuorten keskuudessa ovat mielenterveysongelmat. Joitakin viikkoja sitten asia nousi esiin jopa eduskunnan kyselytunnilla.
Kokoomuksen kansanedustaja Sari Multala kysyi peruspalveluministeri Aki Lindéniltä (sd) mitä hallitus aikoo tehdä nuorten mielenterveyspalveluihin pääsyn parantamiseksi.
Ministeri vastasi toteamalla käyneensä edellisenä päivänä pitkän keskustelun alan asiantuntijoiden kanssa. Keskustelussa oli selvinnyt, että kaikkein vakavimpien ongelmien – psykoosien ja itsemurhien – määrä ei ole lisääntynyt, mutta masennus, ahdistus ja yleinen huoli ovat olleet nousussa. Ministeri lisäsi, että osaltaan näiden ongelmien tilastollinen lisäys aiheutuu siitä, että mielenterveysongelmiin liittyvä stigma on vähentynyt, joten hoitoon hakeudutaan matalammalla kynnyksellä.
Ministerin vastaukseen tarttui toinen kokoomuksen kansanedustaja, Saara-Sofia Sirén, joka moitti ministeriä mielenterveysongelmien vähättelystä ja huomautti pitkistä jonotusajoista.
Tähän puolestaan kommentoi valtionvarainministeri ja keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko toteamalla, että hallitus on suunnannut kaiken liikkumavaransa nuoriin, koska Suomessa syntyy historiallisen vähän lapsia eikä yhtäkään ole varaa menettää.
Tässä sananvaihdossa tiivistyi mitä erinomaisimmalla ja toisaalta pelottavimmalla tavalla mistä asiassa on kyse.
Poliitikot puhuvat mielenterveyspalvelujen lisäämisestä ikään kuin se olisi ratkaisu asiaan. Ei ole. Mielenterveyspalveluja voidaan lisätä miten loppumattomiin tahansa, mutta ne eivät asiaa auta ennen kuin mielenterveyden horjumisen syyt korjataan. Vaikka mielenterveyspalvelut auttaisivatkin (ikävä tosiasia on se, että suurimmalle osalle niiden piiriin päätyvistä ainoa posiviivinen tulos on se että saadaan alan ihmisille töitä, potilas ei parane), ei mikään määrä palveluja ja rahan syytämistä niihin riitä, koska mielenterveysongelmaisten määrä kasvaa kasvamistaan.
Voidaan puhua ”syrjäytymisen estämisestä” loputtomiin, mutta ne jotka onnistutaan siltä pelastamaan, eivät riitä paikkaamaan lapsivajetta.
Eduskunnan kyselytunnilla puhuivat ne ihmiset, jotka – tai ainakin joiden puolueiden päätökset - ongelmaa ovat olleet aiheuttamassa ja jotka yrittävät nyt parantaa verenpainetautia kinesioteipillä.
Pelottavinta asiassa on se, että ehdottomasti asiallisimman kommentin keskusteluun toi sosiaalidemokraatti, mitä voi pitää historiallisena suorituksena. Peruspalveluministerin havainto mielenterveysongelmiin liittyvän stigman poistumisesta ja tapausten tilastollisen lisääntymisen osittaisesta aiheutumisesta tämän takia oli näet naulan kantaan osunut asia. Ja itse asiassa ainoa hyvä puoli koko sotkussa noin muutenkin. Mielen sairaus on sairaus siinä missä mikä tahansa muukin. Stigmaa se ansaitsee täsmälleen yhtä vähän kuin diabetes.
Osittaisesta tilastoharhasta huolimatta tosiasia on se, että mielenterveyden ongelmat ovat etenkin nuorten keskuudessa lisääntyneet. Ei tällaista ollut vielä Kekkosen aikaan. Toki silloinkin oli joitakin nuoria, jotka laitettiin lataamoon, mutta he olivat poikkeus. Koulukuraattorin puheilla kävi ehkä yksi per luokka eli joka kolmaskymmenes. Nykyään joka kolmas korkeakouluopiskelija kärsii psyykkisistä ongelmista. Varmasti vähintään joka kymmenes peruskoululainenkin tai lukiolainenkin, joka viides on luultavasti suunnilleen oikea arvio.
Ei minkään sairauden esiintymisen pitäisi yhden sukupolven aikana kuusinkertaistua.
Tämä voi tarkoittaa vain sitä, että jotakin on muuttunut ja muuttunut siten, että sen vaikutus nuoriin – siis ainakin siihen osaan joka nyt kärsii mielenterveysongelmista – on ollut selkeästi negatiivinen.
Muutos on tapahtunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Siksi on verrattava olosuhteita 1980-lukuun. Merkittävimmät pinnallisesti havaittavat muutokset ovat maailmanpolitiikan asetelman keikahtaminen, kansainvälistyminen ja tietotekniikka. Näissä kaikissa murros tapahtui 80-90 -lukujen vaihteessa. Neuvostoliitto hajosi 1991, vielä 1980-luvulla Suomi oli hyvin homogeeninen väestöltään ja PC:t yleistyivät 1990-luvun alussa. Pelkästään näillä havainnoilla on jo selvää, että on nykypäivää verrattava 1980-lukuun.
Vakioselitys on nykyajan 24/7 -kulttuuri, jossa ei ole aikaa pysähtyä. Luuri on kourassa koko ajan ja kaikki on heti saatavilla. Tämä on kuitenkin pinnallista. Jos mietitään, mitä olisi 1980-luvulla tapahtunut nykyisin viestintämahdollisuuksiin, vastaus on että käytännössä samaa kuin nyt. Kun miettii miten vaikeaa silloin oli jonkin tiedon löytäminen tai yhteydenpito kavereihin, on nykypäivän teknologia huikea parannus. Toki jotkut tulevat riippuvaisiksi teknologiasta, mutta ei se ole mikään selitys pahoinvoinnille. 1980-luvun nuoret olisivat olleet onnensa kukkuloilla nykyteknologialla.
Suurin muutos on tapahtunut arvomaailmassa. Nykypäivänä 15-18 -vuotias saa näillä näkymin tulevan translain mukaan aloittaa sukupuolenvaihdosprosessin omalla päätöksellään, mutta hedelmäpelin pelaaminen katsotaan hänen henkiselle iälleen liian vaaralliseksi.
Tämä vaikuttaa jopa nykyään nurinkuriselta. Kuvitelkaa miltä se olisi kuulostanut 40 vuotta sitten.
Mahtoiko joku huomata ansan edellisessä kappaleessa? Tässä käytettiin tahallaan termiä, joka on vasemmistolaisen kielipelin myötä poistettu virallisesta käytöstä. Enää ei saa puhua sukupuolenvaihdoksesta, vaan pitää puhua sukupuolenkorjauksesta. 40 vuotta sitten olisi kysytty, että kumpi se oikea sukupuoli on, jos se pitää kerran korjata? Ja mieli tekisi kysyä nykyäänkin, mutta siitä naulittaisiin ristille. Eihän nykyään keskustella edes homojen avio-oikeudesta, vaan ”tasa-arvoisesta avioliittolaista”. Tämä veto on kyllä ollut loistavimpia keksintöjä, kukapa nyt tasa-arvoa lähtisi vastustamaan. Rummutus on mennyt jo niin pitkälle, että jopa radikaalimmat tapaukset tajuavat, että tämä ei voi olla heidän etunsa.
Kaikki tämä on romuttanut perinteiset perhearvot. Nykyään kaikista medioista hehkutetaan asioita, jotka olisivat 40 vuotta sitten olleet perversioita. Onko sitten ihme, jos nuorilta katoaa turvallisuudentunne? Edes koulussa luokat eivät saa olla entisellään, vaan rakennetaan avoimia oppimisympäristöjä ja luokattomuutta. Peruspilarien tilalle on tullut jatkuva muutos.
Turvallisuus on se, mitä nuori tarvitsee. Nuoruuteen kuuluu kapinointi, mutta mitä vastaan kapinoida kun kaikki on jo rikottu ja kaikki on sallittua?
Paitsi ettei ole. 1980-luvulla porukka kruisaili pillurallia korttelin ympäri ja söi mitä huvitti. Nykypäivänä kaikkeen tekemiseen liittyy syyllisyys. Ajaa ei saa, koska se saastuttaa. Lihaa ei saa syödä, koska se on epäeettistä. Vähemmästäkin alkaa nuorta ahdistaa.
Tähän sitten lyödään päälle niin selvät valheet, että jokainen jolla on kaksi aivosolua näkee ne. Eli kansainvälistymisen hyödyt, mikä Valtapuolueen näkemyksen mukaan tarkoittaa kehitysmaalaistumista. Tämän taas kokee lähes jokainen nuori omassa koulussaan. Normaalit nuoret näkevät, kuinka opettajien aika menee järjestyksenpitoon ja resurssit haaskataan haittamaahanmuuttajiin. Joiden heikkous johtuu tietysti suomalaisten heihin kohdistamasta rasismista, tai piilorasismista jota on vaikeampi huomata. Kaikkein vaarallisinta rasismia on itse asiassa näkymätön rasismi, jota ei voi havaita millään tavoin.
Fiksut nuoret näkevät tämän kaiken läpi. Saattavatpa jopa pohtia asiaa syvällisemminkin. Esimerkiksi sitä, että jos kerran kehitysmaiden köyhyys on länsimaiden syytä, niin miksi siellä menee suhteellisesti huonommin kuin siirtomaa-aikana. Tai sitä, että miksi ylikulutus on länsimaiden vika jos 1960-luvulla ongelmaa ei ollut ja länsimaalaisten määrä ei ole kasvanut samaan aikaan kun ympäristösäädökset ovat tiukentuneet ja saastutus on vähäisempää. Nuorille toitotetaan, että kulutus pitäisi leikata kolmasosaan, jotta maapallon luonnonvarat riittäisivät. Fiksummat nuoret miettivät, että entäpä jos leikkaisimme sen kolmasosaan heti huomispäivänä. Entäs sitten 20 vuotta myöhemmin, kun kehitysmaalaisten määrä on kaksinkertaistunut? Eiköhän pitäisi leikata saman tien viidesosaan, niin voitaisiin elää samalla tasolla seuraavat 30 vuotta, jolloin pitäisi taas puolittaa kehitysmaalaisten väestönkasvun jatkuessa.
Ahdistavathan nämä tällaiset ajatukset fiksuja nuoria. Mitäpä hän voi tehdä? Perinteinen tapa on protestoida mielenosoituksella. Perjantait koululakossa ilmaston puolesta! Tapu-tapu päälaelle, hyvää aktivismia! Entä perjantait koululakossa väestönkasvun pysäyttämiseksi ja haittamaahanmuuttajien palauttamiseksi takaisin lähtömaihinsa kulutustason alentamiseksi? Kauheaa rasismia.
Nuorilta on viety sananvapaus. (Toki se on viety muiltakin, mutta aikuiset ovat tottuneempia kestovitutukseen eivätkä niin ollen yhtä herkkiä mielenterveysongelmille.) Nuoret näkevät valheiden läpi, ainakin fiksuimmat. Kuitenkaan he eivät saa sanoa, että keisarilla ei ole vaatteita. Jos näin tekee, naulitaan. Mikäli tästä ei ahdistu, niin mistä sitten?
Ylläolevia teesejä saa toki epäillä. Mutta mietitäänpä miten reagoi nuori mieli siihen, että siltä viedään turvallisuus ja sananvapaus? Looginen ratkaisu on paeta mielikuvitusmaailmaan.
Vilkaiskaapa huviksenne, mitkä ovat viimeisten vuosien katsotuimpia elokuvia. Jep. Jotkin saamarin supersankarielokuvat, jotka ovat reaalipakoista fantasiaa. Entä mitä oli 1980-luvulla? Rambo ja Rocky, jotka sentään yrittivät matkia reaalimaailmaa. Ei ollut tarvetta elää vaihtoehtomaailmoissa, kun oman maailman narratiivi oli suunnilleen totuudenmukainen, toisin kuin nykyään.
Entä luetuimmat kirjat? Jotain helvetin Nälkäpeliä ja harrypotteria. Jerrycotton oli parempi, koska se oli realistinen. Olen kuullut joidenkin ammattilaisten kehuvan Harry Potteria siitä, että tutkimukset ovat osoittaneet sen kasvattavan suvaitsevaisuutta. Mitä muutakaan sitä odottaisi? Monikulttuurisuus toimii vain fantasiamaailmassa. Jos kuvitteellisten fantasioiden lukeminen kasvattaa suvaitsevaisuutta, niin realististen tietokirjojen lukeminen kasvattaa nuivuutta. Onko sitten ihme, että nuoria ei kiinnosta lukeminen, koska siinä on ajattelemaan oppimisen riski? Mikä taas aiheuttaa sen, että on pidettävä suunsa kiinni ellei halua ongelmiin.
Haluaisin jonkun esittävän eduskunnan kyselytunnilla nuorten mielenterveydestä kysymyksiä, jotka keskittyvät syihin eikä seurausten hoitamiseen. Kun tuota listaa pureskelee, niin on lähinnä ihme jos joku fiksu nykynuori selviää aikuiseksi järjissään. Siihen vaaditaan luultavasti täysijärkiset vanhemmat ja hyvä kasvatus. Mitkä taas toisaalta ainakin lähiaikoina lisännevät lasten huostaanoton riskiä. On pirun vaarallista olla oikeassa silloin kun narratiivi haluaa olla väärässä. Turvallisempaa on mennä virran mukana. Mikä puolestaan lisää lasten ja nuorten mielenterveysongelmia, kun vanhemmat eivät joko uskalla tai osaa olla jämäkkiä silloin kun tarvitsee.
Jos kuitenkin nuori selviää aikuiseksi ja onnistuu suorittamaan jopa tutkinnon, tulee sitten seuraava kompastuskivi. Tätä varten pyydän lukijaa tekemään ajatuskokeen ja miettimään tuttavapiirinsä elämänkaarta.
Yrittäkää löytää kolmesta ihmisryhmästä jokaisesta vähintään viisi esimerkkitapausta:
1) 1950-1964 syntyneet
2) 1965-1979 syntyneet
3) 1980-1994 syntyneet
Vastatkaa jokaisen koehenkilön kohdalla kahteen kysymykseen:
A) Oliko koehenkilöllä 30-vuotiaana vakinainen työpaikka?
B) Oliko koehenkilö 30-vuotiaana naimisissa ja oliko hänellä lapsia?
Veikkaan, että lähes varmasti tulokset ovat seuraavat:
1) Enemmistöllä molemmat vastaukset ovat ”kyllä”
2) Enemmistöllä toinen vastauksista (ei väliä kumpi) on ”kyllä” ja toinen ”ei”
3) Enemmistöllä molemmat vastauksista ovat ”ei”
Omat testitulokseni, joihin otin kustakin ryhmästä viisi läheisintä henkilöä:
1) A viisi ”kyllä”, nolla ”ei”, B kolme ”kyllä”, kaksi ”ei” eli enemmistöllä molemmat kyllä.
2) A yksi ”kyllä”, neljä ”ei”, B kolme ”kyllä”, kaksi ”ei” siten, että ei yhtään tuplakyllää, neljällä yksi kyllä ja yhdellä ei yhtään eli enemmistöllä yksi kyllä.
3) A nolla ”kyllä”, viisi ”ei”, B yksi ”kyllä”, kolme ”ei” eli enemmistöllä molemmat ei.
Tämän ilmiön selitykseksi ei kelpaa naisten tulo työelämään eikä ehkäisyvälineiden kehitys. Kyllä molemmat olivat tapahtuneet viimeistään 1950-luvulla syntyneiden tullessa aikuisiksi.
Työelämän erikoistuminen aiheutti sen, että etenkin akateemisesti koulutettujen aviopuolisoiden on vaikeaa löytää työtä samalta paikkakunnalta. Spesifin työpaikan avautuminen on varsin epätodennäköistä pikkukaupungissa puhumattakaan maaseutupitäjästä. Jäljelle jää kolme vaihtoehtoa: (1) asuminen isossa kaupungissa kalliisti jos haluaa perustaa perheen, (2) reppureissaaminen toiselle puolisolle, (3) toisen työttömyys tai uudelleenkouluttautuminen.
Mikään näistä vaihtoehdoista ei ole erityisen hyvä lasten hankkimisen kannalta. Tapauksessa (1) lapsiluku jää tilan puutteen takia yleensä maksimissaan kahteen, tapaus (2) on rankkaa elämää ja tapaus (3) elintasolle. Eikä yksikään näistä ole hyväksi parisuhteelle.
Pahimmassa tapauksessa olemme Etelä-Korean tiellä. Siellä tämä hulluus on edennyt jo niin pitkälle, että sinkut nimittävät lastenvaunuja työntäviä äitejä ”parasiiteiksi”, koska nämä ovat hankkineet lapsen sen sijaan että olisivat töissä. Tällaisille voi vain todeta, että heidän kohdallaan lapsettomuus on loistava valinta, mutta tapahtuu valitettavasti yksi sukupolvi liian myöhään.
Onko sitten ihme, että nykyään eletään jatkettua teiniaikaa? Mikä taas ei ole hyvä yhteiskunnan kannalta. Eikä yksilölle. Mielenterveysongelmat jatkuvat ja uusia tulee. Suurimmassa osassa kyse ei ole siitä, mikä pinnalta näyttää vaan yhteiskunnallisista rakenteista, jotka ovat ristiriidassa sekä ihmisen biologian että heidän arvojensa kanssa. Tämän tajuaa kuitenkin vain harva, koska näistä asioista puhuminen on kiellettyä. Perinteisiä perhearvoja ja kansallista etua ei saa kannattaa, koska tällöin on tiukkapipoinen konservatiivinen rasisti.
Ihmisen täytyy olla todella vahva henkisesti, jos kykenee nykymaailmassa sekä ajattelemaan loogisesti että säilyttämään mielenterveytensä.
Se, miten asiat saataisiin kuntoon olisi sitten toisen kirjoituksen aihe. Kirjoituksen, jota ei kannata tehdä sillä itsestäänselvyyksiä on oikeastaan aika turha luetella. Mikäli itsestäänselvyyksiä ei haluta tehdä, kyse on arvovalinnasta ja etenkin silloin niitä on turha luetella, siitä saa vain hyvällä tuurilla oman leukansa kipeäksi ja huonolla tuurilla tuomion lähimmästä käräjäoikeudesta.
lauantai 2. heinäkuuta 2022
Uusinta: Missä viipyi ydinsota?
Lukijalle: Tämä juttu kahdentoista vuoden takaa käsitteli pelkoa, joka on pääsi joksikin aikaa jo unohtumaan: ydinsodan pelkoa. Kuitenkin ydiniskun todennäköisyys oli 2000-2010 -luvuilla kutakuinkin samaa luokkaa kuin joskus 70-80 -luvuilla. Toki ero oli siinä, että tuolloin riskinä oli oikea ydinsota, tällä vuosituhannella lähinnä se, että Lontoo, Berliini tai todennäköisimmin Pariisi katoaa ydinpilveen. Asiassa toki lohduttaa se, että samoin kuin Neuvostoliiton ohjukset olivat aikoinaan edistyksellisen kansanosan mukaan rauhanohjuksia, tuollainen ydinräjähdys olisi samaan tapaan rauhanomainen ja ennen kaikkea sillä ei ole mitään tekemistä islamin kanssa. Tämä kuitenkin edellyttäisi sitä, että terrorismiryhmittymä saisi toimintakykyisen pommin käsiinsä.
Nykyään ydinsodan riski on selvästi suurempi. Länsi ei uskalla avustaa Ukrainaa yhtään enempää, ettei Venäjä riehaantuisi. Venäjä taas tulee menemään aina vain pidemmälle. Ellei kierre jollain ilveellä katkea, ydinsota ainakin jossain muodossa muuttuu koko ajan todennäköisemmäksi. Tästä kirjoituksesta ilmenee se, miksi ydinsota on nyt todennäköisempi kuin se oli kylmän sodan aikana: ei ole ideologiaa, joka esti ydinaseen käytön:
Me X-sukupolven lapset elimme nuoruutemme ydinsotaa odottaen. Rauhanmarssit, joissa vaadittiin USA:n sotahullua presidenttiä vetämään ydinaseensa pois rauhantahtoista Neuvostoliittoa uhkaamasta, olivat uutisissa jokaviikkoista materiaalia siinä missä monikulttuurisuuden ylistäminen nykyisin. Muistamme, kuinka Erkki Liikanen (ei se EU-komissaari vaan vähemmän vahinkoa aikaan saanut täyskaima) lauloi Syksyn Sävelessä 1983 kappaleessa Reikani, Reikani että "voisitko ihan vähän liennyttää ja sitä monikärkiohjustasi kiännyttää". Katselimme pelokkaina eteläiselle yötaivaalle odottaen ohjusten lentävän hetkellä millä tahansa. Kun venäläinen maaliohjus harhautui Inarijärvelle, olimme paska jäykkänä.
Ydinsota jäi kuitenkin tulematta. Itse asiassa se ei ollut koskaan edes kovin lähellä. Ja kaikkein ironisinta on, että koko Yhdysvallat - Neuvostoliitto -kaksinapaisuuden aikana ydinsodan riski oli suurimmillaan silloin, kun sitä vähiten pelkäsimme ja yleensä pienimmillään silloin, kun suurvaltojen suhteet olivat kireimmillään.
Sienipilvien ilmestymisen Euroopan taivaalle esti käsite nimeltä MAD. Tällä ei tarkoiteta sitä legendaarista lehteä, josta me nörtit opiskelimme englantia. MAD, Mutual Assured Destruction, tarkoittaa molemminpuolista varmaa tuhoa.
Komukit ja kapitalistit saattoivat olla eri mieltä lähes kaikesta, mutta käsitteestä MAD he olivat käytännössä yhtä mieltä. Ydinsodassa ei olisi voittajaa (paitsi ehkä kiinalaiset...). Joka tapauksessa sekä USA että NL häviäisivät.
Jos molemminpuolisen varman tai edes lähes varman tuhon käsitteen hyväksyvät molemmat osapuolet, kumpikaan niistä ei aloita sotaa ellei ole täysin varma että häviää ideologisen kamppailun.
Molemmat osapuolet hyväksyivät vallitsevan Nashin tasapainon. Tämä tarkoittaa tilannetta, jossa yksikään pelin osapuoli ei voi muuttaa omaa strategiaansa ilman että huonontaa omaa tilannettaan.
Kapitalistit hyväksyivät tasapainon siksi, että ydinsota olisi huonoa bisnestä. Kun omakin maa olisi radioaktiivista autiomaata, niin paha olisi lähteä taloudelliseen valtausoperaatioon, vaikka sota olisikin näennäisesti voitettu. Siksi länsivalloille ydinsodan aloittaminen olisi ollut tilanteessa kuin tilanteessa hulluutta. Ainoastaan täyskahjon johdon päästessä valtaan tämä olisi ollut mahdollista. Sanottakoon rahavallasta mitä pahaa tahansa, niin kapitalistit olisivat ainakin tämän estääkseen tehneet parhaansa. Ehkä joskus tekivätkin ja hyvä niin. Demokratiassa on vaikeaa päästä valtaan, jos talousmahdit toisin päättävät.
Kommunistit taas uskoivat marxismin ratkiriemukkaaseen teoriaan materialistisesta historiankäsityksestä. (Marxilaisista teorioista ainoastaan työarvoteoria on vielä hillittömämpi.) Tämän teorian mukaan historia on prosessi, jonka väistämätön lopputulos on kommunistinen yhteiskunta. Yhteiskunnallisia päävaiheita on viisi, joista neljäs on kapitalistinen ja viides kommunistinen. (Huvittavaa tässä on se, että yksikään kommunistinen yhteiskunta ei syntynyt kapitalistisesta yhteiskunnasta vaan edellisestä eli feodaalisesta yhteiskunnasta, pois lukien tietysti ne kommunistimaat, joihin aate oli tuotu ulkopuolelta väkivalloin. Teoria ei toiminut siis edes olemassa olleissa kommunistimaissa, mutta siellä ei Marxin Pyhää Sanaa edes kuviteltu kyseenalaistettavaksi.) Tärkeintä oli se, että kommunistimaiden johtajat uskoivat historiaan prosessina. Tämän takia he eivät voineet missään nimessä aloittaa ydinsotaa; he tiesivät kommunismin voittavan lopulta ilman sitäkin. Vaikka he olisivat ydinsodan "voittaneetkin", kommunismi olisi ollut paljon vaikeampi rakentaa radioaktiiviseen erämaahan. Heille ydinaseet olivat olemassa lännen pelotteeksi. He saattoivat jopa uskoa, että länsimaiden johtajat "tietäisivät" historian johtavan vääjäämättä kommunismiin ja saattaisivat siksi tämän estääkseen hyökätä ydinasein. Tämä selittää syyn siihen, että NL ylläpiti aina ydinaseylivoimaa länsivaltoihin nähden; jos hyökkäätte, niin teille käy vielä huonommin kuin meille.
Ydinsodan vaara olisi siis olematon, jos länsimaita eivät johtaisi hullut ja itäblokkia johtaisivat aidot kommunistit.
Länsimaita eivät johtaneet hullut missään vaiheessa. Mutta itäblokkia johti kerran mies, joka ei ollut aidosti kommunisti. Josif Stalin oli puhtaasti despootti, joka käytti kommunismia vain käsikassarana. Yhtä hyvin ideologia olisi voinut olla mikä tahansa muu. Vainoharhaisuuden takia Stalinin suorista käskyistä on säilynyt hyvin vähän dokumentteja (vrt. Hitler ja juutalaisten lopullinen ratkaisu), joten emme voi tietää varmasti hänen aikomuksiaan. On silti hyvin ilmeistä, että Stalin aikoi aloittaa sodan länsivaltoja vastaan heti, kun hän uskoi voittavansa. Onneksi länsivalloilla oli etumatka ydinteknologiassa. Stalin sai oman ydinaseensa 1949 ja olisi luultavasti ryhtynyt sotaan joskus 1955. Onneksi noutaja ehti ensin, kuitenkin Ephraim Kishonia lainatakseni inhimillisesti katsoen aivan liian myöhään.
Yleensä maailman katsotaan olleen lähinnä ydinsotaa Kuuban ohjuskriisin takia. Nikita Hrustsovin seikkailupolitiikka, jonka takia hänet sittemmin syrjäytettiin, johti pelottavalta näyttävään tilanteeseen. Todellisuudessa sodan uhka oli varsin pieni. Hrustsovin impulsiivinen luonne yhdistettynä kärsimättömyyteen ja ylimielisyyteen sai tilanteen aikaan, mutta hän peräytyi nähdessään riskit. Jos ei olisi peräytynyt, KGB olisi luultavasti syrjäyttänyt hänet. Sieltä loppujen lopuksi oli lähtöisin esitys, jonka ansiosta umpisolmu alkoi aueta ja ohjuskriisi selvisi.
Brezhnevin tultua valtaan suurvaltasuhteet jähmettyivät jäykän muodollisiksi. Ei suuria kriisejä, mutta jatkuva jännitys. Kuitenkin juuri tuolloin ydinsodan uhka oli pienimmillään. Neuvostoliitossa vallassa olivat varovaiset johtajat, jotka mitä ilmeisimmin uskoivat marxilaiseen historiaan ja kommunismin voittoon.
Todelliset ongelmat alkoivat 1980-luvulla. Pokeritermein sanottuna Reagan katsoi ja korotti niin paljon, että neukuilta loppuivat pelimerkit. He tajusivat, etteivät pysty vastaamaan siihen, mitä lännellä oli asettaa vastaan tulevaisuudessa. Tuolloin ydinsodan riski saattoi olla suurimmillaan. Onneksi Neuvostoliiton johdossa olivat vanhat, paristokäyttöisessä kunnossa olleet dinosaurukset Brezhnev, Andropov ja Tsernenko. (Tuohon aikaan telkkarista tuli kerran vuodessa hyvää ohjelmaa, kun näytettiin miten kommaria haudataan.) Heitä seurasi Gorbatsov, joka ei lännen onneksi ollut sotahullu realisti, vaan saattoi jopa jossain määrin uskoa kommunismiin. Viimeinen kommunismiin täysin uskonut taisi olla puolueen vuonna 1982 kuollut pääideologi Mihail Suslov.
Jos Gorbatsov olisi hyväksynyt (tai tiennyt, kommunistinen tilastointi valehteli jopa itselleen) realiteetit, hän olisi tajunnut hävinneensä ideologisen taistelun. Tuolloin epätoivoisen miehen ainoa ratkaisu voiton saavuttamiseksi olisi ollut sota. Rauhanomainen voitto oli osoittautunut mahdottomaksi ja kommunismi oli romahtamassa. Onneksi Gorbatsov ei joko tätä tajunnut, hyväksynyt tai sitten näki kuitenkin paremmaksi antaa kapitalismin voittaa kuin ohjusten lentää. Miten olisi mahtanut käydä, jos Janajevin juntta olisi onnistunut vallankaappausyrityksessään?
Kaikeksi onneksi Neuvostoliittoa johti sen romahtamiseen asti mies, joka ei ollut halukas ottamaan ydinsodan riskiä edes viimeisenä mahdollisuutena. Kovan linjan kommunistit eivät päässeet epätoivon hetkinä valtaan ja kommunismi romahti suhteellisen rauhanomaisesti. Tom Clancy sai oikeutetusti kirjoittaa teknotrillerinsä Executive Orders omistuksen:
To RONALD WILSON REAGAN. Fourtieth President of the United States: The man who won the war.
Kolmatta maailmansotaa ei tullut. Sitä ei tullut siksi, että länsivallat olivat oikeassa uskoessaan molemminpuoliseen tuhoon ja itäblokki väärässä uskoessaan historiaan väistämättömänä prosessina.
Nykyään ydinsodan riski on selvästi suurempi. Länsi ei uskalla avustaa Ukrainaa yhtään enempää, ettei Venäjä riehaantuisi. Venäjä taas tulee menemään aina vain pidemmälle. Ellei kierre jollain ilveellä katkea, ydinsota ainakin jossain muodossa muuttuu koko ajan todennäköisemmäksi. Tästä kirjoituksesta ilmenee se, miksi ydinsota on nyt todennäköisempi kuin se oli kylmän sodan aikana: ei ole ideologiaa, joka esti ydinaseen käytön:
Me X-sukupolven lapset elimme nuoruutemme ydinsotaa odottaen. Rauhanmarssit, joissa vaadittiin USA:n sotahullua presidenttiä vetämään ydinaseensa pois rauhantahtoista Neuvostoliittoa uhkaamasta, olivat uutisissa jokaviikkoista materiaalia siinä missä monikulttuurisuuden ylistäminen nykyisin. Muistamme, kuinka Erkki Liikanen (ei se EU-komissaari vaan vähemmän vahinkoa aikaan saanut täyskaima) lauloi Syksyn Sävelessä 1983 kappaleessa Reikani, Reikani että "voisitko ihan vähän liennyttää ja sitä monikärkiohjustasi kiännyttää". Katselimme pelokkaina eteläiselle yötaivaalle odottaen ohjusten lentävän hetkellä millä tahansa. Kun venäläinen maaliohjus harhautui Inarijärvelle, olimme paska jäykkänä.
Ydinsota jäi kuitenkin tulematta. Itse asiassa se ei ollut koskaan edes kovin lähellä. Ja kaikkein ironisinta on, että koko Yhdysvallat - Neuvostoliitto -kaksinapaisuuden aikana ydinsodan riski oli suurimmillaan silloin, kun sitä vähiten pelkäsimme ja yleensä pienimmillään silloin, kun suurvaltojen suhteet olivat kireimmillään.
Sienipilvien ilmestymisen Euroopan taivaalle esti käsite nimeltä MAD. Tällä ei tarkoiteta sitä legendaarista lehteä, josta me nörtit opiskelimme englantia. MAD, Mutual Assured Destruction, tarkoittaa molemminpuolista varmaa tuhoa.
Komukit ja kapitalistit saattoivat olla eri mieltä lähes kaikesta, mutta käsitteestä MAD he olivat käytännössä yhtä mieltä. Ydinsodassa ei olisi voittajaa (paitsi ehkä kiinalaiset...). Joka tapauksessa sekä USA että NL häviäisivät.
Jos molemminpuolisen varman tai edes lähes varman tuhon käsitteen hyväksyvät molemmat osapuolet, kumpikaan niistä ei aloita sotaa ellei ole täysin varma että häviää ideologisen kamppailun.
Molemmat osapuolet hyväksyivät vallitsevan Nashin tasapainon. Tämä tarkoittaa tilannetta, jossa yksikään pelin osapuoli ei voi muuttaa omaa strategiaansa ilman että huonontaa omaa tilannettaan.
Kapitalistit hyväksyivät tasapainon siksi, että ydinsota olisi huonoa bisnestä. Kun omakin maa olisi radioaktiivista autiomaata, niin paha olisi lähteä taloudelliseen valtausoperaatioon, vaikka sota olisikin näennäisesti voitettu. Siksi länsivalloille ydinsodan aloittaminen olisi ollut tilanteessa kuin tilanteessa hulluutta. Ainoastaan täyskahjon johdon päästessä valtaan tämä olisi ollut mahdollista. Sanottakoon rahavallasta mitä pahaa tahansa, niin kapitalistit olisivat ainakin tämän estääkseen tehneet parhaansa. Ehkä joskus tekivätkin ja hyvä niin. Demokratiassa on vaikeaa päästä valtaan, jos talousmahdit toisin päättävät.
Kommunistit taas uskoivat marxismin ratkiriemukkaaseen teoriaan materialistisesta historiankäsityksestä. (Marxilaisista teorioista ainoastaan työarvoteoria on vielä hillittömämpi.) Tämän teorian mukaan historia on prosessi, jonka väistämätön lopputulos on kommunistinen yhteiskunta. Yhteiskunnallisia päävaiheita on viisi, joista neljäs on kapitalistinen ja viides kommunistinen. (Huvittavaa tässä on se, että yksikään kommunistinen yhteiskunta ei syntynyt kapitalistisesta yhteiskunnasta vaan edellisestä eli feodaalisesta yhteiskunnasta, pois lukien tietysti ne kommunistimaat, joihin aate oli tuotu ulkopuolelta väkivalloin. Teoria ei toiminut siis edes olemassa olleissa kommunistimaissa, mutta siellä ei Marxin Pyhää Sanaa edes kuviteltu kyseenalaistettavaksi.) Tärkeintä oli se, että kommunistimaiden johtajat uskoivat historiaan prosessina. Tämän takia he eivät voineet missään nimessä aloittaa ydinsotaa; he tiesivät kommunismin voittavan lopulta ilman sitäkin. Vaikka he olisivat ydinsodan "voittaneetkin", kommunismi olisi ollut paljon vaikeampi rakentaa radioaktiiviseen erämaahan. Heille ydinaseet olivat olemassa lännen pelotteeksi. He saattoivat jopa uskoa, että länsimaiden johtajat "tietäisivät" historian johtavan vääjäämättä kommunismiin ja saattaisivat siksi tämän estääkseen hyökätä ydinasein. Tämä selittää syyn siihen, että NL ylläpiti aina ydinaseylivoimaa länsivaltoihin nähden; jos hyökkäätte, niin teille käy vielä huonommin kuin meille.
Ydinsodan vaara olisi siis olematon, jos länsimaita eivät johtaisi hullut ja itäblokkia johtaisivat aidot kommunistit.
Länsimaita eivät johtaneet hullut missään vaiheessa. Mutta itäblokkia johti kerran mies, joka ei ollut aidosti kommunisti. Josif Stalin oli puhtaasti despootti, joka käytti kommunismia vain käsikassarana. Yhtä hyvin ideologia olisi voinut olla mikä tahansa muu. Vainoharhaisuuden takia Stalinin suorista käskyistä on säilynyt hyvin vähän dokumentteja (vrt. Hitler ja juutalaisten lopullinen ratkaisu), joten emme voi tietää varmasti hänen aikomuksiaan. On silti hyvin ilmeistä, että Stalin aikoi aloittaa sodan länsivaltoja vastaan heti, kun hän uskoi voittavansa. Onneksi länsivalloilla oli etumatka ydinteknologiassa. Stalin sai oman ydinaseensa 1949 ja olisi luultavasti ryhtynyt sotaan joskus 1955. Onneksi noutaja ehti ensin, kuitenkin Ephraim Kishonia lainatakseni inhimillisesti katsoen aivan liian myöhään.
Yleensä maailman katsotaan olleen lähinnä ydinsotaa Kuuban ohjuskriisin takia. Nikita Hrustsovin seikkailupolitiikka, jonka takia hänet sittemmin syrjäytettiin, johti pelottavalta näyttävään tilanteeseen. Todellisuudessa sodan uhka oli varsin pieni. Hrustsovin impulsiivinen luonne yhdistettynä kärsimättömyyteen ja ylimielisyyteen sai tilanteen aikaan, mutta hän peräytyi nähdessään riskit. Jos ei olisi peräytynyt, KGB olisi luultavasti syrjäyttänyt hänet. Sieltä loppujen lopuksi oli lähtöisin esitys, jonka ansiosta umpisolmu alkoi aueta ja ohjuskriisi selvisi.
Brezhnevin tultua valtaan suurvaltasuhteet jähmettyivät jäykän muodollisiksi. Ei suuria kriisejä, mutta jatkuva jännitys. Kuitenkin juuri tuolloin ydinsodan uhka oli pienimmillään. Neuvostoliitossa vallassa olivat varovaiset johtajat, jotka mitä ilmeisimmin uskoivat marxilaiseen historiaan ja kommunismin voittoon.
Todelliset ongelmat alkoivat 1980-luvulla. Pokeritermein sanottuna Reagan katsoi ja korotti niin paljon, että neukuilta loppuivat pelimerkit. He tajusivat, etteivät pysty vastaamaan siihen, mitä lännellä oli asettaa vastaan tulevaisuudessa. Tuolloin ydinsodan riski saattoi olla suurimmillaan. Onneksi Neuvostoliiton johdossa olivat vanhat, paristokäyttöisessä kunnossa olleet dinosaurukset Brezhnev, Andropov ja Tsernenko. (Tuohon aikaan telkkarista tuli kerran vuodessa hyvää ohjelmaa, kun näytettiin miten kommaria haudataan.) Heitä seurasi Gorbatsov, joka ei lännen onneksi ollut sotahullu realisti, vaan saattoi jopa jossain määrin uskoa kommunismiin. Viimeinen kommunismiin täysin uskonut taisi olla puolueen vuonna 1982 kuollut pääideologi Mihail Suslov.
Jos Gorbatsov olisi hyväksynyt (tai tiennyt, kommunistinen tilastointi valehteli jopa itselleen) realiteetit, hän olisi tajunnut hävinneensä ideologisen taistelun. Tuolloin epätoivoisen miehen ainoa ratkaisu voiton saavuttamiseksi olisi ollut sota. Rauhanomainen voitto oli osoittautunut mahdottomaksi ja kommunismi oli romahtamassa. Onneksi Gorbatsov ei joko tätä tajunnut, hyväksynyt tai sitten näki kuitenkin paremmaksi antaa kapitalismin voittaa kuin ohjusten lentää. Miten olisi mahtanut käydä, jos Janajevin juntta olisi onnistunut vallankaappausyrityksessään?
Kaikeksi onneksi Neuvostoliittoa johti sen romahtamiseen asti mies, joka ei ollut halukas ottamaan ydinsodan riskiä edes viimeisenä mahdollisuutena. Kovan linjan kommunistit eivät päässeet epätoivon hetkinä valtaan ja kommunismi romahti suhteellisen rauhanomaisesti. Tom Clancy sai oikeutetusti kirjoittaa teknotrillerinsä Executive Orders omistuksen:
To RONALD WILSON REAGAN. Fourtieth President of the United States: The man who won the war.
Kolmatta maailmansotaa ei tullut. Sitä ei tullut siksi, että länsivallat olivat oikeassa uskoessaan molemminpuoliseen tuhoon ja itäblokki väärässä uskoessaan historiaan väistämättömänä prosessina.
torstai 30. kesäkuuta 2022
Uutiskatsaus 26/2022
1. Ikävä kyllä oikeassa
Presidentti ilmoitti, että boomerit olivat sittenkin oikeassa: velan joutuu maksamaan takaisin eikä sitä voi tehdä loputtomiin velkarahalla.
Jälleen kerran vituttaa olla oikeassa.
2. Sodassa
Tässä blogissa on muutamaan kertaan ennenkin uutiskatsauksissa linkattu suomalaisiin, jotka ovat lähteneet vapaaehtoisina Ukrainaan taistelemaan. Toistetaan vielä kerran perusasia: jo Clausewitz opetti, että kannattaa lähettää upseereita vieraisiin sotiin hakemaan kokemusta. Se saattaa osoittautua myöhemmin kullan arvoiseksi. Eihän kysymys ole, joutuuko Suomi ampumahippasille Venäjän kanssa vaan kysymys on milloin Suomi joutuu ampumahippasille Venäjän kanssa.
Otsikossa linkattu juttu paljastaa rivien välistä erinäisiä mielenkiintoisia asioita. Yleisesti ollaan sillä kannalla, että Venäjällä on mennyt huonosti. Edellisessä uutiskatsauksessa (kohta 4) huomautin, että ”Kartasta katsoen vaikuttaa siltä, että aluevalloituksissa Venäjä on voitolla. Ennen kaikkea Venäjä on vallannut Ukrainasta ne alueet, jotka energiapoliittisesti ovat tärkeitä.” Eli onko Venäjä sittenkin saavuttanut haluamansa?
Toinen tärkeä asia on Ukrainan armeijan heikkous. Maa saa apua muualta ja taistelee omalla maaperällään. Silti Venäjä, joka ei ole tehnyt edes todellista liikekannallepanoa ja on sössinyt taktisesti useita kertoja, on niskan päällä. Ikään kuin Ukraina ei sotisi tosissaan. Maan joukkueet edustavat Ukrainaa erilaisissa urheilukilpailuissa ulkomailla. Kun Suomi kävi talvisotaa, niin ei täältä lähdetty urheilemaan paitsi Taisto Mäki suoraan rintamalta jenkkeihin PR-kiertueelle ja jääpallomaajoukkue käymässä rahankeruuottelussa Tukholmassa, suoraan rintamalta hekin. Ukrainan armeijan tasosta kertoo myös se, että otsikkolinkin jutussa ollut kaveri on päätynyt ulkomaalaislegioonassa joukkueenjohtajaksi. En epäile sitä, etteikö osaisi asiansa hoitaa, mutta sotilaallinen hierarkia on aika jäykkää. Jutusta tulee ainakin sellainen vaikutelma, että kaveri on ollut Suomen armeijassa ihan perusjantteri eli tässä johdetaan joukkuetta ilmeisesti ilman aliupseerikoulua. Mikä on aika yllättävää, sillä voisi arvella että ulkomaalaisissa vapaaehtoisissa olisi satunnaisotosta enemmän muita kuin pelkän peruskoulutuksen käyneitä.
Tämä taas kertoo kolmannen asian rivien välistä. Suomen armeijan koulutus vaikuttaa todellakin olevan niin korkeatasoista (miten paskaa muualla sitten onkaan…) kuin on väitetty. Mistä seuraa se että jos venäläinen yrittää rajan yli, niin kohta sattuu Ivania leukaan ihan oikeasti. Mitä asiantuntijat ovat jo sanoneetkin pelkästään vertaamalla Suomen ja Ukrainan kalustoa. Tähän vielä päälle paremmat sotilaat.
3. Näin se sopu hierotaan
Turkki sai sitten mitä halusi ja suostui armollisesti päästämään Suomen ja Ruotsin NATO:oon. Harmillista kahdessa mielessä. Ensinnäkin siksi, että basaarimeininki päästettiin sivistyneisiin neuvottelupöytiin. Turkkihan halusi Suomen ja Ruotsin NATO:oon, mutta vielä enemmän se halusi kiristää itselleen etuja. Olisi pitänyt vain todeta, että ei tipu, ota tai jätä. Tai jopa potkia koko maa ulos NATO:sta, mikä olisikin nostanut liiton keskimääräistä sivistyneisyyden tasoa jo ennen Suomen ja Ruotsin liittymistäkin. Toiseksi siksi, että olen edelleenkin Ehrensvärdin kannalla siitä, että Suomen pitäisi hoitaa oma puolustuksensa. Tähän ei kelpaa se argumentti, että kyllä Venäjä meidät halutessaan jyräisi. Niin luultavasti tekisi, mutta sekään ei ole varmaa kuten Ukrainasta nähdään ja se ei ole edes asian ydin. Todistin tässä aamuvarhaisella erinomaista luontoesimerkkiä aiheesta. Kalalokki kaarteli iskettyään silmänsä räkättirastaan pesään. Räkättirastas piti helvetinmoista meteliä ja kalalokki häipyi. Kalalokki on melkein puolimetrinen, siipien kärkiväli toista metriä. Terävä nokka ja massaa luultavasti muutaman räkättirastaan verran. Jos kalalokki ja räkättirastas tappelisivat, voittajasta ei olisi epäselvyyttä. Silti kalalokki perääntyi, koska se tajusi vakavan loukkaantumisen riskin olevan liian suuri. On se nokka räkätilläkin ja se oli valmis puolustamaan pesäänsä kuolemaan asti. Kun pitää huolta omasta puolustuksestaan, isompi ei uskalla hyökätä.
Asia ei kuitenkaan ole vielä loppuun asti taputeltu. Vaikka Putin joutuikin tunnustamaan tosiasiat, voi Turkki vetää vielä uusia kiristyskohteita hihastaan. Tosin tässä vaiheessa Suomellakin on temppuja kaiken varalta. Ulkoministeri Haavisto totesi, että yksi Suomen lausunto ratkaisi nopeasti koko solmun. Hommaforumilla vihjattiinkin jo, mikä olisi sitten Suomen viimeinen ässä hihassa:
On se vaan hyvä, että meillä on isänmaan puolesta uhrautuva ulkoministeri. Olisi jäänyt Soinilta tekemättä, vaikka hän muuten olikin peräänantamaton.
4. Yksityisyyttä
Pääspice Marin teki harvinaisen vetoomuksen medialle. Hän esitti toivomuksen, ettei hänen lastaan kuvattaisi kuvien julkaisusta puhumattakaan.
Marin on tässä oikealla asialla. Lapsi ei ole valinnut julkisuutta eivätkä hänen vanhempansa ole valinneet lapselleen julkisuutta. Olisi eri asia, jos poliitikon lapset olisivat mukana vaalitilaisuuksissa tai poliitikko muulla tavoin esittelisi perhettään omaehtoisesti. Näin Marin ei pääsääntöisesti ole tehnyt, maininnut joskus vain kysyttäessä lapsensa kanssa harjoittamistaan aktiviteeteista.
Samanlaiseen tilanteeseen päätyi myös presidenttipari, jonka samanikäinen lapsi päätyi julkisuuteen perheen tultua katsomaan Paavo Nurmi Gamesia. Vetoomus tuli sieltäkin.
Journalistiikan sääntöjen mukaan kuvaaminen julkisella paikalla on sallittua, joskin siinäkin tulee noudattaa hyvää makua. Jos poliitikolta sattuu vyö pettämään ja housut valahtavat nilkkoihin, tästä otettua kuvaa ei tule julkaista. Jos taas poliitikko vetää itse housut kinttuihin, julkaisu on OK.
Oleellinen asia on kuvan tarkoitus. Kun presidenttiparista otetaan katsomokuva, onko kuvan tarkoitus esittää presidenttiparia vai heidän lastaan? Jos vain paria, se voidaan rajata. Rajaaminen on aiheellista, mikäli on esitetty toivomus että lasta ei kuvata. Kokonaan toinen tilanne olisi se, jossa presidentti olisi virallisessa tehtävässä eikä yksityisvierailulla kuten nyt ja lapsi olisi mukana.
Samanlainen yksityisyydensuoja tulee olla myös julkisuuden henkilöiden aikuisilla läheisillä. Jos poliitikon puoliso ei halua julkisuuteen, on hänen tahtoaan kunnioitettava. Jos taas hän esiintyy julkisuudessa, ei hän voi sitä valikoida sanomalla, että antaa haastatteluja ja kuvia silloin kun haluaa, kun taas muulloin ei kuvaaminen tai nimen mainitseminen käy.
5. Roe vs Wade
USA:n korkein oikeus kumosi liittovaltiollisen aborttioikeuden. Euroopassa tämän kauhistelun varjossa jäi huomaamatta, että korkein oikeus ei ottanut suinkaan kantaa siihen, että abortti pitäisi kieltää. Se kumosi päätöksen sillä perusteella, että aivan oikein totesi ettei kyseessä ole liittovaltion päätäntävaltaan kuuluva asia. Ainoa mitä käytännössä tapahtui, oli aborttilainsäädännön siirtäminen osavaltiotasolle, jonne se lain mukaan kuuluu. Se miten osavaltiot asiaan suhtautuvat on sitten toinen juttu. On ilmeistä, että monissa etelän osavaltioissa lainsäädäntö tiukkenee, kun taas joissakin se saattaa jopa vastareaktiona löystyä (tosin käsittääkseni liittovaltion lainsäädäntöä löysempi laki on ollut aiemminkin mahdollinen).
Oman kantani aborttiin totesin jo toistakymmentä vuotta sitten ja nyt uudelleen lukiessa voi todeta, että eipä se ole muuttunut. Ainoastaan täsmentynyt taas kerran siten, että huomaan abortin olevan pitkällä listalla, joka otsikoidaan ”Asiat, joissa olen periaatteessa yhdellä kannalla mutta käytännössä toisella”. Eli periaatteessa vastustan aborttia paitsi kun raskaus on saanut alkunsa raiskauksesta tai sikiöllä havaitaan kehityshäiriöitä. Käytännössä, kun katsoo millaiset ihmiset ”sosiaalisista syistä” abortteja tekevät, voi todeta vanhan vitsin tavoin. Eli kuka sai ”Vuoden rikoksentorjujan palkinnon” USA:ssa? Musta yh-narkomaaniäiti, jolle tehtiin jo kolmastoista abortti. Eli käytännössä abortti parantaa väestönlaatua. Tosin pakkosterilisaatiot hoitaisivat asiat kliinisemmin.
Omille lapsilleni olen opettanut, että jos harjoittaa jonkun kanssa vapaaehtoisesti seksiä, se tarkoittaa että on myös valmis kasvattamaan lapsen hänen kanssaan. Tosin olen todennut perään, että tämä on minun moraalini, nyky-yhteiskunta vaikuttaa olevan enimmäkseen eri kannalla enkä minä voi tietää olenko sen oikeammassa.
6. Nykyajan tekniset ihmeet
Uutisissa kerrottiin, että moni mies äänittää seksiä salaa. Ei saadakseen kiksejä jälkeenpäin, vaan todisteeksi mahdollisia syytöksiä vastaan. Tämän ei pitäisi olla mikään yllätys nykyajan asenneilmastossa teknologian tämän mahdollistaessa.
Sen sijaan melkoinen yllätys oli rikosoikeuden professorin näkemys: ”Melanderin mukaan tuomioistuimessa pohdittaisiin äänitteen näyttöarvoa. Jos äänite kestää esimerkiksi kolme minuuttia, ja tuomioistuin arvioi aktin kestäneen kauemmin, äänitteen näyttöarvo olisi vähäinen.
– Suostumuksen voi peruuttaa kesken teon. Kolmen minuutin pätkän jälkeen on voinut tapahtua mitä tahansa, Melander lisää.”
Siis hetkinen. Onhan tämä nyt nähty ennenkin, että nainen on halukas, suostuu petipuuhiin (jopa selvin päin), katuu myöhemmin ja syyttää jälkeenpäin raiskauksesta. Sitten vuosia myöhemmin saattaa jopa tunnustaa aiheettomat syytöksensä ja joutua itse korvausvelvolliseksi aiheettomasti tuomitulle miehelle. Mutta tämä oli jo melkoinen lausunto. Kuvitellaanpa:
- Kulta, sä olet niin ihana…
- Anna mulle munaa! Nyt heti!
- Uuhhh…
- Aaahh… nussi mua… noin! Rynkytä rajummin…
Jne kolmen minuutin ajan. Tuomari ja lautamiehet kuuntelevat korvat punaisina. Asianajaja:
- Onko asianomistajalla lausuntoa?
- Kyllä on. Äänite kestää kolme minuuttia. Perutin suostumukseni neljän minuutin kohdalla, mutta hän ehti sen jälkeen työntää vielä pari kertaa ennen vetäytymistään.
- Jaaha. Raiskaus mikä raiskaus.
7. Salakuvausta eduskunnassa
VKK-puolueen (lyhenne sanoista Venäjä – Kaikkien Kaveri) varapuheenjohtaja sai porttikiellon eduskuntaan otettuaan salakuvan virheiden kansanedustaja Iiris Suomelasta. Kuvassa (jota en onnekseni ole nähnyt) kansanedustaja istuu eduskunnan kahviossa lyhyessä hameessa. Tekstissä vihjataan tämän olevan seksuaalista häirintää miehiä kohtaan.
En oikein tiedä oliko tämä tarkoitettu huumoriksi. Ainakin luulisi VKK:n edustajilla olevan huumorintajua, koska itse puoluekin on vitsi. Se joka ei usko hormonien haittavaikutuksiin, ei ole tavannut Ano Turtiaista. Jos juttu ei ollut huumoria, niin vaihtoehtoja on kaksi: 1) puolueen vpj ei tiedä kuka on Iiris Suomela tai 2) jos mies tietää kuka on Iiris Suomela ja silti kiihottuu, niin on aika vaihtaa talvipään tilalle kesäpää. Asiahan on niin, että valon nopeuden voi havaita äänen nopeutta suuremmaksi siitä, että moni nainen vaikuttaa katsottuna ihastuttavalta aina siihen asti, kunnes kuulee mitä hänellä on sanottavanaan.
8. Ja taas ahdistellaan
Emeritusprofessori Panu Rajala sai lähestymiskiellon mökkinaapuriinsa. Rajala oli ollut naisen kanssa saunassa ja kosketellut tätä selänpesun yhteydessä alavatsasta. Oikeudessa nainen kertoi, että Rajala oli aiemminkin lausunut seksuaalissävytteisiä kommentteja, mutta varsinainen häirintä oli tapahtunut vasta yhteissaunassa.
Siis hetkinen. Mies heittelee vihjeitä, nainen ei ilmeisesti niistä pidä. Sitten nainen lähtee vapaaehtoisesti miehen kanssa saunaan. Nainen antaa miehen pestä selkänsä saunassa. Tämän jälkeen mies koskettaa häntä paikasta, josta nainen ei haluakaan itseään kosketettavan.
En oikein tiedä kumpaa pitää enemmän ihmetellä, tätä naista vai Suomen oikeuslaitosta. Taidan kuitenkin päätyä naiseen, sillä oletettavasti nainen tietää että Rajala on kirjoittanut melkoisen paljastuskirjan kahdestakin ex-puolisostaan ja hakeutuu silti intiimiin tilanteeseen tämän kanssa.
9. Leijonaa mä metsästän
Suomalainen metsästäjä kertoo saaneensa tappouhkauksia, koska on käynyt Afrikassa kaatamassa leijonan. Ilmeisesti leijonien ampuminen ei ole sallittua, kun taas ihmisten on.
Eläinoikeusjuristit ry:n puheenjohtaja ottaa asiaan kantaa: ””– Metsästysmatkailu ei missään nimessä ole eettistä. Erityisesti trofeemetsästyksessä eläimiä metsästetään niistä saadun matkamuiston takia, kertoo Birgitta Wahlberg. Wahlbergin mukaan metsästäjät perustelevat matkustusmetsästystä paikallisten auttamisella taloudellisesti. Mutta korruption takia tuotot keskittyvät pienelle piirille.
– Toinen argumentti, mitä metsästäjät käyttävät on se, että he osallistuvat luonnonsuojeluun. Mutta luontoa ja eläimiä ei suojella tappamalla, kertoo Wahlberg.”.
Tähän voi sitten pohdiskella, kuinka hyvin leijonat pärjäisivät Afrikassa jos niiden metsästyksestä ei tulisi tuottoja. Vihjeeksi todettakoon että leijonilla on tapana syödä vuohia ja nautoja ja Afrikassa on paljon löysänä liikkuvia Kalashnikoveja. Jos tuotot menevät korruptioon, niin sitten menevät mutta tässäkin tapauksessa rahan saajilla on intressi pitää yllä leijonakantaa. Kuten metsästäjä itse toteaa: ”Viitanen kertoo, että kohtaamiset eläinoikeusaktivistien kanssa ovat olleet pääosin positiivisia, joista hän uskoo jääneen mieleen paljon pureksittavaa puolin ja toisin.
– Itselleni noista tilanteista on jäänyt eniten mieleen ihmisten tietämättömyys. Olen sitä mieltä, että monen ihmisen pitäisi perehtyä asioihin hiukan, ennen kuin vihareaktioiden annetaan syntyä suuressa mittakaavassa.”
Ja lopuksi vielä puheenvuoro toiselle osapuolelle:
”– Meille on sanottu esimerkiksi Etelä-Afrikasta jo useamman vuoden ajan, ettei trofeemetsästys tule loppumaan, jos me ei saada kiellettyä metsästysmuistojen maahantuontia Suomeen, Wahlberg kertoo.
– Päinvastoin sen suosio kasvaa, koska se on niin kannattavaa liiketoimintaa.”
Mitenhän kannattavaa liiketoiminta mahtaisi olla, jos leijonia ei olisi? Tai jos metsästys kiellettäisiin? Eiköhän Afrikan kolmen prosentin vuosivauhtia kasvava väestö nappaisi leijonien reviirit itselleen karjaa ja viljelyä varten ja näinköhän leijonia sitten enää olisi lainkaan?
10. Turvallista ja vaarallista
Norjassa tapahtui kaksi ihmishenkeä vaatinut terrori-isku, joka aiheutti monelle vaikuttajalle kognitiivisen dissonanssin. Kun muslimi tappaa homoja, tilanne on yhtä hankala kuin luonnonsuojelijalle miettiä mitä tehdä kun rauhoitettu eläin syö rauhoitettua kasvia.
Minkäänlaisia tuomitsemisia tai mielenosoitusmarsseja ei nähty. Sen verran kuitenkin huolestuttiin, että pohdittiin onko Suomessa turvallista viettää Prideä. Ennemminkin pitäisi kysyä onko Suomessa turvallista olla viettämättä Prideä. Tosi tarina: pari vuotta sitten erään kohtuullisen suuren organisaation johtaja kertoi minulle, kuinka paikallinen alan yhdistyksen toimija oli ottanut häneen yhteyttä ja vaatinut, että lipputankoon pitää vetää sateenkaarilippu ynnä muutenkin juhlistaa asiaa kyseisenä päivänä. Muistutti vielä, että edellisenä vuonna organisaatio ei ollut huomioinut päivää mitenkään ja jos tämä toistuu tänä vuonna, maine saa kolauksen. No, johtajalla ei puntti tutissut ja antoi homman olla. Sillä kertaa selvisi ilman seurauksia, pitääpä kysäistä onko joutunut taipumaan tässä yhä ahdistavammaksi käyvässä ilmapiirissä.
Lopuksi muistutetaan vielä, kuinka loistavat symbolit porukka on valinnut itselleen. Sateenkaari ja Pride. Sateenkaari on optinen harha, jota ei ole konkreettisesti olemassa, ainoastaan kuvitteellisesti. Ylpeys puolestaan on yksi seitsemästä kuolemansynnistä. No, kyllä nyt yhden voi antaa anteeksi. Kokonaan toinen juttu olisi, jos syyllistyisivät muihin kuolemansynteihin kuten esimerkiksi kateuteen (heterojen asemasta), vihaan (toisinajattelijoita kohtaan), ahneuteen (jokaista täytettyä vaatimusta seuraa aina uusi) tai himoon (seksuaaliseen promiskuiteettiin).
11. Toistuva uutinen
Blaablaablaa ... tuomitun, viisivuotiaan uhrin äidin ystävän silloinen seurustelukumppanin, 23-vuotiaan miehen, joka oli hieman aikaisemmin muuttanut Suomeen, nimeä ei julkisteta uhrin suojelemiseksi… jäkjäkjäk …neljän vuoden vankeuteen … käläkäläkälä …raiskauksesta ja törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä … päläpäläpälä … Pirkanmaan käräjäoikeus tuomitsi … jepjepjep.
(Huom. Koska tämä uutinen on joka uutiskatsauksessa, vain nimi (joka sattuneesta syystä pitää oikeinkirjoituksen varmistamiseksi aina copypasteta linkin jutusta), tuomion pituus, tekotapa ja tuomioistuimen sijainti vaihtelevat, katsoin parhaaksi jouduttaa lukemista jättämällä toistuvat osat pois.)
12. Ettekö tiedä kuka minä olen?
No emme tiedä kun on helvetin vaikeaa tunnistaa naamaa peittävän huivin alta. Näin tuumasivat poliisit ja kun kaapuakat kieltäytyivät naamaansa näyttämästä, poliisit esimiehensä käskystä riisuivat huivit väkisin. Nyt on sitten seitsemän viranomaista syytteessä. Ja kaapuakat edelleen Suomessa, koska heidän kansalaisuutensa ei ole tiedossa. Eikö olekin tämä länsimaalainen oikeusvaltio ihmeellinen, kun se osaa kyllä neuvoa kuinka nostetaan syyte mutta ei osaa käskeä ilmaisemaan kansalaisuuttaan? Ja päälle päätteeksi ampuu itseään jalkaan sallimalla itseään tuhoavien aineksien maassaolon.
Jos tässä joku pitäisi linnaan heittää, niin nuo eukot. Siellä sitten istutaan siihen asti, kunnes alkaa olla halu lähteä ulos maasta tai kunnes haluaa kertoa mistä sitä ollaan oikein tultu, niin pääsee vyyhtiä purkamaan ja tietää minne pitää kuskata takaisin.
13. Tasa-arvoa urheiluun
Naisjalkapallosta kirjan kirjoittanut toimittaja pöyristyi miesten ja naisten kohtelun eroista. Esimerkkinä lueteltiin palkkioita: ”Miehille 20 miljoonaa, naisille 250 000 euroa. Miehille 371 miljoonaa, naisille 16. Miesten ottelusta 540 euroa, naisten ottelusta 135 euroa.
Ensimmäiset luvut ovat jalkapallon Mestarien liigan voitosta ansaitut palkintorahat tänä vuonna. Sitten tulevat miesten viime kesän EM-turnauksen ja naisten tämän kesän EM-kilpailujen palkintorahat yhteensä. Viimeisenä ovat miesten ja naisten liigan päätuomarin palkkiot Suomessa vuonna 2022.”
Katsotaanpa sitten tosiasioita. Luultavasti palkkiot Mestareiden liigassa ja EM-turnauksissa ovat kutakuinkin tasapainossa sen suhteen, kuinka paljon rahaa lajissa liikkuu. Tuomaripalkkiot ovat ymmärrettävistä syistä kallellaan naisten suuntaan, koska tuomarin peruskulut on saatava katettua.
Jos lähdetään hakemaan tasa-arvoa, niin naisten futiksen kiinnostusarvo on valtavan paljon suurempi kuin pelin taso antaisi edellyttää. On havaittu, että C-juniorijoukkueet pistävät naisjoukkueille päihin ihan miten huvittaa. Sama ilmiö on kaikissa urheilulajeissa, myös yleisurheilussa. Epäilen että C-junioreille ei makseta yhtä hyvin kuin naisille.
Jos tasa-arvoa halutaan, niin sitten kannattaa mennä yleisurheilukentälle. Siellä miehet ja naiset kilpailevat samoissa kisoissa ja palkkiotkin ovat suunnilleen samat. En edes uskalla kuvitella millainen älämölö nousisi, jos tulisi määräys että molemmille pitää järjestää omat kisat. Jalkapallo voisi ottaa saman käytännön: kaksi peräkkäistä ottelua, joukkueella on oltava sekä naisten että miesten joukkueet. Yhteistulos ratkaisee. Johan alkaisi naisfutis kiinnostaa. Tai mitenkä olisi jos kentällä pitäisi olla viisi miestä ja viisi naista, maalivahdit vaihtoon puoliajalla?
14. Kova veto
Ranskan Wilfried Happio, viime kesän olympiasemifinalisti pitkissä aidoissa ja muutaman vuoden takainen kaksinkertainen junioreiden Euroopan mestari, verrytteli ennen maansa mestaruuskisojen finaalia. Tuntematon mies lähestyi ja kysyi, onko hän Happio. Myöntävän vastauksen jälkeen mies loikkasi kimppuun ja löi Happiota useita kertoja, kunnes hänet taltutettiin ja paikalle tullut poliisiyksikkö pidätti hyökkääjän. Happio yski verta ja oli vaurioittanut vasemman silmänsä. Pikaisen paikkauksen jälkeen Happio ilmestyi lähtöpaikalle vasen silmä peitettynä tilapäissiteellä.
Urheilussa, etenkin joukkuepeleissä, näkee usein urheilijan pelaavan loukkaantuneena. Tämä on ymmärrettävää ja mahdollista, sillä jos joukkuepelaaja kykenee 90-prosenttiseen suoritukseen, hän voi silti tehdä ratkaisumaalin ja olla parempi kuin suurin osa pelikumppaneistaan. Mutta yleisurheilussa on suoritettava maksimitasolla ja 90 prosenttia on totaalinen katastrofi. Päälle päätteeksi kyseessä on aitajuoksu, jossa aidan etäisyys on kyettävä arvioimaan stereonäöllä. Juokse siinä sitten yksisilmäisenä. (Olen kerran yrittänyt opettaa estejuoksua urheilijan pyynnöstä kilpajuoksijalle, jolla ei sattuneesta syystä ollut toimivaa stereonäköä ja voin vakuuttaa että voi helvetti.) Ja mitä tekee Happio? Juoksee ennätyksensä 48,57 (entinen oli 49,01) ja menee tämän kauden maailmantilaston sijalle 13.
Lähinnä ihmetyttää, että aidat pysyivät pystyssä – miehellä on niin isot teräspallit että olisi luullut aitojen vähintäänkin kaatuvan ellei jopa katkeavan.
Loppukevennys: Paperit vetämään!
Valtioneuvosto haaskasi taas veronmaksajien rahaa (tai no jos tarkkoja ollaan, veronmaksajien rahat ovat jo menneet, tämäkin oli tehty velkarahalla) ja julkaisi raportin ”Verkkoviha : Vihapuheen tuottajien ja levittäjien verkostot, toimintamuodot ja motiivit”.
Kun nyt varmaan itsekin omalta vaatimattomalta osaltani kuulunen raportin tekijöiden mielestä joukkoon tummaan, niin huomiotani kiinnitti tiivistelmässä ollut toimenpide-ehdotus (oleellinen kohta lihavoitu):
...ehdotamme toimenpiteiksi tutkimustiedon tuottamista, verkkovihan tuottajien ja levittäjien tukimuotoja, tietoisuuden lisäämistä verkkovihan levittämisestä, verkkokeskustelujen seurantaa, some-alustojen vastuunkantoa, poliisin lisäresursseja ja vuoropuhelun edistämistä.
Kunhan tässä ennätän, niin selvitän onko kyseinen tukimuoto kuukausittainen vai maksetaanko se kertaluontoisena apurahana, paljonko se on ja mistä sitä voi hakea.
lauantai 25. kesäkuuta 2022
Uusinta: Ja kuinkas sitten kävikään?
Lukijalle: Kirjoitin viisi vuotta sitten tilastollisen ennusteen eri Länsi-Euroopan maissa tapahtuvien terrori-iskujen määrästä. Ennuste kattoi julkaisua seuraavan vuoden. Sen umpeuduttua kirjoitin tämän nyt uusittavan jutun, jossa tarkastelin kuinka hyvin ennuste piti kutinsa. Ennusteen tarkuudesta verrattuna virallisiin suorituksiin seurasi epätoivo, jota kutsutaan ”huutavan ääni korvessa” -ilmiöksi. En ole sen takia halunnut aiheeseen enää puuttua, mutta uusitaan nyt kuitenkin tämä:
Julkaisin vuosi sitten ennusteen seuraavan vuoden aikana tapahtuvien muslimiterrori-iskujen määrästä. Ennuste käsitteli neljäätoista Länsi-Euroopan maata: Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti, Iso-Britannia, Irlanti, Hollanti, Belgia, Luxemburg, Ranska, Sveitsi, Itävalta ja Saksa. Siinä esitettiin laskelma sille, kuinka monta terrori-iskua kyseisessä maassa todennäköisesti tapahtuu aikavälillä 9.6.2017 - 8.6.2018. Lupasin palata asiaan vuoden kuluttua ja katsoa, miten on käynyt.
Vuosi on kulunut.
Pieni tilastomatematiikan kertaus. Kyse on satunnaisesta ilmiöstä eikä mistään deterministisestä ennusteesta. Käytetty malli antaa odotusarvon iskujen määrälle. Odotusarvo tarkoittaa sitä arvoa, joka olisi koetta äärettömän monta kertaa toistettaessa sen lopputulosten keskiarvo. Koska koe oli ainutkertainen, yhden vuoden mittainen, ei ole millään tavoin mahdollistakaan että jokainen ennuste osuisi oikeaan. (Tosin toistoa on odotettavissa, koska Euroopan järkiintyminen sen suhteen, mitä asialle pitäisi tehdä, etenee valitettavan hitaasti. Mutta tässäkään kyse ei ole toistosta todennäköisyyslaskennan tarkoittamalla tavalla, vaan olosuhteethan muuttuvat vuosittain.) Käytetyllä mallilla voidaan kuitenkin laskea tilastollinen hajonta. Esimerkiksi Saksan tapauksessa odotusarvo oli 7,5 terrori-iskua. Keskihajonta oli 2,5 iskua, mikä tarkoittaa sitä että enintään yhden keskihajonnan poikkeama keskiarvoon antaa ennusteen 5,0 - 10,1 iskua (10,1 eikä 10,0 tarkemman pyöristyksen takia.). Todennäköisyys sille, että todellinen iskujen määrä osuu tälle välille, on noin 68 %. Tämä on tärkeää tajuta. Vaikka iskuja tapahtuisikin esimerkiksi neljä ennusteen ollessa 5,0 - 10,1, ei se välttämättä tarkoita että ennusteen malli olisi väärä. Se tarkoittaa sitä, että tällä kertaa toteutui se noin 32 % todennäköisyys, että iskujen määrä ei osunut todennäköisimpään väliin.
Sen sijaan jos valtaosassa 14 ennusteesta iskujen määrä ei osu ennustevälille, se on jo melkoisen voimakas indikaattori siitä, että ennuste on väärä. Puhumattakaan siitä, että suuri osa ennusteista ei osuisi kahden keskihajonnan päähän odotusarvosta, mikä Saksan tapauksessa tarkoitti väliä 2,5 - 12,6 iskua. Tähän väliin pitäisi osua 95 % todennäköisyydellä, jos malli on oikea. No, todellisuudessa Saksassa tapahtui neljä iskua, mikä ei osu ennusteväliin, mutta kylläkin tuohon jälkimmäiseen väliin.
Jos ennuste on oikean suuntainen, pitäisi karkeasti laskien 14 maan joukossa olla 14*0,68 = 9,52 eli noin 9-10 maata, joissa iskujen määrä osuu ennustettuun väliin. On siis huomattava, että jos vaikka kaikki 14 maata osusi kyseiseen väliin, ennuste olisi huono koska se on tilastollisesti liian lavea! Laajempaan eli kahden keskihajonnan poikkeaman antamaan väliin pitäisi 14 maasta osua 14*0,95 = 13,3 maata eli odotettavissa on näinkin pienessä otannassa, että yhden maan ennuste menee pahasti pieleen.
Sitten laskemaan, kuinka todella kävi. Lähdeluettelona terrori-iskujen lista ja vertailukohtana ennuste:
| Maa | Odotusarvo | Vaihteluväli | Vaihteluväli | Iskun tn | Toteutui |
|---|---|---|---|---|---|
| Yksi SD | Kaksi SD | ||||
| Suomi | 0,1 | 0 - 0,5 | 0 - 0,8 | 11,3% | 1 |
| Ruotsi | 1,3 | 0,2 - 2,5 | 0 - 3,6 | 73,7% | 2 |
| Norja | 0,4 | 0 - 1,0 | 0 - 1,6 | 31,2% | 0 |
| Tanska | 0,9 | 0 - 1,9 | 0 - 2,8 | 60,3% | 0 |
| Islanti | 0,0 | 0 - 0,1 | 0 - 0,1 | 0,2% | 0 |
| Iso-Britannia | 3,2 | 1,4 - 4,9 | 0 - 6,6 | 96,1% | 4 |
| Irlanti | 0,1 | 0 - 0,4 | 0 - 0,8 | 10,3% | 0 |
| Hollanti | 1,3 | 0,2 - 2,4 | 0 - 3,5 | 72,1% | 1 |
| Belgia | 1,4 | 0,2 - 2,6 | 0 - 3,7 | 76,0% | 3 |
| Luxemburg | 0,0 | 0 - 0,1 | 0 - 0,3 | 1,4% | 0 |
| Ranska | 9,9 | 7,1 - 12,7 | 4,2 - 15,6 | 100,0% | 9 |
| Sveitsi | 0,3 | 0 - 0,8 | 0 - 1,3 | 24,2% | 0 |
| Itävalta | 0,7 | 0 - 1,5 | 0 - 2,3 | 49,1% | 2 |
| Saksa | 7,5 | 5,0 - 10,1 | 2,5 - 12,6 | 100,0% | 4 |
| Yhteensä | 27,1 | 23,5 - 30,7 | 19,9 - 34,3 | 100,0% | 26 |
Ja pika-analyysi: Ennuste osui oikealle välille kymmenessä maassa. Juuri kuten oli odotettavissa. Poikkeamat olivat edellä mainittu Saksa, (4 iskua, ennuste 5,0 - 10,1), Itävalta (2 iskua, ennuste 0 - 1,5), Belgia (3 iskua, ennuste 0,2 - 2,6) ja Suomi (1 isku, ennuste 0 - 0,5). Ja kuten tilastotieteellisesti vuosi sitten oli ennustettavissa, yksi näistä poikkesi yli kaksi keskihajontaa ennusteesta. Valitettavasti se oli tällä kertaa Suomi, jolle kahden keskihajonnan poikkeama antoi ennusteen 0 - 0,8 iskua. Iskun todennäköisyydeksi Suomessa oli tilastollisesti laskettu 11,3 %, mutta tällä kertaa kävi huono arpaonni. Aivan kuten Itävallalla, jossa iskun todennäköisyys oli 49,1 %, mutta niitä tuli peräti kaksi. Hyvä onni taas kävi Tanskalla, jossa iskun todennäköisyys oli 60,3 %, mutta sellaista ei sattunut.
Kokonaisennuste eli kaikkien maiden summa oli 27,1 iskua vaihteluvälin ollessa 23,5 - 30,7 iskua. Toteutunut iskujen määrä oli 26 iskua. Olkaa hyvä ja kaivakaa esiin se instituutio, joka on esittänyt paremman mallin terrorismin ennustamiseen kuin Jaskan Nyrkkipaja.
Kaiken maailman ajatushautomoille tiedoksi käytetyn mallin idea. Alkuperäinen, karkea hypoteesi oli: Terrori-iskun viikottainen todennäköisyys on sama kuin todennäköisyys sille, että lotossa saa seitsemän oikein, mikäli täyttää yhtä monta lottoriviä kuin maassa on muslimeja. Ajatus oli siis ottaa selittäväksi tekijäksi suoraan kunkin maan muslimiväestön osuus, mutta se ei toiminut takautuvasti testaten riittävän hyvin. Joten säätöä piti tehdä. Lainaus vuoden takaisesta kirjoituksesta:
Tein ennusteeseen merkittävää säätöä ottamalla huomioon muslimiväestön alkuperän. Tässä tilastotiedot olivat hataria, mutta sivistyneillä arvauksilla uskoisin saaneeni kohtuullisen hyviä arvioita. Annoin muslimiväestölle seuraavat painokertoimet: Lähi-Idän alueen ja Afganistanin väestö 1, Afrikan ja Iranin 0,5, muut muslimit (turkkilaiset, pakistanilaiset, käännynnäiset ym) 0,1. Kertoimet ovat tällaiset siksi, että esimerkiksi Saksan turkkilais- ja Britannian pakistanilaisväestö on enimmäkseen työperäisiä maahanmuuttajia tai heidän jälkeläisiään, kun taas Lähi-Idästä ja Afganistanista tullut väestö on enimmäkseen loisintaperäistä. Tämä tarkoitti esimerkiksi Sveitsissä melkoista lottorivien määrän romahdusta, koska siellä arabi- ja afgaaniväestön määrä on alhainen. Jäljelle jäi vain 16 % aiemmasta rivimäärästä. Vastaavasti Tanskassa määrä putosi vain 66 %:iin. Ensimmäisessä, karkeassa simulaatiossa Sveitsin lottorivien määrä oli lähes kaksinkertainen Tanskaan nähden, kun taas toisessa Tanskan rivien määrä oli yli kaksinkertainen Sveitsiin nähden. Muslimiväestönkin laadulla on eroja - sekunda on eri tasoa kuin luokaton.
Koska ennuste näytti toimivan varsin hyvin, voi tietysti lähteä miettimään kannattaako Eurooppaan päästää lisää muslimiväestöä ja kannattaisiko ehkäpä karkottaa takaisin tänne jo livahtaneita. Etenkin kun huomioi, että voimakkainta islamilainen terrorismi on islamilaisessa maailmassa. Olisi mielenkiintoista nähdä se logiikka, jolla pystyy väittämään että muslimit suhtautuisivat sivistyneissä yhteiskunnissa heidän ideologialleen vastenmieliseen ajatusmaailmaan siten, että tekisivät suhteellisesti vähemmän terroritekoja kuin tekevät omissa maissaan. Ei hetkinen, se logiikka onkin nähty. Valitettavasti. Jos ei olisi nähty, niin ei Eurooppaan olisi päässyt pesiytymään tätä ongelmaa.
On kuitenkin huomautettava, että terrorismi on loppujen lopuksi pikkujuttu sen kaiken muun ongelmavyyhdin rinnalla, mitä haittamaahanmuutto aiheuttaa. Voi aloittaa vaikka siitä, kuinka moninkertaiseksi Eurooppaan tulevan siirtolaisen ekologinen jalanjälki kasvaa. Ja jatkaa sillä, mitä kirjoitin vuosi sitten:
Todellinen uhka on se, mitä hallitsematon haittamaahanmuutto tekee länsimaisille yhteiskunnille. Kuten presidentti Niinistökin jo tajusi, tämä peli on vihellettävä poikki. Mitään konkreettista hyötyä tästä ei meille ole, mutta kustannukset ovat valtavat. Todellista hintaa ei mitata terrori-iskuissa kuolleina, vaan raiskattuina, pahoinpideltyinä, alennettujen standardien takia huonommin koulutettuina, kasvaneina veroina sekä ennen muuta jakautuneina kansakuntina. Oliko Kekkosen hautajaisissa betoniesteitä allahu akbar -rekkarallin estämiseksi, häh? Koiviston hautajaisissa oli. Kuvitelkaa, kuinka hieno yhteiskunta meillä olisi, jos kaikki haittamaahanmuuton lieveilmiöt poistuisivat ja siitä aiheutuvat kulut voitaisiin käyttää ihmisten hyvinvointiin.
Tässä yhteydessä aiemmin esittämäni vertaus venäläisestä ruletista toimii hyvin. Kuten todettu, siinäkin suurin osa patruunapesistä on tyhjiä eli harmittomia. Aivan samoin haittamaahanmuuttajista suuri osa on harmittomia. Mutta myös hyödyttömiä. Aivan samoin kuin venäläisen ruletin tyhjät patruunapesät. Ne, jotka haluavat haittamaahanmuuttajia maahan, ovat samanlaisia kuin ne, jotka saavat nautintoa venäläisen ruletin tuomasta jännityksestä. Merkittävin ongelma tässä on se, että toisin kuin venäläisen ruletin pelaajat, haittamaahanmuuton tukijat asettavat revolverin sivullisten ohimoille. Ja tekevät sen syyttömien veronmaksajien kustannuksella.
Useimmin käytetty perustelu - järkiperustelujen loputtua ja tultua nauretuiksi kumoon jo vuosia sitten - haittamaahanmuutolle on "maailma muuttuu, Suomi ei ole enää lintukoto, tämä on väistämätöntä ja sitä ei voi estää". Tämä on suoraan marxilaisesta historiankäsityksestä muuntunut meemi. Marxilaisuushan näki historian prosessina, jonka lopputulos on kommunistinen yhteiskunta. Onko sitten ihme, että sen henkinen jälkeläinen vihervasemmistolaisuus näkee historian prosessina, jonka lopputulos on monikulttuurisuus?
Historian kulku ei ole mikään väistämätön prosessi. Meillä on äly ja teknologia. Millä hitolla haittamaahanmuuttajat tulevat, jos niitä ei päästetä maahan? Millä hitolla tänne jo livahtaneet sen estävät, kun otetaan tukeva niskaperseote ja tempaistaan yli Tornionjoen, mistä ovat tulleetkin?
Jos ja kun haittamaahanmuuttajat haluavat elää sivistysmaassa, ainoa oikea tapa on opettaa heille kuinka rakentavat sivistysmaan omaan maahansa. Meiltä saa kyllä hyvät neuvot matkaeväiksi, hyvää reissua ja onnellista tulevaisuutta kotimaallenne!
Vaikka suurempi kustannus haittamaahanmuutosta ovatkin muut sivukulut, on tietysti aihetta miettiä myös kirjoituksen varsinaista aihetta. Kuinka paljon kuluja on mennyt parannettuihin turvatoimiin? Tämän kun kertoo riittävän suurella kokonaisluvulla, saa arvion siitä paljonko on mennyt "kotouttamiseen", joka on useimmiten epäonnistunut. Lainaan itseäni uudelleen: Kuvitelkaa, kuinka hieno yhteiskunta meillä olisi, jos kaikki haittamaahanmuuton lieveilmiöt poistuisivat ja siitä aiheutuvat kulut voitaisiin käyttää ihmisten hyvinvointiin.
torstai 23. kesäkuuta 2022
Maailman huonoin pedofiili
Unohdetaanpa tässäkin blogissa joksikin aikaa vähäpätöisemmät asiat kuten Ukrainan sota, laukalle lähdössä oleva inflaatio ja energiavarmuuden riskitekijät. Keskitytään niiden sijaan oleelliseen eli Hesarin jutusta räjähtäneeseen Rydman-kriisiin, joka tuntuu medioissa syrjäyttäneen kaiken muun tieltään.
Juttu noudatti entuudestaan tuttua kaavaa: ingressissä vedetään heti matto jalkojen alta toteamalla ”Useat naiset kertovat kansanedustaja Wille Rydmanin ahdistavasta käytöksestä. Osa heistä on ollut tapahtuma-aikaan alaikäisiä, ja osa kertoo alkoholin tuputtamisesta ja väkivallasta. Kokoomuksessa Rydmanin kiinnostuksesta nuoriin naisiin ja tyttöihin on puhuttu laajasti, mutta ulospäin siitä on vaiettu. Rydman kiistää toimineensa epäasiallisesti.”
Tässä annetaan selvästi vaikutelma pedofiilistä, joka saalistaa tyttöjä.
Sitten kun lukee itse jutun, päädytään vähän toisenlaiseen kuvaan. Jutussa kerrotaan Rydmanin seurustelleen 16-vuotiaan ja 17-vuotiaan tytön kanssa. Kyseisenä aikana tytöt ovat olleet alle kymmenen vuotta Rydmania nuorempia. Rydman on nyt 36-vuotias eli tapahtumista on ilmeisesti kulunut kymmenen vuotta. Tuliko kellekään muulle mieleen, että tämä aikamäärä ei ole sattuma?
Kyse on siis ollut seurustelusuhteesta, mikä ei ole ollut edes laiton. Suojaikäraja on 16 vuotta, paitsi jos henkilö on ollut ”alisteisessa asemassa” kuten työntekijä/työnantaja -tilanteessa. Rydmanin asema nuorisopoliitikkona voidaan ehkä laajasti tulkiten tällaiseksi katsoa, mutta Hesari päätti ilmeisesti pelata varman päälle ja odottaa kymmenen vuoden täyteentuloa, jotta tutkinta ei missään tapauksessa käynnistyisi ja paljastaisi mahdollisesti epämiellyttävää – siis Hesarin kannalta – totuutta.
Näiden lisäksi pari muuta naista kertoo kokeneensa Rydmanin käytöksen ahdistavaksi, parista suuteluyrityksestäkin mainitaan. Huomatkaa, ei siis suutelemisesta saati sitten sukupuoliyhteydestä.
Kun sitten lukee kymmenen naisen kuulusteluista, mitä poliisille kerrottiin, kuva muuttuu jälleen kerran. Lyhyesti:
1: Entinen kihlattu, lähes 10 v nuorempi. ”Ei mitään pakotuksen tapaisia asioita”. (Tähän henkilöön palataan myöhemmin).
2. Nainen, puhuu pikkusiskostaan, joka oli Rydmania 8 v nuorempi. Pikkusisko oli ihastunut Rydmaniin 17-vuotiaana, Rydman piti etäisyyttä. ”Itseni tietoon ei ole missään vaiheessa tullut mitään häirinnäksi tai epäsopivaksi käytökseksi luokiteltavaa.”
3. Tutustui 14-vuotiaana, kävi 16-17 -vuotiaana Rydmanin kotona. Yhdeksän vuotta vanhempi Rydman osoitti kiinnostusta, mutta tilanne ei johtanut pidemmälle. Rydmanin mukaan tilanne tapahtui vasta naisen ollessa 20-vuotias.
4. Oli käynyt 17-vuotiaana Rydmanin kotona, mitään ei ollut tapahtunut.
5. Seurusteli joitakin kuukausia vajaat 10 vuotta vanhemman Rydmanin kanssa ollessaan 16-vuotias. ”Kysyttäessä vastaan, että ei ainakaan mitään hyväksikäyttöön viittaavaa ollut ainakaan meidän välillä.”
6. Henkilön ikää ei mainita. ”Meidän välillämme ei ole ollut minkäänlaista suhdetta tai muuta vastaavaa, täysin ammatillisissa, politiikkaan liittyvissä asioissa olemme pitäneet yhteyttä. 2015 keväällä Wille pyysi minua avecikseen katsomaan konserttia kanssaan ja menin mukaan, mutta kohtaaminen oli mielestäni kaverillinen, Wille ei esimerkiksi pyrkinyt lähestymään minua fyysisesti.”
7. Tutustui Rydmaniin ollessaan 14-vuotias haastatellessaan tätä yhteiskuntaopin tehtävää varten. Kävi Rydmanin kanssa päivällisellä 16-vuotiaana Rydmanin ollessa ”kolmekymppinen”. Heille tuli riita siitä, ovatko kyseessä treffit Rydmanin kannan ollessa, etteivät ole. Nainen väittää Rydmanin halanneen häntä myöhemmin useita kertoja vasten naisen tahtoa. (Tähänkin henkilöön palataan myöhemmin.)
8. Oli 17-vuotiaana juhlissa Rydmanin luona. Rydman ehdotti hänelle ja samanikäiselle kaverilleen yöksi jäämistä (asiayhteydestä voi ymmärtää kyseessä olevan pelkkä nukkumisjärjestely ilman fyysisyyttä, Rydmanin avopuoliso oli paikalla) ja painostaneen asiassa, mutta lähtivät kuitenkin pois. ”Kysyttäessä vastaan, että Wille ei koettanut lähestyä minua ja kaveriani fyysisesti.”
9. Otti Rydmaniin yhteyttä Facebookissa 17-vuotiaana. Kävivät ravintolassa, jossa Rydman tarjosi hänelle – siis alaikäiselle – kaksi lasia viiniä. ”Hän kuitenkin käyttäytyi asiallisesti ja tapaamisesta jäi hyvä mieli.” Toisen kerran hän kävi Rydmanin kanssa ravintolassa kaksi vuotta myöhemmin, tapaamisesta jäi epämiellyttävä olo mutta ainakaan kuulustelun mukaan mitään fyysistä ei sattunut.
10. Ikää ei mainita, entinen seurustelukumppani. ”Kysyttäessä vastaan, että minulla ei itselläni ole mitään epäasiallisia kokemuksia Wille Rydmanista enkä ole kuullut mitään.”
Siis kymmenen kuulusteltavaa. Kolme on entisiä seurustelukumppaneita, joista kukaan ei sano mitään syyttävää. Kolme muuta ei sano, että Rydman olisi koskaan lähennellyt. Kahta on lähennellyt, mutta tilanne ei ole johtanut mihinkään. Yhdelle on jäänyt ”epämiellyttävä olo” ilman mainintaa lähentelystä. Yksi kokee tulleensa lähennellyksi, mutta edes suutelemisesta ei ole mitään mainintaa.
Jos Wille Rydman on pedofiili, hänen täytyy olla maailman kehnoin pedofiili.
Miettikää nyt vähän hyvät ihmiset. Seksissä kyse on suurelta osin vallasta. Kaveri on komea, hyvin koulutettu, ilmeisesti varakaskin. Sitten hän on valta-asemassa, esimerkiksi puolueen nuorisojärjestön puheenjohtajanakin pari vuotta. Pillua tulisi ovista ja ikkunoista kaikki se, mitä jaksaa vastaanottaa ja rapiat päälle. Eikä tuon enempää saa aikaiseksi. Kukaan ei kerro nussineensa Rydmanin kanssa, vaikka ehkä ainakin osan seurustelukumppaneista voitaneen olettaa näin tehneen. Mutta edes yhden yön jutuista ei ole mitään vihjettä.
Jos tuonpuoleista elämää on olemassa, olen ihan varma että Ilkka Kanerva ja Matti Ahde istuvat parhaillaan pilven reunalla viskilasit kourassa ja mäiskivät toisiaan selkään etteivät tukehtuisi nauruunsa. Kanervan naisjututhan tiedetään hyvin ja Matti Ahde värväsi nuorisopoliitikkona ison liudan tyttöjä SDP:hen kun sattui tietämään miten päin kitaraa pidellään. Mikäli ei satu olemaan sopivaa meediota käytettävissä herroilta kysymiseen, niin yhteyttä voi ottaa vielä keskuudessamme olevaan vasemmistoliittolaiseen Jaakko Laaksoon ja kysellä, millaisia muistikuvia sana ”pöksylähetys” tuo mieleen.
Kyllähän asia on niin, että jos Rydman ei ole harrastanut vaakamamboa muiden kuin vakituisten seurustelukumppaniensa kanssa, hänellä on ollut kova tahdonvoima. Halukasta tavaraa on tarjolla vaikka kuinka paljon. Etenkin kun Rydmanilla on vielä se etu puolellaan, että hän pystyy tsekkaamaan tavaran laadun paljon näppärämmin kuin miehet yleensä. Kun normaalimittainen mies vilkaisee tissit, katse liikahtaa ja sen huomaa. Rydmanin jakaus kun on vain 168 senttimetriä maanpinnasta niin silmät ovat jo valmiiksi suunnilleen oikealla korkeudella eikä kohde havaitse katseen vilahdusta.
Koko hommassa haisee vahvasti Rydmania kohtaan suunnattu ajojahti. Otsikoidaan isosti, ingressissä mustamaalataan, itse jutusta käy ilmi vähän toisenlaista ja jos alkuperäislähteisiin tutustuu, niin tilanne kääntyy suorastaan päälaelleen. Mutta kun ihmiset lukevat vain otsikot eivätkä paneudu asiaan, niin se riittää poliittisen uran tuhoamiseen.
Puhumattakaan siitä, että tasa-arvoinen kohtelu on kaukana. Samaa meininkiä ja paljon pahempaakin on kaikissa puolueissa. Tässä on vain otettu kohteeksi henkilö, joka halutaan savustaa pihalle. Asiasta kertoo myös Jussi Halla-aho, jonka tarina Rydman-jutun kirjoittajan menetelmistä on hyytävää luettavaa. Ja jos Halla-ahon todistukseen ei luota, niin 7 päivää -lehden toimittaja kertoo samanlaista tarinaa. Antakaapas tuon upota hetken aikaa tajuntaanne. Seitsemän päivää -lehden toimittaja. On närkästynyt. Moittii Hesarin toimittajaa huonosta lehtimiesetiikasta.
Poliittinen välitilinpäätös oli ennalta-arvattava. Olihan päivänselvää, että Petteri Orpo laukeaa housuihinsa pelkästä riemusta tästä jutusta kuullessaan. Tämä oli hänelle loistava tilaisuus päästä eroon inhokistaan ja niinhän siinä kävi. Rydman painostettiin eroamaan eduskuntaryhmästä ainakin väliaikaisesti. Tässä Rydman teki virheen. Orpo on öykkäri ja he ovat aina pelkureita. Eroamalla Rydman antaa signaalin, että hän itsekin epäilee toimineensa väärin. Ainoa tapa saada öykkärit ruotuun on olla välittämättä ja käyttäytyä napakasti. Koirat haukkuu ja karavaani käy. Tätä öykkärit kuten toimittajat ja puoluejohtajat pelkäävät enemmän kuin mitään muuta.
Rydman itse kirjoitti asiasta vastineen. Siihen hän oli liittänyt kuvakaappauksia viestittelyistä, jotka varsin selkeästi ilmaisevat asioiden oikean laidan. Syyttävä osapuoli puolestaan ei ole esittänyt todisteita. Niinpä mediat ovatkin jo syytelleet Rydmania laittomasta henkilörekisteristä, tämä kun tallentaa käymänsä keskustelut. Eikö tämä jupakka ole jo riittävä todiste siitä, miksi nämä keskustelut pitää tallentaa? Tai oikeastaan jupakka osoittaa tallentamisen turhaksi, koska nämä todisteet sivuutetaan.
Esimerkiksi tapaus 7, johon lupasin palata myöhemmin. Poliisikuulustelussa hänen väitteensä olivat kaikkein raskauttavimmat ja niissäkään ei ollut mitään tutkinnan aloittamisen arvoista. Rydman osoittaa arkistoillaan väitteet osin perusteettomiksi.
Tai tapaus 1, Rydmanin entinen kihlattu. Rydman kertoo blogissaan, millaisia mielikuvituksellisia rikosilmoituksia tämä tehtaili eron jälkeen ja linkkaa tutkintapöytäkirjan. Syytteitä on viisi:
1. Omankädenoikeus. Rydman oli kihlatun muutettua pois vaihtanut asuntonsa lukot, jolloin ex-kihlattu ei enää päässyt omilla avaimillaan sisään. Rydman omisti asunnon.
Tämä todettiin aiheettomaksi – Rydmanilla oli omistajana oikeus menetellä näin.
2. Laiton uhkaus. Kihlattu oli kokenut uhkaavana Rydmanin ilmoituksen: ”Kuule homman nimi on semmoinen, että jos et sä itte pakkaa, niin mä pakkaan sun tavarat ja sä lähdet täältä lauantaina. Se voidaan tehdä sillä tavalla, että mä vien sun tavarat sinne, minne sä haluat että ne viedään, tai se voidaan tehdä sillä tavalla, että ne tavarat menee tohon ulos, ja sä meet ulos, ja sitten sä vastaat itte siitä siit eteenpäin. Mut sä et jää tänne. Sellaista vaihtoehtoo ei ole.”
Todettiin aiheettomaksi. Siis jos tämä on oikeasti pahinta, mitä Rydman on erotilanteessa sanonut, niin kumarran maahan ja tomuun asti hänen itsehillintänsä edessä.
3. Pelastusrikkomus. Rydman oli kuljettanut kihlatun omaisuutta tämän uuteen osoitteeseen, mutta koska tämä ei ollut paikalla, oli jättänyt sitä käytävään. Tästä esitettiin syytös, että teko muodosti palokuorman rappukäytävään.
Todettiin aiheettomaksi. Tässä vaiheessa lukemista alkoi jo alaleuka irrota kiinnikkeistään. Eikö kukaan ole koskaan jättänyt rappukäytävään väliaikaisesti mitään?
4. Kotirauhan rikkominen. Rydman oli pari päivää myöhemmin havainnut, että joitakin pikkuesineitä oli jäänyt ja toimittanut ne. Koska ovikellon soittoon ei vastattu, hän oli pudottanut ne postiluukusta paitsi jonkin joka ei ollut mahtunut, oli laittanut sen ovikelloon roikkumaan ja lähettänyt asiasta välittömästi tekstiviestin. Ex-kihlattu oli ollut kotona, mutta ei ollut avannut ovea ja otti esineet pian haltuunsa. Hän koki tämän kotirauhan rikkomisena.
Todettiin aiheettomaksi. Tässä vaiheessa varmaan rikosilmoituksen vastaanottanutta poliisiakin alkoi naurattaa.
5. Vainoaminen. Asianomistaja perui vaatimuksensa sähköpostitse.
Yhden virheen Rydman teki. Näissä tilanteissa pitää olla äärimmäisen tarkka kaikesta, sillä median verikoirat iskevät kiinni joka ainoaan virheeseen, vaikka se olisi kuinka epäoleellinen tahansa. Rydman jätti mainitsematta, että poliisi oli arvioinut asian uudestaan kohdan (1) eli omankädenoikeuden tapauksessa. Tilanne oli siis se, että kihlattu oli kirjoilla Rydmanin asunnossa ja hänen omassa asunnossaan tehtiin samaan aikaan remonttia. Laittomuus oli siinä, että Rydman oli häätänyt kihlattunsa ilman oikeuden päätöstä. Ilmeisesti tilanne oli siis mennyt siten, että Rydman oli käskenyt tämän häipyä (kuten aiemmassa lainauksessa hänen sanoistaan todettiin) ja hän oli häipynyt. Tämä on sitten laiton häätö??? Teknisesti kyllä, mutta poliisikin totesi toisessa päätöksessään, että ” rikostunnusmerkistö täyttyi keskeisimmän teon eli omankädenoikeuden osalta, mutta tutkinta rajoitettiin vähäisyysperusteella.”
Ja mitä media otsikoi: ”Rydman salasi oleellisen tiedon: Poliisi katsoi rikostunnusmerkistön täyttyneen”.
Kelatkaapa nyt vähän aikaa. Tästä tapahtumasta on viisi vuotta. Mikään käytännön asia ei toisessa päätöksessä muuttunut yhtään mitenkään. Rydman kirjoittaa pitkän vastineen asiattomaan lehtijuttuun kuvakaappauksineen, linkkeineen ja selvityksineen. Ehkä hän unohti tämän toisen päätöksen tarkoituksella. Ehkä hän oli unohtanut koko viiden vuoden takaisen asian täysin, koska mitään se uusi päätös ei muuttanut. Ja tämä on sitten se asia, joka nostetaan tapetille. Ei median törkeitä ja virheelliseksi osoitettuja, leimaavia väitteitä. Vaan poliitikon unohdus – tahallinen tai tahaton – asiassa, joka ei muuttunut käytännössä yhtään mitenkään, vaikka se olisi mainittukin.
Kaikkiaan tämä jupakka on surullinen osoitus aikamme kuvasta. Naiset ovat astuneet aiemmin miesten maailmana olleeseen politiikkaan. Mikäs siinä, tervetuloa. Mutta kun tulee isoon liigaan, siellä pelataan ison liigan säännöillä. Pää pidetään ylhäällä ja varotaan taklauksia. Tai sitten pitää muuttaa sääntöjä selkeiksi. Miten olisi, jos suojaikäraja nostettaisiin kolmeenkymmeneen?
Rydmanin tapaus osoittaa jälleen kerran oikeaksi seksuaalisen ahdistelun määritelmän: seksuaalista ahdistelua on se jos yrittää mutta ei saa. Tavallaan tuplakolaus yrittäjälle.
Jos Rydman on oikeasti yrittänyt muttei saanut, kyse on siitä että hänen tilannetajunsa on pettänyt, minkä hän itsekin myönsi - ”sosiaalisissa suhteissa arvostelukykyni on pettänyt monesti”. Kyse on siitä, että ”alan miehet” näkevät pienistä sopivista merkeistä, kenelle sopii mennä ehdottelemaan ja millä tavalla, kenelle taas ei. Jos tämä kyky puuttuu, tulee syytteitä. Vanha tosiasia on, että kaikki naiset antavat ja kaikille miehille annetaan, mutta kaikki naiset eivät anna kaikille miehille. Oleellista on, että mies kykenee tunnistamaan kuka hänelle antaa ennen kuin kysyy ”annatko?”. (Kysymys tosin on useimmiten aiheellista esittää vähemmän suorassa muodossa kuten ”kiinnostaisiko sinua nähdä asunnossani olevaa taidegrafiikkaa?”, josta kohteen pitäisi sitten ymmärtää kysymyksen tarkoittavan ”lähdetkö naimaan?”.) Jos mieheltä tämä tunnistamisen kyky puuttuu, huonolla tuurilla seurauksena on syytteitä seksuaalisesta ahdistelusta.
Rydmanin tapauksessa kyse on todisteiden nojalla ainakin joissakin tapauksissa siitä, että nainen on loukkaantunut siitä ettei häntä ole ahdisteltu. Ja se on kuulkaa vielä pahempi paikka kuin se, että yrittää muttei saa. Jos nainen haluaa ja mies torjuu, loukkaantuminen on aina verinen, kun taas jos mies yrittää ja nainen torjuu, niin siitä saattaa vielä selvitä ilman jälkiseuraamuksia ja yleensä selviääkin.
Oikeastaan olisi kivaa ajatella tasa-arvoista maailmaa, jossa miehet tehtailisivat rikosilmoituksia siitä, että naiset suuttuvat. Rikoslakiin pitäisi saada nimike ”huumorintajuttomuus”. Rangaistukseksi pitäisi määrätä sakkoja, ei vankeutta koska vankiloiden kapasiteetilla on rajansa. (Ja jos joku lukija vetää tästä kappaleesta nyt herneet nenäänsä, niin leivättömän pöydän ääressä tavataan…)
Lopuksi vielä yksi ajatuskoe.
Entäpä jos Rydmanin kohteet olisivatkin olleet nuoria poikia?
1. Olisiko tästä asiasta noussut minkäänlaista kohua vai olisiko se ollut liian arkaluontoinen?
2. Olisiko jopa niin, että Rydmanin rohkeus oman identiteettinsä esiintuonnissa olisi nostettu esimerkilliseksi malliksi?
Aika varma olen siitä, että vastaukset olisivat:
1. Ei olisi noussut mitään kohua.
2. Ei sentään, vaan asia olisi vaiettu kuoliaaksi.
Ne, jotka ovat korkean tason poliitikkojen asioista perillä, tietävät miksi olen aika varma.
lauantai 18. kesäkuuta 2022
Uusinta: Vanha suola
Lukijalle: Uusitaanpa vaihteeksi kesänovelli kymmenen vuoden takaa. Kuten tuolloin vihjaisin, tällä on tietty todellisuuspohja. Jotain tapauksesta tiesin, muutin vähän tietämääni ja keksin suurimman osan omasta päästäni. Tuolloin juttu tuli mieleen siksi, että toinen tarinan osapuolista oli jokin aika sitten kuollut (en ollut henkilökohtaisen esteen takia hautajaisissa, vaikka kutsuttiinkin). Nyt se toinenkin, minulle vieraampi osapuoli on jo poistunut joukostamme:
1992
Laitan nyt varmuuden vuoksi vielä kuudennenkin mitallisen kahvia, olisi turhan noloa jos loppuisi kesken. Mistä minä tiedän, millainen Oiva on kahvia juomaan? Minulle riittää kaksi kupillista. Toisaalta jos se ottaa kolmannen kupin, niin kai minun seuran vuoksi pitää ottaa myös. Enkä napsauta sitä keitintä vielä päälle, on tässä vielä puoli tuntia. Muistinhan ottaa sen reunimmaisen pullapalan pois lautaselta, se on kuitenkin vähän kuivettunut? Muistin minä. Oikaisen vielä vähän hametta. Noin. Onhan täällä nyt siistiä ... no mitä minä nyt hermoilen. Kuin mikäkin tytönhupakko, vanha ihminen. Rauhoitu. Istun nyt vähäksi aikaa. Enkä istu, hame menee ryppyyn. Istun sittenkin. Onkohan Oiva yhtä pistoksissa? Tuskin sentään niin pahasti kuin edellisellä kerralla tässä talossa.
1938
- Vai että kihloihin? Ja milläs meinaatte sitten elellä, se on turha tästä talosta mitään toivoa.
- Minä lähden kaupunkiin töihin ja kyllä Alli sieltä jotain töitä saa.
- Ja naimisiin aiotte varmaan mennä kans? Kun nyt on nuo killuttimet sormissa.
- No kunhan saan kaupunkiin asetuttua, niin haen sitten Allin.
- Haen ja haen. Suuret on pojalla puheet. Eikös se sotaväki ole vielä käymättä kans?
- Sitten ensi vuonna. Kaupungissa on varuskunta, kutsunnassa on sinne määrätty. Sitä ennen mennään naimisiin ja tehtaalla on työpaikka odottamassa, ehdin muutaman kuukauden siellä olla ennen armeijaa.
- Ja tuosta liitosta ei tule mitään. Minulla on sananvalta, se on vasta seittemäntoista. Talon ainoo tytär ei minkään hampuusin kanssa lähde.
- Isä!
- Oletkos siinä ... Parempi että minä sinua nyt itketän, kun että itkisit lopun ikääs.
1992
Päästin aamulla Minnin ulos. Kun ei nyt tulisi hiiri hampaissa tupaan. No eihän se koskaan, se oli se edellinen kissa kun ei oppinut. Mitenhän se Oiva? Onkohan sillä kissaa tai koiraa, ettei vaan olisi allerginen? No eihän meidän sukupolvi, ne on nämä nuoret. Pojantytär ei voi olla samassa huoneessakaan kalaruuan kanssa.
1940
- Suomen Yleisradio. Nyt saamme kuulla ulkoasiainministeri Väinö Tannerin puhuvan.
- Arvoisat kuulijat. Ennen kuin siirryn varsinaiseen puheeseen, pyydän antaa uutisluontoisena tiedonannon Moskovassa käytyjen rauhanneuvottelujen tuloksesta...
- Kuulimme ulkoasiainministeri Väinö Tannerin puhuvan...
Isäntä napsautti radion kiinni.
- Jaahas. Suomesta tuli sitten Tynkä-Suomi.
- Kun vaan Aarne olisi selvinnyt.
- No miksikäs ei. Ei se vielä sieltä sotasairaalasta rintamalle ole joutunut. On talolle perijä.
Niin. Talolle perijä, Alli ajatteli. Aarne saa talon ja ainoalle pojalle se kuuluukin, niin on luonnon järjestys. Mutta miksi minä en saanut Oivan kanssa lähteä, jos minua ei täällä kerran tarvita. Tynkiä ollaan molemmat, niin minä kuin Suomikin.
- Mitäs se Alli itkua tirauttaa?
- En mitään ... Ajattelin vaan.
Ajattelihan Alli. Ja tunsi syyllisyyttä siitä, että itseään eikä Suomea. Lohduttautui vain sillä, että isommat murheet hukkuvat pienempien alle. Mietti sitä lipaston laatikossa olevaa Oivan kihlasormusta, joka oli syksyllä tullut erokirjeen kanssa.
1992
Se sormus. Miten minä en sitä muistanut. Siellä se on ollut viiskymmentä vuotta korurasian alapohjan alla piilossa. Pitää näyttää Oivalle. Oli siihen niin paljon toiveita ladattu, mutta kun ei kotona hyväksytty. Ei Oivankaan äiti, sanoi että ei pidä ihmisen kurkottaa liian korkealle. Ja tuon maton minä vielä käyn suoristamassa.
1943
- Kyllä minä sinusta ja Oivasta tiedän. Niin että puhutaan tämä asia nyt kerralla selväksi. Ettei sitten enää tarvi. Ei sillä mulle väliä ole, että te aikoinaan yksissä olitte. En minäkään mikään siveyden perikuva ole ollu. Ei mies kolmikymppiseksi elä ilman että välillä kokeilis. Niin että sen suhteen ollaan tästä lähtien sujut, jos se sulle sopii.
- Se on miehelle eri asia, niinkus tiedät. Naisen siveyttä sitä vahdataan. Joten kiitos tuosta.
- Ja tiedän minä senkin, mitä kylillä puhutaan. Että tähän olen tulossa, kun Aarne kaatui ja silloin kelpaa käytettykin tavara, kun pääsee isoon taloon kotivävyksi ja aikanaan isännäksi. Niin että tiedät tuonkin.
- Ne puheet vaimenee kyllä vuosien myötä. Eikä se teidänkään talo mikään torppa ole.
- Ei ole ei, mutta viisi veljestä ja minä nuorimmainen joten se siitä.
1992
Hyvä mies Viljo minulle oli. Pitäisiköhän ottaa kuitenkin sormukset pois? Ei ehdi, pihaan ajoi joku auto. Nytkö se Oiva jo tuli, kello on vasta varttia vaille. Onhan nyt kaikki järjestyksessä? Katson ikkunasta, ei se huomaa kun on kukkaruukkuja edessä.
1975
- Että pellot menee sitten pakettiin. Perkele...
- Älä nyt viitsi. Pojilla on oma elämänsä ja kumpikaan ei halua jatkaa.
- En minä sillä. Luulis että sua harmittaa enemmän, tää on sentään ollut teidän sukutila satoja vuosia.
- Äiti haluaa lastensa parasta ja pojat ovat koulunsa käyneet, ei niistä enää tänne korpeen olisi.
1992
Eihän tuo ole Oiva, joku vanha ukko sieltä autosta nousi. Pitikin tulla juuri nyt, onko joku myyntimies. Ei varmaan, liian vanha. Mitähän asiaa, onko eksynyt ja kyselee tietä. Lähtisi nyt äkkiä, ettei Oiva luule että täällä äijiä ramppaa yhtä köyttä. Ei täällä muita käy kun tuo naapurin Kalle ja sekin Aliinan kanssa.
1990
- No kato, eikös se ole Valtosen Oiva?
- Terve terve, Kalleko se, mitäs mies. Siitä on aikaa.
- On, kun ei ole sinua liiemmin kotikylillä näkynyt.
- Ei ole ollu asiaa sen koommin kun äiti kuoli, silloin olympiavuonna.
- Mutta hittojako me tässä, mennään tuonne kahvioon ja turistaan kuulumiset.
- Ei tässä nyt oikein jouda... pitää kotia lähteä
- Mitäs sinä sairaalassa teet, terveen näköinen mies.
- Eihän mulla mitään, mutta vaimo on huonona. Syöpä. Lääkäri sanoi, että ei ole enää toivoa.
- Ai... otan osaa. Vähän samoilla asioilla. Kävin kattomassa naapurin miestä, tuota Järvelän Viljoa. Syöpä on silläkin, eivät vielä tiedä tarkemmin.
1992
Kyllä minä olin viime viikolla ihmeessä, kun Oiva soitti. Olihan se Kalle kertonut, että sama on Oivalla tilanne kuin minullakin, mutta silti. Tänne se ukko kävelee ... ja mitä sillä on kädessä? Kukkapuska. Onpas pitkä ja hyväryhtinen mies noin vanhaksi, harppoo kuin Oiva silloin nuorena... Oiva? Ei herranjumala, ei kai tuo voi olla Oiva? Miten se on tuolla lailla vanhettunut. No tuohon kyllä miniä sanoisi, että ootkos itte vilkaissut peiliin viime aikoina. Nyt se koputti oveen, mitähän tästä tulee?
1995
- Kysyn sinulta, Alli Kaarina Järvelä, tahdotko ottaa Oiva Juhani Valtosen aviomieheksesi ja rakastaa häntä niin myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema teidät erottaa?
1992
Laitan nyt varmuuden vuoksi vielä kuudennenkin mitallisen kahvia, olisi turhan noloa jos loppuisi kesken. Mistä minä tiedän, millainen Oiva on kahvia juomaan? Minulle riittää kaksi kupillista. Toisaalta jos se ottaa kolmannen kupin, niin kai minun seuran vuoksi pitää ottaa myös. Enkä napsauta sitä keitintä vielä päälle, on tässä vielä puoli tuntia. Muistinhan ottaa sen reunimmaisen pullapalan pois lautaselta, se on kuitenkin vähän kuivettunut? Muistin minä. Oikaisen vielä vähän hametta. Noin. Onhan täällä nyt siistiä ... no mitä minä nyt hermoilen. Kuin mikäkin tytönhupakko, vanha ihminen. Rauhoitu. Istun nyt vähäksi aikaa. Enkä istu, hame menee ryppyyn. Istun sittenkin. Onkohan Oiva yhtä pistoksissa? Tuskin sentään niin pahasti kuin edellisellä kerralla tässä talossa.
1938
- Vai että kihloihin? Ja milläs meinaatte sitten elellä, se on turha tästä talosta mitään toivoa.
- Minä lähden kaupunkiin töihin ja kyllä Alli sieltä jotain töitä saa.
- Ja naimisiin aiotte varmaan mennä kans? Kun nyt on nuo killuttimet sormissa.
- No kunhan saan kaupunkiin asetuttua, niin haen sitten Allin.
- Haen ja haen. Suuret on pojalla puheet. Eikös se sotaväki ole vielä käymättä kans?
- Sitten ensi vuonna. Kaupungissa on varuskunta, kutsunnassa on sinne määrätty. Sitä ennen mennään naimisiin ja tehtaalla on työpaikka odottamassa, ehdin muutaman kuukauden siellä olla ennen armeijaa.
- Ja tuosta liitosta ei tule mitään. Minulla on sananvalta, se on vasta seittemäntoista. Talon ainoo tytär ei minkään hampuusin kanssa lähde.
- Isä!
- Oletkos siinä ... Parempi että minä sinua nyt itketän, kun että itkisit lopun ikääs.
1992
Päästin aamulla Minnin ulos. Kun ei nyt tulisi hiiri hampaissa tupaan. No eihän se koskaan, se oli se edellinen kissa kun ei oppinut. Mitenhän se Oiva? Onkohan sillä kissaa tai koiraa, ettei vaan olisi allerginen? No eihän meidän sukupolvi, ne on nämä nuoret. Pojantytär ei voi olla samassa huoneessakaan kalaruuan kanssa.
1940
- Suomen Yleisradio. Nyt saamme kuulla ulkoasiainministeri Väinö Tannerin puhuvan.
- Arvoisat kuulijat. Ennen kuin siirryn varsinaiseen puheeseen, pyydän antaa uutisluontoisena tiedonannon Moskovassa käytyjen rauhanneuvottelujen tuloksesta...
- Kuulimme ulkoasiainministeri Väinö Tannerin puhuvan...
Isäntä napsautti radion kiinni.
- Jaahas. Suomesta tuli sitten Tynkä-Suomi.
- Kun vaan Aarne olisi selvinnyt.
- No miksikäs ei. Ei se vielä sieltä sotasairaalasta rintamalle ole joutunut. On talolle perijä.
Niin. Talolle perijä, Alli ajatteli. Aarne saa talon ja ainoalle pojalle se kuuluukin, niin on luonnon järjestys. Mutta miksi minä en saanut Oivan kanssa lähteä, jos minua ei täällä kerran tarvita. Tynkiä ollaan molemmat, niin minä kuin Suomikin.
- Mitäs se Alli itkua tirauttaa?
- En mitään ... Ajattelin vaan.
Ajattelihan Alli. Ja tunsi syyllisyyttä siitä, että itseään eikä Suomea. Lohduttautui vain sillä, että isommat murheet hukkuvat pienempien alle. Mietti sitä lipaston laatikossa olevaa Oivan kihlasormusta, joka oli syksyllä tullut erokirjeen kanssa.
1992
Se sormus. Miten minä en sitä muistanut. Siellä se on ollut viiskymmentä vuotta korurasian alapohjan alla piilossa. Pitää näyttää Oivalle. Oli siihen niin paljon toiveita ladattu, mutta kun ei kotona hyväksytty. Ei Oivankaan äiti, sanoi että ei pidä ihmisen kurkottaa liian korkealle. Ja tuon maton minä vielä käyn suoristamassa.
1943
- Kyllä minä sinusta ja Oivasta tiedän. Niin että puhutaan tämä asia nyt kerralla selväksi. Ettei sitten enää tarvi. Ei sillä mulle väliä ole, että te aikoinaan yksissä olitte. En minäkään mikään siveyden perikuva ole ollu. Ei mies kolmikymppiseksi elä ilman että välillä kokeilis. Niin että sen suhteen ollaan tästä lähtien sujut, jos se sulle sopii.
- Se on miehelle eri asia, niinkus tiedät. Naisen siveyttä sitä vahdataan. Joten kiitos tuosta.
- Ja tiedän minä senkin, mitä kylillä puhutaan. Että tähän olen tulossa, kun Aarne kaatui ja silloin kelpaa käytettykin tavara, kun pääsee isoon taloon kotivävyksi ja aikanaan isännäksi. Niin että tiedät tuonkin.
- Ne puheet vaimenee kyllä vuosien myötä. Eikä se teidänkään talo mikään torppa ole.
- Ei ole ei, mutta viisi veljestä ja minä nuorimmainen joten se siitä.
1992
Hyvä mies Viljo minulle oli. Pitäisiköhän ottaa kuitenkin sormukset pois? Ei ehdi, pihaan ajoi joku auto. Nytkö se Oiva jo tuli, kello on vasta varttia vaille. Onhan nyt kaikki järjestyksessä? Katson ikkunasta, ei se huomaa kun on kukkaruukkuja edessä.
1975
- Että pellot menee sitten pakettiin. Perkele...
- Älä nyt viitsi. Pojilla on oma elämänsä ja kumpikaan ei halua jatkaa.
- En minä sillä. Luulis että sua harmittaa enemmän, tää on sentään ollut teidän sukutila satoja vuosia.
- Äiti haluaa lastensa parasta ja pojat ovat koulunsa käyneet, ei niistä enää tänne korpeen olisi.
1992
Eihän tuo ole Oiva, joku vanha ukko sieltä autosta nousi. Pitikin tulla juuri nyt, onko joku myyntimies. Ei varmaan, liian vanha. Mitähän asiaa, onko eksynyt ja kyselee tietä. Lähtisi nyt äkkiä, ettei Oiva luule että täällä äijiä ramppaa yhtä köyttä. Ei täällä muita käy kun tuo naapurin Kalle ja sekin Aliinan kanssa.
1990
- No kato, eikös se ole Valtosen Oiva?
- Terve terve, Kalleko se, mitäs mies. Siitä on aikaa.
- On, kun ei ole sinua liiemmin kotikylillä näkynyt.
- Ei ole ollu asiaa sen koommin kun äiti kuoli, silloin olympiavuonna.
- Mutta hittojako me tässä, mennään tuonne kahvioon ja turistaan kuulumiset.
- Ei tässä nyt oikein jouda... pitää kotia lähteä
- Mitäs sinä sairaalassa teet, terveen näköinen mies.
- Eihän mulla mitään, mutta vaimo on huonona. Syöpä. Lääkäri sanoi, että ei ole enää toivoa.
- Ai... otan osaa. Vähän samoilla asioilla. Kävin kattomassa naapurin miestä, tuota Järvelän Viljoa. Syöpä on silläkin, eivät vielä tiedä tarkemmin.
1992
Kyllä minä olin viime viikolla ihmeessä, kun Oiva soitti. Olihan se Kalle kertonut, että sama on Oivalla tilanne kuin minullakin, mutta silti. Tänne se ukko kävelee ... ja mitä sillä on kädessä? Kukkapuska. Onpas pitkä ja hyväryhtinen mies noin vanhaksi, harppoo kuin Oiva silloin nuorena... Oiva? Ei herranjumala, ei kai tuo voi olla Oiva? Miten se on tuolla lailla vanhettunut. No tuohon kyllä miniä sanoisi, että ootkos itte vilkaissut peiliin viime aikoina. Nyt se koputti oveen, mitähän tästä tulee?
1995
- Kysyn sinulta, Alli Kaarina Järvelä, tahdotko ottaa Oiva Juhani Valtosen aviomieheksesi ja rakastaa häntä niin myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema teidät erottaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
